will you do the same mistake again ?

// Juuti ja rakas Damon tänne <3

Oli kulunut vasta noin viikko siitä pahasta virheestä, jonka kaksoset olivat tehneet. Ei niin olisi saanut käydä, eivät se saaneet rakastaa toisiaan niin kuin he nyt rakastivat. Aidenia kismitti, hän repi miltein hiuksiaan päästään, istuessaan hiljaa sängyllään. Olikohan veli kotona, sitä hän ei tiennyt, ei edes halunnut. Brunette oli koittanut vältellä hiukan veljeään tapahtuneen jälkeen, mutta se tuntui pahalta. Kuin hän olisi menettänyt veljensä. Ehkä pitäisi olla onnellinen että täti oli päättänyt tulla juuri silloin kylään. Aiden huokaisi ja kaatui selälleen sängylle katsoen kattoa. Huoneessa oli hämärää, ikkunaverhojen lävitse tuli pieniä valo säteitä. Poika sulki hetkeksi silmänsä mutta aina kun hän sulki ne, pikkuveljen täydellinen vartalo tuli mieleen, joten hänen oli pakko avata silmänsä. Damon oli aiheuttanut Aidenille painajaisia, tai eivät ne painajaisilta tuntuneet, mutta niitä ne olivat. Unia, joissa oli Damon, tuon vartalo, hämärä huone.. Unissa Aiden tuli aina kotiin ja huusi veljeään ja Damon vastasi huutamalla että Aidenin oli pakko tulla Damonin huoneeseen. Tuon ääni kuulosti aina.. kaipaavalta ja pelokkaalta.. Joka unessa Aiden aina juoksi veljensä huoneeseen ja löysi tuon sängyltä makaamassa, liikkumatta. Aiden tuli lähemmäs, lähemmäs, aina toisen sängyn viereen. Silloi Damon aina kahmaisi isoveljen päälleen ja kuiskasi aina vain tuhmempia ja kiihottavampia lauseita Aidenin korvaan.. Pari kertaa uni oli jatkunut suutelemiseen ja vaatteiden riisumiseen ja sitä rataa, onneksi usein Aiden oli herännyt ennen sitä. Niitä unia ei päässyt pakoon, ne tuntui hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Poika huokaisi ja painoi kädet kasvoilleen.
Auttaisiko aika ikinä, kaipaisiko Aiden aina veljeään ja haluaisi murtautua suihku huoneeseen kun pikkuveli oli suihkussa.. Ei, Aiden ei tiennyt. Hän huokaisi ja nousi istumaan laskien kädet. Hetken siinä istuttuaan, brunette nousi seisomaan ja hoipertelo ovelle.

Ovi avautui hiljaa, Aiden kurksiti käytävälle. Ei ketään. Poika otti askeleita ulos huoneestaan, hän käveli hiljaa siinä hiljaisessa talossa. Poika astui portaalle ja lähti kohti alakertaa. "Damon.." hän kysyi, pyysi hiljaa, ääni oli tukahtunut, hän ei kuullut ääntään edes itse. Tuntui kuin olisi ollut humalassa ja kunnolla. "vittu." poika ärähti ja pysähtyi pitäen hetken päätään. Mitä hänelle oli tapahtumassa. Brunette pudisti päätään ja lähti jatkamaan askeliaan alakertaan. Hän pääsi alas hengissä ja vilkaisi yläkertaan. Oliko veli huoneessaan ? Se oli naurettavaa, Aiden ei voinut edes huutaa toisen nimeä kuten ennen. Ennen, jolloin hän näki veljeään katsoessa vain viiltelevän emon. Nyt kun hän katvoi veljeään, hän näki rakkauden.
Aidenia ahdisti. Miksi kaikki tuntui hajoavan käsiin..

Kirkkaan vaaleansiniset silmät katselivat vapisevia käsiä, poika oli unohtanut piilarinsa jonnekin tänään ja monena päivänä peräkkäin muutenkin. Haaleanpunaiset huulet painautuivat vasten vapisevia käsiä ja puhalsivat lämmintä ilmaan käsiin jotka olivat huoneen lämpimästä ilmasta huolimatta aivan kylmät. Damonin huoneessa ei ollut ainuttakaan valoa päällä, siellä vallitsi pimeys ja sekasorto, kaaos kaikista emon ajatuksista oli siirtynyt jopa huoneeseen jonka laminaatti lattialle oli tippunut veri pisaroita. Käsiä särki hirveästi ja emo koitti kiskoa lämpimän hupparinsa hioja niin ylös että ne peitti koko käden mutta pinta oli epämiellyttävä vielä umpeutumattomille haavoille. Nate tiesi tekostensa seuraukset ja olikin jo monena päivänä viillellyt vanhojen viiltojen haavat auki, hän oli löytänyt itsensä kirjoittelemasta vähän väliä mihin sattuu kehon osaan, pöytään, vihkoihin ja kaikkeen epäolennaiseen Aidenin nimeä, mikä sai tuon ihan hermoromahduksen partaalle.

Aiden oli ollut parina päivänä aivan erillainen käytökseltään kuin ennen, tuo ei ollut vaivautunut ottamaan minkäänlaista kontaktia Damoniin vaikka se nyt ei poikaa varsinaisesti haitannut, tai sitten juuri se oli koko ongelman ydin, tummatukkainen ei ollut enää itsekään varma nojatessaan huoneensa ainoaan kokonaan valkoiseksi maalattuun seinään ja katsellen käsiään. Hän oli ollut niin hiljaa että veli tuskin tiesi että hän oli edes kotona. Nate oli ratkennut lauantaina ryyppäämään mutta kun litkut oli noussut oksennuksena takaisin pönttöön oli leikki loppunut kesken ja poika oli nukahtanut huonon viinapäänsä kanssa jo kymmenennen tölkin jälkeen erään kaverinsa luokse. Hän oli vältellyt kotona oloa, koska paha olo tuntui väijyvän häntä siellä. Useana yönä poika oli löytänyt tiensä olohuoneen sohvalle koska oman sängyn patjat olivat alkaneet hikoiluttaa pojan selkää ja Aidenin hyväntuoksuinen hius shampoo haisi hänen peti vaatteisaan vaikka hän oli vaihtanut ne miljoona kertaa. Unisiepparista huolimatta pahat unet olivat takaa ajaneet Damonia koko viikon ja tuosta tuntui ettei hänen päässään liikkunut mitään muuta kuin Aiden, Aiden, AJ, Veli..

Poika oli ollut naivi luullessaan kaiken palaavaan entiselleen sen jälkeen kun täti olisi lähtenyt mutta ei, tämä tuntui melkein yhtä helvetiltä kuin asua yksin kun Aidenkin oli vetäytynyt kuoreensa. Hampaat pureskelivat huulikorua jotka olivat pojalle ilmestyneet saman viikon aikana, hän oli koittanut parhaansa mukaan ryhdistäytyä koko viikon ajan jottei uppoaisi liian syvälle masennukseen ja ahdistukseen, mutta turhaan, mikään ei tuntunut auttavan. Juuri nyt Damonista tuntui että hän vain tahtoi kiivetä sillalle ja hypätä unilääkkeillä terästettynä kosken syleilyyn jottei hänen tarvisi kärsiä polttavasta kaipuusta, ahdistuksesta ja tuskasta, hyvä ettei hän huutanut sängyssä unissaan ääneen ikäväänsä. Aiden oli kuiskaillut satunnaisesti pikkuveljensä nimeä aina kun Damon ei muka ollut kuuloetäisyydellä, eikä poika ottanut vastatakseen, hän melkein jopa pelkäsi veljensä kohtaamista ja hän olisi viikon aikana varmaan unohtanut veljen silmien värinkin ellei olisi sinä pirun iltana katsonut niitä niin syvälle. Kipu viilsi Damonin rintaa tuon karjahtaessa ääneen ja lyöden päänsä seinään unohtaen että oli koittanut leikkiä olevansa poissa kotoa, ihan sama, tuskin veli tulisi vaikka olisi pojan kuullutkin, toisaalta hyvä, mutta toisaalta ei. Nate kaipasi hermosauhuja mutta perse tuntui liimautuneen laminaatti lattiaan jossa tuo yhä istui ranteet auki, hiat ylös käärittynä ja katse laskettuna lattiaan.

Aiden katseli maata samalla kun hän käveli terassille ja otti tupakka askin taskustaan. Poika sytytti tupakkansa ja huokaisi syvään, vetäen kunnolla savua henkeen. Bruneten oli pakko laskea tupakka alemmas ja yskiä, ehkä ei olisi pitänyt vetää niin paljoa kerralla. Toisaalta se tuntui hyvältä mutta kuten kaikki muukin, samalla niin pahalta. Skeittaaminen ei ollut maistunut enää aikoihin, samaten ei mikään muukaan kuten juominen, sekoilu, muiden morkkaus.. Tupakkakin maistui pelkältä puulta.
Aiden katseli terassilta alas ja roikkui puoliksi kaiteen yli. Hän olisi voinut vain pudota maahan pää edellä, kuolema olisi ollut hiljainen ja nopea. Tai nopeasta hän ei tiennyt. Mutta kuolema kuitenkin, ulkona ei liikkunut ketään siihen aikaan eikä velikään tulisi ulos huoneestaan jos tuo ylipäätään oli kotona. Hetken Aiden yritti jo pudota mutta tuntui ettei siitä tullut mitään. Jalat oli kuin naulattu terassiin kiinni. "Miksi.." Aiden kysyi itseltään. Sitä hän oli kysynyt itseltään usein. Ääneen tai vähän vähemmän ääneen. Vastausta ei silti koskaan tullut.

Pian ääni kantautui yläkerrasta. Karjaisi, korvia vihlova sellainen. "mitä vittua.." Aiden kuiskasi ja tumppasi tupakan. "onko se kotona.." hän kysyi hiljaa, jännitys ja paniikki tuntui valtaavan kehon. Aiden veti itsensä pakotta yläkertaan. Hän seisoi veljensä oven takana ja laski käden kahvalle. Käsi ei kuitenkaan halunnut painaa kättä alas. Poika nielaisi äänettömästi ja painoi kahvan alemmas ja avasi hitaasti oven kokonaan. Käsi laskeutui takaisin kehon viereen. Aiden tuijotti kaksoisveljeään. Huoneessa oli hämärää mutta poika haistoi veren sekä näki sen toisen käsissä ja lattialla. Aiden seisoi vain hiljaa ja tuijotti veljeä ja lattiaa tuon alla. Sanat ei vain tulleet, hän halusi sanoa jotain mutta ei saanut mitään sanotuksi. Mitä hän muka olisi voinut sanoa.
"Idiootti." kuiskaus, sanat karkasi vanhemman huulilta. "idiootti." hän toisti lujemmalla äänellä, katsoen nyt maata. 'vihaan sua.' Ajatus, johon Aiden ei itse uskonut. Hän ei vihannut veljeään vaan rakasti. Rakasti liikaa. Rakasti niin että sattui. Poika horjui pari askelta lähemmäs, ovella seisominen ahdisti. Veri haisi niin voimakkaasti ja Aiden tiesi kyllä mistä se johtui. Hän puri huulensa auki ja puri vieläkin lujemmin. "miks vitussa sä.." sanat ei halunneet enää tulla, kyyneleet teki tuloaan mutta niille brunette ei antanut lupaa tulla.

Damon ei ollut varautunut, hänen hengityksensä lakkasi ja sydän hyppäsi kahden lyönnin yli pojan huomatessa varjon oven takanaan, kahva painettiin hitasti alas ja poika kiskoi nopeasti hupparinsa hiat aukinaisten haavojen päälle niin että se kävi kipeämpää kuin itse viiltely, tuo iski hampaansa alahuuleen niin että se oli melkein haljeta ja tuo peitti kirkkaan siniset silmänsä mustien otsahiuksien alle. Aidenin tärisevä, hiljainen ääni kuiskasi poikaa idiootiksi, sitten uudestaan paljon voimakkaammin ja Damonia hävetti, hävetti jäädä kiinni touhuistaan. Automaattisesti tuon käsi siirtsi puukon selkänsä taakse kuin sitä ei olisi ollutkaan, mutta veren varmasti haistoi. Poikaa ei itkettänyt mutta katumus iski vahvana häpeän päälle, tuo pysyi vaiti.
'miksi vitussa sä...' lause jäi kesken mutta emo tiesi kyllä mistä veli puhui, hän huusi mielessään toista menemään pois, hän kärsi jo nyt liikaa pikkuveljensä takia ei Dai tahtonut toisen kärsivän vielä lisää.
"...rakkauden takia" Emo kiristeli hampaitaan ja kulmat painuivat kurttuun, tuo kohotti katseensa kyyneleiden kirvotessa silmiin, hän ei aikonut itkeä veljensä nähden ei koskaan, eikä toinenkaan hänen nähtensä mutta ääni sen kertoi, itku kurkussa he puhuivat molemmat. Nate pysyi vaiti, kiristeli hampaitaan yhteen ja katsoi sinisillä silmillään kohti veljen polvia, ei lähellekään toisen kasvoja.

Kaksikon välillä tuntui olevan seinä, kivenkova jäinen seinämä mitä Damonin teki mieli potkaista, kirota ja huutaa ja satuttaa itseään lisää, hän tahtoi kuolla, lähteä pois tilanteesta. Miksi Aiden vai seisoi siinä, menisi skeittaamaan, olikohan tuo jo lukinnut kaikki kaksikymmentä skeidaansa varastoon ? vai heittänyt kaatopaikalle ? tuskinpa mutta tuon ei olisi silti tarvinnut kärsiä. Emo syytti kokonaan itseään, miten oli kehdannut retkahtaa toisen vihjailuihin vaikka hän oli koko ajan tiennyt ettei siinä käy hyvin, miten hän oli saattanut sittenkin.
"tää ei oo sun asia, mä en halua että sä kärsit" tuo kuiskasi muistaessaan taas kipeät haavat käsissään ja laski katseensa takaisin käsiinsä, hän oli jäätynyt kiinni lattiaan eikä päässyt enää ylös, hän tunsi olevansa halvaantunut, sisäisesti ja ulkoisesti ja toivoi että toinen edes tekisi jotain mikä helpottaisi tilannetta.

Aiden katsoi veljeään. "rakkauden takia.." poika toisto tuhahtaen. "jos tää on rakkautta niin toivon etten olisi koskaan rakastunut." hän sanoi ja valahti hajareisin veljensä eteen istumaan. Hän nosti pikkuveljen katseen itseensä. Hän katsoi noita silmiä jotka olivat täysin samanväriset kuin Aidenin omat. Poikaa hymyilytti aina katsoa noita silmiä, oikeaa silmien väriä, niin kaunista sinistä.. Mutta nyt ei hymyilyttänyt. Brunette oatti vapisevin käsin kiinni veljensä kädestä ja liu'utti hihan ylemmäs jotta näkisi ne kaikki haavat. Vatsassa muljahti pahasti, tuntui kuin kuumaa, 100 asteista vettä oltaisi kaadetti sisuksiin. "Damon.." nimi kuiskattiin jälleen, sen viikon aikana jo varmasti sadas kerta. Sillä viikolla Aiden oli sanonut veljensä kaunista nimeä niin useasti, että tuskin edes niiden kahden vuoden aikana hän oli niin usein sanonut sitä. Nyt hän vasta tajusi kuinka kaunis nimi veljellä oli.
Brunette sipaisi varoen Damonin hiuksia pois tuon silmiltä. Silmät laskeutui hiuksista katsomaan taas veljensä silmiä ja hitaasti siitä katsomaan kaksosen tekemiä jälkiä. Pojan teki mieli karjua, huutaa toiselle, mutta Aidenilla ei ollut voimia siihen.

"Ei ole mun asia?" Aiden kysyi ja tuhahti. "tää on just niin mun asia." hän ärähti ja puristi lujemmin veljensä kättä. "luuletko että katson vierestä kun viiltelet. luuletko että olisin iloinen ja pitäisin hauskaa, kun tiedän mitä mun veli tekee kaiket päivät kotona ? et tiedä miltä musta tuntuu, kuinka mä kadun kaikkea.." poika puri huultaan puhuessaan ja katsoi maata. Ruskeat hiukset valahti kasvojen eteen.
"idiootti.. idiootti.. idiootti.." hän kuiskasi samaa noin minuutin ajan, kunnes käsi irrotti veljen omasta. Aiden tuijotti veristä lattiaa ja pyyhkäisi omalla kädellään verta. Aidenin omassa kädessä oli nyt punaista verta. Hän tuijotti kättään hetken aikaa, kunnes hymy kaareutui kasvoille. Katse nousi Damoniin, poika pyyhkäisi hiukset pois kasvoiltaan.

Aiden nosti kätensä ja painoi ne veljen olkapäille. "mulla on ollut sua ikävä." hän sanoi. Kuulostipa tyhmältä, ikävä veljeä, joka asuu käytävän toisessa päässä. Enemmin olisi pitänyt olla ikävä Rickiä, tuota Aiden ei ollut aikaan nähnyt.

Emo katsoi toista hiljaa, toinen oli osunut naulankantaan vastauksensa kanssa.
"...tämä rakkaushan onkin väärin!" se oli tullut kovemmalla äänellä kuin Dai oli ensin edes ajatellut ja häpesi heti, siitä huolimatta veli tuli sisään ja rojahti emon eteen ja ennenkuin nuorempi oli edes ehtinyt tajuta katselevansa veljen täydellisen samanvärisiä silmiä kuin omansa toinen oli jo tarrannut tuon kädestä ja kiskonut hian pois jälkien päältä. Damon alkoi heti vastustella, painoi sormiaan nyrkkiin ja koitti nykiä voimattomasti kättä isoveljen otteesta, häntä hävetti niin ettei hän tahtonut toisen katsovan haavoja tarkemmin, hän ei tahtonut toisen näkevän niitä ollenkaan. Mikä häpeä. Nimi lausuttiin taas ja mustat otsahiukset siiretiin pois silmien edestä, pikkuveli ei voinut väistää veljen silmien polttavaa katsetta ja hän tajusi ensimmäistä kertaa miten kauniit toisen silmät olivatkaan. Tuskin hänen omansa olivat noin kauniit kuin veljen, ei edes kolmas osaa siitä.
"älä katso niitä, päästä irti" Damon käski hampaitaan kiristellen hyvin ahdistuneena sen hetkisestä tilanteestaan, hänen teki mieli peruuttaa vasten seinää mutta puukko oli yhä selän takana. Että veli olisi päästänyt irti tuo vain tarrasi lujemmin kiinni kädestä ja alkoi huudella totuuksia päin Naten kasvoja, häpestä ne taas painuivat kohti lattiaa ja pian tuo tunsi kuinka isoveli vapautti irti kädestä ja se läsähti voimattomana vasten lattiaa. Emo kiskoi hian haavojen päälle takaisin, ne olivat lakanneet jo vuotamasta mutta paita pitäisi siitä huolimatta viedä pesuun, sillä ei tuntunut olevan mitään väliä.

Emo havahtui vasta kun toisen kädet tuntuivat hänen olkapäillään, katse nousi hyvin nopeasti otsahiuksien alta veljen kirkkaansinisiin silmiin jotka olivat olleet ennen niin täynnä pilkettä mutta nyt niin sammuneet. Toinen hymyili, mikä yllättä Dain, mutta enemmän positiivisesti kuin negatiivisesti, hän koitti vääntää omallekin pärställeen jotain hymyä mutta se tuntui olevan enemmän väkinäinen irvistys ja poika luovutti.
"ikäväkö..?" Tummatukka toisti ja hän tiesi kyllä millälailla ikävä, kirsikanvaalea puna kohosi tuon kasvoille. Hänelläkin oli ollut Aidenia ikävä mutta hän ei tahtonut enää että toinen joutuisi kärsimään heidän tekostensa takia ja oli kieltänyt koko tunteen, hänellä ei ollut toista ikävä niin kuin tuolla oli ikävä Rickiä vaan aivan eri tunnetasolla, ainakin kymmenen levelliä ylemmällä tunne tasolla.
"minullakin on... varmaan ollut sinua" hän ei uskaltanut vielä myöntää sitä koska pelkäsi lankeavansa toisen katseeseen uudestaan ja se olisi taas väärin molempia kohtaan. Emo katseli toisen sinisiä silmiä kuin omaa kuvaansa peilistä, hän keskittyi tarkastelemaan toisen kasvonpiirteitä että saisi ajatuksensa kulun muualle ja tajusi miten paljon he loppujen lopuksi muistuttivat toisiaan, silmien lisäksi kasvoista löytyi paljon muitakin tuttuja piirteitä, emo oli melko yllättynyt ettei ollut aijemin kiinnittänyt huomiota.
"mutta minulla ei saisi olla niinhän ? asuthan sinä käytävän toisessa päässä" Damon heitti koittaakseen saada ahdistunutta tilaansa ja koko tilannetta hivenen kevyempään suuntaan.

Aiden virnisti ja siveli nyt toisella kädellään toisen pehmeää poskea. "hmm. väärin ehkä.." Hän aloitti kuiskaten. "..mutta niin vitun ihanaa." Brunette totesi ja painoi huulensa toisen huulille. ei antanut kunnon suudelmaa, testasi vain toisen reaktion. Työntäisikö pikkuveli Aidenin pois, vetäisikö suudelmaan vai mitä. Aiden veti päätään kauemmas ja katsoi veljen silmiä. "hmm. onhan se huvittavaa kuulla ett on ikävä ihmistä joka asuu saman katon alla, pari huonetta vain kauempana." Hän naurahti sitten. "mutta onhan mullakin sua ikävä ollu." hän kuiskasi ja laski molemmas kätensä lattialle.
"tiesitkö. täti sano että se on tän viikon australiassa." Poika pian totesi muina miehinä ja nousi seisomaan hitaasti. "me ei jouduta kuuntelemaan sen narinaa koko viikolla. eikä se voi keskeyttää mitään.." Samalla kun hän sanoi viimeiset sanansa, hän käänsi selkänsä veljelle, kädet taskuissa. "se on sun valinta. sä tiedät kyllä mitä mä haluan." hän hymyili koko ajan, vaikka tuskin sitä näki.

Aiden käveli sitten ulos huoneesta, veti ovea hiukan kiinni mutta jäi se silti raolleen. Poika käveli alakertaan, huokaisi hiljaa, mitä hittoa hän oli tarkoittanut sanoillaan. "olen sekoamassa.." hän kuiskasi itselleen ja painoi käden naamalleen. Hitaasti käsi valahti kasvoilta, Aiden huokaisi syvään ja käveli terassille. Hän otti tupakka askin ja sytkäsin esille, istui seinää vasten ja sytytti tupakkansa. Olo oli tyhjä. Kuin lahjapaketti, joka oli avattu ja lahja otettu pois paketista, jätetty vain roskia. Brunette katsoi kadulle. Vain pari ihmistä käveli siellä. Kaksikko, joka nauroi, halaili ja pussaili. Aidenilla kilahti päässä, teki mieli karjua toisille menemään muualle. Poika kuitenkin piti päänsä, mutta ärsytyskohtauksen saattamana, hän tumppasi sormien välissä olevan tupakan vahingossa vasemman käden kämmenselkään. Huulen puraisi, Aiden ärähti, halusi karjua, itkeä.. Mutta ei, karjuntaa ei tullut eikä kyyneliä näkynyt.
"vihaan elämääni." hän hymyili.

Dai ei oikein osannut reakoida toisen sanoihin mitenkään, helvetin ihanaa oli ehkä se hetki kun sitä kesti mutta oliko se niin helvetin ihanaa sitten sen jälkeen ? no ei, se oli pelkkää helvettiä, liekkejä ja korventamista. Yllättäen toisen huulet painautuivat suudelmaan joka oli nopeasti ohi, Emo ei ollut kerennyt reakoida lainkaan ja katsoi nyt kaksostaan silmät päässä killuen kuin kaksi isoa lautasta ja puna oli ylettynyt läpi kasvojen Emon alkaessa säälittävästi sönköttää jotain mistä ei ottanut edes yhtä sanaa selväksi. Toinen jatkoi rennosti juttelua hymyn koreillessa tutuilla rakkailla kasvoilla mutta Damon oli tarrannut omaan paidan hiojen reunoihin kiinni ja katsoi toista kuin säälittävä koiran pentu joka ei tiennyt itkeäkkö äidin perään vai ollakko vain hiljaa, tässä tilanteessa poika ei kuitenkaan olisi itkenyt äidin perään vaan aivan jostain toisesta syystä.
"mä en tiedä, miten voit vaatia multa vastausta... " Damon kähisi toisen ehdotellessa jo jotain laittomia, poika tunsi ahdistuksen sisällään ja tuon teki mieli huutaa ja karjua. Hengitys tahti tiheentyi ja tuo alkoi melkein hyperventiloimaan siinä veljensä edessä kunnes sai hivenen tasoitettua henkistä pahoinvointiaan. Miten kovasti hän halusikaan toisen läheisyyteen mutta miten hyvin tuo lopulta tiesi että se oli väärin ja sen jälkeen siinä kävisi näin, vai kävisikö ? Nyt kun ei ollut tätiä sotkemassa asioita. Toinen sanoi että Dai tiesi mitä hän halusi ja poistui huoneesta jättäen Emon yksin mököttämään huoneensa nurkkaan.

Puukko ei enää kiinnostanut, hän piilotti sen työpöydän laatikkoon ja kiskoi koko hupparin pois päältä katsellen verestä tahriutuneita käsiään, haavat olivat menneet tuon välikohtauksen aikana umpeen joten niistä ei ollut huolta. Emo oli valkoisella t-paidalla huoneensa lattialla ja kaatui siihen pian kokonaan kyljelleen katsellen hiljaisena vastakkaista seinää. Pari kyyneltä vierähti tuon poskelle eikä tuo osannut tehdä niille mitään, miksi hän tunsi niin kamalaa syyllisyyttä heti kun veli alkoi vihjaila jotain noin hävytöntä. Ehkä siksi että hän halusi itsekkin sitä niin paljon mutta ei vain kyennyt myöntämään sitä itselleen ja se oli niin väärin. Ei ollut oikein kokea tuskaa jonkin sellaisen asian takia, jos henkilö johon hän oli rakastunut olisi ollut joku muu kuin hänen oma veljensä kaikki olisi ollut paljon helpompaa ja tuskattomampaa, jopa ruusuilla tanssimista ehkä ? mutta ei.

Emo nousi ylös, ei auttanut jäädä nököttämään lattialla sellainen asia taakkanaan vaan sille oli pakko tehdä jotain, aivan pakko. Tuo kaappasi hupparinsa mukaansa hiippaillessaan ulos huoneestaan, hiljaa kuin hiiri luikero siirtyi pesuhuoneeseen ja heitti hupparin pestävien pyykkien koriin ja siirtyi sitten alakertaan. Valkea t-paita oli hivenen hiestä märkä vaikka poika ei ollutkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota, se oli liimautunut vatsan seutuvilta ja selästä vasten tuon ihoa ja näkyi jopa hivenen läpi. Sillä ei ollut mitään väliä pojan haroessa hiuksiaan jotka olivat aina ennen niin huolitellut ja nyt niin sekaisin. Kirkkaan siniset silmät paistoivat niiden alta täynnä pelkoa ja turhautuneisuutta, tuo pureskeli vasenta huulikoruaan siirtyessään terassin ovelle ja katsoen mustissa pillifarkuissaan seisten kohti kaksois veljeä.
"onko sulla sätkää ?" tuo kysyi kuin olisi jo unohtanut kohtauksen omassa huoneessaan ja siirtyi varovasti ulos värähtäen yhtäkkiä vastaan tullutta kylmyyttä ja tuulta.

Aidenin tyhjä katse nousi taivaalle. Pari hassua pilveä, synkkä, tumma, itkevä taivas.. Se oli kuin Aidenin sisin, yhtä kylmä ja vailla värejä. Poikaa hymyilytti jostain syystä. Hän valkaisi kättään jonka oli polttanut, tuhahti ja tumppasi tupakin maahan ja viskoi sen ties minne. Täti varmasti vielä joskus löytäisi ison kasan tupakkeja terassan vierestä, sinne Aiden aina omansa nakkeli kun ei laiska poika jaksanut koskaan nousta. Pitäisi hankkia roskis pihalle, siitä poika oli usein puhunut mutta ei koskaan ollut tehnyt mitään asian eteen. Brunette pyyhkäisi hiuksiaan pois silmiltä ja katsoi hiljalleen pois päin lipuvia pilviä. Miksi kaiken piti olla niin vitun vaikeaa. Ei pikkuveljeä saanut näin rakastaa. Aidenin olisi kuulunut olla huolehtih´va isoveli, puolustaa toista kaikelta pahalta ja lohduttaa kun toinen itki. Mutta sitä Aiden tuskin oli koskaan ollut. Ehkä kerran pari kun isä päätti hyökätä. Mutta siitä oli aikaa, aivan liian kauan aikaa.. Tuntui kuin isää ei edes enää olisi. Mitähän isälle kuului.. Viruiko se vielä laitoksissa ja hoidoissa vai istuiko se kotona television ääressä ja karjui vaimolleen tuomaan kaljaa. Aiden ei uskonut että isä koskaan täysin muuttuisi, Aiden ei enää koskaan halunnut nähdä tuota. Pojalla oli yhä arpia, ulkoisia ja sisäisiä, isän aiheuttamia.
Hymy katosi heti kasvoilta, kyyneleet teki tuloaan, Aiden ärähti ja iski nyrkissä olevan kätensä tiiliseinään takanaan. Ähkäisy. Se ei tuntunut niin pahalta. Yleensä tiiliseinän hakkaaminen sattui. Nyt tunteet oli niin pinnassa, ettei mikään tuntunut. Hän tuskin olisi noussut vaikka olisi kuullut tieltä naisen kiljuntaa, avun huutoja.. Aiden ei aikoisi nousta. Häntä masensi pahemmin kuin yleensä. Poika huokaisi äänettömästi, vain suu avautui hitaasti ja sulkeutui taas. Poika suoristi toisen jalkansa, toisen hän veti paremmin itseään vasten ja nojautui kunnolla seinään. Aiden kuuli ääniä, ehkä pikkuveljen, ehkä kulkukoiran. Kuka tahansa se olikin, Aiden tahtoi huutaa tuolle että halusi olla yksin. Kuitenkin pikkuveljen pehmeä ääni pyysi tupakkaa, Aiden ei halunnut sanoa ei, mutta ei myöskään kyllä..

"sä oot alaikänen." poika totesi. Hyvä juttu Aiden, itse oletkin täysi ikäinen.. Poika ei vain voinut sanoa kyllä. Tuntui niin väärältä sanoa "kyllä" enää mihinkään mitä Damon kysyi tai pyysi. Pian hän kuitenkin kaivoi askin taskustaan ja heitti koko askin veljelle. "saat ostaa mulle uuden.." lause oli äänetön, ääni ei vain tullut, huulet liikkui ilman ääntä. Aiden tunsi itsensä turhaksi, täysin raukaksi, unohdetuksi paskaksi. Pikkuveli oli ilmeisesti valinnut, he eivät tekisi samaa virhettä uudestaan. Aiden olisi ollut valmis, mutta hän ei halunnut pakottaa veljeä mihinkään. Toinen oli vain pari minuuttia nuorempi, mutta aika tuntui vuosilta.. Aiden ei vilkaissut veljeä, hän ei pystynyt. Kipu oli liian luja, pää ei suostunut kääntymään katsomaan tuota suloista, mustatukkaista sinisilmää. Ulkona oli kylmä, mutta Aiden ei tuntenut kuin kipua ja ikävää. Hitaasti, mitään sanomatta hän nousi seisomaan, vilkaisemattakaan Damonia, hän liukui sisälle. Oven hän jätti suosiolla auki. Ulkona oli sen verran kylmä että veli tulisi varmasti sätkän polton jälkeen sisälle.
"anteeksi kun olen huono veli.", "anteeksi kun en suojellut sinua.", "anteeksi että rakastan sinua näin paljon.", "anteeksi etten voi elää ilman huumettani, sinua."... Ne kaikki olivat asioita, jotka Aiden halusi kertoi veljelle. Yleensä, itse asiassa aina Aiden pystyi sanomaan kaiken paskankin veljelle. Kertomaan että tuo paita oli hirveä, tukka oli huonosti, piilarit vinksallaan ja ällön väriset. Kaiken huonon Aiden pystyi sanomaan, mutta kaiken hyvän sanominen tuntui polttavalta. Vaikka mikä noissa lauseissa olisi hyvää. Kaikki oli totta, kaikki oli niin väärin. 'rakastatko sä mua ?' taas yksi kysymys Aidenin tyhjään päähän selvitettäväksi. Poika ei tiennyt minne mennä. Hän käveli vessaan, jätti oven lukitsematta. Brunette seisoi altaan edessä, katsoi itseään peilistä, suoraan syvälle omiin vaalean sinisiin silmiinsä. Hän näki itsessään Damonin.. Poika puraisi huultaan ja avasi hanan, pesten kasvonsa kylmällä vedellä. Poika veti päänsä ylös, otsa hiukset oli hiukan kastuneet. Aiden otti pyyhkeen ja kuivasi kasvonsa, huokaisten syvään. Hän nojautui seinään ja katsoi itseään taas silmiin. Damon.. Damonin silmät.. Damonin kasvot. Vittu. Tuntui kidutukselta katsoa itseään peilistä, Aiden heitti pyyhkeen peiliä kohden ja astui ulos, lähtien kiipeämään portaita.

Poika astui huoneeseensa, kaatui sängylleen istumaan, tuntui niin paskalta, tyhjältä. Olo oli kuin kuolleella, Aiden ei käsittänyt sitä itsekkään. Hän tuijotti täriseviä käsiään vaitonaisena. Pimeys vain seurana..

Emo vajosi toisen vierelle tiiliseinää vasten, ilma oli kylmä ja tuon teki mieli painautua vasten veljen lämpimää kehoa, mutta ei viitsinyt. Hän odotti että toinen kietoisi kätensä hänen ympärilleen mutta sitäkään ei tapahtunut ja yhtäkkiä Dai alkoi tuntea hirveää syyllisyyttä kaivaessaan sätkän tupakka askista jonka sitten tunki mustien farkkujensa taskuun, kyllä hän voisi käydä ostamassa veljelle uuden askin oikein mielellään. Kunhan pääsisi pois kotoa. Toinen nousi liian nopeasti poistuen sitten sisälle Damon oli siihen mennessä jo kerennyt sytyttää tupakkansa ja poltellut siitä jo pari senttiä. Hän katsoi ahdistuneena auki jätettyä ovea ja antoi sitten kylmän tuulen jäähdytellä hikistä kehoaan taivuttaen päänsä vasten tiiliseinää ja antaen jokaisen mietteen ja ajatuksen liukua ulos aivoistaan. Hän ei kestänyt, nyt hänestä tuntui että sekin oli ollut paremmin kun toinen ei ollut ottanut kontaktia ollenkaan, hän oli alkanut miettiä asioita taas liikaa, ihan samallalailla kuin silloin kun he olivat ensimmäistä kertaa viikko sitten langenneet siihen ansaan, toistensa virittämään.

Tupakin puolivälissä Emo oli keksinyt vaihtoehtoja mitä tilanteelle voisi tehdä, se oli vähän samallaista kuin silloin kun isä oli ollut väkivaltainen, poika ei ollut itse vaivautunut eikä uskaltanut tehdä tilanteelle mitään vaan avuttomasti nököttänyt tyytyen omaan kohtaloonsa. Nyt hän oli vain kasvanut roimasti ja nyt veli ei tukenut häntä niinkuin silloin, niinkuin tuon olisi ehkä pitänyt, mutta ehkä toinenkin oli kasvanut, kasvanut yli siitä huolehtimisesta tietäen että Damonin olisi pitänyt jo itse osata huolehtia itsestään, niin Dainkin olisi pitänyt tietää se mutta se kävi tuon mielessä vasta nyt ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa hän voisi tehdä toisin, lopettaa koko jutun. Siihen se sitten jäikin, mitä hän voisi tehdä ? miten sen saisi loppumaan ? hän ei muuttaisi muualle, eikä varsinkaan kotiin mutta miten hän muuten voisi olla näkemättä veljeä koskaan ? yksivaihtoehto oli että hänen pitäisi vain muurata omat tunteensa, piilottaa kuoreen ja hukata sen avain, muuttua tunteettomaksi mutta se oli mahdotonta, se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Yksi mitä hän oli miettinyt vakavasti oli itsemurha.. mutta loppujen lopuksi ketä se hyödyttäisi ? Damonia itseään ehkä mutta poika oli aina ollut tyyppiä että hän oli ajatellut muita ennen itseään, hän satuttaisi äitiä, tätiä, ystäviään ja mikä pahinta Aidenia, poikaa jota hän tahtoi viimeiseksi satuttaa mutta teki sitä huomaamattaan koko ajan, aivan samallalailla kuin hän satutti itseäänkin samalla. Heillä molemmilla oli sama kipu ja kärsimys mutta kumpikaan ei osannut tehdä sille mitään.

Damon huomasi polttaneensa sätkän jo kokonaan loppuun heittäen sen sitten tumppauksen jälkeen jonnekin terassin rajan ulkopuolelle. Hän nousi ylös mutta nojasi vielä seinään, jäi katselemaan hiljaisena synkkää taivasta miettien mitä Aiden oli asialle tehnyt, ehkä hän oli äsken tai aikaisemmin koittanut tehdä sille jotain, oliko tuon ehdotus sittenkään niin hävytön ? voisiko se auttaa heitä. Dai ei osannut vastata siihen, hän ei voinut olla varma mitä siitä seuraisi jos he lankeaisivat taas, mutta se tuntui tällä hetkellä yhdeltä kivuttomimmista ja haitattomimmista vaihtoehdoista. Ehkä he voisivat kestää seuraukset yhdessä sen jälkeen, jollain toisella tavalla.... eihän kaiken tarvisi alkaa alusta ja toistaa itseään jos he vain yrittäisivät ja pitäisivät yhtä, ehkä se ei olisi tällä kerralla lankeamista vaan päätös. Emo nielaisi kävellesänä ovelle ja sulkien sen perässään, hän oli tehnyt nyt päätöksensä mutta vapisi askeleissaan kävellesään pitkin portaita yläkertaan. Keho tuntui raskaammalta kävellä kuin koskaan enne pojan saapuessa Aidenin huoneen ovelle, miettien vielä kauan oliko todellakin satavarma mitä teki kunnes uskoi olevansa oikeassa, tai Aiden oli, tällä kertaa AJ saattoi todellakin olla oikeassa päätöksessään.
"AJ" Dai huudahti kevyesti, koittaen etsiä rentoa äänen sävyä epäonnistuen kuin kokeillakseen oliko toinen hereillä ja koputti sen jälkeen oveen odottaen että toinen antaisi luvan tulla sisään.

Aiden katseli jalkojaan ja hymähti hiljaa. Pojalla oli kuuma, joten brunette otti paitansa pois. Alakerrasta ei kuulunut mitään. Pojalla kävi jo mielessä, jos toinen olisi tehnyt jotain itselleen. Pian kuitenkin veljen ääni huusi isoveljeä. "Nasu." hän totesi takaisin ja nousi seisomaan, kävellen ovelleen ja avaten sen. Aiden ihan kiusasi toista tahallaan, hän nojautui oven karmiin ja piti toisella kädellään ovea auki. "oliko asiaa ? " hän kysyi tylsistyneesti ja hetken päästä käveli takaisin sängylleen istumaan.

// ite halusit lyhyen .o

Damon vältti täpärästi tajun menetyksen kun toinen tuli siihen ovelle kykkimään, ilman sitä paitaa minkä toinen olisi voinut kyllä pitää päällään. Dai tunsi itsensä taas tomaatiksi kököttäessään siinä ja iskien nopeasti katseensa toisen ylävartalosta.
"oli itse asiassa" tuo tuumasi sitten hiljaa, arasti omalle käytökselleen hyvin luontevasti ja astui sisään huoneeseen lupia kyselemättä. Ovi sulkeutui pojan perässä ja tuo siirsi hiukset silmiensä edestä, harvinaista.
Emo katsoi toista hiljaa, toisen istuessa sängyllään ja miettien miten voisi aloittaa. Tuo nielaisi kerran.
"tulin ajatelleeksi.. että saatat olla oikeassa" tuo kuiskasi sitten siirtyen toisen vierelle sängylle, hän toivoi ettei hänen tarvitsisi selitellä turhia, että toinen tajuaisi mitä hän tarkoittaisi.
"ehkä mä vaan tapan itseäni kieltäessäni tän tunteen..." itku nousi kurkkuun mutta emo piti sen siellä "... ja ennen kaikkea sua, mä en jaksa enkä edes halua katsoa sua tollasena apeana ja änkyränä synkkänä" tuo kiristeli jo hampaitaan ja piti tauon, hän ei kyennyt puhumaan niin paljon yhteen pötköön.
"mä vaan tahdon sanoa että olen pahoillani" tuo kuiskasi "ja että olen ollut naivi ja tyhmä" tuo kuiskasi vielä lisäksi ja hymyili jo pienesti, nostaen katseensa jaloistaan veljen kasvoihin muttei vielä silmiin asti.
"vittu miks mun tartteis kätkeä jotain sellaista kun rakkaus" tuo ärähti itselleen, ei veljelleen ja kirosana sihahti tuon huulien välistä kuin kirous. "ei miksikään" tuo kuiskasi ja varovasti nojautui kohti veljeään.
"olen koittanut muka ajatella sun parasta, mutta ehkä mä olen ajatellut väärin" tuo kuiskasi ja päätti lopettaa, hän toivoi että toinen oli ymmärtänyt, tajunnut että hän rakasti veljeään eikä se ollut väärin, niin kauan kuin heitä ei passitettaisi jonnekin osastolle sen takia että harrastivat insestiä hän tulisi rakastamaan veljeään, myöntämään sen ja olemaan ylpeä siitä. Ehkei kenenkään muun tarvinnut tietää sitä, mutta hänelle itselleen se oli tärkeää tietää ja Aidenille, tottakai. Helpottuneena Damon valahti kokonaan veljensä syliin, maaten toisen sängyllä ja virnistäen pahoittelevasti veljelleen, kohdaten vihdoin tuon täsmälleen yhtäkirkkaat vaaleansiniset silmät joissa toivoi jälleen näkevänsä eloa. ja ennen kaikkea, rakkauden.


//hapy anding