Kaalimuhennosta! Eikö olisi mitään parempaa?

Marjorie Carter mumahti vaimeasti kävellessään käytävää kohti ruokalaa. Tytön kengät kopisivat mukavasti lattiaan, vaikka neitokainen parhaansa mukaan yrittikin liikkua eteenpäin mahdollisimman hiljaa. Hän ei todellakaan ollut niitä äänekkäimpiä ja ronskeinpia persoonia, joten hiljaisen myhäilijän rooli taisi istua häneen paremmin kuin hyvin.
Tyttö astui ruokalaan vain hetkeä myöhemmin, käytävät Astonissa eivät loppuen lopuksi olleetkaan niin pitkiä, kuin monet kermalaiset antoivat olettaa. Ja Marjoriehan tiesi sen hyvin, mutta ei ollut koskaan uskaltanut tai rohjennut yrittää hyppiä niiden itsestään liikoja luulevien nirppanokkien ja hienohelmojen nenille. Eikä hän silti tuntenut oloaan yhtään heitä huonommaksi. Hänkin oli rikas, mutta siitä ei kai kuitenkaan tarvinnut tehdä järjetöntä numeroa? Ainakaan neiti Carterin tämänpäiväinen pukeutuminen ei millään tavalla kielinyt rikkaasta perheestä, ja vaikka osa saattoikin tietää hänen olevan varakas, oli Paul ainoa jolle tyttö oli itse asiasta kertonut. Mitä sitä turhia leuhkimaan kenellekään rikkauksilla, joista hän ei kuitenkaan ollut ansainnut ainuttakaan, vanhempien uurastuksen tulosta ne vain olivat. Ja niin, Paulille hän oli kertonut, koska pojan oli oikeus tietää millaisesta perheestä hän oli, ettei se sitten myöhemmin tulisi kauheana shokkina.

Nörttityttö huokaisi nopeasti ja pujahti sitten nopeasti jonoon. Katseellaan tyttö yritti varoen tavoittaa Paulin kasvot, mutta tuloksetta. Poika ei siis ilmeisesti ollut vielä tullut. Eivät he olleet mitään sopineetkaan, kyse ei ollut siitä, mutta tyttö halusi kovasti nähdä Paulin - hänellä olisi seuraavaksi kemian koe, joten hän ei ollut vielä varma ehtisikö pitkien vastauksiensa takia välitunnille tapaamaan poikaa.
Marjorie otti tarjottimen ja täytti lasinsa rasvattomalla maidolla, täytti lautasensa puoliksi salaatilla ja hetken epäröityään nakkasi lautaselle epämääräisen näköistä kaalimuhennosta, joka ei todellakaan saanut vettä kielelle, ulkonäkönsä saatika hajunsa puolesta, makukaan ei varmaan olisi kovin herkullinen.

Löydettyään vapaan pöydän Marjorie katseli vielä vaivihkaa näkyisikö Paulia, mutta joutui toteamaan ettei poika ollut vielä tullut - tai olihan mahdollista, että poika olisi ehtinyt jo lähteäkin. Mutta aikaa ei ollut miettimiseen, joten tyttö alkoi poimia haarukkaansa salaatinlehtiä ja tomaattia lautaseltaan.. Kallimuhennos saisi odottaa.

Paul asteli kohti ruokalaa, ja vilkuili kelloa. Tapaisiko hän Marjorien jo ruokalassa, vai pitäisikö odottaa välituntiin? Harmi, että he eivät olleet sopineet mitään - mutta eihän koulun tilukset olleet kuitenkaan ihan niin laajat, että toisen löytäminen olisi täysin mahdotonta.
Matkalla ruokalaan Paul mietti jo, mitä ruokaa olisi tarjolla. Useimmiten ruoka oli hyvää, sillä Paul oli kaikkiruokainen. Harvoin hän jätti syömättä koulussa siksi, että ruoka olisi pahaa - kerrat taisivat olla laskettavissa yhden käden sormilla.
Ruokalan tuoksu kantautui Paulin nenään jo ruokalaan johtavalla käytävällä. Mm, jokin kiinnostava ja mielenkiintoinen tuoksu tulvahteli ruokalasta, ja Paulin hymy leveni. Hän kiihdytti askeliaan hieman, ja pian avasikin ruokalan oven. Hän liittyi jo lyhyeksi käyneen jonon jatkoksi. Paul ihmetteli, kun pari tyttöä asteli nenät nyrpistyneinä pois jonosta, ja pois ruokalasta - he eivät jääneet syömään lainkaan. Paulia ihmetytti, mitä ruokaa siellä saattoi olla, jos se kerran oli ajanut tytöt pois.

Päästessään viimein linjaston alkuun Paul hymähti iloisesti - kaalimuhennosta! Hienoa, sitä ei ollutkaan ollut ruokana pitkään aikaan! Innoissaan Paul lateli lautaselleen sopivasti muhennosta, mutta niin myös kasviksia - olihan hänelle opetettu, että kasviksiakin täytyi syödä. Kohta hän oli saanut jo kaiken tarpeellisen, ja lähti etsimään istumapaikkaa - niin kuin myös Marjorieta.
Paul seisoi hetkisen paikallaan ja tähyili katseellaan ympäri ruokalaa. Kun hän tunsi töytäisyn selässään - joku ylileveillä hartioilla varustettu urheilija ei ollut halunnut väistää - hän lähti kävelemään eteenpäin. Se tuotti tulosta, sillä hetken päästä hän näki Marjorien istukelevan yksinään pöydässä - hän seivästi parhaillaan tomaattia lautasellaan.

Paul asteli iloisesti, mutta hillitysti hymyillen Marjorien luokse, ja istahti pöytään tätä vastapäätä.
"Hei", hän tervehti hymyillen, ja katseli Marjorieta silmät säihkyen.
"Näytät todella kauniilta, myös tänään", hän sanoi hiljaa, ja keskittyi sitten hetkeksi omaan ruokaansa.
"Hyvää ruokaa, vai mitä?" hän jatkoi vielä naurahtaen. Paul oli todella iloinen ja helpottunut, että sai istua nyt syömässä Marjorien kanssa.

Poimittuaan suuhunsa vielä palan kurkkua, tyttö sai ilokseen todeta saaneensa seuraa - vieläpä varsin mukavaa sellaista. Tyttö antoi herttaisen hymyn levitä punertaville huulilleen ja kohotti katseensa vaivihkaa paremmin pojan kasvoihin. Poika näytti yhä yhtä mukavalta kuin viimeksikin, vaikka pojasta ei varmasti koskaan tehtäisi urheilijaa tai prinssiä - neiti Carterin silmissä Paul oli kuitenkin ihana, eikä sitä ajatusta saisi muutettua ihan helposti.
'' Hei Paul ", tyttö virnisti pienesti, mutta ei millään tavalla rumasti. Hän poimi lautaseltaan tomaatinpalan ja katseli sitä miettiväisenä, samalla kun kuuli kehun pojan suusta. Tyttö ei voinut olla hymyilemättä Paulille. '' Voi kiitos '', hän naurahti heleästi, tosin hieman pidätellen nauruaan, ettei koko ruokalan tarvitsisi sitä kuulla.

Tyttö valikoi lautaseltaan kurkkuja ja salaatinlehtiä, samalla kuunnellen Paulia. Tyttö kohotti silmänsä poikaan ja ilme tämän kasvoilla oli kyllä melkoinen nähtävyys. Se oli omituinen, eikä oikeastaan sopinut sievään olemukseen - se oli niin... Hupaisan näköinen. Marjorie tajusi kuitenkin vääntää naamansa peruslukemille ja hymyili vielä päälle kuin ohimennen.
'' Niin no.. Se on kai vähän mielipideasia. Tänään taidan kuitenkin tyytyä salaattipuoleen '', tyttö virnisti pojalle ja napsi jälleen muutaman rehun suuhunsa, samalla toki vilkuillen poikaa. Taisi kaalimuhennos lukeutua lempiruokiin, kun poika niin innoissaan oli.

Marjorie mumahti vaimeasti ja seivästeli viimeisiä paloja ja kohotti lasin huulilleen, siemaisten hieman vettä.. Tunteja olisi jäljellä enää kaksi ja toinen menisi vieläpä kemian kokeeseen, joten salaattipuolella pärjäisi varmasti oikein hyvin kotiin saakka - ja Marjorie oli muutenkin varsin pieniruokainen, joten tuli vallanmainiosti toimeen niukalla ruoallakin.
Tyttö työnsi tarjotintaan hieman sivuun ja hymyili pojalle. '' Mutta sinulle ilmeisesti maistuu? '' tyttö kysäisi sitten Paulilta, sipaisten samalla kevyesti yhtä hiussuortuvaa korvansa taakse, mutta se tuntui elävän jälleen omaa elämäänsä, kuten yleensäkin. Niinpä nörttityttö ei viitsinyt ruveta tappelemaan sen kanssa, vaan antoi moisen riesan jäädä aivan omaan arvoonsa, mitä hän sellaisesta välittäisi.

'' Mitä sinulla on seuraavaksi? '' Marjorie kysyi sitten - hän ei missään nimessä halunnut keskustelun jäävän aivan tyngäksi jo alkuunsa. '' Minulla on kemian koe.. Mutta sen ei pitäisi tuottaa ongelmia, uskoisin '', tyttö naurahti pienesti ja keskittyi sitten seuraamaan Paulia.

Paul huokaisi onnellisena ja katseli Marjorieta hymy huulillaan. Miten toinen saattoikaan olla noin kaunis ja täydellisen näköinen? Ikinä Paul ei ollut nähnyt ketään tyttöä, joka olisi niin suuria tunteita jo pelkällä ulkonäöllään hänelle aiheuttanut. Paul vilkuili Marjorieta kaiken aikaan syödessäänkin, mutta oli tarkkana, ettei sotkisi ruuan kanssa. Ei hän sentään heti halunnut nolata itseään toisen edessä.
Paul nyökkäsi tyytyväisenä ruokaansa mussuttaen, kun Marjorie varmisti, että Paul piti ruuasta.

"Minulla on äidinkieltä", Paul kertoi, ja hymyili Marjorielle rohkaisevasti. "Sinä onnistut varmasti oikein loistavasti kokeessa, aivan varmasti", hän sanoi varmana - eihän Marjorien ollut edes epäonnistua, niin taitava tyttö kun oli, ja tiesi sen kyllä nähtävästi itsekin.
"Minulla ei ole vähään aikaan kokeita", Paul kertoi sitten. "Muutama oli tuossa pari viikkoa takaperin, mutta nyt on taas tauko. Ehkä sitten myöhemmin taas lisää, heh", hän selitti, kuin olisi jo kaipaillut lisää kokeita.
Paul syventyi hetkeksi ruokaansa, ja lappoi suuhunsa pieniä haarukallisia kaalimuhennosta. Välillä hän keskittyi salaattiin, ja muisti juodakin välillä.

"Marjorie, tuota..." Paul sanoi sitten, kun lautasella ei ollut enää paljoakaan ruokaa jäljellä. "Minä vain mietin, että, kun tuota..." hän takelteli ja punastui. "Kun meidän varmaankin täytyisi kertoa meistä vanhemmillemme jossain vaiheessa - minä haluaisin kertoa isälle ehkä jo piankin, jos se sopii. Mietin vain, miten me hoidamme asian, ja tuota, koska sitten tapaamme toistemme vanhemmat. Minusta olisi tietenkin mukava tulla teille kylään. Eikä minun isänikään koko ajan poissa kotoa ole, joten - joten hän varmasti näkisi sinut jo ensi kerran, kun tulet minun luokseni."
Paul huokaisi helpottuneena, kun oli saanut selitettyä asiansa melkein kunnolla ja juuri niin, miten sen oli tarkoittanut. Seuraavaksi hän jäikin katselemaan Marjorien ilmeitä ja mietteitä asiasta.

Tyttö kuunteli poikaa hymyillen ja risti kädet sitten varoen syliinsä. Hän kallisti aavistuksen päätään ja nyökkäsi sitten pojalle. '' Niin, ei niitä kokeitakaan koko aikaa jaksa '', hän sanahti ja sipaisi pakkomielteen omaisesti hiuksiaan, kai se oli tottumuskysymys eikä hän sen vuoksi osannut pitää sormiaan irti hiuksistaan. Tyttö mumahti vaimeasti ja raotti kevyesti punattuja huuliaan, kuitenkin vain hengittääkseen paremmin. Marjorie ei siis ollut aikeissa sanoa mitään, vaan antoi pojan sen sijaan kaikessa rauhassa selittää asiaansa. Eikä nörttitytölle olisi voinut mikään sillä hetkellä olla mieluisampaa kuin Paulin kuunteleminen.
Pojan sanat saivat Marjorien sydämen pomppaamaan ensin lähemmäs kurkkua ja sitten vatsanpohjan kutittelemaan. Niin, vanhemmille olisi kyllä varmasti syytä kertoa seurustelusta mahdollisimman pian - tie millainen hulabaloo siitä muuten syntyisi, jos vanhemmat sattuisivat vaikka näkemään hänet pojan kanssa. Tosin.. Se olisi kyllä harvinaisen epätodennäköistä, mutta kaikki tuntui olevan mahdollista, sen Marjorie oli jo elämässä oppinut.

'' Niin.. Minunkin oikeastaan pitäisi puhua vanhemmilleni '', Marjorie sanahti Paulille ja hymyili sitten pienesti. '' En vain oikein tiedä miten asian heille esittäisin.. Toisinaan he osaavat olla hankaliakin - eivätkä oikein tajua etten ole ihan pikkutyttö enää. ''
Neiti Carter näpräsi hetken mustan paitansa alareunaa, laskien katseensa käsiinsä. Hän nosti kasvonsa kuitenkin varsin nopeasti takaisin Paulin suuntaan, hymyillen tälle herttaista hymyään.
'' Mutta enköhän minä jotenkin saa heidät ymmärtämään, miten tärkeä minulle olet. Ja jos äidistäni on kiinni, niin sinut kyllä kutsutaan ensitilassa meille syömään '', neitokainen naurahti pienesti ja katseli sitten jälleen Paulia.

'' Ja totta kai saat kertoa isällesi.. Minä tapaisin hänet oikein mielelläni '', Marjorie kommentoi sitten poikaystävänsä sanoihin, sipaisten ohimennen kasvojaan. Tyttö ojensi kätensä pöydän alta ja hipaisi pojan kättä, tarttuen siihen sitten varoen ja melko hataralla otteella.. Käsivarret nyt eivät kuitenkaan olleet hirvittävän pitkät. Hän saattoi silmäkulmastaan erottaa muutamien katseiden siirtyvän suuntaansa, mutta se ei häntä häirinnyt, vaikka kevyt puna kohosikin tytön poskille - niin kävi oikeastaan aina kun joku katsoi häneen, jos Paulia ja vanhempia ei laskettu mukaan.

Paulin silmät levisivät hieman jännityksestä.
"Syömään? Ihan heti? Tuota... Mitä minä laittaisin sitten päälle, kun tulen teille?" Paul sanahti jännittyneenä. Hän ei ollut ikinä ollut millään hienoilla illallisilla, eikä oikein tiennyt, mitä hänen olisi hyvä pukea päälleen. Asiaa mutkisti vielä se, että tällä kertaa kyseessä olisi hänen tyttöystävänsä koti - ja vieläpä ensitapaaminen vanhempiensa kanssa. Ei kai hän nyt ihan perusvaatteita voisi laittaa... Vaikka johan nörttipoika melko siististi pukeutuikin. Mutta olisiko oikea puku jo hieman ylilyönti? Ehkä hänen täytyisi kysyä vinkkejä isältään - kunhan saisi ensin kerrottua tälle seurustelevansa maailman ihanimman tytön kanssa - tai sitten Marjorielta. Mutta oliko Marjoriella ollut ennen miesvieraita kylässä syömässä hänen vanhempiensa kanssa? Paulin oli vaikea uskoa, että ei olisi ollut, olihan Marjorie sellainen kaunotar, mutta eipä Paul ollut ainakaan sellaista käsitystä tytön puheista saanut. Sen voisi jättää kuitenkin kysymättä, eihän asia Paulille kuulunut.

Paul tunsi, kuinka Marjorie tarttui häntä vienosti kädestä. Paul punasteli - julkinen hellyydenosoitus! Eihän sitä kaikki nyt nähneet, mutta joidenkin katseet osuivat väistämättä ihan vahingossakin heidän suuntaansa - mitä kaikki ajattelisivat, nörttipoika pitelemässä kaunottaren kädestä kiinni?
Paul silitteli Marjorien kättä sormellaan, ja katseli tyttöä ihaniin silmiin hieman omia silmiään räpytellen.
"Se olisi hauskaa", Paul lausahti. "Ehkä sinä tulet meille taas joku päivä - tai siis, ihan koska haluat, miten nopeasti haluat edetäkään. Tapaisit isäni, ja voisit auttaa minua valitsemaan vaatteita sitten sitä varten, kun aterioimme teillä... Minä taidan ihan oikeasti tarvita apua siinä", hän tunnusti nolona. "Minä en edes tiedä, onko minulla sopivia vaatteita sellaista tilaisuutta varten.

Paul vei vapaalla kädellään vielä pari haarukallista ruokaa suuhun, ja lautanen oli tyhjä. Hän joi maitonsa kulauksella pois, ja pyyhki suunsa servettiin.
"No niin, minä olen syönyt", Paul ilmoitti, ja katsoi kysyvästi Marjorieta. "Tuota... onko sinulla jo kiire siihen kokeeseen, vai haluaisitko viettää hetken aikaa kanssani ennen tuntien alkuja? Vai oletko jo lupautunut johonkin?" hän kysäisi epäröiden, mutta toivoen parasta.

Marjorie mumahti vaimeasti ja kallisti päätään toiseen suuntaan, jottei pää nyt aivan vinoon vääntyisi. Neiti nautti Paulin silittelystä kädellään, ja kuunteli pojan puheita mielellään. Tuntui kuin poika stressaisi hieman liikaa hänen vanhempiensa tapaamista - vaikka kyllähän Marjorietakin jännitti tilaisuus, sekä pojan isän tapaaminen - mutta toisaalta Paul selvästi näytti ottavan vanhempien tapaamisen vakavasti, mikä oli Marjorien mieleen. Vaikka eihän Paulista voisi uskoakaan, että tämä ajattelisi hänen olevan vain ohimenevä vaihe elämässä.. Seurustelu oli Marjoriesta vakava asia, vaikka eihän siitä kuitenkaan saisi tehdä mitään vakavaa hiljaisuutta, tietenkään.
'' Isäsi varmasti osaa antaa hyviä vinkkejä. Ja siistit vaatteet, jotka sinulla on nytkin, kelpaavat varmasti oikein hyvin. Meillä tosin käy kauheasti tylsiä pukuihmisiä, joten en sitten tiedä miten kuuluisi pukeutua.. Mutta ei mitään smokkia tarvitse päälle tunkea '', Marjorie naurahti heleästi, kuin rohkaistakseen poikaa - ei tapaamisen takia sentään hiuksia päästään tarvitsisi repiä. Mutta kaikkien puheidensakin ansiosta Paul oli vienyt tytön sydämen täysin ja saanut hänestä esiin uuden puolen - ujous oli kuin tiessään Paulin rinnalla, toki tapaaminen vanhempien kanssa varmaan olisi hiljaisempaa.

'' Ei minulla mikään kauhea kiire ole, vielä ainakaan '', tyttö vastasi ja hymyili sitten hetken. '' Koe alkaa tasalalta, tässä on melkein puolituntia vielä '', tyttö jatkoi vielä ja nousi sitten tuoliltaan. Hän tarttui tarjottimeensa ja hymyili pojalle. '' Mennään varmaan ainakin jonnekin muualle? '' hän kysyi kallistaen päätään, olisi mukavaa olla pojan kanssa hetki vaikkapa ihan kahden.

Paul naurahti vapautuneesti ja nyökkäsi, kun sai luvan olla käyttämättä smokkia - mikä helpotus, eihän hänellä sellaista ollutkaan. Mutta oli hyvä tietää, ettei hänen nyt aivan liian juhlallisesti tarvitsisi pukeutua. Paul ei ollut juuri pukuja päällään pitänyt, ihan vain pari kertaa joissakin häissä ja hautajaisissa... Itse asiassa Paul ei ollut varma, oliko hänellä nykyään edes oikean kokoista pukua kotonaan.
Pienenpieni jännitys hiipi hiljalleen Paulin mieleen. Hän tuskin tapaisi Marjorien vanhempia ihan vielä tänään, mutta sekin päivä olisi tulossa, ja se saapuisi varmasti kovaa vauhtia. Marjorien esittelemistä omalle isälleen Paul ei jännittänyt lainkaan niin paljon - tunsihan poika isänsä itse, eikä hän varmasti olisi mitenkään järkyttynyt siitä, että Paul toisi tytön kotiin. Olihan tuo jo joskus aiemmin vitsailevaan sävyyn kysellyt mahdollisesta tyttöystävästä - Paul muisteli niitä kertoja. Se tuntui niin kaukaiselta, mutta silti siitä tuntui olevan vasta vähän aikaa. Silloin Paul ei ollut lainkaan aavistanut, että pian hän saisi ensisuudelmansa ja ihan oikean, välittävän ja ihanan tyttöystävän.

Paul katsoi Marjorien esimerkkiä, ja nousi itsekin tuoliltaan, nosti tarjottimensa, ja nyökkäsi.
"Se olisi mukavaa", hän sanoi vilpittömästi, eikä olisi malttanut odottaa sitä, että pääsisi jo pian jonnekin kahden Marjorien kanssa. Hän lähti astelemaan kohti astianpalautuspistettä, asetteli välineensä siististi koreihin, ja käänsi sitten katseensa Marjorieen.
"Mihin haluaisit mennä? Ulos? Kirjastoon? Tai kenties vaikka katolle? Se on kuulemma jännä paikka - olen nähnyt siellä joskus pariskuntia..." hän mietti, ja naurahti.

Marjorie hymyili Paulille. Hän kuunteli pojan sanoja, lajitellessaan omat astiansa huolellisesti oikeille paikoilleen palautuspisteen luona. Tyttö sipaisi ohimennen hiuksiaan ja rohkeni sitten tarttua pojan käteen hieman voimakkaammin, pujahtaessaan tuon perässä käytävään. '' Uskaltaisinkohan minä mennä katolle? '' tyttö kysyi sitten naurahtaen ja virnisti kevyesti pojalle.
Tyttö käveli pojan rinnalla käytävää pitkin ja hymyili säteilevästi. '' Jos lupaat pitää oikein lujasti kiinni, saattaisin uskaltautua sinne '', Marjorie kuiskasi hiljaa, niin että vain Paul saattoi hänen sanansa kuulla. Vatsanpohjaa kutitteli jännityksestä - toivottavasti he saisivat olla kahden katolla, eikä siellä olisi muita...

Miten tasoton tämä viesti. Mutta kiitos pelistä. :3