Misery Business

Kello oli tasan 19.03

Mandy Landon istui olohuoneessa olevalla sohvalla ja tapitti edessä olevaa ikkunaa liikkumatta. Tyttö oli istunut samassa asennossa jo tunteja, kädet polviensa päällä ristissä. Hyvä kun tyttö edes silmiään räpäytti. Suuret tummat silmäpussit eivät kaunistaneet häntä, vaan tekivät hänestä vain vanhemman näköisenä. Juuri sellaisen näköisen, jolta yksinhuoltajat näyttivät.

Milo oli ollut kateissa jo viikon. Kokonaisen viikon, kohta tuli nimittäin täyteen 168 tuntia. Ja Mandy oli suunnattoman huolissaan pojasta. Mutta samalla hän oli kuilun partaalla; vain pienikin vastoinkäyminen lisää, niin pahis luultavasti sekoaisi ja alkaisi heitellä astioita. Se jos mikä oli jo hyvin huolestuttavaa, ja Mandy tiedosti sen myös itsekin.

Missä toinen oli, missä Milo oli oikein asunut koko viikon ajan? Miksi kukaan ei ollut ilmoittanut Mandylle mitään? No okei, ehkä siksi, koska Mandy ja Milo eivät olleen julkisesti yhdessä, eikä heistä tienneet kukaan muu kuin Milon vanhemmat. Joten eihän Milon kaverit voineet Mandylle ilmoittaa, että jätkä oli ollut heidän luonaan yötä.
Se vika oli tässä suhteessa, tässä salatussa suhteessa. Kumpikaan ei saisi toistensa kavereiden kautta tietoa toisistaan.
Tosin Mandylla ei edes ollut kunnollisia kavereita, ja kenenkään heidän luokseen ei todellakaan voisi mennä yöksi pahan riidan päätteeksi.

Lapset olivat ihmeellisiä, kuin ne osaisivat aistia sen, jos jotain oli vialla. Jasper oli ollut hyvin levoton ja säikky viimeisen viikon aikana. Poika oli nukkunut huonosti ja itki suurimman osan päivästä. Mandy oli tehnyt kaikkensa saadakseen pojan nukkumaan ja se onnistui yleensä tunnin yrittämisen jälkeen. Tyttö tunsi jo laulaneensa äänensä käheäksi. Jasper oli nyt ollut nukkumassa neljä tuntia, mikä olisi ollut hyvä aika käyttää nukkumiseen. Mutta ei, Mandy ei mennyt nukkumaan. Hän ei tulisi saamaan kunnon unta, ennen kuin tietäisi Milon olinpaikan ja kunnon.

Mandyn olisi pakko päästävä puhumaan Milon kanssa, aivan pakko. Tätä keskustelua ei voisi vain lykätä seuraavaan kertaan. Milon olisi saatava tietää Mandyn tunteista ja... Ja siitä eräästä asiasta, johon tyttö tarvitsi Milon tukea.
Silti kaikki pelotti, pelotti niin paljon. Tyttö pelkäsi kertoa tunteistaan Milolle, hän pelkäsi tulevansa torjutuksi. Ja miten häntä pelottikaan kertoa siitä eräästä asiasta... Mutta eihän se sinänsä ollut Mandyn vika, yhtälailla se oli ollut myös Milon vika. Tosin Milo oli ollut silloin aika tillin tallin, niin...
Pahis huokaisi hiljaa ja sulki silmänsä, kun yksinäinen kyynel vierähti poskelle. Elämä oli julmaa.

//Varmaan tosi laatutekstiä ja sillee <3

Milo oli viettänyt koko viikon McAllistereiden kotona, poika oli saanut paikan nukkumiseen sieltä, sillä Nathan oli Milon hyviä kavereita. Ja mikäpäs siinä talossa oli asustella, lääniä riitti ja ketään ei tuntunut haittaavan. Niin ja olihan Milo yhden yön nukkunut Mickeynkin luona, mutta vannotti veljelleen, ettei puhuisi vanhemmille saati Mandylle mitään asiasta. Mickeyhyn onneksi pystyi luottamaan, mitä Mikelle sanoi sen hän piti myös omana tietonaan, onneksi.

Poika kaivoi taskustaan avaimen kotinsa oveen, avain laitettiin reikään ja käännettiin ympäri. Lukko loksahti auki ja avain vedettiin takaisin ja laitettiin takaisin taskuun. Nuorukainen astui varovasti sisään kotiinsa, hänen kotiinsa ei Mandyn kotiin. Mutta silti Milo oli saanut rauhassa pohtia elämäänsä, asunnon hän antaisi Jasperille ja Mandylle, itse Milo muuttaisi pois. Poika oli päättänyt, että lähtisi reilaamaan maailmalle. Heti kun käsi vain saataisi kuntoon ja kylkiluut. Hän ei vain yksikertaisesti jaksanut enää tätä samaa loskaa niskassaan. Jasperille hän antaisi elatusmaksuja ja Milon äiti varmasti auttaisi Mandyä lapsen hoidossa. Niin se menisi. Nyt vain pitäisi kertoa asiat Mandylle.

Milo veti oven perässään kiinni, otti kengät jalastaan ja takin niskastaan. Takki laitettiin naulakkoon ja sitten nuorukainen huokaisi pitkään. Poika keräsi voimiaan tuleviin tapahtumiin. Hän tarvitsisi kaiken energian, sillä riitahan siitä syntyisi heti. Välittömästi todennäköisesti, mutta siinähän olisi taas yksi syy tähän viimeiseen eroon. Ja eroon löytyisi monta muutakin syytä, itseasiassa ei ollut syitä asua yhdessä. Paitsi Jasper. Mutta sen asian voisi hoitaa kyllä ilman yhdessä asumista. Nuorukainen käveli sitten rauhallisesti olohuoneeseen, jossa huomasi Mandyn.

"Onks Jasper nukkumassa?", Milo kysyi sitten hiljaa ja rauhallisella äänensävyllä katsoen samalla Mandyyn.

Mandyn sydän oli yllättäen alkanut lyödä yhä tiheämmin ja tiheämmin. Miksi, Mandy tahtoisi myös saada siihen vastauksen. Olo oli yhtäkkiä vain muuttunut jännittyneemmäksi ja ahdistuneemmaksi. Happeakaan ei tuntunut saavan enää täydellisesti, vaikka ilmassa ei ollut mitään outoa tai epätavallista.
Pakostakin mieleen tuli vain Harry Potterista tuttu loitsu, kangistumis tyystilys. Kokovartalolukko. Haha haha haa... Vielä ainakin sormet tuntuivat liikkuvan, kun tyttö niitä yritti liikuttaa.
Mutta ne eivät liikkuneet enää sen jälkeen, kun tyttö kuuli ovelta kolinaa. Sekös se vasta sai tytön jäykistymään ja avaamaan silmänsä. Joku tuli sisään ja sulki oven. Askeleet kantautuivat Mandyn yhä kuuleviin korviin, jolloin tyttö tajusi nopeasti pyyhkiä kyynelvanan poskeltaan. Ainakin nyt vartalo näköjään liikkui taas.

Blondi käänsi päätään juuri parahiksi nähdessään Milon astuvan olohuoneeseen. Hengitys muuttui hetkeksi aikaa katkonaiseksi ja epätasaiseksi, kun tyttö katseli saapunutta nuorukaista haaleanvihreillä silmillään. Olo tuntui helpottuneelta ja ilahtuneelta, kun tyttö näki Milon olevan kunnossa ja voivan ihan hyvin. Mutta samalla myös katkeralta, vihaiselta, väkivaltaiselta ja turhautuneelta. Negatiivisemmat tunteet ottivat voiton, tälläkin erää.
Mandy ei vastannut Milon kysymykseen, vaan tuijotti tätä vain ilmeettömästi.

"Missä sä... Oot ollu", se ei ollut kysymys. Se oli käsky, että Milon olisi kerrottava paikka, jossa oli ollut sen kokonaisen viikon. Mandyn ääni tosin ei ehkä kuulostanut vihaiselta, se oli pikemminkin ollut vain hiljainen kähinä. Sitä se teetti, kun oli joutunut laulamaan poikaansa nukuksikiin monia kertoja päivässä. Tai siis yrittänyt laulaa poikaa nukuksiin.
Pahis nousi seisomaan, mutta huimaus oli sen merkki, että oli parempi vain istua aloillaan. Milloinkohan viimeksi Mandy oli syönyt kunnolla, sitä ei edes Mandy osannut tarkkaan kertoa. Kasvot olivat kalpeat, ryhti huono ja olemus ei muutenkaan ollut kovin vaikuttava.

Milo katsahti tyttöä silmiään pyöritellen, jep, näin poika oli ajatellutkin Mandyn reakoivan. Ärtyneesti, vihaisesti, ilkeästi, ärsyttävästi ja listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Nuorukainen tyytyi tuhahtamaan tytölle ja istahti viereiselle sohvalle, vaikka Mandy olikin hetkeksi noussut seisomaan. Mutta nyt, nyt Milo ei kuuntelisi kauaa tuon naisen valitusta. Poika kertoisi asiansa, keräisi tärkeimmät tavaransa ja lähtisi saman illan aikana.
"Mitähän se sulle kuuluu, että missä mä oon ollut?", Milo vastasi tytön käskevään kysymykseen omalla kysymyksellä. Jos Mandy olisi ollut mukavampi äsken, olisi Milo voinut paljastaa olinpaikkansa, mutta ei tuollaisella äänensävyllä esitettyyn asiaan.

"Ja mä en tullut tänne jäädäkseni. Ajattelin tulla vaan kertomaan pari pikku faktaa, kerätä kamani ja lähteä jonnekkin. Heti kun pääsen eroon tästä, lähden jonnekkin ulkomaille", Milo sanoi sitten tylysti ja osoitti samalla kipsiään kädessään. Onneksi kaikki säryt olivat jo alkaneet hävitä, vaikka vielä joutuikin välillä särkylääkkeitä napsimaan.

"Nimittäin mä oon sitä mieltä, et meidän on oikeesti parempi vaan erota ihan kunnolla. Saat pitää tän asunnon omanas, mä maksan sulle Jasperin elättämistä ja mutsi varmaan auttaa sua samaan malliin kun nykyäänkin. Mä vaan en nää mitään järkeä asua saman katon alla, koska me ei selvästikään tulla toimeen yhtään keskenämme", Milo jatkoi sitten rauhallisella äänensävyllä ja loi välillä katseita Mandyyn, mutta silmät kuitenkin enemmänkin katselivat varpaisiin suurimman osan ajasta. Pahaahan se teki jättää Jasper, mutta pakko se olisi.

Mandy tunsi jonkin menevän rikki sisällään, kun hän kuuli Milon vastauksen esittämäänsä kysymykseensä. Tyttö ei tiennyt, miksi hän oli reagoinut Milon sanoihin niin voimakkaasti, tavallista voimakkaammin. Yleensä näihin aikoihin Mandy saisi julmetun huutokiroamiskohtauksen, mutta nyt sitä ei näkynyt eikä kuulunut missään.
Yksinkertaisesti blondi vain oli niin väsynyt, ettei jaksanut taistella vastaan. Niin, tuo oli hyvä selitys. Tuo selitys kelpasi Mandylle, joka ei tahtonut ajatella tässä olevan mitään sen kummem-
Ai niin, tyttö oli jo myöntänyt itselleen, valitettavasti, olevansa rakastunut Miloon. Eihän tässä kai sitten tarvinnut enää alkaa kehitellä mitään tekosyitä mielessä.

Mutta seuraavat Milon sanat, ne... Ne eivät kuulostaneet Milolta lainkaan. Kuin joku tuntematon olisi sanonut ne. Sillä Mandyn tuntemalla Milolla ei olisi pokkaa sanoa moista. Mandyn tuntema Milo olisi vain alkanut mököttää ja alkanut katsoa televisiosta tennismatsia. Poika ei koskaan edes rohkenisi puhumaan tuollaisia.
Eihän?
"Mitä..?" pahis henkäisi hiljaa, säikähtäneenä ja järkyttyneenä. Tajutessaan oman reaktionsa Milon sanoihin tyttö pudisteli huomaamattomasti päätään ja laski myöskin katseensa lattialle.

No mutta entäs Milon seuraavat sanat? Nepä ne vasta pahaa tekivät, oikein vihlaisivat sydämestä. Mandy pidätti hengitystään, sillä pelkäsi purskahtavansa minä hetkenä hyvänsä hillittömään itkuun. Hänen tunteensa olivat hyvin pinnalla, mikä johtui vain eräästä tietystä asiasta.
Kuinka ironista. Kun Mandy oli tajunnut rakastavansa Miloa, Milo kertoisi olevansa lähtemässä. Niin no, eihän Mandylla ollut koskaan ollut onnea matkassa. Miksi hän olikaan mennyt kuvittelemaan, että Milo voisi oikeasti tuntea häntä kohtaan jotain.

Sitten se iski. Taas vaihteeksi. Niin, näihin kohtauksiin oli oikeasti jo totuttu viikon aikana. Mandy alkoi haukkoa hullunlailla henkeä, rintakehä kohoili tiuhaan tahtiin. Silmät vesittyivät, kun tyttö yritti vetää happea keuhkoihinsa, jotka eivät tuntuneet jostain syystä toimivan. Sattui, häntä sattui. Koko kehoon sattui. Häntä sattui fyysisesti että henkisesti.
Blondi kyyristyi ja haukkoi yhä henkeä kuuluvasti. Silloin kyyneleet alkoivat putoilla lattialle yksitellen.
Ei Milo voisi jättää häntä. Mandy ei tulisi kestämään sitä. Kuka muka hänestä pitäisi sitten huolta? Jos Miloa ei enää olisi, se olisi samalla Mandyn loppu.

"Taisit kuulla kyllä..", Milo sanoi hiljaa ja katsellen mustaa televisioruutua, kuin katsoen ohjelmaa. Mutta nyt tv oli sammutettuna ja ruutu tyhjä. Itseasiassa ruudusta heijastui pojan oma kuva, joka ei erityisemmin miellyttänyt. Kipsi kädessä, tärkein peli menetettynä, elämä hajoamassa palasiin ja tulevaisuus mustana aukkona. Siinä oli Milo tässä hetkessä.

Kauaa ei kuitenkaan poika ehtinyt istumaan, kun Mandy alkoi haukkoa henkeään. Mikähän tytölle oli tullut? Niin ei Milo tiennyt toisen ahdistuskohtauksista, mistä hän olisi voinut tietää, kun Mandy ei koskaan puhunut tälle? Ainoa ääni oli korkea huuto, joka usein liittyi vain Miloon, ei koskaan Mandyyn itseensä.
"Mandy..? Mikä sulle tuli? Pitääks mun soittaa ambulanssi?", Milo kysyi sitten hieman varovaisemmin ja käänsi katseensa kyyristyneeseen tyttöön, samalla poika huomasi Mandyn itkevän. Hetkinen, kelataan hieman taaksepäin. Mandy itkemässä? Nyt oli maailmankirjat pahemman kerran sekaisin, eihän Mandyllä ollut tunteita? Eihän?

"Mandy. Mandy. Ei tää nyt noin kamalaa oo, sitä paitsi sähän oot halunnut musta eroon koko tän yhdessä elon ajan, joten mitä ihmettä?", Milo kysyi rauhallisesti ja siirtyi hieman lähemmäksi Mandyä, laskien sitten kätensä tytön hartioille. Ehkä kosketus auttoi? Tai sitten ei, mutta ei Milo osannut käyttäytyä tällaisessa tilanteessa. Voisiko joku kertoa, mitä pitäisi tehdä?
"Ja kyllä mä Jasperia tuun moikkamaan ja otan hoitoon, sit säkin saat vapaata enemmän. Eiks se oo vaan hyvä juttu?", Milo jatkoi puhellen yhä tasaisella äänensävyllä ja pitäen kättään varovasti tytön hartioille, ollen valmis ottamaan sen heti pois, jos Mandy niin sanoisi.

Mandy ei saanut sanaakaan suustaan. Jos hän olisi saanut, niin hän olisi sanonut Milolle olevansa kunnossa. Mutta kun minkäänlaista muuta ääntä ei saanut ulos suusta kuin kovaäänistä hengen haukkomista. Miten tyttö olikaan lamautettu tällä tavoin, miksi hän sai tällaisiä kohtauksia silloin, kun hän ajatteli Miloa. Oikeastaan, jos otettiin hieman tarkempaan tarkasteluun tätä, niin tyttö sai kohtauksia yleensä silloin, kun hän ajatteli menettävänsä Milon.
No, nyt se alkoi olla totta. Hän menettäisi Milon ennen pitkään. Eikä se kohentanut oloa ollenkaan. Keuhkot tuntuivat menevän kasaan, samoin kuin koko tyttö.

Milon kosketuksessa oli ollut jotain. Jotain sellaista, mikä vapautti Mandyn keuhkot lukituksesta, jolloin tyttö sai taas vedettyä henkeä. Mandy puristi silmiään kovasti yhteen, kun hänen hengityksensä alkoi muuttua tasaisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Yhä kyyneleet putoilivat lattialle, ne eivät tuntuneet loppuvan.
Aikaa kului, eikä tyttö ollut puhunut mitään. Hän oli keskittynyt keräilemään ajatuksiaan ja muutenkin valmistamaan itseään tulevaan koitokseen. Aivan, hänen olisi nyt kerrottava Milolle eräs asia, mikä ei takuulla miellyttänyt Miloa laisinkaan.
Mutta nyt Milo ei saanut koskea häneen. Ei, Mandy tarvitsi tilaa.

Tyttö siis nousi ylös sohvalta ja veti keuhkoihinsa happea. Se tuntui mukavalta, hengittämine, vaikka se ei helpottanut oloa mitenkään. Hetken aikaa tyttö vielä seisoi selin Miloon ja pyyhki kyynelvanoja poskiltaan.
Mandy kääntyi viimein Miloon päin ja otti katsekontaktin tähän. Se ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, joten katse siirrettiin pois Milon silmistä.
"... raskaana..." Mandy henkäisi hiljaa tajuten, että hänen ensimmäiset sanansa olivat jääneet jonnekin matkan varrelle.
"Mä oon.. Raskaana..."

Milo nosti kätensä pois tytön hartioilta kun Mandy nousi. Huoneessa oli vallinnut jo hetken aikaa kiusallinen hiljaisuus ja Mandyn katse ei auttanut tilannetta yhtään, onneksi tyttö siirsi äkkiä katseensa pois. Itseasiassa Milokin vältteli katsekontaktia neitokaisen kanssa, se oli jotenkin liian kiusallinen ja pelottava? Siis pelottava omalla tapaansa. Sitten pojan korviin kantautuivat sanat raskaana.

Ensimmäinen ajatus oli, ettei lapsi ollut nyt Milon. Hehän olivat käyttäneet niinä ihmekertoina kuitenkin ehkäisyä. Mutta miksi Mandy sitten kertoisi asiasta Milolle, jos lapsi olisi jonkun muun. Ehkä sen balettimiehen, jonka Milo oli jo kerran nähnyt!

Toinen ajatus oli, että mitä helvettiä joku balettihomo oli käynyt Milon naista tökkimässä. Vaikkei tosiasiassa Mandy ollut oikeasti edes Milon nainen. Kuitenkin pieni mustasukkaisuuden piston tuntui pojan rinnassa ja kehossa. Miksi? Siihen ei osannu Milo itsekään vastata, mutta ei kai siihen tarvittukaan järkevää selitystä.

Kolmas ajatus olikin, että mitä jos lapsi olikin Milon? Toinen lapsi? Jos ehkäisy olisikin pettänyt, jos tämä oli se 1 prosenttia, mikä kondomin mahdollisuus oli näissäkin vehkeissä. Mitä sitten? Abortti, se olisi ehdoton. Eihän Milo nyt toista lasta voisi ottaa vastuulleen, Jasperissa oli jo vastuuta kerrakseen nuorelle miehelle.

"Kuka on isä?", Milon suusta pääsi kysymys ilmoille ja katse siirrettiin Mandyn mahaan. Ainakaan raskaus ei ollut hirveän pitkällä. Joten...
"Mut täähän helpottaa elämää, siis oletan, että se on joku josta oikeesti välität ja haluut jatkaa elämääs sitten tän tyypin kanssa?", Milo jatkoi ajatellen, ettei lapsi tosiaan ollut hänen siittämänsä.

Mandy odotti, hiljaa ja kärsivästi. Niin, kärsivästi. Jokainen sekunti tuntui olevan piinallinen, kuin uusi piikki sydämessä. Miksei Milo jo sanonut mitään, miksi toinen oli hiljaa? Sanoisi nyt edes jotain, jotta Mandy voisi rentoutua ja -
Kuullessaan Milon kysymykset Mandyn ajatukset rentoutumisesta katosivat tuhka tuuleen.

Tyttö käänsi katseensa Miloon ja katsoi tätä kulmat kurtussa. Sitten Mandy nappasi sohvatyynyn sohvalta ja alkoi hakata sillä Miloa. Niin, Mandy oli raivoissaan.
"Miten... Sä... Kehtaat..!" pahis sähisi loukkaantuneena jatkaessaan Miloa tyynyllä hakkaamista.
"Kehtaatkin... Väittää... Että... Mä... Oon... Pettäny sua..!" tyttö jatkoi vihaista sähinäänsä, mutta sitten tyyny putosi lattialle. Mandy haukkoi taas henkeä raskaasti, mutta nyt hän oli vain kiivastunut. Tyttö tuijotti Miloa vihaisena, mutta käänsi sitten selkänsä tälle.

Poika suojasi itseään terveellä kädellään ja yritti saada tyynyä napattua Mandyltä, muttei saanut. Onneksi sohvatyyny ei ollut kovin kova, muuten ei olisi ollut kivaa. Etenkin kun kylkiluut vielä muistuttivat murtumistaan.
"Mitä pettänyt? Eihän me helvetti soikoon edes seurustella!", Milo ärähti tytölle, niin olihan hän no.. tuota ajautunut melkein pettämään Mandyä jo Mary-Ann McAllisterin kanssa. Mutta siitähän ei kukaan saisi koskaan tietää ja sitä paitsi Milo oli humalassa ja edelleenkään tämä kaksikko ei seurustellut, asuivat kämppiksinä lähinnä.

Mutta sitten pojalla välähti. Eli.. Ei kai? Ei kai oikeasti? Ei. Ei. Ei. Lapsi siis oli Milon, tai siis sikiö mikä lie se vielä olikaan. Lapsi se ei ollut eikä siitä tulisi lasta, jos se Milosta olisi kiinni.
"Mandy vittu. Älä sano et se oikeesti on meidän?", Milo mutisi nyt ja raapi hermostuksissaan hiuksiaan.
"... Jos se on mun, niin abortti. Ei tässä oo muuta mahdollisuutta", Milo sanoi sitten hiljaa ja epävarmasti. Ei nämä kaksikko voisi ottaa toista lasta vastuulleen, ei etenkään kun Milo oli jo päättänyt lähteä.
"... Ja vittu jos nyt vaan kusetat siks, että oon lähössä niin oot kyllä aika lapsellinen", Milo mutisi vielä, sillä Mandy nyt saattaisi keksiä päästäänkin tuollaisia. Tosin kuka hullu tuollaista keksisi? No mutta se oli jo tultu sanottua, ennen kuin edes mitään oli ajateltu.

Sitten Milo nousi ylös, käveli Mandyn selän taakse ja käänsi tytön ympäri niin, että poika katseli hieman alaviistoon Mandyn kasvoihin.
"Oikeesti?", Milo kysyi nyt vakavampana ja piteli kiinni tytön hartioista odottaen kunnollista vastausta, ei hakkaamista tai huutoa.
"Voi paska"

Mandy ei sanonut mitään Milon heitolle siitä, että eiväthän he edes seurustelleet. Eivät he seurustelleet se oli totta. Mutta heillä sentään oli yhteinen lapsi, joka merkitsi jotain. Eikö niin?
Urheilija oli abortin kannalla, se nyt oli ollut sanomattakin selvää. Mutta se ei kuitenkaan kuulostanut tytön korviin hyvältä vaihtoehdolta. Hän tarvitsisi lisää selitystä siihen, miksi abortti olisi parhain ratkaisu, sillä... Mandysta ei olisi tappamaan vatsassa kasvavaa lasta niin helposti. Hän tarvitsisi todellakin ylipuhumista.

Tyttö tuhahti tympääntyneenä ja väsyneenä, kun Milo mutisi, että oliko tyttö nyt vain huijannut häntä. Mandy ei vaivautunut kääntymään Miloon päin, vaan seisoi yhä kädet puuskassa selin Miloon. Sitä Milo voisi aivan itse pohtia pienessä päässään, niin. Mandy oli taas siinä pisteessä, että hän voisi purskahtaa minä hetkenä hyvänsä itkuun. Ei ollut kiva olla tunnemyrskyssä (joka siis johtui suurimmaksi osaksi paljastuneesta raskaudesta ja raskauden vaikutuksista).

Yhtäkkiä Mandy käännettiinkin ympäri ja haaleanvirheät silmät kohtasivat Milon silmät. Mandy näytti nyt enemmän lohduttomalta kuin vihaiselta. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Mikä olisi oikea teko. Minkä päätöksen jälkeen Mandyn ei tarvitsisi katua?
"... Sun täytyy... Sano mulle syitä siihen, miks abortti on oikea ratkaisu", Mandy aloitti ensin arasti ja varovaisesti, mutta loppuosa lauseesta tulikin vain nopeasti suusta. Mandy haukkoi kerran henkeään ja päästi ne pitkän henkäisyn aikana ulos.
"Ylipuhu mut tekemään abortti, oo kiltti.." tyttö mutisi surkeana ja kurtisti lohduttomasti kulmiaan.

Milon kohdatessa Mandyn lohduttomat kasvot heltyi poikakin hieman omista tunnemyrskyistään. Milo oli ollut liian töykeä äsken ja nyt olisi oikea aika leikkiä taas hetken aikuista ja yrittää pyytää anteeksi. Nuorukainen halasi aluksi varovaisesti tyttöä, mutta tiukensi otettaan.
"... anteeksanteeksanteeksanteeks...", Milo mutisi hiljaa ja tunsi kuinka silmät alkoivat kostua. Ei. Ei Milo itkisi, mutta äskeinen uutinen kyllä sai pojan hämilleen, shokkiin ja aivan sekaisin. Nuorukainen veti nenän kautta henkeä sisään, jottei vesi valuisi pitkin räkäränniä.
"... olin ensinnäkin äsken ihan kusipää.. taas vaihteeks ... sori", Milo jatkoi puhuen Mandyn olkapäähän ja päästi sitten irti katsoen hetken Mandyä silmiin. Mutta kuitenkin katsekontakti oli liian vahva, pojan oli pakko kääntää katseensa vastakkaiseen seinään ja pitää vain varovasti tytöstä kiinni.

"Meidän kyl täytyy kyetä nyt toimimaan vastuuntuntoisesti, aikuisesti, vaikka se oliskin vaikeaa..", Milo puhui hiljaa ja irrottautui nyt kokonaan Mandystä ja otti askeleen taakse päin.
"... Abortti siks.. siks.. että meistä ei oo kahden lapsen vanhemmiks", Milo mietti ääneen.
"... ja siks, että meillä riittää Jasperista tarpeeks huolta jo valmiiks...", Milo jatkoi puhuen nyt taas hieman rauhallisemmin, mutta silmät vetisinä. Ei abortti kuullostanut nuorukaisenkaan korviin enää hauskalta, ei sen jälkeen kun poika oli ehtinyt miettimään sitä kultakimpaletta, joka tällä hetkellä nukkui pinnasängyssään rauhallisena, täysin tietämättömänä kaikesta.
"Ja.. ja ei oo reilua saattaa maailmaan lasta, jolla ei oo molempia vanhempia yhdessä. Jasper saa jo kärsiä siitä ihan liikaa..."

Mandyn silmät suurenivat ihmetyksestä, kun Milo kietoi kätensä hänen ympäri ja rutisti häntä tiukasti. Tyttö toljotti yllättyneillä silmillään edessä näkyvää keittiötä ja tunsi silmiensä vain kostuvan entistä enemmän. Mandy niiskauttikin kerran ja sulki silmänsä tiukasti kiinni. Hän ei sanonut mitään tai liikkunut lainkaan. Hänen kätensä tuntuivat olleen nyt liimautuneena kiinni vartalossa.
Milo ilmoitti olleensa kusipää ja päästi tytöstä sitten irti. Mandy jo pelkäsi kaatuvansa maahan, mutta onneksi jalat tuntuivat vielä kannattelevan. Blondi ehti vain vilkaista toista silmiin, kunnes katse vain laskettiin nopeasti maahan.

Milo otti vielä askeleen taaemmas, jolloin tyttö jälleen kangistui. Hänestä tämä keskutelu oli hyvin ahdistava ja pelottava. Mandy nimittäin tiesi, että Milo alkaisi nyt lausua ääneen syitä siihen, miksi abortti olisi oikea ratkaisu. Tämä sama keskustelu tuntui tutulta parin vuoden takaa, silloin kun Mandylle oli selvinnyt raskaus. Mutta silloin koko juttu oli mennyt liian pitkälle, eikä abortti ollut enää turvallinen. Äiti oli vaatinut tytärtään tekemään aborttia, mutta ei ollut onnistunut kääntämään Mandyn päätä.
Onnistuisiko Milo nyt siinä? Kääntämään Mandyn pään?

Pahis niiskautti uudemman kerran, kun Milo selitti viimeisen syyn siihen, miksi abortti olisi oikea ratkaisu. Mandyn kädet alkoivat täristä hullunlailla, ja mieli huusi.
Mitään sanomatta Mandy ponkaisi kohti parvekkeen ovea ja avasi sen. Tyttö hengitti sisään viileää ilmaa ja alkoi kaivella taskustaan tupakka-askia. Niin, tyttö oli eksynyt taas polttamaan. Mutta hermot vaativat sitä, ilman tupakkaa tästä ei selvittäisi. Mandy sytytti tupakan tärisevin sormin, ja tupakan syttyessä sytkäri putosikin maahan. Tupakansavua vedettiin keuhkoihin hitaasti ja rauhallisesti. Miten hyvältä tupakan polttaminen tuntuikaan...

Hetkeksi Milo jäi tuijottamaan tyhjyyteen Mandyn syöksyessä parvekkeelle. Pojan päässä risteili ajatuksia kuin valtameri aluksia Atlantilla. Kaikki oli yhtä sekasortoa. Kaikki suunnitelmat olivat hetkessä kadonneet ja hajonneet palasiksi. Tuntui kun matto olisi vedetty jalkojen alta, aivan kuten silloin viimeksikin. Nyt abortti olisi vielä mahdollinen, onneksi. Tai ei onneksi. Milo ei oikeastaan enää tiennyt sitäkään, vaikka järki sanoikin abortin olevan ainoa mahdollisuus ja ratkaisu ongelmaan. Nuorukainen pudisteli päätään ja käveli sitten parvekkeen ovelle katsoen Mandyn selkää.

Pojan poskille valui kaksi kyyneltä, jotka nuorukainen vaivihkaa pyyhki pois kädellään. Poika katseli kauas horisonttiin ja mietti mitä sanoisi. Vai pitäisikö tässä sanoa mitään? Milo kyykistyi nostamaan sytkärin, joka Mandyltä oli pudonnut ja sytitti hetkeksi liekin palamaan.
"... Mä taidan jäädä ainakin täks yöks kotiin... selvitetään nää asiat nyt aikuisten oikeesti", Milo sanoi sitten hyvin hiljaa ja käveli tupakkaa polttavan Mandyn vierelle. Poika nojasi kyynerpäillään parvekkeeseen ja huokaisi hiljaa. Viileähkö tuuli virkisti mukavasti ja tuntui puhdistavalta.

"Mihin me ollaan itsemme ajettu, jo sillon kerran.. Miten meille käy aina näin..", Milo pohti sitten ääneen ja siirsi kätensä Mandyn hartioille. Miten tämä nuoripari oli näin huono-onninen? Miksi juuri Mandy ja Milo?

//ÄÄRÄRÄR, miks en muistanu, että Mandy on nykysin blondi XD Noh, virheet korjattu :,D

Milo tuli myös parvekkeelle ja alkoi ensiksi nojata parvekkeen seinää vasten. Mandy poltteli yhä tupakkaansa hermostuneena tärisevillä käsillään. Kyllä, tupakka kyllä rauhoitti, mutta ei kuitenkaan aivan kokonaan. Vain vähän ja hetkellisesti. Tupakka tärisi kahden sormen varassa siihen malliin, että tupakka voisi minä hetkenä pudota parvekkeen betonilattialle. Ainakin vielä nyt tupakka pysyi kahden sormen välissä ja Mandy sitä poltteli yrittääkseen rauhoittua.

Hän ei tahtonut puhua. Hän ei tahtonut enää puhua Milon kanssa. Koko tilanne, se... Se vain tuntui karkaavan käsistä. Mikään ei enää ollut varmaa, kaikki oli katoamassa suureen mustaan aukkoon. Mandy tahtoi mielessään pelastaa tilanteen, jotenkin. Oliko se kuitenkaan enää mahdollista? Milo puhui siihen malliin, että heidän välinen suhteensa olisi nyt viimein siinä pisteessä, ettei sitä voinut enää pelastaa. Mandy oli ollut sokea ja välinpitämätön omia tunteitaan kohtaa. Tämä koko juttu olisi voinutkin onnistua, jos Mandy olisi avannut silmänsä ja tutkinut omia tunteitaan. Niin, hän rakasti Miloa, mutta tällä hetkellä tyttö ei voisi sitä koskaan urheilijalle paljastaa. Mandy tahtoi Milolle parasta, kaikkein parasta. Sitä Mandy ei todellakaan ollut. Milo ansaitsisi paremman. Milo saisi paremman.

Nuorukaisen käsi laskeutui Mandyn hartioille ja tyttö antoi sen hetken aikaa olla siinä. Ei, Milo ei saisi enää koskettaa häntä. Mandy ei tahtonut toisen säälivän häntä, saatika ajattelevan, että Mandylla olisi tunteita toista kohtaan. Milo ei saisi koskaan tietää Mandyn tunteita. Oli parempi, jos Milo pitäisi häntä kylmänä ja sydämettömänä ihmisenä.
Eikö niin..?
Mandy ravisti Milon käden hartioiltaan ja vetäisi tupakansavut keuhkoihinsa. Toivottavasti hänen sydämensä kestäisi tämän.
"Me tiedettiin, että tää ei tuu sujuu jo ihan heti alussa", Mandy vain ilmoitti ja yritti kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä. Mutta ääni särkyi pahasti parissa kohtaa, mutta Mandy ei välittänyt siitä.

Milo laski terveen kätensä pois Mandyn ravistellessa ja nousi pois nojaamasta parvekkeeseen. Poika kääntyi nyt kasvot kohti ikkunoita ja asettui nojaamaan selin parvekkeeseen, kipsikättä ei näin sattuisi niin paljon kuin äsken. Milo huokaisi syvästi, hengitti tupakansavuista ilmaa keuhkoihinsa ja keskittyi ajatuksiinsa. Miten kaikki oli ajautunut tähän? Milohan oikeastaan piti Mandystä, tai oli pitänyt siihen asti kun riitoja alkoi tulla enemmän ja lopulta oli päädytty siihen, että Milo oli satuttanut itsensä. Tosin se ei periaatteessa ollut edes Mandyn syytä. Toisaalta Mandy ei koskaan ollut välittänyt Milosta, Mandy lähinnä vihasi Miloa, vaikka Milo oli yrittänyt olla mukava. Minkäs sille teki, jos toinen ei tykännyt, kyllä nuorukainen olisi valmis antamaan tunteilleen enemmän tilaa, jos Mandy olisi tullut vastaan. Milo olisi aina ollut valmis yrittämään.

Sitten tämä miehenalku kiinnitti huomionsa Mandyn hiuksiin. Nehän olivat vaihtaneet väriä! Tyttöhän oli blondi.. Itseasiassa tuo hiustenväri sopi Mandylle paremmin kuin hyvin. Miten nuorukainen nyt näin oli ollut huomaamatta tuollaista muutosta. No hänhän oli mies.
"Kivat noi sun uudet hiukset..", Milo sanoi sitten pienen hymynkaaren käydessään huulillaan. Kuitenkin kasvot kääntyivät pian samaan lohduttomaan ilmeeseen. Niin Mandyn sanat olivat kyllä totta. Valitettavasti.
"Mmmh..", nuori herra Barrett mutisi vastaukseksi ja nyökkäsi.
".. Niinhän me taidettiin tietää..", poika totesi vielä, "... vaikka mä olin aina valmis yrittämään oikeasti..", Milo sanoi vielä melkein kuiskaten ja lähinnä vain itselleen.

Onneksi tupakkaa oli vielä vähän jäljellä, vaikka tuntui kyllä siltä, että uusi tupakka olisi tarpeen. Yksi tupakka ei tulisi riittämään rauhoittamaan kiristyneitä hermoja. Ei ainakaan kovin kauaa.
Yhtäkkiä Milo sitten ilmoitti pitävänsä Mandyn hiuksista. Brunetesta blondiksi muuttunut Mandy siirsi katseensa Miloon ja ehti parahikseen nähdä Milon hymyn, ennen kuin pojan kasvot muuttuivat takaisin sellaiksi, jona Milon kasvot olivat melkeinpä koko ajan olleet.
"... Mä tarvitsin muutosta.." blondi vastasi sitten hiljaa ja veti viimeisen pitkän henkäyksen tupakansavua keuhkoihinsa. Sitten tupakka vain heitettiin parvekkeelta.

Kädet tärisivät edelleen.

Mandy ei kuitenkaan ehtinyt kaivaa uutta tupakkaa esille, kun kuuli Milon vaimean mutinan. Milo oli ollut aina valmis yrittämään. Niin, olihan Mandy tiennyt sen koko ajan, mutta ei tahtonut kuulla totuutta ääneen sanotuksi. Totuus vain... Se vain tuntui raapaisevan sydäntä. Mandy ei koskaan ollut uskaltanut toivoa Milon oikeasti välittävän hänestä. Ei, Milo ei voinut välittää hänestä. Tyttö vain sattui olemaan Milon lapsen äiti, ei muuta. Heillä ei koskaan tulisi olemaan mitään läheisempää suhdetta toisiinsa.
Miten pahalta tuon myöntäminen tuntuikaan.

"Eli..." blondi aloitti hiljaa, särkyneesti.
"Tää oli siis tässä.."

Milo nyökkäsi tytön sanoille muutoksesta, muutosta tässä tosiaan tarvittiinkin. Ja tarvittaisiin vielä lisää. Milokin tarvitsisi muutosta, ehkä hän alkaisi kasvattamaan viiksiä. Tai ehkä ei, viikset olivat rumia. Mutta jotakin pitäisi keksiä.
"Ihan nätti muutos", Milo totesi vielä vilkaisten Mandyn hiuksia ja nousi sitten kunnolla seisomaan pystyyn. Poika hieroi terveellä kädellään niskaansa ja venytteli sitten pienesti.

Pojan korviin kantautuessa tytön särkyneet sanat nuorukaisen silmät kostuivat taas. Vaikka ero olisi hyvästä, tuntui se silti pahalta. Olihan tämä pari asunut jo jonkin aikaa yhdessä, eläneet perhe-elämää ja leikkineet vanhempia. Ero siis todellakin tuntui ahdistavalta kaiken sen tulevan hyvän edellä. Yksi kyynel vierähti pojan poskelle taas ja Milo pyyhki sen äkkiä pois, toivoen ettei Mandy ehtinyt huomata nuorukaisen herkistelevän.
"... niin se tais olla ...", Milo vastasi henkäisten ja lähti kävelemään sisälle. Poika käveli Mandyn huoneeseen, jossa Jasper nukkui rauhassa. Milo sipaisi pojan päätä ja peitteli lastaan paremmin. Milo huokaisi särkyneenä ja hymyili sitten lapsen tuhinalle. Tätä tulisi ikävä, sillä Jasper tuskin monia öitä viettäisi Milon luona. Etenkin jos poika ensiksi aikoisi lähteä maailmalle seikkailemaan. Sitten Milon jalat meinasivat pettää ja poika rojahti istumaan sängyn päälle. Nuorukaisen pää painautui terveen käden varaan ja kyyneliä alkoi virrata silmistä.

Milo, poika joka ei koskaan näyttänyt tunteitaan, tunsi nyt kaikkien näiden vuosien puolesta. Poika ei niinkään itkenyt Mandyn takia, vaan Jasperin. Milo rakasti poikaansa ja ei olisi halunnut erota tästä. Kuitenkin fiksuinta oli jättää lapsi äidilleen. Ja Mandy ei kyllä koskaan edes antaisi poikaa Milon hoitoon, eikä Milosta yksin olisi edes siihen. Kyyneleet virtasivat pitkin nuorukaisen poskia ja sydän pamppaili rinnassa tuskasta, valmiiksi siitä ikävästä jota poika tulisi tulevaisuudessa tuntemaan.

Mandy pidätteli suurta tunnemyrskyä sisällään, kun kuuli Milon henkäisyn. Huulta puremalla siinä selvittiin, ja pian tytöllä olikin huulessa ikävä haava. Kun urheilija oli poistunut parvekkeelta ja jättänyt blondin tytön rauhaan, päästi pahis huuliensa välistä ulos särkyneen ja ahdistuneen kovaäänisen henkäisyn. Kyyneleet putosivat poskilta ja pirstoutuvat betonilattialle, kun Mandy otti tukea parvekkeen reunalta. Tyttö puristi silmiään tiukasti kiinni ja pudisteli epäuskoisesti päätään.
Se oli tässä. Milo lähtisi ja jättäisi Mandyn yksin. Se oli totuus, joka sattui niin helvetin paljon.

Tyttö keräsi itseään kasaan seuraavan kymmenen minuutin ajan. Kun hän oli sen verran rauhoittunut, että jalat tuntuivat jälleen kannattelevan, tyttö siirtyi takaisin sisälle. Hän sulki parvekkeen oven perässään ja ehti ottaa pari askelta poispäin ovesta, ennen kuin hän joutui pysähtymään. Hän ei olisi pysähtynyt, ellei suunnaton kipu olisi sitä estänyt.
Mandy ulvahti äänekkäästi, kun kaatui polvilleen maahan ja piteli vatsaansa. Pahis purskahti uudemman kerran itkuun, mutta tällä kertaa kyyneleet johtuivat vain ja ainoastaan siitä kivusta, joka tuntui tekevän reikää hänen vatsaansa.

Mitä oli tapahtumassa? Oliko hänen kohdussa kehittyvällä lapsella jotain vialla? Mitä oli tapahtumassa, miksi tämä sattui niin helvetin paljon?!

"Milo..!" Mandy parkaisi ääni kipua täynnä ja kyyristyi polviensa päälle. Vatsaan sattui, sattui niin vietävästi. Tyttö tunsi, ettei kauaa tulisi kestämään tätä kipua. Sille oli tehtävä jotain ja mahdollisimman nopeasti!

Milo heräsi koomastaan kuullessaan ensiksi kivun sekaisen ulvahduksen olohuoneesta ja sitten perään oman nimensä huudettuna tuolla samalla äänellä. Pojan sydän hyppäsi kurkkuun säikähdyksestä ja nuorukainen nousi ylös sängyltä. Poika horjahti pienesti, mutta jatkoi matkaansa kohti Mandyn ääntä. Päästessään olohuoneen suulle säikähti Milo uudemman kerran. Mikä Mandyllä oli? Miksi tyttö oli kyyristyneenä maahan?

"Mandy! Mikä sulla on?", Milo kysyi hieman hädissään ja käveli lähemmäksi tyttöä. Poika kyykistyi tytön tasolle ja laski kätensä varovasti toisen päälle. Miloa pelotti, mikä ihme Mandyllä taas oli? Pitikö pojan soittaa ambulanssi? Missä hänen puhelimensa oli. Poika rupesi kokeilemaan taskujaan, ei ainakaan täällä. Mihin hän sen nyt oli laittanut!
"Mandy, soitanko ambulanssin?", Milo kysyi uudestaan ja yritti katsoa tyttöä silmiin. Mandy piteli mahaansa, joten liittyikö tämä jotenkin raskauteen? Ei kai? Tai siis mitä?

Mandy itki lattialla kivusta, kun Milo saapui hänen vierelleen. Tyttö puri huultaan jälleen kovaa ja toivoi siitä aiheutuvan kivun syrjäyttävän sen kivun vatsassa.
Mutta se ei auttanut. Valitettavasti.
"Mä en tiiä..!" tyttö itki Milolle vastaukseksi siihen, että mikä hänellä oli.
"Mutta vatsaan sattuu..!" Mandy jatkoi ja rutisti yhä silmiään tiukasti kiinni kulmat kurtussa. Puhuminen oli vaikeaa, koska tyttö itki niin hervottomasti. Häntä ei koskaan ollut sattunut näin paljon. Ei, nyt ei laskettu synnytystä mukaan.

Tyttö parkaisi surkeasti ja nyökytteli. Ambulanssi kuulosti sillä hetkeltä ainoalta pelastuskeinolta tähän hätään. Jostain oli saatava apua ja mielummin nopeasti.
"... Sattuu.." Mandy ynähti särkyvästi, eikä voinut edelleenkään nousta kyyristysasennosta mihinkään.

Milo katsoi tyttöä hädissään, kun toinen puhui kivusta. Samassa hetkessä poika syöksyi takilleen ja penkoi sieltä, josko löytäisi puhelimensa. Lopulta puhelin löytyi ja poika naputteli hätänumeron näyttöön. Samalla Milo käveli takaisin olohuoneeseen ja istahti lattialle Mandyn viereen. Puhelimeen vastasi rauhallisella äänellä nainen ja kysyi tapahtumia. Milo selitti mahdollisimman selvästi (niin selvästi kuin tälläisessa tilanteessa voi) tapahtuneen, osoitteet ja kaikki tarvittavat. Pian nuorukaiselle sanottiin, että apu on tulossa ja että puhelun saa katkaista.

"Ambulanssi on tulossa.. koita kestää", Milo sano sitten Mandylle ja laski kätensä silittelemään tytön selkää. Poika yritti parhaansa mukaan pitää itsensä kasassa, sillä nuorukaisen hätääntyminen tuskin auttaisi Mandyä yhtään sen enempää.
".. mitä tapahtuu", Milo mutisi lähinnä hiljaa itsekseen ja silitteli rauhoitttavasti yhä neitokaisen selkää.

Blondi kuvitteli kivun jo alkavan pikkuhiljaa heltyä, mutta se tuntui siksi siltä, koska kipuun oltiin jo ehditty tottua. Mutta edelleen tytön silmistä valui kyyneleitä poskille ja siitä lattialle muodostamaan vain yhä suurempaa vesilammikkoa. Tyttö kuuli osittain Milon keskustelun, mutta Mandyn korvat olivat hieman kuuroutuneen kivun takia. Koska kivun alta oli paha keskittyä mihinkään muuhun.
Tuntiessaan Milon käden selällään Mandy värähti, mutta rauhottui heti, kun Milo alkoi silittää hänen selkäänsä. Mandy parkaisi vielä hiljaisesti, mutta yritti sen jälkeen kestää kipua paremmin.

Pahis onnistuikin monien minuuttien jälkeen nousemaan istuma-asentoon. Vatsaan sattui yhä ja se aiheutti kulmien kurtistumisen. Mandy itki yhä, sillä hänellä oli mielessään paha aavistus tästä tilanteesta. Jos vatsaan sattui silloin, kun oltiin raskaana, se ei voinut merkitä mitään hyvää. Ainoastaan pahaa.
"Milo.." Mandy mumisi itkunsa välistä ja tyttö heitti kätensä Milon niskalle painaen kasvonsa pojan rintakehään piiloon.

Milon silmät suurenivat, kun Mandy nousi istumaan. Poika katsoi tyttöä pelonsekaisin silmin ja toivoi, että kaikki oli hyvin. Niin ei poika kuitenkaan pahaa halunnut Mandylle, vaikka Mandy ei aina niin mukava Milolle ollutkaan. Nuorukainen säpsähti tuntiessaan Mandyn halauksen. Tosin kauaa ei ehtinyt Mandy ja Milo paikoillaan olla, kun jo oveen koputettiin ja ovikelloa pimpotettiin. Milo katsoi Mandyn päälakea, painoi pienen suukon hiuksille (ystävänä omasta mielestäään) ja nousi varovasti ylös, koittaen olla satuttamatta Mandyä. Poika käveli ripeästi ovelle ja avasi sen, sanoen ambulanssimiehille että menkää olohuoneeseen. Milo käveli miesten perässä ja jäi ovelle katsomaan mitä tapahtui.

"Noniin. Ei mitään hätää enää. Pystytttekö kertomaan siis mitä tässä on käynyt? Onko jotain sairauksia ennestään, mitkä voisi aiheuttaa? Tai muuta?", toinen miehistä kysyi kun toinen kyykistyi Mandyn vierelle. Tämä seisoskeleva mies otti kynän käteensä ja oli valmiina täyttämään tietolomaketta.

Samassa rytäkässä Jasper oli herännyt ja alkanut itkemään. Milo katsoi hätäisesti Mandyä, sitten ensihoitajia ja lähti huoneeseen hakemaan Jasperin. Nuorukainen nosti lapsen syliinsä ja alkoi varovaisesti hyssyttelemään tuota olemaan hiljakseen. Milo ei voinut kuitenkaan vain olla paikoillaan, joten käveli takaisin olohuoneen suulle katsomaan tapahtumia, samalla pidellen lastaan sylissä.

Mandy ei kuullut ovikellon ääntä, sillä hän oli täysin kuuro ja sokea kaikelle muulle paitsi sille kivulle vatsassaan. Vasta, kun Milo jätti hänet yksin, havahtui Mandy horroksestaan ja toivoi kipuun löytyvän pian jotain helpotusta.
Ambulanssimiehet tulivat blondin luo ja esittivät kysymyksiä, joihin tuntui sillä hetkellä hyvin vaikealta löytää vastausta. Kuitenkin pian ainoa asia, joka Mandylle tuli mieleen, oli sanottava ääneen.
"... Musta tuntuu, että.. Tää liittyy jotenkin mun... Alkaneesee raskautee..." Mandy henkäisi uupuneena ja niiskautti nenäänsä. Miehet katsahtivat toisiaan ja nyökkäsivät, mikä oli aiheuttaa Mandylle uuden paniikkikohtauksen.
Hänen vatsassa kasvavalla lapsella oli jotainn hätänä. Vaikka Mandy olisikin harkinnut aborttia ja lapsesta luopumista, niin tuo ajatus kuulosti kuitenkin järin pelottavalta.

"Sinun olisi syytä tulla kanssamme sairaalaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Tehdään perustarkastus. Mutta... Luulemme, että sinäkin tiedät, mistä saattaa olla kyse", toinen miehistä puhui ärsyttävän rauhallisella ja selkeällä äänellä. Mandyn kulmat kurtistuivat ja tyttö pudisteli päätään. Hän ei tahtonut uskoa, että kyse oli mistään vakavasta, mutta...
Niin, mitä tässä muka pystyi enää uskomaan.
"Pystytkö nousemaan?"
Mandy nielaisi kuuluvasti ja kasasi hetken voimiaan. Kipu tuntui yhä vatsassa, muttei niin suurena kuin aikaisemmin. Kipu oli kuitenkin turruttanut koko vartalon ja Mandy ajatteli jalkansa menneen velliksi. Ihme kyllä, Mandy sai itsensä nostettua jalkeilleen, mutta toinen ambulanssimiehistä asetti kätensä Mandyn hartioille kuin tukemaan kävelyä.

Mandy vilkaisi haaleanvihreillä silmillään Miloon ja katsoi tätä anelevasti. Hän ei tahtonut lähteä yksin sairaalaan, sillä tyttö oli oppinut inhoaamaan niitä vuosien aikana. Olihan Milokin sinne joutunut ja olikin joutunut aika huonossa kunnossa.