Welcome to a new kind of tension

// ooh pitkätönkkökökkö mut tänne mukaan pyydän tai siis vaadin tyylirikkoa nörttipoikansa kanssa. : )

Käytävällä kävi melkoinen hulina. Osa kuiski porukassa juoruja, kun taas toiset tahallaan hieman kovaäänisemmin arvostelivat ohitse käveleviä oppilaita. Kellon mukaan oppituntien pitäisi alkaa näillä sekunneilla, mutta suurimmalla osalla astonin oppilaista ei näyttänyt olevan mikään kamala hoppu tunneilleen. London joutui laittamaan merkille, kuinka käytävällä kierrelleet opettajat joutuivat raivoamaan muutamille pahiksiksi klikitetyille oppilaille. Hattaratukkaisella tytöllä olisi matematiikkaa, mutta Londonia ei vain yhtään kiinnostaisi mennä rouva Hamshiren tunnille. Tyttöhän saattaisi saada vain muistutuksen tai sitten hyvällä tuurilla kukaan ei edes huomaisi Londonin olevan poissa. Tai niin tyttö ainakin tahtoi toivoa.

London käveli käytävällä luikahdellen jopa hieman ahtaan puoleisemmista väleistä, kun kauheat oppilasrykelmät olivat vallanneet astonin käytävät. London pystyi hyvin kuvittelemaan itsensä jonnekin missä olisi tulva ja hän joutuisi hyppimään esineiden päältä toiselle. Hyvin jännittävää. Londonin laukussa oli kaikkea turhaa krääsää, kaikkea muuta paitsi oppikirjoja tunneille. Sillä hän kantoi matematiikan kirjaa kädessään. Vihdoin ja viimein käytävän toinen pää häämötti jo ja portaikossa meni edestakaisin oppilaita sinne tänne. London piti katseensa lattiassa ja saattoi kuulla sieltä täältä riemunhuutoja, yökkääviä kiljahduksia ja sen sellaisia. Ikävä kyllä tänään hänellä sattui olemaan huono tuuri, sillä tyttö törmäsi erääseen pahispoikaan, joka ikävä kyllä sattui olemaan ainakin kymmenen senttimetriä ja yhden etanan mitan pidempi. Eikä se pahis ollut yksin, tietenkin seurana oli toinen kookas kaveri, joka asettui Londonin taakse ja siinä samassa London hukkui kahden korston väliin. Okei, hän oli nyt väärässä paikassa väärään aikaan.

”Joo mä meen tästä sivusta – ihan rauhassa, moikka!” hattaratukka sanoi ja lähti kiertämään edessään olevaa pahista numero yksi sivulta. Ikävä kyllä samaan aikaan se toinen nappasi Londonin matematiikan kirjan. Tyttö oli kerennyt kävellä muutaman askeleen, kunnes kääntyi ja kasvoilleen nousi tylsistynyt katse. Jaa, nuo eivät näköjään antaneet Londonin mennä tunnille. Ei sillä, että hän menisi tunnille, mutta nuohan eivät sitä tienneet.
”Joo tosi hauskaa. Anna se”, London sanoi vakavalla äänellä, luoden katseen gorillaan jolla matematiikan kirja oli. ”Hmm, en. Mitäs sanot jos sille tapahtuu jotain ikävää?” tyyppi sanoi ja oli repivinään yhtä sivua kahtia. Eihän se voisi Londonia kiinnostaa pätkääkään, paitsi että hän oli ostanut sen ja se oli maksanut paljon.
”Uskallatkin…” London enemmänkin mutisi ja pystyi jo kuvittelemaan maassa makaavan revityn matematiikan kirjan. No, ainahan hän voisi keksiä mitä oudompia tekosyitä. Kouluun hyökkäsi sapellihammastiikeri… tai sitten norsulauma tuli ja hullaantui ja kirja meni siinä sivussa mäsäksi. Tai sitten ei. Ehkä ei pitäisi alkaa leikkiä tätä peliä tai tässä kävisi vielä hullusta. London heilautti kättään ja pyöräytti silmiään lähtien kävelemään portaikolle päin. Siinä samassa korviin kantautui lyhyt repimis ääni ja London nielaisi pienesti, mutta käveli edelleen yrittäen pysyä rauhallisena.
Ne pahikset supisivat jotain ja sitten kuului askelia, nyt ne varmaan tulisivat listimään hattarapään tai vaatisivat jotain. Ruokarahoja? Hmm ei mitään sillä askelten ääni ei voimistunut vaan hiljentyi vähitellen. Eli ne lähtivät pois, huh. Sinne meni hyvä matikan kirja, London valitteli mielessään. Kuitenkin liian aikaisin. London joutui pysähtymään, sillä tunsi kirjan iskeytyvän takaraivoonsa ja kääntyi sitten katsoen maassa makavaa matematiikan kirjaansa. Hattaratukka hieroi takaraivoaan ja nyrpisti nenäänsä katsoen pahisten loittonevia selkiä.
”Kyllä se matematiikka paremminkin mun päähän jää!” London huudahti, mutta noukki sitten kirjan ja sujautti sen laukkuunsa. Siinä samassa London huomasi sivustakatsojia, nörttejä tai taviksia (kuka niitä erottaa toisistaan?), mutta yritti olla huomioimatta näitä. Ainoa mikä Londonin huulilta pääsi, oli laimea daa-a.

London kipitti kolmanneksi ylimmän portaikon portaalle ja istahti siihen suoristaen jalkansa niin, että toiset saivat hyppiä ylitse tai potkia Londonin jalkoja, kuten iso egoiset kaverit. London kaivoi laukustaan musiikkipuhelimen ja valitessaan hyvää biisiä hän toisella kädellä haroi aivan vaaleanpunaiseksi värjättyjä hiuksiaan, jotka oli vielä aamulla tupeerattu sekaisesti. Hiuksissa oli myös panta ja tänään London oli laittanut ripsiin pidennykset. Sitten biisi valittiin, ja se oli Green Dayn American Idiot. London laittoi sen täysillä soimaan ja jätti puhelimen viereensä ylemmällä portaalle kaivaen siinä samalla laukustaan lehtiön, mihin alkoi tylsistyneenä luoda mitään sanomatonta piirrosta. Sanottakoon, että se lehtiö oli täynnä kaikenlaisia omituisia piirroksia, koskien tavalla tai toisella fantasian ja realismin sekoitusta tai jotain muuta outoa yliluonnollista. Hattaratukkatyttö nyt toivoi niin paljon, että saisi jonkun juttukaverin. Ehkä joku kohtalontoveri tai sitten joku kellä alkaisi tunti myöhemmin, tai saman tien vaikka alien.

// niin ja londonin vaatteet ja sit tollaset kengät & säärystimet

// nörttipoju saapuu! Felixin asukokonaisuus ja kengät //

Felix York niminen kolmannen vuosiluokan opiskelija juoksi portaita alas toisesta kerroksesta väistellen portaissa käveleviä ihmisiä samalla, kun vilkuili välillä selkänsä taakse ylempään kerrokseen. Ainoastaan juoksuvauhti ei kiinnittänyt muiden huomiota tähän nörttiin, vaan myös nuorukaisen nenästä vuotava, lämmin ja punainen, nestemäinen kudos…
Jätkä liikkui lukiolaisten välissä melko sulavasti ja törmäsi vain muutamaan, kunnes oli kompastua yhdellä portaalla istuvan tytön jalkoihin. Ainoa asia, jonka Felix tytöstä ehti rekisteröidä, olivat tuon vaaleanpunaiset hiukset. Onnekseen nuorukainen sai otteen portaiden kaiteesta ja onnistui jatkamaan matkaansa ensimmäiseen kerrokseen.

Poikien vessan ovi pamahti kuuluvasti kiinni punatukkaisen nörtin syöksyttyä sinne sisään. Ainoa punainen asia ei ollut pojan hiukset, vaan myös tuon kädet ja osa kasvoista. Punaiset verestä.
Felix York heitti mustan tekonahkareppunsa jonnekin lavuaarien alle, varoen kaikin tavoin sotkemasta sitäkin vereen. Vesihana avattiin voimakkaalla kädenliikkellä, mikä sai aikaan sen, että vettä alkoi tulla aivan liian suurella voimalla ja sitä suihkusi pojan raitapaidalle.
"Ei…ei ei. Saasta." Mutistessaan epätoivoissaan paitansa kohtalolle, nuorukainen hidasti hieman vedentuloa ja vei kätensä hanan alle, alkaen hieroa niitä yhteen pestäkseen veren pois. Samalla kun jo hiljalleen kuivumaan alkanut veri katosi viemäristä alas, vilkaisi Felix ympärilleen vessassa. Hänen ilokseen siellä ei seisonut ketään katselemassa hänen tekemisiään, ainoastaan yksi kopeista oli varattuna aivan tilan toisella seinällä.

Siniharmaasilmäinen vei katseensa takaisin käsiinsä, joista nyt oli lähtenyt jo kaikki veri. Märät kädet sulkivat vesihanan, johon oli tarttunut myös hieman verta kun Felix oli siihen koskenut. Samalla kun poika kääntyi ottamaan käsipaperia kuivatakseen kätensä, aukesi sen yhden varatun vessakopin lukko. X koitti pysytellä mahdollisimman huomaamattomana, vaikkei vielä tiennyt kuka kopista astuisi ulos. Nuorukaisen helpotukseksi tulija oli joku alempi vuosiluokkalainen poika, joka Felixin mielestä näytti sopivan fruittarien klikkiin. Ja vaikka luuserit eivät pitäneet arkihuvinaan toisten luusereiden hakkaamista, oli nörtti silti mielissään, kun poika oli lähtenyt tekemättä hänelle mitään. Tuo oli ainoastaan vilkaissut hänen veriseen nenäänsä kysyvän huvittuneella (ainakin näin Felix oli sen tulkinnut) katseella ja pystyyn nostettuja hiuksia kohennettuaan poistunut vessasta.
York kuivasi kätensä paperiin ja pyyhkäisi veren pois hopeanvärisestä hanasta ennen kuin heitti paperin ylitäyteen roskakoriin muiden paperien seuraksi. Heti perään punatukkainen nappasi käteensä uuden paperin, jota kostutti hieman hanan alla, kunnes pyyhki sillä verta kasvoiltaan nenän alueelta ja huulilta. Varmuuden vuoksi poika otti vielä yhden paperin ja pyyhki sillä kasvojaan kunnes oli täysin varma siitä, ettei verta näkynyt enää missään.

Miksikö Felix oli vessassa pesemässä verta pois käsistä ja kasvoistaan? Nörttipoikaa oli "onnistanut", kun tuo oli kemiantunnillaan onnistunut kaatamaan melko voimakasta rikkihappoa labrapartnerinsa kädelle. Jotta Felix ei ihan liian onnekkaalta kuulostaisi, niin on kai hyvä lisätä, että hänen labraparinsa oli jalkapallojoukkueesta…Yksi isokokoisimmista kavereista vielä kaiken lisäksi. Jätkä oli ollut hänelle aika tuohtunut, kun kemianopettaja oli häsläten tullut raahaamaan urheilijan viemään kätensä vesihanan alle ja passittanut tuon sen jälkeen näyttämään kättään terveydenhoitajalle. Felixin onneksi – tai ei niin onneksi – urheilijan kädelle ei ollut käynyt kovin pahasti ja tuo palasi tunnin viimeiseksi vartiksi vielä takaisin. Nimenomaan tähän asti nörtillä oli vielä onnea, koska kaapinkokoisella jalkapalloilijalla oli ilmeisesti epätavallisen hyvä päivä ja tuo oli valmis jättämään Felixin rauhaan ja vain luomaan tuohon koko loppuelämän ajan varoittavia katseita. Mutta se ei ilmeisesti ollut X:lle riittänyt…
Tunnin lopussa opettaja pyysi oppilaita palauttamaan tunnin ajan lainassa olleet (ikivanhat) happojen käyttöä teollisuudessa käsitelleet kirjat takaisin luokan eteen hänen työpöydälleen. Felix oli aluksi ollut kuuliaisesti viemässä kirjaansa luokan perällä sijaitsevalta labrapaikaltaan eteen, kun hänen tavisystävänsä edessä oli käsillään elehtinyt, että Felix heittäisi kirjan tuolle ja säästyisi ylimääräisiltä askeleilta. Hetken punapää oli epäröinyt, mutta lopulta kuitenkin heittänyt kirjan hienossa kaaressa kohti luokan etuosaa.
Mutta selkeästi luokassa eleli jokin katkera henki, joka päätti purkaa turhautumistaan Felixiin. Niinpä kirjan ollessa matkallaan nörttipojan ystävän käsiin, kääntyi se sama rikkihappoa käsilleen saanut urheilija ystävänsä kanssa puhuakseen keskemmälle luokkaa. Aivan täsmälleen Felixin heittämän kirjan kulkuradalle…saaden kirjan suoraan kasvoihinsa.

Siinä vaiheessa urheilija ei ollut tuntenut enää mitään sääliä punatukkaista nörttiä kohtaan, vaan retuuttanut tuon ulos luokasta muutamien jalkapalloilija ystäviensä seuratessa perässä. Felix oli tönitty toisen kerroksen käytävän nurkkaan. Käytävä oli jo ollut täynnä tunneilta tulleista oppilaista, mutta opettajat eivät olleet ehtineet tulla vielä heitä valvomaan. Niinpä seuraavat kahdeksan minuuttia välitunnista menivät Felixin osalta siihen, että hän sai kuulla olevansa mm. 'helvetin homo jätkä' ja saisi luvan 'pysyä poissa näkyvistä' koko loppuelämänsä. Myös nyrkki oli laulanut Felixille ja siitä oli johtunut hänen verta vuotava nenänsä. Septumin ansiosta se oli ollut entistä kivuliaampaa.

Felix noukki reppunsa lavuaarin alta ja heitti sen selkäänsä. Samalla poika vilkaisi paitaansa, joka oli vieläkin kostea hanasta roiskuneen veden takia. Se ei onneksi näkynyt kauas vaan sen nähdäkseen paitaa piti pystyä tarkastelemaan lähempää. Huokaisten nörtti katsahti peiliin ja tuon siniharmaista silmistä loisti epävarmuus ja lohduttomuus. Hän vihasi, vihasi sitä, että oli klikkijaon pohjimmaisia.

Vessan oven sulkeutuessa uudelleen Felixin takana, vilkuili punatukkainen käytävällä ensin ympärilleen, ettei hänen uusi urheilija'ystäviään' näkynyt missään. Todettuaan etenemisen turvalliseksi X lähti kävelemään takaisin portaita kohti. Ihmisiä oli portaissa nyt vähemmän kuin hänen juostessa niitä alas, sillä suuriosa oli varmasti siirtynyt jo seuraavan tuntinsa luokkahuoneen läheisyyteen. Nörtti oli vielä hieman hämmentynyt saatuaan nyrkin naamaansa, joten tuo ei edes ajatellut tulevaa tuntiaan. Se olisi journalismia. Tällä hetkellä X oli, outoa kyllä, unohtanut, että hänen pitäisi mennä tunnille.
Felix oli omissa ajatuksissaan ja noustessaan portaita ei taaskaan huomannut hattarahiuksista tyttöä, joka huudatti musiikkia ja valtasi koko portaan. Niinpä, jälleen kerran, Felix kompastui tytön jalkoihin. Tällä kertaa hän ei saanut kaiteesta kiinni, mutta onnistui laskemaan kätensä seuraavalle portaalle ja nojautumaan niiden varaan – ja selviämään toisenkin kerran kallonsa halkaisemiselta. Kolmas kerta toden sanoo, mutta sitä kolmatta kertaa Felix ei haluaisi nähdä…

// innostuin vähän joten tuli astetta pidempi... :---D //

London sähläsi edelleen kynällä jotain lehtiöön ja kyllästyttyään siihen, alkoi hän raapustella nimikirjaimiaan eri tavoin. Kyllä, oli hänelläkin oikein jännät huvinsa. Kieli keskellä suuta London oli enemmänkin uppoutunut kynään ja siitä tulevaan jälkeen kuin ympärillä tapahtuviin asioihin. Ainoa asia, minkä London sisäisti oli se, kun joku kompuroi hänen jalkoihinsa. Eikä siinäkään tilanteessa hattarapää saanut sanaa suustaan, kaikki tapahtui niin nopeasti. London räpäytti pari kertaa silmiään ja katsoi silmät suurina sen punatukkaisen pojan menoa. Se näytti pahalta, vaikka ei siinä sitten mitään pahempaa käynytkään. Huomaamattaankin London oli jäänyt tuijottamaan vessan ovea, mutta laski katseensa sitten alas tuntiessaan pistävää kipua takaraivossaan.
Nyt London oli sillä kannalla, että kyllä matematiikka voi aiheuttaa paljonkin tuskallisia tilanteita. Ehkä hänelle tulisi takaraivoon kuhmu tai joku. London tiesi myös sen, että matematiikan kirjat olivat vaarallisia ja kovia, että halutessaan ne voisivat aiheuttaa kovaakin kipua. Matematiikka ei ole koskaan ollut Londonin hyvä ystävä, hän on ollut koko aineesta kujalla ihan yläkoulusta asti.

London siirsi taas katseensa vessan oveen, ikään kuin tarkistaakseen oliko se toinen tullut jo sieltä ulos. Hän oli niin utelias, että tahtoi tietää mitä oli tapahtunut! Mutta ei hattaratukka ainakaa vielä saisi mitään tietää, sillä vessan ovi oli vielä lukossa. London kallisti hieman päätään ja pörrötti jo valmiiksi pörrössä olevia hiuksiaan, siirtäen katseen ovesta sylissään oleviin tavaroihin eli kynään ja lehtiöön. Hattaratukka alkoi piirtää erilaisia hahmoja, jotka tosin eivät näyttäneet mitenkään realistisilta. Samalla London päästeli viattomia vihellyksiä suustaan, ja kännykän soittolistallakin oleva seuraava biisi alkoi soida. Sitten joku sanoi tytön nimen, ja London kallisti päätään taaksepäin nähdäkseen rappusten yläpäässä seisovat hahmot. Hmm ne näyttivät urheilija hepuilta, lihaksia löytyi vaikka muille jakaa ja kasvot olivat kuin suurimman osan unelmista tulleilta prinsseiltä. Kasvoilla ei kuitenkaan ollut mikään ystävällinen ilme, pikemminkin äreä ja nyrpeä.
”Näitkö menikö tästä ohi sellainen punatukkainen poika? Septum ja suunnilleen näin pitkä”, ensimmäinen aloitti ja näytti kädellä pituuden. Londonille tuli heti mieleen sumea kuva siitä, joka juoksi vessaan hetki sitten. Hattaratukan katse lipui vessan ovelle. Hän ei oikein pitänyt urheilijoista ketkä pullisteli lihaksillaan tai luulivat olevansa niinkin suosittuja, joten hänellä ei ollut mitään tarvetta kertoa mitä oli nähnyt.
”Joo se meni... tonne”, London sanoi hetken pohdinnan jälkeen ja osoitti suoraan käytävän päätyyn, vessojen ohitse. No ehkä hän oli juuri pelastanut sen pojan uudelta tappelulta, mutta luultavasti nuo korstot löytäisivät sen pojan vielä. Eihän aston nyt sentään niin iso koulu ollut.

Kun ne urheilijat olivat menneet, Lon jäi hetkeksi aikaa katsomaan niiden perään. Ikään kuin hän olisi varmistanut, että urheilijat kanssa menivät sinne. Ja miksi hän oli tehnyt näin? Eihän hän ollut mitään velkaa sille punatukkaiselle pojalle, joka nyt oli kai vessassa. Eihän Lon edes tuntenut toista! No ei London kyllä itsekään haluaisi urheilijoita kimppuunsa, joten kai hän vain halusi olla kiva tai jotain. Vaikka Lon oli ajatuksissaan niin kuuli hän silti vessan oven käyvän taas ja siinähän se seisoikin. Loistava ajoitus, jos toinen olisi tullut muutamaa sekunttia aikaisemmin, olisi varmaan uusi takaa-ajo alkanut. Mutta kiitos kuuluu silti Londonille vai mitä? Ja sille, että tyttö on niin hyväsydäminen ja kiltti ja... joo ehkä lopetetaan lista tähän ennen kuin menee liian hempeilyksi. Eihän hattaratukka toki mikää itserakas ole, mutta olisi silti kiva saada kiitos. Tosin miten hän voisi saada kiitoksen, jos se vessapoika (jep Lon keksi toiselle uuden nimen) ei edes tiennyt koko jutusta?

London antoi taas ajatuksilleen ja huomiolleen luvan siirtyä lehtiöön ja näin ollen alkoi hahmotella siihen taas uutta mielikuvituksellista piirrustusta. Kuitenkin kännykästä tullut biisi sai pian päätöksensä ja niimpä London nosti puhelimen käteensä alkaen selailla soittolistaa. Kauaan ei keretty uutta biisiä valita, kun London säpsähti taas jälleen, kun hänen jalkoihinsa kompuroitiin. Oikeasti, ei hän nyt niin iso voinut olla ettei yksi ihminen pääsisi tytön jalkojen yli! Lon oli jo aikeissaan räjäyttää tähän jotain omaperäistä, mutta suu levisikin pieneen virnistykseen tytön huomatessa kompuroijan olleen se sama punatukkainen poika. Nyt hän näki tilaisuuden avata suunsa.
”Sun kaverit etsi sua...” London sanoi huvittuneella äänensävyllä ja siirsi katseensa sanojen puolessa välissä takaisin kännykkäänsä. Hattaratukka heitti siinä samalla kynän ja lehtiön näin ohimennen laukkuunsa ja alkoi sitten näprätä kännykän asetuksia. Kuitenkin pian Lon päätyi siihen, että sulki soittolistan ja siirsi katseensa poikaan, pitäen kännykkää edelleen kädessään ja istuen jalat suorana siinä.
”..Ja sä näytät siltä kuin olisit saanut turpaasi”, tyttö jatkoi edelleen virnuillen kuin se olisi hauska juttu. Minkäs hän sille voi, että hattaratukka nyt vain saattoi olla pienesti vahingoniloinen.

Felix kohotti itsensä takaisin seisoma-asentoon käsiensä avulla, jotka ottivat tukea yhä siitä portaasta. Hattaratukkainen tyttö, jonka ansiosta hän oli jo kahteen kertaan melkein kaatunut, oli sanonut jotain hänen kavereistaan. Nörtti vilkaisi levottomana tytön kasvoihin ja huomasi tuon virneen sekä äänen huvittuneisuuden, mikä kasvatti hänen hermostuneisuuttaan. Hitto soikoon, kuinka hänelle saattoi tapahtua jotain tälläistä! Ei todellakaan ollut hänen päivänsä, sillä silloin hän ei olisi hankkinut itselleen hakkausoperaatiota urheilijoilta ja törmännyt tähän tyttöön. Vaikka hattaratukka ei niin uhkaavalta vaikuttanutkaan ja tuo muistutti paljon hänen koulun ulkopuolisen ystäväporukan tyyppejä ulkonäöltään, ei Felix silti olisi halunnut joutua tuon kanssa tekemisiin. Hän olisi mieluiten vain pysynyt loppu päivän mahdollisimman näkymättömänä.

Punahiuksinen ei ollut vastannut mitään tytön kommenttiin hänen niinkutsuista kavereistaan, kun tuo hetken kännykkäänsä näprättyään (ja se kännykkä varasti suurimman osan nörtin mielenkiinnosta) totesi Felixin näyttävän siltä, kuin hän olisi saanut turpiinsa. Poika liikahti hieman reaktiona tuosta epämiellyttävästä huomiosta ja haroi hiuksiaan paremmin vain saadakseen käsilleen jotain tekemistä. Felix katsahti nyt portaalla istuvaan tyttöön ja tuon kasvoihin hieman paremmin ja tiesi heti nähneensä toisen koulussa ennenkin. Tietenkään hän ei ollut koskaan puhunut toiselle tai mitään sen suuntaista, hän oli vain kiinnittänyt tuohon huomiota – kuten moniin muihin samantyylisiin oppilaisiin. Hän ei myöskään tiennyt toisesta mitään sen enempää, kuin mitä ulospäin näkyi.
"Mmmhh, joo…", siniharmaasilmäinen vastasi tytön sanoihin puoliksi mumisten ja vaihtoi toisen jalkansa asentoa.
"Oli vähän mm, tai siis…Olin vähän väärässä paikassa."

Felix ei itse tullut ajatelleeksi, mutta on sanottava, että poika vaikutti varmaankin vähintään omituiselta. Hän käyttäytyi niin ujosti ja epävarmasti, mutta näytti ulkonäkönsä puolesta siltä, että voisi olla jonkin sortin häirikköoppilas.

"Siirry, runkkari!" kuului punahiuksisen selän takaa ja nopeasti keskellä portaita seisova Felix tunsi kämmenen käsivarressaan, joka työnsi hänet vasten portaikon seinää. Puhuja oli ollut hänen kanssaan samaa vuosiluokkaa käyvä pahis, joka ollut viime lukuvuonna sivustaseuraajana, kun tuon kaveri oli antanut Felixille vähän samantapaista käsittelyä kuin ne urheilijajätkät tänään. Siksi tuo jätkä varmaan tiesikin, että ulkonäöstään huolimatta Felix oli täysin harmiton ja tuota pystyi heittelemään päin seiniä miten huvitti. Sillä nuorukainen ei panisi hanttiin tai alkaisi haastaa riitaa.
Felixin onneksi pahiksella oli jostain syystä kiire jonnekin, joten nuorukainen saattoi jäädä vain tuijottamaan tuon perään, kun pahiksen puolijuoksuaskeleet kävivät kohti toista kerrosta. Nörtti ei ajatellut, että tuolla oli kiire tunnille, jotka olivatkin jo alkaneet muutama minuutti sitten.

// Pahoittelen kestosta, siis ihan oikeasti oikeasti. Jotenkin inspais pelata, mutta kirjoittamisesta ei tuu mittään. Se ei ole hyvä yhdistelmä...

Se olikin tuttua Londonille. Siis olla väärässä paikassa väärään aikaan. Hassua oli myös se, että jotenkin ne kaikista riidanhaluisimmat pahikset kiersivät hattaratukan kauempaa. Johtuiko se sitten Londonin hieman erottuvammasta lookista taiko vaaleanpunaisista hiuksista, tai jotain. Niin vain tapahtui. Kuin Londonista olisi tullut näkymätön muiden keskuudessa. Mutta eihän se voinut pitää paikkaansa, sillä olivathan nekin tyypit nähneet Londonin ja kysyneet tuon vessapojan olinpaikkaa, jonka Lon oli omasta mielestään sujuvasti valehdellut.

Kun London oli hetken aikaa näitä syvällisiä ajatuksia päässään pohtinut, kerkesi tuo hieman säpsähtää seuraavaa välikohtausta. Tai no pikemmin tieltä pois heittoa. Sillä tyypillä nähtävästi oli kiire, eikä se näköjään välittänyt vaikka pienemmät (ei sillä, että London olisi kiinnittänyt katseensa noiden kahden kokoon) jäisivätkin alle. Se oli hyvin… karmivaa käytöstä. London tuhahti, kun kiireinen tyyppi oli juossut kauemmaksi. Samalla hän pudisteli päätään hivenen pettyneesti.
“Sä et saisi sallia tuollaista käytöstä. Noille pitäisi näyttää, ettei ne voi tehdä ihan mitä ne haluaa. Vaikka olisivatkin kookkaampia...”, London sanoi iloisesti, välikohtausta lukuun ottamatta, ja katsoi eteenpäin.

No asiasta kolmanteen. Ei pitäisi vaivata mieltään jollain, mihin ei pystyisi vaikuttamaan. Varsinkaan kun kuului vielä kapinallisiin. Piti olla mainetta ja itsekkyytä, että pystyi päättämään asioista. Siksi suositut olivat keitä olivat. London siirsi katseensa tähän muukalaiseen, eli suomenkielellä poikaan ketä ei tuntenut sen kummemmin.
“Mä olen muuten London”, hattaratukka esittäytyi hymyilevästi. “Kuka sä olet? Vessapoika kun ei välttämättä sovi joka tilanteeseen...” London jatkoi sitten virnistämällä merkiksi siitä, ettei kannattaisi kysyä mistä se vessapoika tuli. Hehe.

// ei tarvitse pahoitella! varsinkaan nyt kun mulla kesti sen kolme kuukautta vastata... :----D //

Taas kerran Felix huomasi ajattelevansa, kuinka syvästi hän inhosi nörttinä oloa. Se oli niin nöyryyttävää. Koulun pohjasakka. Hyljeksityt. Inhotut, vihatut, säälityt, häpeillyt, kiusatut. Nörtit. Ja sellainen hän oli, vaikkei ollut koskaan pystynyt itse valitsemaan.
Punahiuksinen hieraisi hieman käsivarttaan, johon pahisjätkä oli tarrannut töytäissessään hänet pois tieltään. Ei siihen sattunut, ehkä vähän tuntui, mutta ei se tyyppi ollut varmaan yrittänytkään pahasti satuttaa häntä - ei ollut jaksanut sillä hetkellä. Niinpä, hän oli niin säälittävä, ettei edes hänen satuttamiselleen aina välttämättä ollut aikaa.

Samalla kun Felix kylpi päänsisäisessä angstikohtauksessaan, totesi se hänen äsken tapaamansa purkkapää, ettei hänen pitäisi hyväksyä sellaista käytöstä itseään kohtaan. Toinen oli iloinen, mikä vähän kummastutti Felixiä, mutta toisaalta tytön myötätunto kohotti tuon pisteitä hänen silmissään. Ainakaan tuo ei olisi hakkaamassa häntä tämän keskustelun päätteeksi.

Seuraavaksi toinen kertoi nimensä olevan London. London. Ensimmäiseksi se toi pojan mieleen Big Benin, punaisen värin ja punkkarit. Sitä taas seurasivat ajatukset pekonista, paistetuista munista ja ylipainoisista ihmisistä...
London myös tiedusteli hänen nimeään, puhuen samalla oudosti jostain vessapojasta epäilyttävän virneen kera. Felix pohti, oliko mahdollisesti törmännyt paikalliseen Luna Lovekivaan.
"Felix. Oon Felix", nörtti vastasi hänen esitettyyn kysymykseen epäsulavasti, antaen mahdollisesti sellaisen vaikutelman, että jutteli ihmistä muistuttaville olennoille ehkäpä kerran vuosituhannessa. Siksi hän päätti jotenkin paikata sitä vaikutelmaa keksimällä jonkin vähemmän ontuvan small talkmaisen heiton.

"Aika jännät hiukset." Way to go, loistavaa keskustelua! not.