I can't do it, i don't know how..

"Se pitää vaan yrittää kestää." Ivan hymähti, tyttö oli käynyt harva sanaiseksi, ei se pojalta jäänyt huomaamatta. Ivan katseli Cassidya, eikai hän nyt vaan masentanut tyttöä tässä valittamalla omaa kurjuuttaan. Ivan tunsi itsensä itsekkääksi.
"Sori, et mä valitan sulle tätä."

"En mä muuten vielä luovuttanut, sun pitää mennä terkkarille", Ivan ilmoitti virnistäen sitten. Hän oli juuri avautunut puoliksi tuntemattomalle tytölle, joka oli vasta hetki takaperin loukannut itsensä. Tilanne oli jo kaikinpuolin outo, ettei sitä varmaan kovinkaan puheenaiheen erittäin huomaamaton vaihtaminen varmastikkaan kovin hetkauttaisi. Tai sitten cassidy päättäisi teurastaa hänet tähän paikkaan. Mikä ei ollut ollenkaan pois suljettu vaihtoehto.

- tökkii ja pahasti... >.< -

Nyökäyttää hivenen, löysän niskaan huolimattomasti kietaistun nutturan purkaantuessa. Tyttö vapautti tummat suortuvansa, ei ollut enää mitään syytä pitää hiuksia kiinni, kun hän ei kerta liikkeitäkään aikonut harjoitella. Nilkoissa pakottava kipu oli alkanut pikkuhiljaa laantua, eikä tuntunut enää niin pahalta - jäätä ne kyllä silti kaipaisivat, kunhan tästä ensin kotiin selviytyisi. Onneksi hän oli tänä aamuna tullut autolla, muuten tyttö olisi ollut pulassa. "Ei se mitään... Minusta on vaan tosi turhauttavaa, kun en osaa sanoa mitään", toteaa pienen hiljaisuuden jälkeen tasapaksulla äänensävyllä – se oli turhauttavaa, äärimmäisen turhauttavaa.

Vetää hiuksista irrotetun lenkin ranteeseensa, katsoen Ivania pitkästä aikaa silmiin. Poika oli hieman kummallinen: ensiksi tuo oli lähestulkoon itkenyt, nyt se jo virnisteli, ei tosin ehkä ihan yhtä aurinkoisesti mitä aiemmin. Cassidy tyytyy kohottamaan kulmaansa, kohauttaen olkapäitään kallistaen päätään hivenen. Joko tämä show taas alkoi alusta? "Okei, kerrataanpa. Minä en muistaakseni ollut menossa terkkarille, minkä olen jo mielestäni ilmoittanut useampaan kertaan. Oletko sinä kuuro, eikö sana mene perille vai oletko muuten vain erittäin itsepäinen?" kysyy pyöräyttäen silmiään hivenen, pienen hymyn kuitenkin kaartuessa Cassidyn huulille. Ei hänen ollut tarkoitus kuitenkaan loukata poikaa, minkä sanat olisivat saattaneet tehdä ilman hymyä – toivottavasti Ivan kuitenkin ymmärsi ne puoliksi leikillisiksi, vaikka sen suhteen tyttö oli tosissaan, että urheilijapoika saisi jo jättää asian sikseen.

Ivan katseli kuinka Cassidyn hiukset purkautuivat tuon nyökkäyksen ansiosta. Tummat kutrit valuivat reunustamaan tytön kasvoja. Nätti, sitä cassidy oli, mutta senhän Ivan oli jo käsittänytkin. Kasvoja reunustava tumma pilvi kuitenkin vain korosti tuon suloisuutta. Ivan nyökäytti päätään sanoille. Ehkä tosiaan taisi olla paras hylätä tämä aihe, jos se kerta toista vaivasi. Hän ei tahtonut olla hankala tai aiheuttaa tukalaa oloa. Ja silti hän teki sitä oikeastaan koko ajan.

Tytön katse oli nyt suora, ei enää seinissä. Se hämmensi poikaa, mutta hän ei antanut sen näkyä ulkoisesti. Hän oli olevinaan niinkin itsevarma ja järkkymätön. Paskat Ivanista sellaista olisi saanut, ainakaan nyt. Tyttö ei näyttänyt yhtään sen innostuneemmalta ideasta kuin aiemminkaan. Harmi sinänsä.
"Ehkä niitä kaikkia, ainakin vähän", poika hymähti. Mikä olisi sitten mukiinmenevä kompromissi ratkaisu? Jaa, tyttö hymyili, Ivan vastasi hymyyn. Katse ajautui kelloon salin seinällä. Heillä olikin kulunut jo jonkin aikaa... Ja tänään molemmat vanhemmat olisivat kotona, tahtoisivat kai viettää aikaa perheen kesken. Ivania se ei kovinkaan innostanut, isä vain murahtelisi ja äiti nalkuttaisi kuinka he elävät Oscarin kanssa kuin pellossa. No, ehkä hieman. Velipoika kun ei ainakaan koskaan siivonnut, hän itse yritti. Joskus.
Ivan huokaisi ja katseli Cassidya lempeästi.

"Kunhan et ittees telo, ei se kovin paha voi olla, jos pystyt kävelemään..."

Tuhahtaa pienesti, pyyhkäisten tummia hiuksiaan kasvojensa edestä sivummalle. Tuijottaa hetken herkeämättä Ivania, purskahtaen sitten helisevään nauruun, joka kimpoili tyhjien keltaisten seinien sisällä. "Ehkä sitten niin", toteaa naurun laannuttua vain pieneksi, sieväksi hymyksi tytön huulille, sen kadotessa hitaasti pois kasvoilta.

Suu kääntyi pienelle mutrulle, tytön miettiessä ratkaisua, jolla saisi Ivanin tyydytettyä ilman, että hänen tarvitsisi mennä terveydenhoitajalle. Kun nuorukainen käänsi katseensa Cassidyyn, pojan lempeä ilme sai tytön menemään hieman hämilleen ohikiitäväksi hetkeksi, ennen kuin hän palautti ilmeensä normaalille tasolle – hieman tylsistynyt. Tai sitä tyttö ainakin yritti olla.

Pojan sanat kuullessaan nyökäyttää päätään - nyt alettiin olla oikealla suunnalla. "No niin, nytkö sen tajusit?" kysyy virnistäen hieman ilkikurisesti.

Sai hän tytön sentään nauramaan, mikä hymyilytti Ivania. Cassidy nauroi niin pienistä jutuista, eikä Ivan tuntenut itseään yhtään vaivaantuneeksi. Hyvä juttuhan se vain oli.
"En vastusta tahtoasi", Ivan julisti virnistäen leikkisästi. Hän yritti parhaansa mukaan olla ihmisiksi ja itkemättä. No, olihan ihan inhimillistä, ettei hänen kokoaikaa tarvitsisi surra. Ei hän sitä niinkään taakkana kokenut tai velvoitteena, miltä se saattaa kuulostaa. Välillä Melodyn kuolema oli enemmän taka-alalla, joskus taas päällimäisenä mielessä.

Cassidy oli oikeastaan hyvinkin huvittava tapaus, näytti pikkutytöltä tuossa huuliaan mutristellessa. Hetken hämillään ja taas takaisin samaan. Mitähän tyttö hänestä oikeastaan edes ajatteli?

"Ehkä... Tai sitten en", poika virnisti. Jos tuo ei lähtisi terveydenhoitajalle hän saisi napata tytön mukaansa kotiin. Molemmat vanhemmistahan olivat kotona. Isä oli töissä sairaankuljetuksessa, äiti hoitsuna. Oikeastaan... Sehän oli kaikinpuolin hyvinkin kiero tuuma...

"Kiinnostaisko sua lähtee käymään meillä?" Ivan ei ollut kysymystään edes tarkemmin miettinyt, kunhan heitti. Olihan se hivenen outo, kun he eivät edes kunnolla toisiaan tunteneet.

Hymyilee pienesti pojan julistukselle, suun kääntyessä kuitenkin vastakkaiseen suuntaan Ivanin todetessa, ettei hän sittenkään ehkä tajunnut. Huokaisee ääneen, napauttaen lattiaa kädellään. "Hei ihan oikeasti, mun jalat pelaa, pikkasen tärähtivät." Sanat sanottiin tasaisella äänenpainolla, vaikka oikeastaan Cassidyn teki mieli nauraa ja itkeä yhtä aikaa. Eikö tuo koskaan luovuttaisi?

Katsoo äimistyneenä Ivania tuon ehdottaessa, että hän lähtisi heille. "Teille?" kysyy kulmaansa kohottaen. "No totaah.... Mikäs siinä...." vastaa hieman mumisten. Kyselikö tuo aina ihmisiä noin äkkiä kotiinsa, vai oliko tässä joku kiero taka-ajatus?

"Joojoo, hani. Ei tartte kiukutella!", Ivan nauroi. Cassidy oli kyllä vallan mainio tyttönen. Hän mielellään kyllä tutustuisi toiseen hieman paremminkin. No, ei Ivan luovuta, vaikka ehkä antoi niin jo ymmärtääkin. Hän oli kovapäinen, mutta tilanne ja jankuttaminen alkoi jo huvittaa häntä itseäänkin. Eihän hän tosissaan toista voinut pakottaa.

"Hyvä." Poika virnisti leveästi ja nousi lattialta, haki pallonsa ja käveli jälleen Cassidyn luo auttaakseen tytön ylös. "Pystytkö kävelemään vai kannanko. Toinen kainalo on vielä vapaana." Toisessa koripallo ja toisessa tyttö, sehän olisi kuin taivas! No jaa.
"Mulla ei tosin ole autoa, että joudutaan menee julkisilla. Jos sä et kapinoi."

Katsoo Ivania muka vihaisesti kulmat aavistuksen kurtussa, suu mutrulla, vaikka sille pyrkikin koko ajan hymy. "Pidätkö sä mua pilkkanas tai jotain?" ärähtää pukaten poikaa kylkeen kyynärpäällään. Katsoo Ivania tuon noustessa seisomaan ja kävellessään hänen luokseen. Ylöspäin suunnatut tummat silmät hymyilivät, samoin kapea suu, kun tyttö ponnisti itse hieman huterille jaloilleen, tarraten hetkeksi kiinni Ivanin olkapäästä. "Jospa mä kuitenkin kävelen ihan ite", toteaa naurahtaen pienesti, lähtien kävelemään kohti salin ovea.

Vilkaisee olkansa yli Ivaniin, suoden tälle pehmeän hymyn. "Sitä paitsi, hani, mulla sattuu olemaan auto. Jos rupuinen chevrolet corvette kelpaa herralle."

"En tietenkään, mitä sä musta oikein kuvittelet?" Ääni ei vastannut mitenkään sanoja, sävy oli pehmeä ja täynnä hymyä. Sitäpaitsi niitä veurasi virnistys.

Poika loihti kasvoilleen pettyneen ilmeen - näytti erehdyttävästi koiranpennulta. "Harmi."
Ivan kohautti olkiaan ja käveli Cassidyn perään. Hänen piti pitää askeleensa normaalia lyhyempinä. Poika harairi ruskeita hiuksiaan sormillaan ja palautti ilmeensä normaaliksi.

"Oih, Cassidy, sä olet kultaa! Totta kai kelpaa, en tosiaankaan valita osaani." Poika totesi selvästi tyytyväisenä. Aina mieluummin hän istui tilavasti autossa kuin ahtaasti metron iltapäivä ruuhkassa.
"Mä oon kohta ihan tossualla."

Tuhahtaa pojan sanoille happamasti, virnistäen kuitenkin pikaisesti. "Niin, aina toisinaan", toteaa nyökäten itsekseen pikaisesti. "Ja sitä paitsi, sähän olet jo", sanoo hymyillen hurmaavasti.

"Oota hetki, haen kamppeet pukkarista." Katoaa tyttöjen pukuhuoneisiin, missä meinasi lentää portaissa nurin, lähinnä innostuksesta johtuen. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Ivanin mahdolliset taka-ajatukset, sillä tyttö ei koskaan pistänyt uusia tuttavuuksia pahakseen, varsinkaan Ivanin kaltaisia…

Palaa pian takaisin, mukanaan musta, yksinkertainen olkalaukku. Hataroi hieman askeliensa kanssa, palauttaen ne pikaisesti mahdollisimman normaaliksi. Salin ovi avautui tytön astahtaessa ulkoilmaan. "Haluatko ajaa?" kysyy heilutellen laukusta kaivettuja autonavaimia pojan naaman edessä. Oikeastaan tyttö olisi mieluummin ajanut itse kuin antanut kultansa jonkun muun käsiin, mutta oli pakko tällä hetkellä luottaa Ivaniin, sillä suuremmalla todennäköisyydellä hän itse kolhisi rakkaan autonsa kuin koripalloilija, jolla ei sattunut olemaan jalat puoliksi rampautuneita.

Ivan naurahti tytön melkein kaatumiselle. Ei siinä varmaan kauheasti nauramista ollut, mutta ihan hyvin tuo jatkoi matkaansa. ehkä Cassidy oli oikeasti ihan kunnossa? No, hyvä tytön jalat olisi silti jollakulla näyttää.
Jep taisipa hän tosiaan jo tytön tossun alla olla. Ei hän kapinoinut vastaan, kun toinen ilmoitti hakevansa kamansa, odotti vain siinä mihin Cassidy oli hänet jättänytkin. Katseli seiniä, vihelteli joitain vanhoja klassikoita.

Tyttö oli jo pian takaisin ja Ivan soi tuolle hymyn. Tai jälleen hän soi tuolle hymyn, sitähän hän oli tänään harrastanut paljonkin. Ja tulisi ihan mielellään harrastamaan vastaisuudessakin.
Ivan seurasi tyttöä ulos ja soi tuohon epäuskoisen katseen toisen tarjotessa hänelle autonsa avaimia. Monikaan ei antanut autoaan vapaaehtoisesti puolituntemattomien ajettavaksi. ivan ei kieltäytynyt, vaan nappasi avaimet tytön näpeistä.
"Mikäs siinä, jos kerta luotat muhun. Kyllä mä ajaa osaan, ei pelkoa siitä."

"Ja mihinkäs neiti on sen parkannut?"

Auringonvalo leikitteli tytön tummissa hiuksissa, saaden ne kiiltämään. Lempeä tuulenvire sotki kutrit kasvojen eteen, Cassidyn siirrellessä ne syrjään. Oikeastaan lyhyet hiukset olisivat käytännöllisemmät, pitkät olivat aina edessä. Mutta hän oli syvästi rakastunut hiuksiinsa eikä ollut missään vaiheessa valmis luopumaan niistä.

Virnistää pikaisesti Ivanille. "Parasta olisikin osata, sillä jos kolhit mun armaan jonnekin, niin en tiedä mitä teen sulle!"
Vinkkaa kättään koulun parkkipaikalle – reunimmaisessa ruudussa odotti sininen chevrolet corvette, eilen pestynä, yhä kiiltelevän puhtaana. Cassidy on kai jotenkin kummallinen tytöksi, sillä hän on erittäin kiintynyt autoonsa – useimmitenhan ne ovat vain pojat, jotka rakastavat autoja...
"Tuollahan se."

Ivanin katse seurasi cassidyn kättä, auto oli todellakin hieno. Olisi kelvannut Ivanille ja olisi poika kyllä tyytynyt hieman huonompaankin.
"Oho, yleensä kuulee sanottavan, että koirat on kuin omistajansa, mutta toi auto on kyllä vähintään yhtä kaunis kun sä", Ivan virnisti. Poika veti kepeästi tyttösen kainaloonsa ja kulki autolle. Jätti Cassidyn kiertääkseen auton muutamaan kertaan ympäri. Poika soi pitkän vihellyksen. Se oli todellakin hieno, ja kiilsi vielä puhtauttaankin!

"On se kyllä helvetin hieno." Ivan totesi vielä kerran avaten sitten lukot kädessään komeilevalla avaimella. Poika aukaisi pelkääjän paikan oven tehden hovikumarruksen.
"Olkaa hyvä, neiti. Kyyti on saapunut." Mikään ei juuri nyt pyyhkinyt pois pojan hyvää tuulta. Sitä riitti ainakin vähän aikaa.

Itse poika avasi kuskin paikan oven ja istuutui ratin taa. Hetken Ivan vain siveli auton ratin pintaa sormillaan kunnes käynnisti moottorin. Poika sulki silmänsä kuunnellakseen moottorin kehräystä.

Hymyilee kainosti nuorukaisen sanoille auton ja hänen kauneudestaan. "Kiitoksia vain", toteaa pikaisesti. Ivanin vetäessä hänet kainaloonsa, ei vaivaudu sanomaan mitään, vaan kulkee pojan vieressä mukisematta ollenkaan. Oikeastaan Cassidy tunsi olonsa jollain tapaa turvalliseksi Ivanin kyljessä.

"Eikö vain", toteaa pienen virneen kera. Cassidy oli erittäin ylpeä autostaan, kyllähän tuo tiesi sen olevan hieno. Naurahtaa soinnukkaasti Ivanin hovikumarrukselle, puikahtaen pelkääjän paikalle. Turvavyön lukko napsahti kiinni, tytön kumartuessa laittamaan radion päälle. Musiikki jysähti takana olevista kaiuttimista ihmisten ilmoille, Cassidyn virnistäessä keveästi. Hän todellakin rakasti autoaan.

// kohta voisi varmaan sinne Ivanin taloon siirtyä, sinä teet topicin. ;--)

- pelaan tähän tän ja sit muutaman muun ja kirjottelen pikimmiten aloitusta ;> -

Ivan naksautti omankin turvavyönsä kiinni ja katsahti tyttöä rinnallaan. Poika hymyili pehmeästi selasi tytön nopeasti katseellaan ja antoi auton lipua ohjauksesaan liikkeelle.
"Laita jotain kivaa musiikkia, tästä on jonku vartti meille." Ivan hymähti katsettaan kääntämättä. Hän keskittyi tiehen, oli hänellä kuitenkin sen verran hieno auto ajettavanaan.

Pikkuhiljaa he alkoivat siirtyä yhä kauemmas keskustasta. He kuitenkin matkasivat lähiöalueelle.