Jätkä, jota ei kiinnostanut mikään.

(( Chaos tänne Oxinsa kanssa! Ja sori tuo erittäin mielikuvituksellinen otsikko ^^' ))

Kouluruoka. Se oli joidenkin mielestä lähes ainoa syy käydä koulussa, sillä silloin sai syödä lähes mitä vain ilman, että äiti tai isä oli jäkättämässä monipuolisesta ruokavaliosta sekä muusta paskasta. Kyllä sen ymmärsi, mutta Johnny oli taas sitä mieltä, että kouluruoka oli silkkaa kuraa. Sehän suorastaan kylpi rasvassa ja oli muutenkin sellaista vauvanmössöä, ettei mitään rajaa. Tietenkin, olihan koulussa vaihtoehtona kaikki hampurilaisista salaatteihin, mutta eivät nekään loppujen lopuksi olleet yhtään sen kummempia kuin muutkaan koulun tarjoamat ruoat.
Oli siis suorastaan ihme, että Johnny oli edes jaksanut vaivautumaan tulemaan tänne ja jopa ottanut jotain syötävää (siis mikäli rasvassa kylpevää lasangea voi siksi kutsua). Syitä tähän oli ainoastaan yksi; hänellä oli nälkä. Poika ei ollut nimittäin syönyt eilisen illan jälkeen yhtään mitään, eikä rahaakaan ollut, että hän olisi voinut käydä ostamassa keskustasta jotakin syömäkelpoista. Hänen vanhempansa olivat nimittäin lopettamaan rahan antamisen ihan kokonaan, sillä nämä uskoivat vahvasti sen kaiken menevän pelkästään alkoholiin ja tupakkaan. Ja niihän ne kieltämättä menivätkin. Harmi vain, ettei rahattomuus estänyt Johnnya hankkimasta näitä aineita. Nämä eivät voineet uskoakaan, kuinka hyvä poika oli suostuttelemaan ihmisiä ja saamaan sillä keinolla haluamansa. Tietenkin joskus moinen vaati Johnnyltakin uhrauksia ja vastapalveluja, mutta oli se sen arvoista, että joku maksaisi sen illan juomat tai ostaisi pojalle askin tupakkaa.

Johnny huokaisi ja siirteli levottomasti lähes koskematonta ruokaansa lautasen puolelta toiselle. Hänellä oli yllään harmaa huppari, jonka päälle oli vielä vedetty beige samettitakki, housuina oli tällä kertaa vaaleat farkut ja kenkinä toimivat mustat, lähes hajoamispisteessä olevat lenkkarit. Hiukset poika oli laittanut tavanomaisesti hivenen sekaisin ja tummanruskeita silmiä reunusti haaleanmusta kajaali. Kaulassa roikkui muutamia metallisia ketjuja, joilla pojan toinen käsi jäi aina välillä leikkimään. Johnny istui tavanomaisesti muiden rokkarien kanssa, vaikkakin hivenen eristyksissä näistä kaikista. Niin hän istui aina, eikä se näyttänyt muita kauheasti haittaavan. Johnny nimittäin oli tunnettu juuri siitä, että hän oli se yksinäinen susi, joka ei kaivannut ihmisiä ympärilleen ja jos kaipasi, hän hakeutuisi näiden seuraan itse. Ne olivat jo tottuneet siihen, ettei Johnny jutellut näiden kanssa musiikista tai mistä nämä nyt ikinä sattuivat puhumaankaan. He olivat tottuneet myös siihen, että Johnny ei liikkunut muiden rokkareiden kanssa käytävällä, vaan jäi mielummin yksikseen. Toki jotkut satunnaiset kyseisen klikin edustajat yrittivät puhua Johnnylle jotakin tai lähestyä muuten vain, mutta se oli turhaa. Tietenkin jotkut olivat ihan sattumalta onnistuneet, mutta niitäkin kertoja oli todella harvassa.
Johnny nosti katseensa ruoastaan ja vilkaisi muutaman metrin päässä istuvia hengenheimolaisiaan, jotka kiivaasti keskustelivat jostakin bändistä tai tapahtumasta - ei Johnny jaksanut kuunnella niin tarkasti. Hän antoi katseensa jatkaa kierrostaan ympäri ruokalaa ja kävi läpi melkein jokaisen pöydän sekä niissä istuvat ihmiset. Kaikki olivat jakautuneet ihan tarkalleen omien klikkiläistensä seuraan ja pitivät visusti huolen siitä, ettei kukaan "väärä" kävelisi läheltäkään tiettyä pöytää. Esimerkiksi nytkin jotkut rikkaat pennut mulkoilivat todella ilkeästi jotakuta tyttöä, joka ilmeisesti kalasteli istumapaikkaa ihan väärillä vesillä. Poika huokaisi ja laski katseensa jälleen ruokaansa. Se oli jo luultavasti täysin kylmää, joka oli kylläkin se ja sama. Ei poika sitä kuitenkaan söisi. Hän voisi oikeastaan lähteä ihan kohta ulos tupakalle, sillä ei häntä enää kauheasti kiinostanut katsella näitä samoja naamoja ruokalassa. Kyllä vain. Hän olikin luultavasti monien silmissä se jätkä, jota ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut kukaan tai mikään.

(( Heebon vaatteista enemmän; tästä ))

- Minusta se on kiva otsikko : D kilometri liibalaabaa, sorryh~ -

Tavanomainen elämänilo kuvastui tuon monelle tutun pojan huulilla leveän hymyn muodossa. Miten tuo toisinaan jopa friikiksikin lukeutuvan näköinen rokkari koreine keeseineen ja outoine vaatteineen olisi muka voinut jäädä tyystin huomaamatta? No, sanomattakin kaiketi selvää, että kun Maddox Smithin kerran tapasi, oli tuota kovin hankala unohtaa. Poikahan oli miltei täydellinen! Mieleenpainuva ulkomuoto, leveä hymy ja rento, sekä mukava luonne. Ja eivätpä tuon parhaat ystävätkään toisiksi jääneet. Acid ja Mila tosin tunnettiin enemmänkin tuon rääväsuisen kolmikon kahtena pahimpana osapuolena. Punapää sai kyllä suunsa auki ja mielipiteensä julki, osasi turvautua nyrkkeihinsäkin. Acid taas… No, jätkä ei paljoa puhunut, mutta aiheutti sitäkin enemmän tuhoa luustossa.
Ox näytti huomattavasti pidemmältä kuin mitä todellisuudessa oli. Puolimetriä irokeesiä tosin tekivät Maddoxista entistäkin pidemmän oloisen. Ja laihemman. Tuota nuortamiestä kuvasti tavattoman hyvin sanonta “kukkakeppi.”

Normaalisti tyystin mustatukkaisen pojan korvien edustalle jätetyt hiipat oli värjätty shokkipinkeiksi, irokeesin latvat taas neonvihreiksi. Septun oli saanut korukseen vesipuhvelinsarvisen hevosenkengän ja alahuulesta löytyi tavanomainen kirurginteräksinen labret. Vaatekerraksi oli valittu maastohousut ja musta tanktop. Topin päälle tosin oli vedetty tummanharmaasta verkosta kyhätty paita ja koko koreuden täydensi niitein koristeltu nahkarotsi. Jalassa toki cowboy-bootsit kannustimineen ja kaulassa punainen palestiinalaishuivi. Unohtamatta rajauksia silmien alla.

Poika kulki tarjottimineen varmoin askelin kohti klikilleen ominaista pöytää. Tänään ei aiheutettu pahennusta sillä, että rokkari, pahis ja urheilija olisivat eksyneet samaan pöytään. Mila oli jäänyt krapulassa makaamaan kämpilleen, Acidilla taas oli treenit.
Ohimennen pahisten pöydässä vittuuntuneena istuva Phinx mulkaisi keesipäistä rokkaria, mutta nyökäytti kuitenkin päätään. Maddox väläytti oikein leveän hymyn ja oli saada haarukasta, jolla peikkotukkainen muija häntä heitti. No, toisinaan kyseinen neiti heitteli ihmisiä jakoavaimilla ja ties millä tulistuessaan. Kuului perusaluontoon ja siihen oli jo keretty tottua.

Suhteellisen kunniallisesti poika kuitenkin pääsi perille ja valloitti itselleen tilaa pöydästä jääden hetkeksi vain kuuntelemaan keskustelua saadakseen kiinni sen punaisesta langasta, lahjakkaasti tavoitteessaan epäonnistuen.
Olkia kohautettiin, asiasta ei tehty suurempaa numeroa, haarukka iskettiin lautasella olevaan epämääräiseen möykkyyn karsastelematta ja ruokaa kauhottiin suuhun. Ei se itseasiassa pahaa ollut. Tai niin tuo toisinaan koiranruualla ja serkkunsa pöperöillä elävä ja valmisruokaan totutettu rokkari olisi kysyttäessä vastannut.

(( Yea. Kuvastaa Johnnya aika hyvin joo :--D))

Johnny nojaili rennosti vasempaan käteensä ja tuijotteli jonnekin kaukaisuuteen, kooten samalla haarukalla lautaselleen epämääräistä kekoa koulun tarjoamasta ravinnosta. Hän oli onnistunut sulkemaan täydellisesti korvansa vierustovereidensa puheensorinalta, eikä varmaankaan edes reagoisi mitään, vaikka häneltä kysyttäisiin jotakin. Korvien sulkeminen olikin suhteellisen hyvä taito, mikäli ei vain yksinkertaisesti jaksanut ihmisiä tai yhtikäs mitään. Niin, miksi hän sitten edes vaivautui istumaan näiden muiden rokkareiden kanssa samassa pöydässä? Kyllä hän aivan varmasti saisi jostakin vallattua pöydän itselleen tai sitten pelotella muutama alempiluokkainen tavis muualle. Olisihan se hivenen ilkeää, mutta sellainen Johnny sattui vain olemaan.
Ruskeatukkaisen rokkarin taukoamattoman jumituksen kuitenkin keskeytti se, että hän näki sivusilmällään pilkahduksen jostain neonvihreästä vähän matkan päässä tästä pöydästä. Pojan katse ponnahti oitis siihen suuntaan, sillä häntä todellakin kiinnosti, että kuka muka ihan vapaa-ehtoisesti vetäisi moisen värisen vaatteen ylleen tai jopa värjäisi tukkansa sillä värillä. Hän kun tunnetusti inhosi kaikkia liian räikeitä shokkivärejä, joista neonvihreä oli luultavasti sitä kärkipäätä. Siis tottakai kyseinen väri kaikissa drinkeissä ja joissain koristeissa meni, mutta ei todellakaan vaatteissa tai hiuksissa. Johnny tiesi olevansa todella ahdasmielinen tämän kyseisen mielipiteensä kanssa, mutta kyllähän ihmisillä oli suuria ennakkoluuloja hänestä, vaikkei hän nyt pukeutumiseltaan muista eronnut. Okei, joskus hänellä saattoi olla yllään rikkinäisiä, kirpputoreilta ostettuja ja jokseenkin punk-tyylisiä vaatteita, jonka takia häntä katsotaan joskus kieroon. Mutta ei onneksi niin pahasti kuin joitain friikkejä, joihin käytävilläkin aina välillä törmäili. Juuri sellaisiin, kuin oli tuo tätä pöytää kohti kävelevä kukkakeppi, joka omisti hyvin näyttävän irokeesin ja oli muutenkin ulkomuodoltaan suhteellisen erikoinen ilmestys. Johnnyn tummanruskeat silmät nauliutuivat oitis tuohon ilmestykseen - ei hän välittänyt vaikka se häiritsisi toista. Tietenkin hän oli monia erikoisempiakin ihmisiä täällä nähnyt ja pojasta tuntui, että oli nähnyt tuonkin muutamia kertoja, mutta ei sillä ollut nyt väliä. Tekemisen puutteessa poika voisi sitten tutkailla tuon ulkonäköä hivenen lähemmin, kerta tämä näytti samaan pöytäänkin suunnistavan.

Tuon keesipään istuessa alas, aivan vähän matkan päähän Johnnysta ja hän ihan vaistomaisesti kääntyi hivenen porukoita kohti. Johnny ei nyt juuri ollut sellainen ihminen, joka härnäisi ihmisiä näiden erikoisen ulkonäön takia eikä yleensä edes jaksanut huomioida sellaisia. Mutta mitäs nyt sitten oli tapahtunut? Mitä tuossa irokeesipäisessä pojassa oli muka niin kiinnostavaa, että ansaitsi Johnnyn huomion? Ehkäpä pojalla oli vain yksinkertaisesti niin tylsää, että hänen oli saatava tehdä edes jotakin kehittävää. Ja vittuilu muille ilmeisesti sitten laskettiin kehittäväksi touhuksi.
Melkein kukaan ei ollut huomannut tätä Johnnyn yllättävää kiinnostusta porukkaa kohtaan - mitä nyt muutama silmäpari vilkaisi häntä jokseenkin yllättyneenä, mutta eivät kuitenkaan jaksaneet alkaa noteerata tätä mitenkään. Johnny laski haarukan takaisin tarjottimelle ja kääntyi hivenen paremmin keesipäätä kohti, nojaten kuitenkin vielä oikeaan käteensä.
"Siisti keesi", rokkari sanoi ja mittaili tuota hetken katseellaan. Tästä olisi tietenkin voinut luulla, että lause olisi ollut vain kohtelias, mutta pojan äänensävy paljasti sen olevan kaikkea muuta. "Yrititkö kenties upottaa pääsi maalipurkkiin vai miksi noi latvat on noin törkeen väriset?" hän jatkoi ja kallisti hivenen päätään, heilauttaen hivenen omia hiuksiaan pois silmiltään.

- totta : DD Ja jotenkin suomenkieliset otsikot vaan useimmiten on kivempia (x -

Maddoxin syöminen keskeytettiin sanoilla, jotka selkeästi olivat suunnattu hänelle. Kun puhuttiin keeseistä saatiin Oxin huomio. Tuo kuitenkin omasi yhden koulun näyttävimmistä keeseistä, sitä ei sopinut kiistää. Pojan katse siirtyi puhuttelijaan ja haarukka laskettiin lautaselle. Toisen äänensävy ei miellyttänyt saksalaista rokkaria sitten lainkaan. Kieltämättä poika oli oikein miellyttävän näköinen… No, minkäs Ox muka sille mahtoi, että hän oli puhtaasti sitä mieltä, että parransänki teki miehen.
“Logiikalla ajateltuna mun pää ei mahtuisi maalipurkkiin”, Ox vastasi kuin kyseessä olisi ollut täysin jokapäiväinen asia, kuten nyt vaikka esimerkiksi jutustelu säästä tai jotain. “Mä olisin kaiketi jäänyt siihen jumiin.”
Poika katseli hetken hiljaa toisen kasvoja siniharmailla silmillään, kunnes väläytti laittoman ystävällisen ja leveän hymyn toiselle.

Rokkaripoika ei käsittänyt, miksi toinen yritti haastaa riitaa hänen kanssaan. Oikeastaan se oli aika turhaa, Maddox oli nimittäin todella hankala suututettavaksi. Poika reivästi haarukkaansa lasangnea ja tunki sen suuhunsa kuin nälkää pidemmänkin aikaa nähnyt.
Pojalla ei ollut tarvetta jatkaa keskustelua, jos toinen halusi vielä jatkaa samaa linjaa, niin jatkakoot. Tokihan Ox vastaisi ystävällisesti kaikkeen, mitä toinen itsestään saisi irti. Saksalaisella ei todellakaan ollut suuria odotuksia toisesta. Jos tuolla linjalla oli aloitettu, niin kaiketi nimetön poika ei saisi sanotuksi mitään, mistä Ox saattaisi oikeasti loukkaantua. Sillä kuten jo sanottu, siihen vaadittiin huomattavasti enemmän yritystä.

(( Yep. Niinhän ne on : > ))

Johnny tarkasteli yhä tarkemmin tämän keesipään silmiin pistävää ulkonäköä ja yritti parhaansa mukaan päättää, että kumpi tässä toisessa oli kiinnostavampi; tämän räikeä ulkonäkö vai pelkästään se olemus? Ei poika nyt sinänsä tuntenut toista muuten kuin pelkän ulkonäön perusteella, joten hänen oli vähän vaikea sanoa, että oliko tämä oikeasti hyvä tyyppi vai ei. Eikä sillä sinänsä ollut väliä - Johnnylle oli aivan sama, että oliko hänen kanssaan keskusteleva ihminen mukava vai ei. Juttua syntyisi silti, vaikka vittumaisen ihmisen kanssa sitten lentäisikin herjoja puolin ja toisin.
Johnny kohoitti pikaisesti molempia kulmiaan, kun kuuli toisen vastauksen hänen esittämään kysymykseensä, joka ei nyt sinänsä ollut mitenkään kamalan ystävällinen. Ehkä jokseenkin sarkastinen, mutta siltä ei kukaan tullut säilymään pojan seurassa. Oli lähes pelottavaa, että Johnnyn huumori pohjautui suurin piirtein ainoastaan sarkasmin pohjalle ja sen takia hän sai ihmisiä suuttumaan. Hän vain teki sitä ihan tahtomattaan ja joskus oli jäänyt jopa monttu auki seisomaan, kun oli vitseillään onnistunut suututtamaan jonkun ihmisen. Se oli vain niin, että sarkastinen ihminen tarvitsi rupattelukaverikseen sarkasmia ymmärtävän tyypin, joka heittäisi yhtä pahasti takaisin. Luojalle kiitos, että näitä ihmisiä oli ihan kiitettävän paljon, sillä muuten Johnny olisi luultavasti tullut hulluksi. Nyt Johnnysta kuitenkin tuntui, ettei tämä komean keesin omistava rokkari ollut sellainen, vaikka mistäpä näistä olisi ikinä tiennyt.
"Logiikalla tietenkin. Ehkä sun pitäisi seuraavalla kerralla hommata isompi maalipurkki, ettei vaan värjääminen jäisi kesken", Johnny sanoi ja kallisti hivenen päätään. "Tai sitten jättää keesi ihan kokonaan värjäämättä. Ihan kiva se olisi mustanakin", poika jatkoi ja vilkaisi sitten nopeasti ympärillään olevia ihmisiä. Hän ei edes tajunnut, että millainen puheenaihe tämäkin oli. Mitä se poikaa kiinnosti, että oliko toinen yrittänyt tunkea päätään neonvihreään maalipurkkiin vai ei. Tai mahtuisiko se sinne vai jäisikö tämän pää jumiin. Johnny ei millään halunut ottaa selvää omista ajatuksistaan, sillä eihän tässä nyt oikeastaan ollut yhtään mitään kiinnostavaa juttua. Ehkäpä alkoholin ja huumeiden käyttö yhtäaikaisesti oli turruttanut pojan järkevän aivotoiminnan lopullisesti.

Johnny käänsi katseensa takaisin tähän kukkakeppiin ja siirtyi sitten tarjottimensa kanssa istumaan tätä vastapäätä. Parilla vilkaisulla poika huomasi muutaman samassa pöydässä olevan yllättyneen vilkaisun, mutta huomatessaan Johnnyn pahan mulkaisun, nämä syventyivät takaisin ruokansa pariin. Helvetti soikoon, kun joillakin ei vain yksinkertaisesti ollut omaa elämää. Ei se nyt niin ihmeellistä ollut, että Johnny siirtyi lähemmäs muuta porukkaa ja oli selvästi kiinnostunut edes yhdestä tämän klikin edustajasta. Yleensä hänelle oli se ja sama, ketkä tässä pöydässä istuivat.
"Oliko tyypillä nimikin?" Johnny kysyi ja vilkaisi nopeasti tarjottimellaan olevaa lautasta. Tätä mössöä hän ei aikonut enää syödä, joten poika voisi yhtä hyvin kohdistaa huomionsa tähän toiseen.

(( Sori, tää on vähän töks töks, kun ei ajatus kulje. Univelkaa.. ))

Ox naurahti toisen sanoille. Olisihan se ollut mukava pitää pokkaa ja näytellä, ettei olisi ymmärtänyt toisen vittuilevan hänelle. Huonopuoli siinä, ettei Maddoxille oltu suotu paljoakaan pokerinaamaa. Muutaman sekunnin naama saattoi peruslukemilla pidättyä, mutta pian poika virnuilisi jälleen. Sitä Ox vain oli, yltiöpositiivinen ja värikäs. Hän löysi huonoistakin asioista valoisia puolia. Niitä ihmisiä, joiden kanssa tuli helposti toimeen. Ja jos ei tullut, niin vika löytyi ihan saletisti jostain muusta kuin Oxista, useimmiten siitä ihmisestä, joka näkyy peilistä katsottaessa.
“Onhan se kiva mustanakin”, Ox vahvisti kohauttaen olkiaan. “Mutta on kyllästyttävää pitää sitä yksivärisenä.”
Maddox ei aikonut ruveta vastaamaan samalla mitalla. Keesipäinen Smith oli vahvasti sillä kannalla, että tuli osata kääntää toinenkin poski. Ainoa tätä lajia kaveriporukassaan, joka kattoi pääasiassa pahiksia, friikkejä ka muita rokkareita.

Kieltämättä heidän puheenaiheensa hieman ontui. Mutta ihan ymmärrettävä keskustelun avaajahan se oli. Toinen poika vaan ei tuntunut kovinkaan innokkaalta keskustelijalta. Kaiketi tahtoi vain haastaa riitaa, mihin Ox kieltämättä oli huono valinta.
Eipä toinen kuitenkaan jättänyt tuttavuutta siihen, vaan siirtyi vastapäätä saksalaista. Oxin katse kohosi toisen kasvoihin, silmiin katsottiin avoimella mielenkiinnolla. Mitähän tästä sitten seuraisi. Huulille kohosi pieni ystävällinen hymy. Toinen kysyi nimeä. Tai oikeastaan, jos näsäviisaita oltiin, niin tuo kysyi oliko Oxilla nimeä.
“Ainakin viimeksi oli, kun tarkistin”, poika ilmoitti kallistaen hieman päätään. Ja mikähän teinityttö hän tänään oli? No eipä yhtään mikään. “Ja ei tarvitse esittää selkeämmin. Maddox Smith”, poika sanoi ja nappasi näppäriin kitaristin sormiinsa leivän tarjottimeltaan.

“Ja nyt kun aloitit, niin voit toki kertoa oman nimesi”, rokkaripoika ilmoitti haukaten leivästään nälkäisenä. Pohjaton vatsa johon sai kokoajan olla syömässä jotain. Ja tietenkään poika ei voinut lihoa lainkaan, vaikka se olisikin kaiketi ollut täysin suotavaa hänelle.

Jos totta puhuttiin, niin ei Johnny edes laskenut tätä kaikkea vittuiluksi. Okei, ehkä hänen tahaton huomautus toisen tukasta saattoi tuntua pieneltä keljuilulta, mutta ei poika osannut itse ajatella sitä sellaiseksi. Johnnylla nyt vain oli tapana huomautella kaikesta ja olla toisinaan hyvinkin sarkastinen, joka saattoi loukata toisia ihmisiä tai saada nämä sotajalalle. Toisinaan poika kylläkin huomautteli ihmisille asioista ihan vain ärsyyttäkseen ja haastaakseen riitaa, mutta ei aina. Ja hyvä esimerkki oli juuri tämä tapaus. Ei Johnny silkkaa vittumaisuuttaan toiselle tämän keesin väristä huomautellut - asia sattui vain kiinnostamaan sen verran, että siitä oli pakko kysyä. Joskin, siitäkin asiasta olisi voinut huomauttaa ehkä hivenen kohteliaammin, mutta eipä Johnny omia sanomisiaan osannut niinkään ajatella.
"Eli shokkivärejä kehiin, niin päivä on pelastettu?" Johnny kysäisi vinosti hymyillen ja työnsi tarjotintaan hivenen kauemmas itsestään, jotta pääsi laskemaan kummatkin kätensä pöydälle. Hänen silmänsä käväisivät jälleen toisen osittain shokkiväreillä maalatussa tukassa, mutta palautui jälleen tämän siniharmaisiin silmiin. Johnnyn oli pakko myöntää, ettei ainakaan hänellä ollut pokkaa taiteilla hiuksistaan irokeesiä ja tulla se päässä ihmisten ilmoille. Ei se sitä tarkoittanut, että hän olisi niitä ihnonnut - joillekkin moinen keesi sopi. Mutta hänelle se ei todellakaan sopinut. Kyllä hän (tai oikeastaan pari hänen ryyppykaveriaan) oli kokeillut laittaa sellaista ja tulos oli kieltämättä ollut melko näyttävä, mutta siinä kului yksinkertaisesti aivan liian lakkaa, joka taas oli pojan budjetille melko huono homma.

Johnny oli jo aiemmin huomannut, että tämä keesipäinen poika vaikutti melko ystävälliseltä tyypiltä, joka nyt tuskin ihan heti lähtisi mihinkään vittuiluun mukaan. Tämä näet näytti hymyilevän jotenkin ihan koko ajan, joka ei sinänsä Johnnya ärsyttänyt. Mitä hän nyt sattui joskus pitämään ystävällisiä ihmisiä pelkkinä tekopyhinä paskoina, mutta ehkä oli parempi, ettei hän sitä toiselle ihan heti kertoisi. Ja kyllä tämä sen mitä luultavimmin saisi senkin asian selville tässä ajan mittaan, mikäli heidän tuttavuus jatkuisi tästä vielä pidemmälle.
Toisen heittäytyessä näsäviisaaksi, Johnny kohotti aavistuksen toista kulmaansa ja antoi jälleen vinon hymyn valua huulilleen. Vai tällaista porukkaa. Ystävällisiä, mutta näsäviistaita, joka kieltämättä oli Johnnysta todella huono yhdistelmä.
"Äläpäs kuule heittäydy yhtään näsäviisaaksi", Johnny tokaisi, kunnes tajusi kuulostavansa joltakulta typerältä nipottaja-opettajalta, joka oli saanut tarpeekseen jonkun oppilaan näsäviisaudesta. Poika irvisti sisäisesti, sillä hän todellakin oli kaukana moisista nipottajista. Oikeastaan, poika itsehän oli juuri se, joille ne opettajat huomauttelivat näsäviisaudesta sekä sarkastisuudesta.

Toisen kertoen viimein nimensä, poika nyökkäsi hyväksyvästi.
"Olipa virallista. Saisinko vielä osoitteen sekä puhelinnumeron?" Johnny naurahti pienesti ja heilautti sitten pöydän alla oikean jalkansa vasemman päälle ristiin. Mikä sitten teki virallista siitä, että ketoi etunimensä lisäksi myös sukunimensä? Senhän pitäisi olla täysin arkipäivää, mutta silti Johnnyn oli saatava huomauttaa siitäkin. Tuo saisi kuitenkin arvata kaksi kertaa, että kertoisiko Johnny tuolle koko nimeään vai ei. Tai edes sitä täysin oikeaa etunimeä, joksi hänet oltiin ristitty silloin 17 vuotta sitten. Eihän hän ikinä esittäytynyt Johniksi, vaan kertoi nimekseen mielummin sen jo monia vuosia voimassa olleen kutsumanimen. Tuskin edes monikaan ihminen tiesi, ettei Johnny ollut pojan oikea nimi. Niin, paitsi tietenkin opettajat, jotka tuntuivat muutenkin tietävän kaiken Johnnyn taustoista.
"Sano vain Johnnyksi", poika tokaisi ja kallisti hivenen päätään. Se oli sitten tämän keesipään oma ongelma, mikäli tämä ei sitten tyytyisi tähän vastaukseen. Poika ei näet todellakaan aikoisi kertoa tuolle sukunimeään, saati sitten oikeaa nimeään. Se ei todellakaan ollut hänen tapansa.
"No, Maddox Smith. Esittäydytkö sä aina noin virallisesti vai olenko mä vain erikoistapaus?" Johnny kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja kallisti aavistuksen päätään.