Satellite Heart

"Me lähdemme nyt!"

"Minne te lähdette?" kysyi punapää, joka katsoi äitiään ja pyörätuolissa olevaa pikkuveljeään portaikon yläpäästä. Äiti käänsi katseensa tyttäreensä jotenkin närkästyneen oloisesti ja päätyi ensiksi antamaan Penelopelle vastaukseksi loukkaantuneen tuhahduksen. "Oletpa sinä taas kuunnellut", vaaleaverikkö mutisi paheksuvasti ja Penelope laskeutui portaita alas kuullakseen äitinsä mutinat tarkemmin. "Me mennään mun shakkikerhon tapaamiseen!" Peter hihkaisi innoissaan ja taputti käsiään pariin kertaan yhteen. Penelopen pään päällä oli yhä suuri kysymysmerkki. Mitä hän oli oikein missannut?

"Ei minulle olla mitään puhuttu", punapää sanoi, kun oli päässyt eteiseen äitinsä ja veljensä luokse. Peter siirsi katseensa siskostaan äitiin, joka näytti edelleen siltä kuin olisi syönyt sitruunan. Mutta sitten äiti kurtisti kulmiaan mietteliäästi. "Kyllä minä luulin olleeni kertonut siitä sinulle. Sokea olet ainakin ollut, jos et ole huomannut ilmoitustaululla olevaa suurta lappua kyseisestä tapahtumasta", Michelle mutisi. Hah, tietenkin äiti ei vain voinut myöntää unohtaneensa kertoa tästä tyttärelleen. Penelope kun äitinsä tunsi, hän osasi reagoida tilanteeseen rauhallisesti suuttumatta. "Milloin tulette takaisin?" Penelope kysyi äidiltään, mutta samalla ovikello pirahti. Michelle riensi avaamaan sen. Kukapa muukaan oven takana voisi olla kuin äidin inhottava ja valehteleva miesystävä, Paul. Äiti jakoi Paulille huomiotaan ja Peter kääntyi siskonsa puoleen, sillä hän ei tahtonut nähdä äidin ja Paulin kahdenkeskistä lepertelyä. "Me tullaan huomenna takaisin. Vähän siistii olla siellä ihan yötä!" Peter hihkui onnesta, eikä Penelope voinut olla hymyilemättä silkasta ilosta veljensä puolesta. Oli ihanaa nähdä Peter noin iloisena.

"Paul siis lähtee teidän mukaan", Penelope totesi ja katsoi veljeään hymyillen. Hienoa, eli talo olisi yksin hänen käytössään. Paitsi, että tyttö ei halunnut olla yksin. Ehkä hän voisi pyytää jotakuta luokseen. Ehkäpä kenties Sammieta. Olikohan toisella mitään suunnitteilla. Penelope toivoi, ettei olisi. Tämä olisi ensimmäinen perjantai ilman juomista. Aivan, se oli lupaus, jonka tyttö oli tehnyt ja vannoi sitä noudattavansa.

"Ei Paul tule mukaan."

Cheerleaderin silmät suurenivat silloin, eikä tyttö voinut olla vilkaisematta Paulia. Paul oli ummistanut silmänsä suudellessaan Michelleä, mutta avasi ne juuri silloin, kun Penelopen katse tämän kasvot paikallistivat. Tytön hengitys salpaantui ja Pepe laski katseensa hätäisesti maahan. Okei, ei tässä olisi mitään hätää. Paul oli luultavasti tullut tänne vain siksi, että voisi heittää Michellen ja Peterin sinne shakkikerhon kokoontumiseen. Eikö niin?
"Paul oli ystävällinen, kun tarjoutui jäämään tänne kanssasi", äidin ääni kuultiin korviin, jolloin tyttö toivoi tämän olevan vain pahaa unta. Häntä huimasikin jo siihen malliin, että hän voisi aivan hyvin pian herätä alkavasta painajaisunesta. Hän ja Paul kahdestaan Penelopen suuressa kodissa. Ajatus ei tuntunut lainkaan hyvältä saatika turvalliselta. Paulilla oli varmasti jotain taka-ajatuksia tämän illan suhteen, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Miksi muuten mies olisi tänne tullut? Äiti tietenkin oli ollut tyttärestään niin 'huolissaan', että ajatteli, että Penelope ei selviäisi yksin kotona.

"Nähdään huomenna!" Peter hyvästeli ja ovi suljettiin. Penelope nosti katseensa lattiasta hitaasti ja katse kohtasi Paulin hymyilevät kasvot. Punapää ei enää edes hengittänyt. "Hei vain, Penelope", Paul tervehti ja otti askeleen lähemmäs järkyttynyttä cheerleaderia. Onneksi Penelopen jalat päättivät, että nyt olisi aika toimia. Pepe nimittäin pinkaisi nopeasti portaisiin ja niiden päässä olevaan vessaan. Tyttö lukitsi vessan lukkoon tärisevin käsin ja hengitti raskaasti ovea tuijottaessaan.
"Penelope... Tyttö hyvä, tulisit nyt ulos sieltä", Paulin ääni kantautui oven takaa säikähtäneen Penelopen korviin, joka ei osannut tehdä muuta kuin hengittää sisään ja ulos. "Ei ole mitään järkeä piilotella", Paul puhui rauhallisella äänellä, jolloin punapää perääntyi ovesta parin askeleen verran.
"Minä kyllä saan oven auki."

Cheerleader parkaisi hiljaa itsekseen ja lyyhistyi seinän viereen. Voi ei. Tämä oli hirveää. Mitä ihmettä Penelope voisi tehdä? Hän oli tietenkin jättänyt kännykkänsä huoneeseen. Ei hän ollut tiennyt Paulin tulosta mitään! Voi äiti, minkä menitkään tekemään!
Vihertävänsinset silmät suljettiin tiukasti kiinni ja tyttö kietoi kätensä koukkuun vedettyjen polvien ympärille. Pää painettiin polvia vasten ja tyttö keskittyi jälleen hengittämiseen.
Jumala... Jos nyt kuulet, niin ole kiltti ja... Tee jotain...

Taylor oli viime päivien aikana ollut tavallista sulkeutuneempi. Tai oikeastaan siitä päivästä saakka, kun hän meni möläyttelemään Penelopelle koulun pihalla asioita, jotka olivat saattaneet vaikuttaa heidän väleihinsä negatiivisesti.
Poika ei viime päivinä ollut raahautunut kouluun asti ollenkaan, tapojen vastaisesti jopa jalkapalloharkat olivat jääneet välistä. Päivänsä Taylor vietti huoneessaan, kattoa tuijottaen ja asioita miettien, koittaen keksiä jotakin keinoa johon purkaa kaikki ne tunteet, joita Penelope hänessä aiheutti. Mikään ideoista ei tuntunut hyvältä, ei asioista puhuminen, niiden kirjoittaminen paperille... Ei mikään. Hänestä tuntui, että ainoa järkeenkäypä ratkaisu olisi puhua tytölle kasvokkain, ennen kaikkea kahden kesken. Sen pitempään miettimättä Taylor oli lähtenyt Ravensien kotitalolle, hiukset vielä suihkussakäymisen jälkeen märkinä.
Se matka tuntui pidemmältä kuin koskaan. Oli hetkiä jolloin urheilija tunsi olevansa maailman huipulla, toisena hetkenä hän oli jo kääntymässä takaisin, mutta piti sitkeästi kiinni alkuperäisestä ideasta ja määränpäästä. Tälläistä ei voinut vain kiertää, ohittaa saatika sivuuttaa - Taylor tiesi, ettei ne tunteet olleet vain kaverillisia. Ne tunteet, joita hän tunsi sitä punatukkaista cheerleaderia kohtaan.

Kuin tilauksesta iPod tuntui toistavan siirappisia rakkausbiisejä kiivaalla syötöllä, ilmeisesti repeat-toiminto oli mennyt yhtä pahasti sekaisin, kuin poika itse.
Mitä hän edes sanoisi? Aiemmin ei tullut mieleenkään miettiä valmiiksi jotain tiettyä, mitä hän olisi halunnut Penelopelle sanoa. Improvisointi tekisi keskustelusta jäistä, mutta silloin kaikki sanottava tulisi ainakin sanottua, niin hän uskoi. Silti se typerä olo ei kadonnut Taylorista sitten millään. Oliko noloa tuppautua noin vain tytön oven taakse? Mitä jos toinen ei olisi edes kotona? Mitä jos Paul tulisi avaamaan? Hän ei taatusti antaisi periksi, ei enään tässä vaiheessa kun matkaa oli taitettu reilusti yli puolet.
"Naiset...", urheilija tuhahti itsekseen ja pudisteli päätään manatessaan tämänhetkisen mielentilansa syytä. Olihan hän ennenkin ihastunut, mutta kaikki tunteiden kohteista oli joko typeriä bimboja tai persoonattomia blondeja, jotka ennemmin tai myöhemmin luovuttivat kesken leikin Taylorin ärhäkän luonteen vuoksi.
Eihän poika luonnolleen mitään mahtanut, hän halusi pitää huolen ihmisistä, joista hän välitti. Kaikki eivät ilmeisesti osanneet arvostaa sitä piirrettä, siksi poika ei ollut koskaan seurustellut, vaan hankkinut pienen pelimiehen maineen yhden yön seikkailuillaan. Silloin Taylorin oikea luonne ei päässyt oikeuksiinsa... Ei sitten ollenkaan.

Tuttu talo näkyi parin sadan metrin päässä.
Tässä vaiheessa hermostuneisuus puski aggressiivisesti luihin ja ytimiin, Taylor tuntui tukehtuvan kieleensä. "Pepe... Mä olen... Helvetti", mumistiin pari ääneen lausuttua sanaa. Miten puhuminen tulisi ylipäätän onnistumaan, jos ei se onnistunut edes nyt?
Taylor jatkoi kuitenkin päättäväisesti askeleiden ottamista, kunnes oli Ravensien oven takana. Kättä kohotettiin hieman ja sormi painettiin ovikellon painikkeeseen, muutama syvä hengenveto tuntui selventävän ajatuksia. Ruskeat silmät tutkailivat kengänkärkiä, ovea ja taas kengänkärkiä. Ehkä kukaan ei tulisi avaamaan, ja tämä olisi ollut turha reissu. "Mahtavaa", Taylor tuhahti ääneen ja painoi ovikelloa uudestaan.

"Penelope, sinun on aivan turha piileskellä siellä. Yhtä hyvin voisit jo olla kanssani viettämässä elämäsi huippuhetkiä", Paulin rauhallinen ja tuudittava ääni kantautui edelleen oven takaa punapäisen cheerleaderin korviin. Pepe asetti kätensä korvilleen ajatellen, että jos hän ei kuulisi Paulin ärsyttävän rauhallista ääntä, hän pystyisi ajattelemaan suunnitelmaa. Niin, suunnitelmaa, miten tästä tilanteesta selvittäisiin. Kyllä jokin keinoi täytyi olla, aivan varmasti! Ei Penelope ollut tehnyt mitään väärää ikinä, hän oli käyttäytynyt hyvin ja asiallisesti. Ei häntä voitaisi näin rangaista.
... Eihän?
Tosin ne viime viikkoiset ryyppyreissut olivat kyllä olleet hyvin alhaisia tekemisiä. Niitä Penelope katui, mutta eiväthän ne riittäisi syyksi siihen, että Paul pääsisi pian häneen käsiksi? Ei, ei se olisi reilua! Penelope ei tahtonut Paulin edes hipaisevankaan häntä enää, sillä jos nykyään pelkkä miehen katse aiheutti tytössä suunnatonta pelkoa ja panikointia, mitä toisen kosketus aiheuttaisi nykyään?

Ovikello soi, mikä herätti Penelopen panikoivista ajatuksistaan. Tytön pää ponnahti ylös polvista ja hän yritti kuulostella askeleita. Askeleita, jotka kantautuisivat pois vessan edestä. Paulin pitäisi mennä kaiken järjen mukaan alakertaan ja miehen pitäisi avata ovi.
Hetkeen minkäänlaisia ääniä ei kuulunut, ja Penelope alkoi pelätä sitä, ettei Paul menisikään avaamaan ovea. Toki tyttö voisi kokeilla onneaa ja yrittää rynnätä itse alakertaan, mutta siinä oli kyllä pelissä omat riskinsä. Nytkin tyttörukka oli sen verran peloissaan, etteivät jalat suostuneet kunnolla toimimaan.
Kuitenkin onni sattui olemaan tällä kertaa mukana. Vessan toisella puolella seisova Paul nimittäin lähti harppomaan alakertaan. Hän ei pystyisi keskittymään suunnitelmaansa, jos joku häntä häiritsisi. Oven takana seisoisi luultavasti joku Penelopen tyttökavereista. Heidät Paul onnistuisi pelkällä säikäyttämisellä pois ajamaan.
Kun Paul harppoi portaita alas, eteni Penelope hiljaisesti vessan oven luokse ja painoi korvansa ovea vasten. Se, joka oli ilmestynyt juuri nyt oven taakse, ansaitsisi saada mitalin ja tiukan halauksen Penelopelta.

Paul avasi närkästyneen näköisenä oven, hän oli valmis säikäyttämään Penelopen tyttökaverit pois. Mutta oven takana seisoikin urheilija, jonka Paul muisti parin viikon takaa.
Mies tuijotti Tayloriksi kutsuttua nuorukaista ilmeettömästi, kunnes alkoi katsoa tätä odottavasti. "Mitä asiaa?"

Paul ei silmin nähden ilahtunut Taylorin tupsahtamisesta Ravensien oven taakse. Painoa vaihdettiin pariin otteeseen jalalta toiselle, "Mä haluan nähdä Penelopen...", urheilija murhati ja vastasi tylyyn vastaanottoon vähintään yhtä tylysti. "Oikeastaan, mä vaadin nähdä Penelopen", lisättiin tarkennukseksi katseen porautuessa vanhemman miehen silmiin.
Taylor ei kyllä tiennyt, oliko tyttö kotona vai ei. Luultavasti olisi, hän uskoi edelleen nopeasti kiertäviin sanoihin ja juoruihin, joten tytön ilmestyminen julkisille paikoille olisi kirinyt nopeasti Maddisonin ja muutaman muun kiertolenkin kautta hänen korviinsa.
Urheilija suoristi ryhtiään ja laski kymmeneen, jottei olisi röyhkeästi astellut Paulin ohi sisälle taloon, jokin miehessä epäilytti ja ärsytti häntä huomattavasti. Siitä jostakin hän halusi ottaa kirjaimellisesti selvää.

"Mä tiedän että Penelope on kotona", Taylor bluffasi irroittamatta katsettaan miehen silmistä. Toista kulmaa kohotettiin hieman ja kädet ristittiin rintakehälle. "Ajattelitko sä väistyä siitä?", poika kysyi turhankin tylysti, muttei katunut asennettaan miestä kohtaan ollenkaan.

Penelope, joka oli yrittänyt parhaansa mukaan kuunnella keskustelua portaikon yläpäässä olevasta vessasta, avasi nyt niin hiljaa kuin mahdollista oven lukosta ja raotti sitä hieman. Hän ajatteli tekevänsä salakavalan siirtymisen huoneeseensa. Kännykkä olisi saatava ensimmäisenä käteen, jotta jollekulle pystyttäisiin soittamaan.
Mutta huoneeseen asti tyttö ei kuitenkaan ehtinyt, Penelope oli avannut vessan oven ja astunut askeleen pois sieltä, kunnes hän oli pysähtynyt kuin seinään tunnistaessaan tutun äänen. Katse kiiri alakertaan, mutta valitettavasti hahmoa ei portaikon yläpäästä kyennyt näkemään. Penelope tunsi itsensä typeräksi, kun hän lähti varovaisin askelin laskeutumaan portaita alas. Oliko ääni todellakin kuulunut sille eräälle urheilijalle, jota tyttö ei ollut pariin päivään koulussa nähnyt?

"Penelopella on muita kiireitä", Paul vastasi yhtä tylysti kuin Taylor oli hänelle puhunut. Mies ei aikonut päästää tuota typerää urheilijaa ohitseen, sillä tämä vain pilaisin hänen tämänpäiväiset suunnitelmat. "Että tulepa joku toinen kerta uude-" "Taylor", Penelope henkäisi, kun oli päässyt portaita sen verran alemmas, että näki ovella seisovan Taylorin kasvot. Paul kääntyi nopeasti katsomaan portaikon puoliväliin ehtinyttä Penelopea ja manasi huonoa onneaan. Penelope laskeutui alas viimeisetkin askelmat ja piti katseensa koko ajan Taylorin sillä hetkellä lumoavilta tuntuvissa kasvoissa. Paulin olisi tehnyt mieli paukauttaa ovi kiinni Taylorin nenän edestä, mutta moinen teko olisi vain aiheuttanut ylimääräistä hämminkinä. "Ahh, Penelope. Taylor tuli tervehtimään sinua. Luulin, että olit kiireinen koulujuttujesi takia", mies puheli, katsahti Tayloria mukavasti hymyillen. Punapää jätti huomioimatta Paulin sanat, sillä hän oli keskittynyt laittamaan kenkiä jalkoihinsa. Kun punaiset tennarit oltiin saatu jalkoihin, Penelope astui Taylorin eteen ja tuijotti miehenalkua hetken aikaa silmiin. Sitten urheilijaa tartuttiin kädestä ja tyttö lähti vetämään Tayloria poispäin kodistaan.
"Ilmoitan tästä äidillesi!" kuului vain Paulin huudahdus punapään korviin, mutta sillä hetkellä Penelope vähät välitti sen miehen sanoista.

"Voihan.." punapää henkäisi huojentuneena, kun he olivat turvallisen välimatkan päästä Penelopen kodista. Tytön käsi piteli yhä Taylorin kättä otteessaan, eikä tyttö ollut ainakaan vielä vähään aikaan toisen kädestä irti päästämässä. Vihertävänsiniset silmät kääntyivät Taylorin kasvojen puoleen ja tytön kasvoilla oli jälleen Taylorille jo ennestään tuttu helpottunut ilme. "Et olisi voinut parempaan aikaan tulla. Oikeasti", tyttö totesi huojentuneena ja henkäisi raskaasti. Silmiä käytettiin hetken aikaa kiinni, kunnes ne taas avattiin.

Paulin käytös oli epäilyttävää. Tuskin toinen olisi niin hyökkäävästi käyttäytynyt takaisin, jos Penelope ei kerta kiireiltään ehtinyt Tayloria tapaamaan. Mies oli jo sulkemassa ovea nenän edestä kiinni, kun Taylor kuuli Penelopen äänen talon sisältä. Pojan olisi tehnyt mieli todeta Paulille jotain näsäviisasta, mutta jätti viisaampana sanomatta ja antoi suupieltensä kaartua ilahtuneeseen hymyyn tytön nähtyään. Nopeasti cheerleader oli kiskonut kengät jalkaansa, napannut Tayloria kädestä kiinni ja lähtenyt taluttamaan tätä kauemmas kodistaan. Paul huuteli ovelta uhkauksia seuraamuksista, jotka johtuivat Penelopen häipymisestä kotoaan.

"Onko toi äijä ihan sekasin", urheilija naurahti, vaikka sävystä naurahtikin ärsyyntyneisyys. Vähän matkan päässä tyttö pysähtyi, samoin poika itse. Katse tutkaili toisen kasvoja, kuin skannatakseen, että tytöllä oli kaikki hyvin. "Mitä? Siis... Ootko sä kunnossa?", Taylor kysyi selkeästi huolestuneena ja puolestaan piteli Penelopea kädestä. "Tekikö toi hullu sulle jotain?", lausuttiin uusi kysymys, tällä kertaa kimpaantuneempana kui aiemmin. Taylor joutui hillitsemään itseään, jottei olisi suin päin lähtenyt takaisin Ravenseille ja lyönyt Paulia suoraan naamatauluun.

Ruskeat silmät pidettiin edelleen tytössä. Hän ei oikein tiennyt, mitä tehdä tai sanoa, mutta ehkä tärkeintä oli nyt keksiä jotakin tekemistä, jolla Penelopen saisi paremmalle tuulelle. "Mennäänkö kahville? Tai jonnekkin?" Taylor ehdotteli ja kohotti kulmiaan, sen suurempia kyselemättä hän päätti oitis lähteä keskustaa kohti tyttö mukanaan. "Pääasia että pääset pois täältä", jatkettiin mahdollisimman positiiviseen ja rohkaisevaan sävyyn.

Sekaisin. Voi, kunpa Taylor tietäisikään, miten sekaisin se mies oli. Todella sekaisin.
Penelope torui sitten mielessään suutaan, kun oli päästänyt Taylorin kuuleville korville jotain sellaista, mikä saisi Taylorin varmasti epäilemään Penelopen tavallista arkea. Niin, Taylor sitten esitti pari kysymystä, mikä sai tytön menemään hetkeksi aivan sekaisin. Mitä ihmettä hän urheilijalle kertoisi? Ei hän voisi totuutta kertoa, sillä... Sillä ei vain voinut!
Tajutessaan, että heidän kätensä olivat yhä käsikkäin, punapää irroitti kätensä miehenalun lämpöisestä ja turvallisen tuntuisesta kädestä. "E-ei Paul mitään tehnyt... Tai siis.. Äiti vain käski hänen pitämään minua silmällä ja niin.." cheerleader sopersi ja yritti keksiä vielä jotain lisäksi. "On Paul vähän pelottava, siinä kaikki", Penelope lisäsi ja nielaisi vaimeasti. Punapää oli aina ollut surkea valehtelemaan, ja hän valehteli ainoastaan silloin, kun valehteleminen oli pakollista. Nyt se oli ollut pakollista. Penelope ei tahtonut Taylorin tietävän totuutta Paulista, sillä tytön järki sanoi, että Taylor ei saattaisi suhtautua siihen asiaan kovinkaan... Eh, hillitysti. Vaikka eihän cheerleader toista edes kunnolla tuntenut, mutta...
Eikö tuo nyt riittäisi edes täksi kerraksi tekosyyksi?

Penelope nosti sitten katseensa maasta Tayloriin, kun toinen ehdotti kahville menemistä. Tyttö naurahti surkean kuuloisesti, kun urheilija vielä lisäsi, että pääseminen pois täältä olisi pääasia. Ehdotus kuulosti erittäin hyvältä Pepen korviin. "Joo, minun tekisikin hieman mieli kahvia", punapää vastasi myöntävästi ja katsoi hetken aikaa Tayloria silmiin. Toisella ei ollut aavistustakaan, missä tilanteessa Penelope eli tällä hetkellä, ja siitä Pepe oli kiitollinen. Mutta jokin tytölle kuitenkin sanoi, että Tayloriin pystyisi luottamaan, pahempinakin hetkinä.

"Tuota..." cheerleader aloitti sitten epäröiden ja alkoi näprätä ruskean toppinsa helmaa. "Jos minä.. Jos minä tarvitsisin jatkossa apua j-jossakin asiassa tai siis niin... Niin voisinko soittaa sinulle..?" Penelope kysyi arasti ja hiljaa. Katse pidettiin poissa Taylorin kasvoilta. Tämä aihe oli Penelopelle vaikea, ja sen Taylor pystyi varmasti näkemään hänestä. Mutta Penelopella oli pakko olla se joku, keneen hän voisi hädän hetkellä turvautua.
Taylor nyt vain tuntui siltä oikealta, eikä tyttö osannut selittää, että miksi niin.

Penelopen kysymys sai Taylorin kääntämään katseensa tuohon, jopa hieman yllättyneenä. Tosin, se oli positiivinen yllätys, ei lainkaan huono, ja lisäksi se lämmitti jollain tapaa pojan mieltä.
"Totta kai, ei sun olisi tarvinnut edes kysyä", vastattiin lämpimällä äänensävyllä, mahdollisimman rohkaisevan hymyn kera. Olikohan tytöllä hänen numeronsa? Luultavasti, tai ainakin poika uskoi niin, olihan hänelläkin toisen numero.
"Sä voit soittaa vaikka keskellä yötä... Ihan milloin tahansa", Taylor lisäsi ja käänsi katseensa eteenpäin. Ei haittaisi vaikka Penelope soittaisi kolmelta yöllä, kuudelta aamulla, hän vastaisi. Tai ainakin pyrkisi siihen. "Kai sulla on mun numero?", poika varmisti. Kulmat kohosivat hivenen ylöspäin, kun katse kävi cheerleaderin kasvoilla. Tälläisiä tilanteita Penelopen ja Paulin kesken oli tainnut käydä ennenkin, näin urheilija oli ainakin tytön puheiden perusteella päätellyt. Se mies oli kyllä ihme tyyppi, herätti epäilyksiä ja toisaalta käyttäytyi hyvätapaisesti, kuten normaalit ihmiset. Moinen vaihtelu käytöksessä sai Taylorin tuntemaan olonsa typeräksi, kun ensin epäilykset heräsivät ja sitten Paul käyttäytyikin aivan toisella tavalla ja sai epäilykset kumottua.

"Mihin kahvilaan sä haluaisit mennä?", poika kysyi puheenaihetta vaihtaen. "Jos multa kysytään, joku rauhallisempi paikka vois olla kivempi, kuin täyteen teinejä tungettu hengausmesta", hän lisäsi soinnukkaasti naurahtaen.
Tuskin Pepekään viihtyisi metelöivän nuorison keskellä. Sitä paitsi keskusta oli pullollaan toinen toistaan mielenkiintoisempia paikkoja, joissa Taylor ei vielä ollut käynyt.
Cheerleader vaikutti vaisulta ja vähäpuheiselta, mihin hän oli puolestaan jo tottunut. Silti oli välillä vaikea ymmärtää tytön ajatuksenjuoksua ja vaisuutta, vaikka poika teki kuitenkin parhaansa ymmärtääkseen.

Taylorin lämpimällä äänensävyllä saatu vastaus sai Penelopen hetkeksi aikaa tuijottamaan urheilijaa häkeltyneenä, mutta tekonsa tajutessaan punapään posket lehahtivat heleän punaisiksi ja tyttö laski katseensa pois Taylorin kasvoilta. Pepe ei tiennyt, miksi hän reagoi noin voimakkaasti toisen vastaukseen. Eihän tässä ollut mitään sen suurempia tunteita matkassa.
Vai oliko..?
"Öh.." tyttö äännähti epämääräisesti, kun Taylor kysyi, oliko Pepellä hänen numeroaan. Ei Penelopella tietääkseen ollut Taylorin numeroa, koska ei hän ollut sitä aikaisemmin tarvinnut. "Ei minulla ole", tyttö vastasi sitten ja vilkaisi nopeasti Tayloria silmiin. "Joten... Saisinko numerosi?" Pepe kysyi sitten ujosti.

Pepe nyökkäsi Taylorin ehdotukselle rauhallisesta kahvilasta. Ajatus houkutti myös punapäätä. Hän ei kestäisi nyt muiden uteliaita katseita niskassaan. "Eiköhän keskustasta sellainen löydy", cheerleader totesi pehmeästi ja sipaisi hermostuneen oloisena hiuksiaan korvansa taakse. Hän yritti taistella näitä tunteitaan vastaan, jotka tuntuivat samanlaisilta, mitä hän oli Chadia kohtaan tuntenut. Vielä Penelope ei tahtonut antaa näille tunteille vapautta, sillä jos hän vapauden antaisi, hän alkaisi aivan varmasti kokea siitä syyllisyyttä. Sellainen tyttö oli, hän ajatteli niin paljon muiden ihmisten tunteita. Hän ei tahtonut satuttaa Tayloria mitenkään, eikä tahtonut johtaa tätä mitenkään harhaa. Eihän Penelope vielä uutta seurustelusuhdetta kestäisi.
Mutta kuka muka oli puhunut jotain seurustelusuhteesta? Äh, tyhmä Penelope. Vaikka Taylor käyttäytyi mukavasti tyttöä kohtaan, se ei tarkoittaisi sitä, että Taylor olisi hänestä kiinnostunut. Taylor piti punapäätä varmasti vain hyvänpäiväntuttunaan.
Paitsi, että tahtoiko Penelope sitä, että Taylor pitäisi häntä vain hyvänpäiväntuttuna?

Kun ajatusten juoksu alkui todellakin menettää otettaan, pudisteli Penelope päätään, jotta saisi ajatuksensa taas oikeille raitelleen. "Lähdetäänkö siis keskustaan?" tyttö kysyi sitten ja katsahti Tayloria silmiin. "Missä tahansa on parempi kuin täällä."

// tulee ny pieni hitti et saan eteenpäin :----D

"Totta kai saat", Taylor naurahti rennosti ja otti Penelopen puhelimen käteensä, näppäillen numeronsa ja tallentaen sen puhelinluetteloon. "Tuossa", puhelin ojennettiin tytölle takaisin lämpimän hymyn kera.
Toinen oli niin ujo, jotenkin varautunut ja kuorensa sisään sulkeutunut, että Taylor joutui itsekin varomaan sanojaan tarkkaan. Suorasukaisuudestaan tunnettuna hänen oli välillä todella vaikeaa ajatella ensin ja sanoa sitten, mutta hän ei tahtonut loukata Penelopea, tai saada tuota ahdistumaan. Siksi hän käyttäytyi harkiten ja pakotti itsensä käyttäytymään toisen ehdoilla, sanomaan asiat kiertelevämmin ja... No, ei niin, kuten Taylor olisi ne sanonut; suoraan ja harkitsematta.
Penelopelle sopi kahvilaan meno, mikä ilahdutti myös urheilijaa, "No, eiköhän sitten mennä?", hän kysäisi kulmiaan kohottaen ja lähti jo ottamaan askeleita keskustaa kohti. Matka ei olisi niin pitkä, etteikö sitä voisi kävellä. Ilma oli ollut tänään niin kaunis, että poika oli jättänyt mielellään autonsa autotallin suojiin. Sillä ehtisi ajelemaan vaikka kuinka paljon, eikä pieni happihyppely ketään tappaisi.

Sivusilmällä Taylor vilkuili Penelopea hetken välein. Joka katsahduksella poika tajusi, kuinka paljon hän piti tytöstä jo nyt. Sitä hän ei tiennyt, minkälaisesta pitämisestä oli kyse. Oli kahdenlaista tykkäämistä ja Taylor ei sen kummemmin ollut sitä toista ehtinyt kokeakkaan, ehkä jotakin nopeita ja ohimeneviä ihastuksia koulun suosituimpiin ja kohutuimpiin tyttöihin.
Ne kuitenkin menettivät nopeasti mielenkiintonsa, tusinakamaa - mutta Pepe ei ollut sellainen. Urheilija katsoi toiseen tällä kertaa pidempään, "Kai sä tiedät, että sä voit luottaa muhun?", hän sanoi vakavalla äänellä. Se oli enemmän toteamus, kuin kysymys. Mitä ikinä tyttö haluaisikaan kertoa tai pyytää, - siis ihan mitä tahansa - tuo voisi luottaa Tayloriin.
Ruskeat silmät lepäsivät edelleen punahiuksisen tytön kasvoilla, "Oikeasti", poika lisäsi ja antoi katseensa lipua toisen silmiin.

// Hittaa mun puolesta vaikka miten paljon haluat :--------D

Taylor näppäili oman numeronsa Penelopen kännykkään, jonka tyttö oli ehtinyt äsken taskustaan kaivaa. Tyttö otti puhelimensa takaisin urheilijalta ja hymyili tälle hienoisesti. "Kiitos", tyttö lausui kevyesti ja katseli Tayloria vielää hekten aikaa hymyillen, kunnes katse laskettiin tiehen, jota pitkin he lähtivät yhdessä kävelemään.

Penelope käveli Taylorin rinnalla, ehkä pari senttiä taaempana kuin poika itse. Pepenkin katse välillä eksyi Tayloriin, mutta tyttö kielsi itseään vilkuilemasta urheilijaan. Ei tyttö saanut antaa tälle mitään vääriä vaikutelmia. Hän ei tahtonut johdattaa Tayloria harhaan omien tunteidensa kanssa. Tosin joku voisi ensin ystävällisesti kertoa Penelopelle, mitä hän oikein toista kohtaa oikeasti tunsi. Taylor oli ystävällinen ja mukava, ja Pepe arvosti toisessa noita piirteitä. Pojan ulkonäössäkään ei ollut mitään vikaa. Taylor oli siis aivan täydellinen, eikö niin?
Voi Penelope!
Tyttö ehti pudistella päästään nuo epämääräiset ajatukset, kun Taylorin ääni kantautui hänen korviinsa. Vihertäväniset, hämmentyneet ja varovaiset silmät nostettiin maasta vieressä kävelevän urheilijan silmiin, joita punapää nyt häkeltyneenä katsoi. Taylor oli vakavissaan sanonut, että tyttö voisi luottaa häneen. Tietenkin se oli saanut Penelopen pehmenemään täysin, ja nyt Pepe yritti kerätä itseään kasaan. Pieni hymy kohosi jälleen huulille, mutta hymy ei jäänytkään pieneksi. Hänen hymynsä kasvoi suureksi ja kiitolliseksi. Hymyssä oli mukana myös pientä ihastuneisuutta, mitä tytön hymyssä ei pitkiin aikoihin ole ollut. Taylor ei kuitenkaan ollut Penelopen hymyä näin suurena nähnyt sitten pariin kuukauteen. Oikeastaan juuri kukaan ei ollut nähnyt Penelopen hymyilevän tällä tavoin pitkiin aikoihin. "Kiitos", cheerleader lausui pehmeästi ja kiitollisena. Hän tulisi olemaan Taylorille vielä elämänsä velkaa, sen tyttö tiesi jo nyt, vaikka heidän ystävyyssuhteensa olikin vasta näin alussa. "Tuo merkitsee minulle hyvin paljon", tyttö lisäsi vielä astetta hiljaisemmalla äänellä. Hän katsoi Tayloria vielä hetken aikaa silmiin, kunnes hän laski katseensa takaisin maahan. Punaisia hiuksia sipaistiin takaisin korvan taakse, kun pieni rauhoittunut huokaus karkasi hänen huuliltaan.

Taylor ei mahtanut käsittää itsekkään, kuinka paljon häntä ilahdutti se, että Penelope todellakin hymyili. Ja hän itse oli saanut tytön hymyilemään, pelkästään sanoillaan, joita hän oli tarkoittanut viimeistä tavua myöten. Ilmeisesti Taylorin sanat olivat merkinneet Penelopelle yhtä paljon, kuin pojalle tuon punahiuksisen tytön hymy, jollaista Taylor ei ollut pitkään aikaan toisen kasvoilla nähnyt. Hetki kului täydessä hiljaisuudessa ja tietä pitkin kävellessä, kunnes poika katsoi jälleen Penelopen puoleen, "Sä oot kaunis kun sä hymyilet", hän lausahti. Ehkä hänen ei olisi pitänyt sanoa sitä, mutta katumus olisi kuitenkin yllättänyt, jos se olisi jätetty sanomatta. Taylor hieraisi niskaansa, ei siksi, että häntä olisi kaduttanut sen sanominen... Miksi olisi? Totta joka sana, Penelope oli kaunis, hymy sopi tytön kasvoille. Enemmän pelotti tuon reagointi, tai se, että toinen ottaisi hänen sanasa väärin.

Taylor ei lopettanut askeleiden ottamista samaan tahtiin Pepen kanssa, ehkä toinen ottaisi sen tavallisena kohteliaisuutena, miksi se oli tarkoitettukin. Ajatukset tuntuivat päässeen valloilleen, tai oikeastaan jokainen ajatus tuntui pyörivän Penelopessa. Kaikki ajatukset koskivat tyttöä, mikä hämmensi urheilijaa pahemman kerran, vaikka hämmennystä ei näytetty ulospäin. Sydän tuntui pamppailevan kiivaaseen tahtiin, vain siksi että hän ajatteli vieressään kävelevää tyttöä. Tyttöä, jonka hän halusi saada hymyilemään ja jonka puolia hän halusi pitää, pitää tuosta huolta ja josta... Hän piti. Penelope ei ollut samanlainen kuin muut Taylorin tuntemat tytöt, tai no, Maddison oli kokonaan omaa luokkaansa, mutta niin oli Penelopekin. Poika käveli edelleen, mutta hän ei puhunut sanaakaan, piti vain katseensa tiukasti horisontissa ja koitti selventää ajatuksiaan. Ruskeat silmät valuivat kuitenkin tyttöön vähän väliä, lepäämään tuon punaisissa hiuksissa ja kauniissa kasvoissa. "Tuota, mihin sä haluaisit mennä?", Taylor kysyi ja käänsi sitten katseensa takaisin eteensä. Keskusta alkoi jo häämöttää edessä, matkaa ei olisi enään paljon ja kahvikupin ääressä hän saisi taatusti muuta ajateltavaa ja ehkä sellaista, mikä selventäisi hänen sopivasti sotkeutuneita ajatuksiaan.

Hiljaisuus heidän välillään ei tuntunut kiusalliselta, ei ainakaan Penelopen mielestä. Hiljaisuudessa oli hyvä kerätä ajatuksia kasaan ja silloin sai miettiä omassa rauhassa päässä pyöriviä ajatuksia. Pepe tunsi sydämensä lyövän tavallistakin tiheämmin, ja nyt vasta tyttö tajusi sen johtuvan vieressä kävelevästä urheilijasta. Pystyisikö punapää oikeasti tuntemaan Tayloria kohtaan jotain sellaista, mitä hän oli Chadin kanssa tuntenut? Mutta hänen sydämensä... Kestäisikö se sitä? Ei sydän ainakaan tuntunut pahakseen pistävän näitä tunteita. Tosin Penelope alkoi hiljalleen epäillä sitä, mitä Taylor häntä kohtaan tunsi. Oliko poika vain sen takia lyöttäytynyt punapään seuraan kuin varmistaakseen tytön pärjäävän? Penelope tiedosti olleensa hyvin säälittävä tapaus viimeisten kuukausien aikana, eikä olisi ihmekään, jos jotkut olisivat hänen hyvinvoinnistaan huolissaan.
Taylor onneksi keskeytti tytön käsistä karanneet ajatukset, mutta urheilijan sanat saivat sydämen jälleen hypähtämään. Vihertävänsinset silmät nostettiin Taylorin silmiin, joita tyttö nyt hämmentyneenä katseli. Kaunis. Kaunis, kun tyttö hymyili.
Ei Pepe tietenkään voinut olla hymyilemättä pienesti, huvittuneesti pojan sanoille. Poskille lehahti pieni puna, kun tyttö laski katseensa maahan. Hän ei sanoisi Taylorille mitään, hiljaisuus oli hyvä ratkaisu. Viime aikoina Penelope oli näyttänyt niin surkealta, että tuskin kukaan oli pitänyt häntä erityisen kauniina. Taylorin sanat olivat siis vain ilahduttaneet punapäätä.

Edessä alkoi jo häämöttää keskusta, jolloin Taylor esitti kysymyksen. Penelope palasi takaisin maan pinnalle ajatuksistaan. "Öööm..." tyttö aloitti epämääräisesti ja yritti saada ajatuksensa toimimaan. "Muistelisin, että.. Että tässä lähellä saattoi olla jokin.. Kahvila", punapää pinnisteli puhuakseen selkeästi, mutta aika mutinalta hänen sanansa olivat kuulostaneet. Tyttö yritti kasata itseään ja muistella tarkemmin. Miten hänellä olikaan sellainen kuva, että ennen keskustaa sijaitsi kahvila, jossa hän oli vain pari kertaa aikaisemmin käynyt. "En toki ole varma. Minulla on vain epämääräinen muistikuva mielessäni", Penelope selvensi ajatuksiaan Taylorille ja naurahti sitten surkeasti. Jos Taylor ei kyseistä kahvilaa tietäisi, niin taitaisi olla turvallista mennä ihan keskustaan etsimään jokin kahvila.

Penelopen mukaan lähistöllä saattaisi olla kahvila, mutta oliko tytön muistiin luottamista, se olikin jo toinen juttu. Taylor hymähti päätään pudistellen ja virnisti suorastaan pikkupoikaimaisesti katsoessaan punahiuksisen cheerleaderin kasvoja, "No, onneksi meillä on aikaa eksyä ja ettiä sitä kahvilaa", hän lausui rennosti naurahtaen sanojensa perään.
Jossain pojan rinnassa suorastaan sykähteli lämmin tunne. Tiedä sitten, mistä se johtui, mutta Taylor piti sitä täysin Penelopen syynä. Eikä se suinkaan ollut paha juttu, hän viihtyi tytön seurassa, vaikka ajoittain perhoset tuntuivat lennähtelevän jossakin sisuskalujen seassa. Ja oli harvinaista, melkein katastrofaalista, että Taylor Morris edes ujosteli. Yleensä hänet oltiin tunnettu vain yhtenä kivikasvoisena urheilijana, joka harvemmin vaivautui näyttämään edes pienen pientäkään hiventä aidosta hymystä tai lausumaan sanaakaan vilpittömästä kohteliaisuudesta.

Ruskeat silmät hahmottivat edessä päin vähän vanhemman näköisen rakennuksen, eikä se näyttänyt asunnolta, joten ehkä se saattaisi olla tytön mainitsema kahvila. "Onko se toi?", Taylor kysyi ja osoitti rakennusta sormellaan, vilkaisten sitten Pepeen. Hän ei jaksaisi kävellä enään metriäkään, auto olisi ollut turvallinen ja nopea vaihtoehto itsensä ryydyttämisen sijaan.

Punapää ei voinut olla naurahtamatta sydämellisesti, kun Taylor oli todennut heillä olevan aikaa eksyä ja etsiä Penelopen ehdottamaa kahvilaa. Tyttö vilkaisi nopeasti Tayloria, pieni hymy edelleen huulillaan säilyen. Urheilija sai hänet tuntemaan iloa ja huvittuneisuutta, joita cheerleader ei ollut aikoihin tuntenut. Sekä näiden kahden lisäksi Taylor aiheutti Penelopessa vielä erästä tunnetta, mutta sitä tyttö ei kuitenkaan uskaltanut itselleen myöntää, eikä hän uskaltanut lähteä tutkimaan sitä tunnetta vielä tämän pidemmälle. Taylor oli nyt vain... Kirkas valo, joka toivon mukaan ajaisi pimeyden pois särkyneestä tytöstä.
Penelope sai olla niin kiitollinen ihmisille, jotka olivat häntä viime aikoina tukeneet. Sammie, Didi... Molemmista tytöistä oli selvinnyt Penelopelle uusia puolia. He kaksi olivat osoittautuneet ihmisiksi, joihin tyttö tahtoi tutustua enemmän. Ja sitten vielä näiden kahden lisäksi oli Taylor, joka oli myös tarjonnut tukeaan Penelopelle. Punapää oli tuntenut itsensä itsekkäästi, kun ei ollut aluksi suostunut ottamaan apua vastaan. Pepen olisi pitänyt ottaa apu jo heti vastaan, jotta hän olisi selvinnyt särkyneestä sydämestään nopeammin.
Mutta... Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö niin? Tytön täytyisi vielä monta kertaa kiittää onneaan siitä, että oli tavannut Taylorin. Toisessa oli jotain sellaista, mitä tyttö oli kaivannut jo jonkin aikaa; turvaa.

Urheilija herätti tytön ajatuksillaan kysymyksellään, jolloin tyttö vilkaisi ensiksi Tayloria ja sitten Taylorin osoittamaan suuntaan. Cheerleaderin kasvot kirkastuivat, tyttö oli sittenkin muistellut aivan oikein. "Kyllä, luulisin ainakin. Tutulta näyttää", punapää vastasi ja hymyili iloisemmin. Olipa hienoa, etteivät he olleet turhaan kävelleet. Kahvila todellakin sijaitsi kauempana keskustassa ja siellä kävi vähemmän ihmisiä. Mutta kahvilan rauhallisuus oli silloin jäänyt Penelopen mieleen, kun hän oli ensimmäisen kerran kyseissä kahvilassa käynyt.

He kävelivät lähemmäs rakennusta, ja he olivat miltein pääsemässä jo sisälle, kunnes tyttö hidasti hieman askeliaan. Kulmia kurtistettiin hieman ja katse siirrettiin uteliaana Tayloriin. "Taylor", Penelope lausui toisen nimen epäilevästi ja pysähtyi sitten kahvilan oven vierelle. "Oliko sinulla minulle jotain asiaa? Siis kun tulit käymään luonani?"

// vihdoin ja viimein !

Penelope tunnisti kahvilan, mikä oli helpotus sinällään, ettei sitä tarvinnut sen kauempaa etsiä. Toki Taylor olisi voinut kävellä tytön kanssa vaikka yöhön saakka, vaikka kävellessä aika olisi saattanut käydä pitkäksi. "Tutulta näyttäminen riittää", urheilija naurahti ja katseli kahvilaa ruskeilla silmillään, vaikka kieltämättä katse lipui kerta toisensa jälkeen vierellä kulkevaan cheerleaderiin. Kuinka monesti hän olikaan jo toistanut päässään sen, että Penelope oli mukava, erilainen kuin suurin osa Astonin kermaneideistä. Sellaista vaihtelua Taylor olikin ehkä kaivannut, hetkellistä pakokeinoa koko klikkijärjestelmästä ja jatkuvasta täydellisyydestä. Hän pystyi rehellisesti sanomaan, että Penelope oli melkein täydellinen juuri siksi, että tyttö ei vaikuttanut ihmiseltä, joka ei kyennyt myöntämään pieniä vikojaan ja virheitään. Monelta sellainen taito puuttui, mutta ei tältä tytöltä. Tytöltä, johon Taylorilla oli ollut kunnia tutustua.

Tummatukka oli tarttumaisillaan kahvilan ulko-oven metalliseen kahvaan, kun kuuli Penelopen toistavan hänen nimensä. Äänensävy oli kummallinen sellaiseen tilanteeseen. Tyttö kuitenkin jatkoi kysymyksellä, joka sai Taylorin hymähtämään lempeästi. Nuori herra kääntyi cheerleaderin puoleen ja katseli tätä hetken aikaa hymyssäsuin, pörröttäen toisella kädellä hiuksiaan hymyn muuttuessa pikkupoikamaiseksi virneeksi. "En mä tiedä, ehkä mulle tuli ikävä", Taylor naurahti leikkisästi ja vakavoitui sitten. "Mä vain ajattelin tulla katsomaan, miten sulla menee... Mua jäi vaivaamaan se Maddisonin aloittama hässäkkä, enkä halunnut, että sä luulisit mun puhuneen sellaisia ympäri koulua", äänensävy oli vakava, muttei kuitenkaan vihainen... Lähinnä sellainen, jota käytettiin ihmisten lepyttelyyn, vaikka tällä hetkellä Penelope ei näyttänytkään vihaiselta.
Ruskeat silmät tutkivat kysyvinä tyttöä ja tuon punaisia hiuksia, jotka aurinko sai melkein hehkumaan valonsäteiden osuessa niihin.

// :---) <3

Penelope hymähti hiljaa huvittuneena ja sipaisi nopeasti hiuksiaan korvansa taakse, kun oli kuullut Taylorin ensimmäisen vastauksen tytön esittämään kysymykseen. "Niin, onhan minua aika vaikea unohtaa", punapää yhtyi hetkeksi aikaa vitsailuun ja naurahti sanojensa jälkeen pehmeästi. Sitten Taylor kuitenkin sanoi paljon uskottavammalta kuuluvan vastauksen ja tyttö keskittyi kuuntelemaan toista samalla, kun katsoi urheilijaa tiiviisti omilla vihertävänsinisillä silmillään silmiin.
Kun Taylor oli saanut lopettua, pudisti tyttö kieltävän oloisesti päätään. "En minä luullutkaan. Et sinä ole sellainen", Pepe totesi toisen sanojen päätteeksi. Ei Penelope ollut alunperin luullutkaan, että Taylor olisi lähtenyt levittelemään itsestään ja tytöstä sellaisia asioita. Oikeastaan Penelope ei ollut silloin edes ehtinyt miettiä, kuka olisi muka alkanut levitellä juoruja hänestä ja Taylorista, kaikki oli loppupelissä käynyt niin nopeasti. Mutta ei Taylor ollut sellainen ihminen, joka levittelisi päättömiä asioita muista, ainakin Penelopen mielestä. Tosin ei punapää toista edes kovin hyvin tuntenut, mutta sellainen kuvitelma tytöllä oli toisesta. Ei Penelopea turhaan naiiviksi kutsuttu.
"Kiitos", Penelope sanoi sydämensä pohjasta ja hänen huulilleen kohosi viehättävä hymy. "Sinä se jaksat olla huolissasi minusta. Se on... Se on mukavaa", punapää ei ollut keksiä oikeaa adjektiivia ja sitten sana 'mukava' olikin jo päässyt ulos suusta. Pieni puna kohosi hänen poskenpäilleen ja tyttö laski nopeasti katseensa pois urheilijasta. Jälleen tytön sydän hyppi rinnassa tavallista nopeampaa, ja Penelope oli varma siitä, että sydän hyppi ilosta. Penelope ei vielä uskaltanut kohdata sitä tunnetta, joka aiheutti tuon iloisuuden hänen rinnassaan, sillä silloin... Niin, silloin se olisi taas menoa. Ei vielä, niin Penelope ajatteli. Tyttö antaisi ajan kulua ja hän katsoisi sitten, mitä hänen sydämensä asiasta sanoisi.

"Mennäänkö sisälle?" Penelope kysyi sitten suloisella äänellä ja asetti kätensä ovenkahvaan, aivan Taylorin käden yläpuolelle (joo sovitaan, että Taylorin käsi oli yhä siinä kahvalla XD ). Pepe vilkaisi nopeasti Tayloria hymyillen ja avasi sitten oven, jotta he voisivat astua sisään.

Hetken aikaa kaksikko oli hiljaa, kunnes Penelope ehdotti sisälle siirtymistä. Taylor oli muutamassa sekunnissa onnistunut uppoutumaan ajatuksiinsa, mutta tytön äänen kuultuaan hän hätkähti hieman ja katsoi seuralaiseensa nyökähtäen, "Joo, hyvä idea... Ei jäädä tientukkeeksi ovensuuhun". Urheilija astui toisen perässä sisemmälle mukavanoloiseen ja viihtyisään kahvilaan, jonka ulkomuoto oli eittämättä enteillyt jotakin aivan muuta, kuin leivoksien ja teen tuoksuista ilmaa. Paikka vaikutti mukavalta, sellaiselta, johon Taylor olisi valmis tulemaan uudestaan ja mielummin sama tyttö seurassansa. Tästähän voisi tulla nimenomaan heidän vakiopaikkansa... Mikäköhän ihme oli saanut hänet ajattelemaan tuollaisia typerältä kuulostavia ja imelän siirappisia ajatuksia? Siitä poika tuskin halusi edes ottaa selvää, vaikka se luultavasti selviäisikin ajan saatossa.

Urheilija katseli ympärilleen ja laski tuttuun tyyliinsä kätensä Penelopen olkapäälle, "Neiti ottaa mitä tykkää, mä maksan", hän virnisti ja lähti kuljettamaan toista ikkunapöydän ääreen. Se näytti sillä hetkellä viihtyisämmältä kuin yksikään toinen pöytä, aurinko oli laskiessaan maalannut taivaan kauniin väriseksi ja pilvet hehkuivat melkein vaaleanpunaisena.

//IAAAAAAA OLIT VASTANNUT <3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3 :-) :-) :-) :-) :-) :-) :-)

ps. peliä hitattu eteenpäin molempien osapuolien suostumuksella!

Penelope astui heistä ensimmäisenä kahvilaan. Häneen nenäänsä tulvahti välittömästi tuoksu, mitä tyttö tajusi yhtäkkiä rakastavansa. Tuoreen kahvin ja pullan tuoksu sekä niiden lisäksi muiden lämpimien juomien leivonnaisten tuoksu, täydellinen tuoksu kerta kaikkiaan.
Vihertävänsinset silmät silmäilivät nyt Tayloria, joka oli laskenut kätensä tytön olalle ja oli sanonut tytön saavan ottaa mitä halusi. Leikkisä, pieni hymy kipusi cheerleaderin huulille, kun hän katsoi urheilijan kasvoja. "Ihan mitä vain? Oi, hyvä herra, olettepa todella ystävällinen. Mutta tiedättehän te, että minulle kelpaa vain paras", Penelope tokaisi uskottavasti, tietenkin vitsillä ja kohotti viekkaasti kulmiaan. Sitten hän kuitenkin naurahti pehmeästi ja sipaisi hiuksiaan korvansa taakse katsellessaan ylhäällä olevia menulistoja. Kauaa hän ei tosin ehtinyt menua katsoa, kun hän lähti seuraamaan Tayloria pöytään, jonka toinen oli valinnut. Täytyi myöntää, että ulkona oleva näkymä oli uskomattoman kaunis. Miten kaikki nyt yhtäkkiä tuntuikaan niin täydelliseltä, kauniilta ja... Ihanalta? Penelope ei ollut tuntenut mitään tällaistä moneen kuukauteen, joten nämä tunteet olivat kuin uusia. Hämmentäviä, mutta mukavia. Ihania.

Cheerleader oli jo alusta alkaen oikeastaan tiennyt, mitä hän aikoisi tilata; kuuman kaakaon kermavaahdolla ja munkin. Ja kuka olikaan väittänyt, ettei cheerelader saanut syömä munkkeja tai kermavaahtoa? Sen henkilön Penelope olisi halukas tapaamaan. Hän voisi vaikka syödä munkin tuon nenän edessä ihan kiusallaan. Ei yksi pieni munkki nyt pahaa tehnyt, vaan päinvastoin. Sellainenhan oli mukava piristys päivään.
Tarjoilija tuli heidän luokseen ja molemmat esittivät tilauksensa. Taylor tilasi kahvin maidolla ja marjamuffinsin. Pepestä oli kiva huomata se, ettei miehenalkukaan tainnut kovin välittää siitä mitä söi. Tosin olihan syöminen aivan erilainen asia miehillä kuin naisilla. Miehet saivat itselleen helposti lihasta ja poltettua ylimääräiset kalorit, kun taas naisilla se oli todetusti vaikeampaa. Vaikeampaa, muttei sentään mahdotonta.
Ja pointti oli? Äh, ei mitään. Typeriä ajatuksia vain.

Penelope ja Taylor alkoivat sitten jutella niitä näitä; he puhuivat koulusta, perheistään, harrastuksistaan... Milloin mistäkin, mitä päähän sattui putkahtamaan. Punapäästä oli varsin huojentava kokemus, kun hän sai vain puhua ja kuunnella. Hän ei miettinyt mitään masentavaa tai muuten vain negatiivistä, hän suorastaan hehkui pitkästä aikaa. Penelope tunsi olevansa oma itsensä, pitkästä aikaa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, hän esitti välillä typeriä kysymyksiä ja puhui rehellisesti. Sellainen hän oli. Taylor tuntui vain koko ajan läheisemmältä ja läheisemmältä, vaikka loppujen lopuksi he eivät olleet kovin kauaa tunteneet. Mutta jos saman ihmisen kanssa jutteli sen kaksi tuntia, kuten Taylor ja Penelope olivat unohtuneet kahvilaan puhumaan, toisesta sai selville yhtä jos toista. Esimerkiksi Penelope kerkesi siinä ajassa kertomaan urheilijalle rakastavansa Disneyn prinsessaelokuvia, pikkuveljensä onnettomuudesta, isänsä lähtemisestä, soittavansa selloa ja muita pikku juttuja elämästään. Hänen oli aina ollut todella helppo puhua itsestään, oli edessä tuntematon tai tuttu ihminen. Pepestä turha kiertely ja kaartelu oli turhasta, mitä sitä sellaista harrastamaan, kun saisi kertoa itsestään suoraan kättelyssä. Niinhän toinen sai nopeasti kuvan Penelopesta ja pystyi muodostamaan tästä käsityksen, eikö niin?

Välillä tarjoilija tosin kävi hääräämässä heidän pöytänsä lähettyville kuin aikoen häätää heidät pois, mutta koskaan tarjoilija ei mitään sanonut. Ehkä hän toivoi tavoittavansa jomman kumman katseen, mikä kertoisi nuorelle parille, että nyt olisi aika lähteä. Tarjoilija tahtoi vain päästä ajoissa sulkemaan kahvilan, kun siellä ei ollut enää ketään muuta kuin Penelope ja Taylor, cheerleader ja urheilija, jotka olivat täysin syventyneet keskustelemaan toistensa kanssa.

Tilauksen esitettyään Taylorista tuntui, että Penelopen kanssa keskusteleminen oli helppoa, eikä häntä hävettänyt kertoa niitä noloimpia ja samalla hauskimpia muistojaan, kun keskustelu siihen suuntaan kääntyi. Kerralla hän oli vuodattanut lähes koko elämäntarinansa cheerleaderille, ei ehkä merkityksettömiä yksityiskohtia myöten, mutta kuitenkin. Nyt Pepe tiesi hänestä melkein kaiken, hänen perheestään ja hänen intohimostaan jalkapalloon. Ja vastapalveluksena tyttö kertoi hänelle paljon itsestään, mikä tavallaan taisi kasvattaa kaksikon välistä luottamusta. Ainakin Taylor luotti Pepeen, koska poika oli aina ollut varautunut luonne, eikä ryhtynyt selvinpäin ihan kenelle tahansa avautumaan. Hän oli jaaritellut pitkät tarinat Maddisonista, sisarusten väleistä ja muista arkisista asioista. Maddison oli perheen musta lammas, Taylor mököttäjä, äiti kodinhengetär ja isä puolestaan se, joka maksoi kaiken ja rakasti perheensä lellimistä. Ehkä hän olisi voinut puhua jostakin mielenkiintoisemmasta, mutta tuskin Pepe halusi tietää ihan kaikkea Taylorin tekemisistä.
Tummanruskeat silmät seilailivat tytön kasvoilla ja vilkaisivat välillä pöydän ympärillä hääräilevään tarjoilijaan. Kello oli lipunut edespäin huomattavasti ja aika tuntui pompanneen viidessä minuutissa pari tuntia eteenpäin.
"Haluatko sä mennä tästä vielä johonkin? Mulla on koko ilta vapaata", Taylor lausahti ja pyöritteli tyhjäksi juotua kahvikuppia kämmeniensä välissä. Hänellä oli ollut tähän mennessä päivää todella hauskaa ja tälläisiä päiviä saisi olla useamminkin kuin kerran viikossa. Urheilija ei ollut nähnyt Pepen koskaan hymyilevän niin paljoa hänen aikanaan, mikä todella lämmitti mieltä kahdesta syystä. Ensiksi, totta kai miehenalku oli iloinen saadessaan jonkun toisen iloiseksi, ja toiseksi, Pepe näytti edelleen kauniilta hymyillessään.

"Mulla on ollut tänään todella kivaa", Taylor totesi ja hetken aikaa häpesi sanavalintaansa. Kuka sanoi noin? Joku kolmekymppinen ja epätoivoinen pöytälaatikkorunoilija, joka kaipasi rakkautta ja romantiikkaa elämäänsä. Eihän Taylor ollut sellainen, ei alkuunkaan. Toinen käsi siirtyi pörröttämään tummia hiuksia pikkupoikamaisen hymyn kivutessa kasvoille. "Enkä puhu nyt vain siitä, että söin elämäni parhaan marjamuffinin, vaan koska seura oli parhaastra päästä", lisättiin leikkisästi, vaikka urheilija oli tarkoittanut jokaista sanaansa. Tarjoilija hääräsi jälleen heidän pöytänsä ympärillä, mikä sai
Taylorin kurtistamaan kulmiaan. "Ilmiselvästi meitä yritetään savustaa ulos", hän naurahti rennosti ja laski hiuksia pörröttäneen kätensä takaisin pöydälle. Ehkä heidän olisikin jo aika lähteä, ja totta kai hän aikoisi saattaa Penelopen kotiin ja totta kai herrasmiesmäisesti... Ja hän pitäisi huolen, ettei se Paul-hyypiö kääntäisi imelää naamaansa cheerleaderin suuntaan.

Penelopesta oli hyvin kiinnostavaa kuulla, mitä Taylorin elämään oli vuosien mittaan mahtunut. Tyttö jollakin tavalla piti siitä, kun hän sai kuulla jotain toisen menneisyydestä. Silloin toisesta sai vain enemmän selville asioita, asioita, joita ei ehkä ihan heti olisi toisen kohtaamisen myötä huomannut. Esimerkiksi Pepe huomasi, jotenkin ihmeellisen yhdistelemisen kautta, Taylorin olevan ihminen, jonka luottamus täytyi ensin saada, ennen kuin nuorukainen mitään itsestään paljastaisi. Penelope, joka harvemmin itseään kehui tai ylisti, tunsi olevansa otettu tästä kunniasta, että Taylor paljasti itsestään näinkin paljon.
Punapää räpäytti silmiään pariin otteeseen, kun Taylor ehdotti muualle lähtemistä. Nyt tyttö vilkaisi kelloa ja tajusi sen oleva jo vaikka mitä. Pepe naurahti itsekseen ja pudisteli epäuskoisena päätään. "Miten aika onkaan mennyt", Penelope totesi ihmeissään ja sipaisi sormillaan hiuksiaan. Katse siirrettiin kellosta Tayloriin ja tietenkin tyttö hymyili tälle lämpimästi. "Täytyy myöntää, ettei minullakaan ole muuta kuin aikaa", punapää totesi ja kohautti olkiaan hymyilemällä 'tällaistä sattuu' -hymyään.

Kuullessaan Taylorin viihtyneen punastui cheerleader hennosti poskenpäistään. Totta puhuen, hänelläkin oli ollut tänään hauskaa. Hyvin hauskaa. Hauskaa pitkästä aikaa. Taylorin seurassa oli jotain, jotain sellaista, mikä sai punapään vapautumaan niistä kahleistaan, jotka olivat pitäneet häntä vankina kuukausi tolkulla. Vasta nyt ajatuksiin ilmestyi kirkas ajatus, joka sanoi, että Penelope todellakin oli selvinnyt. Hän oli selvinnyt särkyneestä sydämestään ja onnistunut saamaan sen takaisin.
Ajatus toi onnellinen hymyn tytön kasvoille. Hän henkäisi hiljaa ja yritti torjua pari ajatusta, jotka yrittivät kuin pakolla tulla mieleen. Ei vielä, Penelope sanoi itselleen. Ei ollut vielä aika antaa sydämen lepattaa ihastuksesta. Kyllä hänen sydämensä tietäisi itse, milloin olisi turvallista taas kokea niitä ihania tuntemuksia vatsanpohjassa.
Vaikkakin punapää oli jo sellaisia kokenut viimeisen parin tunnin aikana useimpiakin, mutta hän 'unohti' ne. "Samoin", vastasi Penelope viimein lyhyesti ja hymyili Taylorille lempeästi. "En muistakaan, milloin olisin viimeksi näin makeasti nauranut. Eikä sinunkaan seurassa mitään valittamista ole", Pepe totesi ja hymähti hyväntahtoisesti sanojensa perään.

Taylorin huomauttaessa tarjoilijasta punapään pää kääntyi oitis tähän. Tarjoilija käänsi nopeasti katseensa pöytään, jota parhaillaan kiillotti. Pepe naurahti hiljaa ja asetti kätensä suulleen. "Hups. Mehän olemme ainoat asiakkaat", Penelope huomautti sitten, kun oli huomannut itse asian. Hän alkoi hiljalleen nousta tuoliltaan, jolloin tarjoilija vilkaisi nopeasti heihin päin (Pepe huomasin tämän sivusilmällään ja virnuili huvittuneena itsekseen). "Mennään, ennen kuin hän hyökkää kimppuumme vihaisena", punapää kuiskasi Taylorille ja lähti itse jo ensimmäisenä oville päin. "Kiitos!" tyttö huudahti ovella ja ulos päästessään hän vetäisi keuhkonsa täyteen raitista ilmaa.

Vasta silloin Penelope muisti sen, että hänen äitinsä ja pikkuveljensä eivät tulisi yöksi kotiin. Kotona häntä odottaisi vain Paul, joka oli varmasti keksinyt ties mitä sotasuunnitelmia Penelopen varalle. Tai näin tyttö pelkäsi. Hän ei tahtonut mennä kotiin, joten kaipa hänen täytyisi mennä yöksi johonkin hotelliin ja selitellä huomenna äidille, että hän oli ollut viihteellä ja halunnut nopeasti nukkumaan. Ja hotelli olisi ollut lähin vaihtoehto. Eiköhän se menisi selitykseksi?
"Minnes nyt", Penelope kysyi sitten, kun Taylor oli astunut ulos kahvilasta ja tyttö oli kääntynyt tämän suuntaan punaiset hiukset hulmahtaen. Hänen kasvojaan koristi kirkas hymy, kun hän odotti Taylorin puhuvan.

Taylor naureskeli tarjoilijalle astellessaan cheerleaderin perässä ulos kahvilasta, päätä pudisteltiin silkasta huvittuneisuudesta ja ruskeat silmät käännettiin kysymyksen esittäneeseen punapäähän.
Ja tähän väliin julistettakoon, ties monetta kertaa, Taylor suorastaan rakasti Penelopen hiuksia. Tai ei ehkä ihan rakastanut, mutta piti niistä kuitenkin, hyvin paljon. "Ihan minne neiti itse haluaa? Mä seuraan perässä", heitettiin varmasti vuoden tyhjentävin vastaus, mutta urheilijalla ei rehellisesti sanottuna ollut harmaintakaan aavistusta tai pientäkään ideaa, miten ja missä illanviettoa voitaisiin jatkaa.
"Ehkä me voitaisiin mennä meille katsomaan jotain elokuvaa?", Taylor ehdotti kulmiaan kohottaen ja kohautti harteitaan. Ehkä se ei kuitenkaan olisi hyvä idea, mutta jos Pepe niin haluaisi, niin mikäs siinä.

"Oikeastaan, musta tuntuu, että mun esittämät ehdotukset kuulostaa jopa mun omaan korvaan niin typeriltä, että ehkä mä jätän päätöksenteon ja ehdotukset sulle", nuorukainen pörrötti virnistäen hiuksiaan ja tunki kätensä sitten taskuihinsa.
Miten hän onnistuikin kuulostamaan niin... Nörttimäiseltä? Mihin kaikki urheilijalle ominainen itsevarmuus ja charmi oli kadonnut, jättäen jäljelle vain itsensä pieneksi ja typeräksi tuntevan pikkupojan, joka oli vähän niin kuin ensimäisillä treffeillään. Eihän nämä tietenkään sellaiset olleet, Taylorista vain tuntui siltä.
"Mä voin illalla viedä sut vaikka kotiin", ruskeasilmäinen lisäsi ja katseli cheerleaderia melkeimpä ilmeettömänä. "Mutta jos sä haluat, niin voisit jäädä yöksikin, saisit vähän hermolomaa Paulista", Taylor koitti jälleen olla oma itsevarma itsensä, mutta yritys tuntui epäonnistuvan pahemman kerran. Hermolomaa Paulista? Kuka pyysi ketään tyttöä luokseen tuollaisella verukkeella, vai kuulostiko se vain omaan korvaan helvetin typerältä?
"Sä päätät".

Penelope naurahti heleästi, kun Taylor antoi Penelopelle niin sanotusti vapaat kädet. "Milloin sinusta tuli koira, joka seuraa omistajaansa", tyttö vitsaili huvittuneesti ja katseli urheilijaa hyväntuulisena.
"Teille?" punapää toisti itsekseen, kun oli kuullut Taylorin ehdotuksen. Tietenkin se kuulosti mitä parhaimmailta ehdotukselta, mutta... Äh, eihän tässä nyt mitään muttia tarvittu. Se olisi vain niin sanottu elokuvailta, eikö niin? Eikä Taylorilla varmastikaan ollut mitään ilkeitä taka-ajatuksia, siitä Penelope oli aivan varma. Ei Tayloria voisi lainkaan verrata Pauliin, siihen hirviöön, jonka ajatuksiin cheerleader ei koskaan halunnut päästä.

Tyttö ei ehtinyt sanoa vastaustaan, kun Taylor taas julisti, että Penelope saisi päättää sen, mitä he tekisivät seuraavaksi. "Voi ei, eivät ehdotuksesi typeriä ole, eivät lainkaan", Penelope ehti sanoa, ennen kuin Taylor sanoi, että voisi viedä tytön illalla kotiin. Kotiin. Kotiin, jossa Penelope olisi vain Paul vastassa. Ei kiitos. Tänä iltana Penelope olisi missä tahansa muualla kuin kotonaan.
Joten tietenkin yökyläily, jonka Taylor oli maininnut, kuulosti paremmalta kuin hyvältä. Tosin... Yökyläily Taylor Morrisin luona? Olisikohan Maddison kotona? Koska se tyttö keksisi varmasti vaikka minkälaisia päähänpistoja Penelope Ravensin yökyläilystä. Ja siitä tietäisi varmaan koko koulu seuraavalla viikolla.
Mutta jos totta puhutaan, Penelope ei enää välittänyt yhtään siitä, mitä hänestä koulussa puhuttiin. Hän oli saanut olla huomion keksipiste jo liian monta kertaa ja se oli ehtinyt turruttaa tytön horjuvaa mieltä. Joten hänelle oli nykyään aivan sama, kuka puhui hänestä paskaa. Tärkeää oli vain se, että hänen ystävänsä pysyisivät yhä hänen rinnallaan.

Ja milloin Penelope oli viimeksi tehnyt jotain spontaania? Ehkä hänen pitäisi hieman rohkaistua ja ottaa haasteet vastaan sen enempää miettimättä. Taylorin ehdotus yökyläilemisestä alkoi kuulostaa entistä enemmän houkuttelevammalta.
"... Haluisitko sinä tosiaan, että minä tulisin luoksesi yöksi?" punapää kysyi sitten varmistellen, mutta hänen ilmestynyt hymy kertoi sen, että Penelopen kysymystä ei pitänyt ottaa todesta. "Se olisi oikeasti mahtavaa, aivan kuin olisit juuri tarjonnut paikkaa taivaasta", Penelope hihkui ilosta ja hymyili entistä valloittavammin. Hänellä oli siis yöpaikka, joten hotellihuonetta ei tarvinnut enää metsästää. Hän olisi varmasti enemmän kuin turvassa Taylorin luona.
"Teille siis?" Penelope kysyi hymyillen ja yritti kertoa katseellaan, että he voisivat lähteä kävelemään nuorukaisen kotia päin.

Jos joku näytti sillä hetkellä yllättyneeltä, oli se henkilö ehdottomasti Taylor. Nuorukainen oli ollut ehdotuksensa suhteen itsekkin kovin epävarma, joten Penelopen myöntyminen sai hänet tietenkin hieman varpailleen. Suklaasilmä ei halunnut tytön pitävän häntä sellaisena jätkänä, jolla oli aina taka-ajatuksia jokaisen ehdotuksen ja idean suhteen.
"Siis... Sä haluaisit oikeasti tulla meille?", Taylor naurahti ja kohotti kulmiaan, käsi hieraisi niskaa ja pörrötti tummaa hiuskuontaloa suupielien kohotessa pikkupoikamaiseen hymyyn. Sellaiseen, jota Taylorin kasvoilla nähtiin harvoin. Tällä hetkellä urheilija leijui varmasti kymmenisen senttiä maanpinnan yläpuolella, mutta eihän sitä suinkaan ulospäin näytetty. Nopeasti poika vakavoitui ja hymystä ei ollut jäljellä häivääkään kevyesti päivettyneillä kasvoilla. "No, eiköhän me sitten mennä", Taylor totesi lyhyesti ja katseli ympärilleen yrittäen saada päähänsä, mitä kautta heidän kannattaisi kulkea turhan kiertomatkan välttämiseksi.
Suorin reitti taisi olla lähestulkoon sama, jonka kautta he olivat tulleet kahvilan luokse. Yhdestä risteyksestä piti kuitenkin kääntyä vasemmalle, jottei heidän tarvitsisi kävellä ensiksi Penelopen kodin kautta Taylorin luokse... Mutta niin, tarvitsisiko tyttö joitakin tavaroitaan? Ehkä he voisivat ensiksi mennä Taylorin kotiin, katsoa sen leffan, ottaa hänen autonsa ja käydä nopeasti Penelopella?
"Onneksi ei ole pitkä matka", tummatukkainen naurahti hivenen hermostuneena, mikä kylläkin johtui perhoslaumasta vatsanpohjassa.

---

"Tässä se on", Taylor lausahti ja pysähtyi esikaupunkialueella seisoskelevan talon eteen.
Morriseilla oli moderni ja pelkistetty koti, sellaista linjaa hänen äitinsä suosi lähes kaikessa. Sisustuksessa, kukkapenkeissä... Jopa postilaatikkokin oli viimeistä kulmaansa myöten pelkistetty.
Urheilija asetti empimättä kätensä Penelopen selälle ja lähti ikäänkuin työntämään tyttöä kotiovensa luokse, "Äiti on luultavasti kotona, niinkuin aina... Isä on töissä ja Maddison... Taitaa olla myös kotona, tai jossakin hankkiutumassa ongelmiin", nuorukainen mumisi virnuillen ja kaivoi toisella kädellä kotiavaimet taskustaan.
Ovi aukaistiin sen enempiä varomatta, olihan se yksi viikonloppu kestänyt kolmen vankkarakenteisen urheilijan painon, kun Taylor oli tullut umpihumalassa kahden kaverinsa kanssa heille 'jatkoille', jotka olivat kuitenkin muuttuneet yöpalan nauttimisen aikana siivottomaksi ruokasodaksi.
Taylor potkaisi kenkänsä eteiseen ja asteli suoraan portaita kohti, käännähtäen sitten Penelopen puoleen. "Mun huone on täällä ylhäällä", hän lausahti ja lähti astelemaan rappusia pitkin yläkertaan, olettaen cheerleaderin seuraavan perässä.

Penelope ehti jo kurtistaa kulmiaan ihmetyksestä, kun Taylor itse varmisteli sitä, että Penelope tahtoi tulla urheilijan vuoksi. Eikö Taylor siis ollutkaan varma ehdotuksestaan?
Mutta kauaa tätä ei ehditty ajattelemaan, kun nuorukainen jo totesi, ettei matka ollut onneksi pitkä. Penelope hymähti tälle toteamukselle huvittuneesti ja lähti sitten Taylorin kanssa suunnistamaan kohti urheilijan kotia.

---

He pysähtyivät sitten viimein Taylorin talon kohdalle, jota Penelope ihasteli ulkoa. "Se on hyvin kaunis", punapää totesi rehellisesti ja alkoi pakostakin verrata taloa omaan kotiinsa. Penelopen talo oli ulkoa valkoinen ja heidänkin talossaan oli kaksi kerrosta. Tosin kuin Taylorin äiti, Penelopen äiti rakasti kaikenmaailman koristekuvioita ja sanottakoon, ettei äiti rakastanut yksinkertaisuutta. Kaiken oli oltava aina kaunista ja erilaista, kellään ei saanut olla samanlaisia pihakalusteita tai vastaavia. Hohhoi, sitä mieltä Penelope asiasta oli. Hän tyytyisi itse yksinkertaiseen ja pelkistettyyn.
Jotenkin Penelope tunsi, että hän tulisi varmasti hyvin juttuun Taylorin äidin kanssa. Mistähän tuokin ajatus oikein mieleen ponnahti...

Käsi ilmestyi cheerleaderin selälle ja alkoi johdattaa tyttöä eteenpäin. Taylorin äiti siis olisi kotona, luultavasti. Nyt tytön vatsassa hieman muljahti. Miten Taylor esittelisi hänet äidilleen? Ystävänä, joka jäisi yöksi? Jos totta puhutaan, niin se kuulostaisi aika.. Heikolta selitykseltä. Tyttö, joka jäisi yöksi.
Okei, jos vain ei ajateltaisi tuota, vaan mentäisiin rohkeasti eteenpäin.

Penelope otti mallia Taylorista ja riisui omat tennarinsa eteiseen laittaen ne kengille tarkoitettuun paikkaan. Hän ehti hieman silmäillä ympärilleen, ennen kuin lähti seuraamaan urheilijaa portaikkoon. Muita ääniä talosta ei kuulunut, ainakaan Penelopen korviin, niin tyttö alkoi uskoa siihen, ettei ketään tainnut olla kotona. Tai sitten talossa olijat olivat jossain piilossa.
"Onko teillä aina näin hiljaista?" tyttö ei malttanut olla kysymättä. Heidän talossaan kaikui melkein aina pikkuveljen Peterin peleistä kantautuvat äänet, joita poika pelasi olohuoneessa.