Huipulle pääseminenkin tarvitsee ponnisteluja.

Se oli myöhäinen iltapäivä. Nuoren koripalloilijan korisharkat olivat juuri loppuneet ja poika oli poistunut samantien kentältä suihkuun ja virkistäytymään, hikiset kuteet oli tungettu treeni kassiin ja se oli nostettu olalle, vain koripallo oli ainoa tavara jota poika ei ollut väkisillä änkenyt laukkuunsa. Poika oli päättänyt jäädä pallottelemaan vielä harjoitustenkin jälkeen hiljaiselle kentälle, se oli rentouttavaa rankkojen treenien jälkeen. Pojalla oli päällään melko rennot vaatteet, jalassaan tennarit ja kevyet verkkarit sekä mustiin tennareihin ja housuihin väriä tuova violettien ja sinisten kuvioiden koristelema napitettava t-paita joka oli nyt napitettu auki rintakehälle asti, ulkona kun oli mukavan lämmin ilma, eikä kuitenkaan liian kuuma.

Saavuttuaan kentän avonaiselle ovelle, Dante nakkasi kassin aidan pieleen, pelikentän sisälle ja nappasi pallon käsiinsä katsellen koria hänestä kauimmaisessa päädyssä. Pojalle omainen, viileä ja keskittynyt katse pysyi korissa tuon kävellessä pelikentän keskiviivalle asti ja heittäen siitä täydellisen korin.
"sukkana sisään" tuon huulille nousi omahyväinen hymy tuon noutaessa pallonsa takaisin käsiinsä, kuten ensimmäisestä heitosta pystyi arvaamaan, poika ei kaivannut paljoakaan harjoittelua, eikä ollut tullut siis sen takia pallottelemaan, eikä kukaan luullutkaan niin, hänhän oli valmiiksi jo niin hyvä ? senhän näki nyt koris peleissäkin. Dante teki muutamia taitavia leijappeja, muutenkin koko palloilu tuntui pelkältä tanssilta, koripallo oli kuitenkin tanssiin verrattuna hivenen miehisempi laji. Pallo meni vain kaksi kertaa ohi korista puolen tunnin sisällä, mitä hän siinä leikitteli. Oranssi pallo pysyi hyvin pojan hallussa tuon juostessa vuoron perään kummallekin korille ja onnistuen tekemään kolme taidokasta donkkausta ottaen huomioon Danten pituuden joka teki siitä vaikeaa esimerkiksi korispeleissä. Nuorukainen hieraisi tummanruskeita hiuksiaan kädellään pois kasvojensa edestä etsiessään mahdollisimman vaikean kulman heittäessään viimeistä koriaan. Suoraa sivulta, niin että mihinkään ei voinut tähdätä tarkasti, hän keskittyi tarkkaan ja sen näki selvästi kurtistuneista kulmista. Kaunis jousto jaloista ja pallo lensi sievässä kaaressa kohti koria, irvistys levisi nuoremman huulille pallon kalahtaessa ensimmäisenä korin reunoihin, mutta upoten sitten läpi ja jääden pomppimaan paikalleen maahan.

Dante oli saanut muuta ajateltavaa, hän oli tuskin tajunnut että pallo oli tosiaan sujahtanut läpi korista kun hänen katseensa oli pureutunut kentän aitojen läpi kohti tyttöä, joka istui erään puun tuntumassa tuhertamassa johonkin. Poika nappasi pienesti hymyillen pallon oikeaan käteensä ja pyyhkäisi vasemmalla otsaansa katsellessaan tytön pitkiä hiuksia jotka lainehtivat lempeässä, lämpimässä tuulessa. Toinen oli saatellut katsella hänen pelailemistaan kauankin mutta sehän ei haitannut tuota nuorukaista yhtään tuon avaessa kaksi nappia lisää paidastaan ja lähtien kohti kentän ovea. Hän nappasi treeni kassinsa olalleen ja pyöritteli nyt koripalloa sormen päällään ja heitellen sitä ilmaan kiinnittämättä lainkaan huomiota palloon, vaan tiirasi nyt uteliaana tuota tyttöä. Dan työnsi kentän oven kiinni, mutta ei aivan niin että se loksahti lukkoon, ei kukaan muukaan sitä huolehtinut ikinä lukkoon asti, ja lähti sitten kävelemään kohti tuota tyttöä. Nuorukainen askelsi itsevarmana lähemmäksi toista ja saavuttuaan tarpeeksi lähelle tuo levitti hurmaavimman hymynsä huulilleen ja koppasi koripallonsa kainaloonsa.
"mitäs neitokainen täällä istuskelee kaukana toisten silmistä?" Dante kysäisi kuin muina miehinä ja koitti saada selvää mitä toinen oikein tuhersi, kirjoittamista se ei ainakaan ollut ja kuka tuo tyttö oli ? ilmeisesti Astonista kuitenkin, miksi se muuten oleskelisi koulun alueella.

Permelia oli ajautunut jälleen kerran viettämään paria peräkkäistä hyppytuntiaan koripallokentän läheisyyteen, jossa yleensä oli melko rauhallista. Vaan ei tietenkään tänään. Hän oli istuutunut koriskentän läheisyydessä kasvavan puun juurelle piirtelemään sarjakuvaansa, kunnes oli huomannut korisjoukkueen ilmestyneen viereiselle kentälle. Pian alkoi huuto ja kolina kun pallot tippuivat koreihin ja joukkuetoverit huutelivat toisilleen heitellessän palloa ihmiseltä toiselle. Permelia ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan sen paremmin minkään pallopelin tai muunkaan urheilulajin sääntöjä, sillä hän pelasi niitä vain koulussa liikuntatunneilla, eikä ollut koskaan ajatellut pelaavansa juurikaan mitään koulun ulkopuolella. Sen sijaan hän nautti siitä mitä osasi parhaiten ja sitä mitä hän teki parhaillaankin.

Viiva toisensa jälkeen paperi täyttyi. Värejä siinä ei ollut kuten ei muissakaan stripeissä. Vaikka hän säilyttikin useimpia valmiita strippejään kotona pienessä laatikossa, kantoi hän paria valmista mukanaankin. Tyttö vaihtoi kynää lyijykynästä ohueen mustaan tussiin, jolla alkoi hitaasti paksuntaa viivoja ja muodostaa varjoja ruutuihin. Tällä kertaa kyseessä oli pieni strippi cheerleadereiden vaikeasta elämästä. Toisin sanottuna sarkastisesta näkökulmasta siitä kuinka vaikeaa oli valita vaatteita aamulla kouluun. Toisissa näytti liian lihavalta, toiset vaatteet olivat sellaiset, jossa joku muukin voisi ilmaantua ja muissa löytyi aina jotain muuta vikaa. Loppuratkaisuna oli laittaa cheerleader pelkissä alusvaatteissaan kouluun. Tosi asiassa tuskin kukaan lähtisi pelkissä alusvaatteissa ihmisten ilmoille, mutta mikäs siinä jos liikkui rannalla bikineissäkin. Ajoi melkeinpä saman asian.

Permelia oli niin keskittynyt piirtämiseen ja kiitti onneaan, että kynä ei ollut koskettanut paperia, kun joku oli päässyt säikäyttämään hänet. Tai no, oma vikansa kaiketi kun ei kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä.
”Hiiviskeletsä useinkin tolla tapaa?” Permelia kysyi ensimmäisenä, kunnes huomasi äänensävynsä. "Anteeks, säikähdin sua vaan."
Permelia oli tehnyt toisenkin virheen säikähtämisen lisäksi: hän oli päästänyt kansionsa lipumaan maahan ja tietenkin muutama strippi oli valunut pois ja kun tuuli tarttui niihin, ne lähtivät lentoon.
”Hitto”, tyttö tokaisi ja lähti metsästämään papereitaan – hän kun ei jaksaisi piirrellä niitä uudestaan saatika saada niitä koko koulun julkisuuteen. Se siitä vielä puuttuisi.

Dante hämmentyi toisen vastaan ottoa. Tuo tyttö laittoi hänen ajatusten kulun sekaisin heti ensimmäisillä sanoilla mitä tuo pojalle sanoi ja miten töykeästi lopulta tokaisikaan. Urheilija naurahti heikosti.
"en oikeastaan, yleensä liikun paikasta toiseen huomiota kiinnittävästi ja äänekkäästi" Tuo totesi, puoleksi sarkasmilla ja puoliksi tosissaan, eihän oikeasti nyt niin kovaa ääntä pitänyt, loppujen lopulta. Urheilija unohti käytös tavat ja esittäytymisen toisen todetessa että oli vain säikähtänyt, poika ei kommentoinut asiaa sen kummemmin kuin tuhahtamalla hiljaa ja pudistamalla päätään. Toinen liike kertoi sen että häntä huvitti miten hänen saapuessaan tytöt onnistuivat mokaamaan jotain, niin että poika sai leikkiä pelastavaa prinssiä, taas kerran saman kuun aikana, mutta eipä tuolla ollut mitään sitä vastaan tuon nakatessa treeni kassinsa ja koripallonsa maahan, katsoen että ne myös pysyivät paikallaan ja lähtien etsimään toisen kanssa sivuja.

Pian he olivat jo kauhoneet karanneet sivut kätösiinsä ja Dante piteli niitä yhdessä nipussa kohteliaasti tunkeilematta ja katsomatta toisen yksityis asioita.
"mitä sinä piirtelet, mihin nämä liittyy ?" tuo totesi vilkaistessaan käsissään olevaa paperi nippua kerran saadakseen vain todeta että toisen tuhertaminen oli ollut itse asiassa piirtämistä. Päällimmäisenä hänen käsissään oli sarjakuva sivu jonka tyyli oli hyvin mielenkiintoista ja hyvin taitavaa, jos poika olisi omistanut yhtään taiteilijan silmää tuo olisi varmaan kadehtinut toisen lahjoja.
"olet hyvin taitava..." tuo kehui hymyn paistaessa tuon katsellessa käsissään olevia sivuja, hän ei kiinnittänyt ensin mitään huomiota puhekupliin ja vasta hetken kuluttua, saavuttuaan takaisin puun juurelle oli kerennyt päästä puhekupliin. Se sai pojan hymyn vetäytymään kasvoilta takaisin kuoreen ja ilme oli melkolailla sama kuin aina kotona hänellä oli, kylmä ja etäinen. Silmät olivat jumittuneet lukemaan vain yhtäkohtaa koko puhekuplasta 'raskausmyrkytys'. Tuo luki koko sivun vielä kerran yhdistäen kaikki kuvat ja tekstit toisiinsa ja kurtisti ahdistuneena kulmiaan. Niputtaen paperit kunnolla kasaan ja ojentaen ne toiselle.

"mitä tiedät raskausmyrkytyksestä ?" tuo kysyi sitten epämääräisesti katsomatta tyttöä kasvoihin, hän ei ollut nolo, eikä varsinaisesti surullinen. Pettynyt ja apea ehkä ja puhuminen tuntui tulevan kiristettyjen hampaiden takaa. Kaikki johtui vain siitä että hänen äitinsä oli kuollut samaiseen sairauteen, hänen rakas äitinsä. Dante nosti katseensa toiseen, piti sen tyynenä ja mahdollisimman rauhallisena.
"olen muuten Dante Ricci, kolmasluokkalainen koripalloilija" tuo sitten tuumasi vielä, kuin koittaen unohtaa koko aiheen minkä oli itse ottanut aiheeksi ja koitti rentoutua. Tuo tyttö oli hyvin sievä, nyt kun katsoi lähempää. todellakin silmiin pistävä.

Permelia juoksi kiinni muutamaa tuulenkuljettamaa strippiä ja luonnossivuja ja onnistui saamaan ainakin suurimman osan kasaan. Avuksi riensi myös paikalle ilmestynyt poika, joka näytti keräilevän käsiinsä ohutta paperipinoa – niitä kun oli kaiken kaikkiaan ilmaantunut järkyttävä määrä, jos laskettiin kaikki kotona pahvilaatikossa piilossa olevat sivut mukaan. Mielelläänhän tyttö olisi antanut niitä julkaistavaksi vaikka lehteen, jos aiheena ei olisi ollut jotakin niin henkilökohtaista kuin naljailu eri klikeistä. Sitä hän viimeisimmäksi haluaisi, että hänestää tulisi koko koulun silmätikku, jonka jokaista liikettä vahdittaisiin. Kakun koristeeksi kermalaiset vieläpä tekisivät hänen elämästään silkkaa helvettiä, sillä tuskinpa kovin moni osaisi ottaa strippejä täydellä huumorilla. Sarkastiset tai toisinaan itseironisetkin stripit kun eivät ehkä olleet sitä parhainta tuotosta, mitä Permelialta saattaisi odottaa.

Sitten poika ryhtyikin kyselemään mihin sarjakuvat oikein liittyivät. Mitähän sitä selittäisi. Ennen kuin Permelia keksi edes käypää vastausta, hän sai kehuja töistään. Permelia asetteli itsepyydystetyt karkulaiset takaisin kansioonsa ja varmisti tällä kertaa sen menevän myös kunnolla kiinni. Tyttö lähes tulkoon unohti, että toinen piteli käsissään vielä pientä paperinippua.
”Kiitti”, tyttö vastasi hymyillen hieman ja sipaisi pari kasvoille karannutta hiussuortuvaa korvansa taakse. ”Ei ne ole vielä kummoisia mutta kun ne saa vähän väriä ja tussausta niin kai niistäkin jotain tulee.”
Poika ojensi lopulta paperit Permelialle, joka puolestaan laittoi ne aiempien seuraksi ja sulki kansionsa uudelleen laittaen sen sitten laukkuunsa. Vielä kun kynät pudotettiin penaaliin ja penaali heitettiin laukkuun kaunsion seuraksi, oli kaikki pakattu ja Permelia oli valmiina siirtymään muualle, jos tarvitsi.
”Kiitti avusta”, Permelia totesi vielä tälle. ”Tarkotuksena ei ollu viivästyttää sun matkaa.”

Permelia käänsi katseensa poikaan kun tämä kysyi häneltä raskausmyrkytyksestä. Se tuli suhteellisen yllättäen. Poika oli tosin tainnut pidellä juuri sivua, joka oli Permelialle itselleen henkilökohtainen. Eipä tyttö paljon hymyillyt myöntäessään sitä, mutta hän oli kasvanut sinuiksi asian kanssa.
”Mun äitini kuoli raskausmyrkytykseen synnyttäessään mua”, tyttö vastasi sitten rehellisesti. ”Tai no oikeestaan sen jälkeen, mutta mitä sillä merkitystä.”
Poika vaikutti Permeliasta ensin jokseenkin vakavalta, mutta vaihtoi aiheesta esittelyyn. Niin tosiaan, kaipa sitä oli kohteliasta esitelläkin itsensä, kun kerran toinen häntä pyytämättä auttoi paperien pyydystämisessä. Ja vielä koripalloilija? Mitähän kermalaiset sanoisivat, jos tietäisivät tämän puhuvan tavistytön kanssa? No jaa, se ei kaiketi ollut Permelian huolehdittavissa, sillä hänellä nyt ei ollut mitään mainetta mitä pilata. Ja sitä paitsi, hän tutustui kyllä mielellään uusiin ihmisiin. Pakollakin mielessä kävi, että olikohan hommassa jonkinlainen juju, mutta hän päätyi lopulta siihen tulokseen, että tuskinpa. Jos hän olisi väärässä, niin omapa sitten vikansa, kärsisi myöhemmin, mutta ainakin ensivaikutelmalta poika vaikutti mukavalta tyypiltä.
”Permelia Huxtable”, tyttö esittäytyi sitten hymyn kera. ”Ekaluokkalainen... no, en oikeastaan kukaan.”

// nii joo, neitokaisemme tyyli tänään, joskin sillä on takin alla tämmöiset vaattehet =)

Dante hymähti kevyesti, toinen vaikutti kamalan ujolta ja ihan kuin tuo olisi vältellyt katsomasta poikaan, tai sitten koripalloilija vain kuvitteli väärin.
"et sä mitään hidastanut, ihan jees olla avuksi" poika vakuutti olkiaan kevyesti kohauttaen vaikuttamatta vieläkään hirmuisen ylipirteältä. Toinen ei ollut vastannut hänen jokaiseen kysymykseensä, mutta Dante antoi sen olla, ei kaikkeen ollut tietenkään pakko kommentoida, jos ei nähnyt sellaiseen tarvetta. Vakava ilme pysyi silloinkin kun toinen kertoi hänen äitinsä kuolleen raskausmyrkytykseen. Katse harhautui automaattisesti pois tytöstä ja kulmat painuivat kurttuun kun mielessä vilisi kuvia pienestä iloisesta tummatukkaisesta pikkupojasta, hänen pikkuveljestään Lucaksesta. Tunsikohan poika syyllisyyttä ? syyllisyyttä siitä että kuten tuon tytön, heidänkin äitinsä oli kuollut raskausmyrkytykseen synnytettyään Lucaksen joka oli vielä vain kuusivuotias.
"otan osaa" tuo kuiskasi sitten nopeasti ettei vaikuttaisi liian tuppisuulta, viileät silmät käänsivät kylmän, sumeisen katseensa kohti Permua ja Dante risti kätensä rintakehälleen avaten suunsa kertomaan miksi edes oli kiinnostunut koko asiasta, mutta toisaalta, toinen ei ollut kysynyt sitä joten miksi hänen olisi tarvinnut toiselle kertoa ? ehkä se oli kuitenkin tasapuolisempaa paljastaa mikä mielenpäällä oli, kun toinenkin oli kertonut hänen äitinsä kuolleen samallalailla kuin Danten oma rakas äiti.
"tuo oli kyllä, melko henkilökohtainen kysymys" Koripalloilija totesi sitten pitäen yhä viileän katseensa Permeliassa "mutta jotta oltaisiin tasavertaisia, niin voin sanoa että myös minun äitini kuoli raskausmyrkytykseen, kuusivuotta sitten kun nuorin pikkuveljeni syntyi" Tuo kiristi hampaitaan kertoessaan äidin kuolemasta. Hänestä se oli hänelle pahempi asia kuin Permelialle, koska hän oli tuntenut äitinsä jo monta vuotta ennen kuin tuo kuoli, eikä Permelia ollut kerennyt tuntea äitiään lainkaan.

"Tavis" Dante totesi toisen esiteltyä itsensä, tottakai hän oli osannut arvata toisen klikin, koska hän ei tuntenut toista nimeltä, eikä muistanut kasvojakaan.
"mmh.. kaunis nimi sinulla kuitenkin" Tuo totesi ja antoi röyhkeästi katseensa kiertää toisen vartalolla ... kuten vartalosikin tuo ajatteli ja pojan kasvoille nousi melko kiero virne hyvin nopeaksi aikaa, jonka jälkeen tuo rentoutui huomattavasti ja nappasi treeni kassinsa maasta.
"mutta siirrytäämpä vähän pirteämpiin aiheisiin" poika totesi sitten kevyesti heilauttaen hiuksiaan parempaan asentoon ja katseli toista taas enemmän silläsilmällä.
"mitä meinaat nyt tehdä ? minulla ei taida olla enää mitään sen kummempaa tekemistä tänään ja meinaa olla vähän tylsää yksin" tuo virnisti kevyesti

// Me is like sooooo sorry että on kestänyt näin hitsun kauan! Next time ei kyllä tasan kestä (ja potkia saa :D!)

Permelia ei ollut läheskään tottunut siihen, että kerman tyypit puhelivat hänelle muuta kuin ”väistä” tai ”painu kuuseen” -tyylillä. Ei sitä joka päivä oikeastaan tullut juteltua urheilijapojan kanssa. Saatika kenenkään muun kuin muiden tavisten. Luokkatöissäkin pariuduttiin klikittäin. Ehkä silloin tällöin sattui pariksi friikki tai rokkari, sikäli mikäli sai itse valita. Jos taas parit arvottiin – noh, onnea sille tavis & kermaparille... Tosin sillä hetkellä Permeliasta tuntui siltä, että hän oli sanonut jotain väärää Danten ilmeen ollessa niin vakava. Tosin hetken päästä selvisi syy siihenkin. Permelia piti sitä melko osuvana sattumana, harvemmin sitä törmäsi ihmisiin, joille olisi käynyt samoin kuin hänelle.
”Oon pahoillani”, blondi totesi lopulta keksimättä oikeastaan mitä muutakaan olisi voinut siihen tilanteeseen sanoa.

”Näkyykse noin selvästi?” Permelia hymähti toisen klikkitoteamukselle ja vilautti pienen hymyn. ”Tosin no, en ehkä näytä erityisen äveriäältä tai nörtähtävältä, joten ei siinä kai jää paljon arvailuiden varaa.”
Permelialla oli omasta mielestään hieman eriskummallinen ja epätavallinen nimi ja monesti alakoulun aikaankin olisi ollut mielummin toisella nimellään, mutta koska hänen toinen nimensä oli yhtä kuin hänen äitinsä nimi, eikä hän olisi liiemmin pitänyt siitäkään. Joten ei oikeastaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin Huxtable, joka oli sukunimenäkin toisinaan hullunkurisen kuuluinen tai Permelia, josta sentään saattoi vääntää yksinkertaisen Lian.
”Kutsu vaan Liaksi”, Permelia sanoi. ”Se on kaiketi helpompi muistaakin.”

Permelia asetteli piirroskansionsa takaisin laukkuunsa ja poimi maasta vielä pari kynää Danten jatkaessa iloisempiin aiheisiin. Tosin aihe itse tuli Permelialle ehkä lievänä yllätyksenä, kun urheilijapoika kysyi häneltä mitä hän aikoi seuraavaksi tehdä – tai no, jatkosta päätellen vaikutti siltä että kundi aikoisi viihtyä hänen seurassaan pidempäänkin. Permelia oli osittain kyllä hämmästynyt, mutta osittain mieluissaan saadessaan seuraa – sikäli mikäli toinen tosiaan kehtaisi tai uskaltautuisi näyttäytyä hänen seurassaan. Vaikka mistä sitä tiesi mitä piti tuleman kun päästiin ihmisten ilmoille vai halusikohan toinen näyttäytyä hänen seurassaan vain jos kukaan muu ei ollut lähettyvillä? Okei, täytyi myöntää, Permelian ajatukset kävivät hieman ylikierroksilla.
”Mä vai?” Permelia kysäisi hieman hämmentyneenä vielä varmuuden vuoksi. ”Ootsä ihan varma ettei sun kaverit heitä sua ulos riveistään jos näyttäydyt taviksen kanssa?”
Permelia tajusi oikeestaan vasta siinä vaiheessa että kysymyksen saattoi ottaa hieman väärinkin.
”Sori, en mä tarkoittanut pahalla tai mitään”, tyttö sanoi sitten. ”Mä en ole vaan kovin tottunut siihen että mua yleensäkään huomioidaan täällä sen paremmin. Tai no vielä vähemmän tietty koulun kerman keskuudessa...”
Gosh, nyt Permeliasta tuntui siltä että oli nolannut itsensä täysin.
"Okei, mun pitäs ehkä vaan olla hiljaa", Permelia totesi sitten hiukan humoristiseen sävyyn. "Näköjään mikään ei tuu tänään ulos oikein."

Neitokaisen katse sai urheilijan huvittumaan, toisen kysyessä näkyikö hänen klikkinsä niin selvästi. Dante kohotti toista kulmaansa ja piti kasvoillaan hyvin ilkikurista virnettä nyökäyttäyessään päätään.
"Se paistaa sinusta, tavallisuus" tuo huomautti sitten, ei tietenkään tarkoituksella mitenkään pahasti. Dante myönsi hieman kuohahtavansa sisältä, toinen oli tosiaan normaali, normaalisti Dante oli tottunut vain röyhkeisiin ja itsekkäisiin cheeleaderihin vierellään tai muuten vain värikkäisiin ja esille tuleviin tyttöihin. Vaikka Dante harvoin valikoi itselleen tyttöjä, hän oli huomannut jostain syystä vetävän puoleensa aina samanlaisia persoonia. Siksi Permeliä tuntui erikoiselta, tuo ei tarttunut automaattisesti Dantea paidan rinnuksista ja hihkunut innosta urheilijan lähellä, tuo näytti jopa epäröivän. Urheilija itse piti sitä vain haasteena, toisen sievä, jopa söötit kasvot ja uskomattoman lempeät silmät sai urheilijan tuntemaan jotain mitä hän ei yleensä tyttöjen kanssa tuntenut, vetoa pitää toinen tiukasti syleilyssään, suudella hiuksia ja kuiskutella kauniita asioita, istua hiljaa ulkona yöllä kaksin, ei hän ollut koskaan ennen miettinyt viettävänsä tyttöjen kanssa aikaansa niin.

Urheilija kuitenkin siirsi ajatuksensa pois mielestään, vaikka toinen oli tavis ja nuorempikin vielä, se ei tuntunut estävän Dantea aikeissaan.
"okei Lia, mulla ei ole lempinimiä, joskus harvoin Dan vaan" tuo totesi sitten ja antoi hymynsä valua kasvoiltaan, hän piti automaattisesti jääseinämänsä pystyssä vaikka näytti kasvojen ilmeiltään lempeältä, ei hän luottanut tuohonkaan tyttöön päätä pahkaa vaikka olikin erikoisempi tapaus kuin aikaisemmat, ei vetänyt vertoja yhdellekkään. Toinen siirtyi aiheeseen johon Dante osasi varautua ja oli osannut varautua jo kauan, siksi se alkoi huvittaa poikaa ja tuo naurahti keveästi pitäessään treeni kassia nyt jaloissaan ja laukkua olallaan, höpsö tyttö.
"Japsukka ei heitä mua ikinä ulos riveistään ja miksi niiden ikinä tarvisi tietää mitä mä teen" tuo totesi sitten kohauttaen olkiaan, Jasper oli hänen oma veljensä, luottohenkilönsä ja paras ystävänsä, vaikka tuolla olikin itsellään kermalainen tyttö ja vaikka heidän välillään ei kuulemma vielä ollut mitään ihmeellistä, ei tuota haitaisi eikä ollut ennenkään haitannut vaikka Dante liikkuisi nörtin kanssa, vaikka niin alas poika harvoin tulisi vajoamaan.

"puhu ihmeessä, se on jotenkin hellyyttävää kun sönkötät ja punastelet" Dante naurahti ja hymyili toiselle uudestaan, hän koppasi treeni kassin käteensä ja paranteli laukkujaan niin että niitä oli helppo kantaa. Toinenkin näytti järjestelvänsä jo kamansa kokoon ja poika sai kaikessa rauhassa tutkia toista. Todellakin hän haluaisi törmätä Permeliaan vielä.
"en mä sua syö, mennään kävelylle" tuo sitten kehotti, se ei ollut varsinaisesti käsky mutta Dante todellakin uskoi että toinen tulisi hänen mukaansa, miksei tulisi.

Dante ei tuntunut kuin nauravan klikkieroille, vaikka tosiasiassa se oli kuitenkin suhteellisen iso juttu. Ei sillä, harvemmin luusereita heitettiin klikeistään mihinkään, mutta kermalaisia saatettiin kuitenkin alentaa alempiarvoisiin klikkeihin – olihan tässä nyt tietenkin kuultu kaikenlaisista toimivista suhteista niin kerman jäsenen kuin kapinallisenkin kanssa, mutta omanarvonsa tuntevat cheerleaderit, rikkaat pennut ja urheilijat puolestaan saattoivat hyvinkin keplotella kyseisen kermalaisen takaisin seuraansa. Yleensä tähän riitti pelkkä kutsuhuuto, mutta sillä hetkellä ketään kermalaista – tai no Danten lisäksi luonnollisesti – ei näkynyt lähettyvillä, joten ehkäpä siis Permeliakin oli turvassa mahdollisten bimbojen saarnoilta siitä, kuinka hänen pitäisi pysyä omissa ympyröissään. Ja jos totta puhuttiin, niin mieluiten hän pysyikin. Permelia oli mieluusti mahdollisimman huomaamaton, pysyi poissa kermalaisten tieltä ja eleli omissa oloissaan. Toisin sanottuna ne ilkeät cheerleaderit ja rikkaat pennut jättivät hänet omiin oloihinsa niin kauan kun hän ei vain ollut tiellä. Permelia oli tosiaan yksi niistä jotka olivat oppineet nokkimisjärjestyksen: jos ei ollut rahaa, ei myöskään ollut asiaa parempiin piireihin, joissa lähes kaikki tuntui pyörivän rahan ympärillä.

Seuraavan kommentin kuultuaan Permelia tunsi kyllä poskiensa kuumottavan – tosin sitä taas hän ei tiennyt miltä näytti ulospäin. Mitä? Hetkinen, eihän tämä nyt passannut. Okei, siinä vaiheessa häntä kyllä nolotti hiukan. Mutta mitä voisi tosiaan sanoa? Ei Permelia ollut tottunut puhumaan kermalaisille, saatika urheilijapojille kuin ehkä anteeksipyynnön verran, jos oli sattunut olemaan tiellä.
”Heei, enkä muuten punastele”, Permelia kielsi heti ja käänsi katseensa hetkeksi nurmikkoon.
Blondi rauhoitteli hiukan itseään ja yritti pitää nolostumisensakin salassa. Ei hän sentään yleensä sillä tavalla höpötellyt kenellekään, mutta ehkä tosiaan tämä päivä oli yksi niistä, jolloin artikulaatio ei vain toiminut. Niitä selittämättömiä päiviä nyt vain toisinaan oli. Permelia huomasi toisinaan – kuten myös nyt – ajattelevansa vähän turhan paljon erilaisia teorioita, joista loppujen lopuksi mikään ei välttämättä olisi oikeassa. Blondi suhtautui siitä huolimatta vielä henkisesti hieman epäuskoisesti tilanteeseen, mutta urheilijapoika vaikutti kyllä mukavalta. Plus mitähän hän olisi sitten tehnyt ärsyttääkseen ketään kermalaista niin, että nämä viitsisivät pilailla hänen kustannuksellaan?

Dante näyttikin tekevän lähtöä nostellessaan treenikassinsa käteensä ja Permelia puolestaan tiukensi hitusen otettaan oman olkalaukkunsa hihnasta. Permelia mietti hetken, mutta ei siinä lopulta ollut kuitenkaan niin paljoa mietittävää.
”No, mikäs siinä”, Permelia suostui lopulta ja hymyili pojalle. ”Mulla on kuitenkin tunnin vapaa ennen seuraavaa tuntia.”
Ja sitten piippasi kännykkä. Ja mikäs siellä muu kuin viesti siitä, että viimeisenä ollut psykologiantunti oli peruttu, sillä opettaja oli sairastunut.
”Tee siitä oikeestaan neljän tunnin vapaa”, Permelia korjasi. ”Woodson on kai saanut jonkun viruksen ja psykantunti on peruttu.”
Permelia lähtikin edeltä tallustelemaan koriskentältä poispäin, ilman mitään hajua minne oli oikeastaan menossa – se, mitä Permelia kuitenkin tiesi oli, ettei hänellä ollut oikeastaan kiire mihinkään, kerran hänellä oli neljä tuntia aikaa siihen, että hänen vuoronsa löytöeläintarhalla alkaisi. Tosin hän olisi tietysti voinut mennä auttelemaan isäänsä tämän kukkakauppaan tai vaihtoehtoisesti hän olisi toki voinut ilmestyä töihinkin ajoissa. Siinä oli monia vaihtoehtoja.
”Koska sulla alkaa seuraava tunti?” blondi kysäisi.

Toinen kielsi punastelunsa ja Dante katsoi toista taas toinen kulma koholla, ai et vai ? tuo kysyi mielessään itseltään eikä voinut estää hymyään joka väkisillä puski tuon huulille. Permelia tulisi olemaan uskomaton persoona vielä, kun sen saisi ulos tuosta uskomattoman epäluottavaisesta kuoresta. Koripalloilijan vain pitäisi keksiä miten, ajan kanssako ? Dante oli aina ollut hitusen kärsimätön vaikka tiesi ettei kaikki tipahtanut puusta suoraan nenän eteen, vai tiesikö sittenkään, kermalainen kun oli tottunut saamaan aina kaiken, rahaa kun riitti ja sitä tuli koko ajan lisää kuin tyhjästä. Toinen suostui lähtemään kävelylle ja urheilija nyökkäsi hyväksyvästi, kyllä hän oli tiennyt että toinen tulisi, lopulta kuitenkin.

"Se Woodson voisi joutua vaikka sairaalapetiin seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, toisaalta siitä saa paljon huvia kun katsoo sen säheltämistä" Dante virnisti toisen todetessa että seuraavat neljä tuntia menisi toiselta pois, okei heillä olisi aika mukavasti aikaa tutustua toisiinsa. Nyt Danten tavoitteena oli vain ohjata toinen pois niiltä alueilta missä tapasti törmätä alituisesti Astonilaisiin, ehkä toinen huomasi nuorukaisen tavoitteen, ehkä ei, sillä ei ollut pojalle itselleen mitään väliä. Hän ajatteli sillä hetkellä myös omaa egoaan, tarpeettoman paljon.
"mulla on koko loppu päivä vapaata" tuo sanoi ja katsoi toista, korisharkkojen jälkeen Dantella oli tapana ottaa vähän vapaata jotta kerkeäisi saada itsensä takaisin koulunpenkki kuntoon, hikisenä ei missään nimessä. Tänään hänellä olisi kuitenkin ollut muutenkin lyhyempi päivä ja viimeiset tunnit oli peruttu, joten periaatteessa hänellä loppui nyt koulu.

Hymy tavoitti permelian pojan jälleen keskittyessä tyttöön koko olemuksellaan. Kädet kantoivat kasseja kuin ne olisivat olleet täydellisen kevyitä ja tuo heilautti pitempiä hiuksia pois kasvoiltaan. Hänellä oli kyllä auto koulun parkissa, mutta kuntoilun vuoksi oli virkistävää käydä tekemässä pieni lenkki, eikä tyttö seura ollut lainkaan pahaksi.
"jos viitsit venata, niin käyn heittämässä kamppeet autooni" tuo sanoi sitten ja kastoi toista. Nopeasti tuo siirsi askeleensa kohti parkkipaikkaa odottamatta edes että toinen sai kunnolla vastattua hänelle ja hetken kuluttua hän saapui takaisin. Pyöritellen autonsa avaimia sormissaan.
"kiitos kaunotar" tuo virnisti sitten hivenen flirttailevaksi ja lähti kävelemään pitkin katua, hänellä ei varsinaisesti ollut mitään määränpäätä mihinkään, toinen toki saisi ehdottaa jos keksikin jonkin paikan jonne mennä.
"olet siis taitelija" tuo totesi sitten ja vilkaisi toisen laukkua jossa toisen sarjakuvakansio oleskeli nyt täydellisen turvassa tuulelta.