Hysteria

Penelope sulki historian kirjansa ja asetti sen pöydälleen orvoksi. Tytön katse eksyi hetkeksi kirjan vieressä lojuvaan kännykkään, aivan kuin tyttö olisi odottanut jonkun soittoa tai viestiä. Ei Penelope oikeastaan odottanut mitään, hän vain pohti, kuinka nopeasti Taylor ehtisi tänne. Niin, hän oli taas kerran pyytänyt Taylorin luokseen, syytä ei varmaan tarvinnut enää kenellekään kertoa. Paul oli taas heillä, olivathan mies ja tytön äiti kihloihin asti kerenneet. He olivat nyt alakerrassa tekemässä päivällistä.
Punapään nähtyä Paulin tulevan tyttö oli kipittänyt ripeästi omaan huoneeseensa ja oli ollut siellä jo melko kauan. Enää hän ei halunnut olla yksin, joten hänen oli ollut pakko turvautua ainoaan apuunsa. Ja toki neitokainen halusi Tayloria nähdä muuta kuin ’suojelumerkeissä’. Hän kaipasi Taylorin läsnäoloa ja tämän huoletonta olemusta.

Siitä oli kulunut vasta parisen viikkoa, kun Taylor oli kutsunut tytön luokseensa yöksi ja paljastanut, että piti tytöstä. Penelope oli vastannut nuorukaisen tunteisiin, mutta tilanne ei ollut siitä juurikaane edennyt. Taylor ei ollut nimittäin tietoinen lainkaan tytön antamasta suudelmasta, sillä toinen oli silloin nukkunut. Heidän niin sanottu suhteensa oli vielä varsin epäselvä ja epävarma. Kumpikaan ei tiennyt, miten toista saisi koskettaa. Eikä kumpikaan ollut vielä ottanut sitä rohkaisevaa askelta ja suudellut. Mutta tämä oli hyvä asia. Penelope tarvitsi tätä, hidasta etenemistä. Hänellä oli aikaa tottua Tayloriin ja tämän läsnäoloon. Lisäksi hän vain päivän päivältä varmentui tunteistaan urheilijaa kohtaan.

Tyttö nousi pystyyn tuoliltaan ja sipaisi punaisia hiuksiaan korvansa taakse. Hän suoristi ruskean toppinsa helmaa ja pyyhki pyyhekumin puruja pois tummilta farkuiltaan. Siistiydyttyään Pepe päätti mennä alakertaan odottelemaan Taylorin tuloa.

Punapää käveli portaat rauhallisesti alas samalla kuulostellessaan ympärilleen. Hän kuuli auton lähtevän pihasta ja veitsen pilkkovan jotain. Tyttö vilkaisi keittiöön kulman takaa. Hän näki Paulin selän, mutta ei nähnyt missään äitiään. Penelope aivasti keittiöstä tulleelle vahvalle tuoksulle ja Paul havahtui. Penelopen silmät suurenivat hieman ja tyttö meni heti valppaaksi.
”Pepe!” Paul huudahti kuin tervehdykseksi ja laski leikkuuveitsen leikkuualustalle. Pepe katseli miestä varuillaan, joka vain virnuili tyytyväiseen tapaansa. Penelope antoi katseensa kiertää koko keittiön, koska ei halunnut katsoa tuota iljettävää miestä sen pidempään.
”Missä äiti on?” tyttö kysyi ja katse palautui takaisin Pauliin. Paulin huulille kipuili hymy, joka ei voinut merkitä mitään hyvää, jolloin Pepen niskassa alkoivat kulkea kylmät väreet.
”Äitisi lähti ostamaan unohtuneita aineksia. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että meidän kahden olisi hyvä keskustella kaksistaan, joten hän otti Peterinkin mukaan”, mies puhui. Penelopen kasvot menivät ilmeettömiksi Paulin puhuttua. Ai, että Penelopen ja Paulin pitäisi puhua? Mitä ihmettä äiti oli nyt keksinyt? Ei kai äiti ja Paul olleet keskustelleet mitään... Naimisiinmenosta? Se olisi jotain niin äidin tapaista... Tosin mihin äiti oikein Penelopen mielipidettä muka tarvitsi? Sillä äiti toimi kyllä yleensä oman pään mukaan. Ehkei tässä kuitenkaan ollut kyse naimisiinmenosta. Ainakaan toivottavasti.
Mutta jostain oli kyse, koska ei äiti muuten olisi jättänyt häntä ja Paulia kahden kesken. Voi äiti, minkä menitkään tekemään.

He katsoivat toisiaan liikkumatta ja sanaakaan sanomatta. Pian kaikki muuttuisi, heidän välinen ilmapiiri vain kiristyi kiristymistään. Happi ei tuntunut kulkeutuvan keuhkoihin. Se hetki tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka oikeasti se hetki oli kestänyt vain pari sekuntia. Ja sen parin sekunnin jälkeen Penelope pinkaisi portaisiin niin nopeasti kuin pystyi. Paul oli nimittäin ottanut askeleen tyttöä kohti ja Penelope oli vaistomaisesti lähtenyt karkuun.

Tyttö haukkoi kiivaasti henkeään, vaikka hän ei ollut hengästynyt. Hän tärisi kauttaaltaan, hän pelkäsi suunnattomasti. Portaikossa eteneminen tuntui silloin todella vaikealta. Se oli kuin suoraan painajaisunesta, missä yrittää juosta karkuun. Jalat eivät suostu toimimaan eikä etenemisestä tahdo tulla mitään. Paul oli nopea ja oli ehtinyt aivan tytön taakse Pepen ehtiessä vasta portaiden alkupäähän. Mies tarttui tyttöä tämän ruskeasta topista, mutta Penelope ei antanut periksi. Hän tappeli itsensä pois topista ja nyt tyttö juoksi portaita ylös farkuissa ja mustissa rintaliiveissään. Pepe haukkoi henkeään äänekkäästi ja kompuroi portaita mahdollisimman nopeasti ylös kaiteen avulla. Jos hän vain ehtisi portaiden päässä olevaan kylpyhuoneeseen, hän olisi turvassa.

Mutta sitten punapään hiuksista tartuttiin kovakouraisesti, jolloin Pepe vinkaisi äkillisestä kivusta. Tyttö tajusi horjahtavansa taaksepäin ja näki Paulin säikähtäneen ilmeen, kun hän kaatui miehen ohitse. Sen enempää Penelope ei enää nähnyt, sillä hän iski päänsä portaaseen ja vieri portaat ylhäältä alas päätyen sitten eteisen beigellle matolle makaamaan selälleen. Punapää liikkui yhä, tosin todella vaikeasti ja kivuliaasti. Paul oli jäänyt portaisiin tuijottamaan maassa makaavaa tyttöä säikähtäneenä, tämä ei todellakaan ollut hänen aikeensa.

Pepe kompuroi itsensä vaikeasti polvilleen ja piteli toisella kädellä päätään toisen käden tukiessa pystyssä pysymistä lattialla. Päästä vuosi verta matolle ja tyttöä huimasi rajusti. Hän tunsi olonsa hyvin tokkuraiseksi ja väsyneeksi, mutta viimeisillä voimillaan hän kuitenkin ryömi ulko-ovelle. Hän ehti jopa avata sen, kunnes Paul havahtui järkytyksestään. Hän ei voisi antaa Penelopen päästä ulos, sillä tyttöhän paljastaisi hänet!
Nopeasti Paul oli pinkaissut portaat alas ja juoksi punapään luokse, joka oli ehtinyt jo kompuroimaan ulos ovesta ulkoilmaan. Paul tarttui tyttöä vyötäröstä ja repi tyttöä takaisin sisälle. Penelope kiljui shokissa minkä pystyi ja riuhtoi sen verran, miten voimat antoivat päästäkseen irti tuon kamalan miehen otteesta. Paul peitti Penelopen huutavat huulet kädellään, jolloin tyttö ei saanut vapautettua avunhuutojaan. Vanhempi mies onnistui raahaamaan tytön takaisin taloon ja yritti sulkea oven kiinni perässään, mutta silloin punapää puraisi miestä käteen. Se oli Paulin vuoro karjaista tuskasta ja ote Penelopesta heltyi hieman.
Penelope onnistui luikkimaan karkuun miehen otteesta ja juoksi sinne minne pääsi. Hän juoksi olohuoneeseen yrittäen ehtiä takaovelle, josta pääsisi heidän takapihalleen. Mutta sitten kaikki yhtäkkiä pimeni, kun tyttö tunsi kovan iskun osuvan päähänsä. Penelope kaatui olohuoneen lattialle tajuttomana Paulin pidellessä kädessään lasipulloa, joka oli särkynyt miehen lyödessä sillä nuorta naista. Lasipullo oli ollut ensimmäinen, mikä oli tarttunut Paulin käteen eräältä hyllyltä ja se oli ollut ainoa keino hiljentää tuo täyttä kurkkua huutava tyttö. Paul tuijotti maassa makaavaa tyttöä silmät suurina ja nyt hänen ajatuksensa yrittivät keksiä avuttomina seuraavaa toimintasuunnitelmaa.

Ulko-ovi oli jäänyt raolleen.

Viimeaikoina Taylor oli viettänyt aikaansa Penelopen kanssa huomattavasti tiiviimmin kuin aikaisemmin. Cheerleaderin yökyläily nuorukaisen luona tuntui olleen se käännekohta, joka muutti kaveruuden vähän vakavempaan suuntaan, vaikka sitä ei ääneen sanottukaan. Nyt hän oli Penelopen kutsumana menossa vierailemaan tytön luona, mahdollisesti hän tapaisi jopa toisen äidin. Uudestaan tosin, mutta lähinnä nuorukainen ajatteli sitä mahdollisuutta, että pääsisi muokkaamaan antamaansa ensivaikutelmaa vähän positiivisempaan suuntaan.
Ajatukset eivät edes harhailleet, niin kuin ne olivat tehneet muutamaa viikkoa takaperin. Nyt ne olivat keskittyneet lähinnä yhteen ja ainoaan asiaan, tässä tapauksessa henkilöön joka tunnettiin nimellä Penelope Ravens. Ehkä tämä oli se paljon puhuttu ja hehkutettu ensirakkaus, jonka suurin osa ihmisistä koki jossain vaiheessa elämää? Tässä vaiheessa ei tainnut kuitenkaan olla vielä ihan rakkaudesta kyse, syvästä ihastumisesta tosin. Nyt kyllä vaikutti siltä, että ihastus oli kovaa vauhtia syvenemässä rakkaudeksi, vaikka mitään suurempia puheita Taylorin ja Penelopen yhdessäolemisesta ei oltu puhuttukaan.
Urheilijan silmäterä, Mitsubishi Lancer Evolution kävi tasaiseen mutta kovaääniseen tyyliinsä nuorukaisen ajaessa tutussa naapurustossa, jossa cheerleaderkin asui. Taylor ei ollut mikään kaahari, vaikka silloin tällöin kaasujalka tuntui vähän liiankin raskaalta. Hän kuitenkin oletti, että pihalla saattaisi leikkiä lapsia, jotka syöksyisivät helposti auton eteen ja aivan yllättäen. Siinä ei kerkiäisi kauheasti jarruttelemaan, ennen kuin vahinko olisi tapahtunut. Mielummin nuoriherra oli siis vastuullinen, kuin joutuisi vastaamaan jonkun pikkulapsen vammautumisesta tai kuolemasta.
Tuttu talo pilkisti tuulilasin läpi ruskeisiin silmiin. Taylor pysäköi autonsa tienreunaan, Ravensien talon eteen ja avasi turvavyönsä astuen kepeästi ajokistaan ulos. Ovi laitettiin kiinni ja lukittiin yhdellä kätevällä napinpainauksella, nykyajan elektroniikka teki elämisen liiankin helpoksi. Epämääräisesti urheilijan sormet haroivat syvänruskeaa hiuskuontaloa, joka oli päässyt kasvamaan viimekuukausien aikana. Ehkä olisi sopiva aika mennä parturiin, sillä ajatus mistään pitkästä liimaletistä ei houkuttanut Tayloria ollenkaan. Näin sivumennen mainiten, yllään nuorukaisella oli tavalliset tummansiniset farkut, valkoinen huppari ja tummanharmaa printein koristeltu t-paita. Kenkien virkaa toimittivat DC:n harmaanvalkeansävyiset skeittikengät, jotka hän oli juuri viimeviikolla käynyt ostamassa.

Kepein askelein Taylor lähestyi suurehkon omakotitalon ovea, pienen epäilyksen syttyessä alitajunnan uumenissa. Kuka jättäisi ulko-oven auki, vaikka olisikin kotona?
"Penelope?", urheilija huhuili sen verran kovaa, että jos talossa olisi joku, se henkilö kuulisi hänen saapumisensa varmasti. Kengät jätettiin kohteliaasti eteiseen ruskeiden silmien vilkuillessa ihmettelevästi ympärilleen, oudon hiljaista. Askeleet jatkoivat Taylorin kuljettamista peremmälle alakertaan, olohuone vaikutti otolliselta paikalta ja setviytyi nuorukaisen päämääräksi.
Jos kukaan ymmärtää sanan järkytys varsinaista merkitystä, se henkilö tietäisi tällä hetkellä, miltä Taylorista tuntui. Parissa sekunnissa aivot kykenivät rekisteröimään näyn, joka paljastui olohuoneesta ja taka-ovelle vievän tilan tarjoamasta näystä.
Ensimäisenä katse tavoitti lattialla makaavan Penelopen, kunnes silmiin osui Paul, joka seisoi rikkoutunut lasipullo kädessä tytön lähettyvillä. Silmänräpäyksessä käsittelemättömän suri raivo valtasi koko urheilijan olemuksen, eikä hän edes yrittänyt pidätellä itseään. Muutamalla ripeällä askeleella hän oli kuronut oman ja Paulin väliin jääneen välimatkan umpeen, käsien tarttuessa kovakouraisesti miehen vaatteisiin.
Mitään sanomatta ja ilmekään värähtämättä Taylor kaatoi vanhemman miehen maahan ja kiskoi ensitöikseen lasipullon tuon kädestä, tuskin siinä olisi sanoja tarvittu. Paulilla tulisi kiire kirjoittaa testamenttiaan, sillä tällä hetkellä nuorukainen ei tuntenut minkäänlaista armoa tätä kohtaan. Jokainen lihas adrenaliiniröypyn vuoksi jännittyneinä ruskeasilmäinen kohotti nyrkkinsä iskuun ja antoi rystystensä nuolla Paulin kasvoja, ensin kerran ja sitten toisen. Vielä kolmannenkin kerran, jonka jälkeen kädet tarttuivat jälleen miehen vaatteisiin. "Sä olet sairas", Taylor sihahti viivaksi puristuneiden huultensa välistä, "Mä soitan nyt poliisit tänne, sun tarinas rupeaa olemaan lopussa", jatkettiin säälimättömään sävyyn toisen käden kaivautuessa farkkujen taskuun.
Puhelin kaivettiin esille ja näytölle näppäiltiin ripeästi hätäkeskuksen numero, josta - luojan kiitos - vastattiin nopeasti. Poliisin lisäksi nuorukainen pyysi paikalle ambulanssin, sitäkin tultaisiin tarvitsemaan. Asia oli hoidettu silmänräpäyksessä, mutta Taylor piteli edelleen miestä otteessaan. "Sä pysyt siinä, ymmärrätkö?", urheilija uhkasi ja katsoi Paulia silmiin katseella, joka tuskin jätti vastaansanomisen varaa.
Sitten hän nousi seisomaan ja asteli Penelopen luokse, nostaen tytön pään syliinsä niin hellästi kun vain kykeni. Käsiin tarttui tuoretta verta ja suoraan sanoen Taylor tunsi itsensä täydeksi häviäjäksi, kun ei kyennyt lupauksistaan huolimatta suojelemaan tyttöä. "Penelope... Taylor tässä", urheilija puheli lohduttomaan äänensävyyn ja puraisi tuskastuneena alahuultaan. Ilmeisesti lähellä oli ollut partio, sillä pihaan parkkeerasi poliisiauto sireenit pariin otteeseen vinkuen. Paulilla ei ollut enään toivoakaan karkuunpääsemisestä, sillä virkavalta ei jäänyt oven taakse koputtelemaan, vaan asteli suoraan sisälle taloon.
"Kaikki on kohta hyvin", Taylor lausui Penelopelle, vaikka toinen tuskin sitä kuulikaan. Toivottavasti näin myös olisi, eikä Penelopelle olisi käynyt mitään kamalempaa. Tyttö näytti hengittävän, mutta pään verenvuoto huolestutti urheilijaa.

Paul ei tosiaankaan ollut varautunut vieraisiin, sillä hän hätkähti näyttävästi kuullessaan jonkun huhuilevan Penelopea. Mies ehti vain kääntyä kohti ovea ja näki parahikseen Taylor Morrisin astuvan olohuoneen puolelle. Paul tajusi, että oli jäänyt pahemman kerran ansaan. Tästä tilanteesta ei noin vain pääsisi pakoon kuin koira veräjästä.
Juuri kun Paul oli suunnitellut tainnuttavansa Taylorin jollain ihmeen konstilla, nuorukainen olikin hyökännyt hänen kimppuunsa ja painoi miehen vasten maata. Kasvoihin kohdistuneet iskut olivat kovia ja heikensivät kerta toisensa jälkeen havainnointikykyä. "Ä-älä lyö..!" Paul aneli epätoivoisen kuuloisena ja yritti estää iskuja käsillään. Kasvot olivat jo veren tahrimat ja nenäkin oli ehtinyt siinä myllerryksessä varmasti murtua.

Vanhempi mies jäi täristen aloilleen, kun Taylor irrotti viimein otteensa hänestä. Kyllä Paul yritti nousta ylös, hän pääsi jopa istumaankin asti, mutta kasvot tuntuivat olevan tulessa. Paul pyyhki verta kasvoiltaan paitansa helmaan ja yritti nyt nousta ylös asti. Tosin silloin hänen kädestään tartuttiin ja hänet nostettiin ylös. Kaksi poliisia johdatti Paulin sitten ulos poliisiautolle päin kuulustelemaan miestä.
Se taisi olla Paulin lorun loppu, näin nätisti sanottuna.

Penelope oli edelleen tajuton, eikä siis tiedostanut mitään ympärillä tapahtuvia asioita. Edes Taylorin ääni ei herättänyt häntä siitä syvästä tilasta, jossa hän sillä hetkellä oli. Päähän oli tullut pari senttiä syvä ja noin kuusisen senttiä leveä haava, josta vuoti yhä runsaan puoleisesti verta. Hiusten sekä haavan seasta saattoi löytyä lasinsiruja, sillä olihan lasipullo hajonnut osuttuaan tyttöä päähän.

Yksi kolmesta poliiseista laskeutui nuorten vierelle ja esitti Taylorille kysymyksiä. Kysymykset olivat tätä perusluokkaa; kauanko olet ollut täällä, mitä näit, mitä teit. Kysymysten jälkeen poliisi syventyi puhumaan radiopuhelimeensa raportoidakseen tilannetta muille poliiseille.
Pian ambulanssikin kurvasi paikalle ja ensihoitajat kiiruhtivat sisälle Ravensien talolle. He pyysivät Tayloria siirtymään kauemmas, jotta he pystyisivät tutkimaan tajuttoman tytön. Nopeiden tutkintojen jälkeen he siirsivät tytön paareille ja olivat juuri kuljettamassa tyttöä ulos talosta, kun pihaan kurvasi uusi auto.
"Mitä täällä tapahtuu?" kuului järkyttynyt kirkaisu, kun Michelle Ravens nousi ulos hehkuvasta valkoisesta autostaan. Peter jäi vielä autoon istumaan, koska äiti ei ollut antanut hänelle pyörätuolia, joka oli auton takakontissa. "Miksi Paul istuu poliisiautossa? Entä miksi pihallani on ambulanssi? Mistä on ky-" vaaleaverikkö hiljentyi nähdessään tutun punapään paareilla. Michelle rääkäisi kauhuissaan ja alkoi järkyttyneenä vaatia tietoja tapahtuneesta.

Poliisit ottivat Paulin huomaansa ja lähtivät kuljettamaan miestä pihalle, poliisiautoon. Yksi niistä kolmesta poliisista hyökkäsi Taylorin luokse, joka piteli edelleen Penelopen päätä sylissään. Poliisin esittämiin kysymyksiin vastattiin järkyttyneellä ja surumielisellä äänensävyllä, eikä muuten niin kivikasvona tunnetulta urheilijalta ollut tässä tilanteessa itku kovinkaan kaukana. Taylor yritti kuvailla tapahtumien kulkua niin tarkasti kuin vain suinkin kykeni, mutta ensihoitajien saapuminen paikalle sai nuorukaisen keskeyttämään puheensa. "Penelope... Ei kai hänellä ole hengenvaaraa?", Taylor kyseli ensihoitajilta ja käyskenteli näiden lähellä koko sen ajan, kun cheerleaderille annettiin ensiapua ja vammoja tutkittiin. Hän taatusti lähtisi sairaalaan mukaan, vaikka väkisin jos ei muuten.
Edelleen tajuton Penelope nostettiin paareille ja Taylor lähti vaistomaisesti seuraamaan ensihoitajia ja tyttöä pihaa kohti, kunnes ilmeisesti Michellen auto kaartoi pihaan.
Nainen vaikutti hysteeriseltä, mutta sitä olisi ollut varmasti jokainen nainen, jonka miesystävä istui pidätettynä poliisiautossa ja oma lapsi tajuttomana paareilla. Sen pidempään miettimättä urheilija käveli naisen luokse ja tarttui tuota ranteista, koittaen saada tämän pysymään paikoillaan.

"Paul... Paul oli ilmeisesti hyökännyt Penelopen kimppuun", Taylor aloitti selvästi katkerana ja manasi tytön äidin mielessään alimpaan helvettiin. Miksi tuon oli pitänyt olla poissa kotoa juuri tänään, miksi tämän piti tapahtua? "Penelope sai lasipullosta haavan päähänsä ja... Kun tulin paikalle, hän makasi tajuttomana taka-oven edessä vain rintaliivit ja farkut päällään", jatkettiin katse inhoa pursuten. Paul oli sairas ja miehen tekemät teot saivat Taylorin niin vihaiseksi, että jopa hänen oli vaikea hillitä itseään.

Eräs ensihoitajista, joka oli kuullut Taylorin kysymyksen tytön tilasta, pudisti hetken kuluttua päätään. "En usko. Uskon, että hän kyllä selviää. Hän on vain tajuton", mieshoitaja vastasi rauhallisesti työntäen paareja kohti ambulansseja.
Michelle kirkui edelleen, kun Taylor oli tullut kertomaan hänelle tapahtuneesta. Nainen ei vain millään kyennyt uskomaan, että Paul oli tehnyt jotain tuollaista.
Ensiksi Michelle oli rynnännyt tyttärensä luo, jota hoitajat parhaillaan nostivat ambulanssiin. Nähdessään tyttärensä tilan Michelle tunsi suurta surua, häpeää ja vihaa. Seuraavaksi hän ryntäsikin poliisiauton luokse ja avasi oven, jonka takana Paulia pidettiin. Poliisit, jotka olivat seisseet hieman kauempana, pinkaisivat kohti blondia naista, joka oli parhaillaan alkanut pahoinpidellä autossa käsirautoihin laitettua miestä. Michelle kirosi miehen syvimpään helvettiin ja toivoi miehen kuolevan pois. Nainen riuhtaisi kaulalla roikkuneen korun irti kaulastaan ja viskasi sen päin Paulin kasvoja. Silloin poliisit saivat revittyä raivostuneen naisen pois poliisiautosta ja yksi poliiseista ryhtyi rauhoittelemaan yhä suuresti järkyttynyttä naista.
Yhä autossa istuva Peter katsoi tilannetta suurin silmin. Hän periaatteessa ymmärsi kaiken, mutta sitten taas ei. Hän tajusi siskonsa olleen vaarassa, mutta ei tajunnut että miksi. Miksi Paul istui poliisiautossa ja miksi äiti oli käynyt miehen kimppuun? Milloin Peter pääsisi pelaamaan jälleen pleikkari 3:sellaan? Ja miksi Penelope vietiin ambulanssiin?

Olipa kerrassaan hysteeristä.

Kun Penelope oltiin saatu ambulanssiin paarien kanssa, tyttö alkoi ummistella hieman silmiään. Pian hän avasikin silmänsä ja katsoi ympärilleen tokkuraisena. Hän ei kertakaikkiaan tajunnut mistään mitään, kaikki tuntui vain olevan pimeää. Missä hän oli ja miksi hän ei pystynyt liikuttamaan kaulaansa?
Pepen kaulaan oltiin pistetty kaulatuki kaiken varalle, mutta eihän Penelope tätä tajunnut. Eihän edes tajunnut olevansa ambulanssin sisällä.
"Penelope, kuuletko minua?" tytön korvissa humisi ja hänen silmänsä etsivät äänen lähteen. Pian hänen sumeiset silmänsä huomasivat vieressä olevan mieshoitajan, joka liikutti kirkasta valoa tytön silmien edessä. "Katso valoa", mies kehotti, mutta Pelope ei ymmärtänyt mitä mies ajoi takaa. Hän alkoi hätääntyä, koska ei tiennyt mistä oli kyse. Miksi hän ei pystynyt liikuttamaan kaulaansa? Miksi joku tuntematon mies puhui hänelle ja pyysi katsomaan valoa? Missä hän oli, mistä oli kyse? Ja miksi hän alkoi yhtäkkiä tuntea kipua joka puolella kehoaan?
Yhtäkkiä tyttö tunsi pienen kirpaisun kädessään, muttei kyennyt katsomaan mikä se oli ollut. Yksi ensihoitajista oli tuikannut tytön käteen rauhoittavaa lääkettä, joka alkoikin vaikuttaa heti.
"Lähdetään jo." Penelope kuuli jonkun vielä puhuvan, ennen kuin hänen silmänsä sulkeutuivat jälleen.

Poliisit kehoittivat Michelleä ensiksi tulemaan kuulusteluihin, jotta tämä Paul asia saataisiin käsiteltyä loppuun asti. Yksi ensihoitajista taas kysyi, kuka tulisi Penelopen seuraksi sairaalaan, koska tyttö saattaisi olla entistä sekaisin herätessään.
Michelle kääntyi kyynelvanat poskillaan Taylorin suuntaan ja halasi tätä sitten oikein tiukasti. "V-v-voisitko mennä P-Penelopen seuraksi siksi aikaa, kun... Kun minä pääsen sinne?" Michelle kysyi anovasti ja päästi Taylorin sitten tiukasta halauksestaan. Juuri sillä hetkellä hän saattoi ainoastaan luottaa tähän edessä olevaan nuorukaiseen, joka oli kaiken ymmärryksen mukaan pelastanut Penelopen kamaluuksilta. Tosin olihan Penelopelle jo käynyt se kaikkein hirvein asia, jota Michelle pystyi ikinä kuvittelemaan...
"Olisitko niin k-kiltti?" Michelle purskahti jälleen hillittömään itkuun ja yritti kovasti hillitä itseään ja omaa reaktiotaan. Hän ei vain voinut millään uskoa, että hänen oma lapsensa oli joutunut koskettelun uhriksi.

Taylor ehti hetken aikaa pelätä, miten Michelle reagoisi hänen kertomaansa uutiseen. Oikeastaan ihan hyvin, kävihän nainen sentään tekoihin syyllistyneen Paulin kimppuun, eikä esimerkiksi kieltänyt kaikkea miehen tekemää.
Nyt Paul oli siis kaulaansa myöten ongelmissa, luvassa olisi syyte pahoinpitelystä ja lievästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, paitsi jos kävisi niin surkea tuuri, ettei syyttettä nostettaisi todisteiden puutteen vuoksi. Taylorin mielestä asiasta kertoi hyvin paljon se, että Penelope oli lähes yläosattomissa sinä hetkenä, kun hän saapui paikan päälle. Ties mitä Paul olisi mennyt tekemään, jos nuorukainen ei olisi ehtinyt ajoissa nappaamaan miestä kiinni itse teosta.
Penelope oli saatu ambulanssiin ja tytöllä oli kaulatuki, mikä sai inhon väreet kulkemaan nuorukaisen vartalon läpi, kun hän kurkisteli ambulanssin ovista sisään. Miespuolinen ensihoitaja osoitteli pienellä ja kirkkaalla taskulampulla tytön kasvoja ja ilmeisesti toinen alkoi heräillä, mutta vaivalloisesti Taylor pidättäytyi änkeämästä ambulanssiin. Hän olisi luultavasti vain tiellä, joten ehkä oli parempi seisoskella ulkopuolella ainakin näin aluksi.
Missäköhän Penelopen pikkuveli oli? Poika oli varmasti aivan ulapalla koko tilanteesta ja vaikka Peter olisikin tajunnut tilanteen vakavuuden, olisi se varmasti saanut hänet hyvin hämmentyneeksi ja pois tolaltaan. Ruskeat silmät haravoivat Ravensien pihan edustaa, tapahtumasarja oli saanut uteliaat naapurit kurkkimaan ikkunoista ja rohkeimmat olivat tulleet aivan pihalle saakka. Lehdistöhän tästä vielä puuttuisi, kerta juttu herätti näin paljon kiinnostusta ja sananvaihtoa ihmisten keskuudessa. Jotkut osoittelivat jopa Taylorin suuntaan ja toiset taas katselivat kiinnostuneina poliisiautossa istuvaan mieheen, joku mainitsi 'tietäneensä siinä miehessä olleen jotain vikaa'. Juuri näin, ehkä uteliaisuus kuului ihmisluontoon mutta silti, rajansa kaikella.

Michelle käännähti Taylorin suuntaan vuolaasti itkien ja sai nuorukaisen hätkähtämään yllättyneenä sulkiessaan tuon tiukkaan halaukseen. Pyysikö Penelopen äiti häntä lähtemään tytön mukana sairaalaan? Tottakai Taylor menisi, se oli sanomattakin selvää.
Halaukseen vastattiin hivenen myöhässä ja nuorukainen yritti hymyillä Michellelle rohkaisevasti, silittäen naisen selkää lohduttavaan tapaan. "Totta kai menen", Taylor vastasi rauhallisesti ja käänsi katseensa ensihoitajien puoleen, "Tulenko ambulanssiin vai menenkö omalla autolla?", kysymys saattoi olla turha, mutta kuitenkin. Mielummin hän ambulanssin kyydissä menisi, siltä varalta että Penelope heräisi matkan aikana. Ainakin olisi joku tuttu ihminen vierellä, sillä cheerleader tulisi varmasti olemaan hämmentynyt herättyään vieraiden ihmisten ympäröimänä.
Ensihoitaja pyysi Taylorin ambulanssiin ja ilmeisesti tässä olisi pieni kiire, sillä Penelope oli ollut tajuttomana, joten lisätutkimuksia pitäisi päästä tekemään. "Penelope toipuu kyllä", nuorukainen lausui ja halasi vielä Michelleä, ennen kuin kiipesi ensihoitajan kanssa ambulanssin takaosaan.
Taylorin teki pahaa edes katsoa tytön suuntaan, kun tuo makasi paareilla tajuttomana kaulatuki kaulallaan. Tilanne näytti pahalta, vaikka se ei ehkä saattanut sitä ollakkaan. Ensihoitaja istui kuitenkin rauhallisena ja hääräsi Penelopen käden parissa, ilmeisesti toiselle laitettiin tippa kipulääkitystä varten. Cheerleader oli aika lailla kädet täynnä, sillä Taylor piteli tuon toista kättä omassaan ja silitteli peukalollaan toisen kämmenselän pehmeää ihoa. Ambulanssi tuntui kulkevan kovaa vauhtia, mutta sireeneitä ei kuitenkaan käytetty, ainoastaan ambulanssin välkkyviä valoja.

Matka sairaalaan tuntui loputtomalta ja kun se vihdoi päättyi, Taylorin oli pakko vilkaista kännykkänsä kelloa. Siitä oli noin vartti, kun ambulanssi oli lähtenyt Ravensien pihasta, mutta hänelle se oli tuntunut tunnilta.
Takaosan ovet avattiin ja Penelope nostettiin paareineen alas, ensihoitajat lähtivät kuljettamaan tyttöä ensiapuun ja Taylor käveli ripeästi perässä. Tippatelinettä pitelevä hoitaja mainitsi jotain magneettikuvauksista ja selitti vastaantulleelle lääkärille - tai ainakin urheilija oletti valkoiseen työäasuun pukeutuneen naisen olleen lääkäri - epäilykset vammoista ja miten ne olivat syntyneet. Taylor ei kuullut keskustelua kunnolla, vaikka yrittikin kuunnella tarkkaan, mitä ensihoitaja puhui.


// mä nyt hittasin ne tonne sairaalaan saakka:)

Neljä tuntia onnettomuudesta.

Penelope avasi painavilta tuntuvia silmiään ja oli sokaistua kirkkaasta valosta, mitä huoneessa oli. Michelle rääkäisi liiankin kovaäänisenä huomatessaan tyttärensä viimein heränneen ja ryntäsi punapään rinnalle. Michelle oli saapunut pari tuntia sitten Taylorin seuraksi sairaalaan, kun oli antanut oman lausuntosta poliiseille. Blondi oli tietenkin luonteensa mukaan kehunut Tayloria päästä varpaisiin ja oli jopa pariin otteeseen halannutkin nuorta miestä, kun tämä oli osunut oikealla hetkellä paikalle. Hänestä tuntui, ettei voisi ikinä kiittää Tayloria tarpeeksi. Michelle oli tietenkin fiksuna ihmisenä sitten antanut Taylorille luvan mennä naimisiin tyttärensä kanssa. Jep, Michelle nyt oli ylitunteellinen ja hänen sanomisensa menivät välillä turhankin yli normaalin.
"Penelope..!" nainen henkäisi kyyneleet silmissään ja katsoi sängyssä makaavaa tytärtään pahoittelevasti. Penelopen katse oli yhä kiinnittyneenä valkoiseen kattoon ja hänen silmissään vain kirjaimellisesti pyöri. Kymmenen sekunnin kuluttua katse onnistuttiin suuntaamaan äidin suuntaan, mutta nopeasti katse harhautui takaisin pois raiteiltaan. Hänen yritti muodostaa sanoja päässään, mutta niiden sanominen ääneen tuntui niin vaikealta.
".. Sa... Sa-satuttaa.." punapää supisi ensimmäisiksi sanoikseen ja kurtisti kulmiaan tajuttuaan itse, ettei ollut sanonut mitään järkevää. Nyt hän vasta alkoi hahmottaa ympärillä olevia asioita ja värejä. Tämä oli tuntematon paikka- ei kun ei ollutkaan. Penelope ei saanut mieleensä, mikä paikka oli kyseessä, mutta hän tiesi paikan kuitenkin. Ja se herätti hänessä suunnatonta pelkoa. Tämä paikka ei ollut turvallinen, niin järjen ääni sanoi.

Cheerleader ei muistanut mitään pari tuntia sitten tapahtuneesta, vaan eli autuaan tietämättömässä tilassa sillä hetkellä. Hän tosin alkoi hätääntyä entistä enemmän, kun mikään ei tuntunut menevän oikein. Pepe alkoi reagoida katossa roikkuvan lampun kirkkauteen ja ummisteli silmiään herkkänä valolle. Sitten hän alkoi kohdistaa katsettaan milloin mihinkin. Hän näki vilaukselta tutun nuorukaisen kasvot, mutta jostain kumman syystä katse ei vain suostunut jäämään tähän.
Michelle katsoi tytärtään järkyttyneenä ja painoi nappia, josta hoitajan pystyi kutsumaan huoneeseen. Michelle ja Taylor olivat saaneet aikaisemmin kuulla Penelopen saamista vammoista. Lääkäri, joka Penelope oli tutkinut, sanoi tytölle tulleen lieä aivovamma. Michelle oli tässä vaiheessa pyörtyä, mutta lääkäri vannotti tytön kuitenkin tokenevan entiselleen. Tosin Penelopen herääminen saattaisi olla melkoinen shokki äidille. Michelleä ja Tayloria varoitettiin jo etukäteen Penelopen sekavaisuudesta ja tokkuraisuudesta. Lisäksi tytölle oli todettu hiusmurtuma oikeaan ranteeseen. Muilta vakavemmilta vammoilta oltiin onneksi säästytty.

Michelle ei pystynyt katsomaan tytärtään tuossa tilassa, vaan nousi äkillisesti seisomaan ja käänsi selkänsä. Hän alkoi jälleen itkeä ja kirota sitä kamalaa miestä, jonka oli päästänyt oman lastensa lähelle.

Taylor istuskeli ajatuksiinsa uppoutuneena Penelopen sairaalavuoteen vierellä. Hän tuskin oli puhua pukahtanut viimeisten tuntien aikana, jotka olivat olleet hänen tähän astisen elämän kamalimmat tunnit. Ja pisimmät ja kiduttavimmat. Negatiivisia adjektiiveja olisi löytynyt vielä vaikka kuinka paljon, mutta varmasti jokainen - joka hänet tänään oli nähnyt - ymmärsi, miten kamalalta nuorukaisesta tuntui.
Penelopen äiti oli vähintään yhtä surullinen ja katkera, mutta nainen reagoi näihin tunteisiin aivan eri tavalla kuin katse lasittuneena eteensä tuijottava Taylor. Michelle sentään reagoi, Taylor sulkeutui tyystin kuoreensa.
Tietenkin hän oli hieman vaivaantunut (ja samalla salaa otettu) Michelleltä saamastaan huomiosta ja kiitollisuudesta, mutta ehkä se meni naisen puolelta hieman liioitteluksi.
Seuraavana urheilija tajusi nousseensa salamannopeasti seisomaan ja kääntyneensä sairaalavuoteen puoleen, Penelope oli herännyt. Michelle kyynelehti katsellessaan tytärtään, mutta tällä kertaa itkussa taisi olla pienen pieni tilkka iloa, toivottavasti ainakin.
Cheerleader oli tyystin pois tolaltaan, Taylor silitti hellästi tytön poskea ja kiskaisi äkkiä kätensä pois tuon mongertaessa jotain sattumisesta. Poika parka luuli satuttaneensa punapäätä, vaikka tuossa tilassa toinen saattoikin puhua vähän mitä sylki suuhun toi, niin lääkärit olivat hetkeä aiemmin maininneet. Lääkärit olivat diagnosoineet Penelopella lievän aivovamman, mikä oli säikäyttänyt sekä Taylorin että Michellen pahemman kerran. Se kuulosti kuulemma pahemmalta, kuin oikeasti olisikaan ja Penelope tokenisi kuulemma ennalleen. Toivottavasti tyttö paranisi myös Paulin aiheuttamilta henkisiltä haavoilta, sillä se mies oli yrittänyt tehdä toiselle asioita, joita kenenkään ei tulisi joutua kokemaan.

Michelle painoi nappia ja hoitaja riensi paikalle, se oli ihan hyvä juttu sillä Penelope vaikutti todella sekavalta. Sitä oli myös Taylorkin, joka seisoi paikoillaan ja hieroi niskaansa epätoivoisen toimettomana. Nainen itki ääneen ja vaistomaisesti urheilija asteli tuon luokse ja sulki naisen halaukseensa, tämä oli tuolle kuitenkin kova paikka kun oma tytär makasi hänen entisen miesystävänsä pahoinpitelemänä sairaalavuoteella.
Taylor kääntyi hoitajan puoleen joka hääri Penelopen ympärillä, "Koska hän... Tai siis, kuinka kauan tuota sekavuutta saattaa jatkua?", hän kysyi ahdistuneena ja ääni selkeästi täristen. Yleensä mikään ei pistänyt nuorukaista herkistelemään, mutta tärkeät ihmiset olivat tyystin eri juttu. Vielä kun Taylor oli uskonut kykenevänsä suojelemaan punapäätä Paulilta, mutta hän ei ollut onnistunut siinä. Lievät syyllisyydentuskat vaivasivat häntä, mutta niistä ei puhua pukahdettu ääneen mitään.
Ruskeat silmät siirtyivät Penelopeen ja hitaat askeleet kuljettivat urheilijan takaisin tuon luokse. Hellästi sormet sipaisivat tytön poskia hänen yrittäessä loihtia kasvoilleen hymyä, mutta tosiasiassa se oli vain yksi tuskastunut irvistys. Taylor puraisi huultaan ja huokaisi syvään, "P-Penelope... Se olen minä, Taylor", hän kuiskasi hiljaa ja antoi sormiensa koskettaa tytön poskea uudestaan.

"Yleensä tällaiset aivovammat parantuvat parissa päivässä", naishoitaja vastasi asiantuntevasti ja alkoi kaivella laatikoista esiin rauhoittavaa lääkettä. Penelopelle kaikki oli vain yhtä sekavaa möngerrystä ja tyttö alkoi hätääntyä entistä enemmän. Hänen silmänsä olivat suuret ja tuijottivat huoneessa olevia ihmisiä ahdistuneena. Hänen terve kätensä hapusi koskettamaan kaulaa, jossa tuntui olevan jonkinlainen este. Kädet koskettivatkin nopeasti ihmeellistä tukea, mutta Pepe kuvitteli sen olevan hänen kaulansa. Hän säikähti sitä, kun ei tuntenut omassa kaulassaan minkäänlaista kosketusta. Mitä hänelle oli tapahtunut?

Kun kosketus tunnettiin poskella, Penelopen muistikalvolle ilmestyi äkillisesti kuva miehestä, jonka tunnistamiseen Penelopelta ei vienyt kauaa. Ja sitten se kaikki palasi hänen mieleensä yhtenä samana ryöppynä; hän ja Paul kahdestaan Penelopen kotona, tytön pakenemisyritys, putoaminen portaikossa, uusi pakoyritys ja sitten jonkin kovan osuminen hänen päähänsä.
Penelope alkoi hengittää raskaammin ja hänen silmänsä kostuivat. Hän alkoi ääntelehtiä sekavasti ja liikutteli päätään sivulta toiselle. Suunnaton pelko oli vallannut hänen sekavan mielensä ja sen pelon pystyi selvästi lukemaan hänen kalpeiksi valahtaneilta kasvoiltaan.
Nyt vihertävänsiniset silmät kääntyivät miehenalkuun vieressään. Penelope tuijotti Tayloria pidempään kuin ketään muuta huoneessa olevaa, mutta hänen katseensa oli täynnä pelkoa ja kauhua. Taylorin kosketus herätti tytössä vain pelonkaltaisia tunteita sillä hetkellä. Hän pystyi vain muistamaan Paulin otteen hänessä ja sen, mitä Paul oli hänelle tehnyt. Kaikki ne miehen koskettelut palautuivat säikyn Pepen mieleen. Miten kovasti hän olikaan miestä pelännyt.

Hoitaja pisti sitten rauhoittavaa lääkettä tytön tippalaitteeseen ja pian punapään silmät taas sulkeutuivat uneliaasti kiinni. Michelle katsoi tytärtään tyrmistyneenä, eikä hän tiennyt mitä sanoa. Suuri syyllisyys oli vallannut hänen mielensä. Hän muisti nyt sen illan, kun Penelope oli kertonut hänelle Paulin kosketelleen häntä. Silloin Michelle oli läimäyttänyt tytärtään ja kieltänyt tätä puhumasta mitään päättömiä asioita. Hänen olisi pitänyt uskoa ainoaa tytärtään silloin, niin tältä oltaisiin vältytty. Mutta ei, Michelle oli ollut silmittömästi rakastunut Pauliin ja tämän valehteluihin epäilyksettä.
"Mi-minun... T-täytyy mennä k-kotiin... Peterille täytyy kertoa.." Michelle mumisi sekavana ja käveli poissaolevan oloisena kohti huoneen ovea. Hän pyysi hoitajaa kertomaan heti, kun Penelope taas heräisi. Vaaleaverikkö katsahti vielä Tayloriin surkeasti, ennen kuin katosi käytävän puolelle. Tästä Michelle ei tulisi helpolla selviämään. Hän saattaisi ehkä tarvita ammattiauttajan apua. Oma tytär koskettelun kohteena... Ei, tämä ei voinut olla totta.

Penelope näytti nukkuvan rauhallisesti ja sikeästi, vaikka hän näki ahdistavaa unta. Hoitaja kehoitti Tayloria hetkeksi poistumaan nukkuvan punapään luota, jotta nuorukaisella olisi paremmin tilaa ajatella.

Parissa päivässä. Taylor puuskahti tyytymättömänä ja hieraisi niskaansa, jos viimeiset tunnit olivat tuntuneet ikuisuudelta, niin miltä pari päivää sitten tuntuisi? Loputtomalta? Vaikka siinä ajassa hän ei ehtisi tekemään yhtään mitään, tuntui se silti aivan liian pitkältä ajalta.
Oli suoranaista rääkkäystä nuorukaiselle katsella sairaalavuoteella makavaa punapäätä, joka näytti edelleen sekavalta. Se kaikki sekavuus oli onnistunut ajamaan sen oikean Penelopen jonnekin aivan muualle, sillä Taylorin silmissä tyttö ei näyttänyt ollenkaan itseltään. Ehkä se johtui tämänpäiväisten tapahtumien aiheuttamasta järkytyksestä tai siitä, että hän ei vain ollut tottunut näkemään ihmisiä, jotka makasivat sairaalassa varsin karunnäköisessä kunnossa.
Penelopen äännähtelyt kiinnittivät Taylorin huomion ja nopeasti tuo upotti molemmat kätensä housujensa taskuihin, ilme muuttui lähinnä tuskastuneeksi irvistykseksi. Oliko hän aiheuttanut toisessa tuollaisen reaktion? Urheilija käänsi selkänsä sairaalavuoteessa liikehtivälle Penelopelle ja teki hoitajalle tilaa tuon ryhtyessä häärimään tippalaitteen parissa.
Samaan aikaan tapahtumat tuntuivat kulkevan nopeasti ja kiivaasti eteenpäin, mutta silti aika kulki pahasti edellämainitun perässä. Michelle ilmoitti lähtevänsä ja ruskeasilmäinen katsoi järkyttynyttä naista kulmiaan kurtistaen, tuolle tekisi varmasti hyvää päästä vähän hengähtämään ja miettimään asioita rauhassa. Peterkin vaati huolenpitoa ja tietoa tapahtuneen suhteen tuskin voisi pimittää pojalta loputtomiin, olihan pikkuveljelläkin oikeus tietää.
"Okei... Pärjäile", Taylor tervehti ja hetken aikaa kasvoilla viivähti lohduttavaksi tarkoitettu hymy, mutta Taylorin ei tehnyt mieli hymyillä. Ei edes rohkaisevasti. Kouluun täytyisi ilmoittaa Penelopen poissaolosta, sillä tyttö tuskin palaisi seuraavaan viikkoon mennessä koulun penkille. Ehkä Michelle hoitaisi asian, sillä eihän se Taylorille kuulunut. Olisi parempi, jos koko koulu ei saisi tietää tapahtuneesta. Se aiheuttaisi vain turhaa uteliaisuutta ja kohinaa oppilaiden keskuudessa ja sitä Penelope perheineen varmaan viimeiseksi kaipasi.

Hoitajan kehotuksesta Taylor poistui huoneesta väsynein, laahustavin askelin. Hän istahti raskaasti ensimäiselle löytämälleen penkille ja nojasi kyynärpäitä polviinsa, haudaten kasvonsa kämmeniinsä ja huokaisi syvään.
Ajatukset karkailivat, eikä asioiden selvittely oman pään sisällä tuntunut onnistuvan millään. Penelope oli sairaalassa, tuossa huoneessa ja tällä hetkellä rauhoittavien lääkkeiden siivittämässä unessa. Taylor ryhtyi tajuamaan asiaa pikkuhiljaa, ja mitä enemmän hän yritti sitä ajatella, sitä kamalammalta hänestä tuntui. Mitä jos hän ei olisikaan mennyt Ravenseille silloin, mitä jos hän olisi tullut liian myöhään? Mitä jos... Mitä jos Penelope olisi kuollut?
Taylor suoristautui ja ähkäisi, hän kielsi tiukasti itseään ajattelemasta tuollaisia asioita. Edes sen vertaa, mitä hän siinä mielentilassa pystyi ajattelemaan.

Puhelin soi.

"Haloo?", Taylor vastasi laiskasti ja odotti vastausta, "Missä sinä olet? Voisit tulla jo kotiin, kun huomena on koulua", äidin ääni kuului linjan toisesta päästä ja nuorukainen pörrötti epämääräisesti tummanruskeita hiuksiaan.
"Mä olen sairaalassa, tulen myöhemmin"
"Miksi ihmeessä sä olet sairaalassa?!", äidin ääni sai hätääntyneen vivahteen.
"Penelope... Penelope on sairaalassa, mä selitän kun tulen kotiin... Moi", Taylor lopetti hivenen vaivaantuneena puhelun ja laittoi matkapuhelimen takaisin taskuunsa. Äitiltä tulisi varmasti sata viestiä, ennen kuin hän pääsisi kotiinsa asti, mutta sellainen nainen oli. Joskus turhankin ylihuolehtiva ja toisinaan taas hieman väliinpitämätönkin, riippuen tietysti asianyhteydestä.

Minuutteja minuutin perään, Taylor oli istunut penkillä vähäisiin ja karkaileviin ajatuksiinsa uppoutuneena noin puolentoista tunnin verran. Penelope pidettäisiin rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena varmaan aamuun asti, joten Taylor joutui hetken miettimään, pitäisikö hänen todella lähteä kotiin. Ehkä se oli ihan viisas idea, sillä nuorukainen alkoi pikkuhiljaa huomaamaan väsymyksen merkkejä itsessään. Kello näytti melkein yhtätoista, normaalisti hän olisi ollut arki-iltana jo nukkumassa.

Jälleen silmiä ummisteltiin. Penelope alkoi havahtua hereille oudosta horroksestaan, joka tuntui vieneen tytöstä kaiken energian. Mutta tyttö ei enää jaksanut nukkua, siksi hän oli alkanut heräillä. Se tosin oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä keho tuntui todella painavalta, samoin kuin suljetut silmäluomet. Hetken yritysten jälkeen hän sai avattua silmiään ja alkoi totutella huoneessa olevaan himmeään valoon.
Punapää tuijotti edessä olevaa valkoista seinää silmät puoliummessa. Hänen täytyisi kerätä jonkin aikaa voimiaan, että hän jaksaisi tehdä muutakin kuin vain tuijottaa liikkumattomana tuota tylsää valkoista seinää.

Olo ei tuntunut enää niin sekavalta kuin aikaisemmin herätessä. Tosin eihän tyttö edes muistanut aikaisempaa heräämistään. Tämä oli hänelle niin sanotusti ensimmäinen herääminen.
Hän oli sairaalassa, sen Penelope tajusi oudosti piipittävistä laitteista ja valkoisesta sisustuksesta. Sekä tästä epämukavasta sängystä. Olihan punapää aikaisemminkin joutunut sairaalaan. Tahtomattaan.
Nytkin hän oli joutunut tahtomattaan sairaalaan. Cheerleaderin mieleen oli alkanut palautua ne muistikuvat, joissa Paul jahtasi häntä takaa ja sitten yhtäkkiä kaikki pimeni ja sitten taas kaikki selkeni. Sen muisteleminen ei tietenkään ollut kovin mukavaa, koska Pepen silmät kostuivat ja hän alkoi tuntea olonsa hyvin epämukavaksi ja ahdistuneeksi. Miten Paulin oli käynyt? Miten Penelopen oli käynyt? Ei kai.. Ei kai Paul ollut koskenut häneen? Sitä tyttö ei muistanut, hän näki vain mustaa. Voi ei, ei kai..

Ajatus siitä, että Paul olisi käyttänyt häntä hyväkseen tytön ollessa tajuton, sai Penelopen parkaisemaan hiljaa kauhusta. Hänen silmänsä hakeutuivat nyt ensimmäistä kertaa pois seinästä ja tyttö yritti etsiä jotakuta. Mutta huoneessa ei ollut ketään. Punapään hengitys oli taas muuttunut astetta verran tiheämmäksi ja raskaammaksi. Miksi huoneessa ei ollut ketään, missä kaikki olivat? Eikö kukaan voisi kertoa hänelle sitä, mitä Paul oli tehnyt hänelle ja missä Paul nyt oli? Jos Penelope ei pian saisi tietää vastauksia noihin kysymyksiin, hän varmasti sekoaisi.
Joku... Kiltti...
Missä Taylor oli? Hän tarvitsisi urheilijaa nyt heti rinnalleen, koska... koska muuten Penelope ei kestäisi.

Taylor oli juuri nousemassa penkiltä ylös ja lähtemässä kotio päin, kun tutunnäköinen hoitaja kiirehti paikalle. Naisella oli kasvoillaan mitäänsanomaton ja jokseenkin väsynyt ilme, nähtävästi työvuoro oli päässyt hieman venymään. Ensimäinen reaktio hoitajan paikallepyrhältämisestä oli pelko, jospa Penelopen tila oli mennyt huonompaan suuntaan?
Nuorukainen oikaisi ryhtinsä ja katseli naista yhtenä kysymysmerkkinä, hoitaja saisi jo avata klassisen värisellä huulipunalla maalatut huulensa ja kertoa, mikä oli asian laita.
"Sinähän olet Taylor?", nainen kysyi ja Taylor nyökähti lyhyesti, hän halusi tietää varsinaisen asian, eikä esitellä itseään. "Se punahiuksinen tyttö, Penelope, kyseli sinun perääsi", hoitaja jatkoi ja mitään sanomatta nuorukainen lähti ripeästi kävelemään kohti huonetta, jossa cheerleader oli. Väsymyksestä huolimatta Taylor skarppasi itseään ja ajatteli viettävänsä vielä ainakin hetken Penelopen luona sairaalassa, ennen kuin lähtisi kotiinsa nukkumaan. Äiti kyllä ymmärtäisi, kunhan saisi kuulla tapahtuneesta.
Sairashuoneen ovi oli jätetty rakoselleen ja urheilija raotti sitä hieman, astuen sitten oven toiselle puolelle ja sulki oven perässään. Ruskeat silmät tutkivat sängyllä makaavaa, tosin jo heräilemään päin olevaa Penelopea, joka ei vaikuttanut aivan niin sekavalta kuin aikaisemmin.
Pieni, arkaileva hymy viivähti Taylorin kasvoilla tuon astellessa lähemmäs sairaalavuodetta. "Millainen olo?", hän kysyi yksinkertaisesti ja istahti tuolille vuoteen viereen, katsellen tyttöä edelleen.
Enää ilme ei ollut niin huolestunut, vaikka tunteet heittelehtivät edelleen huolestuneesta surulliseen ja niin edespäin. Hiljalleen Taylor alkoi tottua ajatukseen, että cheerleader tarvitsisi muutaman päivän tokeneakseen. Ranne tosin tarvitsisi hieman enemmän aikaa, mutta se ei ollut pääasia. Taylor halusi vain Penelopen palaavan omaksi itsekseen, tai ainakin pääsevän pois sairaalasta, sillä kuka nyt siellä olisi viihtynyt?

Tilanne oli nuorukaisen mielestä ehkä hieman kiusaantunut. Suurimmaksi osaksi hänen takiaan, sillä Penelopen aikaisempi reaktio Taylorin läsnäoloon ja kosketukseen sai hänet nyt todella varovaiseksi niin sanoissaan kuin teoissaan.
Kyllä tämä tästä, vaikka mikään positiivisesti ajatteleva ihmisluonne Taylor ei koskaan ollutkaan.

Penelope oli ahdistunut yhä vain enemmän, kun Tayloria ei näkynyt tai kuulunut. Hän tarvitsi jonkun vierelleen, jonkun sellaisen, johon tyttö voisi 100%:sesti luottaa. Tayloriin hän pystyi luottamaan, koska tyttö taisi olla rakastunut tähän.
Nyt hän sen itselleensäkin oli myöntänyt; Penelope oli rakastunut Tayloriin, eikä tahtonut vierelleen nyt ketään muuta kuin tämän kyseisen nuorukaisen. Pepe ei vain enää jaksanut kieltää itseltään näitä tunteita, joita oli jo pitkän aikaa yrittänyt mielessään pimitellä. Peloissaan ja ahdistuneena ollessaan totuutta oli vaikea piilotella. Vaikka tytöstä yhä tuntui kyllä pahalta olla rakastunut näin nopeasti Chadista eroamisen jälkeen, ei Pepe vain mahtanut itselleen mitään.

Tytön vihertävänsiniset silmät kääntyivät salamannopeasti ovelle päin, kun hän oli kuullut askelia huoneeseensa. Pian tytön katse kohtasi nuo tutut suklaanruskeat silmät, kun Taylor astui huoneeseen. Penelope tuijotti Tayloria hetken aikaa ilmeettömästi, eikä aluksi kyennyt edes elehtimään pojan kysyessä hänen vointiaan. Vasta, kun Taylor oli istuunut sängyn vierelle, räpäytti tyttö pitkästä aikaa silmiään, jotka kostuivatkin sitten todella nopeasti. Penelopen kasvoille kohosi pelosta ja ahdistuksesta sekaisin oleva irvistys, kun samalla kyyneleet noruivat vesiputouksen lailla poskilta alas.
Cheerleader ojensi tervettä kättään Taylorin suuntaan ja tahtoi miehenalun pitävän hänen kädestäänsä kiinni. Pepe itki nyt hysteerisesti vuoteessa maatessaan, eikä kyyneltulva tuntunut loppuvan vielä hetkeen.

Miten sitä pystyikään tuntemaan olonsa niin heikoksi ja hauraaksi? Ja miten siinä samalla pystyi tuntemaan olonsa niin tietämättömäksi ja typeräksi?

Taylor korjasi asentoaan varsin epämukavalla tuolilla katseen seilatessa hetken aikaa jossakin aivan muualla kuin Penelopessa. Vasta toisen ojentaessa kättään häntä kohti urheilija reagoi ja käänsi syvänruskeat silmänsä tyttöön.
Taylor tarttui hellästi tytön käteen ja silitteli tuon kämmenselkää hellästi peukalollaan. Hänestä tuntui aika kamalalta, ettei hän kyennyt tekemään mitään sellaista, mikä olisi ehkä mahdollisesti lohduttanut cheerleaderia. Sanoja ei saatu ulos, mutta eipä niillä tässä tilanteessa olisi mitään tehtykään. Jokin riipaisi Taylorin sisintä Penelopen yhä itkiessä, eikä hän kyennyt tekemään asialle mitään.
"Shh, Pepe... Sulla on kaikki nyt hyvin", urheilija lausui matalalta ja tarttui toisen käteen hieman tiukemmin. Tytön ei tarvitsisi ikinä enään kohdata Paulia, sillä mies oli varmasti sellaisissa ongelmissa, että niistä ei tuomiotta selvittäisi. Ja jos nii huono tuuri pääsisi käymään, Taylor aikoisi rankaista Paulia omatoimisesti.

Hetkeksi hän päästi Penelopen kädestä irti ja siirsi tuolia parikymmentä senttiä lähemmäs sairaalvuodetta istahtaen takaisin paikalleen ja
ottaen tytön käden omaansa.
Vapaan kätensä kyynärpäällä Taylor nojasi sairaalavuoteeseen ja antoi katseensa levätä punahiuksisessa tytössä, joka näytti tavallista kalpeammalta. "Mä oon pahoillani", urheilija murahti ja laski katseensa alas. Hän oli antanut toiselle lupauksen, jonka oli mennyt rikkomaan. Se tuntui kamalalta ja sai Taylorin hetkellisesti melkein vihaamaan itseään.
Penelope merkitsi nuorukaiselle paljon. Todella paljon. Kukaan toinen tyttö ei ollut aikaisemmin tehnyt häneen niin lähtemätöntä vaikutusta. Penelope oli erilainen, fiksu, ystävällinen ja ennen kaikkea jalat maassa pitävä tyyppi. Eli toinen erosi muista cheerleadereista aika paljon. Vähän niinkuin Maddison, mutta pikkusisko oli lapsellisempi ja sinisilmäisempi... Ja arvosti vähän vääriä asioita. Mutta Penelope. Toinen oli niin aito ja viaton - ja Taylor kykenisi listaamaan Penelopen hyviä puolia vaikka seuraavaan aamuun saakka. Hän taisi olla pahasti rakastunut. Ihka ensimmäistä kertaa.

Penelope ei vain voinut mitään niille kyynelille, jotka noruivat vesiputouksen lailla hänen poskiaan pitkin kostuttaen hänen valkoisen sairalaan antaman vaatekappaleen. Punapää tunsi jonkinlaista helpotusta, kun Taylor tarttui hänen käteensä, mutta samalla tuo kosketus oli vain saanut hänet itkemään entistä enemmän. Koska Taylor oli hänen vierellään, koska Taylor välitti. Ja juuri Taylorin neito tahtoi nähdä vierellään.
Tyttö puri huultaansa vimmatusti ja pian hän tajusikin purreensa sen auki. Penelope yritti hillitä sitä suurta tunnepurkausta, mutta se tuntui olevan mahdotonta. Hän oli niin sekaisin, eikä hän tiennyt, mitä oli tapahtunut. Hän pelkäsi Paulin minä hetkenä tulevan sisälle tuosta valkoisesta ovesta, jolloin mies yrittäisi käydä häneen jälleen käsiksi. Pelkkä ajatuskin vain itketti tyttöä entistä enemmän ja Pepe alkoi jo haukkoa henkeään äänekkäästi.

Kun Taylor hetkeksi irrotti kätensä Penelopen kädestä, äännähti tyttö varsin tuskaisesti ja nyt tyttö vasta pelkäsikin sekoavan. Miten hän enää uskaltaisi olla hetkeäkään yksin, kun tyttö niin pelkäsi sitä kauheaa miestä, joka oli onnistunut luikertelemaan heidän perheeseensä luritellessaan kaikenlaisia valheita!
Pepe kuitenkin kuuli kaiken sen sekavan tilansa läpi Taylorin pahoittelun. Silloin Penelopen katse hakeutui jälleen vieressä istuvaan urheilijaan, jota Pepe tuijotti edelleen kyynelehtien. Tyttö niiskutti tietyn väliajoin ja hänen hengityksensä oli nopeaa ja raskasta. Penelope puristi Taylorin kättä tiukemmin, jotta miehenalku ymmärtäisi, ettei tyttö syyttänyt tätä mistään.
"... Älä.." kuului epämääräinen käheä äännähdys Pepen suusta. Tyttö säikähti omaa ääntään ja tunsi silloin ensimmäistä kertaa jotain kaulallaan. Mikä se oli, kaulatuki? Oliko hänellä jotain muitakin vammoja siteessä olevan vasemman käden lisäksi?
Uusi itkukohtaus teki tulojaan, mutta tyttö nieleskeli ajoittain ja yritti pidätellä uutta tunnemyrskyä.
"Mitä minulle.. On tapahtunut..?" punapää sai sitten ähkäistyä ja yritti selvitellä kurkkuaan. Kyyneltulva oli jo jonkin verran hellittänyt, mutta kyllä niitä kyyneleitä välillä yksi jos toinenkin vierähti poskelle.

Oi Taylor... Ei nuorukainen saanut näyttää tuolta. Taylorin pitäisi olla kannustava, iloinen ja hauska. Mutta nyt noita ominaisuuksia ei toisessa näkynyt ja se riipaisi Penelopea. Oliko hän syy siihen, että Taylor näytti nyt tuolta? Oliko urheilija.. Oliko Taylor ollut noin huolissaan hänestä?
Mitä Penelope antaisikaan, jos tytöllä olisi rohkeutta kertoa Taylorille, että hän rakasti tätä niin suunnattoman paljon. Vaikka he eivät olleet tunteneetkaan kauaa, Penelope oli nyt varmempi tunteistaan kuin koskaan. Ilman Tayloria tästä selviäminen olisi varmasti hyvin vaikeaa.

Penelope taisi tajuta, että hänelle oltiin laitettu kaulatuki. Taylor tiesi, että se ahdisti monia ihmisiä, eikä sitä ollut mukava pitää. Hän näki tarpeelliseksi kertoa tytölle kaikki päivän tapahtumat, yksityiskohtia myöten, sillä toinen ei vaikuttanut muistavan niistä mitään. Urheilija kertoi siis ihan kaiken, alkaen siitä, kun hän oli saapunut Ravenseille ja lopettaen tähän hetkeen.
Koko tämän ajan Taylor piteli Penelopen kättä tiukasti omassaan ja antoi peukalonsa sivellä tytön kämmenselkää, hän olisi samalla halunnut kertoa orastavasta rakkaudestaan tyttöä kohtaan, mutta tässä vaiheessa valokeilaan astui se ujompi puoli nuorukaisesta, joka ei tunteista pahemmin puhua pukahtanut. Ja tätä puolta yritti nujertaa Taylorin tahto, sillä hän halusi - siis todella halusi - Penelopen saavan tietää hänen tunteistaan tuota kohtaan.
Ruskeat silmät seikkailivat ympäri huonetta ja taas Penelopen kasvoilla, Taylor oli hieman hermostunut. Kädet tuntuivat hikoilevan ja sydän pamppailevan kovempaa kuin normaalisti, sanoja oli hivenen vaikeampi muodostaa.
"Kuule... Mä pidän susta todella paljon", urheilija aloitti takellellen ja manasi itseään - miten hän onnistui taas jälleen kerran kuulostamaan niin typerältä ja pikkupoikamaiselta? Se oli kyllä Penelopen syytä!
Vapaalla kädellään nuorukainen hieraisi niskaansa ja naurahti hermostuneena, "Tai siis - ", hän aloitti ja veti syvään henkeä puristaen Penelopen kättä hetken aikaa kovempaa, "Mä taidan olla rakastunut... Suhun", lauseen loppuosa lausahdettiin töksähtäen ja Taylor olisi halunnut vajota maan alle. Hän oli kuulostanut todella idioottimaiselta - kuin joltain nörtiltä, joka oli tunnustamassa ensimmäistä kertaa tunteitaan.

Niskaa hieraissut käsi kulki hiljaa Penelopen sileälle poskelle, Taylor pyyhki sormillaan kyyneleitä pois tytön poskelta ja tunsi olonsa kevyemmäksi - olihan hän tunnustanut jotain todella suurta, ja ensimmäistä kertaa myös oikeasti tarkoittanut sitä.
Nuorukaisen teki niin kovasti mieli suudella cheerleaderia, mutta hän halusi edetä siihen tahtiin kuin Penelope halusi. "Sä olet kaunis", Taylor hymähti ja näytti selvästi hieman piristyneemmältä, kuin aikaisemmin. Ehkä asiaan vaikutti se, että Penelope ei käyttäytynyt enään ihan niin sekavasti kuin aikaisemmin.

Penelope odotti hivenen kauhulla sitä, mitä Taylor tulisi hänelle pian kertomaan. Punapää nimittäin pelkäsi, että hän tulisi kuulemaan jotain hyvin hirveää ja jotain sellaista, mikä tulisi vaikuttamaan hänen elämäänsä ikuisesti. No, tulisihan tämä jo nyt olemaan hänen mielessään ainakin monia kuukausia...
Taylor ei kuitenkaan kertonut mitään sellaista, mitä tyttö oli olettanut kuulevansa. Penelopen viimeiseksi muistikuvaksi oli jäänyt se, kun hän oli juossut koti takaovea, mutta sitten hän olikin tuntenut voimakasta kipua päässään. Taylorin sanojen mukaan nuorukainen oli ilmestynyt paikalle melkein heti sen jälkeen, joten... Joten Taylor oli siis pelastanut Penelopen?
Vihertävänsiniset silmät katsoivat liikuttuineina ja kiitollisina Tayloria, joka oli sitten päässyt lopettamaan kertomisensa tapahtuneesta. Penelope tahtoi niin kovasti vain painautua vasten urheilijan lihaksikasta ja lämpöistä vartaloa ja olla turvassa toisen vahvojen käsivarsien ympäröimänä. Vain Taylor pystyisi häntä suojelemaan ja pitämään tytöstä huolta...

Mutta Penelope ei liikahtanutkaan pakoiltaan. Hän vain puristi Taylorin kättä ja tunsi jonkin tässä kosketuksessa sitten muuttuneen. Punapää ei osannut ensiksi sanoa, mikä se oli, mutta sitten urheilija alkoi jälleen puhua. Penelope katsoi kostunein silmin Tayloria, joka oli juuri sanonut pitävänsä tytöstä. Aivan kuin silloin eräänä iltana Taylorin luona. Mutta se hetki oli ollut erilainen ja nyt tämä hetki tuntui täysin uudelta. Penelopen tunsi sydämensä alkavan läähättää ja sen myös pystyi huomaamaan yhdestä monitorista, joka seurasi hänen sydäntään.
Sitten se tuli sieltä. Ne taikasanat. Ne sanat, joita tyttö oli odottanut saavansa kuulla henkilöltä, jota hän rakasti. Taylor oli sanonut rakastunut, rakastunut juuri sängyssä makaamaan Penelope Ravensiin. Tyttöön, joka unelmoi rakkaudesta ja onnellisista lopuista. Punapäähän, jonka oma ensimmäinen rakkaustarina oli päätynyt särkyneeseen sydämeen, jonka Taylor sitten tytön elämään ilmestymisellään korjasi.

Penelope katsoi Tayloria liikkumatta ja halkeilevat huulet hivenen raollaan. Tyttö tunsi Taylorin käden poskellaan ja lämmin tunne valtasi hänen kehonsa. Urheilijan vielä sanoessa tytön olevan kaunis Penelope liikautti hivenen kättään, joka oli Taylorin kädessä kiinni.
Oliko Penelopelle oikeasti suotu uusi rakkaus? Aivan oikeasti? Ettei vain kukaan häntä nyt huijaisi? Koska sitä tyttö ei tosiaankaan toivonut. Hän ei tosin uskonut, että saisi omille vahvoille tunteilleen samanlaista vastakaikua. Rakastiko Taylor Morris häntä aivan oikeasti? Sillä Penelopekin rakasti Tayloria. Ajatus siitä, että he molemmat vastasivat samalla lailla tunteisiin, sai tytön tuntemaan olonsa niin suunnattoman onnelliseksi.
Pari kyyneltä vierähti jälleen tytön poskille, mutta ne eivät enää johtuneet järkytyksestä, vaan onnesta. Kyllä tyttö kuitenkin tunsi olonsa edelleen heikoksi ja pelokkaaksi, mutta suurien tunteiden tunteminen samaan aikaan oli aika outoa ja sekalaista.
".. Taidat olla rakastunut..?" tyttö kuiskasi käheästi, eikä hänen silmänsä kertaakaan poistuneet Taylorin silmiä tuijottamasta. "Sillä minä ainakin rakastan sinua aika varmasti.." nyt tyttö oli kuulostanut enemmän siltä onnelliselta ja huolettomalta Penelopelta, jonka Taylor myös tunsi.

"Vierailuaika on ohi", huoneen ilmestynyt sairaanhoitaja totesi sitten ja koputti sormellaan kädessä olevaa rannekelloaan merkitsevästi.

Taylorin sanoja seurannut hiljaisuus tuntui suoraan sanoen loputtomalta, siis oikeasti. Koko sen ajan hän uskoi sydämensä takovan rinnastaan ulos sellaisella vauhdilla, että se lävistäisi huoneen seinän mennen tullen ja jatkaisi matkaa Los Angelesiin tai vaikka Alaskaan saakka. Oliko rakkaus oikeasti näin sekopäinen, mutta samalla mahtava tunne? Sellainen tunne, että se sai näkymättömät siivet kasvamaan selkään ja hymyn leviämään kasvoille aina, kun tunteiden kohdetta ajatteli.
Taylor hymyili, vaikka Penelope ei ollut vielä edes sanonut mitään. Mitä jos cheerleader ei tuntisikaan häntä kohtaan samoin ja nuorukaisen tunnustus pilaisi heidän välinsä? Hän tuskin tulisi ihan helposti toipumaan sellaisesta, sillä olihan toinen hänen oikea ja virallinen ensirakkautensa. Ohimeneviä ihastuksia oli ollut, mutta sattuneista syistä ne eivät koskaan olleet kestäneet muutamia viikkoja tai paria kuukautta pidempään.
Mutta Penelope oli melkein toiselta planeetalta. Hän erosi muista cheerleadereista tietynlaisella viattomuudellaan ja kiltteydellään, mikä oli kiinnittänyt Taylorin huomion jo aikaisemmin. Mutta silloin tyttö oli ollut vain hyvänpäiväntuttu, eikä mitään muuta. Nyt asiat olivat kuitenkin muuttuneet ja nuorukainen oli siitä enemmän kuin onnellinen.

Penelope esitti kysymyksen kuiskaten, mikä sai aluksi Taylorin punastumaan hieman. Olipa hän valinnut sanansa typerästi. Niin typerästi, että häntä hävetti nyt paljon.
Toisen katseeseen kuitenkin vastattiin ja nolostuminen unohdettin cheerleaderin jatkaessa puheenvuoroaan, eikä Taylor voinut olla peittelemättä onnellista ja huojentunutta hymyään kuultuaan toisen sanat. Penelope oli aika varmasti rakastunut myös häneen. Huojentunut ja lämmin naurahdus kaikkosi nuorukaisen huulilta ja hän pudisteli päätään, yrittäen sisäistää äskettäin kuulemansa sanat. Taylor ajatteli, ettei hänen äskeisen tunnustuksensa korjaaminen ollut niin merkityksellistä, että hän olisi sen tehnyt. Joka tapauksessa ja sanavalinnasta välittämättä hän oli kuitenkin sanonut ääneen sen tärkeimmän asian ja se oli tullut Penelopelle selväksi.
Entäs nyt? Seurustelivatko he? Eihän rakkaudentunnustus ollut mikään sopimus seurustelun aloittamisesta, joten Taylor päätti olla juoksematta asioiden edelle ja aikoi jättää asian pähkäilyn parempaan hetkeen.

Ovelta kuulunut ääni palautti Taylorin yläilmoista takaisin maanpinnalle, ja se paluu oli kovempi kuin olisi kuvitellut. Ei hän halunnut lähteä, mistä kieli aneleva katse tiukanoloisen hoitajan suuntaan. No, kello oli kyllä todella paljon ja Taylorilla olisi huomena koulua, joten turhia vastaväitteitä esittämättä hän nousi seisomaan.
"Mä tulen huomena katsomaan sua heti koulun jälkeen", Taylor lupasi ja katseli vuoteella makaavaa tyttöä lämpimästi ja rohkaisevasti hymyillen. Hän kumartui painamaan lyhyet suudelmat toisen molemmille poskille ja silitti punapään hiuksia hetken aikaa, ennen kuin suoristautui seisomaan.
"Yritä pärjätä", lausuttiin kasvojen vakavoituessa, vaikka siinä onnellisessa olotilassaan miehenalun teki mieli hymyillä kokoajan. Taylor lähti ottamaan huoneen ovelle rauhallisia askeleita ja kääntyi ovensuussa vielä ympäri, "Kauniita unia". Hyvänyöntoivotukset toivotettuaan urheilija vilkaisi kännykkäänsä ja astui käytävän puolelle, lähtien kävelemään kohti uloskäyntiä. Hän tunsi itsensä maailman onnekkaimmaksi jätkäksi.

THE END