All I wanted was you

Mandy Landon yritti saada kananlihalle menneitä käsivarsiaan normaaleiksi hieromalla kämmenillään niitä. Ei, hänellä ei ollut kylmä. Hänellä vain oli hyvin epämukava ja ahdistunut olo.

Tyttö istui vessanpöntön kannen päällä, kyynärpäät jalkoja vasten nojaten. Vielä eilen hänen hiuksensa olivat olleet ruskeat, nyt ne olivat vaihtaneet väriä vaaleiksi. No ei nyt vaihtanut väriä noin vain, vaan tyttö oli käynyt vähäisillä rahoillaan värjäyttämässä ne. Se oli tuntunut oikealta ratkaisulta, näin viime viikkojen tapahtumien jälkeen. Pahis siis toivoi, että hiustenvärjäys muuttaisi elämää, edes jotenkin.

Ainakaan nyt se ei ollut elämää sen paremmaksi muuttamassa.

Milo oli kadonnut. Jätkä oli ollut kateissa kokonaiset neljä päivää, ja 15 minuutin päästä Milo olisi ollut kateissa jo viisi päivää. Eihän tällaisessa tilanteessa osannut muuta tehdä kuin odottaa. Ja soitella Milon vanhempien, veljen ja kavereiden perään. Näin Mandy oli onnistunut huolestuttamaan muutkin. Olipa taas fiksusti toimittu, mutta… Mandy ei kerta kaikkiaan tiennyt, mitä hänen kuuluisi nyt tehdä. Poliisillekin oltiin jo ilmoitettu, mutta mitä ne muka osaisivat tehdä.

Mandy oli eksyksissä. Totaalisesti.

Talossa ei kuulunut yhtä ainuttakaan ääntä. Oli pelottavan hiljaista, ja Mandy pelkäsi tulleensa kuuroksi. Hän oli pari kertaa jopa mennyt tarkistamaan omassa huoneessaan olevan poikansa, joka oli joka kerralla nukkumassa kiltisti pinnasängyssään. Ei talossa voinut olla niin hiljaista. Missä oli Milon soittimista kuuluva musiikki, missä oli kolina, jota Milo yleensä aiheutti. Missä oli Milon ääni, jota tyttö tajusi kaipaavansa sillä hetkellä sanoinkuvaamattoman paljon.

Mandyn silmät olivat nauliintuneena yhteen vessan lattialla olevaan kaakeliin. Silmien ympärykset olivat punertavat ja turvonneet, josta selvisi, että tyttö oli itkenyt jonkin aikaa sitten. Niin hän olikin, ja nyt oli ollut myös syytä itkeä. Tosin sitä asiaa Mandy ei ajatellut sillä hetkellä. Hänen ajatuksensa olivat edelleen kiinni Milossa, jonka takia hän ei ollut tirauttanut kuin vain pari kyyneltä.

Miksei poika ollut soittanut? Tai edes ilmoittanut olemassaolostaan? Miksi Milo oli kadonnut kuin tuhka tuuleen! Ei se ollut reilua, ei varsinkaan tällä hetkellä, kun Mandy olisi tarvinnut jotakuta, joka voisi yrittää puhua hänelle järkeä. Järkeä, sitä tässä ei todellakaan enää ollut jäljellä!

Blondi huokaisi raskaasti ja sulki silmänsä. Silmät tuntuivat raskailta ja väsyneiltä. Mutta Mandy ei tahtonut mennä nukkumaan. Hän ei saisi unta. Hän oli saanut unta viime öinä hyvin huonosti. Hän oli pyörinyt sängyssään ja ajatellut Miloa. Se oli ollut… Hyvin turhauttavaa ja… Ahdistavaa. Ahdistavaa siinä mielessä, että tyttö oli tosiaan ajatellut Miloa kaikin puolin; pojan vartaloa, pojan kasvoja, pojan naurua, pojan hymyä… Kaikkea, koko pakettia. Miksi? Niin, miksi hän oli ajatellut Milosta jotain tuollaista? Mandyhan ei ollut pystynyt sietämään ajatusta siitä, että Milossa olisi tosiaan jotain sellaista, mikä saisi Mandyn huokailemaan ihastuneena toisen perään.

Mutta hän ei voisi vain istua ja odottaa pojan paluuta. Ei, hänellä oli tehtäviä, jotka täytyi hoitaa. Jasperin hoitaminen ja kodin kunnossapito. Koulussa piti käydä ja niin myös kaupassa. Väsymys ja masennus eivät saisi estää noiden tehtävien hoitoa. Mandyn oli oltava epäitsekäs ja yrittää jaksaa. Kyllä hän jaksaisi, kun vain uskoisi itsekin niin.

Ei elämä nyt niin vaikeaa ollut, vaikka juuri sitä se oikeasti oli.

Vaaleaverikkö nousi uupuneena vessanpöntöltä ja lähti pois kylpyhuoneesta. Hänen täytyisi tyhjentää astianpesukone ja täyttää se astioilla, jotka olivat vallanneet keittiön pöytätasot.
Mandy asteli keittiöön ja alkoi tyhjentää astianpesukonetta, jossa puhtaat astiat olivat pari päivää jo olleet. Laiskasti tyttö alkoi siirrellä niitä kaappeihin takaisin, ja jonkin ajan päästä kone oli tyhjennetty. Seuraavaksi tyttö alkoi täyttää pesukonetta, mikä olikin hieman kauemmin kestävä tehtävä. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja pian astianpesukone saatiin pistettyä päälle. Sen jälkeen tyttö käveli poissaolevasti huoneeseensa hakemaan likapyykin. Hän kantoi vaatteita sylissään kylpyhuoneeseen, jossa sijaitsi heidän pesukoneensa. Mandy tunki likapyykin koneeseen ja pisti sen päälle. Sen jälkeen Mandy lysähtyi istumaan kylpyhuoneen viileälle kaakelilattialle. Silmät nauliintuivat vessanpöntön vieressä olevaan roskikseen hetkeksi, mutta sitten ne siirrettiin lattialle.

Rakastiko hän Miloa? Rakastiko Mandy Miloa oikeasti? Siitäkö tämä ahdistunut olo johtui? Senkö takia tyttö tunsi olonsa levottomaksi ja pelokkaaksi, kun hän ei tiennyt Milon olinpaikkaa?
Tämä ei voinut olla totta.

Mandy ummisti silmänsä tiukasti kiinni ja hakkasi hellästi nyrkeillään päätään. Hänkö muka rakasti Miloa, hah! Vuosisadan vitsi, kunnon läppä tosiaankin. Mandyko muka rakastaisi Miloa, sen kun näkisi!
Tyttö ei kuitenkaan sen pidempää jaksanut taistella tunteitaan vastaan, vaan pitkän huokauksen jälkeen hän antoi periksi. Oli turhaa yrittää taistella omia tunteita vastaan.
Mandy rakasti Miloa. Nyt hän sen vasta tajusi, ja nyt hän sen vasta itselleen myönsi. Hän oli rakastanut Miloa jo pitkän aikaa, mutta ei ollut vain tajunnut sitä tai antanut tunteilleen tilaa. Hän todellakin rakasti Miloa.
Ja nyt hän oli hukannut Milon. Milo oli jättänyt hänet.

Pahis ärähti itsekseen toruvasti ja rutisti silmiään yhä kiinni. Hän yrittäisi hallita tätä tunnemyrskyä parhaansa mukaan, mutta oli kaikella rajansa. Juuri nyt, kun hän tarvitsi Miloa, poika ei ollut paikalla. Hän tarvitsi sitä typerää ja lapsellista miehenalkua enemmän kuin koskaan!
Milo, tule jo takaisin!

Tyttö ei tiennyt, kuinka kauan hän oli jo kylpyhuoneen lattialla oleskellut, mutta Jasperin vaimean itkun kantauduttua korviin tyttö nousi ylös. Mandy sulki kylpyhuoneesta valot ja suuntasi oman poikansa luokse.

Raskaustestiksi kutsuttu esine oli heitetty vessanpöntön vieressä olevaan roskikseen. Näytöllä näkyi yhä kaksi punaista viivaa, joka kertoi vain yhtä asiaa. Ja se asia ei tosiaankaan ollut kovin toivottu asia. Sen takia Miloa tarvitittiin, enemmän kuin koskaan.