Misery loves company

- Yui& Emery -

Take a look at my life, all black
Take a look at my clothes, all black
Like Johnny Cash, all black
Like the rolling stones wanna paint it black

Jossain unen ja valveen rajamailla, pää painettuna pöydän viileään pintaan. Mustat hiukset levinneinä kasvoille ja maalatulle puulle. Mustan nahkatakakin hihojen verhoamat käsivarret samaisella pöydällä. Laukku potkittuna tuolinalle. Asento löysä, sellainen jollainen tuon pojan asento harvoin tunneilla oli. No, nytkin hänen olisi kuulunut olla jossain muualla. Huomaamattomana hän oli jäänyt uneen takapulpetteihin historianluokassa siirtymättä eteenpäin. Eikä kellään ollut nyt historiaa, kukaan ei ollut häiritsemässä Leviathanin levotonta ja harsomaisen hentoa unta.

Oli oikeastaan huvittavaa, ettei tuo kokonaisuudessaan tummanpuhuva nuorimies ollut kiinnittänyt kenenkään huomiota kontrastisen vaaleaan luokkaan yksin jäädessään. Hän oli kaikille vain niin mitätön, kuka nyt yhdestä typerästä ja turhanpäiväisestä hevarista välittäisi? Ei kukaan, eihän tuolla liioin ollut edes ystäviä tai kavereita sitä tekemässä. Yhdentekevä yksilö kokonaisuudessaan.
Mustat pillifarkut, ketjuja, lisää ketjuja. Sodomin bändipaita, musta nahkatakki, jossa vielä hieman lisää niitä ketjuja. Mustatut silmät ja mustat hiukset. Musta lävistyskoru huulessa. Ainoa väripilkku oli punaiset tennarit ja se rajallinen väri, mitä paidassa mustan lisäksi oli.

Kaiken ulkoisen tummuuden lisäksi olivat mustia myös unet ja ajatukset. Itsetuhoisia, masentuneita ja väsyneitä ajatuksia.

Emery asteli aukinaiselle ovelle ja kurkisti numeron. Hän huokaisi turhautuneena ja nojautui aukinaista ovea vasten hetkeksi aikaa. Nuorukainen oli ollut eksyksissä jo hetken aikaa yrittäen löytää luokkaa jossa seuraava tunti olisi. Hän vilkaisi lukujärjestystään jota piteli yhä kädessä mutta päätti lopulta tunkea sen laukkuunsa. Ovi narahti taaksepäin ja hän liikahti sen mukana jääden tuijottelemaan tyhjään luokkaan. Hetken kesti ennen kuin hän tajusi ettei se ollutkaan tyhjä. Takana oli joku oppila vielä, joskin vaikutti siltä että toinen oli unessa. Hän hymähti itsekseen. Toisin kuin tämä nukkuva nuorukainen oli Emery jälleen oma värikäs itsensä. Hänellä oli yllään valkoiset polveen asti yltävät housut jotka oli koristeltu lahkeissa olevilla kultaisilla vetoketjuilla. Yläosana oli turkoosi toppi jonka silkkinen löysähkö kangas laskeutui kauniisti. Jaloissa oli vain varvatossut ja vaaleita hiuksia kiersi paljetti panta. Hänen kasvoillaan oli kevyt meikki ja olalla roikkui nahkainen laukku. Emery tutki nukkuvaa vielä hetken ennen kuin asteli peremmälle luokkaan. No hän oli kuitenkin eksyksissä niin kai oli aika pyytää apua.

Hän asteli aivan siihen pulpetin eteen ja katseli toista hivenen uteliaana miettien olikohan nuorukainen unessa vai ei. Emeryn huulille nousi pieni hymy ja hän sirosti hypähti viereiselle pulpetille istumaan.

-Hei. Herätys, hän sanoi ja tökkäsi varvassandaalin kärjellä toisen pulpettia hivenen. Emery heilutteli jalkojaan ja kaivoi lukujärjestyksensä taas esiin.
-Sun tuntis taitaa olla jo ohi ja voisitko auttaa muo. Mä oon eksyksissä. Oon uus täällä, hän höpötteli katse nauliutuneena lukujärjestykseensä.

Herätys tuli aivan puuntakaa. Niinhän ne aina tulivat, kun nukkui. Ja siksi, koska oli yllättävää huomata nukkuvansa, sävähti Leviathan aika reippaasti ääntä. Hyvä, kun ei tuolillaan kaatunut.
Leviathan Cassius Samael Toc katseli sinisillä silmillään poikaa, joka pukeutumiseltaan saattoi olla lähinnä jotain sceneä… tai friikkiä. Ja sitten metallipoika muisti, ettei pitänyt lokeroida ihmisiä. Jokainenhan sitä teki, mutta silti se oli typerää.
“Tota… öh..”, Levi mutisi äänellä, joka oli tummempi kuin mitä moni olisi odottanut nähtyään hänen kasvonsa. “Joo, niin kai. Ja okei..”
Hän oli tosiaan pihalla ja tunsi itsensä typeräksi. Eivätkä ajatukset tuntuneet pysyvän päässä, vaan olivat selkeitä vain ääneen sanottuina. Siksi Levi saattoi antaa itsestään hyvinkin puheliaan kuvan tälle tuntemattomalle.

“Eli siis uusi. Minne sun tarvitsee päästä? Tänne tuskin ainakaan, kun ei näy Adamsia…” Niin, omituista höpöttämistä sitä odotellessa, että pään sisällä tokkura selviäisi edes jotenkuten.
Mustatukka nousi seisomaan ja heitti laukun olalleen sukien hiuksiaan.
“Niin muuten, vittu mä olen tyhmä… Mun nimi on muuten Leviathan”, poika tajusi jopa esittäytyä.

Emery hymyili hivenen ja hypähti pulpetilta alas. Hän katseli toista hetken aikaa päästä varpaisiin ennen kuin nyökkäsi.
-Kiva nimi. Mä olen Emery mut jos haluut voit kutsua muo Emiks, hän sanoi ja näytti lukujärjestystään toiselle.
-Historiaa ilmeisesti, hän sanoi olkiaan kohauttaen ja sipaisi hiuksiaan. Hän asteli sitten toisen edelle ja käännähti ympäri kallistaen päätään.
-Onko sulla tapanakin nukkua luokissa, hän kysyi ja hymyili leikkisästi. Hän käännähti sitten ja asteli siroin askelin eteenpäin jääden ovelle odottelemaan toista. Hän käyttikin taas hetken aikaa tarkkailakseen nuorukaista. Tämä Leviathan oli oikeastaan varin komea. Sellainen tummanpuhuva komitus. Emery mutristi huuliaan hivenen.
-Onko sulla lempinimeä? Levi? Tai? Hmmmm. En mä keksi muuta, hän mietti ääneen ja oli taas unohtanut että viimeksi kun lirkutteli koulussa toiselle pojalle sai hän nyrkistä.

Hän astui käytävän puolelle ja katseli ympärilleen. Käytävällä oli yllättävän hiljaista. Emery vilkaisi toisen suuntaan.
-En ymmärrä miten voin aina olla eksysissä?, hän totesi huvittuneena ja puditeli päätään hetken aikaa.

Hän venytteli sitten hoikkia käsiään ja katseli taas ympärilleen. Lopulta Emery laski kätensä lanteilleen ja räpytteli silmiään.
-Eli mihi suuntaan. Mä jatkaisin tonne päin mut oon varmaa väärässä, hän sanoi ja osoitti oikealle jääden sitten katselemaan Leviathania.