I'm reading a book. and you?

// joku vanin seuraksi tänne. :)) mut mieluiten joku sellanen, joka kehtaa nörtinkin kanssa viettää aikaa. //

Äidinkielen tunnit oli sillä viikolla suoritettava itsenäisesti opiskellen. Muuten kaikki olisikin ollut hyvin, mutta tunnit olivat aina keskellä päivää, eikä Vanessa jaksanut lähteä pariksi minuutiksi kotiin ja sitten takaisin kouluun seuraaville tunneille. Niinpä tyttö oli sopeutunut paremmin kuin hyvin koulun kirjastoon, ja juuri sille "vanhalle ja homehtuneelle" osastolle, jossa sijaitsivat kuitenkin kaikkein mielenkiintoisimmat kirjat. Tytöllä oli käsissään valkoiset puuvillahansikkaat, jotta pystyi selailemaan kirjoja sotkematta niitä, ja Vania ärsytti suunnattomasti se, että jotkut eivät lukeneet kirjoja siten.

Aamu oli alkanut hieman sateisesti, ja siksi tytöllä oli huppari vielä päällä, vaikkakin se oli auki. Van oli sitonut hiukset sekavalle ponihännälle, jotta ne eivät olisi a) lukemisen ja opiskelun ja b) näyttelemisen tiellä. Tyttö oli sulkenut puhelimensa, joka oli muutenkaan harvoin päällä, ja laittanut kapistuksen reppuun. Pöydällä kohosi kasa koulukirjoja ja kirjaston kirjoja, joista oli tarkoitus löytää tietoa äidinkielen tehtäviin. Mutta joukkoon oli löytänyt tiensä muutama harvinainen klassikkokirjan esikoisteos, ja tytön ehdoton lemppari Hobitti - eli sinne ja takaisin -kuvitettuna (en tiiä onko sellasta oikeesti, mut nyt on xDD)! Van olisi mieluummin tarttunut siihen, kuin tehnyt koulutehtäviään, mutta oli päättänyt tehdä äidinkielentehtävät sekä jo annetut kotitehtävät loppuun, missä menisi enää muutama minuutti, ja päästäisi vasta sitten itsensä käsiksi ns. vapaa-ajan kirjoihin.

Van vetäisi karkailevia hiussuortuvia pois kasvoiltaan, mutta ne tuntuivat tulevan koko ajan takaisin, eikä mikään auttanut. Tyttö jätti sormensa oikealle kohdalle, mitä oli lukemassa, ja laittoi hiuksensa paremmin mutisten samalla jotain haltijoista...

//Toivottavasti Alizan seura kelpaa//

Aliza Scott, mustahiuksinen, lukion toista luokkaa käyvä tyttönen asteli koulun kirjastoon hiukan vastahakoisin askelin. Häntä ei lainkaan huvittanut tehdä tätä juttua, mutta ei voinut mitään. Oli vain pakko kestää se tehtävä, ja tehdä se mahdollisimman hyvin, niin että saisi hyvän numeron. Tytöllä ei ollut mitään hajua, miten aloittaisi tehtävän tekemisen, sillä heidän piti lukea jokin klassikkokirja ja tehdä siitä esitelmä. Ja tietenkään, neitokainen ei tiennyt, minkä kirjan ottaisi. Aliza yritti muistella, oliko kuullut jotain klassikoista, muttei saanut päähänsä yhtään mitään. ´Löytyisiköhän jostain joku lista klassikoista? Tai pitäisikö käydä netissä tai...´ hän mietti kuumeisesti jotain keinoa, jolla voisi aloittaa tehtävän tekemisen.

Tänään neitokaisella oli yllään valkea minimekko. Helma leveni alaspäin ja siinä oli hiukan röyhelöistä tylliä. Vyötärölle Aliza oli laittanut leveähkön turkoosin vyön ja käsivarsia suojaamassa oli vaaleanliila bolero. Mustatukalla oli mustat, polven yli ylettyvät nahkasaapikkaat, joissa oli lähes kymmenen sentin korot.
Harhailtuaan hetken kirjastossa, tyttö huomasi toisen tytön, jonka vieressä oli pino kirjoja. Aliza kurtisti hiukan otsaansa miettien, voisiko hän kenties kysyä tältä tytöltä neuvoa. Tämän kirjapinosta päätellen, tyttö tiesi jotain kirjoista, joten tämä voisi ehkä neuvoa häntä ja antaa vinkkiä kirjasta, joka kannattaisi lukea. Neito ei ollut kovinkaan innokas lukija ja huono kirja suututtaisi tämän taatusti, sillä ei jaksanut liikaa uhrata aikaansa lukemiseen. Niinpä Aliza päätti kysyä tuolta toiselta, voisiko tämä antaa jonkin vinkin hänelle.

"Öm... Hei!" mustatukka sanoi tuolle ja muodosti huulilleen hymyn. "Kuule, voisitko sä mitenkään auttaa? Kun tiedätkö sä mitään hyvää klassikkokirjaa, josta voisi tehdä esitelmän? Sain sellaisen tehtävän, eikä minulla ole mitään hajua klassikoista. Tai olen minä kuullut jotain, mutten varsinaisesti tiedä sen enempää, että mihin tarttua", Aliza selitti asiansa ja katsoi toivoen tyttöön astuen pöydän vierelle.

Hiukset pysyivät nyt korvien takana, ja Van oli napannut repustaan varapannan, jota kuljetti mukanaan tällaisia tapauksia varten. Panta oli leveä ja täynnä erinäisiä koristeita, mutta Vanessa koetti olla hypistelemättä niitä, sillä hän halusi saada läksyt tehtyä, jotta ehtisi syventyä Hobbitiinkin. Tyttö oli löytänyt eräästä paksusta kirjasta oikean sivun ja kirjoitti nyt kuumeisesti vastauksia siitä annettuihin tehäviin, jotka olivat tytölle turhankin helppoja, mutta Van ei valittanut. Hän ei mielellään pitänyt meteliä osaamisestaan, paitsi silloin jos loisti kunnolla. Tyttö kun on harvoin itse tyytyväinen töihinsä, ja löytää aina jotain mitä parantaa, vaikka oikeasti parannettavaa ei olisikaan!

Äidinkielenvihon vieressä oli toinen, koristeellisempi ja täydempi vihko. Se sai tytön puolesta olla siinä ainakin siihen saakka, kunnes työt oli tehty. Van kirjoitti täydellä teholla, tehden erilaisia merkintöjä, lukien tekstiä uudestaan, tehden omia huomautuksia ja kommentteja, ja kaikkea muutakin ylimääräistä. Lopulta, kun tyttö oli oikolukenut sen, hän sulki sekä vihon että kirjan, toivoen, ettei siitä olisi enempää tehtäviä. Mutta tuskin olisi, sillä Van ei ollut huomannut ainakaan mitään ylimääräistä. Hanskat käsissään tyttö palautti kaikki ne kirjat, joita oli tarvinnut läksyjen ja tehtävien tekoon, mutta vieläkin oli tytön paikalla kasa upeita klassikkoteoksia ja muitakin Vanin lempikirjoja.

Van tarttui Hobbittiin ja aloitti lukemaan sitä ahnaasti. Jokin kuitenkin keskeytti hänet. Tyttö! Van laski kirjan käsistään laittaen samalla kirjanmerkkinsä siihen, ja kääntyen ääntä kohti. Van ei ollut huomannut, että joku oli tullut kirjastoon. Mutta se nyt ei ollut mikään ihme, sillä kun Van teki jotain oikein keskittyneesti, ei hän olisi huomannut, vaikka lohikäärme olisi istuutunut viereen. "Moi", Van vastasi pirteästi ja hymyili. Vai klassikko, okei, toinen oli selvästi toisella luokalla, mutta kenen opettajan tunneilla, sitä Van ei osannut sanoa, sillä he olivat tehneet klassikko-esitelmän jo edellisessä kurssissa. "Öö, jos sä et oo mikään himolukija", tyttö aloitti: "mä suosittelen jotain lasten klassikkoromaania, kuten Ihmemaa Oz ja sen jatko-osat, Liisan seikkailut Ihmemaassa, sekä Peter Pan. Ne on tosi ihania kirjoja, eikä ne oo mitenkään vakavia ja ne voi lukea tosi nopeesti." Van olisi kertonut mielellään omatkin mielipiteensä kirjoista, mutta ei viitsinyt. Tyttö päätti kuitenkin antaa vielä muutaman lisävinkin. "Mut jos joku realistisempi kirja kiinnostaa niin suosittelen Anna-, Runotyttö- ja Pikku Naisia -kirjasarjoja. Ne on kans tosi ihania, sellasta kunnon tyttöhömppää, ja niistä saa helposti esitelmän, kuten noista muistakin toki." Van veti Hobbitin lähemmäs itseään, hän ei halunnut antaa sitä toisen luettavaksi, mutta tuskin toinen edes tiesi koko kirjaa, kun oli jo muutenkin joutunut häneltä apua kysymään.

Aliza seurasi, kuinka toinen laski kirjan käsistään, pitäen samalla huolen, että löytäisi kuitenkin vielä kohdan uudestaankin. Onneksi toinen ei sentään näyttänyt kovin pahastuvalta, kun mustatukka oli keskeyttänyt tämän lukemisen, vaan hymyili Alizalle. Alizankin huulilla kareili hymy, kun tämä odotti vastausta kysymykseensä.
Lasten klassikot? Noo… Ne eivät ehkä kiinnostaneet häntä kuitenkaan, vaikka olivatkin varmasti nopeita lukea. Kyllä hän lukisi, jos vain olisi hyvä kirja. Lisäksi Aliza muisteli, että hänelle oli joissain kodeissa luettu ja luetutettu niitä kirjoja. Peter Panin hän ainakin muisti, eikä kyllä ollut yhtään varma pitikö hän siitä vai ei. Kyllä hän sentään jonkin hiukan järkevämmän halusi. Fantasiamaiset sadut ja muutenkin fantasia riitelivät tytön ajatusmaailman kanssa, mikä taas sai neitokaisen ärtymään ja siksipä hän inhosi fantasiaa koko sydämestään.
Ennen kuin Alizan huulet ehtivät muotoutua tyytymättömään muotoon, toinen vielä jatkoi. Anna-, Runotyttö- ja Pikku Naisia –sarjat kuulostivat paremmilta ja olisivat varmaan myös hiukan vaativampia. Ei Aliza pituutta pelännyt, mutta sitä kyllä, että nukahtaisi kirjaa lukiessaan. Se oli hirveää.

Mustatukka tajusi, että olisi varmaan paras vastata jotain. ”Hmm… Runotyttö, se kuulostaa ainakin näin ajatellen aika suloiselta kirjalta”, tyttö sanoi hymyillen. Mistäköhän se mahtoi kertoa pohjimmiltaan? Ja millainen se oli? Jotenkin Alizasta tuntui, ettei hän kuitenkaan jaksaisi mitään liian siirappimaista. Hiukan synkempi ja koskettavampi saattaisi olla parempi vaihtoehto. Vähän epäröiden, tyttö veti pöydän viereltä tuolin ja istuutui sille empivästi. ”Mistä se Runotyttö niin kuin kertoo?” Aliza tiedusteli. ”Kuka on päähenkilö ja millainen se on luonteeltaan?” hän kyseli hiukan. ”Koska en jaksaisi mikään vaaleanpunaista romantiikka ihkutusta”, neitokainen selitti vielä ja heilautti kättään pienesti, pudistaen samalla hiukan päätään. Toki, tyttö voisi katsoa netistä, mitä siellä sanottiin kirjata, mutta ehkä oli parempi kysyä ihan tuolta toiselta tytöltä Runotytön maailmasta, sillä silloin sai ihan kunnollisen vastauksen ja saattoi kysyä lisää. Aliza kohdisti sinisien silmiensä katseen toiseen tyttöön hymyillen.

Toinen oli hiljaa aika kauan, mutta Vanin ei tarvinnut avata suutaan ensimmäiseksi. "Runotyttö on tosi suloinen ja lämminhenkinen kirja", Van myönsi. Hän ei itse ollut niin ihastunut Runotyttö- ja Anna -sarjoihin, mutta oli kuitenkin lukenut ne vaikka kuinka moneen kertaan. "Päähenkilö on orvoksi jäänyt Emilia (suomennettu nimi, oikeesti Emily), joka on sellainen seikkailunhaluinen eikä juurikaan tule toimeen tätiensä kanssa. Mutta tyttö alkaa kirjoittamaan ja hänellä on todella vilkas mielikuvitus ja näin", Van selitti. "Ei se ole tässä ekassa kirjassa mitään vaaleanpunaista romantiikkaa, mutta kahdessa seuraavassa osassa ihastumista ja rakastumista kuvataan toki enemmän, mutta silloin Emilia on tietty vanhempikin. Mut sun ei tartte pelätä mitään romantiikkahyökkäystä", tyttö lisäsi hullunkurisen virneen kera.

Toinen vaikutti vähän hassulta, ehkä hieman jopa avuttomalta, ainakin mitä kouluun tuli. Tai siltä toinen tyttö näytti. Vanessa älysi, ettei ollut esittäytynyt, eikä sen puoliin toinenkaan, joten tyttö päätti tehdä aloitteen. "Mä en muuten tainnut esittäytyä, mä oon Vanessa tai lyhyesti vaan Van", tyttö esittäytyi. "Entä mikä sun nimes on?" Van kysäisi samaan syssyyn hymyillen mukavasti.

Toinen myönsi Runotytön olevan tosi suloinen. Suloinen, aa, oliko siinä mitään draamaa jos se kerran oli suloinen? Aliza mietti. Toinen kertoili hiukan juonesta. Päähenkilö oli siis orpo. ”Orpo, niin kuin minä”, tyttö mutisi hiljaisesti. Emilia oli siis seikkailunhaluinen, okei. Ja tunne siitä, että tuo Runotyttö olisi hyvä kirja, voimistui, kun toinen lisäsi, ettei Alizan tarvinnut pelätä mitään romantiikkahyökkäystä. Se oli hyvä juttu, romantiikka ei ollut lainkaan mustatukan juttu. Hänhän ei edes uskonut ikuiseen rakkauteen. ”Kuulostaa ihan hyvältä”, tyttö sanoi hymyillen hiukan.

Aliza naurahti toisen tajutessa, etteivät he olleet esittäytyneet ja teki aloitteen. ”Aliza”, tyttö esittäytyi hymyillen. ”Vanessa on kaunis nimi, olen aina pitänyt siitä”, hän jatkoi vielä. Neitokainen ajautui ajatuksissaan vanhaan koulukotiinsa. Siellä oli ollut yksi tyttö, jonka nimi oli ollut Vanessa. Tämä Vanessa oli ollut erilainen, kuin hänen nyt tapaamansa Vanessa. Koulukodin Vanessalla oli ollut tummanruskeat hiukset ja hän oli jopa kiusannut Alizaa. Silti se ei ollut saanut mustatukkaa vihaamaan Vanessa-nimeä. Se oli vain vahvistanut sitä näkemystä, että samasta nimestä huolimatta persoonat saattoivat olla täysin erilaisia.

Samassa hän hätkähti ajatuksistaan ja muisti, missä oli. ”Kiitos, kun tosiaan jaksoit auttaa ja hiukan avartaa Runotytön ajatusta, se auttoi todella paljon”, Aliza sanoi katsoen taas Vanessaa. Sitten tyttö katseli ympärilleen miettivän pelokas katse silmissään. Kirjasto oli aina ollut hiukan pelottava paikka, koskaan ei tiennyt, mitä löysi ja määrätietoinen etsintä oli hankalaa, ainakin tälle mustatukalle. Mistähän sitä kannattaisi alkaa etsimään? neitokainen mietti itsekseen, hänellä ei ollut aavistustakaan.

Van oli kuullut toisen hiljaisen mutinan, mutta ei kehdannut sanoa mitään. Tuttu kun ei ollut, niin ei sitä nyt mitä tahansa voinut toisille sanoa, vaikka olisi kuinka sosiaalinen ja avoin tahansa. "Se on tosi hyvä", Van vahvisti iloisesti. Hän ei ikinä voisi suositella toiselle kirjaa, jos ei olisi itse sitä lukenut tai olisi ollut pettynyt kirjaan. Tytön oli aina pidettävä kirjasta itse, muuten suosittelua ei tulisi.

Tyttö hymyili kun toinen esitteli itsensä. "Kiitos", tyttö sanoi vastaukseksi: "Aliza on kanssa ihana nimi, vaikka vähän ehkä erikoinen, mutta just persoonallinen." Noniin, taas se alkoi; Vanin puhetulva nimittäin. Tai siis se olisi jatkunut, mikäli toinen olisi lisännyt vielä jotakin, mutta kun toinen vaipui ajatuksiinsa, ei Vankaan jatkanut, sillä toinen näytti kuitenkin siltä, että jos häntä häiritsisi, ei siitä mitään hyvää seuraisi. Mutta ei Vanilla kyllä muutenkaan ollut tapana keskeyttää toisia ajatuksistaan, vaikka kyllä sitäkin oli joskus tehty.

"Eipä mitään, kiva kun pystyi olemaan avuksi", Van sanoi ja hymyili toiselle. Tyttö oli aina iloinen, kun pystyi auttamaan toisia, eikä vain seuraamaan sivusta, kun joku tarvitsi apua, eikä kukaan sitten auttanut. Hyväsydämisenä tyttö oli jopa antanut "tukiopetusta" mm. äidinkielestä ja matematiikasta, ja oli pitänytkin siitä, mutta oppilaat olivat tosin olleet toista mieltä, eikä tunteja enää tänä vuonna ollut jatkettu. Aliza näytti vieläkin jotenkin eksyneeltä, joten Van päätti olla taas avuksi: "Öö, haluisiks sä apua sen kirjan etsimiseen?"

Aliza hymyili iloisesti, kun toinen vahvisti, että kirja oli tosi hyvä. Tuskin tyttö sentään mitään paskaa suosittelisi, ellei tällä olisi erittäin kieroutunut huumorintaju, mitä tosin oli vaikea uskoa toisesta.

Kuullessaan toisen tarjoavan vielä apuaan kirjan etsimisessä, Aliza huokaisi pienesti. Hän käänsi siniset silmänsä Vanessaan ja katseessa näkyi avointa kiitollisuutta. "Voi, se helpottaisi ehkä hiukan..." tyttö sanoi ja painotti äänensävyllään ehkä-sanaa hiukan humoristisesti. "En koskaan osaa löytää mitään kirjastosta. Se on aina ollut minulle hiukan pelottava paikka. Liikaa kirjoja, liikaa mahdollisuuksia. Ja nyt jopa kirjastonhoitaja näyttää olevan kadonnut", mustatukka naurahti hiukan. Neitokainen pälyili vielä hiukan ympärilleen. Kirjastonhoitajaa ei tosiaankaan näkynyt missään. Muutoin Aliza olisi heti rynnännyt tämän luokse ja pyytänyt tätä etsimään Runotytön, mutta kun sitä ei näkynyt, niin ei voinut myöskään rynnätä tämän luo. "Että... Olen varmaan sinulle jo aika paljon kiitollisuuden velkaa", hän hymyili ja käänsi katseensa takaisin Vanessaan. Toinen näytti tavalliselta pyöreine kasvoineen ja suorat hiukset olivat tylsästi maantien väriset. Hei! Mitä sinä ajattelet? mustatukka huusi äänettömästi mielessään. Ei ollut Alizan tapaista arvostella toisten ulkonäköä, mutta oli pakko myöntää, että tyttö näytti paljon persoonallisemmalta, kuin Van. Oletpa kiitollinen, kun toinen auttaa sinua! Arvostelet tämän ulkonäköä! Hyi, häpeä! mustatukka moitti itseään ajatuksissaan.

Karistaakseen ajatukset mielestään, hän nousi tuoliltaan ja kääntyi katsomaan odottavasti Vanessaa, edelleen ystävällinen ilme kasvoillaan. "Mennäänkö?" tyttö kysyi nojaten pienesti pöydän reunaan kämmenillään ja väläytti hiukan leveämmän hymyn toiselle.

Van oli iloinen kun toinen vaikutti tyytyväiseltä hänen "luentoonsa" Runotytöstä. "Varmasti", Van vastasi virnistäen hassusti niin että hampaat välkkyivät. Kun toinen selitti "kirjastokammoaan", joksi tyttö tuollaisia outoja kirjastoa koskevia kammoja kutsui, Van ymmärsi, ettei toinen olisi välttämättä löytänyt kirjaa vaikka olisi asunut kirjastossa! Tai sellaiselta Aliza hänestä vaikutti, eli kirjojen suhteen täysin hukassa olevalta, joita koulu tuntui olevan täynnä. "Niin, kirjastonhoitajalla on aika raivostuttava tapa kadota jonnekin. Mutta kyllä me sulle se kirja löydetään", Van vastasi iloisesti.

"Et kuule ole!" Van huudahti. "Musta on kiva auttaa ihmisiä, ja mulle on oikeesti paras kiitos se, että sä löydät sen kirjan ja luet sen", tyttö jatkoi iloisesti. Van ei ollut koskaan halunnut mitään palkkaa tai vastaavaa töistään, eikä voinut kuvitella ottavansa sitä nytkään, sillä apu, jota hän oli Alizalle tarjonnut, oli tytön omasta mielestä hyvin pienimuotoinen, eikä siitä kehdannut pyytää mitään. Vaikka Van pyysi palkkiota tuskin koskaan mistään. "Mennään vaan", tyttö sanoi nousten tuoliltaan. Hobbitti pujahti kätevästi laukkuun ja nosti laukun olalleen. Van mietti hetken missä päin Runotyttö oli, kunnes sanoi sitten ääneen: "Meidän on mentävä kaksi hyllykköä tuonne päin, niin siellä se on." Van otti puhuessaan muutaman askeleen hyllyä kohti, joka heidän olisi ohitettava.

Alizan huulille suli hymy, kun toinen sanoi, että kyllä he hänelle sen kirjan löytäisivät. Onneksi hän oli törmännyt Vanessaan. Tämä oli tytön pelastus!
Kun Van kiisti, että Aliza olisi hänelle palveluksen velkaa, tyttö naurahti hiukan. Vanessa oli taas niitä ihmisiä, jotka eivät halunneet mitään palkkaa, vaan saivat tyydytyksen pelkästään auttamisen ilosta. Sellaiset persoonat olivat ihania mustatukan mielestä ja hänestä kaikkien pitäisi ottaa mallia heistä, eikä aina odottaa vastapalvelusta teoistaan. He, jotka tekivät hyvät tekonsa vain sillä taka-ajatuksella, että saisivat sitten joskus palkan tekosestaan, olivat tytöstä aivan typeriä ja itsekeskeisiä pentuja, joiden arvot ja tunteet olivat menneet paskaksi.

Vanessa nousi tuoliltaan ja sujautti jonkin kirjan laukkuunsa, jonka sitten nosti olalleen. Aliza lähti kiltisti seuraamaan toista, sillä ei tahtonut etuilla tai mitään. Olihan hän sentään tahtonut apua kirjan löytämiseen.
”Miten osaat kulkea kirjastossa? Olet varmaan lukenut paljon”, Aliza totesi katsahtaen Vanessaan hymyillen.

Kun toinen selitti jotain siitä, miten Van osasi kulkea kirjastossa, tyttö naurahti iloisesti. "En tiedä, mä vaan tykkään näistä paikoista", Van vastasi viitaten kirjastoihin. Mutta seuraava kysymys oli tytöstä vieläkin huvittavampi, mutta nyt hän ei enää kehdannut nauraa, ettei toinen vain luulisi kysyvänsä tyhmiä. "Mä oon lukenut kirjoja siitä lähtien kun opin lukemaan, eli tosi kauan", tyttö vastasi sitten hymyillen toiselle iloisesti. Van kohensi laukkuaan olalla ja vetäisi hiussuortuvan pois kasvoiltaan häiritsemästä.

Van pysähtyi hetken kävelemisen jälkeen hyllystöriville, jossa luki "Nuorten klassikkoromaanit" melko suurin kirjaimin. "Selvä", tyttö puhisi hiljaa. Hän kääntyi kohti toista hyllykköä ja veti sormellaan jokaisen kirjan takakantta, löytääkseen Montogomery-nimen jonkin kirjan selkämyksestä. Tytön kasvot mutristuivat, kun hän ei löytänyt kirjailijaa tarpeeksi nopeasti. Nimi kuitenkin löytyi ja Van rupesi etsimään sieltä Runotyttöä. Kaikki Annat käytiin läpi ja lopulta katse osui Runotyttöön. "Siinä!" Van huudahti ja nappasi kirjan käteensä kääntyen sitten iloisesti Alizaa päin. Tytön kasvot lähestulkoon säteilivät kun tyttö ojensi kirjan toiselle. "Tässä se on", tyttö sanoi pitäen kirjaa kädessään kuin mitäkin aarretta.

Aliza hymyili, kun Vanessa naurahti iloisesti. ”Mukavaa, että olen huvittava”, tämä totesi hiukan hiljaisesti, eikä sanoja välttämättä ollut edes tarkoitettu Vanessan kuultavaksi. Kuitenkaan sanoja ei lausuttu loukkaantuneena, vaan huvittuneena ja hyväntahtoisesti. Toinen kertoi, että oli lukenut kirjoja siitä lähtien, kun oli oppinut lukemaan. Se oli siis tosiaan tosi kauan. Alizaa hymyilytti hiukan, oli varmasti mukavaa, kun pääsi kunnolla kirjojen maailmaan. Kyllähän hänkin pääsisi, jos huvittaisi, mutta tyttö oli hiukan arka siitä, mitä luki. Ihmiset kun eivät aina nähneet maailmaan samalla lailla, kuin tämä mustatukka.

Toinen tyttö pysähtyi hetken kuluttua hyllystöriville ja Aliza huomasi melko suurin kirjaimin kirjoitetun tekstin, ”Nuorten klassikkoromaanit”. Okei, ehkä hän olisi hetken haahuiltuaan löytänyt tälle hyllylle, mutta se oikean kirjan löytäminen oli se kynnys. Lopulta Vanessa nappasi erään kirjan käteensä hyllyltä ja kääntyi Alizaan päin. Toinen ojensi kirjaa mustatukalle, kuin mitäkin aarretta ja nyt Alizaa alkoi naurattaa. Tyttö kuitenkin pakottautui vain hymyilemään kiitollisena ja ottamaan kirjan vastaan.
”Kiitos ihan tosi paljon”, Aliza sanoi hymyillen ja katsoi suoraan Vanessan silmiin. Hänen katseensa kuvasti kiitollisuutta aivan yhtä paljon, kuin äänensävykin. Tyttö painoi kirjan rintaansa vasten, ettei vain hukkaisi sitä, vaikka se olikin aika mahdotonta.
”Jos kerran olet lukenut niin paljon… Niin, mitä sitten yleensä luet?” Aliza tiedusteli tarkastellen kirjoja täynnä olevia hyllyjä hiukan pelokkaasti.

"Eipä kestä", Van vastasi hymyillen. Tyttö oli iloinen, kun toinen reagoi kirjaan hieman samalla tavalla kuin tyttö itse. Tai mistä sitä tiesi, että Aliza painoi kirjan itseään vasten vain, koska ei saanut sitä laukkuun? No, Vanessa ei ollut ajatustenlukija, mutta ei hän suuremmalti asiasta enää piitannut. Pääasiahan oli ollut se, että kirja oli löytynyt. Van huomasi toisen vilkuillen hyllyjä hieman pelokkaasti, vaikka Vanista itsestään niissä ei ollut mitään pelottavaa, hän ymmärsi kuitenkin mistä pelko saattoi juontaa juurensa. Monetkaan eivät viihtyneet siinä vanhassa, välillä jopa ummehtuneessa, hajussa ja kirjastot saattoivat olla niin isoja, ettei sieltä löytänyt etsimäänsä, vaikka kuinka yritti.

Tyttö hymyili toisen kysymykselle. "Ai, että mitä mä luen", tyttö mutisi ensin hieman hiljempaa. "Mä voin sanoa olevani aika kaikkiruokainen kirjojen suhteen, mutta erilaiset klassikot, niin lasten kuin aikuistenkin, ovat ehdottomia lemppareita. Mutta sotakirjallisuus on aika karmivaa, enkä mä ole lukenut kuin yhden sotaa käsittelevän kirjan, ja senkin luin loppuun väkisin", Van selosti hymyillen. "Mutta fantasia on kyllä aika lempparini", hän lisäsi vielä nostaen Hobbitin laukustaan toisen nähtäväksi. "J.R.R. Tolkien on yks mun suosikkikirjailijoista, ja voin sanoa, että kirjastonhoitaja mulkoili mua pahasti, kun hyppelin täällä innoissani löydettyäni tämän", tyttö sanoi nauraen iloisesti. "Mutta luetko sä paljon?" Vanessa kysyi sitten toiselta.

Aliza siveli hiukan kirjan pintaa. Millainenkohan tarina siihen totisesti kätkeytyisi? Hän alkoi tulla oikein jopa uteliaaksi ja päätti aloittaa kirjan heti, kun pääsisi kotiin. Tyttö hymyili hiukan. Mustatukka kuuli toisen mutinan, mutta ei välittänyt siitä. Hän vain odotti vastausta kysymykseensä hymy huulillaan.
Toinen kertoi, että piti ehdottomasti lasten ja aikuisten klassikoista, se olikin odotettavissa, sillä Vanessa oli osannut niin hyvin neuvoa heti alkuun Alizaa klassikon löytämiseksi. Aliza irvisti hiukan toisen mainittua sotakirjallisuuden. Ei hänkään siitä pitänyt, tai ei ainakaan uskonut pitävänsä, sillä eihän tyttö sentään ollut lukenut sotakirjoja. Sitten toinen lisäsi, että piti myös fantasia. Alizan silmät läikähtivät hiukan vihan ja pelon sekaisena, mutta se katosi nopeasti. Van nosti laukustaan jonkin kirjan näkyville. Hobitti, mustatukka oli kyllä kuullut siitä, samoin kuin J.R.R. Tolkienista. Hän nauroi hiukan yrittäessään kuvitella Vanessaa hyppelemässä innoissaan löytäessään tuon kirjan. Tyttö nosti katseensa takaisin toisen tytön kasvoihin huvittunut hymy huulillaan.
”En itse asiassa. Olen aika… voisiko sanoa pelokas, kirjojen suhteen. Muutenkin lukemisen suhteen, sillä kirjoitettu teksti on pysyvää, ellei tietysti hävitä sitä, mutta silti kirjoitetut sanat painavat minun mielestäni entistä enemmän, kuin sanotut sanat, jotka voi helposti unohtaa ja kiistää”, Aliza vastasi totuuden mukaisesti. ”Enkä edes ole löytänyt mitään hyvää luettavaa sinällään, sillä inhoan romantiikkaa, samoin fantasiaa ja scifiä, ehkä hiukan synkemmät kirjat ovat eniten minun makuuni, vaikken edes ole synkkä persoona”, hän jatkoi nauraen.

//Anteeksi kesto, sillä aika ja inspis on ollut vähän hukassa... Nyt parannan tapani. : )//

// ei mitään. :)) //

Vanessa laittoi kirjan takaisin laukkuunsa näytettyään sitä toiselle. Ei hän sitä kauaa viitsinyt esitellä, kun toinen ei vaikuttanut niin innostuneelta, eikä Van tahtonut turhaan painostaa. Tai siis yleensä hänelle sanottiin, että hän painosti ihmisiä kun tuolla tavalla puhui, hyppi ja pomppi, sekä esitteli innoissaan uusia kirjoja. Mutta mikä tyttö sille oikeastaan mahtoi? Ei mitään, tai Van ainakin ajatteli, ettei sille voinut mitään. Ei hän koskaan ollut yrittänyt muuttaa persoonallisuuttaan, mutta ehkä siitä pitäisi joskus yrittää hillitä, jos ei muuta.

Tyttö nyökytteli toisen puheille. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt mitä Aliza ajoi takaa, niin hassulta tuon toisen puhe sillä hetkellä kuulosti. Ja se oli Vanista hassua, sillä yleensä hän oli se, jonka omituisia puheita ei ymmärretty. Tyttö päätti kuitenkin vastata, olisihan se ollut epäkohteliasta olla vastaamatta. "Niin, teksti ikään kuin pysyy siinä vuodesta toiseen, mutta sanat ovat vain hetkellisiä", tyttö vastasi hymyillen. Van nauroi toiselle ennen kuin vastasi. "Se on vähän kummallista. Se siis miten erilaisista kirjoista ihmiset pitävät, kuin vaikkapa heidän luonteensa on. Mutta kai se on ihan normaalia?" Van hymyili toiselle iloisesti korjaillen samalla hiuksiaan, jotka taas valuivat alas, mikä rupesi pikku hiljaa häiritsemään.

Aliza hymyili toisen vastaukselle. Toinen oli ihanan rento, eikä mustatukan tarvinnut miettiä, miten olla. Tai, eihän sitä tiennyt, mitä Vanessa tosissaan ajatteli hänestä, mutta toisaalta, eihän outoutta voinut kätkeä. Eikä tyttö edes halunnut, muut saivat kestää hassua luonnettaan, sillä selvä.
Neitokainen nyökkäsi toisen sanoille naurahtaen. ”Niin varmaan. Äläkä minulta kysy, sinähän se tässä lukutoukka olet!” Aliza sanoi vitsailevasti ja nauroi hiukan heleän iloista nauruaan. ”Ainakin minuun verrattuna”, hän totesi sitten hieman vakavoituen, huulikiillolla sivellyt huulet kaartuivat pieneen hymyyn, kun tämä katsoi toista.

Tytön katse harhaili hieman kirjaston hyllyihin ja käytäviin. Sinisten silmien katse hipaisi myös hieman kattoa, kun neitokainen yritti miettiä, mitä tehdä. Toisaalta, hän voisi ehkä vielä kerran kiittää ja häipyä sitten, mutta toisaalta… Vanessa vaikutti niin mukavalta tytöltä, että olisi mukavaa oikein ystävystyäkin hänen kanssaan.
”No… Onko sinulla jokin kiire jonnekin? Ajattelin, että olisi ihan kiva tutustua paremmin… Vai?” Aliza kysyi ja käänsi katseensa takaisin Vanessaan toiveikkaana. Olisi tosiaan mukavaa saada uusi tuttava, miksei myöskin ystävä!

// minnes jatkettais? :)) //

Van naurahti toisen sanoille. Häntä enää harvemmin sanottiin lukutoukaksi, kaikki kun olivat tottuneet siihen, että tyttö luki aivan tuhottomasti. Mutta ei Van lukutoukka-nimeä millään pahallakaan ottanut, tyttö kun harvoin suuttui lempinimistään, paitsi jos ne olivat jotain aivan puutaheinää. "Hei, ei kannata verrata toisia itseensä. Ainakaan sellaisissa asioissa, joista tietää että itselle siitä vain tulee paha mieli", tyttö sanoi hymyillen toiselle. "Mutta oikeesti ihmisten ei kyllä tarttis välittää lainkaan siitä, mitä toiset heistä ajattelevat. Tai siis jotain siisteysjuttuja, mutta ei mitään kunnon arvostelua", Van lisäsi hymyillen hassua hymyään, joka vaikutti isoäitien mukaan mielipuolisen hymyilyltä, ennen murhaa.

Kun toinen sitten kysyi jotain siitä, oliko Vanilla menoa, tytön kasvoille nousi hymy. "Ei mulla mitään, kun kouluhommatkin sain tehtyä", tyttö sanoi iloisesti. "Ja kyllä mä suhun mielelläni tutustunkin, mutta ehkä kirjasto ei ole siihen paras paikka?" Van ksyi sitten iloisesti. Hän kyllä opiskeli mielellään, mutta aina kun tarjoutui tilaisuus, hän lähti mielellään pois, viettämään aikaa muiden ihmisten kanssa. Elämään sosiaalista elämää, jota sanottiin, että nuorilla oli liian vähän. "Minne sä haluaisit mennä tutustumaan paremmin? Dusty's? Jonnekin päin koulua?" Van luetteli. Toivottavasti hän ei kuulostanut liian vaativalta tai painostavalta, mutta ei sillä toisaalta ollut pahemmin väliä, sillä toinenkin vaikutti ihanan rennolta ja näin.

Aliza hymyili toiselle vastaukseksi. ”No, eipä kaiketi”, tyttö myönsi naurahtaen. ”Enkä minä yleensäkään vertaakaan toisia itseeni. Sitä vain tehdään täällä… kaikki klikit ynnä muut luokittelut”, hän jatkoi pudistaen päätään. Se oli typerää. Luokitella ihmisiä, kuka hitto sen olikaan keksinyt? No jaa, tämä koulu nyt oli täynnä tyhjäpäisiä kanoja, sekä vähän pelottaviakin angstaajia, joten niistä kuka vain olisi voinut alkaa klikittämään koulun oppilaita ja lopulta juttu olisi syntynyt siitä. Mistä sitä tiesi? Aliza kohautti olkapäitään ajatuksilleen.

Kun toisen kasvoille nousi hymy, mustatukka arveli, että saisi mieleisensä vastauksen. Ja niinhän tämä saikin, kun Vanessa kertoi iloisen kuuloisena, että oli saanut kouluhommatkin tehtyä. Nyt myös Alizan huulille kohosi iloinen hymy, varsinkin kun toinen sanoi, että tutustuisi mustatukkaan mielellään. Sitten tuo kysyi, että kirjasto ei ehkä ollut paras paikka siihen ja valkeaan minimekkoon pukeutunut tyttö nyökkäsi myöntäen olevansa samaa mieltä.
”Hmm… Dusty´s kuulostaa kyllä aikas hyvältä. Se on ihana paikka”, Aliza vastasi toisen lueteltua pari paikkaa. Koululle tuo ei tahtonut jäädä, hän oli ollut siellä jo ihan tarpeeksi. ”Tuota, no, mennäänkö siis sinne?” mustatukka kysyi hymyillen siniset silmät tuikahdellen ilosta ja innosta.

//Aliza taitaakin antaa siihen vastauksen ihan itse. :)//

// dusty'siin siis. :)) kumpi aloittaa? //

Tyttö nyökytteli toisen puheille. "Niin taitavat noi muut kyllä luokitella enemmän meitä kuin mitä me luokittelemme itseämme", Van tuhahti. Hänet oli itsekin luokiteltu, ennen kuin hän vuosi sitten koulunsa aloitti, rikkaaksi pennuksi, mutta kun ensimmäinen koulupäivä oli takana, hänet oli laskettu nörtteihin. Tietenkään hän ei ollut itse vielä tiennyt klikkiään, joten ei se paljon haitannut, kun kavereita oli silti. Ainut huono puoli nörttinä olemisessa oli se, että useat kermaan kuuluvat laiskiaiset tulivat käskemään, niin, he eivät pyytäneet vaan käskivät, tekemään joitain kotitehtäviään, ilman korvausta. Eikä Vanessa useasti ollut suostunutkaan, ellei kyseessä ollut helppo homma.

Van hymyili toiselle yhä. Jostain syystä hänen poskilihaksensa alkoivat jo turtua, mutta onneksi puhuessa pääsi helpommalla. "Mä oon käynyt Dusty'sissä vaan pari kertaa, mutta oon kyllä täysin samaa mieltä paikan ihanuudesta. Että lähdetäänkö sinne nyt sitten heti?" Van kysyi silmät tuikkien.

Aliza naurahti toisen tuhahdukselle. Niinhän se taisi mennä. Tuskin kukaan erityisesti halusi kuulua friikkeihin, tai nörtteihin? Mustatukka pudisti hiukan päätään. Ei se kuitenkaan tyttöä haitannut, koska tuosta oli mukavaa olla hieman erilainen. ”Niin se taitaa mennä”, hän sanoi myöntävästi hymyillen.
”Lähdetään vain!” Aliza vastasi heti hymyillen leveän iloista hymyään. Tyttö sujautti kirjansa laukkuun ja lähti kohti ovia olettaen toisenkin tulevan.

//Joo, tuli vähä lyhyt, mut jos sä vaikka laittaisit ekan viestin sinne?//