Everything I do I give my heart and soul

//... Lallatilaa. Taas yksinpeliä 8--) Mee likes!

En tiedä, mitä minä tekisin. Tuntuu kuin olisin hukassa. Pahemman kerran hukassa. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin viime aikoina. Minä en ollut yksin, oli minulla kavereita, joiden kanssa vietän koulussa aikaani. Minulla pitäisi siis olla kaikki hyvin. Mutta kun ei ole.

En tee kotonani nykyään juuri mitään. Istun tai makaan vain sängylläni ja… Olen. Tuijotan vain kattoa poissaolevasti ja toivon jonkin minussa vielä joskus muuttuvan. En tahdo enää olla rikki sisältä, mutta valitettavasti minä en korjaannu pelkkien omieni sanojeni vuoksi. Haluaisin olla taas samanlainen kuin ennenkin. Haluan nauttia ja iloita elämästä, mutta en käsitä sitä, miksi se on minulle näin vaikeaa.

Tai kyllä minä oikeasti käsitän. Olen kironnut sitä jo monet kuukaudet, sitä, että katsoin lapsena paljon prinsessaelokuvia. Ne elokuvat päättyivät aina onnellisesti, prinsessa rakastui ensimmäisen kerran unelmiensa prinssiin ja tunne oli molemman puoleista. Lopuksi he menivät naimisiin ja sitten ilmestyi teksti, joka kertoi heidän eläneen onnellisina loppuun asti.

Minun rakkaustarinani ei kestänyt loppuun asti.

Minun ja Chadin suhde, se… Se ei vain jotenkin toiminut. Pian huomasin meidän eronneen, enkä osannut käsittää, että miksi. Miksi päästin ensimmäisen, oikean rakkauteni karkaamaan käsistäni, vaikka olin vakuuttanut itselleni, että en koskaan päästäisi häntä lähtemään luotani. Olin väärässä.

Elämä ei ole kuin saduissa. Sen minä silloin tajusin.

En osaa sanoin kertoa sitä, miltä se tuntui. Se, kun tajusin, etten saisi enää viettää aikaani hänen kanssaan. En enää muista mitään parista viikosta eromme jälkeen. Enkä tahdokaan muistaa, sillä ne varmasti olivat elämäni pahimpia päiviä. Välillä tosin mieltäni pelottelee tuntemukset niistä parista viikosta ja silloin minä en voi itselleni mitään. Enää en itke eromme takia, olen vuodattanut jo liikaa kyyneleitä sen vuoksi. Itkun sijaan minä vain istun paikoillani ja annan sydämeni särkyä lisää. Sydämeni taitaa olla jo sellaisessa kunnossa, ettei sitä niin helposti korjattaisi.

Minä pelkään. Pelkään sitä, että en enää koskaan voisi rakastua uudemman, toisen, kerran. Ei, miten minä muka voisin rakastua uudestaan, koska olin jo antanut sydämeni pois. Olen varma, että en koskaan tulisi tuntemaan ketään kohtaan mitään samanlaista kuin tunsin häntä kohtaan. Miten minä muka voisin tuntea samoin toista henkilöä kohtaan, koska olin vakuutellut itselleni, että sydämeni tulisi kuulumaan vain ja ainoastaan yhdelle henkilölle. Vakuutteluni tosin kokivat suuren järkytyksen, kun tajusin, että joutuisin luopumaan rakkaudesta sitä ainutta henkilöä kohtaan. Silloin aloin vakuuttaa itselleni, etten voisi enää koskaan rakastua.

Sydämeni olisi lopullisesti kuihtunut rakkaudelle.

Monet ovat ihmetelleet sitä, miksi minä nykyisin vietän kaikki viikonloppuni joissain yökerhoissa muiden bileitä rakastavien cheerleadereiden kansa. Ihmettelen sitä itsekin. Miksi minusta on tullut samanlainen kuin monesta muusta, jotka uskovat alkoholin parantavan oloa? Haluaisin tietää sen itsekin, sillä vielä neljä kuukautta sitten uskoin vahvasti, että alkoholi ei ole oikea ratkaisu mihinkään. Alkoholia käyttävät ainoastaan ne ihmiset, jotka eivät tiedä, että asioita voi ratkoa myös toisellakin tapaa. Valitettavasti minä olen juuri viime kuukausien aikana ollut tuollainen. Alkoholi on ainoa keino, jolla pääsen eroon näistä tukahduttavista tunteista ja mieltä vainoavista muistoista. Eipähän minun tarvitse kotona viikonloppuja viettää, joten Paulin yritykset lähennellä ovat jääneet hyvin vähälle. Onneksi.

Olen siis löytänyt alkoholista vastauksen ongelmiini. Se ei ehkä ole oikea ratkaisu, mutta ainoa, joka minua jotenkin auttaa. Eipä tarvitse aamulle herätä itkien painajaisten takia. Paha olo syrjäyttää helposti muut tuntemukset. Ehkä se on jollain tapaa masokistista, mutta en enää kestä painajaisiani. Saan tarpeekseni arkipäivinä niistä.

Olen monesti miettinyt sitä, miten ihmeessä minusta on tullut tällainen ihminen. Miksi minä olen näin herkkä, miksi rakkaus on satuttanut minua näin paljon, miksi en osaa vain päästää irti ja jatkaa iloista elämääni. Kysymyksiä on monia, vastauksia ei ollenkaan. En haluaisi olla tällainen ihminen, mutta en voi sille mitään. Minut on luotu tällaiseksi ja siihen minun on tyydyttävä. Mutta miksi minun täytyy kärsiä asioista paljon enemmän kuin muut ovat joutuneet kärsiä? Miksi en vain osaa päästää asioista irti, niin elämäni olisi paljon helpompaa.

Osaan sentään vielä toivoa. Kun on toivoa, on myös mahdollisuus selvitä. Minä toivon, että vielä jonain päivänä pääsen irti menneestä ja pystyisin elämään nykyisyydessä. Minä toivon, että joku vetäisi minut pois tästä pimeydestä ja näyttäisi minulle taas valoa. Minä toivon, että vielä jonain päivänä sydämeni korjaantuisi ja se alkaisi jälleen sykkiä. Sykkiä rakkaudelle.

Minä toivon syvästi, että voisin vielä rakastua uudemman, toisen, kerran.