No feelings

Eileen Von Hussle avasi kotinsa ulko-oven ja sulki sen perässään päästessään lämpöiseen eteiseen. Hän oli juuri tullut tennisharjoituksistaan, joten nyt tytöllä oli ollut kantamuksena suuri tennislaukku. Laukku laskettiin lattialle ja brunette puuskahti helpottuneena. Tyttö pyöräytti käsiään parisen kertaa ympäri ja toivoi, ettei hän olisi kovin jumissa huomenna. Miksiköhän isä ei ollut tullut hakemaan, niin kuin oli luvannut? Isä ei ollut edes vastannut puhelimeen, kun Ellie olisi kysellyt isän tulemisesta.

”Isä? Äiti?” Eileen huikkasi eteisestä, kun oli saanut riisuttua kenkänsä pois jaloistaan ja jättänyt tennislaukun nojaamaan seinää vasten. Tyttö suuntasi ensiksi keittiöön, mutta siellä ei ollut ketäänn. Mutta nyt tavis kuuli ääniä olohuoneen puolelta, joten tyttö suuntasi sinne.
”Isä”, brunette totesi, kun huomasi isänsä istuvan sohvalla ja piilottaneen kasvonsa polvien päällä nojaaviin käsiinsä. Eileen kurtisti ihmeissään kummia, mutta huomio kohdistettiin sitten portaiden yläpäähän, sillä sieltä oli kuulunut epämääräistä tömistelyä. Juuri silloin tyttö näki äitinsä portaikon yläpäässä ja äiti raahasi alas tullessaan suurta matkalaukkua perässään.
”Ootko sä lähdössä matkoille?” Eileen kysyi ihmeissään. Mikä se tällainen vuodenaika oli lähteä reissuun? Ja miksei tytölle oltu kerrottu asiasta mitään. Vaikkei Eileenillä ollutkaan äitiin niin hyvät välit kuin isäänsä, niin kyllä tytölle oltiin usein kuitenkin kerroittu suunnitelmista.

Jos niitä suunnitelmia tosiaan oli.

Äiti rymisteli portaat alas ja katsahti Eileenin ohi suoraan mieheensä. Eileen ei pitänyt siitä, että hänet jätettiin tällä tavalla huomiotta.
”Minä lähden nyt”, äiti sanoi tiukkaan, päättäväiseen sävyyn. Isä huokaisi raskaasti ja nosti päänsä käsistään tuijottaen poissaolevasti eteensä.
”Minne sä lähdet?” Eileen kysyi pyöristyneenä ja astui äidin eteen, jotta äiti ei jättäisi tytärtään huomiotta. Se onnistui. Eileenin äiti, Birgitta, siirsi katseensa Eileeniin ja tuijotti tätä suu tiukkana viivana.
”Me olemme päättäneet erota”, äiti sanoi kaunistelematta ja siirsi katseensa sohvalla istuvaan mieheensä, joka ei selvästi pitänyt tästä ideasta. Eileen näytti vain entistä enemmän pöyristyneeltä sekä hieman surulliselta.
”Mitä? Miks?” tyttö esitti järkyttyneet kysymykset ja siirsi katseensa isäänsä, sillä oli kuulevinaan isän suunnalta ääniä. Isä olikin noussut sohvalta ja katsoi tytärtään ja vaimoaan murheellisesti sekä katkerasti.
”Äidilläsi on suhde toisen miehen kanssa”, Marcus paljasti katkerasti ja katsoi vaimoaan lohduttomasti. Birgittaa ei näyttänyt asia lainkaan järkyttävän, hän näytti edelleen tiukalta ja ankaralta, aivan niin kuin ennenkin.
Mitä, äidillä suhde jonkun toisen miehen kanssa? Mitä ihmettä heidän perheelle olikaan tapahtumassa? Vielä pari kuukautta sitten, kun he olivat päässeet San Diegon elämään mukaan, kaikki oli ollut hyvin ja nyt yhtäkkiä… Kaikki olikin huonosti?
”Minä olin valmiina antamaan anteeksi, mutta äitisi osaa olla varsinainen nirppanokka..!” Marcus huudahti nuutuneena ja heilautti kättään laiskasti. Eileenin katse siirtyi äitiinsä, joka vain hymähti miehensä sanoille happamasti.
”Meidän suhteemme ei ole toiminut pitkään aikaan, Marcus. Sinun olisi viimein tajuttava se”, äiti vastasi välinpitämättömästi ja otti jälleen kiinni matkalaukkunsa kahvasta. Laukussa siis oli äidin vaatteita. Äiti oli muuttamassa… Pois?
”Minne sä oot menossa?” Ellie henkäisi hiljaa ja katsoi äitiä anelevasti. Äiti huokaisi hiljaa ja kostutti huuliaan kielellään.
”Hänen luokseen”, isä vastasi vaimonsa puolesta. Eileen katsoi äitiään epäuskoisesti ja pudisteli päätään.

”Miksi ette voi muka enää yrittää? Eikö teillä muka mennyt ihan hyvin? Miksi juuri nyt?” Eileen esitti liudan kysymyksiä, joihin tyttö aavisteli, ettei saisi vastausta. Eikä hän saanutkaan, vanhemmat vain tuijottivat toisiaan kuin mitkäkin kostonhimoiset ihmiset konsanaan. Okei, äidin temppu oli kyllä uskomaton. Miten muka Eileenin isän kaltaista miestä ei muka voinut rakastaa? Marcus oli oikeasti joku unelmamies, sitä mieltä Eileen oli. Äiti taas… Äidissä se vasta kestämistä olikin. Ja viime aikoina äidin mielenterveyskin oli tuntunut olemaan hajoamaan päin. Tai no, äidin mielenterveys oli kyllä Eileenin mielestä ollut matalalla jo pitkään. Eihän järkevän ihminen pahoinpitelisi tytärtään samalla lailla kuin Birgitta oli Eileeniä pahoinpidellyt. Mutta tyttö oli antanut kaiken anteeksi äidilleen. Äidillä oli stressiä, mikä oli johtunut isän yhtiön konkurssiin menosta. Eileen näki itsensä nyrkkeilysäkkinä, johon äiti aina turhautumisiaan purki. Välillä äidin lyönnit tai raapaisut olivat olleet hyvinkin ikäviä, mutta tyttö kesti ne. Puhuttiinhan nyt Eileenin äidistä. Eileenin ainoasta äidistä. Ei äitiä voinut syyttää, eihän?

Viime aikoina äiti oli käyttäytynyt hieman erilaisemmin, kun alkoi tarkemmin asiaa miettiä. Äidin poskilla oli ollut outoa hehkua, jonka tyttö oli ajatellut johtuvan vain äidin saamasta uudesta työstä. Eikä äiti ollut pahemmin Eileeniin edes koskenut. Kerran viime viikolla äiti oli läimäyttänyt Eileeniä, kun brunette oli mennyt kysymään, mitä oli ruokana. Mutta siihen se oli jäänyt, mikä oli aika ihme.
Ehkä näin tosiaan oli parempi? Jos äidin uusi miesystävä palauttaisi Eileenille hänen entisen äitinsä, oli brunette valmis muutokseen. Isää tosin kävi sääliksi. Isä ei ansainnut tällaista nöyryytystä, mutta… Mitä tässä voisi enää tehdä?

”Hyvästi Marcus. Lähetän jonkun hakemaan tavaroitani lähiaikoina”, kuullessaan äidin sanat tyttö havahtui hereille oudosta koomastaan ja katsoi vaitonaisena äitinsä perään, joka poistui talosta ovet paukkuen. Eileen sekä hänen isänsä jäivät neuvottomina seisomaan paikoilleen, kunnes isä lyyhistyi takaisin sohvalle. Eileen oli ahdistunut, eikä tiennyt, mitä voisi tehdä.
Hetken paikoillaan seisottuaan tyttö asteli varovaisesti sohvan taakse, jolla isä istui. Tyttö asetti kätensä lohduttavasti isän olkapäille ja toivoi tämän teon edes jotenkin auttavan murheellista isäänsä.

Vasta illalla omassa sängyssä maatessaan Eileen tajusi, mitä oikeasti oli tapahtunut. Hänen perheensä oli hajonnut. Heillä ei enää koskaan tulisi olemaan yhteisiä perheaterioita saatika muita hetkiä koko perheen kanssa. Eileen mitä oletettavemmin asuisi nyt isänsä kanssa, äiti huitelisi ties missä. Tyttö ei mahtanut mitään niille parille kyynelille, jotka tulvahtivat ulos silmistä ja kostuttivat hänen valkoisen tyynynsä. Eileen vetäytyi kippuralle ja sulki silmänsä. Ei hän koskaan ollut vanhempien eroa toivonut, vaikka se taisi ollakin parhain vaihtoehto tässä tilanteessa. Äiti oli selvästikin ollut onneton ja isäparka raatoi aivan liikaa perheensä hyvinvoinnin eteen. Ehkä näin tosiaan olisi parempi, ehkä elämä tosiaan kääntyisi vielä valoisammaksi.
No... Jos jotain positiivista tästä täytyisi löytää, niin ainakin se, ettei tarvinnut enää murehtia mustelmista vartalolla. Äiti oli poissa ja luultavasti tulisi muuttumaan huomattavasti seuraavien viikkojen aikana.

// Höhö, varmaan tosi laadukas teksti ja sillee, mutta en kauaa aikaa käyttänyt tän kirjottamiseen XD Tahdoin vain kirjoittaa Eileenin vanhempien erosta, hihi.