Heart that hurts is a heart that works (yksinpeli)

// yksinpeli.
peli on Taylor Rhodesin hautajaisista ja keskittyvät lähinnä Blakeen ja hänen tuntemuksiinsa. Pelissä selviää, miten Taylor kuoli, mutta en nähnyt lopulta tarpeelliseksi pelata tuota kuolemaan johtavaa peliä erikseen. Tämän pelin myötä hahmo jää pois Aston High’sta. Kursivoidut lyriikat ovat Chisun biiseistä. Tätä kirjoittaessa kuuntelin tätä kappaletta, joten jos haluaa päästä kunnolla siihen tunnelmaan, kannattaa kuunnella sitä lukiessa :-----)
Jeps.//

Tämä on rakkaus, mitä ei voi kukaan ottaa minulta pois.

Tumma auto. Joka pysäköitiin kaupungin komeimman kirkon ääreen. Autosta nousi yhden väsyneen miehen ja naisen jälkeen tummaan pukuun pukeutunut nuorukainen. Nuorukaisen hiukset olivat vaaleat ja siniset silmät kirkkaat, mutta muu olemus tumma. Synkkä. Vaikka kasvot olivatkin lähes ilmeettömät.

Muukin parkkipaikka oli täynnä autoja. Oli tummia, oli hopeita. Kirkkaamman värisiä urheiluautoja. Muutama vanhempi ja ruostuneempi auto oli niiden pihien sukulaisten, jotka eivät halunneet kuluttaa suuria rahamääriään. Ainakaan muihin. Eivätkä koskaan varmaankaan tajuaisi alkaakaan kuluttaa, välittää vähän lisää muista. Eivät, ennen kuin kuolisivat ja silloin olisi jo liian myöhäistä.

Blake tiesi, että olisi antanut kaiken, kaiken omaisuuden ja materian, jos olisi saanut takaisin sen, minkä oli nyt menettänyt.

Taylorin. Oman siskonsa.



Jalat tuntuivat raskailta, kun ne lähtivät kulkemaan kohti kirkkorakennusta. Pojan käsissä oli jättimäinen kukkakimppu, jota sormet puristivat otteessaan. Katse luotiin hitaasti kauemmas kirkon hautausmaille, vihreyttään hehkuvalle nurmelle. Erivärisille hautakiville, komeille kukille. Ja myös siihen yhteen luonnonvalkoiseen marmorihautakiveen, jonka eteen oli kaivettu syvä kuoppa ja vieressä kohosi hiekkakasa.

Nuorukainen jatkoi askellusta niiden kaikkien muiden ihmisten vanavedessä, joiden kasvoja hän ei edes vilkaissut. Jotkut tervehtivät, jotkut tervehtivät myös nimellä. Mutta yhdenkään ääni ei saanut Blaken katsetta kohoamaan heihin. Vain yhden olisi saanut...Mutta hän ei ollut täällä. Mitä hän olisikaan maksanut nyt muutamasta sanasta, Taylorin kiusoittelusta. Sisko olisi saanut kuinka kiusata, kuinka haukkua ja kuinka riivata häntä nyt, jos vain olisi ollut vielä täällä.



Kirkko oli sisältäkin upean näköinen, se oli varmasti hiljattain kunnostettu.

Sisällä kirkossa Blake seurasi vanhempiaan, niitä väsyneen näköisiä miestä ja naista, eturivin penkille. Kaksikko oli yhä yhtä väsyneen näköinen ja nainen piteli kädessään valkoista nenäliinaa. Mies oli kiertänyt kätensä naisen ympärille. Ne olivat hänen vanhempansa. Heidän vanhempansa. Taylorin ja hänen. Väsymys oli väsymystä suruun. Se riipi hänen vanhempiansa yhtä pahasti kuin nuorukaista itseään.

Hitaasti kirkon penkit täyttyivät ihmisistä ja nyt Blake kohotti synkkää katsettaan noiden kasvoihin. Vaaleahiuksinen tunnisti kasvoja, osasi yhdistää suurimman osan nimeenkin tai vähintäänkin siihen, mistä tuon tunsi. Oli sukulaisia läheltä ja kaukaa, perhetuttuja ja Taylorin ystäviä. Paljon ihmisiä. Juuri niinkuin sisko olisi halunnutkin.



Aika tuntui matelevan. Tuntui siltä, että hän olisi istunut siinä ja tuijottanut noita ihmisiä jo tunteja. Mutta sitten urkuri alkoi soittaa kirkon takaosassa olevia urkuja. Sinisilmäinen kääntyi istumaan kunnolla, tuijotti edessä olevalla korokkeella makaavaa, valkeasta puusta veistettyä arkkua. Urkujen ääni soljui pehmeästi korvasta sisään ja toisesta ulos, kun Blakesta tuntui kuin hän olisi pidättänyt hengitystään.

Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Eikä vähiten se, että sisko ei istunutkaan hänen, isän ja äidin vieressä. Niinkuin kaikissa muissa hautajaisissa, niinkuin aina ennen. Kuten hän oli tottunut. Eikä tulisi ikinä tottumaan toisin. Vaaleahiuksinen laski toisen kämmenensä kevyesti penkille viereensä, sillä penkillä ei istunut heidän lisäkseen muita. Vaikka jonkun olisi pitänyt. Taylorin.



Hiljalleen urkujen ääni loppui ja jostain taempana olevilta penkeiltä kuului yskähdyksiä, kun tupakoivat sukulaiset kärsivät tupakkayskäänsä. Blake piteli yhä kämmentään penkillä vieressään, toisessa oli kukat. Silmät käväisivät vanhemmissa, äiti puristi isän kättä ja tuijotti pappia, joka käveli korokkeelle.

”Rakas perhe, omaiset ja ystävät, olemme kokoontuneet yhdessä tänne muistamaan liian aikaisin luotamme lähtenyttä Taylor Vanessa Rhodesia...”

Blake kuunteli, pakotti itsensä keskittymään papin sanoihin. Silmät olivat lukittautuneet siihen arkkuun. Ihan kuin se olisi loistanut. Ja hänen mielestään loistikin. Olihan se Taylorin arkku. Kenenkään muun arkku ei olisi voinut loistaa, jos siskon arkku ei loistanut. Sillä siskon arkku loistaisi kaikkein kirkkaimmin.

Puhe jatkui ja jatkui, jatkui jatkumisenkin jälkeen. Ja Blake kuunteli. Välillä jostain kuului nyyhkäyksiä ja ääniä, kun joku purskahti tunteekkaampaankin itkuun. Kaikkein koviten itki ja nyyhki hänen äitinsä. Naisen käsi puristi entistä lujemmin miehensä kättä, jonka silmät olivat myös kostuneet kyyneleistä. Mutta silti isä ei päästänyt irti äidistä, ei tehnyt elettäkään. Hänkin vain kuunteli.



Blaken kuuntelun sekoittivat lopulta ajatukset siitä, mitä hänelle oli kerrottu siskon kuolemasta. Taylor oli kuollut auto-onnettomuudessa. Sisko oli ollut tulossa juhlimasta, ollut ystäviensä kyydissä. Kaikki juoneet vähän liikaa. Kellään siinä autossa olleella ei varmasti ollut käynyt mielessä, että kuolema odottaisi sinä iltana. Kuskilla ja kahdella matkustajalla kohtalo oli ollut sellainen, kolmas matkustaja oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Ja toinen niistä matkustajista oli ollut...hänen...kaunis siskonsa.

Blake ei ollut aavistanutkaan, että heräisi sinä yönä kolkutukseen ulko-ovella. Hän ei ollut jaksanut nousta ylös, kuka muka siihen aikaan kolkutteli ihmisten ovia? Äiti ja isä olivatkin kuitenkin nousseet, äänistä päätellen. Silloin nuorukainen oli vielä ajatellut, että siskokin oli laiskana nukkumassa omassa huoneessaan. Jonkin ajan kuluttua isä oli tullut hänen huoneeseensa, sytyttänyt valot ja kävellyt hänen sänkynsä reunalle. Sinisilmäinen oli ollut kummissaan, mutta isä ei ollut antanut puheenvuoroa kysyä mitään. Mies oli vain kertonut hänelle. Kertonut, mitä poliisit olivat tulleet kertomaan. Että Taylor oli kuollut auto-onnettomuudessa vajaa tunti sitten. Että sisko oli kuollut heti, ei ollut edes syytä koittaa elvyttää häntä.
Mutta sitä poika ei muistanut, miten oli reagoinut. Järkytys oli peittänyt kaiken muun alleen. Ja epäuskoisuus. Sekä katkeruus.



Pappi lopetti puheensa ja kirkkoi oli vain täyttynyt itkusta. Blakenkin silmät kiiltelivät, mutta nuorukainen ei antanut kyyneleiden näyttäytyä. Hän oli itkenyt viime viikkojen aikana yksikseen, omassa huoneessaan. Mutta ei niin paljon, kuin olisi saattanut. Niiden viime viikkojen aikana, jotka olivat kuluneet siskon kuoleman jälkeen. Jolloin Blake ei ollut jaksanut mennä kouluun. Jotkut olivat tulleet käymään heillä, erityisesti Marcus useastikin. Suurimman osan ajasta hän oli vain ollut hiljaa, vaikka hienovarainen ja kohtelias Mac olikin koittanut keskustella joistain aiheista. Mutta hän ei ollut pystynyt vastaamaan ainakaan monipuolisesti.

Nyt oli aika käydä laskemassa kukat arkulle. Kankeasti Blake kohotti kätensä penkiltä ja otti kukkakimpun kantoon. Nuorukainen käveli äidin ja isän vierellä, molemmat vanhemmat itkivät yhä. Äidin itku oli kovaäänistä ja loppumatonta, se repi Blaken sisintä yhtä pahasti kuin tuska puristi rintaa. Pala oli nousemassa kurkkuun, kun hän käveli siskon arkun viereen. Arkku loisti entistä enemmän, hän oli varma siitä.

Blake kumartui laskemaan kukkakimpun vaalealle arkulle ja painoi kätensä puulle. Katse tuijotti sitä herkeämättä. Äiti kumartui hänen viereensä ja siveli arkkua. Naisen itku ei yhäkään ottanut loppuakseen, mutta sitä nuorukainen ei odottanutkaan, ei halunnut. Hän tunsi samoin kuin äitinsä, muttei pystynyt näyttämään sitä. Se tunne ei tullut ulos, pakkautui vain kipeästi hänen sisäänsä ja kasvatti tuskaa.



Kun läheisimmät olivat käyneet laskemassa kukkansa arkulle ja sanoneet viimeiset sanansa Taylor Vanessa Rhodesille, arkkua oli aika lähteä kantamaan hautausmaalle. Yksi kantajista oli Blake. Muut olivat hänen isänsä, enonsa ja vanhin serkku. Miesnelikko kohotti arkun kantohihnojen kera mukaansa ja lähtivät hitaasti kävelemään suoraan hautausmaalle vievistä leveistä ovista ulos. Heidän jäljessään koko muu hautajaisseurue nousi penkeistään ja lähti kävelemään perässä. Blaken ajatuksiin ei mahtunut mitään. Ei mitään. Hän vain käveli eteenpäin.

Taylorin hautapaikan kohdalla muu seurue kerääntyi puoliympyrään taakse ja kantajanelikko laski hihnojen avulla papin ohjeistaessa arkun kuoppaan. Hihnat nostettiin pois ja nyt kaikki muutkin heittivät kukkansa arkun päälle. Isommat kukkakimput tömähtivät puulle, yksittäiset ruusut ja muut leijailivat hiljempaa niiden päälle. Pappi lausui vielä jotain ja seurue oli kauan hiljaa, katseli marmorikiveä ja arkkua.



Hiljalleen seurue alkoi hajota. Ihmiset lähtivät joko yksikseen tai oman perheensä kesken kävelemään hitaasti pois, kukaan ei sanonut mitään. Pienimmät lapsetkin olivat hiljaa ja seurasivat vanhempiaan.

Jonkin ajan kuluttua paikalla olivat enää hän, isä ja äiti. Blake kohotti katseensa hautakivestä vanhempiinsa, jotka kohottivat katseensa häneen. Hetken kaikki olivat vain hiljaa, kunnes äiti veti Blaken vierelleen ja kaikki kolme tuijottivat siskon arkkua, joka oli kukkien peitossa.
”Hän on poissa”, äiti sanoi hiljaa, eikä itkenyt enää. Isä nyökkäsi. Blaken sisällä jokin katosi ja se jokin oli se, mikä oli estänyt häntä näyttämästä tuskaansa. Se oli kaivannut jotakuta sanomaan, että Taylor oli poissa, kuollut. Ja sen kadottua nuorukaisen silmät täyttyivät polttelevista ja suolaisista kyyneleistä. Ne alkoivat virrata vuolaasti nuorukaisen poskille.

Siinä he seisoivat kaikki kolme, koko perhe. Joka tulisi ikuisesti muistamaan Taylorin. Heidän oman pienen ilopillerinsä. Vaaleahiuksisen sähikäisen. Joka nyt, oli poissa.