sleeping beauty

Penelope nyökkäsi hajamielisesti Didille, kun tämä sanoi antavansa kassin, jono punapää voisi sotkeutuneen mekkonsa pistää. Pepe sipaisi hiuksiaan hieman hermostuneena korvansa taakse, ei sitä aivan joka päivä herätty tuntemattoman kodista. Eikä varsinkaan yhden koulun suositun kodista. Mitähän ihmiset tästäkin ajattelisivat, kun kuulisivat. Vaikka ei Penelope enää välittänytkään muiden puheista niin paljoa nykyään, sillä tyttö oli melko varma siitä, että hänestä puhuttiin aika useastikin selän takana. Mutta kun ei itse kuule asioista, niin se ei vahingoita. Niinhän?
Tyttö otti sitten varovaisia ja kevyitä askeleita Didin luokse. Vuorossa olisi siis esittelykierros. Hienoa. Eiköhän Penelope tämän kestäisi romahtamatta. Ainakin toivoa sopi.

Matka ei tosiaankaan ehtinyt edetä kuin oven luokse, kun nuoret pysähtyivät Penelopen kysymyksen takia. Okei, nyt punapäästä alkoi tuntua, että oli huono idea kysyä yhtään mitään. Pepe oli aivan varmasti möläyttänyt viime yönä jotain hyvin arkaa ja sellaisia asioita, joita hän ei selvinpäin Didi Chapplelle kertoisi. Tosin nyt Didi oli antanut itsestään aivan toisenlaisen kuvan, mikä sai punapään tietenkin asettamaan asioita uuteen järjestykseen.
Didin vastaus sai tytön hieman häkeltymään ja nyt Pepe nosti hämmentyneet silmänsä Didiin. Vai ei cheerleader ollut möläyttänyt mitään epämääräisyyksiä ilmoille? Vau. Oliko kai oltava ylpeä siitä kyvystä, että pystyi pitämään asiat itsellään, vaikka olikin alkoholin vaikutuksen alaisena.
Olo helpottui koko ajan sitä mukaan, kun Didi jatkoi puhumistaan. Suosittu ei kertoisi tästä eteenpäin, niin hän oli sanonut. Penelope nyökkäsi hieman viiveellä ja kostutti kielellään huuliaan asettaen kätensä löysästi puuskaan. Hienoa, tästä ei kuulisi koko koulu. Hienoa. Hienoa...
"Kiitos", Penelope sanoi sitten hieman käheämmällä äänellä, mutta selvitti kurkkuaan sanojensa jälkeen. "Kiitos, kun annoit minulle yösijan kodistasi", tyttö jatkoi ja nyökkäsi kiitollisesti Didille nostaessaan katseensa takaisin tytön kasvoihin. "Mitä voin tehdä korvatakseni tämän sinulle?" cheerleader kysyi ja päästi hienoisen huokauksen karkaamaan huulilta.

Penelope nyökkäsi, kun Didi ehdotti asuntoon tutustumista. Nyt Pepestä tosin tuntui, että hän oli koko ajan tuppisuuna ja vain nyökytteli kaikelle, mitä toinen hänelle puhui. Penelopenkin olisi vihdoin ja viimein alkaa puhua. "Joo, sopii."

Avattuana oven tyttö odotti sitten toista, joka tulikin sitten ovelle kevyin askelin. Didi näki toisen häkeltymisen tämän kasvoilta, mutta ei ymmärtänyt sen syytä. Niin, eihän hän nyt sentään ajatustenlukija ollut, vaikka välillä siltä näyttikin, mutta todellisuudessa hän oli hyvin lähellä normaalia high school -ikäistä tyttöä, ainut vain, että hän oli kauniinpi, rikkaampi ja suositumpi, plus kaikkea mitä joku toinen ei ollut. Toinen olikin sitten saanut Didin kerrottua eilisestä jonkin sortin kiitollisuudenpuuskan, mikä ei häirinnyt Didiä juurikaan, mutta jos Pepe nyt alkaisi palvomaan tyttöä tai jotain muuta yliampuvaa, asiasta kuulisi koko koulu.
"Ei tässä mitään", tyttö vastasi toisen kiitoksiin. Ja kun toinen kysyi sitten jotain, millä voisi korvata yösijansa, Didi ei tuntenut haluavansa yhtään mitään. "Hei, mä en köyhdy siitä, että mä majoitan jonkun mun kämppääni", Didi sanoi sitten. "Mutta jos sä haluat korvata tän jotenkin mulle, niin mä pyydän, ettet sano koulussa mitään tästä mun ns. lempeästä puolestani, koska mä en jaksa esittää sellaista diivaa kotona niin oon sullekin ollut nyt tässä aika lailla oma itseni", tyttö jatkoi sitten. "Et jos autat mua pitämään mun diiva-maineeni yllä, niin kaikki on hyvin", tämä lisäsi vielä toiselle hymyillen pirteästi. Niin, eihän hän nyt halunnut, että joku saisi tietää hänen olevan oikeasti tällainen kiltti, eikä sellainen bitch kuin koulussa esitti. Se ei käy päinsä, ei missään nimessä ja siksi Didi toivoi, että Pepe pitäisi asiasta suunsa kiinni, vaikka toisaalta, kyllähän häneen luotettaisiin enemmän kuin johonkuhun rivichearleaderiin, eikös?

"Hienoa", tyttö sanoi sitten hymyillen ja astui ulos huoneesta. "Koska sä olet nähnyt keittiön ja nyt ton vierashuoneen, niin me voidaan varmaan aloittaa olohuoneesta", Didi pohti sitten, mutta ei tehnyt siitä kysymystä vaan oli itse asiassa asian jo päättänyt. Tyttö varmisti, että toinen tulisi perässä ja lähti kohti suurta ja avaraa olohuonetta. "Eli siirtykäämme olohuoneeseen", Didi sanoi sitten, hymyili toiselle ja käveli suoraan edessä olevaan olohuoneeseen, jossa oli suuri sohva, jätitmäinen televisio, sekä ihana näkymä San Diegon yli. "Tässä", tyttö sanoi, levitti kätensä ja pyörähti ympäri. "Tässä on mun olohuoneeni kaikessa kauneudessaan." Niin, Didi piti olohuoneestaan ja kaikesta siitä mitä siellä oli, alkaen pienistä yksityiskohdista (taulut, matto, sohvan jalat ym.) ja päätyen ihanaan maisemaan, tv-settiin ja sohvaan.

Penelope ei vain voinut ymmärtää yhtä asiaa; jos Didi oli kerran tällainen oikeasti, niin miksi toisen piti esittää koulussa jotain toista kuin oli? Didi olisi varmasti omana itsenäänkin suosittua seuraa, olihan toinen hyvin kaunis ja sosiaalinen luonteeltaan. Olikohan kaikilla suosituilla olemassa tällainen minä kuin Didillä? "En minä kerro kenellekään", punapää sanoi Didille, mutta katsoi tätä nyt hieman kummissaan. "Mutta oletteko te kaikki suositut.. Tällaisiä? Esitätte koulussa jotain muuta kuin oikeasti olette?" Penelope kysyi sitten hetken kuluttua. "Miksi ette voi olla vain... Aitoja?"
Cheerleader näki mielessään Mary-Ann McAllisteri kasvot. Olikohan blondinkin käytös vain yhtä suurta esittämistä? No, aika uskottavasti se käärme kuitenkin sitten esitti...

Pepe nyökkäsi Didin ehdotukselle siitä, että he aloittaisivat olohuoneesta. Tyttö lähti seuraamaan Didiä kuin kanaemoa, vaikka katse välillä harhaili muuallakin kuin edessäpäin; Didin asunto näytti nimittäin hyvin kauniilta.
Olohuoneeseen saapuessa Penelope henkäisi hiljaa ihastuneena. "Oi.." punapää asteli ensimmäiseksi suuren ikkunan luo ja katseli näkymiä aivan ihmeissään. "Aivan ihana näköala", Penelope totesi sitten ja hymyili hitusen näyn kauneudesta. Voi kunpa hänelläkin olisi moinen näkyvyys omasta huoneestaan.
Kun hän oli ihastellut maisemia ikkunan luota tarpeeksi, kääntyi tyttö tutkailemaan olohuonetta paremmin. "Sinulla on niinn kaunis olohuone", Penelope ei voinut olla kehumatta. Hän oli aivan häkeltynyt edelleenkin maisemasta, jonka olohuoneesta pystyi näkemään. "Pidän eniten kyllä maisemasta", tyttö paljasti ääneen ja katsahdi Didiä hieman huvittuneen näköisenä. Ehkä Didi ei häntä toruisi, vaikkei Penelope ollutkaan osoittanut huonekaluille samanlaista kiinnostusta kuin maisemalle.

Kun toinen otti puheeksi Didin "esittämisen", tyttö huokasi. Niin, hän tiesi, ettei monikaan ymmärtänyt sitä, miksi hän esitti koulussa jotain muuta kuin oikeasti oli. Tyttö katsoi vielä hetken toista, kuin arvioiden, voisiko tuolle oikeasti kertoa mitään. Mutta tyttö päätti kuitenkin luottaa Pepeen, sillä mitä hän oli toisesta kuullut, oli kaikki ollut hyvää, lukuunottamatta M.A. McAllisterin juoruja, joihin tosin piti suhautua varauksella. "Kiitti, jos et kerro", Didi sanoi sitten. "Mä en oikeestaan juurikaan tiedä muista, sillä vaikka me vietettäis aikaamme nelistään, niin me ei kuitenkaan olla omia itsejämme toisten seurassa, paitsi tietysti jos joku meistä on oikeasti tuollainen kuin mitä me muille näytetään niin, sitten, mutta mä luulen, et varmaan jokaisella on tällainen inhimillisempi puoli", tyttö sanoi ja naurahti. Niin, olihan se outoa kertoilla tällaista, varsinkin kun yritti pitää yllä sitä imagoa, mikä koulussa oli aina yllä. "Mä luulen, että me kaikki jotenkin pelätään sitä, et jos meistä tulee liian kilttejä koulussa, niin me ei ollakaan enää niin arvostettuja. Ja ehkä se on myös ikään kuin "perinne" luoda sellainen imago, joka saa porukan kunnioittamaan sua, tai ainakin niin mä käsittäisin sen", brunette jatkoi vielä.

Tyttö käveli itsekin hetkeksi ikkunan luo, Pepen perässä. Katse kiinnitettiin jonnekin kauan horisonttiin, ja hymyiltiin. "Kiitos, juuri siksi mä pidänkin tästä asunnosta, sillä lähes jokaisesta on näkymä jonnekin kauas", tyttö sanoi sitten, mutta puhui ikään kuin horisontille sinne kauas. Kuitenkin Didi käveli pois ikkunan luota ja katsahti erääseen tauluun, joka vaikutti olevan vinossa. Tyttö käveli taulun luo ja suoristi sen, vaikka se oli ollut lähes suorassa jo ennen Didin suoristettua sitä. Tyttö hymyili Pepen kehuille olohuoneesta. Kun toinen sanoi kuitenkin pitävänsä enemmän näköalasta, kuin itse huoneesta Didi nauroi iloisesti. "Älä huoli, sä et oo ensimmäinen etkä viimeinen, joka ihastuu vaan tohon maisemaan. Ja mä kuulun itsekin siihen ryhmään, siks tää onkin vähän laitettu tää olohuone", Didi selvensi sitten asiaa toiselle. Hän ei ollut halunnut pilata näköalan kauneutta turhalla tavarapaljoudella.

"Mutta jatketaanko?" Didi kysyi sitten ja lähti kävelemään hitaasti kohti asunnon sitä osaa, missä olivat paitsi hänen oma makuuhuoneensa, yksi vierashuone ja kylpyhuone, mutta myös uima-allas. Kuntosali oli olohuoneen vastakkaisella "seinällä", mutta siihen he voisivat tutustua, jos toista vielä se kiinnostaisi.

Penelope ei vain osannut ymmärtää sitä. Sitä esittämistä muille. Didin selitystä kuunneltiin tarkoin, vaikka oma mieli alkoikin puoli välissä ottaa valtaa. Miten joku jaksoi koko ajan pitää yllään jotain maskia, eikö se ole kuitenkin aika... Henkisesti raskata touhua? Koko ajan saisi pelätä sitä, milloin maski rikkoontuu. Ei sellainen kuulostanut punapään korviin kovin kannustettavalta touhulta. Mutta kuitenkin tyttö ymmärsi Didiä. Ainakin jotekuten. Toinen oli kuitenkin jo pidemmän aikaa samaisessa suosittu -porukassa pyörinyt, joten Didille 'esittäminen' taisi käydä jo luonnostaankin. Oli sääli, ettei Didi saanut olla oma itsensä. "Harmi, sillä minusta sinä olisi yhtä suosittu näinkin, koska olet todella mukava ja lämminsydäminen persoona", cheerleader sanoi sitten, varovaisella ja pehmeällä äänellä. Katsetta nostettiin Didin kasvoihin ja punapää hymyili arasti. "Sääli, että joudut olemaan jotain muuta kuin oikeasti olet." Penelope oikeasti ajatteli näin asiasta. Kaikilla pitäisi olla oikeus olla oma itsensä, varsinkin Didin kaltaisilla, jotka olivat oikeasti mukavia ja välittäviä ihmisiä.

Cheerleader naurahti hiljaa, kun Didi sanoi monen muunkin olevan Penelopen kanssa samaa mieltä. Sitä voisikin kysyä, kuka muka ei olisi samaa mieltä Penelopen sekä Didin kanssa. Näköala varasti selvästi huomion, eikä sen takia olohuoneen muihin yksityiskohtiin pahemmin kiinnitetty huomiota. Toki se, joka oli jo tottunut näkemään saman näköalan useaan kertaan, Didi esimerkiksi, huomasi olohuoneen muutkin kauneudet.

Tyttö nyökkäsi, kun Didi ehdotti esittelyn jatkamista. Pepe lähti seuraamaan toista ja yritti parhaansa mukaa katsella ympärilleen koko ajan. Asunnossa oli paljon sellaisia asioita, jotka kiinnittivät punapään huomion. Mitähän Didin asunnosta oikein löytyisi. Ja kuinka suuri asunto oikein oli? "Kuinka suuri asunto tämä on?" Penelope ei voinut olla kysymättä.

Tyttö hymyili lämpimästi toiselle, kun Pepe sanoi, että Didi olisi hänen omasta mielestään yhtä suosittu, vaikkei esittäisikään. Pepe ei kyllä varmasti tiennyt mistä oikeasti puhui, sillä kuinka moni oikeasti kunnioittaisi sellaista tyttöä, joka olisi kiltti ja ystävällinen kaikille? Okei, ehkä jotkut, mutta kun kukaan aikaisemmista suosituista ei sitä ollut ollut, niin ei kukaan nykyisistäkään ja tulevistakaan tulisi varmasti muuttamaan asennekäsityksiä. Mikä sinänsä olisi harmi, kun se lisäsi eriarvoisuutta, mutta jolle ei voisi mitään niin kauan, kuin klikkijärjestelmä kukoistaisi. "Varmasti olisin, mutta mä luulen, etten sen jälkeen pysyisi pitkään nelikossamme", tyttö totesi kuitenkin. "Mut mä tiedän mitä porukka aattelee siitä, kun me esitetään koulussa jotain muuta kuin mitä oikeasti olemme, mutta sille ei oikeasti voi mitään, ellei koko klikkijärjestelmä kaadu", Didi selitti sitten. Okei, toinen kyllä varmasti tajuaisi tämän, mutta kuitenkin. Se ei ollut niin helppoa, kuin miltä ihmiset saivat sen kuulostamaan "ole vain oma itsesi", ei oikeasti ole niin helppo toteuttaa kuin miltä se saadaan kuulostamaan.

Parivaljakon matka jatkui tosiaan makuuhuoneiden ohi. Niiden kohdalla Didi sitten hidasti hieman. "Tossa ovat makuuhuoneet, tää ensimmäinen on mun, ja toinen on vierashuone, jossa säkin nukuit", tyttö sanoi sitten. "Jos sä haluat niin me voidaan myöhemmin poiketa mun huoneessani, jos se kiinnostaa sua. Tai sitten me voidaan mennä sinne heti", Didi jatkoi ja iski toiselle silmää. Hän kun esitteli asuntoaan ja huonettaan hyvin mieluusti muillekin, jotta porukka oikeasti osaisi kertoa edes jotain tytön huoneesta, hämmästellä sitä ja kadehtia.

"Ai suuri, en mä tarkkaa pinta-alaa tiedä, mutta kolme makuuhuonetta ja niihin kaikkiin vaatehuoneet, kuntosali ja uima-allas, kylpyhuone, olohuone ja keittiö, sekä eteinen ja siinä vieressä oleva wc", tyttö luettei sitten. "Ja tietysti lähes koko asunnon kiertävä parveke, että mulla on laaja asuinpinta-ala", Didi lisäsi sitten ja nauroi. Niin, moni tosiaan oli ihmetellyt tytön asunnon kokoa, mutta se oli täysin samankokoinen kuin kaikki muutkin pilvenpiirtäjän yläosissa sijaitsevat asunnot, eli aika normaali. Mutta tietysti se oli joidenkin mielestä hyvinkin iso. Tiedä sitten miten isona Pepe tätä asuntoa piti, mutta Didille asunto ei ollut enää niin suuri kuin aluksi.

Penelope ei voinut muuta kuin hymähtää hiljaa, kun kuuli Didin sanoista klikkijärjestelmä. Se kaiken pahan alku ja juuri. Se oli vaivannut koululaitoksia jo monet vuodet. Sen takia ihmiset muuttuivat ja alkoivat käyttäytyä klikeilleen sopivasti. Naurettavaa. Kukaan ei saanut enää olla oma itsensä, vaan kaikki olivat altistuneina klikkijärjestelmälle! Ei ehkä aivan kaikki, sillä kyllä punapää itsensä lisäksi tiesi pari ihmistä, jotka kyseenalaistivat koko klikkijärjestelmän. Klikkijärjestelmän tavoitteena vain oli yksinkertaisesti erottaa jyvät akanoista. Tosin ei Mary-Ann McAllisterin kaltaista cheerleaderia voinut jyviin luokitella.

Tytön pää kääntyi aina sitä mukaan, kun Didi hänelle huoneita esitteli. Pepe ei kuitenkaan voinut olla miettimättä sitä, miten hän tulisi suhtautumaan maanantaina koulussa ollessaan koulun kermaan. Jotenkin kaikki nähtiin nyt erilaisin silmin, vaikkei Penelope kovin suuresti Didin sanoista ollutkaan valaistunut. Punapää oli aina tiennyt sen, että koulussa ihmiset käyttäytyivät erilailla kuin normaalisti. Mutta se, miten paljon suositut esittivät, oli tullut puun takaa. Ainakin osittain.
Penelope nyökkäsi sitten hetken kuluttua, kun oli tiedostanut Didin sanat siitä, että toinen voisi esitellä huoneensa. "Mikäs siinä", Pepe sanoi lämpöisesti ja soi Didille nopean hymyn.

Penelope oikeasti hämmästyi sitä, miten suuri tämä asunto oikeasti olikaan. Jotenkin tyttö ei vain olisi osannut kuvitella pilvenpiirtäjien asuntojen olevan niin suuria. Uima-allas? Vau, aika vaikuttavaa. "Ei ainakaan tilasta taida olla pulaa", cheeleader totesi yllättyneesti ja pudisti epäuskoisena päätään. "En vain uskonut tällaisten asuntojen olevan niin tilavia", tyttö lisäsi vielä ääneen ja tarkkaili asuntoa edelleen uteliaasti.

"Hienoa, seuraa mua", Didi sanoi ja hymyili. Tyttö aukaisi huoneensa oven, ja oven takaa paljastui suunnattoman suuri, ja upeasti sisustettu huone, jota hallitsi suuri sänky, muutama nojatuoli, pukeutumispöytä ja ovi vaatehuoneeseen. Toki tytön huoneessa oli koriste-esineitäkin, mutta niitä Didi vaihteli sen verran useasti, että nämäkin saattaisivat pian vaihtua (suuri taulukollaasi kuuluisista rakennuksista maailmalla, Kartellin muotoon taivutettava kirjahylly, sekä monet pienet esineet, joita tyttö oli saanut isovanhemmiltaan ja muilta sukulaisiltaan). ”Tässä on oma valtakuntani”, Didi virkkoi ja virnisti iloisesti Pepelle. ”Ja tähän siis kuuluvat sekä vaatehuone että parveke”, tyttö lisäsi vielä. Hän oli tosiaan hyvin ylpeä huoneestaan, sillä se kuvasi tyttöä itseään, mutta oli myös tyylikäs ja aika lailla ajaton, sitä myös kelpasi esitellä muille, koska huone oli aina siisti, muutamia poikkeuspäiviä lukuun ottamatta.

Toisen sanoille tyttö nauroi iloisesti. ”Ei ole tilasta puutetta ei”, tämä vastasi sitten väläyttäen ns. pepsodenthymynsä. ”Ja kyllä, nää asunnot ovat oikeasti tosi tilavia, vaikka ne saattaa näyttää ulkoapäin aika pieniltä, mutta ulkonäkö voi pettää”, Didi sanoi sitten katsellen hieman Pepen reaktioa tästä huoneesta. Niin, olihan se varmasti erilaista päästä katselemaan jonkun suositun asuntoa, ja varsinkin tämän omaa huonetta! Hymyillen Didi antoi sitten katseensa kierrellä huoneessa. Tytön katse osuikin sitten pukeutumispöytään, jossa olivat tytön jokaipäiväiset tavarat siististi esillä. Paitsi hetkinen!

Muutamalla nopealla askeleella tyttö oli pöydän luona ja siirsi lakkapurkkien järjestystä, ja samalla kohensi ”korukättä”, jossa roikkuivat tytön kaulakorut. Sellaiset vähän vaatimattomammat, kalliimmat korut olivat siististi pakkauksissaan. ”Sori, mussa asuu perfektionisti, ja siks mä oon korjailemassa kaikkien tavaroideni paikkoja”, Didi sanoi sitten ja hymyili iloisesti. Hän tosiaan oli järjestelemässä tavaroitaan uudelleen aina tilaisuuden salliessa, ja silloinkin kun tilaisuutta ei ollut.

Didin huoneeseen päästyään ei punapää voinut olla ihastelematta huoneessa olevia yksityiskohtia. Toisen ihmisen huoneeseen oli aina kiinnostava tutustua, sillä jokainen huone oli aina erilainen. Didinkin huone poikkesi täysin Penelopen huoneesta. Cheerleader kiinnitti huomionsa mahdollisimman laajalle alueelle kuin haluten skannata huoneen mahdollisimman nopeasti läpi. Hän ei tahtonut vaikuttaa liian uteliaalta, mutta toisaalta sisustus kiinnosti Pepeä kovasti.
"Joo, ulkonäkö voi todellakin pettää missä tapauksessa tahansa", Penelope totesi sitten ja soi Didille pienen rohkaisevan hymyn. Olihan Didistäkin paljastunut hyvin erikoinen puoli.

Cheerleader hieman säikähti Didin äkkinäistä liikettä oman pöytänsä luo. Sitten toinen jo selitti perfektionistin viastaan, jolloin Pepe naurahti ymmärtäväisesti. "Meissä jokaisessa asuu pieni perfektionisti", Penelope myönsi ja hymähti huvittuneesti. Oli hänelläkin tapana olla perfektionisti parissakin asiassa. Esimerkiksi selloa soittaessa tyttö oli hyvin tarkka ja ankara itselleen. Jos hän opetteli jotain uutta kappaletta, se piti hallita hyvin parissa päivässä. Penelope saattoi soittaa montakin tuntia putkeen ja lopetti vasta sitten, kun kappale oli hyvin hallussa. Vaikkei tuota voinut ehkä perfektionismin viaksi luokitella, mutta kuitenkin lähelle mentiin.

Penelopen korviin kantautui sitten tuttu kappale, jonka tyttö sitten tunnisti kännykkänsä soittoääneksi. "Kännykkäni soi", Pepe ilmoitti Didille, jottei tämä ihmettelisi tytön nopeaa poistumista toisen huoneesta. Ääni kuului huoneesta, jossa Didi oli antanut Pepen viettää yönsä. Laukkua haeskeltiin hetken aikaa, ja lopulta se löydettiin lattialta. Penelope kaivoi laukustaan mustan kännykkänsä ja asetti sen korvalleen. "Moi", Pepe vastasi arasti. Soittaja oli ollut äiti.

Mistäs muusta syystä äiti voisikaan soittaa kuin ei viime iltaisesta. Michelle kyseli kiivaan kuuloisena, missä Penelope oli yönsä oikein viettänyt ja kenen kanssa. Tyttö joutui puhumaan äitinsä kanssa 15 minuuttia, jotta tämä uskoi Penelopen viettäneen yönsä ihan turvallisessa paikassa. Mutta äiti vaati tytärtään tulemaan sitten mahdollisimman pian kotiin ja Pepe sanoi yrittävänsä parhaansa siinä asiassa.
Penelope huokaisi helpotuksesta, kun puhelu viimein lopetettiin. Äiti se vasta touhottaja osasi olla.

"Aivan totta", tyttö sanoi sitten ja vastasi toisen hymyyn omallaan. Ja miten oikeassa tuon lauseen "keksijä" olikaan ollut! Kaikki kun ei tosiaan ollut juuri sitä, miltä se näytti, esimerkkinä vaikka neiti Didi Chapple itse, koulussa tyttö veti roolia, mutta nytkin kun, tyttö vain oli oma itsensä, hän oli niin kovin paljon erilainen kuin mitä oikeasti. Ja varmasti moni muukin asia toteutti tätä periaatetta, kuin pelkkä ihmisten esittäminen ja vastaava.
"Hahah!" Didi naurahti sitten toisen sanoille perfektionistista, joka jokaisessa asuu. "No sä et ole tutustunut mun omaani, sillä vaikka mä en tunnustaudukaan täydellisyyden havittelijaks, niin mun on korjailtava esineiden paikkoja vähän väliä, soitettava bassolla kappaleet useaan kertaan, ennen kuin oon tyytyväinen, ja vaikka mitä", tyttö jatkoi sitten nauraen vielä vähän. Niin, hän ei tosiaan ollut täydellisyyden tavoittelija sanan sellaisessa merkityksessä, jossa tytön vartalon ja elämän tulisi olla täydellistä jajaja, vaan sitä, että Didi pystyi kontrolloimaan jotakin, ja se "jokin" oli yleensä väärin soitettu kappale, väärässä paikassa oleva esine tai huono treeniaika, ei tyttö niinkään vartalonsa täydellisyyteen kiinnittänyt huomiota, sillä hän ei halunnut lukeutua koskaan ikinä niihin anorektikko-bimboihin, joiden kanssa oli aivan liian usein tekemisissä!

Hetken päästä myös Didi kuuli ääntä, joka ilmeni sitten Penelopen kännykän soittoääneksi. "Joo, mee vaan", tyttö sanoi hymyillen, kun toinen vielä ilmoitti sen olevan hänen kännykkänsä. Toinen poistui, eikä Didi lähtenyt seuraamaan, toisten puheluja kun ei haluttu aina kuulla. Ja silloin kun halutiin, se tehtiin hienovaraisemmin. Tyttö pyöri hieman ympäri huoneessaan, mutta siirtyi sitten nojatuoliin parvekkeen vieressä, asunnon sisäpuolella kuitenkin. Nojatuolilla pyörittiin vielä hieman ympäri, tyttö piti siitä, kunnes se suunnattiin siten, että Didi näki tuolistaan aamuisen San Diegon, sekä kaupungin että meren, joka näkyi tytön huoneeseen. Hiljaisuus laskeutui makuuhuoneeseen, kun tyttö kiinnitti katseensa maisemaan.

Didi ei tiennyt kauanko oli istunut tuolissa maisemaa katsellen, mutta tyttö päätti kuitenkin nousta ja mennä katsomaan oliko Pepe jo lopettanut puhelun. Tyttö nousi ja käveli huoneensa ovelle ja siitä sitten seuraavalle ovelle, jonka takaa ei kuulunut enää puhetta. Didi avasi oven, koputti ja astui sisään. "Oliko vihainen missä-olet-ollut? -puhelu?" tyttö kysyi sitten ja virnisti. Toki hän arvasi, että kyseessä oli mitä ilmeisemmin ollut Pepen äiti, sillä harva nuori sai vietettyä tällaisen extempore-yön ilman tuollaista puhelua.

Penelope kuuli Didin äänen takaaltaan ja kääntyi katsomaan tätä. Puhelinta heilautettiin hajamielisesti kädessä, mutta tyttö sitten tunki sen takaisin laukkuunsa. "Valitettavasti", Pepe vastasi tytölle ja istuutui sängylle huokaisten syvään. "Äiti osaa tehdä kunnon shown tyhmästäkin asiasta. Välillä minä vain toivon, että äiti voisi olla hieman rauhallisempi ja hillitympi", punapää puhui päätään pudistellen ja hieraisi ohimioaan. Äidin kimeä ja vihainen ääni kaikui yhä päässä, eikä se lievittänyt lainkaan pääkipua, mikä tyttöä oli jo hyvän tovin vaivannut.

"Minun pitäisi olla kotona tunnin sisään", cheerleader sanoi sitten ja nosti päätään ylemmäs tavoittaakseen Didin katseen. Pahoitteleva hymy kumpusi huulille hitaasti. "Joten minun kai pitäisi tästä lähteä, jotta äiti ei innostu lähettämään poliisipartiota perääni", Penelope tarkensi ja nousi ylös sängyltä, jossa oli yönsä nukkunut. "Kiitos vielä todella paljon siitä, että huolehdit minusta. Lupaan- tai siis yritän käyttäytyä vastedes paremmin", tyttö kiitteli ja hieraisi hieman vaivaantuneena hiuksiaan. Hän tunsi olevansa Didille velkaa niin paljon, ettei voisi toisen ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta noin vain hyvittää.

Juominen alkoi todellakin karata käsistä. Cheerleader lupaili itselleen, että hän ei enää ajautuisi samaan tilanteeseen uudestaan. Tässäkin oli ollut kokemusta kerrakseen.

Didi pysyi yhä oven suussa nojaten oveen. "Äh, kaikkien äidit ovat varmaan tollasia", tyttö sanoi ja hymähti. "Mut isoäidit taitaa olla vieläkin hysteerisempiä, ainakin Marie, tai ainakin mä joudun ristikuulusteluihin milloin mistäkin asiasta", Didi jatkoi ja nauroi sitten. Niin, hänellä ei ollut ylihysteeristä ÄITIÄ vaan mummi, joka varmasti voitti kenen tahansa äidin hysteerisyydessä. Okei, olihan Marie hieman rauhoittunut eikä jankannut minne tyttö oli menossa, kun tiesi kenen kanssa hän menee, mutta jos sanoi vain menevänsä ulos, niin silloin joutui pahaan kuulusteluun. Minne? Kenen kanssa? Kuinka myöhään? Miksi? Kaikkia noita fraaseja Didi joutui kuuntelemaan silloin, kun ei kertonut muka tarpeeksi tarkasti minne meni. Onneksi tyttö pääsi livahtamaan ulos, isovanhempien asunnon kautta kun ei tarvinnut kulkea.

Pepe sanoi sitten, että tämän pitäisi olla tunnin sisällä kotona. Ja sitten jotain poliisipartiosta. Didi kääntyi kunnolla katsomaan Pepeä eikä tosiaan voinut olla virnuilematta. "Pitää kai sitten heittää sut ennen kuin saat poliisit perääsi", tyttö sanoi sitten huvittuneena. Niin, hän kyllä heittäisi Pepen kotiin, ellei toinen välttämättä haluaisi ottaa taksia. Mutta takseja saattoi olla tähän aikaan hankala saada, vaikka niidenkin muka pitäisi olla saatavissa 24/7, mutta tämä oli aivan liian aikaista noille pullamössökuskeille. "Ei se mitään, mut koeta viettää vähän kuivempia viikonloppuja vastedes, okei?" tyttö varmisti sitten ja hymyili. Niin, aina ei välttämättä olisi jotakuta joka tulisi ja pelastaisi, saattaisi käydä vieläkin huonommin.

"Mutta haluatko että mä heitän sut teille, vai soitanko sulle taksin?" tyttö kysyi sitten Pepeltä, joka oli jo lähtemässä. Toki Didi tosiaankin heittäisi toisen, siitä ei olisi tytölle lainkaan vaivaa. Ja samalla hän voisi käydä varaamassa kampaamoajan itselleen. Niin, niin hän tekisi, jos heittäisi Pepen, mutta jos Pepe haluaisi mennä taksilla, niin varaaminen onnistuisi myös puhelimitse. Hymyillen Didi kohdisti taas huomionsa Penelopeen.

Penelope ei voinut olla hymyilemättä huvittuneena, kun Didi kertoi isoäidistään. "Ehkä se hysteerisyys sitten hyppii niin kuin saman suvun joka toiselle naiselle", punapää selitti oman teoriansa, jonka oli hetki sitten keksinyt päässään. Pepe naurahti päätään pudistellen ja yritti saada mielestään pois epämääräiset ajatukset. "Tai ehkä se vain on se joku geeni", Penelope lisäsi sitten ja kohautti olkiaan ihmettelevä hymy huulillaan.

Cheerleader nyökkäsi hieman nolona, kun Didikin jo antoi hänelle neuvoja siitä, miten olisi hyvä pitää välillä kuivia viikonloppuja. Niin, tietenkin se olisi hyvä juttu, mutta... Äh, miksi kuitenkin oli aina niin vaikeaa muka kieltäytyä baarikutsusta, kun sellainen yleensä joka viikonloppu kännykkään tuli? Ehkä se mukaan lähteminen johtui vain siitä, ettei tyttö tahtonut viettää kotonaan yksinäistä viikonloppua. Hän oli ollut Chadista eroamisen jälkeen todella yksinäinen, vaikka oli hänellä kuitenkin pari hyvää ystävää ilmaantunut. Olo ei kuitenkaan tuntunut paremmalta silloin, kun tyttö joutui olemaan yksin. Hän ei uskaltanut soittaa puhelimellaan kenellekään, sillä jotenkin se avun pyytäminen tuntui vaikealta.

Didi siis tarjosi kyytiä Penelopelle. Didi oli muutenkin jo ollut aivan liian ystävällinen, ettei punapää olisi tahtonut vaivata toista enempää, mutta lompakko näytti tyhjää, kun Penelope oli sitä äidin kanssa keskustelemisen aikana vilkaissut. Hän joutuisi käyttämään vielä kerran hyväkseen Didin vieraanvaraisuutta. "Jos se vain on ihan okei? E-en haluaisi tuottaa mitään ylimääräistä vaivaa.. Minulla ei ole tällä hetkellä yhtään rahaa.." cheerleader mutisi hiljaa ja silmäili varovaisesti Didiä vihertävänsinisillä silmillään.

”Ehkä niin, tai sitten se tosiaan vain on äitien ja isoäitien ominaispiirre”, tyttö totesi sitten itsekin huvittuneena. Jep, Pepen teoria oli muuten aivan aukoton, mutta Didin kohdalla asia ei välttämättä pitänyt paikkansa lainkaan, eihän hän ollut edes sukua Marielle, noin niin kuin biologisesti, eikä tyttö toisaalta tuntenut oikeita vanhempiaan, isovanhemmista puhumattakaan! Mutta mistäpä Pepe sen olisi voinut tietää, kun tytön serkutkaan eivät asiaa tienneet, tädit vain. ”Ehkei se oo geeni, vaisto vain, kun näähän on kaikki eläinäidit niin suojelevaisia ja kaikkea, ja kuitenkin ihminen on nisäkäs, niin kai meilläkin niitä vaistoja on”, Didi puheili sitten. Niin, tyttö tosiaan uskoi evoluutioteoriaan, joten se selittäisi hyvinkin niin ihmis- kuin eläinäitienkin suojeluvaiston.

Pepe näytti hyvin mietteliäältä, ainakin mitä Didi erotti oven suusta. Hän ei vieläkään viitsinyt mennä kovin lähelle, mutta oli sentään samassa huoneessa. ”Mä en siis halua saarnata sulle asiasta tai mitään, mutta mulla on yks elävä esimerkki tytöstä, josta lopulta tuli bilenarkomaani, eli se vain juhli ja tällä hetkellä se on vieroituksessa, niin oudolta kuin se kuulostaakin”, Didi sanoi sitten. Hän ei tiennyt halusiko Pepe kuulla enempää saarnoja enää tänään, mutta jotenkin Didi tunsi, että hän pystyi jutun kertomaan. Hän kun tosiaan toivoi, ettei Pepe joutuisi täysin hukkateille, tai mitään. Toki Didi tiesi, kukapa nyt ei tiennyt?, sen, että Pepe oli eronnut Chadista, mutta bilettäminen ei ratkaissut ongelmaa.

Tyttö hymyili toiselle iloisesti. ”Siitä ei ole lainkaan vaivaa, meen joka tapauksessa kaupungille, kun kisat peruttiin”, tyttö puheli. ”Ja mä lupaan, että sä oot kotona ennen kuin tunti on kulunut, eli äitisi on turha lähettää sun perääsi poliisipartiota”, tämä jatkoi vielä ja virnisti iloisesti. ”Mutta mennäänkö sitten?” Didi kysyi sitten ja katsoi kysyvästi Pepeen.

Didin teoria kuulosti paljon uskottavammalta kuin Penelopen teoria, joten tyttö päätyi nyökkäämään toisen ajatuksille. "Uskotaan sinun teoriaasi, se kuulostaa paljon uskottavammalta kuin minun", punapää totesi ja hymähti huvittuneena istuessaan sängyllä.
Suosittu paljasti sitten omistavansa tutun, josta oli tullut bilenarkomaani. Tietenkin Penelope meni varuilleen, kukapa ei olisi mennyt. Punapää oli kuin säikähtänyt eläin, joka etsi peloissaan pakotietä. Hän nyökkäsi huterasti osoittaakseen Didille, että oli kuunnellut tätä. Penelope oli hellpo säikyttää, sillä hän oli hyvin herkkä luonteeltaan. Hän uskoi helposti kauhutarinoita, joiden jälkeen tyttö pyrki välttämään sellaisia tilanteita, joissa ei sattuisi mitään ikävää.

Cheerleader nyökkäsi jälleen vaitonaisena, kun Didi sanoi, ettei Pepen kyyditsemisestä olisi mitään vaivaa. Pepe nousi seisomaan sängyltä ja nappasi laukun mukaansa, kun asteli varovaisin askelin Didin luokse. "Niin, sinä tuskin tahdot poliiseja asuntoosi", Penelope hymisi sitten hieman huvittuneena, kuin yrittäen keventää tunnelmaa sekä samalla omaa oloaan. Hän oli jo kyllästynyt olemaan allapäin koko ajan, joten punapään täytyisi tosissaan yrittää olla iloinen.
"Näytä tietä, minä seuraan."

"Äläs nyt, eihän kaikki äidit ja isoäidit hysteerikkoja ole, eli voit säkin kyl oikeessa olla", tyttö sanoi sitten ja hymyili. Jep, hän ei halunnut pahentaa Pepen oloa mitenkään tai vastaavaa, joten päässi suostua eräänlaiseen kompromissiin. Vaikka mistä sitä oikeasti tiesi miten tuollainen hysteerinen huolehtivaisuus oikeasti siirtyi henkilöltä toiselle, ja oliko se perinnöllistä tai mitään? Jep, taas niitä kysymyksiä, mihin Didi haluaisi vastauksen, kuten niin moniin muihinkin. Hän kun ei tiennyt oikeista vanhemmista mitään, eikä siksi tiennyt oliko esimerkiksi diabetesaltis, oliko suvussa sydän- tai aivoinfarkteja? Mitään!? Joskus Didi tosiaan olisi halunnut etsiä käsiinsä jonkun ihmisen, joka tietäisi oliko hänen biologisessa suvussaan mitään perinnöllisiä tauteja, mutta siinä asiassa olisi auttanut vain hänen oikeiden vanhempiensa perhelääkäri tai joku, mutta asia oli mahdoton selvittää...

Didi hymyili huvittuneena toiselle. "Niin, se ei varmastikaan tekisi hyvää kummankaan meidän imagolle", Didi sanoi ja hymyili vielä. Toinen suostui sitten lähtemään Didin kyydissä kotiinsa, joten tytön pitäisi etsiä joku laukku, sekä kengät, jotta voisi lähteä ajamaan. Eihän kukaan järkevä, tai puolihullukaan, lähtenyt ajamaan ilman kenkiä ja auton avaimia, tai muita tärkeitä asioita. "Selvä, öö, jos sä meet hetkeksi oottamaan mua tonne eteiseen, niin etsin kaikki tarvittavat, avaimet sun muut, niin päästään sitten lähtemään", tyttö vastasi sitten ja hymyili. Niin, hänen tosiaan pitäisi etsiä tarvittavat tavarat, mutta hiuksia hän ei alkaisi laittamaan tai vaatteita vaihtamaan. "Mut mä etsin tavarat ja tuun tonne eteiseen", Didi sanoi, hymyili ja lähti sitten huoneeseensa.

Tyttö hävisi sitten huoneeseensa, ja etsi ensimmäisenä sopivan laukun, jonne kaikki tarpeellinen mahtui. Tumman ruskea laukku, johon Didi laittoi niin koti- kuin auton avaimensa, että kännykkänsä. Mukaan mahtui myös pieni meikkipussi ja lompakko, kaiken varalta. Nopea vilkaisu peiliin, ja Didi lähti eteiseen. Enää vain kenkien valinta, ja sitten hän voisi heittää Pepen kotiinsa.

Penelope nyökkäsi, kun Didi neuvoi häntä jo menemään eteiseen. "Okei", tyttö vastasi ja lähti suunnistamaan kohti eteistä. Hänen katseensa harhaili kuitenkin edelleen ympäriinsä, kun hän asteli hiljakseen eteenpäin. Hänestä Didin asunto oli kerrassaan hurmaava, eikä tyttö sen takia meinannut saada silmiään irti huonekaluista sun muista esineistä.

Punapää saapui viimein eteiseen eikä kestänyt kuin parisen sekuntia, kun Didikin jo sinne ilmestyi. Oho, olipas Pepe ollut hidas etenijä. No, tässä sitä kuitenkin jo lähtöä tehtiin. "Valmis?" Penelope kysyi huvittuneena. Didinhän olisi kuulunut periaatteessa kysyä tuo kysymys Pepeltä, mutte cheerleaderista oli ollut vain hauskaa, että Didi oli se, jolla kesti aikaa lähdössä. Pepe etsi katseellaan kenkiään ja löysikin ne aika pian. Tosin kengät olivat aivan kuraiset ja pahasti kärsineet. Penelope sujautti kengät jalkoihinsa sen enempää miettimättä. Eli uudet kengät täytyisi joskus hankkia.

Tyttö ei jaksanut huolehtia nyt lainkaan ulkonäöstään. Sille tuskin pystyisi mitään tekemään, sillä eihän Penelopella ollut mukanaan juuri mitään meikkejä. Eikä hän todellakaan tahtonut käyttää Didin vieraanvaraisuutta enempää hyödyksi. Toinenhan oli lainannut hänelle jo paidan ja housut, se riitti. Ja majoittanut yöksi sekä ruokkinut. Tämä riitti. Kotiin päästessä Penelope sitten yrittäisi saada itseään jotenkin edustuskuntoon.

// hittasin nää ulos asunnosta, hissiin ja ekaan kerrokseen, sano jos pepe kuoli matkalla xDD //

Tyttö käveli asuntonsa läpi kevein askelin, ja saapui eteiseen hyvin pian Pepen jälkeen. Siis eihän Didi tiennyt, että Pepe oli vasta tullut, mutta kuitenkin. "Valmis, paitsi et kengät puuttuu", tyttö vastasi huvittuneena laskien sitten laukkunsa penkille. Seinän vierustalla sijaitsevasta kaapistosta avattiin yksi ovi, ja sen takaa paljastui mahtava kasa kenkiä, jotka olivat täydellisessä värien perusteella tehdyssä järjestyksessä. Didi vilkaisi ensin kuitenkin ne kengät mitkä oli eilisiltana riisunut ja laittoi ne täsmälleen oikealle paikalleen, sitten tyttö pohti asuunsa sopivia kenkiä ja nappasi sitten käteensä eräät avokkaat, joissa korko oli "vain" 6 cm. Sellaiset ruskeat Louboutinit, Didi sujautti ne jalkaansa ja sulki sitten oven.

"Noin, lähdetään menemään sitten", tyttö sanoi pirteästi ja avasi oven, josta Pepe meni sitten ensin. Didi kiinnitti huomionsa toisen kenkiin, mutta älysi sitten ettei ollut antanut toiselle mitään, mihin laittaa pilalle mennyt mekko. "Odota, tuun ihan kohta takaisin!" tyttö huudahti nopeasti ja kiiruhti takaisin sisälle, avaten erään oven, taas. Sen takaa paljastui kasa erilaisia, hyvin säilyneitä, kasseja. Sieltä napattiin sitten summassa Chanelin kassi, ja se kädessään, suljettuaan kaapin oven, tyttö palasi sitten sinne, minne oli Pepen jättänyt, eli asuntonsa ulkopuolelle. "Noin, tässä on se kassi sun mekollesi", tyttö sanoi sitten hymyillen ja antoi kassin toiselle. Didi tarkisti vielä, että laukku oli mukana, ennen kuin sulki asuntonsa oven. Sitten tämä painoi hissin nappulaa, ja hissi tulikin yllättävän nopeasti, se oli siis varmasti ollut lähellä.

Ping-äänen, ja ovien avautumisen jälkeen molemmat astuivat sisään hissiin ja Didi painoi 1. -nappulaa, sillä ensimmäiseen kerrokseensa he olivat menossa. Hissimatka meni verkkaisesti, ja hyvin pian hissi laskeutuikin alimpaan kerrokseen. Ovet avautuivat ja tällä kertaa he astuivat ulos hissistä. "Neiti Chapple!" huudahtettiin vastaanotolta. Tyttö hymyili ja vilkutti. "Saisinko jonkun hakemaan autoni, sen Ferrarin?" tyttö kysyi sitten maireasti hymyillen. Niin, talossa tosiaan oli tuollainen hakupalvelu, jossa omistettiin ns. vara-avaimet jokaisen asiakkaan autosta, tai autoista, kuten Didin tapauksessa. "Ehdottomasti, autonne on oven edessä ennen kuin ehditte sitä kaivatakaan!" mies vastasi ja soitti sitten puhelimella jollekulle. Sitten tyttö kiinnitti huomionsa Pepeen. "Noin, pian ollaan sitten matkalla, mut ööö, missä päin San Diegoa sä asut?" Didi kysyi sitten hymyillen. Niin, eihän hän tosiaankaan tiennyt missä Pepe asui.

//Ei Pepe kuollut :---------D

Penelopen kulmat kohosivat hitusen, kun hän näki millaiset kengät Didi jalkoihinsa pisti. No, jokainen tyylillään. Penelopen korkokengät olivat korkeimmillaan vain viiden sentin korkuiset. Tyttö pelkäsi kaatumista kengillään sen verran, että yli viiden sentin korkokenkiin hän ei kajoaisi.
Sitten Didi jo pyyhälsikin jonnekin, eikä cheerleader voinut jäädä tuijottamaan toisen katoamiasta kuin ihmeissään. Tytön tullessa takaisin muovipussin kanssa muisti Pepe Didin luvanneen antaa kassin Penelopen pilalle mennyttä mekkoa varten. "Aa, aivan. Kiitos", punapää totesi yllättyneenä ja otti kassin vastaan. Hän tunki mekon sinne. Sillä ei kai enää ollut väliä, miten mekko kassissa oli. Sehän oli jo muutenkin valmiiksi pilalla.

Cheerleader seurasi Didiä parin askeleen viiveellä, sillä ei hän tahtonut olla aivan kiinni toisessa. He astuivat hissiin ja Didi painoi sen menemään ensimmäiseen kerrokseen. Penelope olisi kuvitellut hissillä kestävän ikuisuus päästä alas, mutta ovet aukesivatkin alta aikayksikön; he olivat saapuneet ensimmäiseen kerrokseen.
Vaikka Pepe nyt jotenkuten oli tottunut ylelliseen elämään, tällainen elämä oli hänelle aivan uutta. Hissit, jotka kulkivat äärettömän nopeasti, pilvenpiirtäjäasunnot... Vau.
Didi pyysi autoaan haettavaksi ja se luvattiin toteuttaa. Sitten Didi kääntyi jälleen punapään suuntaan, jolloin Pepe loihti kasvoilleen äkkiä ystävällisen ilmeen. Pepe selitti toiselle maltillisesti asuinpaikkansa.

"Eli on täältä luultavasti ainakin 15 minuutin ajomatka", punapää yritti arvella, muttei uskaltanut sen enempää arvata. Hyvä kun hänellä oli edes jonkinlainen käsitys siitä, missä hän nyt oli.

Didi koetti parhaansa mukaan saada selville, missä Pepe asui. Tyttö selitti asian maltillisesti, ja lopulta Didi ymmärsi tietävänsä missä päin San Diegoa Pepe asui: eräällä hienostoalueella, jolla ei mitään pikkurikkaita oikeasti nähty, sillä vaikka kaikki lähistön hienostoalueet eivät olleet ökymiljardöörien omistuksessa, niin rahaa niiden ostamiseen tarvittiin silti. Toinen sanoi sitten osoitteensa myös, ja nopealla käden liikkeellä Didi nappasi iPhonensa laukusta. Tytöllä oli nopea kirjoitustyyli ja siinä seisoi sitten komeasti Pepen osoite, sen kun syöttäisi navigaattoriin, joka Didillä oli kaikissa autoissa, he löytäisivät perille nopeasti.


Samuel oli saanut käskyn toimittaa neiti Chapplen Ferrari ulko-ovien eteen. Mies etsi avaimet, sitten auton ja istuutui kuskin paikalle. Mies rakasti työtään kun sai olla tekemisissä autojen kanssa! Vaikkakaan autot eivät olleet omia, mutta harva pääsi edes kokeilemaan tuollaisia hulppeita autoja, kuin tuon pilvenpiirtäjän parkissa oli. Samuel peruutti auton pois ja kaarsi sitten pilvenpiirtäjän edustalle. Karkea hymy huulillaan mies astui pois autosta ja sisään eteisaulaan. Tämä "automies" käveli eteisaulaan ja ilmoitti neiti Chapplen Ferrarin seisovan tuossa.

"Selvä, 15 minuuttia on hyvä", tyttö sanoi toiselle virnistäen ja tallensi osoitteen. Tyttö huomasi ovien heilahtaneen, ja kohta hänelle sitten huikattiinkin tiskiltä. "Neiti Chapple, autonne on ovien edessä", vastaanottovirkailija sanoi. "Hienoa!" Didi huudahti ja hymyili kohteliaasti molemmille miehille tiskin luona. Pitäisi muistaa sanoa Marielle ja Jamesille hyvästä palvelusta... Tyttö kääntyi sitten taas Pepen puoleen. "Noin, auto on tuossa, joten eiköhän mennä", tyttö sanoi sitten ja lähti kävelemään eteishallin poikki oville ja siitä autolle. Autoon oli jätetty avaimet, ja tyttö istuutuikin kuskin paikalle sutjakasti. Enää vain Pepe, ja tiedot navigaattoriin, niin he olisivat valmiit lähtöön.

Ei siinä kauaa tosiaan mennyt, kun Didin auton jo ilmoitettiin odottavan pihalla. Penelope hämmästeli työntekijöiden nopeutta sekä heidän panostaan työhönsä; tämän talon työntekijät taisivat todellakin nauttia olostaan. Kenellä tässä muka olisi valittamista, kun saisi olla tekemissä hienojen autojen ja rikkaiden ihmisten kanssa, jotka saattoivat antaa satasen tippejä helpommastakin työstä.
Cheerleader heilautti hienoisesti kättään tiskin takana oleville ihmisille kuin kiitokseksi. Sen jälkeen hän lähti astelemaan suositun perässä kohti tämän autoa.

Vaikka Penelope olikin osannut odottaa jotain tällaistä, silti hänen kulmansa kohosivat yllätyksestä, kun hän näki Didin auton. Hänen huuliltaan karkasi vaimea 'vau' -lausahdus. Pepe ei varmaan itse uskaltaisi koskaan ajaa tuollaista autoa, vaikka melko yksinkertaiselta se tosin näytti. Ei se nyt luultavasti sen ihmeellisempi voinut olla kuin muutkaan autot. Tosin se oli merkiltään Ferrari, eli kulkisi nopeammin kuin tavalliset autot. Jos Penelope saisi ajaa tuollaista autoa, hän vain pelkäisi kolhivan sitä. Vaikka Ravenseilla ei ollutkaan pulaa rahasta, ei Penelope silti kuulunut näihin ihmisiin, jotka käyttivät rahaa kuin roskaa. "Kiva auto", punapää totesi sitten ääneen ja hymyili Didille, kun istuutui pelkääjän paikalle. Hän ei ollut ollutkaan pitkiin aikoihin kenenkään nuoren kyydissä. Viimeksi, kun joku oli häntä kyydinnyt, oli ollut Chad ja Chadin keltainen lotus elise -merkkinen auto.
Muisto kirpaisi hieman ja sai Pepen sulkemaan silmänsä hetkeksi aikaa. Mutta pian silmät avattiin jo paljon itsevarmemmin ja tyttö nosti katseensa tuulilasiin.

"Miltä tuntuu olla suosittu?" Penelope kysyi sitten uteliaana ja käänsi katseensa Didiin. "Haluaisitko joskus olla... Tavallinen?" Nämä kysymykset olivat hetki sitten juolahtaneet mieleen. Ei sitä kuitenkaan joka päivä suositun kanssa saanut aikaa kahdestaan viettää. Sen takia Penelope uskalsi kysyä nämä kysymyksen, sillä Didihän oli sanonut vain esittävänsä diivaa.

Didi huomasi Pepen kädennoston ja hymyili itsekseen. Ei toinen ainakaan huonolla käytöksellä ollut pilattu. Helvetti se M.A., joka taas oli pilannut jonkun enemmän kunniakkaan cheerleaderin maineen. Ja jos se oikeasti olisi Didistä kiinni, tuo neiti McAllister ei selvityisi high schoolista läpi, olkoot tytön isi miten lakimies tahansa. Sillä vaikka M.A. koetti, hyvinkin selvästi, lahjoa suosittuja, ja vaikka tyttö itsekin esitti tuon kaveria, niin mieluummin hän liikkuisi Penelopen kuin M.A.'n kanssa. Mutta ajatukset siirtyivät Mary-Annesta aivan muualle, tytön kuullessa vaimean vaun. Iloisesti hymyillen Didi katsahti autoaan, jota piti silmäteränään, kuten kahta muuta. Niin, Didin Ferrari nostatti aina kehuja, eikä ihme.

Kun molemmat olivat autossa, Didi avasi iPhonensa muistion, jossa Pepen osoite oli. Tyttö näppäili sen navigaattoriinsa, ja kun reitti oli selvillä, hän ajoi pois pihasta. Vaikka päivä ei ollut lähelläkään kahtatoista, oli San Diegon keskusta lähes yhtä vilkas kuin milloin muulloinkin. Tarkasti ajellen, ja navigaattoriaan kuunnellen tyttö lähti reitille, jolla pääsisi Ravensien asunnolle. Mutta toisen kysymys tuli täysin puun takaa, ja Didi olisi varmasti ajanut päin jotakuta, jos ei olisi ollut tarkkana.
Tyttö vilkaisi nopeasti toista ja hymyili, mutta käänsi sitten kasvonsa takaisin tiehen, hän ei mielellään kolaroisi Ferrarinsa kanssa. "Ai suosittu? Se ei oikeastaan ole niin ihmeellistä kuin luullaan, tai siis saadaanhan me erikoiskohtelu ja kaikkea, mut mulle toi on ollut arkipäivää ihan vauvasta asti", tyttö sanoi virnistäen ja kaartaen auton toiselle kaistalle. "Mutta tavallinen, en kyl usko, kun kuitenkin oon vaikutusvaltaisesta ja rikkaasta suvusta, niin en vois mitenkään olla ns. tavis", Didi jatkoi ja käänsi katseensa taas pikaisesti Pepeen. Navigaattori lateli ohjeita, ja Didi seurasi niitä kuuliaisena. Auton kanssa puikkelehdittiin keskustasta hieman kauemmas, noiden hienostoalueiden lähettyville.

Didi vaikutti hieman yllättyneeltä, kun Pepe oli esittänyt toiselle kysymyksen suosittuna olemisesta. Punapää oli jo valmis perumaan sanojaan ja pahoittelemaan huonoa käytöstään, mutta sitten Didi kuitenkin vastasi aivan tavallisella äänellä. Penelope helpottui kuullessaan Didin äänestä sen, ettei toinen ottanut hänen kysymystään mitenkään pahasti.
Penelope kuunteli toista ja nyökytteli myöntävästi. Aivan, jos kerran Didi oli tottunut ylellisee kohteluun jo nuoresta pitäen, suosittuna oleminen ei kai ollut niin erikoista. Penelope ei osaisi nähdä itseään mitenkään suosittuna, sillä... No, sanotaanko vain niin, että punapään luonne ei sopisi suosittuna olemiseen. Hän ei pystyisi olemaan diiva tai mitenkään kylmä, vaan hän tahtoi aina varmistaa, että jokaisella oli hyvä olla ja ettei kenellekään tullut paha mieli.
Penelope oli hyvin sinisilmäinen ja naiivi, eikä tyttö vain voinut noille luonteenpiirteille mitään. Hän ei vihannut tai ajatellut Didiä mitenkään pahana tai huonona ihmisenä, hän piti toista aivan samanlaisena kuin muita tuttujaan. Kaikki hänen tuttunsa olivat samalla viivalla, eikä heitä voinut arvostella tai kohdella erilailla.

Vihertävänsinset silmät katselivat tuulilasiin ja välillä katse harhautui siniselle taivaalle. Ulkona oli niin hurmaava ilma, kuten melkein aina, että jo se sai punapään mielialaa kohenemaan.
Mutta silti Penelopea vaivasi jokin. Hän olisi voinut pitää sen aivan omana tietonaan, mutta jotenkin sanat vain halusivat tulla ulos huulilta. "Täytyy myöntää, että pelottaa mennä jälleen kouluun... T-tai siis kun en oikein tiedä, kuka muu minut sinun lisäksi näki huonossa kunnossa ja niin.." Penelope mutisi loppuosan ja huokaisi hiljaa. Tietenkin punapää ajatteli sitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Hän oli jo viime aikoina muutenkin kohdannut pari ikävää ihmistä koulussa, jotka olivat alkaneet kettuilla tytölle kuulemiensa juorujen perusteella. Juorut eivät suurimmaksi osaksi pitäneet edes paikkansa, mutta eiväthän ne juuri koskaan pitäneet täysin paikkansa. Oli ikävää joutua juoruilun kohteeksi, kun Penelope aina toivonut olemavansa se 'näkymättömämpi' cheerleader kuin muut.

Didi seurasi autonsa navigaattoria, ja ajoi tiukasti sen ohjeiden mukaan. Muutama kunnon ohituskin mahtui mukaan, ja osakseen tyttö sai muutaman nyrkinheilautuksen. Mutta ei Didi niistä välittänyt, hänhän oli ohittanut aivan liikennesääntöjen mukaisesti, ja vielä sallitulla nopeudella! Mikä hitto ihmisiä vaivasi näin aamutuimaan? Navigaattorin tasainen ääni ilmoitti tietyin väliajoin, kuinka lähellä määränpäätä he kulloinkin olivat. Toisaalta se ärsytti, näkihän sen nyt itsekin, mutta toisaalta se herätti ajatuksista, kuten nyt, kun Didi ajatteli kaikkea joutavaa. Tyttö laittoi vilkun päälle, ja kääntyi sitten tielle, joka vei sille alueelle, jossa Pepe asui. Eli pitkä matka ei enää olisi. Didi hymyili hieman ja hiljensi vauhtiaan liikennemerkkien mukaiseksi.

Sitten Penelope avasi taas sanaisen arkkunsa, ja jostain syystä sieltä tuli jotain hieman, öö, syvällisempää kenties. Tai ainakin järkevää. Niin, sitä ei Didikään tiennyt, että ketkä olivat Pepen nähneet siinä kunnossa, kuin missä tyttö oli toisen silloin puistosta löytänyt. "Niin, mäkään en kyl tiedä ketkä kaikki sut näki", tyttö sanoi pitäen katseensa tiellä ja hieman ympäristössäkin. "... mutta kyllä sä uskallat kouluun mennä, ne ei syö sua", Didi lisäsi ja virnisti toiselle ystävällisesti. Niin, Didi ei tosiaankaan tiennyt miten muut tulisivat suhautumaan Pepen ryyppyreissuun, joka taisi tällä kertaa olla edellisiä pahempi. Eikä sitäkään tiennyt voitaisiinko toinen erotta ceerleadereista tai jotain? Täytyi vain toivoa, ettei monikaan ollut nähnyt tyttöä, tai että viikonlopun aikana ilmaantuisi vielä joku suurempi juoru kuin Penelope Ravensin kaatokännääminen.

Penelope laski päätään alemmas ja katse liukui hitaasti tuulilasilta omaa syliin, kun Didi puhui. Eivät muut punapäätä nyt söisi, mutta... Pepe ei vain pitänyt juoruista. Tämä oli jälleen sellaisia hetkiä, jolloin tyttö toivoi muuttuvansa näkymättömäksi. Hän tuskaili omien tunteidensa sekä ajatustensa kanssa. Tyttö ei olisi tahtonut miettiä, mitä muut hänestä ajattelisivat, mutta valitettavasti tyttö ei voinut sivuuttaa niitä ajatuksia. Penelopella oli tapana tällaisenä hetkenä vakuutella itselleen, ettei samanlainen ryyppyreissu enää toistuisi. Kuitenkaan hän ei ollut jättänyt yhtäkään viikonloppua tähän mennessä raittiiksi.
Cheerleader nosti toisen kätensä huulilleen ja puri hetken aikaa kynttäänsä ajatuksissaan. Hän toivoi itsekin sitä, että Didi olisi ainoa, joka olisi hänet nähnyt siinä huonossa kunnossa. Koskaan ei tosin saanut olla liian varma, sillä elämällä oli tapana potkia päähän aina silloin, kun muutenkin meni huonosti.

Vihertävänsiniset silmät, jotka olivat täyttyneet katumuksesta ja murheesta, nostettiin takaisin tuulilasiin, jolloin Penelope alkoi jo tunnistaa ympärillä olevaa maisemaa. He olisivat aivan pian perillä, vielä olisi jäljellä pari käännöstä ja pitkä suora tie, jonka päässä Ravensien valkoinen kaksikerroksinen iso talo sijaitsisi.
"Olemmekin kohta perillä.." tyttö totesi väsyneen oloisena ja sipaisi hiuksiaan korviensa taakse. Päänsärky muistutti jälleen olemassaolostaan, mikä sai Pepen kurtistamaan kulmiaan. Ai niin, hänellä tosiaan oli krapula, jonka hän olikin ajatuksien lomassa ehtinyt unohtaa.