I can't do it, i don't know how..

/ vapaasti mukaan :--)

Tummanruskeat hiukset heilahtivat ilmassa. Hameen helma pyörähti samassa tahdissa tytön kanssa. Huulet olivat hieman raollaan, jankaten numerosarjaa yksi – kaksi – kolme – neljä.

Cassidy harjoitteli cheerleadereiden liikkeitä salissa. 'Yksi ylös, kaksi alas, kolme neljä sivulle', tyttö jankkasi mielessään pyörähdellen yhä uudelleen ja uudelleen saman liikesarjan, kunnes päässä pyöri ja neitosen oli pakko päästä istumaan. Cassidy istahti risti-istuntaan salin lattialle, pää lattiaan painettuna, hengittäen kiivaasti. ”Noniin, pakko onnistua”, tyttö mumisi mielessään ja nousi pystyyn. "Yksi", hän laski ääneen, hyppäsi ylös, "kaksi alas, kolme neljä", hän laski ääneen hyppien edestakaisin, "voltti!" Cassidy napautti jalkansa yhteen ja alastulosta heitti takaperin voltin, joka oli pahasti epäonnistua. Tyttö horjui hetken jaloillaan, ennen kuin lysähti istumaan.

"Miten onnistuinkin sairastumaan sopivasti silloin, kun tytöt olivat tunkeneet sata ja kymmenen tuntia treenejä peräkkäin", Cassidy puhahti turhautuneena. Hän oli jäänyt paitsi ainakin viisistä treeneistä peräkkäin ja näin ollen hänen oli pakko jäädä koulun jälkeen harjoittelemaan. Hän olikin sairastunut sopivasti sillä viikolla, kun cheerleader-porukka oli päättänyt kehitellä jotakin uutta ohjelmaa. "Ah, loistavaa", tyttö marisi itsekseen hieroen jalkapohjiaan. "Kohta varmaan jalat lähtee alta." 'Ja päästänikin olen vialla, yksin puhun… Tämä alkaa olla jo vakavaa', Cassidy harmitteli mielessään. 'Mitäpä sen väliä, eipä täällä ketään ole.' Sukii tummia hiuksiaan takaisin nopeasti sutaisuun nutturan tapaiseen ja jää istumaan salin lattialle.

Kolmet erilaiset kengät iskeytyivät eri tahtia lattiaan, tunnelmaa piti yllä iloinen puheensorina. Koris treenit olivat menneet hyvin, eikä kukaan pojista ollut mitenkään erityisemmin pettynyt mihinkään. Joukko kuitenkin hajaantui pikkuhiljaa jokainen omille teilleen, lopulta käytävää raiskasivat vain yksi pari kenkiä, alkujaan valkoiset, nyt jo harmaat tennarit mustilla nauhoilla. Jos katsetta sattu kuljettamaat ylös päin, viistoi kaistale hennon ruskean karvan peittämää säärtä ja sitten törmättiinkin hieman polven alle sidottuihin harmaisiin kollarin lahkeisiin. Housujen vyötärö nauhat roikkuivat avoimina, ylävartoloa peitti tummanpunainen T-paita, kainalossa Ivan piti mustaa koripalloa, jota halkoivat hopeiset raidat. Sormuksia, saati muita koruja pojalla ei ollut tuon selviessä tietään poistuvan ihmismassan läpi kohti salia. Jos hän sielä saattaisi olla hetken rauhassa palloineen. Hän ei tänään enää jaksanut joukketovereitaan, joista osa oli vielä jäänyt kentälle pelaamaan. Ivan luikahti sisään saliin vain todetakseen, ettei saanutkaan sitä kaipaamaansa rauhaa. Salissa nimittäin oli tyttö, ja oikein sievä tyttö tuo olikin. Ja puhui itsekseen, Ivanin huulet kaartuivat pieneen hymyyn, hieman huvittuneeseen, mutta ei sitä silti tarkoitettu loukkaavana eleenä.

"Voi olla, koita silti olla satuttamatta itseäsi", Ivan totesi tytön viimeisinpään puuskahdukseen. Poika käveli lähemmäs toista, tuo oli varmasti huutosakissa, sen verran sievä tyttö, eikä tuo nyt mitään muuta salissa voinut tehdä kuin harjoitella kuvioita.
"En kai häiritse sua?"

- kuten jo lupasin, täällä me Ivanin kanssa olemme.. :'D Hieman tönkkö aloitus... -

Vittuilee vielä ajatuksissaan itselleen, ennen kuin säpsähtää hereillä päänsä sisältä kääntäen päänsä puhujan suuntaan. Katse kohtasi ensin jo 'harmaantuneet' tennarit, silmien kivutessa ylöspäin yhä pojan kasvoihin. Koripalloilija, sen nyt näki jo kainalossa olevasta mustasta pallosta. Cassidy totesi muistavansa pojan jo ennestään, olihan hän joskus ollut seuraamassa koripallojoukkueen treenejä, muttei saanut kuollakseenkaan päähänsä nuorukaisen nimeä.
Katsoo hieman hämillään hetken poikaa, ehkä jopa hieman säikähtäneenä tämän yllättävästä tulosta. Ja tietysti kuuli, kun lässytin jotakin itsekseni. Ja pitää minua nyt mielenvikaisena, mitä luultavimmin, ajattelee, ennen kuin aukaisee suunsa.

"No joo", toteaa pojan ensimmäiseen lausahdukseen, jatkaen sen jälkeen, "etkä häiritse." Pyyhkäisee tummanruskeat hiuksensa pois silmiltään, tutkien nyt vähän tarkemmin poikaa. Pitkä, hoikka ja lihaksikas. Ruskea hiuksinen, hieman tavallista tummempi iho. Ei pahannäköinen, ei ollenkaan.

Tyttö näytti niin viattomalta siinä tuijotellen häneen jopa säikähtäneen näköisenä. Tyttö toi Ivanin mieleen viattoman laululinnun, säikäytetyn, ymmärtämättömän, ehkä joutsenen. Tiedä sitten yhtään miksi. Silmää tuo vähällämeikillä menevä tyttö miellytti jopa enemmän kuin ne päästä varpaisiin maalatut, viimeisenpäälle laitetut barbie-nuket. Ivanin huono nimimuisti ei ollut niinkään valttia naisrintamalla, olihan se toki noloa kutsua jotain tyttöä toisen tytön nimellä. Ja siitä sai yleensä palkakseen vain ärtyneitä hameväen edustajia. Ei hyvä.

"Okei, kiva." Ivan loihti kasvoilleen kuin huomaamatta ystävällisen hymyn. Kysymättä poika laskeutui istumaan lattialle tytön seuraksi. Pojan rauhalliset, oranssia vivahtavat ruskeat silmät tarkkailivat tuota siroa lintutyttöä tyyninä. Eipä paljoa luettu Ivanin silmistä tällä kertaa, poika osasi peittää tuntemuksensa jopa silmistään. Hän ei tahtonut olla aina kuin avoin kirja. Ei hän silti mitään salannut, edes suruaan. Ei hän sillä sääliäkään kerjännyt, ne tiesivät jotka tiesivät. Ne tiesivät, jotka olivat tunteneet Melodyn, ne tiesivät, joille oli itsestäänselvää, että Ivan ja Melody olivat pari. Siinäpä se, olivat. Olivat joskus olleet, eivät tulisi enää koskaan olemaan. Ivanille ei ollut Jumalaa, ei Saatanaa, Ivanille ei ollut toivoa. Hän ei pahemmin tuhlannut aikaa pohtiakseen, miksi ihmiset palloa asuttivat.
"Harjoittelet jotain kuviota, eikö? Sähän olet cheerleader? Sori, nimi ei tuu mieleen..." Ivan puheli niitä näitä katsellen hetkittäin seiniä, aina palaten tyttöön.

Katsoo hetken äimistyneenä nuorukaista, joka muitta mutkitta liittyi seuraan ja istahti lattialle. Sulkee nopeasti hieman raollaan olevat huulensa ja antaa sievän hymyn kareilla huulillaan. Seura ei ollut koskaan pahasta. Tarkastelee hetken pojan kasvoja, laittaen merkille tämän erikoisen väriset, okraan vivahtavat silmät. Varsin lumoavan väriset… Havahtuu takaisin maanpinnalle pojan puhutellessa häntä. Korjaa asentoaan, vääntäen jalkansa risti-istuntaan ja laskien kätensä syliinsä. "Cheerleader joo, ja harjoittelin askelkuviota. Olin sairaana ja tietenkin sinä aikana tytöt päättivät keksiä uutta ohjelmaa, joten…" sanoo jättäen lauseen lopun roikkumaan ilmaan.

Tytön helisevä nauru kimpoili salin seiniltä, kun Ivan mainitsi huonon nimimuistinsa. "Cassidy", esittäytyy hymyillen vienosti. "Sinähän pelaat koulun koripallojoukkueessa, vai kuinka?" kysyy luoden pikaisen katseen pojan koripalloon. Hymyillen toteaa: "Sori, minullakin on huono nimimuisti.. "

"Eli huutosakki on oikeasti reilukerho, ymmärrän", Ivan virnisti sukaisten vapaalla kädellään hiuksia kasvojensa edestä. Niillä sattu olemaan paha tapa valua näköesteeksi. Tytön nauru oli kaunista, kuin tuulikelloja, helinää.
"Cassidy..." Ivan maisteli nimeä hetken ja hymähti sitten kepeästi. Poika tutkaili taas hetken seinää vastatessaan kysymykseen.
"Jep. seiska, Smith", Ivan esittäytyi virnistellen. Oli se taas niin hauskaa. Hiemanko lapsettaa? Ehkä, mutta sitä se aina välillä tuon pojan kanssa oli. Ivan on pentu, Peter Pan, joka ei tahdo kasvaa aikuiseksi. Ikää kahdeksantoista, taskussa lompakko, lompakossa rahaa ja ajokortti. Pentu se on silti.
"Samassa veneessä siis. Mä oon Ivan." Pojan silmissä hymy oli syvempi kuin tuon huulilla. Silmissä Ivan Smith saattoi olla hyvinkin paljon aikuisempi kuin luonteeltaan. Sekin taisi olla kuitenkin vain harhaa.

"Onko ne vaikeitakin liikkeitä, mitä sulla jäi välistä? Et sä ihan varmaan mitään ihmispyramidia täällä ittekses yritä, vai?" Ivan hymähti. Mieli teki lisätä 'tai mistäs minä tiedän', mutta poika ei tahtonut kuitenkaan ihan kokoajan olla äänessä. Ivan oli jo täysin unohtanut miksi hän alun alkujaan oli koko saliin tullut. Hyvä seura vie mielen mukanaan, ainakin tälläkertaa.

Tutkailee hymy huulillaan poikaa, pää hieman kallellaan. "Reilukerho, kyllä vain", varmistaa naurahtaen. Hieroo jalkojaan yrittäen rentouttaa lihaksensa, joita pisteli kuin niihin tökittäisiin neuloja. Loistavaa, tämä tästä nyt puuttuikin, pyörähti tytön mielessä, kun hän yritti laukaista kivun pois. Irvistää itsekseen kuunnellen samalla pojan puhetta. Ivan Smith, sen nimen tyttö oli kyllä kuullut ennenkin, mikä ei tietenkään ollut mitään uutta. Varmasti joka ikinen Astonin urheilujoukkueen jäsen on ollut vuorossa huutosakkien juorukerhojen puheenaiheena.

Nauraa uudemman kerran pojan letkautukselle ihmispyramidista. "Ei kai ne kovin vaikeita ole, mutta tarpeeksi vaikeita turhautuneelle mielelle ja kipeille jaloille", toteaa irvistäen pienesti. "Totta puhuen, jos ei häiritse, minun pitäisi vielä harjoitella", toteaa. Odottamatta minkäänlaista vastausta könyää pystyyn irvistellen itsekseen, mihinkään se kipu ollut lähtenyt. Kävelee muutamien metrien päähän Ivanista, selkä poikaan päin, yrittäen olla edes ajattelematta koko pojan läsnäoloa, vaikka vaikeaa se oli. Lopulta Cassidy sai pojan suljettua mielensä ulkopuolelle, ja huulet hieman avoinna alkoi uudemman kerran jankata samaa sarjaa. Yksi, hyppy, kaksi, takaisin, kolme, pyörähdys, neljä, takaisin ja voltti. Eikä se tietenkään voinut tälläkään kerralla onnistua.

Suoraan alastulosta heitetty takaperin voltin alastulo epäonnistui pahemman kerran ja tyttö rämähti lattialle – ensin nilkoille ja siitä suoraan selälleen. Isku löi ilmat tytön keuhkoista pihalle, ja hetken Cassidy haukkoi kiivaasti henkeä. Aivan helvetin loistavaa! karjuu päänsä sisällä itselleen. Nilkoissa polttava kipu iski pahan tuntuisesti pohkeisiin ja selässä kivisti. Ja samalla hetkellä Cassidyn tajuntaan iski polttava tunne siitä, että Ivan oli yhä läsnä. Ja nähnyt hänen loistavan suorituksensa, mikäli hän ei pitänyt silmiään kiinni. Tai painanut niitä polviin tai jotain muuta vastaavaa, mikä oli äärimmäisen epätodennäköistä. Sulkee silmänsä jääden makaamaan salin viileälle lattialle, yrittäen saada hengityksen jälleen kulkemaan ja pakotettua häpeän punan pois poskilta.

"Eipä ne tytöt muutenkaan aina kilteimmästä päästä ole", Ivan hymähtää. Kyllä hänellä oli paljonkin kokemusta huutosakin tytöistä. Ne olivat ihan normaaleja, kauhean tarkkoja siitä kuka oli ja kenen kanssa ja jos oltiin kaverin exän kanssa oltiin salaa. Ivan ei koskaan ollut tarkemmin katsonut, tosin kaverit tykkäsivätkin hieman erilaisista naisista kuin hän itse. Ivan oli tottunut olemaan poikkeus, melkein kaikessa.

"En mä ainakaan saisi aikaan yhtään pyramidia", Ivan tuhahti. Olisihan sekin aika näky. Poika virnuili mielikuvalle itsestään ihmisvuoren huipulla. Hupaisaa, kerrassaan.
"Ihan vapaasti", poika totesi. mielelläänhän hän tässä katselisi Cassidyn henkilökohtaisia treenejä. Eipä se varmasti tylsempää voinut olla kuin katsella kotona Oscarin typeryyksiä. Tai pelata veljen kanssa pleikkaria. Ihan kivaa se oli joskus. Harvemmin.
Cassidyn liikkeet olivat sulavia, kuten cheerleaderilla pitikin. Alkuun, sitten tuo heitti voltin ja kaatui. Ivanin silmät rävähtivät apposelleen ja poika oli salamana jaloillaan. "Voi helvetti", Ivan mumisi itsekseen harppoen muutamalla askelella tytön rinnalle.
Pallo tippui lattialle, pomppasi muutaman kerran kunnes lähti vierimään.

Tyttö haukkoi henkeään, Ivan yritti olla menemättä paniikkiin. Kyllä hänen pitäisi osata jotenkin auttaa...
"Oletko sä kunnossa? Kävikö pahasti? Helvetinhelvetti." Ivan manasi ja kumartui lähemmäs Cassidyä.
"Pystytkö sä hengittämään kunnolla? Tarttetsä terkkarin?" Ivan laski kyselemättä toisen kätensä tytön vatsalle ja kumartu ehkä hieman liiankin lähelle. Ivania hermostutti, oliko jotain pahempaakin sattunut?
"Tuntuuko, et jotain olis murtunu tai poikki?" Olihan poika tällaisiin tilanteisiin kentälläkin törmännyt, tosin uhrit olivat aina jätkiä. Mitäpä sukupuolen tässä pitäis merkitä?

Kuuntelee Ivanin hiljaista manausta, askeleiden lähestymistä. Puristaa silmänsä tiukasti kiinni, toivoen voivansa kadota ja mieluusti nopeasti. Ja todenteolla näkymättömiin. Mutta ei, eipä hänelle sellaisia extraominaisuuksia oltu suotu, joten se siitä sitten.

Aukaisee varovasti silmänsä ja katsoo silmät pyöreinä suoraan Ivanin silmiin hätkähtäen tämän yllättävää läheisyyttä. Cassidy oli hieman liiankin tietoinen pojan läheisyydestä että tämän kädestä vatsallaan. Makaa liikkumattomana hetken maassa, tunnustellen oloaan. Kohottautuu varovasti hieman istuvampaan asentoon, siirtäen hiukset silmiltään. "Ei tässä mitään", mumisee paitansa kaulukseen. "Tota.. E-en usko, että mitään on murtunut. Enkä lähde telkkarille", viimeinen vastaus tuli nopeasti, sillä se nyt tästä vielä puuttuisikin, että terkkari käskisi olla treenaamatta ja tytön pitäisi sairaslomansa jälkeen harjoitella kahta kauheammin. Ei kiitos.

Cassidy näytti olevan ainakin jotenkuten kunnossa ja hyvä niin. Tyttöä näytti häiritsevän Ivanin tunkeilevuus ja poika vetäytyi hieman kauemmas Cassidystä. Tuo nousi hieman istuvampaan asentoon ja väitti olevansa kunnossa. Jostain syystä poika ei ihan uskonut toisen sanoja.
"Okei, hyvä. Mun mielestä sun pitäs kuitenkin käydä terkkarilla, eikä kiukutella vastaan." Poika virnisti leveästi ja kohottautui jaloilleen. Ivan suki hiuksiaan pois kasvoiltaan, miten kätevää olisikaan, jos ne olisi saanut sidottua kiinni.

"Ota nyt kuitenkin hieman rauhallisemmin, ok?" Poika virnisti leveästi ja ojensi kätensä auttaakseen Cassidyn ylös.
"Tuskin sua kauheesti hyödyttää, että rääkkäät ittes puolikuoliaaks", poika hymähti. Oli jotenkin kumma olo, oliko muka hänen hommansa holhota cheerleaderia, joka vaatii itseltään liikoja? Nähtävästi.

Katsahtaa poikaa kylmästi tämän väittäessä hänen kiukuttelevan. Haista paska, Cassidy syyti ajatuksissaan pojan päälle, mutta sulki vain suunsa ja palautti katseensa normaaliksi. Ei auttanut 'kiukutella', kuten Ivan oli asian ilmaissut, joten mitä sitä suotta puolituntematonta haukkumaan. "Joo, kiitti neuvosta. Mutta taidan jättää väliin, terkkarille menon siis." Oikaisee itseään säädyllisempään asentoon, puna oli jo, toivottavasti ainakin, kadonnut ja henki kulki jälleen.

"Joo joo äiti", sanoo pyöräyttäen pienesti silmiään. Sulkee korvansa pojan toiselta toteamukselta, tarttuen kuitenkin pojan käteen, heilauttaen itsensä pystyyn ja jääden paikoilleen hieman horjuvin jaloin. Hän ei oikeastaan tuntenut oloaan kovin vakaaksi, eikä tehnyt mieli päästää Ivanista irti, sillä tunne oli sellainen, että jos hän nyt päästää tuesta irti, lentäisi hän nurin. Mutta ei kestänyt koetella onneaan siinä, että poika olisi raahannut hänet sen jälkeen terkkarille, joten uhkarohkeasti Cassidy veti kätensä pois Ivanin kädestä, vetäen henkeä syvään ja ottaen muutamia kokeilevia askelia.

Hän oli huutaa ääneen, kun kipu sävähti jaloista ylöspäin joka askeleella, mutta naamansa tyttö sai jotakuinkin pidettyä peruslukemilla, pientä irvistystä lukuun ottamatta, joka kipusi huulille neidin vastaväitteistä huolimatta. Hän kyllä kestäisi sen hetken, että Ivan ehtisi häipyä näkö- ja kuuloetäisyydeltä, jolloin hän voisi karjua sydämensä kyllyydestä. Ja iskeä jotakin kylmää noihin jalkoihin. Ei kylmää, vaan jäistä, ajattelee happamana mielessään.

"Ok, miten vaan ite koet." Eipä tässä Ivanin auttanut tyttöä alkaa pakottamaan, omapa oli päätöksensä. Ei poika kuitenkaan vieläkään oikein osannut uskoa, että Cassidy ihan kunnossa oli. Sen verran pahalta tytön kaatuminen oli Ivanista näyttänyt. Jos poika itse olisi kaatunut samalla tapaa, olisivat nilkat varmasti siitä kärsineet. Tosin olipa pojalla varmasti hieman enemmän massaakin, joten ei varmasti mikään ihme.

"Hyvä tyttö." Ivan virnisti, Cassidy oli itseasiassa hyvinkin huvittava siinä hänelle kiukutellessaan. Ei poika sitä pahakseen pistänyt, siihen oli saanut tottua, kun kerta pikkuveljen omisti. Jotenkin pojastakin tuntui, ettei tuo olisi tahtonut päästää irti tytöstä. Tuo kun vaikutti jollaintapaa hyvinkin huteralta. Huteralta, oli siinäkin ilmaus. Tyttö kuitenkin näytti itse päättäneen, ettei apua kaivannut vaan riuhtaisi itsensä irti. Eikä Ivan vastustellut, omituistahan se olisi.

Ivan katseli Cassidyn askeleita, jotenkin luottamatta niiden teennäisen oloiseen normaaliuteen. Kai poika sitten oli hieman vainoharhainen tai tyttö ei ollut ihan kunnossa. Kuten arvata saattaa, Ivan tietenkin luotti ennemmin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Hän oli yhä täysin sitä mieltä, että Cassidyn olisi parempi käydä terveydenhoitajalla. Pian poika sortuisikin tuon sinne raahaamaan. Olisi sekin ollut melkoinen näky... Ivanin kasvoilla kävi virnistys.
"Sä et oikeesti oo ihan kunnossa. Joku syykin, kun et suostu käymään terkkarilla? Fobia tai jotain?" Niinpä niin, holhoa nyt oikein kunnolla sitten. Ihan koko rahan edestä.
"Sori nyt tää mun vittumainen asenne, mut kyllä sä tajuut mitä mä tarkotan."

Ottaa vielä muutaman askeleen, ennen kuin pysähtyy kuullessaan pojan sanat, taas siitä terveydenhoitajasta. Kääntyy hitaasti ympäri, pää kallellaan, naamallaan toispuoleinen virne. Toteaa tyynesti: "Minua ei huvita olla treenaamatta kuukauteen, jonka jälkeen joutuisin taas harjoittelemaan kahta kauheammin ja tästähän sitä varsinaiseen oravanpyörään päästäisiinkin..."

"En minä siitä vittumaisesta tiedä", toteaa ääneen, osoittaen sanat yhtä paljon itselleen kuin Ivanillekin. Paremminkin suloinen holhooja, nauraa itsekseen mielessään. Tutkii poikaa katsellaan ja jumittuu tämän silmiin. Todellakin erikoisen väriset. Ja vangitsevat.

Jää seisomaan paikalleen, hieman leveämmässä asennossa kuin normaalisti – Cassidya pelotti, että hän lentäisi nurin, jos laittaisi jalat liian lähelle toisiaan. Nyt hän pysyi jota kuinkin pystyssä ja kävelykin luonnistui, vaikka varmaan hieman typerältä näyttikin. Pääasia tässä nyt oli se, että saataisiin Ivan vakuutettua terveydenhoitajan tarpeettomuudesta.

- tönks tönks tönks -

Ivan kuunteli tyynenä tytön sanat ja joutui lopulta myöntämään, että oikeastaan ymmärsi syyn. Olisi hänelle itselleenkin rankkaa olla osallistumasta treeneihin tai peleihin vain jonkun pienen nilkkaongelman takia. Tosin vahinko saattaisi hyvinkin tuolla tyylillä jopa kaksinkertaistua, mikä ei ollut lainkaan hyvä. Ivan tyytyi vain kohauttamaan olkiaan. Jankuttaminen tuskin tilannetta niinkään parantaisi. Ainakaan poika ei oikein jaksanut uskoa niin. Mielipide oli silti yhä sama, hänestä Cassidyn olisi parempi mennä terveydenhoitajalle.

"No, ei sitten, jos kerta olet sitä mieltä", poika hymähti. Cassidy katsoi häntä silmiin, hieman häiritsevän pitkään. Ivan ei kääntänyt katsettaan pois, tuijotti vain takaisin. Ilmeettomästi, tilanne oli jollain tapaa... omituinen, kiusallinen? Mielenkiintoinen? ei, poika ei keksinyt sopivaa sanaa, ehkä se oli vain niitä kaikkia samanaikaisesti. Ivan ei oikeastaan osannut lukea tytön ajatuksia tuon silmistä, vaikka joskus se olikin mahdollista. Itsevarma asenne niistä kuitenkin jollaintapaa hohkasi läpi, tyttö ei luovuttaisi hänen kanssaan. Se sai pojan hymyilemään, sittenhän heitä olisi tässä kaksi.

"Kyllä mä kuitenkin kohta alan olla sunkin mielestä vittumainen, kun jankutan tätä tässä niin pitkään, kunnes sä käyt siellä terkkarilla."

Pitäen katseensa edelleen Ivanissa, enne kuin istahtaa takaisin salin lattialle, samaan asentoon kuin aiemmin, risti-istuntaan laskien kätensä syliinsä. Tyttö päätteli, että tässä voisi mennä hetki, joten ei viitsinyt kuormittaa jalkojaan enempää. Siirtää irtonaiset hiussuortuvat korvansa taakse ja sanoo: "Kyllä, olen sitä mieltä."

Katsoo kulmat koholla Ivaniin, kun tämä alkaa jälleen puhua terkkarista, tällä kertaa uhaten jankuttaa asiasta niin kauan, että Cassidy menisi. "Et ole tosissasi", puhahtaa kyllästyneenä. Ehkä sittenkin hitusen vittumainenkin, ajattelee mielessään, ja haasteellinen.
Analysoi nopeasti pojan silmät ja niistä saattoi päätellä ainakin sen, ettei poika ainakaan hevillä luovuttaisi. Tässä tosiaan voi mennä tovi jos toinenkin, ajattelee mielessään. Katsoo edelleen Ivaniin, hieman pää kallellaan, yrittäen arvioida omia mahdollisuuksiaan henkiseen voittoon. Tilanne ei kovinkaan hyvältä näyttänyt, ainakaan tällä hetkellä.

Antaa hiljaisuuden vallita hetken, ennen kuin aukaisee jälleen suunsa.
"Kerropa, jättäisitkö itse kuukauden treenit ja pelit väliin vain sen takia, että satuit lentämään kerran nurin?"

Tyttö istui salin lattialle, mikä sai pienen voiton riemuisen pilkahduksen käväisemään koripalloilijan kasvoilla. Oliko muka joku syy riemuita siitä, etteivät toisen nilkat ihan kunnossa olleet? Ei, mutta se oli kuitenkin todistus aineistoa siitä, että Ivan oli ihan oikeassa.

"Et kuule arvaakkaan miten tosissani." Ivanin käytös alkoi huvittaa jo poikaa itseensäkin, vaikkei tuo mitään antanutkaan Cassidyn siitä ymmärtää. Tyttö mittasi häntä katseellaan, eikä Ivan tahtonut näyttää pienintäkään heikkoa kohtaa. Ei, Cassidy saisi nyt kuvitella, että hän on teräsmies. Täysin haavoittumaton steroideja nappaillut ihme supermies. Niinpä niin, kunkas muutenkaan. Ivan ei sanonut mitään, Cassidy ei sanonut mitään. Sali oli oikeastaan jopa pelottavan hiljainen. Tai liian hiljainen, mitä nyt ilmastointi laitteen äänet ja tinnitys, mihin oli jo tottunut vuosien aikana.
Tyttö kuitenkin rikkoi sen, eikä se nyt ihan huonosti kohtaansa valinnut. Oikeastaan Ivan ymmärsi täydellisesti mitä toinen ajoi takaa. Ei se silti tarkoittanut, että hän siihen sortuisi, lainkaan.

"En, mutta mä olenkin idiootti. Kerropa, olisko susta sitten parempi olla kuukausi sairaslomalla kun koko loppuikä hyppimättä huutosakissa vaan sen takia, että noi nilkat ei enää kestä?" Ivanin ääni oli oikeastaan pelottavan väritön, tuon silmissä oli jonkinnäköinen hivenen liian vanha katse tuollaiselle pennulle mitä poika nyt vain oli.

Tästä taitaa tulla piiitkä taistelu, ajattelee mielessään pyöritellen hivenen päätään pojan sanoille, kadottamatta kuitenkaan katsekontaktia Ivaniin. Poika oli jopa pelottavan tosissaan siitä, ettei hän jättäisi Cassidya rauhaan, ennen kuin tämä olisi marssinut terkkarille ja hommannut kuukauden sairasloman. Tuskinpa vain Ivan Smith, sitä päivää sinä saat vielä odottaa, ajattelee naputtaen sormiaan salin lattiaan. Ääni kaikui epämukavasti seinissä, hieman häiritsevästi jopa, sillä ääni ei tosiaankaan kuulunut urheilu- taikka juhlasaliin, vaan pikemminkin tylsälle historian tunnille. Mutta Cassidy ei vaivautunut lopettamaan, vaan yritti miettiä ratkaisua Ivanin suhteen. Häipyminen olisi tavallaan sama kuin häviö, tässähän oli henkinen sota meneillään. Joten pitäisi keksiä jokin hyvä vastaisku ja äkkiä sittenkin.

Säpsähtää hieman Ivanin jopa pelottavan väritöntä äänensävyä, että tämän sanoja. Tyttö ei todellakaan halunnut lopettaa huutosakki hommia, mutta ei se kuukauden sairaslomakaan hyvältä kuulostanut, ei todellakaan. Jos hän jäi viikossa näin paljon jälkeen, voi kuinka paljon hän saisikaan paiskia töitä kuukauden sairasloman jälkeen.. Paljon. Erittäin paljon. Ja huonolla tuurilla, mikä Cassidylla useimmiten kävi, hänet nakattaisiin ulos huutosakista, ja se se vasta mukavaa olisikin.

Siristää silmiään tarkkaillen Ivania kiinteästi, ennen kuin antaa seuraavan kerran sanojen soljua huultensa välistä. "Mitä se sinä minun jaloistani välität?" Cassidy halusi polttavan paljon tietää, mitä Ivan hänestä halusi, tai miksi poika ylipäänsä yritti raahata häntä jonkun typerän lekurin vastaanotolle. Siksi, että hän sattui olemaan yltiöavulias, vai oliko takana jotain muutakin vielä? Ajatukset pyörivät neidin päässä yhä kiihtyvällä vauhdilla, hänellä oli ihan liikaa ajateltavaa sillä hetkellä tällaiseen tilanteeseen, mutta tyttö ei halunnut antaa periksi, ei ikinä eikä missään tilanteessa.

- oon yrittäny monesti tähän jo vastailla, aina on keskeytetty ikävästi.. Josko nyt onnistuis.. ;'D -

Huokaisten Ivan otti muutaman askelen kohti tyttöä istuakseen hieman viistoon tuon eteen. Ei liian lähelle, hän ei halunnut tungetella. Vaikka varmasti harrastikin sitä henkisellä tasolla ahkerasti paraikaa. Poika napitti tyttöön tiiviisti, Cassidyn sormien naputtelu oli ärsyttävää, mutta poika ei antanut sen näkyä. Tai ainakin hän teki parhaansa, jottei se hänestä näkyisi.
Silmistä välittyi vain rauhallisuutta, mikä ei oikeastaan sopinut Ivanille ollenkaan. Tai tietenkin se sopi hänen suorastaan tyyneen ulkokuoreensa, hän saattoi vaikuttaa melko aikuiseltakin kaverilta. Siihen asti, kunnes avaisi suunsa ja särkisi mielikuvat. Muodoltaan Ivan oli kuin aikuinen, luonteeltaan lapsi, oikea pentu.

"Vittumaisuuttani", poika totesi miltei samantien tytön kysymyksen perään. Se oli tahatonta, kuin lipsahdus. Ilkikurinen virne leikitteli tuon huulilla, kunnes muuntautui pahoittelevaksi. "En mä vaan mahda itselleni mitään, en mä oikeesti tahtois tunkee nenääni kaikkeen, mutta mä vaan oon sellanen... Oon ollu siitä asti ku..." Pojan lause jäi kesken, kasvoille karkasi oikeastaan hieman etäinen, sulkeutunutkin ilme. Melody, hänelle oli tullut pakkomielle hössöttää muiden turvallisuudesta. Miksi hänen olisi muka pitänyt välittää? Eihän hänellä ollut enää mitään syytä, kun oma elämäkin oli kuollut pois jo melkein vuosi sitten? Ivan katsoi Cassidyn läpi, poika nieli kyyneleensä. Ei hän nyt voinut, eikä tässä seurassa. Hänellä oli väittely voitettavana.

"Sanotaanko, että on hieman kokemusta ikävistä tapaturmista ja liikuntakyvyttömyydestä." Koomasta ja kuolemasta, poika täydensi vielä päässään. Verkkokalvolle muodostui tytön kaunis hymy, viaton sininen katse ja punertavien hiusten lainehdinta tuulessa. Ja se oli joskus ollut Ivanin saavutettavissa ja vastannut tunteisiin. Joskus, ei enää. Ivan katsoi jälleen suoraan Cassidyyn. Tyttö saattoi ehkä muistaa Melodyn, ei Ivan tiennyt. Olihan se tapaturma ollut jonkinmoinen juoru kerman porukoissa, Ivankin oli siinä muutamassa lauseessa sivuttu. Ei poika siitä kuitenkaan tahtonut puhua muille, patosi surun sisäänsä.

Katselee kiinteästi Ivania tämän istahtaessa alas. Poika näytti jopa ärsyttävän rauhalliselta, tuntui olevan koko tilanteen herra. Cassidy katsoi toinen kulma koholla, kun poika vastasi hänen kysymykseensä. Ilkikurisen virneen leikitellessä nuorukaisen huulilla, oli Cassidyn pakko hymyillä pienesti.

Ja samassa ilmapiiri muuttui kuin taikaiskusta. Poika näytti jollain tapaa... kärsivältä, surullisesta, samaan aikaan anteeksi pyytävältä. Cassidy luuli oivaltaneensa, mikä pojan mieltä painoi. Tyttö muisti hämärästi vuoden takaisia juoruja Ivanista... Ja mikähän sen tytön nimi nyt olikaan, Cassidy pohti ankarasti. Sitten tyttö muisti ja oli vähällä hengähtää ääneen. Sehän oli se kerman tyttö, Melody. Ja onnettomuus. Palapeli kasaantui siinä samassa, eikä Cassidy enää sanonut mitään.

Kun poika katsoi suoraan häneen, tyttö nousi horjuville jaloilleen, asteli muutaman askeleen lähemmäs Ivania ja istahti tämän viereen. Hän ei välittänyt nyt siitä, tuntuiko Ivanista siltä, että hän tunkeili – sitähän hän tässä periaatteessa teki. Cassidy haki nuorukaisen katseen ja katsoi tätä ilmekään värähtämättä.

"Minä tiedän mitä tarkoitat." Sanat lausuttiin hiljaa, juuri ja juuri niin kovaa että vieressä istuva poika ne kuuli. Salin hiljaisuus oli erilainen kuin aiemmin, nyt sitä ei ollut tarvetta täyttää millään ylimääräisellä, eikä se ollut järin painostava – vain raskaasti surumielinen.

- lyhyttä ja tökkivää, sory -

Ivan sävähti hieman, kun Cassidy nousi tullakseen lähemmäksi. Poika pakotti kasvoilleen hymyn, hänen silmänsä kuitenkin antoivat kiitoksen välittyä helpommin, ilman sitä pakonomaisuutta. Yhtäkkia Cassidy vaikutti heistä vahvemmalta, jollaintapaa jopa... turvalliselta? Tai sitten se oli vain Ivanin heikkohetki.
Cassidy lausui ymmärtävänsä ja Ivanin katse laski lattiaan. Se muisti... Oliko se tuntenutkin Melodyn? Ollut läheinenkin Melin kanssa? Ei varmaan, kyllä Ivan tunsi kaikki ytön parhaimmat kaverit, ainakin jotenkuten. Tai varmaan paremmin ilmaistuna hän tiesi ne.

"Anteeks, ei mun pitäs sotkee sua.. siihen", Ivan totesi katse yhä lattiassa. Ei hän llut päässyt yli, eikä koskaan pääsisikään. "Mä vaan en pääse siitä yli..." Ivan toisti ajatuksensa ääneen. "Ikinä."

Jostain selittämättömästä syystä poika painoi päänsä tytön olkapäälle kuin vahingossa.

Cassidyn istuessa siinä Ivanin vieressä, kuullessaan pojan sanat siitä, ettei tuo ikinä pääsisi Melodyn kuolemasta yli, nuorukaisen nojatessa vasten tyttöä kuin turvaa hakien, teki Cassidyn mieli itkeä, mutta tyttö pakotti kyyneleensä kurkkuunsa ja nielaisi ne – eihän hänen kuulunut itkeä, paremminkin Ivanin. Kietoo varovasti kätensä pojan ympärille, ottaen tuon napakaan halaukseen.

Katsahtaa nopeasti poikaa, siirtäen katseensa kuitenkin salin seinään. "Miksi sinun pitäisi pyytää anteeksi?" kysyy hiljaa, äänen kimpoillessa hetken tyhjässä salissa. "Eihän sinulla ole mitään anteeksipyydettävää."

Antaa tummien silmiensä kiertää salia, samalla kun puhuu Ivanille hiljaa, sointuvalla äänellä. "Tarvitseeko sinun välttämättä päästäkään? Eihän osa ihmisistä pääse läheistensä kuolemasta koskaan yli, se jää ainiaaksi vaivaamaan. Mutta sen kanssa oppii ajan myötä elämää -" Keskeyttää lauseensa. Mitä ihmettä hän oikein puhui? Eihän Cassidy voinut tietää, ei tyttö ollut koskaan joutunut kokemaan suurta menetystä. "- tai ainakin luulen niin, en voi tietää."

-- no vaikkei minulla olisikaan ihan niin lyhyt, niin tönkkö vähintäänkin...

- hah -

Ivanin oli pakko purra huulta Cassidyn halatessa häntä. Miten tämäkin tilanne nyt tähän ajautui? Ivaninhan piti olla se vahva ja passittaa Cassidy terkkarille, ei suinkaan lähes itkeä tuon tytön sylissä keskellä salia. Cassidyn sanat rauhoittivat häntä hitusen, pistivät miettimään. Cassidy vaikutti helvetin viisaalta, mutta osaisiko Ivan muka elää niin? Kyllä hän jotenkuten normaalisti osasi elää jo nyt, joskus vain oli niitä hetkiä kun itsemurha tuntui lähes oikealta ratkaisulta. Joskus, ei poika koskaan tosissaan sitä ajatellut edes yrittää.

Poika yrittii koota itseään, kohotti päätään sukiakseen hiuksiaan asiallisemmin. Katse nousi suoraan tyttöön, silmät verestivät. Ei hän silti tahtonut itkeä, vaikka se olisikin ehkä ollut oikein. Ivan yritti hymyillä, onnistuikin, tosin erittäin kömpelösti.
"Sä puhut tosi fiksusti. En mä silti koskaan opi ymmärtämään, en mä pääse yli. Ja ei mun varmaan sitte ees tartte... Enkä mä oikeesti halua unohtaa, Mel oli osa mua ja on edelleen." Surullisilla kasvoilla kävi hymy muistojen virratessa pojan mielessä. miten täydellistä elämä olisikaan, jos he Melodyn kanssa asuisivat yhdessä omassa kodissa. Tosin tyttö saattaisi olla raskaanakin, ei niinkään ihme. Suru palasi, ei hän olisi osannut lasta kaivata, jos Mel olisi ollut täällä. Nyt se oli kuitenkin eri juttu. Ihminen tahtoi aina sen, mitä ei voinut saada.

"Kiitti, Cassidy, kun oot siinä." Ivan huokaisi, hän todella tarvitsi aina välillä tukea. Vaikka sitten kirjaimellisesti lohduttavaa olkapäätä.

Pienen hämillisen hymyn kaartuessa tytön huulille tuo katsoi Ivanin silmiin – poika näytti hieman rähjäiseltä, mikä tosin johtui lähinnä verestävistä silmistä, jotka kielivät siitä, että Melodyn kuolema oli ollut todella, todella ja vielä kerran todella vaikea paikka. Pojan kömpelö hymy sai Cassidyn melkein hakkaamaan päätä seinään – joskus tyttö ei vain yksinkertaisesti ymmärtänyt ihmisiä, varsinkaan niitä, jotka yrittivät väin väkisin peitellä todellisia tunteitaan. Toki, jos Ivan ei niitä hänelle halunnut paljastaa, mikäs siinä, mutta eikö tuo nyt jo melko paljon ollut kertonut?

Pojan puhuessa Melodysta, tuon kasvoille nousi aito hymy – joka kuoli Cassidyn mielestä turhan nopeasti, ilmeisesti Ivanin palatessa takaisin maanpinnalle muistoistaan. Katsahtaa poikaa syrjäsilmällään, pitäen katseensa kuitenkin tiukasta ällöttävän keltaisissa seinissä, joita tyttö oli aina vihannut. Nyt tuntui kuitenkin paremmalta katsoa niitä, kuin tuijottaa Ivania.

"Jokainen tarttee joskus tukea", tyytyy toteamaan, yrittämättä enää ladella mitään lohduttavia sanoja. Poika ei halunnut unohtaa, vaan muistaa – toisaalta taas oli sitä mieltä, ettei ikinä pääse siitä yli. Et taida kyllä halutakaan päästä? Ajatus kävi Cassidyn päässä, ja jo toista kertaa parin hetken aikana tytön teki mieli iskeä päänsä seinään: mikä oikeus hänelläkin oli noin ajatella?

"Joo", Ivan totesi. Niinhän se oli, jokainen tarvitsi tukea. Oli muillakin hankalaa, kyllä poika sen käsitti. Ei hän ollut maailman ainoa jätkä, jonka elämän rakkaus on kuollut. Ei ensimmäinen, eikä valitettavasti edes viimeinen. Ja kai niitä oli isompiakin ongelmia... Melody oli itse esitelmöinyt siitä niin usein, kuinka kaikki maailman nälkäänäkevät lapset pitää pelastaa ja vanhusten hoitoon panostaa. Hymy kaartui jälleen pojan huulille, se oli niin uskomaton nainen. Ja hän itse oli aina rakastanut kaikkia Melin vikojakin, jopa sitä yltiö hössötystä... Ivan huokaisi.

"On niin paljon hyviä muistoja, ja sit todellisuus, ettei saakaan enää kokea mitään vastaavaa. Se kaatuu päälle", Ivan selitti. Oli vaikea yrittää pukea ajatukset sanoiksi, puhumattakaan järkevistä lauseista. Sellaista se oli, elämä.
"Pikkuhiljaa sen kuitenkin alkaa käsittää, ettei itse mahda tilanteelle mitään. Ei kuolleet tuu takas, ne on vaan poissa."

Tuijottaa edelleen keltaisia seiniä, laskien pojan halauksestaan, antaen käsiensä valahtaa syliinsä. "Niimpä", toteaa hiljaa, menettämättä mielenkiintoaan salin seinistä – tällä hetkellä ne näyttivät kovin kiehtovilta, ainakin verrattuna siihen, jos pitäisi katsoa Ivania. Tuntui hieman väärältä puhua asiasta, josta tyttö ei todellisuudessa voinut ymmärtää mitään - eihän hän ollut koskaan menettänyt ketään läheistään.

"Varmasti", vastaa vielä toisella sanalla. Jotenkin tyttö ei saanut sanoja suustaan, vaikka aivot yrittivät niitä suulle jaella – kapeahkot huulet kykenivät sanomaan vain sanoja silloin, toisia tällöin. Ei kovinkaan kehuttava iltapäivä siis: ensiksi harjoittelee päänsä pyörälle liikkeitä, nyrjäyttäen nilkkansa ja sitten kuuntelee urheilijapojan surut ja murheet. Toki Cassidysta oli mukavaa, että poika avautui hänelle, mutta tuntui vähän raskaalta kuunnella toisen murheita, kun ei osannut sanoa mitään järkevää saati lohduttavaa.