Kauhean päivän loppu

Aamuisen kohtauksen jälkeen päivä ei ollut mennyt yhtään paremmin Emeyllä. Häntä oli tönitty käytävillä, hän oli saanut syödä yksin ruokalassa ja sen lisäksi hän tntui olevan jäljessä liki kaikissa aineissa mitä sinä päivänä oli ollut. Hänen hyvin korkeallakin kestokyvyllään oli rajansa. Ruoka ei ollut maistunut joten koulun jälkeen hän oli etsiytynyt tyhjän urheilukentän katsomon yläriviin istumaan. Hän tuijotteli sieltä koulun pihalle ja tuijotti puhelintaan johon ei ollut tullut yhtään viestiä. Olivatkohan hänen ystävänsä jo unohtaneet hänet. Hän istui jalat ristissä ja oli heittänyt ylleen aukinaisen villapaidan suojaamaan olkia. Hän erheekseen oli unohtanut miettimään päivän tapahtumia ja säpsähti kun puhelin piarahti soimaan. Vilkaisematta numeroa hän vastasi hivenen hajamielisesti kuullakseen vain isänsä tervehdyksen.
-Hei. Minun on pakko jäädä töihin joten voisitko kävellä tai mennä bussilla kotiin, mies uteli puhelimessa. Emery tunsi muutaman kyyneleen vierähtävän poskelleen mutta ei antanut sen kuulua äänestään vain vastasi vain myöntävästi ja lopetti puhelun mahdollisimman nopeasti.

Hän urahti ja heitti puhelimen katsomon seinään painaen kätensä kasvoilleen ja nyyhkyttäen niihin melko äänekkäästi. Vatsaa kivisti yhä ja poskeenkin kolotti aamun hyökkäyksen vuoksi. Emery antoi patoutuneiden tunteiden valua kyyneleiden kautta ulos eikä edes jaksanut välittää siitä että meikit levisivät pitkin kasvoja.

Emery olikin niin uppoutunut itkemiseen olat hytkyen ettei tajunnut kiinnittää ympäristöön mitään huomiota tai siihen ettei enää ollut yksin katsomossa.

Koska Fabian oli aamuisen episodin takia jättänyt väliin kaikki aineet, oli hän ensimmäisenä valmiina treenejä varten. Kaikki muut olivat vasta raahautuneet pukuhuoneille viimeisiltä tunneilta, urheilijanalku sen sijaan oli ollut jo tovin valmiskin. Kerrankin näin päin eikä niin, että koko joukkue olisi odottanut häntä. Blondi ei edelleenkään tuntenut aamusta syyllisyyttä, se häntä sen sijaan harmitti, että haahka oli ottanut asiakseen soittaa suoraan kotiin ja valittaa siitä, että hän oli väkivaltainen, saamaton ja ajattelematon pilatessaan lapsellisilla tempauksillaan tulevaisuutensa. Sekään ei vielä yksikseen olisi harmittanut, jos ei samalla olisi tullut ilmi, ettei joukkueessa ollut lupaa jatkaa jos eivät numerot nousseet. Ja se puolestaan tarkoitti töitä. Oikeita töitä - ja se ei ollut kivaa.

Blondi hyläsi kypäränsä kentän sivulle ja lähti verkkaiseen tahtiin hölkkäämään. Katse harhaili ympäriinsä ajatusten mukana ja nopeasti eteenpäin puurtaminen alkoi tuntua typerältä. Hehän verryttelisivät kuitenkin joukkueen kanssa, mitä järkeä hänen oli juosta ylimääräisiä kierroksia? Fabian ei tosiaankaan ollut sellaisella tuulella, että olisi jaksanut tehdä yhtään mitään ylimääräistä. Sen sijaan, että urheilijanalku olisi jatkanut matkaansa suuntasi hän katsomoon. Muilla menisi pukuhuoneessa vielä ainakin vartti eikä blondi aikonut seistä sitä aikaa odottamassa. Hän menisi istumaan, katsomoon.
Poika olisi ehkä jäänyt istumaan alimmalle penkkiriville, ellei olisi sattunut kuulemaan kolahdusta ylempää. Fabian ehti vilkaista ylös juuri silloin kun joku esine sinkosi seinää päin. Viimeistään se herätti blondin kiinnostuksen niin, että hän jatkoikin portaiden talsimista aina ylös asti.

Fabian oli vähillä laukaista jotain tavaroiden heittelystä kun tajusi kenen kanssa oli tekemisissä. Aamuinen pinkkipaitainen poika istui paikallaan keskittyen selvästi täysin rinnoin itkemiseen. Urheilijanalku ei pitänyt itkevistä pojista, muttei toisaalta kehdannut alkaa aukomaan heti päätäänkään. Niimpä hän seisoi hiljaa paikallaan odottaen, että toinen tekisi aloitteen tai jättäisi tekemättä. Jälkimmäisessä tapauksessa blondi saattaisi edelleen hyvällä omallatunnolla poistua paikalta.

Emery pyyhki silmän alusiaan jotka olivat meikin levitessä värjäytyneet mustiksi. Hän kohotti hivenen katsettaan ja kohtasikin yllätyksekseen sen aamuisen nuorukaisen. Hän veti tärisevästi henkeä ja pyyhki poskiaan kuivaksi.
-Jos tulit ilkkumaan ni säästä se myöhemmäks, hän totesi ja kääntyi penkillään niin että selkä oli toista kohden. Hän nosti jalat penkille ja painoi päänsä polviaan vasten jatkaen niiskutustaan. Hän räpytteli vetisiä silmiään ja kaivoi nenäliinan. Hän kuivasi sillä kasvojaan vaikka kyyneleitä valui vielä. Emery nousi ylös ja asteli hakemaan puhelimensa palat. Hänen kätensä tärisivät itkemisen vuoksi ja kun hän palasi takaisin laukkunsa luokse säpsähti poika kun huomasi toisen olevan yhä siinä. Hän laski puhelimen palaset siihen penkille ja istahti.

Hän huokaisi hivenen alistuvasti ja kohotti katseensa toiseen. Emery pysyi hetken aikaa hiljaisena ja laski katseensa hetkeksi kenkiinsä.
-Mitä sä haluat? Hakata mut uudestaa? Senku. Kyl mä kipua kestän, hän totesi ja kohautti olkiaan.

Hän sipaisi hiuksiaan ja otti pannan päästään pois. Emery niiskaisi ja niisti nenäliinan. Hän heilutteli jalkojaan ja tuijotteli paljetti kenkiensä päitä. Hän huokaisi hiljaa ja nosti jalkansa ristiin. Hän pyyhki silmäkulmiaan mutta kyyneleet alkoivat olemaan jo melkein lopuillaan. Hän niiskutti kyllä yhä koska itkeminen oli aihettanut nenän tukkoisuuden. Huomaamattaan hän hieroi kipeää vatsaansa.

/ ja vuoden vika koe ohi, ahh! ; ) /

Fabian tunsi itsensä typeräksi seistessään siitä tuijottamassa itkevää poikaa. Kieltämättä he molemmat olisivat päässeet helpommalla, jos hän olisi vain jatkanut hölkkäilyä tai jäänyt edes istumaan alariviin, vaan ei. Typeränä ja uteliaana urheilijanalun oli pitänyt lähteä selvittämään seinään lentäneen esineen mysteeriä. Tilanne oli ennenkaikkea kiusallinen, ja vielä molemmille osapuolille. Ei riittänyt, että vain itkevä olisi ollut häpeissään vaan myös pojan oma omatunto alkoi muistutella olemassaolostaan.
Ei tullut yllätyksenä, ettei pinkkipaita ottanut poikaa innolla vastaan, olihan Fabian vasta tänä aamuna kajonnut tuohon ilman sen suurempaa syytä. Blondi oli halunnut saada tekosyyn tukiopetuksen missaamiseen, joten oli etsinyt ensimmäisen viattoman ohikulkijan ja alkanut uhittelemaan, kuten kuusivuotias ikään. Eihän se reilua ollut, mutta minkäs teit. Jotkut ihmiset vain ajattelivat vasta toimittuaan. Pinkkipaita oli vain sattumalta pudottanut laukkunsa väärän ihmisen lähellä.

Urheilijanalku ei tiennyt miksi toinen itki. Hän ei ollut lyönyt kovaa, haukkunut pahasti tai tehnyt muutakaan, mikä olisi saanut toisen pahoittamaan mielensä näin pahasti. Tönäissyt vaan ja tiuskinut, ainakin omasta mielestään.
"Miks sä itket?", blondi kysyi oikeasti hämmentyneenä ja katsoi toista hetken silmiinkin. Ei hän osannut tuon ilmeestä lukea mitään, vain sen, että pinkkipaita oli selvästi tolallaan, ja mitä todennäköisemmin taustalla oli jotain muutakin kun typerä nujakka. Ehkä muut urheilijat olivat ottaneet Fabianista mallia ja panneet toisen koville jo ensimmäisenä päivänään? Niin, poika oli juuri muistanut, että nythän oli tosiaan toisen ensimmäinen päivä. Tuo oli kertonut aamulla, Fabian ei ollut välittänyt. Eikä välittänyt vieläkään.

Pinkkipaita hieraisi ohimennen vatsaansa ja väitti kestävänsä kipua. Sitä blondi ei ainakaan uskonut, toinen näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä, että menettäisi tajunsa jo veren näkemisestä, tahi jos sattuisi saamaan itse pienenkin haavan.
"En mä aio lyödä suo", urheilijanalku lupasi ja seisoi vaivaantuneena paikallaan.

Emery hämmentyi kuullessaan kysymyksne hänen itkunsa syystä ja sen jälkeen vielä seurasi lupaus siitä ettei toinen löisi. Hän niiskaisi ja pysyi hiljaisena hetken aikaa. Poika nielaisi melko raskaasti ja sipaisi hiuksiaan.
-Koska mun elämä menee päin helvettiä siks mä itken, hän totesi suoraan ja kohatti olkiaan jääden tuijottelemaan käsiään. Hän huokaisi ja pudisti päätään hivenen.
-Kaikki menee niin väärin, hän mutisi ja painoi päänsä käsiinsä. Emery pysyi niin hetken aikaa hiljaisena miettien sanoisiko lisää vai ei? Ei toista oikeasti varmaankaan kiinnostanut. Ehkäpä toinen vain poti huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi yritti edes olla kiltti hänelle. Hän kuitenkin päätti sanoa asiansa sillä toinen nyt sattui olemaan siinä.
-Mul oli täydellinen elämä LA:ssa. Kavereita, perhe ja maailman ihanan valmentaja ja nyt oon täällä ilman mitään. Tai no on mulla mun isä mutta sekin on vaan töissä, hän totesi hivenen katkerana ja nielaisi.

Hän pudisteli taas päätään ja katseli laukkuunsa. Hänen oli päästävä jäälle mahdollisimman pian.
-Onko täällä jossain jäähallia? Lähellä kenties?, hän kysyi ja jäi katselemaan toista nuorukaista joka ei enää näyttänyt niin uhkaavalta.
-Sori kun mä ärsytin suo aamulla...Ei ollu tarkotus. Kaikki vaan otti päähän, hän pahoitteli ja nosti jalkansa penkille.
-Oon muuten Em jos suo kiinostaa...

/ anteeks kesto /

Pinkkipaidan tilassa Fabian olisi niskojaan nakellen häipynyt paikalta, ei pitänyt tarpeellisena vuodattaa surujaan tuntemattomalle, jolta oli kaiken lisäksi saanut osakseen muutaman lyönnin aamulla. Olisi ollut helpompaa molemmille, jos toinen olisi vain hiljentynyt ja häipynyt, vaan ei. Urheilijanalkukaan ei voinut poistua nyt kun oli jo avannut suunsa. Hän oli kuvitellut pääsevänsä helpolla tilanteesta ulos toisen lähtiessä pakoon, vaan ei. Ei tietenkään.
Poika vuodatti ilmeisesti kaiken mieltään vaivaavan samaan hengenvetoon. Fabian ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa, joten hän tyytyi seisomaan paikallaan pahoittelevan näköisenä. Ei hän ollut mikään terapeutti, ei edes avosydäminen auttajaluonne, mitä hän muka olisi voinut tehdä? Taputtaa olalle ja kertoa, että kaikki olisi pian hyvin? Sehän vasta saisikin toisen paremmalle tuulelle.
"Täähän oli sun eka päivä, eikö?", blondi aloitti viimein enemmän kun vähän ontuvasti, "sopeudu. Se paranee tai sit ei, et sä voi tehä sille mitään." Fabian oli lähellä lisätä perään 'ja koita nyt hitto vie edes käyttäytyä kun mies' mutta saikin itsensä ajoissa hiljaiseksi. Aina ei ollut hyvä ajatus kääntää veistä haavassa.

Urheilijanalku ei tiennyt millaista elämä oli losissa, hän tuskin oli koskaan edes käynyt siellä. Onneksi pinkkipaita vaihtoi aiheesta toiseen nopeasti ja rupesi kyselemään jäähallin perään. Fabian ei tiennyt mitään jäähallistakaan, ei hän ollut koskaan tarvinnut sellaista. Luisteleminen tuntui jo ajatuksena pelottavalta, kuka ihme halusi liukastella ympäriinsä terillä seisten?
"En mä jäähallista tiedä, mut uimahalli ainaki on", urheilijanalku kohautti harteitaan ja vilkaisi kentälle päin kun peläten, että joku olisi pelmahtanut paikalle. Miltä se näyttikään, että hän oli puhumassa ystävällisesti sille pennulle, jolle vielä aamulla oli uhitellut?

Emery hymähti toisen sanoille. Hän kohautti olkiaan ja alkoi kokoamaan puhelintaan takaisin kasaan. Hän laski sen sitten vierelleen ja vikaisi myöskin kentälle päin.
-En mä uimahallia kaipaa vaan haluun päästä luistelemaan. Nuorten osavaltio kilpailutkin on jo ihan kulman takana, hän totesi ja huokaisi hiljaa. Hän sipaisi hiuksiaan ja mietti tulevia viikkoja. Hänen olisi löydettävä uusi valmentaja ennen karsintoja tai hän ei voisi osallistua kisoihin ollenkaan. Emery sipaisi hiuksia ja huomasi kuinka toinen poika vilkaisi nurmelle päin.
-Jos sä pelkäät et joku näkee sut ni voit kyl mennä. Turhaa sun on täällä olla muo lohduttamassa kun jotenkin veikkaan ettei suo oikeesti kiinnosta, hän totesi hymyillen hivenen ja kohautti olkiaan. Hän sipaisi hiuksiaan uudelleen ja venytteli käsiään.
-Uhm miks vanhemmat aina pilaa kaiken, hän mutisi ja painoi kätensä kasvoilleen huokaisten. Kaksi vuotta. Hänen täytyisi kestää ennen kuin hän täyttäisi kahdeksantoista ja voisi muuttaa takaisin losiin.

Hän sipaisi hiuksiaan ja katseli kentää hetken aikaa mietteliäänä.
-Pelaaks sä? Tai oletan et pelaat ku oot täällä, hän uteli ja katseli nurmea hetken. Emery hymyili kevyesti ja huokaisi.
-Mun isä ois halunnu et oisit alkanu pelaamaan futista mut noh. Ei ihan niin käyny. Se ei vaan tajuu et taitoluistelu on fyysisesti ihan yhtä rankkaa. Aika harva tajuu, hän puhui lähinnä itsekseen. Poika oli tunnettu siitä että höpötteli aina niitä sun näitä satunnaisile ihmisille. Harvoin sellaisille ihmisille jotka olivat saman päivän aamuna lyöneet häntä mutta kuitenkin.

Fabian oli hetken erehtynyt uskomaan, että pinkkipaita olisi pelannut jääkiekkoa tai jotai. Nyt kun hän mietti asiaa uudelleen, ei toinen tosiaankaan näyttänyt siltä, että sopisi kaikkien niiden isojen, rääväsuisten ja raavaiden miesten joukkoon hakkaamaan kiekkoa ja kiroamaan. Mutta että taitoluistelu.. Mitä siinä edes tehtiin? Pyörittiin yhdellä jalalla ja hypeltiin glittertrikoissa? Kuinka miehekästä. Vaikka toinen nyt ei välttämättä ollut miehen perikuva, eikä Fabian välttämättä ollut paras asiasta pätemään, niin ei tuota silti olisi taitoluistelijaksi uskonut. Ehkä ihan hyvä, todennäköisesti Emiksi esittäytynyt olisi saanut osakseen runsaasti negatiivista huomiota, jos oikein lesoilisi harrastuksellaan.
"Ooksä hyväkin?", urheilijanalku kysyi kohteliaasti. Jos hän hetki sitten olisikin voinut häipyä jonkun tökerön tekosyyn varjolla, enää se ei onnistunuisi. Pinkkipaita oli sanoillaan oikein pakottanut toisen jäämään. Jääräpää mikä jääräpää.

Pojasta tuntui oudolta, kun toinen ei edes tunnistanut häntä pelaajaksi. Yleensä kaikki joukkuelaiset tunnettiin kasvoilta edes jotenkuten, ilman mitään pelikamojakin, ja nyt blondilla oli kuitenkin kaikki kamat kypärää lukuunottamatta jo päälläkin. Hän oli ruumiinrakenteeltaan, ikävä kyllä, niin siro, etteivät suuret suojat yläkropassa yksinkertaisesti voineet jäädä näkemättä. Joidenkin rotevampien päällä niitä ei aina edes erottanut sen kummemmin.
"Jep, running back" Fabian vahvisti, taputti merkittävästi olkasuojusta ja vaihtoi painon jalalta toiselle. Poika ymmärsi pinkkipaidan isää. Kuka olisikaan halunnut pojastaan taitoluistelijan? Jenkkifutis oli yleisesti hyväksyttyä, taitoluistelu ei. Homojen laji.
Urheilijanalku jätti kommentoimatta perhasiat. Hän piti perheestään, oudosta pikkuveljestään ja vanhemmistaan, kovasti, vaikka luonnollisesti riitelikin noiden kanssa usein. Häntä ei oltu koskaan pakotettu tekemään mitään, Em selvästi oli.

"Fabian", poika vielä esittäytyi lopuksi.

Emery hymyili ja kallisti päätään hivenen.
-Olen. Olen nuorten puolen USAn mestari ja tuleva olympia kultamitallisti, hän sanoi ylpeänä. Olihan hän tehnyt töitä saavutuksiensa eteen. Hän sipaisi hiuksiaan ja katseli taas kentän suuntaan hetkeksi aikaa. Niin. Hän kuului jäälle eikä minnekkään muualle. Se oli ainoa paikka jossa hän sai olla itsensä, jossa hän oli onnellinen.
-En ymmärrä futiksesta mitään. Oon kyllä käyny jossain peleissä isäni ja veljeni kanssa mutta.., hän totesi ja kohautti olkiaan. Hän ei nähnyt lajissa mitään järkeä. Juoksenneltiin edes takaisin kentällä pallon perässä joka ei edes ollut pallon mallinen. Em taivutteli niskojaan ja yllättyi nähtävästi kun poika esittäytyi hänelle. Hän kohotti kulmiaan yllättyneenä. Tarkoittikohan tämä nyt jossain mielessä sitä että he olivat tuttuja. Tuskimpa. Heti kun muut pelaajat ilmestyisivät paikalle niin ystävälisyys varmasti loppuisi.
-Mut nykyisin mun isä on ihan okei sen asian kans et taitoluistelen. Varsinki jos pääsen olympialaisiin mut sinne on viel pitkä matka, hän totesi.

Hän nojautui hivenen taemmas ja jäi tuijottamaan taivaalle. Emery hymyili itsekseen mietteliäänä. Hän pääsisi ulkomaille muiden urhelijoiden kanssa edustamaan maataan. Mikään muu ei olisi sen hienompaa.
-Mut yks väärä laskeutuminen ja jos joku menee poikki ni unelmat menee siinä samalla, hän lisäsi ja jäi katselemaan hetkeksi aikaa toista.
-Tää on ehkä väärä kysymys. Mut miks ihmeessä sä vaivaat aikaas mun kanssa?, hän uteli kiinnostuneena.

Fabianin oli vaikea uskoa, että taitoluistelu olisi vaarallisempaa kuin jenkkifutis. Futiksen päätarkoitushan oli periaatteessa kampata mahdollisimman monta ihmistä matkalla toiseen päätyyn - ihmiset kaatuilivat jatkuvasti, sai olla onnellinen, jos vain polvi tai kyynerpää hajosi. Kaikki eivät päässeet niin vähällä, osa halvaantui tai jopa kuoli kentälle niskojen napsahtaessa poikki. Toisaalta kaatuiltiinhan taitoluistelussakin, päälle ei vain romahtanut heti kymmentä ihmistä. Jokainen urheilija tiesi, että yksi väärä liike saattoi aiheuttaa kohtalokkaan vamman, joka voisi tuhota koko loppu-uran, ehkä tuomita istumaan loppuelämä pyörätuolissakin tai kuolaamaan jossain hoitokodissa. Sama asia se kai oli kaikissa lajeissa, ja silti harrastajia tuli aina vain lisää.
Urheilijanalku saattoi vieläkin muistaa, kuinka paniikissa oli ollut, kun oli joutunut vuosi sitten leikkauttamaan polvensa takaristisiteen revetessä. Hän oli ollut varma, ettei enää koskaan pelaisi. Se olisi tiennyt varmaa uraa roskakuskina, ei hän osannut tehdä mitään muuta kun pelata. Polvi reistaili edelleen silloin tällöin, mutta toimi onneksi suuren osan ajasta aivan tavallisesti.

Em puhui lajistaan ylpeästi, eikä se ollut ihmekään kun tuo oli selvästi melko hyväkin.
"Ei välttämättä. On mullakin hajonnu takaristiside ja ties mikä kaikki, ja tässä silti ollaan", Fabian vastasi yllättäen itsensäkin. Hitto, miksi hän puhui näin ystävällisesti ja rennosti? Pinkkipaita ei ollut hänen ystävänsä. Ei, se oli ärsyttävä, itkevä pikkupoika jota oli pitänyt tulla lohduttamaan. Ei mitään muuta. Ja silti poika kuulosti siltä, kun puhuisi ystävälleen. Hämmennyksen saattoi selvästi lukea hänen omiltakin kasvoiltaan. Em oli selvästi huomannut saman ja kysyikin asiasta.
"Koska", blondi aloitti hyökkäävästi ja valmiina asettumaan puolustuskannalle, muttei yllättäen keksinytkään mitään sanottavaa. Poika hiljeni ja kohautti pian hartioitaan toivoen näin kuittaavansa asian. Miksei hän saanut olla typerä kaikessa rauhassa? Ei asiaa olisi tarvinnut käsitellä sen enempää.

Emery hymyili kevyesti kun Fabian ei tuntunut löytävän vastausta. Hän pudisti kevyesti päätään ja sipaisi hiuksensa korvansa taakse.
-No ei sinun tarvitse vastata. Kuhan vain ihmettelin, hän totesi ja risti jalkansa. Hän heilutteli toista jalkaansa ja nyökkäsi kevyesti. Poika päätti pysyä urheilu aiheessa sillä se tuntui olevan ainoa aihe joka heille oli edes jollakin tavalla yhteinen.
-No meidän lajeillamme on pieni ero. Kun te kaadutte tai teidät taklataan niin kaadutte pehmeälle nurmikolle suojien kanssa. Ja tietenkin siinäkin voi pahasti käydä. Mutta luistellessa rysähtää kivikovalle jäälle joka ei anna yhtään anteeksi. Lisäksi kun jalassa on luistimet aina voi käydä pahasti jos osuu jalalla itsensä. Se on melko harvinaista mutta on sitäkin tapahtunu, hän totesi lähinnä vain selitääkseen oman lajinsa vaarat.
-Ja olen minäkin poikkaisut ties kuinka paljon luita mutta juuri nyt pitäisi pysyä ehjänä sillä loukaantumisesta joutuu reipaalle tauolle ja siihen ei ole varaa. Eikä loukaantuneena saa mennä luistelemaan kisoihin, hän totesi. Hän tuijotteli hetken nurmelle päin ja hymyili kevyesti itsekseen.
-Siltikään mikään ei voita sitä tunnetta kun on jäällä. Sitä kun saa tehtyä hypyn täydellisesti ja onnistuu laskeutumaan kauniisti, hän totesi ja jäi tuijottelemaan tyhjää hetkeksi aika.

Hän kallisti hivenen päätään.
-Heti kun löydän lähimmän jäähallin tulen varmaan viettämään siellä paljon aikaa. Eli jos joskus jostain syystä kävelet jäähallin ohi niin tule ihmeessä sanomaan hei. Jos haluat, hän totesi ja sipaisi hiuksiaan taas. Emery katseli hetken aikaa toista ennen kuin käänsi katseensa kännykkäänsä. Hän huokaisi ja pisti sen päälle.
-Onko sinulle joku syy miski pelaat. Varmaankin. Tai ainankin sinun täytyy rakastaa lajiasi.

Pitäisi olla tosi huono taitoluistelija, jos vetäisi sileällä jäällä nenälleen ja viiltäisi vielä luistimillaan kurkkunsa auki. Pelkkä mielikuva oli Fabianista melko huvittava, hän sai vaivoin pidettyä virnistyksen poissa kasvoiltaan. Kaatuilivatkohan luistelijat useinkin? Vetelivät lippoja kesken esityksiä ja lähtivät sitten miehekkäästi itkien paikalta, koska ranne nyrjähti. Pojan arvostus ei ollut kohdallaan niitä kohtaan, jotka harrastivat jotain vähän.. Epätavallisempaa lajia. Hän piti jenkkifutiksesta, koripallosta, laskettelusta ja nyrkkeilystä, muut lajit menivät ohi ymmärryksen. Etenkin jos tyttö harrasti poikien lajia tai poika tyttöjen (mitä taitoluistelu urheilijanalun mielestä ehdottomasti oli), Fabian ei voinut ymmärtää sitä. Sehän oli kuin kaivaisi varta vasten verta nenästään! Ei ihme, etteivät taitoluistetelijat tai kansantanssijat koskaan kuuluneet koulun kermaan, ainakaan sikäli kun blondi tiesi.

Emin olisi ehkä kannattanut miettiä sanojaan paremmin. Poika veti taidokkaasti kasvoilleen taas halveksivan ilmeen. Koko olemus muuttui torjuvaksi, hyvin samankaltaiseksi kun aamulla. Eivät he olleet ystäviä. Eivät edes tuttavia. He eivät moikkaisi toisilleen käytävillä, istuisi vierekkäin ruokalassa tai mitään muutakaan. Fabianin puolesta he eivät olisi koskaan edes tavanneet toisiaan. Urheilijat eivät henganneet pinkkipaitaisten, ekaluokkalaisten taitoluistelijoiden kanssa. Piste. Se ei ollut hyväksyttävää, eikä urheilijanalku sitä paitsi olisi halunnutkaan. Hänhän seisoi tässä nytkin ihan vain velvollisuudentunnosta, eikö?
"Mä taidan mennä kattoon mikä niil kestää", blondi tokaisi hetken painostavan hiljaisuuden jälkeen, käänsi katseensa kentälle ja lähti suunnistamaan takaisin alas. Myönnettäköön, että Fabian tunsi itsensä hiukan säälittäväksi karatessaan näin tilanteesta.
Mistä asti hän oli ollut vilpittömän ystävällinen tuntemattomia kohtaan? Se ei ollut normaalia. Samalla mielessä heräsi kapina koulun nokkimisjärjestystä kohtaan, miksei hän saisi muka puhua kelle halusi? Ei se ollut reilua.

// Tämä peli on loppu. Kiitos peliseurasta n_n //