I'm a frozen rose

// Tänne joku, joka ei mielellään kiusaisi tyttöstä (: //

Cheerleadereiden harjoitukset olivat hetki sitten päättyneet ja tyttöjen pukuhuone oli täynnä puheensorinaa. Nopeasti cheerleaderit poistuivat ryhmittäin pukuhuoneesta ja puheensorina vaimeni.
Penelope Ravens istui liikuntasalin lattialla ja nojaili seinään takanaan. Hän oli epäonnistunut yhdessä kohtaa heidän koreografissa, joten Pepe oli pakotettu jäämään harjoittelemaan se kohta kuntoon. Tyttö oli osannut sen vielä edellisissä harjoituksissa, mutta nyt hänen päänsä oli täynnä muita ajatuksia kuin cheerleadereiden koreografia.

Pepen katse oli kiinnittynyt salin kattoon ja tyttö tuijotti sitä ajatuksissaan. Hän yritti muistella koreografiaa mielessään, mutta ajatus eksyi pakostakin aivan toiseen asiaan; äidin miesystävään Pauliin.
Tyttö värähti ajatellessaankin koko miestä. Pelko kohosi hänen silmiinsä ja tyttö pyrki rauhoittamaan villiintynyttä sydäntään. Paul tulisi heille taas viikonloppuna. Äiti oli siitä innoissaan, Peter ei osannut sanoa mielipidettään ja Pepe oli aivan kauhuissaan. Siitä viime kertaa Pepe ei varmaan koskaan unohtaisi. Sitä, miten Paul yritti kosketella häntä.
Pepe värähti uudestaan ja pudisti päätään inhosta. Neidin kasvoille oli kohonnut tuskainen ilme.

Pepe ajatteli, että saisi pidettyä ajatuksensa pois Paulista harjoittelemalla koreografiaa.
Tyttö nousi ylös maasta ja alkoi laskea päässään sekunteja. Vasen, oikea, taakse, eteen, hyppy, hyppy...
Kaikki sujui hyvin aluksi, mutta taas hän tunaroi siinä samaisessa kohdassa, jossa oli jo aikaisemminkin möhlinyt. Askeleet menivät sekaisin ja tyttö oli kaatua maahan. Pepe ei kuitenkaan kaatunut, vaan onnistui pitämään tasapainonsa. Tyttö nyrpisti hitusen kasvojaan ja yritti uudestaan.
Paul tulisi taas viikonloppuna.
Tällä kertaa Pepe kaatui maahan takapuolelleen ja ähkäisi pienestä kivusta. Hän potkaisi kenkänsä pois jalasta ja heitti ne kauemmas itsestään. Hänen teki mieli alkaa kiljua ja yrittää vain unohtaa se kauhea mies!

Korisjoukkueen harkat oli peruttu, mikä vitutti suurinta osaa joukkueesta. Eric Dupont taas... no, hän kuului niihin, joita asia ärsytti suunnattomasti. Viimekertaisetkin treenit olivat jääneet väliin, ja nyt taas toiset! Olisi ihme jos joukkue ei häviäisi seuraavaa peliä, etenkin kun otti huomioon sen miten parin jäsenen mielen tasapaino oli järkkynyt. Eric ei halunnut muistella sitä pukuhuonetapausta. Ei halunnut, se oli kamalaa ja ennenkuulumatonta ja joku oli ilmeisesti saanut siitä jo vihiä. Seuraavan kerran kun Eric näkisi Bladen tai Smithin, hänen olisi pakko huutaa niille MITÄ MINÄ SANOIN.

Mutta nyt, Eric oli päättänyt mennä harjoittelemaan koreja saliin. Hänellä oli treenivaatteet päällä, valkoinen t-paita ja harmaat kollarit sekä tennarit, eli erittäin harvinainen vaatekerta Eric Dupontille. Käytävällä kohti salia kävellessään jätkä sai osakseen parit huikkaukset ja moikkaukset, mitkä osaltaan lämmittivät hänen mieltään. Eipä ollut imago aivan pilalla ainakaan vielä... kunhan kukaan ei vain saisi lisätietoja.

Salin ovi kolahti, poika astui sisään ja sai harmikseen todeta että ei ilmeisesti ollut yksin. Joku cheerleader. Eric oli vähällä perääntyä siitä ovesta, josta oli tullut, takaisin käytävälle, mutta tuli toisiin ajatuksiin. Tyttö vaikutti näin kauempaa katsottuna hieman, eh, ehkä ei suinkaan murheelliselta, vaan vähän epäonniselta. Herrasmiehenä Eric ei voinut jättää neitoa pulaan, joten hän askelsi tytön luo, ja päätään uteliaasti kallistaen kysyi:
"Ootko ok?"

Pepe ei kuullut salin oven kolahdusta, sillä hänen päässään vilisi vain miljoonia ajatuksia, joista tyttö halusi mielellään päästä eroon. Pepen kengät lojuivat nyt kauempana hänestä ja tyttö nosti kätensä hiustensa sekaan.
"Ääh.." Pepe ähkäisi ja puristi silmänsä tiukasti yhteen. Lähtekää pois, senkin typerät ajatukset ja jättäkää rauhaan! Pepe ei halunnut ajatella enää sitä kamalaa miestä, joka voisi jonain päivänä vielä pilata hänen elämänsä totaalisesti!
Pepen oli tehtävä asialle jotain, mutta... Mitä hän voisi? Äiti ei varmasti uskoisi sanaakaan, mitä tyttö kertoisi Paulista. Noh, olihan se Pepen syy, että äidin miesytävät olivat jättäneet naisen, kun Pepe oli hieman vihjaillut heille äitinsä huonosta käytöksestä. Niin, äiti ei uskoisi sanaakaan.

Pepe hätkähti näyttävästi, kun kuuli kysymyksen, joka oli mitä luultavammin hänelle esitetty. Kädet laskeutuivat takaisin sivuille Pepen siirtäessä katseensa puhujaan, joka oli poika, joka kuului koripalloa pelaaviin nuorukaisiin.
Tyttö lipaisi kielellään huuliaan ja mietti, mitä ihmettä hän sanoisi. No, Pepehän ei tuntenut tätä poikaa niin hyvin, oli nähnyt vain pelaamassa koripalloa ja cheerleaderit kannustivatkin heitä joka ottelussa. Tyttö voisi sanoa kaiken olevan kunnossa, mutta halusiko hän sanoa niin? Nimittäin nyt Pepe halusi paljastaa jollekulle näitä ajatuksiaan, mutta...
Pepe kömpi ylös lattialta ja suoristeli mekkonsa helmaa.
"Äh, joo siis.. No, miten sen nyt ottaa.." Pepe päätti vastata hieman kierrellen. Hän ei nimittäin ollut varma, kuuluiko tämän pojan luonteeseen juoruilu vai osaisiko toinen pitää keskustelut itsellään.

"Hmm.. Tulitko harjoittelemaan?" Pepe kysyi sitten, sillä mitäs muuta tuo poika täällä tekisi.
"Nimittäin sitten joudut olemaan täällä kanssani. Minut pakotettiin jäämään harjoittelemaan meidän koreografiaamme seuraavaa peliä varten. Saattaa mennä hetki, ennen kuin osaan sen kunnolla.." Pepe mumisi ja raapi kynnellään hennosti poskeaan.
"Olen Pepe. Jos et tiennyt", Pepe esittäytyi sitten, sillä nyt toisen nimi ponnahti hänen mieleensä.
"Ja sinä olit.. Eric?" tyttö kysyi varmistellen ja soi toiselle epävarman hymyn.

Eric tarkkaili tyttöä kiinnostuneena, ei tietenkään sillä tavalla kiinnostuneena kuin jotkut juoruilijat koulussa, enemmänkin "otan-osaa-mitä-sinulle-sitten-onkaan-tapahtunut" kiinnostuneena. Tytön epämääräinen vastaus Ericin kysymykseen oli kiinnostava, tuo ei ilmeisesti tuntenut poikaa. Harmi. Pitäisi varmaan tutustuttaa.

"Oli tarkoitus tulla heittelemään koreja, joo", Eric nyökkäsi osoittaen koripalloaan ja hymyillen pahoittelevasti. "Korisjoukkueelta peruttiin taas treenit."
Ja sitten se tyttö sanoi nimensä. Pepe. Pepe Ravens ilmeisesti. Ericin kasvot olivat vähällä venähtää, mutta kokemuksen tuottaman varmuuden ansiosta ilme pysyi samana. Mutta että Penelope Ravens. Eikö tämä ollut se muija jolla oli jotain menossa Chad Wheelerin kanssa?
"Eric Dupont", Eric sanoi ja hymyili vinosti, mutta antoi hymyn kuivua sitten huolehtivaksi ilmeeksi. "Mutta onko sulla tosiaan kaikki ok?"
Vai tarvitsetko olkapään jota vasten itkeä! Tuota viimeistä poika ei tietenkään sanonut ääneen.

//pelaan tällä liian gemma-maisesti xD//

// :,D //

Pepe nyökkäsi, kun poika sanoi tulleensa heittelemään tänne koreja.
"Niin vähän ajattelinkin", tyttö vastasi, hymyili hitusen pirteämmin ja sujahti hakemaan heitettyjä kenkiään käsiinsä. Pepe pisti ne nopeasti takaisin jalkaansa ja katsahti taas Ericiin, ottaen suuhun menneet hiukset pois sormillaan.
"Hehe... Pieni tunteenpurkaus tuli äsken.." Pepe mumisi, hitusen nolona.

"Miksi ne peruttiin? Ja taas? Eikö teillä kohta ole isompi ottelu tulossa?" Pepe kysyi kiinnostuneena, yrittäen näin saada omat ajatuksensa pois perhe-elämästään.
"Sitähän varten me täällä treenaamme, teidän peliänne", Pepe lisäsi nopeasti ja hymyili huvittuneena.

Mutta sitten, Eric kysyi sen kysymyksen, jota tyttö olisi halunnut välttää. Pepen huulilla ollut hymy hyytyi nopeasti ja tyttö katseli liikuntasalin lattiaa. Nyt piti miettiä, voisiko Pepe paljastaa tälle pojalle perhe-elämästäänsä jotain? Vai voisiko hän jotenkin yrittää kierrellä sitä oikeaa asiaa, mutta kuitenkin piilottaa oikeat ajatuksensa niihin mukaan?
"Minulla on yksi kaveri, joka avautui minulle elämästään. Hänen äitinsä miesystävä kuulemma ahdistelee kaveriani. Kaverini ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän kertoi asian minulle ja toivoi minun auttavan. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten voisin häntä auttaa", Pepe puhui sitten ja nosti katseensa maasta Ericiin. Pepe puhui mielestään varsin uskottavasti ja Eric voisi ihan hyvin uskoa tämän kertomuksen; oikeaa totuutta pojan ei tarvitsisi tietää. Senkin takia, koska Pepe ei halunnut, että ihmiset olisivat huolissaan hänestä. Pepe halusi muiden olevan iloisia ja huolettomia, eikä heidän tarvinnut murehtia Pepen elämästä.

"Valmentajan vaimo synnyttää", Eric vastasi ja pudisti päätään. Hänen mielipiteensä oli selvä: miksei se nainen voinut valita jotain muuta päivää lapsensa ulos päästämiseen. Ja tässä oli tosiaan tulossa parikin isompaa, tärkeämpää peliä. Eli pelejä joilla oli oikeasti väliä! Ja sitten valmentaja menee ja pistää vaimonsa paksuksi...

Tytön reaktio Ericin kysymykseen sai pojan tuntemaan itsensä uteliaaksi paskaksi. Hän astahtikin puoli askelta eteen päin, mutta muisti sitten sen Wheelerin jätkän. Helkkari. Ei olisi kovin viisasta tehdä tuttavuutta jalkapalloilijan muijan kanssa. Jalkapalloilijat kun tuppasivat yleensä olemaan noin kolme kertaa isompia lihaksistonsa puolesta, kuin koripalloilijat. Ei sillä että korispelaajat olisivat mitään tikkuja olleet, mutta fakta vain nyt oli se, että jalkapalloilijat olivat isompia. Piste.

"Tuollaiset sairaat paskat..." Eric mutisi ja pudisti jälleen päätään, "... ne pitäisi sulkee johonkin pehmustettuun huoneeseen veitsen kanssa."
Yleensä hän ei tosiaankaan suhtautnut asioihin, jotka olivat väärin, näin aggressiivisesti, mutta tuollaiset sairaat paskat, niin... ne pistivät kenen tahansa veren kiehumaan. Sitä paitsi lakikin kohteli niitä liian reilusti!

"En tiedä saanko kysyä, mut kysyn kuitenkin. Saat jättää vastaamatta... kuka se kaverisi on?"

"Voi hemmetti..." Oli ensimmäinen ajatus, mikä ponnahti Pepen mieleen Ericin udellessa tämän Pepen kaverin nimeä. Tytön silmät kohosivat aluksi kattoon, jonka jälkeen ne laskeutuivat lattialle ja sitten takaisin Ericiin.
"E-et tunne häntä, hän on... Ööö... Toisesta koulusta. Olimme lapsina hiekkalaatikkokavereita", Pepe vastasi hyvin epämääräisesti ja tytön sydän alkoi jyskyttää. Oliko hän nyt paljastanut totuuden toiselle?

"Miten sinä neuvoisit kaveriani? Mitä hänen pitäisi tehdä?" Pepe kysyi sitten ja katsoi poika kiihkeästi. Hän toivoi, että toisella olisi antaa edes jotakin neuvoa hänelle. Pepellä ei itsellään ollut mitään mielessä, joten neuvoja piti kysellä toisilta.
"Jos äitini- tai siis hänen äitinsä ei usko kaveriani?" Pepe korjasi nopeasti erheensä ja veti syvää henkeä.
Pepe halusi juosta nopeasti pois paikalta, mutta hänen jalkansa eivät liikahtaneetkaan.

Pepen epäonneksi Eric oli erittäin hyvä ihmistuntija, ja poika osasi heti sanoa että nyt tyttö ainakin valehteli. Jätkä ei vain osannut sanoa miksi Pepe valehteli, eikö hän kehdannut kertoa, jos vaikka kyseessä olikin joku toinen cheerleader? Tai kenties joku alemmasta kastista? Eihän Ericin mieleen tietenkään tullut että tyttö olisi voinut puhua itsestään...

... ei, ennen kuin tuo erehtyi sanomaan "äitini". Poika soi terävän katseen Pepelle. Ei se ollut sillä tavalla vihainen katse, enemmänkin nuhteleva miksi valehtelit -katse. Tai kyllähän hän toisaalta ymmärsi tyttöä, kun toinen ei käynyt toitottelemaan noin vakavista asioista tuikituntemattomalle. Mutta silti se tuntui vähän oudolta, tai ehkä Eric vain luuli. Olihan hän kuitenkin tottunut olemaan se tyyppi jolle voi kaikesta itkeä ja valittaa.

"En tiedä mitä hänen pitäisi tehdä", poika totesi hiljaa, painottaen persoonapronominiä hän. "Mutta neuvoisin häntä olemaan vahva."

Kun Ericin katse muuttui sitten sellaiseksi, joka kertoi ainakin Pepelle sen, että hän oli jäänyt kiinni valheesta. Tyttö hengitti aivan hiljaa ja pysyi liikkumattomana paikoillaan. Ericin antaessa neuvon 'olemaan vahva' Pepen kasvoille kohosi tuskastunut ilme. Tyttö luuli olevansa vahva, ainakin henkisesti, mutta fyysisesti hän oli voimaton. Ainakin sen kokoista miestä, kuin Paul, vastaan.
Oli hyvin vähällä, ettei Pepe saavuttanut murtumispistettään. Tyttö puri huultaan niin kovaa, että sai pidettyä sen tunnepurkauksen sisällään. Huulesta alkoi vuotaa verta, mutta eipä se paljoa tyttö pysäyttänyt.

"Mitä tarkoitat..? Siis olemaan vahva? Se... Se ei vain ole niin helppoa..." tyttö kuiskasi. Hänen lauseestaan ei ottanut selvää, että puhuiko hän vielä 'kaveristaan' vai nyt jo itsestään. Ei Pepe ollut itsekään varma, mutta helppoa puhuminen ei ollut. Pepen katse oli nauliintunut lattiaan.
"Pelko siitä, että mies.. Että se mies voisi minä hetkenä hyvänsä hyökätä kimppuusi... Siinä tilanteessa on hyvin vaikeaa olla vahva.." tyttö jatkoi yhä hiljaisella äänellä ja katse pysyi tiukasti lattiassa.

Eric hengähti raskaasti, tytön ongelma kuulosti niin kamalalta ja silti jotenkin arkipäiväiseltä. Ei hän siis tietenkään väheksynyt tuota pelkoa, mutta eikö sitä tapahtunut monille? Poika kallisti nopeasti päätään, antoi koripallon pudota kainalostaan ja harppasi sitten Pepen luo. Sekuntin epäröityään Eric kuitenkin kietoi kätensä tytön ympärille. Ei, se ei ollut sellainen nyt-lohdutan-sinua-joten-haluan-tiedät-kyllä-mitä -halaus, joita poika yleensä harrasti. Se oli epäitsekäs halaus, jonka oli tarkoitus lohduttaa ja antaa konkreettisesti tukea, eikä Eric odottanut vastapalvelusta. Hän arveli saavansa enintään läimäytyksen tai ehkä vihaisen jalkapalloilijapoikaystävän peräänsä.

//*mutin* tuosta en kai olis edes pidempää saanut...//

// LOISTAVA VIESTI EIKÄ SIIHEN OLISI MUUTA SAANUT <3 ja jos olisi, se olisi ollut täyttä shittiä... (: //

Yhtäkkiä poika olikin ilmestynyt hänen eteensä ja Pepen ympärille kiedottiin kädet. Tytön silmät suurenivat hitusen, kun Eric halasi häntä. Pepe ei itse nostanut käsiään kietoakseen niitä pojan ympärille, sillä tyttö oli jotekin jähmettynyt paikoilleen. Halaaminen Ericin kanssa tuntui niin erilaiselta kuin halaaminen Chadin kanssa. Eric ei tuntunut tutulta, kuten Chad.

Pepe oli siinä aivan paikoillaan ja kamppaili ajatustensa kanssa. Se oli siinä, hän oli paljastunut. Eric tiesi, että tyttö oli puhunut itsestään.
"Taidan olla aika huono valehtelija.." Pepe kuiskasi sitten ja hänen silmänsä olivat tällä kertaa kiinnittyneet liikuntasalin seinään. Sitten Pepe erkani toisen halauksesta ja kohtasi varovaisesti toisen silmät. Pieni hymy kohosi tytön huulille, se oli surullinen, mutta kiitollinen.
"En yleensä halaile vieraita ihmisiä... Mutta kiitos kuitenkin, kun yritit lohduttaa.." Pepe mumisi hiljaa.
"Ole kiltti äläkä kerro tästä Chadille... Tai siis, en edes tiedä, tunnetteko te, mutta.. Älä kerro tästä hänelle tai kenellekää, ole kiltti.. Minun täytyy selvittää nämä ajatukset ensiksi itseni kanssa.." Pepe mumisi sekavasti ja pudisteli samalla päätään.

"Oot sä aika surkea", Eric myönsi ja hymähti. "Ja anteeksi. En vaan osannut oikeen sanoa mitään."

Poika katseli tyttöä hetken ja ihaili tavallaan tuon rohkeutta, sitä ettei halunnut asiaa kerrottavan kenellekään. No eipä Eric olisi kyllä halunnut kertoakaan, kaikista vähiten Wheelerille, koska tuo olisi varmaan saanut jonkun mustasukkaisen kohtauksen tai jotain. Ei niistä jalkapalloilijoista aina tiennyt. Mutta kun Eric nyt tarkemmin ajatteli, niin eikö Chad ollut sieltä rauhallisemmasta päästä? Tai jotain.

"Oon kyllä sitä mieltä että sun kannattaisi kertoa Wheelerille", Eric totesi hetken mietittyään. "Ja eiköhän sun kannattaisi kertoa äitilleskin, sillähän se on virallinen päätösvalta asiaan, eikö?"

"Niin, mutta.." tyttö aloitti surkean kuuloisena ja laski katsettaan pojan silmistä alemmas.
"... Chadille kerron sitten, kun pystyn... En olisi luultavasti kertonut tästä edes sinullekaan, mutta yllätit minut heikkona hetkenä..." Pepe aloitti hiljaa ja alkoi miettiä, miten äiti tähän reagoisi.
"Äiti ei enää usko minua.. Niin hän ainakin viimeksi huusi minulle, kun olin onnistunut sähläämään hänen jo ties kuinka monennen miessuhteen..." tyttö mutisi ja hymähti hitusen huvittuneena.
"Äidin miesystäviä on ollut helppo manipuloida.." tyttö totesi ja nosti katseensa taas Ericiin. Nyt Pepen katse oli hetken aikaa vahvempi, mutta muuttui taas heikoksi, kun uusi ajatus ponnahti mieleen.
"Tämä onkin vaikeampi tapaus.." Pepe kuiskasi ja laski katseensa ties kuinka monennen kerran alas lattialle.
"Täytyy nyt... Katsoa, miten tilanne etenee.." tyttö kuiskasi hyvin vaimeasti. Oikeasti tyttö ei todellakaan halunnut odotella, jos tilanne muuttuisi oikeastikin pahemmaksi. Hänen täytyisi vain yrittää vältellä tilanteina, jossa tyttö olisi kahdestaan tämän Paulin kanssa.

"Saanko ilmoittaa aika rankan mielipiteen?" Eric tiedusteli varovasti, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, oli se sitten kieltävä tai ei. "Sun äidilläs on joku pahasti vialla jos se ei usko sua tässä asiassa", poika jatkoi, odottaen että nyt saisi ehkä sen läimäytyksen kun melkeinpä solvasi tytön perhettä. Tyttö vaikutti fiksulta, mutta tämän asian suhteen kuitenkin kummallisen typerältä ja haluttomalta tehdä mitään. Sillä oikeasti, kuka äiti ei ottaisi tosissaan tälläistä asiaa ja vaikka keskustelisi sen miesystävän kanssa? No, naiset. Kuka niistä selvää otti.

"Anteeksi muuten kun tunkeilen näin", Eric totesi yhtäkkiä. Tämähän nyt tosiaan oli vähän outoa, ei yleensä ventovieraille oltu näin avoimia. Vai olikohan se sitten niin, että tuntemattomille oli helpompi puhua? "Ja en muuten ajatellut kertoa tästä kenellekään, jos sitä pelkäät - ja jos et halua että kerron."

"Tapaisitpa äitini", tyttö totesi toivottomasti ja huokaisi hiljaa.
"Sanooko nimi Michelle Blom sinulle mitään? Näyttelijä 70- ja 80-luvulla. Aika iso tähti silloin", Pepe aloitti ja otti nyt katsekontaktin Ericiin.
"Hän on minun äitini. Ja tiedätkö, millaisia entiset näyttelijättäret ovat?" tyttö jatkoi toivottomalla äänensävyllä.
"Äitini on ylpeä, edelleen julkisuudenkipeä, haluaa mainetta ja kunniaa. Lisäksi, hän rakastaa koruja ja muita hepeneitä. Hän rakastaa miehissä vain sitä. Hän tekee mitä vain kietoakseen miehen pikkusormen ympärilleen. Ja juuri minä olen ollut se, joka on vahingossa onnistunut pilaamaan hänen suhteensa mieheen kertomalla miehille, että äiti rakastaa vain koruja. Äiti on menettänyt luottamuksensa minuun näissä asioissa. Hänen..." Pepe lopetti kesken, sillä seuraavaa lausetta olisi vaikea sanoa.
"... Hänen pitäisi nähdä asiat omin silmin, ennen kuin uskoo minua enää.." tyttö mutisi hiljaa laskiessaan katsettaan alaviistoon. Nyt tyttö toivoi, että olisi toiminut toisin menneisyydessä. Hän halusi, että äiti pystyisi luottamaan Pepen puheisiin, mutta välillä hänen äitinsä oli aikamoinen teinityttö.

"Et sinä tunkeile. On.. On helpottavaa, kun saa puhua jollekulle.." Pepe sanoi sitten ja siirsi katseensa takaisin Ericiin.
"Olisin hyvin kiitollinen, jos tämä jäisi meidän väliseksi.." tyttö mutisi ja hymyili hitusen.

Toisen äiti kuulosti kamalalta. Suoraan sanottuna hirveältä. Eric tunsi itsensä uskomattoman voimattomaksi tämän asian suhteen ja kirosi mielessään itseään. Olisi vain pitänyt pötkiä karkuun heti kun näki että sali ei ollutkaan vapaana. Typerä ritarillisuus...
"Ehkä... ehkä sun pitäisi kertoa tällekin tyypille mitä sun äitisi siltä haluaa", Eric sanoi, tosin epäili idean toimivuutta. Ei, se ei toimisi missään tapauksessa. Jos se sairas paska oli Pepestä kiinnostunut, ei se lähtisi tiehensä vaikka tytön äiti haluaisi mitä.

"Meidän väliseksi jää, vai näytänkö juoruilijalta?" Eric heitti hymyillen pienesti. Poika tosiaankin tiesi mistä sopi puhua ja mistä ei, ja tämä oli sellainen asia joka voisi oikeasti satuttaa jotakuta (ja pahasti), jos se leviäisi ja jos siitä alettaisi tehdä numeroa. Aston, juoruilijoiden oma valtakunta.

"En.. En usko, että se auttaisi.." Pepe mutisi hiljaa toiselle ja puri huultaan. Pepe aavisteli, että vaikka hän kertoisikin miehelle hänen äitinsä rakastavan vain miehen koruja, mies ei välittäisi, vaan jatkaisi valesuhdettaan. Tyttö pystyi vain toivomaan, että mies oli ollut heidän ensitapaamiskerralla niin juovuksissa, ettei tiennyt mitä oli tekemässä. Pepe ei edelleen uskonut, että se mies olisi voinut jotenkin kiintyä Pepeen, sen täytyi olla vain tytön kuvitelmaa.
Kuvitelma, joka oli täyttä totta.

"Kiitos.." tyttö kiitti hiljaa, kun Eric lupasi pitää tämän heidän välisenä asiana. Tyttö ei todellakaan halunnut koko koulun tietävän tästä asiasta! Voi elämä, jos koulu saisi tietää. Se olisi kunnon murskaamista.

"Hmm.. Minun pitäisi varmaan harjoitella sitä koreografiaa.. Ja sinun piti tulla heittelemään koreja", tyttö muistutteli ja katsahti poikaa sellaisella katseella, että tyttö ei enää jaksanut puhua tästä asiasta.
"Älä anna minun häiritä", lisäsi, hymyili pienesti ja siirtyi kauemmas pojasta.

"Ei se auttaisi", Eric tokaisi. Hän oli oikeastaan ehdottanutkin sitä vain kohteliaisuuttaan ettei vaikuttaisi niin tylyltä. Ja jotta saisi lievennettyä sitä riittämättömyyden tunnetta, joka rupesi ottamaan otettaan. Toisen mainitessa korit, Eric vilkaisi vähän tylsästi sitä koripalloa, joka oli nyt tietenkin vierinyt perimmäiseen nurkkaan. Sitten poika vilkaisi Pepeä ja pudisti päätään.

"Ehkä mä jätän ne korit myöhemmälle", Eric sanoi mietteliäästi. Joo, jotenkin korien heittely tuntui tyhmältä näin päätteeksi, ja sitä paitsi, hänhän voisi ihan hyvin käydä pelaamassa pari rundia katukorista joidenkin tuttujen kanssa. Eiköhän se valmentajakin palaisi hommiinsa ihan pian ja pistäisi koko joukkueen helkkarinmoiseen rääkkiin.

Pepe katsahti Ericiin vinosti hymyillen, kun poika sanoi, että jättäisi korit myöhemmäksi.
"Miten vain tuntuu parhaalta", tyttö totesi ja sulki silmänsä. Hän alkoi muistella koreografiaa mielessään ja alkoi tehdä sarjaa.

Olo tosiaan tuntui paljon kevyemmältä kuin aikaisemmin. Oli helpottavaa päästä avautumaan jollekin näistä ajatuksista, joista tyttö olisi halunnut vain vaieta iäksi. Hänen olisi puhuttava tästä äitinsä kanssa, vaikka äiti väittäisikin vastaan. Lisäksi, tyttö halusi kertoa tästä Chadille. Vaikka heidän suhteensa oli hyvin sekava ja aluillaan, tyttö tunsi tarvetta kertoa tästä pojalle.

"Hyppy, hyppy, vasen, oikea.." Pepe mutisi liikkuessaan lattialla ja sitten hän yritti muistella, miten vaikein kohta meni. Hyppy ja alas, kyykkyyn ja hyppy eteen.
Pepe avasi silmänsä, kun huomasi onnistuneensa.
"Jes! Minä onnistuin!" Pepe hihkaisi iloisena ja katsahti Ericiin jo paljon pirteämmällä ilmeellä.

Eric nyökkäsi tytölle, ja askelsi sitten pallonsa luo kun toinen sulki silmänsä. Poika uskoi saaneensa toista piristettyä edes hiukan, joten hänen tehtävänsä oli täällä suoritettu. Ei hän kyllä itsestään liikoja luullut, ja arveli että Pepen masentunut mielentila palaisi takaisin suhteellisen nopeasti. No, sitten se ei olisi enää Ericin ongelma. Poika nappasi pallonsa ja kääntyi takaisin tyttöä kohden juuri parahiksi näkemään toisen täydellisen suorituksen.

"Kunhan vedät sen yhtä hyvin pelissäkin", Eric virnisti nyökäten. "Joo mutta mä taidan lähteä kalppimaan. Älä masennu. Ai niin ja sun ei tarvitse mainita Wheelerille musta mitään, en tunne sitä jätkää niin hyvin joten en tiedä onko se sitä epäluuloista ja mustasukkaista lajia."

Pepe nyökkäsi Ericille, joka ilmoitti olevansa lähdössä.
"Kiitos, kun.. Kun kuuntelit", tyttö kiitti hennolla äänellä ja hymyili hitusen toiselle. Penelope naurahti kevyesti, kun Eric sanoi vielä, ettei tytön tarvinnut mainita hänestä Chadille.
"Jos minä häntä mitenkään tunnen, hän ei taida olla kumpaakaan lajia", tyttö totesi hitusen huvittuneena ja siirsi hiussortuvansa korvan taakse.
"Oli kiva tutustua hieman paremmin. Toivottavasti teidän pelinne onnistuu jotenkin, vaikka ette olekaan päässeet hyvin harjoittelemaan. Pidän peukkuja", tyttö puhui sitten ja näytti molemmilla käsillään peukkuja.

//Se oli tässä? Kiitos seurasta! (:

//joop, siinähän se taisi olla. kiitoksia ^^ pääsin taas kokeilemaan mieshahmolla pelausta :--D//

"Eipä mitään", Eric nyökkäsi hymyillen. Ei hän viitsinyt oikein lisätä että kuuntelemista hän teki melkeinpä työkseen, se olisi nimittäin saattanut vaikuttaa vähän pinnalliselta. Poika nyökkäsi sitten vielä uudemmin, kun tyttö ilmoitti että Wheeler ei ilmeisesti ollut sitä mustasukkaista saatika epäluuloista tyyppiä. No, ihan hyvä niin.

"Sunhan on pakko pitää peukkuja", Eric kuittasi, viitaten tällä siihen, että Pepe oli cheerleader; cheerleaderien tehtävä oli hurrata ja kannustaa ja pitää peukkuja. "Joo, mutta nähdään."
Poika nosti toista kättään pieneksi hyvästiksi ja lampsi sitten urheiluvälinevarastolle, jonka ovi ei ollut ihme ja kumma lukossa, heitti koripallon sinne ja lähti nopeasti vielä Pepen suuntaan vilkaisten ovea kohden. Siitä poika katosi käytävälle, mieli kummallisen kepeänä.