New Born

Tiistai-ilta.

Abigail Bailey katseli ikkunasta, kun häntä nuoremmat lapset kirmasivat innoissaan ulkona leikkimässä kirkonrottaa toistensa kanssa. Taloon olivat jääneet enää vain henkilökunta Abbyn lisäksi. Ja henkilökunta oletti kaikkien lapsien olevan ulkona. Rokkari oli onnistunut piiloutumaan makuuhuoneeseen ja jäänyt sinne sitten oleskelemaan.
Ei häntä kiinnostanut leikkiä mitään kirkonrottaa tämän ikäisenä. Hän mielummin laski rahojaan, joita oli piilotellut tarkoin muilta. Hän oli käynyt ajoittain pankissa vaihtamassa seteleitä isommiksi seteiliksi, koska suuri setelimäärä oli helpompi huomata kuin pienempi setelimäärä.
Neito oli saanut vuoden aikana kerättyä huimat 15 000 dollaria. Se oli suuri määrä rahaa ja myös Abby tiesi sen. Hän varoi tuhlaamasta rahojaan mihinkään turhaan. Vaatteita hän oli aina välillä itselleen ostellut, muttei juurikaan muuta. No okei, kyllä hiusväreihinkin meni välillä rahaa, mutta se oli vain pieni rahareikä, Abbyn mielestä.

Abby oli eilen värjännyt hiuksensa oransseiksi. Hän oli kyllästynyt tummanruskeaan, joten oli käynyt kampaajalla ottamassa värinpoiston, jonka jälkeen hän värjäsi täällä hiuksensa vaaleiksi ja värjäsi niiden päälle sitten oranssin. Kyllä se värjääminen oli aika hyvin onnistunut. Olisi ihme, jos Abbyn hiukset eivät pian alkaisi putoilla päästä.

Tyttö piilotti rahansa pieneen lipastoon, jonka tunki sitten tyynynsä alusliinan sisälle. Noin, kukaan ei ollut aikasemmin sitä löytänyt, joten miksi löytäisi nytkään. He joutuivat aina itse vaihtamaan sänkyihinsä lakanat, joten siivoojista ei tarvinnut murehtia. Abigailin pitäisi vielä vähän aikaa täällä lojua, kunnes hänet vapautettaisiin ja hän pääsisi elämään omillaan. Onneksi hän oli kerännyt rahaa, koska täältä lähteminen ilman perhettä ja rahaa olisi hyvin vaikeaa.

Rokkari istuskeli sängyllään ja pyöritteli hiuksiaan sormensa ympärille. Hänellä oli tylsää. Tänään ei ollut edes töitä tiedossa, vaan vapaapäivä. Eikä tänään ollut edes päivä mennä tyydyttämään sitä helvetin Hugo Milleriä, jota Abby oli jo tyydyttänyt reilun kuukauden ajan joka torstai. Äääh, ja Abbyn olisi niin tehnyt mieli seksiä! Tässä täytyisi vain kärvistellä, ei tyttö alkaisi itseään tyydyttää. Sormipeli oli ihan tylsää. Vaikka Abbylla olikin melko hyvä mielikuvitus, oli itsetyydytys tylsää ja pitkäveteistä.
Jos Abby lähtisi hieman vaeltelemaan ympäriinsä? Kyllä se tämän paikoillaan istumisen aina voitti.
Abigail nousi ripeästi sängyltään ja käveli makuuhuoneen ovelle. Hän raotti ovea ja vilkaisi varovaisesti ulos huoneesta. Käytävän päässä oli siivooja, joka moppasi lattiaa kuulokkeet korvilla. Abby hivuttautui ulos huoneesta ja hipsi pois samalta käytävältä siivoojan kanssa. Siivoojahan ei häntä käräyttäisi siitä, ettei Abigail ollut ulkona muiden lasten tapaan.
Tyttö käveli tylsistyneenä pitkin ison rakennuksen käytävää ja yritti kuulostella ääniä ympärillään. Miksi täällä oli kuin kuollutta? Miksei muka missään tapahtunut mitään. Voiko päivä tämän tylsempi ollakaan...

"Kuinka voin auttaa teitä, rouva..?"
"Bentley. Kate Bentley. Minä... T-tai siis... Uskon, että lapseni on täällä.."

Abby pysähtyi erään oven vierelle, kun oli kuullut tämän keskustelun alun. Ovi oli hivenen raollaan, joten Abby vilkaisi uteliaisuudesta huoneen sisälle. Hän näki Helen Rolandin, tämän yhteiskodin omistajan, istuvan leveän pöytänsä takana. Rokkari näki vaaleahiuksisen naisen, joka istui selkä Abigailiin päin, joten tyttö ei nähnyt tämän naisen kasvoja.
Kenenköhän äiti oli tullut toisiin ajatuksiin ja tullut hakemaan lapsensa takaisin?

"Mikä on lapsen nimi?" Helen kysyi tutulla rauhallisella äänensävyllään ja otti esille paperinivaskan. Abby näky Kate Bentleyn pudistelevan päätään.
"E-en tiedä.. Minä.. Siis silloin en ollut valmis.." Kate Bentley selitti vaikeasti ja näytti tärisevän. Itkiköhän nainen?
"Aa, ymmärrän, rouva Bentley. Sanokaahan, milloin tämä tapahtui?"
Abigailia ärsytti, kun kaksikko puhui epäselvästi. Mikseivät he voineet puhua niin, että rokkarikin olisi puheesta jotain ymmärtänyt. Miten niin Kate Bentley ei ollut valmis? Ja miten niin Helen ymmärsi sen?
"Siitä on... Yli 17 vuotta.." Kate Bentley sopersi häpeissään ja niiskautti. Helen nosti katseensa paperinivaskastaan ja pisti sen sivummalle.
"Meillä on täällä vain yksi 17-vuotias, rouva Bentley", Helen sanoi hiljaisemmalla äänellä kuin olisi aavistellut jonkun kuuntelevan. "Näytänkö kuvan?"

Abigail oli jähmettynyt oven eteen. Hän ei enää edes hengittänyt. Hän pelkäsi, että jos hän nyt hengittäisi, hän ei välttämättä kuulisi aivan kaikkea tästä keskustelusta, jolla tuntui olevan suuri vaikutus hänen tulevaisuuteensa.

Helen otti esille eräästä kansiosta kuvan, jonka näytti tälle Kate Bentleylle. Abby erotti itsensä kuvasta. Se oli jo parisen vuotta vanha kuva, jossa hänellä oli ollut luonnonvaaleat hiukset ja paitana hänellä oli kauluspaita, jonka hän oli saanut täältä.
Nainen otti kuvan tärisevin käsin vastaan ja tutki sitä hetken aikaa. Sitten hän päästi hiljaisen äännähdyksen ja työnsi kuvan takaisin Helenille.
"Teissä on samaa näköä", Helen totesi hiljaisella äänellä ja asetti valokuvan takaisin kansioon. Kate Bentleyllä näytti olevan vaikeaa, kun hän ei hetkeen puhunut.
"Haluaisitte tavata hä-"
"En", oli Kate Bentley nopea ja valmis vastaus. Helen katsoi naista ymmärtämättömästi. "Hän ei saa tietää, että kävin täällä. Halusin vain.. Halusin vain varmistaa, että hän on elossa. Olen valmis maksamaan laskuni siitä, että olette pitäneet hänet täällä. Sen takia olen täällä."

---

Abigail oli päätynyt jotenkin takaisin makuuhuoneisiin ja istui nyt sängyllä tuijottamassa tyhjyyteen. Hän oli nostanut jalkansa sängylleen ja kietonut kätensä koukistettujen polviensa ympärille. Hän oli istunut samassa asennossa jo puoli tuntia, mutta aika tuntui paljon pidemmältä.
Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana Abby tunsi olevansa aivan hukassa. Ennen tätä hänellä oli ollut jonkinlainen kosketus elämäänsä, mutta nyt sekin tuntui tämän myötä kadonneen. Hänellä oli äiti ja tämä oli elossa. Hän oli tullut kysymään tyttärestään, jonka oli eräänä talviyönä kadulle hylännyt. Abby oli nähnyt jo toivon pilkahduksen, hän oli ajatellut viimein pääsevänsä oikean perheensä luo. Hänellä oli oikeasti perhe tai ainakin äiti. Hän ei ollut yksin tässä suuressa maailmassa.
Mutta nainen ei halunnut tytärtään. Ei, oli vain tullut maksamaan summan siitä, mitä se nyt yleensä maksoi, kun jotkut toivat lapsensa tänne. He olivat yleensä nuoria teinityttöjä, jotka olivat vahingossa pamahtaneet paksuiksi, mutteivät tahtoneet tehdä aborttia. Hänen äitinsäkin oli varmasti ollut samanlaisessa tilanteessa, koska nainen oli kuulostanut nuorelta. Alle neljäkymppiseltä, siitä Abigail oli melko varma.
Mutta äiti ei tahtonut häntä. Ei tahtonut edes nähdä kasvanutta lastaan. Ei tahtonut, että lapsi saisi tietää, että tällä oli perhe. Abbyn ei pitänyt kuulla tätä keskustelua, mutta hän oli sen kuitenkin kuullut. Kuin kohtalo olisi puuttunut peliin.

Abby oli katkera. Hän oli todella katkera. Hän ei kelvannut tälle naiselle, joka oli valitettavasti hänen äitinsä. Kuinka nainen oli pystynyt elämään tietämättään, että oliko tämän lapsi elossa? Oliko se omatunto vasta nyt, 17 vuoden jälkeen, alkanut kolkuttaa? Kuinka paha ihminen pystyikään olemaan. Hylätä tällä tavoin oma lapsi, ei siinä voinut olla mitään hyvää. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvä syy hylätä oma lapsi! Abby olisi ymmärtänyt vielä sen, että jos oli tapahtunut teininä vahinkoraskaus, muttei tahdottu tehdä aborttia, niin lapsi annettaisiin huostaan, mutta lapseen pidettäisiin yhä yhteyttä. Koska olihan lapsen kuitenkin tiedettävä, kuka hänen oikea äitinsä oli. Kate Bentley oli toiminut väärin. Kate Bentleyn olisi pitänyt pitää yhteyttä lapseensa, edes ilmoittaa olemassaolostaan. Tällä tavoin ilmestyminen 17 vuoden jälkeen ei kuulostanut lainkaan hyvältä.

Rokkari tunsi ensimmäistä kertaa elämässään suurta halua tappaa. Tappaa tämä Kate Bentley, hänen oma äitinsä, joka oli hänet sillä lailla hylännyt. Nainen ei ansainnut enää tämän tekonsa jälkeen. Kate Bentley oli sydämetön hirviö, joka ei osannut rakastaa. Ja tämä oli ainoa ominaisuus, jonka Abby oli äidiltään perinyt. Abbykään ei osannut rakastaa.
Nuori nainen painoi päänsä polviinsa ja päästi sisältään sen suuren tunnemyrskyn ulos. Hän itki kovaäänisesti tyhjässä makuuhuoneessa ja antoi huojentavan tunteen hiljalleen vallata itsensä. Itkukohtauksen jälkeen hän oli vain entistä varmempi siitä, mitä hänen pitäisi tehdä.
Abigail aikoisi tappaa Kate Bentleyn. Hän tappaisi tuon hirviönaisen, vaikka se jäisikin hänen viimeiseksi teokseen. Abbyä ei kiinnostanut, päätyisikö hän murhasta vankilaan, häntä kiinnosti vain tuon naisen tappaminen, joka ei välittänyt lapsestaan tippaakaan.

//.. Lalalalaa. Yksinpelit on aina kivoja