Misery Business

Nuorukainen katseli ensihoitajia tutkailevasti, sitten Mandyä, sitten Jasperia ja taas ensihoitajia, Mandyä, Jasperia. Kuitenkin katse lopulta jäi Mandyyn, joka nyt nousi ylös lattialta. Ambulanssikuskit auttoivat neitokaista kävelemään ja Milo siirtyi pois tieltä. Pojan katse kohtasi Mandyn anelevat silmät ja Milo oli hieman hämillään. Kaippa pojan olisi pakko lähteä mukaan, nuorukainen ottaisi Jasperin mukaan, mutta soittaisi äitiään hakemaan pojan hoitoon. Eihän lapsi sairaalassa pärjäisi, etenkään Milon kanssa.

"Me tullaan mukaan, jos vaan sopii. Puen vaan rääpäleelle jotain päälle", Milo sanoi sitten toiselle hoitajista, joka nyökkäsi vastaukseksi Milolle. Poika käveli Mandyn huoneeseen, penkoen kaapista jotakin lastenvaatteita ja laittaen sitten niitä Jasperin päälle. Ehkä poika nyt pärjäisi. Sitten Milo nappasi lastenhoitokassin olkapäälleen ja nosti sängyllä makaavan lapsen takaisin syliinsä. Ambulanssimiehet ja Mandy olivat ehtineet jo hissille asti. Milo laittoi vain kengät jalkaansa ja sulki oven. Onneksi kännykkä oli jo housujen taskussa ja avaimetkin sijaitsivat samassa paikassa.

Koko porukan hissiin päästyä Milo loi katseen Mandyyn. Poika kysyi silmillään, että mitä oli tapahtumassa, sillä eihän nuorukainen mistään keskenmenon oireista tietänyt. Tai olihan hän ehkä joskus kuullut, mutta kuka sellaisia muistaisi.

Ambulanssimiehet saattoivat kivusta uupuneen Mandyn hissille, jolloin myös Milo lyöttäytyi Jasperin kanssa mukaan seurueeseen. Tytön katse kohtasi hetkeksi Milon, mutta Mandy laski nopeasti katseensa Milon sylissä olevaan poikaan. Jasper katseli äitiään itkuisin silmin, eikä tyttö voinut olla hymyilemättä surullisesti. Käsi sipaisi nopeasti poikansa hiuksia, kun hissi olikin jo saapunut alimpaan kerrokseen.
Ei Mandy tahtonut puhua tästä tapauksesta, sillä se tuntui liian vaikealta. Niin, vaikka he Milon kanssa nyt olisivat sopineet abortista, ei lapsen menettäminen koskaan ollut helppoa. Ei se ainakaan siltä tuntunut.

Mandy istutettiin ensiksi ambulanssissa olevien paarien päälle ja tytön kunto tarkastettiin pintapuolisesti. Mandyn silmät harhailivat levottomina ympäriinsä, ei siinä oikein tiennyt, miten kuuluisi olla tällaisen tapahtuneen jälkeen. Blondi oli melko varma, että hän oli juuri saanut keskenmenon, kaikki merkit viittasivat siihen. Tämän pitäisi olla helpotus, mutta voisiko raskauden keskeytyminen, lapsen kuoleminen, olla kovin helpottava tieto.
Ei, ei se ollut helpottava tieto. Mitä jos Mandy olisi saanut keskenmenon Jasperia kantaessaan? Pelkkä ajatuskin hirvitti ja sai ihon kananlihalle. Jasper oli ollut yksi niistä elämän asioista, jotka saivat Mandyn jaksamaan päivästä toiseen.

Ambulanssi lähti hiljalleen ajamaan kohti sairaalaa. Ei tämä ollut mikään hätätapaus, joten vilkkuja ei tarvittu.

Päästyään ambulanssiin istumaan, nuorukainen kaivoi varovasti taskustaan kännykkänsä. Lapsi sylissä oli melko vaikea kirjoittaa tekstiviestiä, mutta kyllä se jotenkuten tuntui onnistuvan. Milo kirjoitti äidilleen tekstiviestiä, jossa käski häntä tulemaan hakemaan Jasperin hoitoon sairaalalta. Viestissä mainittiin Mandyn joutuneen perustarkastukseen sairaalaan ja että äiti voisi vain tulla pihalta lapsen noukkimaan. Sillä Milo ei halunnut huolestuttaa äitiään enempää, äiti kun sattui olemaan melkoinen hössöttäjä ja höseltäjä.

Jonkun aikaa istuttuaan ambulanssi kurvasikin samaisen sairaalan pihaan, jossa Milokin oli aikaansa viettänyt. Siitä kipsi kädessä, joka kyllä onneksi oli jo parantumaan päin. Toki Jasperia piti kannatella enemmän terveellä kädellä, mutta enää se ei sattunut niin paljon. Myös kylkiluut olivat hyvin parantuneet jo, nostaminen oli siis sallittua. Milo loikkasi Jasper sylissään autosta ulos ja jäi katselemaan ensihoitajien touhua Mandyn ympärillä.

Kauaa ei poika ehtinyt pihalla seisomaan kun kännykkään tuli viesti: 'Olen jo tulossa, menee sellainen 10 min. T. Äiti' Milo tunki puhelimen taskuunsa ja katsoi Mandyyn.
"Jään oottamaan mutsia tähän, se tulee kohta ja hakee Jasperin. Etin sut sitten tuolta sisältä, tuskin ne mihinkään kauas vie", Milo totesi vakavana.

Sairaalan pihaan saavuttua ambulanssi pysähtyi aivan ovien eteen ja ovet avautuivat. Hoitajat auttoivat Mandyn alas autosta ja tyttö vilkaisi Milon ja Jasperin perään. Milo mainitsi jäävänsä odottamaan äitiään, jolloin Mandyn silmät laskeutuivat Milon kasvoilta poikaansa. Mandy nyökkäsi huterasti ja painoi pienen suukon Jasperin otsalle.
"Äiti hakee sut huomenna.. Oo kiltti poika", blondi kuiskasi Jasperille ja lähti sitten hoitajien mukana sisälle.

Mitä sekasortoa se tuntuikaan olevan. Ensiksi Mandya vietiin huoneesta toiseen, kunnes kolmannella kerralla hänelle löytyi vapaa huone, jossa tyttö voisi yön viettää halutessaan. Pahis sai sairaalan oudon mekon, johon hänen olisi pukeuduttava. Mandy jätettiin yksin huoneeseen ja tyttö istui poissaolevana sairaalan sängyllä pidellen kädessään vaateriepua. Hän oli saanut riisuttua vasta päällimmäisen paitansa eli ruskean pitkähihaisen vartaloa myötäilevän paidan. Nyt tytöllä oli yllään harmaa toppi ja tummat farkut. Mandy ei saanut enempää aikaiseksi, sillä ensiksi hänen täytyisi rauhoitella ajatuksiaan ja kerätä voimiaan.

Mandy huokaisi hiljaisesti. Miten olo tuntuikaan niin pahalta? Vatsassa tuntui yhä pieni kipu, mutta kipu oli huomattavasti laimentunut sairaalaan tullessa. Fyysisesti olo oli parempi kuin henkisesti. Mandy tunsi olevansa sisältä päin särkynyt, sirpaleina. Vaikka tämä keskenmeno olikin melkoinen helpotus, se tuntui karmivalta. Oikeastaan se tuntui melko pelottavalta. Mandysta tuntui, että hän oli juuri tappanut vatsassa kehittyvän lapsensa, vaikkei sitä voinut vielä lapseksi edes kutsua.

Miten tällaisestä tulisi selviämään, jos ei ollut ketään, jonka kanssa voisi jakaa nämä tunteet? Vasta nyt Mandy tajusi sen, miten hän olikaan pitänyt kaikki tunteet itsellään ja pakottanut itseään olemasta tunteellinen. Mandy tarvitsisi Miloa, se oli tosiasia. Vaikka hän olikin kohdellut Miloa kaltoi, Mandy ei koskaan ollut sydämensä pohjasta toivonut Milon katoavan. Tyttö oli vain ilmaissut tunteensa väärin, erilailla.

Milo jäi odottamaan äitiään sairaalan ovien eteen katoksen alle. Hetken poika katseli väkeä, joka lappasi ulos ja sisään ovista. Jasper nuokkui sylissä väsyneen oloisesti ja Milo toivoi, että äiti autonsa kanssa kaartaisi pian pihaan. Näin onneksi kävikin, hieno auto ajettiin ovien läheisyyteen ja autosta astui esiin Milon äiti.
"Mitä siis on käynyt?", äiti kysyi ja Milon ilme muuttui sellaiseksi, että älä kysy enempää.
"Ei mitään isoa, ota nyt vaan Jasper, niin meen Mandyn luo", Milo totesi ja antoi lapsen äitinsä syliin, joka otti Jasperin vastaan. Sitten nuorukaisen äiti suostui vähin äänin lähtemään autolle ja pois sairaalalta.

Milo sen sijaan kääntyi oville ja käveli infotiskille. Poika koputti lasiin ja nuorehko nainen kääntyi kysymään mitä asiaa pojalla oli.
"Missähän mahtaa olla Mandy Landon. Olen.. olen.. ystävä", Milo takelteli hetken sanoissaan, koska mietti mikä hän Mandylle oli. Ehkä ystävä oli paras sana.
"Odotas... Huone 13, käytävää vasemmalle ja viimeinen huone oikealla", nainen opasti ja osoitti kohti käytävää. Milo nyökkäsi kiitoksen ja lähti kävelemään käytävää pitkin. Huoneen 13 ovella poika henkäisi syvään ja koputti ovea varovaisesti. Kuitenkin odottamatta vastausta poika astui sisään ja katsahti Mandyyn.

"Joko ne tietää mikä sulla on? Tai oli?", Milo kysyi sitten ja istui vastapäätä sänkyä olevalle nojatuolille. Poika painoi päänsä toisen kätensä varaan ja huokaisi sitten syvään.

Mandy ei hetkahtanutkaan, kun oveen koputettiin. Tyttö oli niin syvällä oudossa horrostilassaan, ettei häntä tuntunut herättävän siitä mikään. Mutta tyttö kuitenkin tiedosti, että joku oli huoneeseen tullut, ja että se joku oli ollut Milo. Kuka muukaan se muka olisi voinut olla, eihän tytön vanhemmat tulisi tytärtään katsomaan. Eivät varmaan edes olleet tietoisia Mandyn asuinpaikastakaan...
Blondiksi muuttunut neiti veti syvään henkeä, hänen rintakehänsä kohosi huomattavasti. Ilmat päästettiin saman tien ulos, kun Milo oli esittänyt kysymyksensä. Mandyn silmät olivat nauliintuneena sairaalaan valkeaan seinään.
"... Kyllä sä taidat tietää, mitä mulle tapahtu.." tytön ääni oli vain pelkkä karhea kuiskaus. Viimein silmiä siirrettiin ja ne nostettiin miehenalun silmiin. Haaleanvihreät silmät olivat lasittuneet.
"Kyllä sä.. Tiedät.." Mandy mutisi vielä sanojensa jatkoksi ja sipaisi avonaisia hiuksiaan korvansa taakse. Tyttö nielaisi varovaisesti, ennen kuin laskeutui jaloilleen sängyltä. Mandy käänsi selkänsä Milolle, kun hän alkoi riisua vaatteitaan.
Ei tyttö jaksanut nolostua, mitä turhia. Mandylla oli sillä hetkellä niin paljon muutakin ajateltavaa kuin se, mitä Milo ajattelisi hänen riisuutumisestaan. Pitihän tytön pukea päälleen se sairaalan riepumekko.

Mandy istuutui takaisin sängylle, kun vihertävän värinen riepu oli puettu ylle. Tyttö katseli ristittyjä käsiään ahdistuneen ja pelokkaan oloisena. Mutta viimein, kun tyttö oli katsellut käsiään jo tarpeeksi kauan, nosti Mandy katseensa takaisin Miloon ja katsoi tätä erittäin totisena.
"Mä... Mä rakastan sua.." Mandy kuiskasi, hiljaa ja varovaisesti.

Miksi Mandy ei voinut vain kertoa mikä oli vaivojen syynä! Ei Milo tiennyt, ei pojalla ollut harmainta aavistustakaan. Mistä tämän ikäinen kundi muka keskenmenoista tietäisi! Eihän tämän ikäisen nuorukaisen kuuluisi vielä edes olla isänä. Niin. Ei todellakaan, kaikki oli vain joskus ollut yhtä suurta virhettä.
"... voit toki selventää, ellet oo vielä huomannu, niin oon mies. Ei me tällasiä tiedetä", Milo totesi kuitenkin rennosti ja yritti pysyä rauhallisena tässä tilanteessa, vaikka sisältä sielu huusi ja kovaa.

Nuorukainen käänsi katseensa muualle, kun tyttö alkoi riisuuntumaan. Oli jotenkin kiusallista nähdä kaikki selvinpäin, joten siksi katse käännettiinkin. Poika tuijotteli sen aikaa lattiaa ja kattoa nolostuneena, kunnes huomasi Mandyn istuvan takaisin sängylle. Poika hengitti syvään sisään ja katsoi hetken Mandyä. Siinä hetkessä Mandy oli ehtinyt napata katseen ja puhunut rakkaudesta. Ehkä nyt olisi vain parasta myötäillä, kotiin päästyä poika voisi sanoa ne sanat, joita nytkin ajatteli. Nimittäin ne, että Mandy vain sanoi nuo sanat siksi, että Milo jäisi. Ehei, poika ei ollut tyhmä! Ei. Ei. Ei. Ei Mandy koskaan tosissaan sanoisi tuollaisia suuria ja tunteellisia sanoja.

"Mmmh", Milo mutisi epävarmasti ja käänsi katseensa Mandystä lattiaan. Milo varmaan jäisi myös sairaalaan yöksi. Ehkä hän saisi nukkua viereisessä sängyssä, jos siihen ei ketään tulisi. Voisikin käydä kysymässä asiaa hoitajilta, ja samalla pääsisi tästä kiusallisesta tilanteesta eroon.
"Ööö. Käyn kysymässä tosta, et saanko nukkua tossa. Ja no joo", Milo mutisi hieman epävarmasti ja nousi sängyltä.
"Tuun ihan just takas", nuorukainen sanoi ja astui ovesta käytävälle. Poika painautui selkä ovea vasten, huokaisi helpotuksesta ja keräsi itseään taas kasaan.

Mandy katsoi Miloa avuttomana, anovana, kun tämä vain nousi ylös tuoliltaan ja selitti jotain nukkumisesta. Oliko tässä kaikki? Kaikki, mitä Milo vastasi tytölle, kun tämä oli paljastanut rakkautensa toiselle? Olikohan Milo edes tajunnut, mitä Mandy oli sanonut, sillä... No, toinen ei reagoinut aivan sillä tavalla, kuin Mandy olisi toivonut toisen reagoivan...

Blondi ei kuitenkaan selventänyt miehenalulle sanomisiaan, sillä Milo oli silloin jo kadonnut huoneesta, kun Mandy oli jälleen valmis puhumaan. Mandy jäi orpona istumaan tyhjään sairaalan huoneeseen ja katsoi ovea, josta Milo oli poistunut.
Miksi tyttöä ahdisti taas?

---

Kun Milo oli poistunut huoneesta, parin minuutin kuluttua sairaanhoitaja oli tullut hakemaan Mandya testeihin. Pahis oli lähtenyt yhdessä naissairaanhoitajan kanssa kohti alakertaa, jossa hänen kohtunsa tarkistettaisiin.
Kuten oli epäilty, keskenmeno se oli ollut. Mandyn kohtu puhdistettiin kunnolla, eikä sinne jäänyt enää jäänteitä sikiöstä. Vaikka se olikin nopea ja helppo toimenpide, Mandy koki sen erittäin raskaana ja tuskaliaana projektina.

Tyttö saatettiin takaisin huoneeseen, josta hänet oli haettu puoli tuntia sitten. Mandy oli kävellyt käytävää pitkin kuin mikäkin zombie, eikä havainnut ympäristöään mitenkään.
Se oli siis ohi. Hänen alkanut raskautensa.

Milo oli lähtenyt pois ovelta juuri ennen hoitajan tuloa. Aluksi nuorukainen oli kävellyt infotiskille kysymään Mandyn vieressä olevasta vapaasta sänkypaikasta ja oli saanut myöntävän vastauksen jäädä siihen nukkumaan. Kuulemma oli rauhallista ja jos täyttä tulisi, niin sitten Milo kyllä häädettäisiin jonnekkin muualle. Nuorukainen oli kiittänyt hoitajaa pienen ystävällisen hymyn kera ja lähtenyt sitten kohti kahvilaa.

Sairaalankahvila oli juuri alkanut laittaa luukkuja kiinni, mutta Milo oli ehtinyt vielä ostamaan viimeisen sämpylän ja coca-colan. Onneksi, sillä pojalla alkoi olla jo nälkä. Milo istuutui yhdelle sairaalaan käytävän sohvista ja avasi sämpyläpussin. Poika hotki leipänsä ja kulautti melkein puolet juomastaan kerralla nieluunsa. Milo oli syventynyt ajatuksiinsa ja mietti, että miten sanoisi Mandylle lähtevänsä kokonaan.

Mandy oli liian myöhässä, Milon olisi pakko lähteä. Hän lähtisi seikkailemaan hetkeksi Aasiaan, Thaimaa ynnä muut olivat tarpeeksi kaukana kaikesta, ehkä Mickey lähtisi mukaan? Olihan velipoika yllätyshullu, kuten Milokin. Voisikin kysyä. Toisaalta mitä jos Mandy oli tosissaan tunnustanut rakkautensa? Olisiko se sitten eri asia? Sillä.. Sillä.. Sillä pitihän poika kyllä tavallaan Mandystä ja tilanne kyllä muuttuisi, jos Mandy todella rakastaisi poikaa. Ei. Ei tuo voinut olla totta, nyt tuo ajatus pois päästä Milo.

Nuorukainen oli ajautunut ajatuksiinsa niin, ettei tiedostanut enää ympäristöään saati kelloa. Kuitenkin Milo heräsi ajatuksistaan, kun ohi pyyhälsi kiirellää hoitajia. Jossain huoneessa oli hätätapaus, ainakin hälytyskelloista päätellen. Voisi mennä nukkumaan.. Väsymys painoi silmäluomia. Milo lähtikin kävelemään kohti Mandyn sairaalahuonetta ja sinne päästessään poika vaan astui sisään. Vilkaisi Mandyä väsynein silmin ja asteli suoraan makaamaan viereiselle sängylle.

Mandy oli ehtinyt maata sängyllään peitto yllään kymmenisen minuuttia, kun ovi aukesi. Haaleanvihreät silmät käännettiin katsomaan ovesta sisään tullutta Miloa, joka suoraan lysähti makaamaan viereiselle sängylle. Pahis katsoi Miloa hiljaisena uupuneilla silmillään, kun hänen suunsa sitten viimein aukesi.
"..." tyttö oli aikeissa puhua, mutta juuri niitä sanoja ei onnistuttu sanomaan ääneen. Joten Mandy huokaisi raskaasti ja sulki silmänsä.
"Hyvää yötä.." Mandy mutisi ja veti peiton korviensa tasalle. Tytön kuulo tuntui parantuneen, sillä Mandy kiinnitti huomionsa jokaiseen ääneen, mikä käytävältä korviin kantautui. Mandy vain oli hyvin vainoharhaisella ja herkällä tuulella, joten unesta kiinni saaminen tulisi olemaan hyvin vaikeaa.

Ja tuntui sekin hieman oudolta. Se, että Milo nukkui hänen kanssaan samassa huoneessa. Kun Mandy ja Milo olivat nukkuneet samassa huoneessa, he olivat yleensä löytäneet itsensä samasta sängystä. Muistutuksena, Mandy ja Milo päätyivät samaan sänkyyn yleensä vain silloin, kun Milo oli ollut juovuksissa ja Mandy oli ollut läheisyyden kipeä. Eli he päätyivät harvoin samaan sänkyyn nukkumaan, koska he eivät olleet niin sanotusti tavallinen pari.
Miten blondi tahtoikaan sillä hetkellä käpertyä Milon kylkeen, miten hän tahtoikaan tuntea Milon kosketuksen hiuksissaan ja selässään. Miten hän tahtoikaan tuntea Milon huulet otsallaan ja Milon äänen kuiskaavan tytön korvaan, että kaikki kääntyisi vielä paremmaksi.
Oli outoa, että Mandy edes ajatteli jotain tuollaisia, mutta tyttö ei vain mahtanut sille mitään.
Hän rakasti Miloa ja oli sen viimein ääneenkin sanonut.

Milo potkaisi kengät jalastaan ja etsi tiensä vällyjen alle. Mutta farkut olivat hieman epämukavat nukkua, joten poika nousi vaivihkaa, hivutti housut pois ja veti takaisin peiton ylleen. Boksereissa oli paljon helpompi ja mukampi nukkua. Milo tunsi Mandyn katseen itsessään, muttei kääntänyt katsettaan pahikseen.
"Mmm..", Milo lähinnä mutisi tytölle vastaukseksi ja käänsi selkänsä toista päin. Tämä urheilijanuorukainen halusi vain nukkua, unohtaa kaiken ja vaipua pilvilinnoihin.

Eipä kauaa kulunutkaan, kun Milo oli nukahtanut ja huoneessa kaikui välillä pieni kuorsaus, joka pojan suusta karkasi. Milo näki unta, jossa vietti onnellista perhe-elämää Mandyn kanssa jossakin päin San Diegoa. Nuoret olivat unessa jo melkein kolmekymppisiä ja heillä oli Jasperin lisäksi toinen lapsi. Unessa Milo ja Mandy omisti hienon omakotitalon, jonka pihamaalla oli pieni, omatekoinen tenniskenttä. Milo oli kuuluisa tennispelaaja ja olohuoneen vitriini oli täynnä pokaaleja. Mandy taas oli pärjännyt balettiuralla ja saanut jopa tehtyä itse koreografian erääseen kuuluisaan balettinäytökseen. Parilla tuntui unessa menevän täydellisen hyvin, rahaa oli, rakkautta oli, lapsia oli ja kunnon koti oli. Kaikki oli täydellistä.
"Mitä luulet Mandy, pitäiskö meidän rakentaa vielä lisähuone tulevaa lasta varten?", Milo puhui unissaan. Ilmeisesti Mandy ja Milo oli unessa saamassa kolmatta lastaan jo. Miten niin päivän tapahtumat jäivät uniin? Ei toki.

//Voit heivata aamuun?

//No minäpä heivaan aamuun <3

Milo ainoastaan hymähti Mandyn hyvän yön toivotukselle ja käänsi blondille selkänsä. Nyt tyttö katseli Milon selkää murheellisena, mutta kääntyi kokonaan makaamaan toiselle kyljelleen. Tyttö sulki silmänsä ja yritti kadottaa kaikki ajatukset päästä. Se tosin oli helposti sanottu kuin tehty, Mandyn ajatukset tuntuivat vilisevän kuin muurahaispesä aktiivisempaan aikaan. Tyttö hengitteli raskaasti ja yritti ajatella pelkästään mustaa. Ehkä se auttaisi.
Tytön avatessa silmänsä ne olivat kostuneet. Mandy niiskautti hiljaa ja sulki silmänsä sitten uudestaan. Voihan helvetin helvetti, miten tyttö pääsisikään tästä yli. Tuntui, ettei tyttö juuri muuta tehnyt kuin itki. Itki ja itki. Kyyneleitä toistensa jälkeen. Se oli puuduttavaa, siitä ei voinut olla eri mieltä. Mandy ei kyllä voinut olla ihmettelemättä sitä, miten hän olikaan muuttunut viimeisen parin viikon aikana. Muutos oli kerrassaan pelottava, hyvinkin pelottava. Vielä kaksi viikkoa sitten Mandy oli ollut ehdottomasti sitä mieltä, että hän ei rakastanut Miloa. Milo oli ollut vain yksi iso ongelma. Mutta nyt... Nyt Mandy rakasti Miloa?
Se saattoi kuulostaa maailman huonommalta vitsiltä, mutta vitsin siitä teki vasta se, että se oli totta.

Pahis säikähti kertakaikkisesti, kun kuuli Milon alkaneen puhua. Mandy ei aluksi meinannut uskoa korviaan, mutta väärin kuuleminen ei ollut hänen tapaistaan.
... Lisähuone tulevaa lasta varten?
Se oli ollut Mandylle kuin tikarin isku sydämeen. Tyttö kääntyi nyt toiselle kyljelleen, jotta pystyi katsomaan Milon selkää. Mandy ei mahtanut itselleen mitään, vartalo toimi itsestään. Mandyn jalat koskettivat lattiaa ja pian tyttö oli jo seisomassa. Blondi kiersi Milon sängyn toiselle puolelle ja veti peittoa pois pojan päältä. Mandy istuutui ensiksi Milon sängyn reunalle ja laskeutui sitten makaamaan aivan Milon viereen. He olivat kiinni toisissaan, ja tyttö tunsi olevansa onnellinen. Onnellinen, tässä Milon lähelle.
Mandy painoi päänsä Milon rintakehään ja veti peiton heidän ylleen. Ja alta aikayksikön Mandy nukahti.

//Enpäs heivaakaa aamuun >: ) Sä saat tehdä sen XD

Milo ei herännyt vielä siihen, että Mandy oli istuutunut sängyn reunalle. Eikä siihen, että toinen kävi viereen makamaan, mutta siihen poika heräsi, kun tunsi toisen kehon lämmön (tarkemmin pään) rintakehässään. Nuorukainen säpsähti ja avasi silmänsä. Mandy. Hetken Milo pysyi paikallaan miettien seuraavaa siirtoaan. Ja hetken mietittyään nuorukainen lähti varovasti pois peiton alta, laittoi peiton Mandyn päälle paremmin ja siirtyi nyt vuorostaan Mandyn sänkyyn. Niin, ei hän voisi enää nukkua Mandyn vieressä. Se oli jotenkin... liikaa.

----- Morning

Kello loi 9.15, oli aamupalakierron aika ilmeisesti, sillä hoitajatar saapui huoneeseen, läväytti valot päälle ja toi Mandyn sängyn pöydälle aamupalaa. Milo kuitenkin nukkui peiton alla, joten hoitaja ei tajunnut että pari oli vaihtanut sänkyjä. Hoitajan lähettyä poika siirsi peiton päältään, hieraisi silmiään ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Niin, poika oli unentokkurassa siirtynyt, eikä muistanut nyt aamulla mitään. Aivan kun joskus vastaa vaikka kesken unien puhelimeen eikä muista sitä sitten aamusta. Nyt kävi samoin.

Milo nousi istumaan sängyn reunalle ja venytteli haukotellen. He pääsisivät tänään pois. Tai siis Mandy. Sitten Milo pakkaisi tavaransa, sanoisi adios ja lähtisi.. jonnekkin? Kenties aluksi Mickeyn luo, kuten oli aiemmin suunnitellut.

Mandy ei herännyt siihen, kun lämpöinen keho katosi hänen lähettyviltään. Tyttö nukkui sinä yönä sikeämmin kuin viimeisen kahden viikon aikana oli nukkunut. Se oli todellakin helpottavaa, se, että tyttö ei herännyt kertaakaan keskellä yötä.

---

Pahis murahti ärtyneesti, kun hänen hyvä unensa keskeytettiin. Mandy ummisteli avattuja silmiään kirkkaalle valolle, joka tuntui käsittämättömän kirkkaalta juuri heränneen tytön silmiin. Blondi värähti hitusen kylmästä, kun nousi istumaan sängylle. Hetken aikaa tyttö vain tuijotti poissaolevasti huoneen valkoista seinää, kunnes muisti viime öisen tempauksensa.
Mandy käänsi päänsä suuntaan, josta kuuli toisen ihmisen hengitystä. Milo oli edelleen huoneessa, mutta poika oli tytön sängyllä. Oliko... Oliko Milo siirtynyt pois Mandyn viereltä?
Haaleanvihreät silmät siirrettiin nopeasti pois miehenalusta ja tyttö vetäisi peittoa enemmän ylleen, kuin suojatakseen itseään. Tyttöä hävetti oma käyttäytymisensä. Lisäksi hän oli surullinen siitä, että Milo ei selvästi jaksanut välittää tytöstä ollenkaan. Oliko Mandy niin vastenmielinen?

Niine ajatuksineen Mandy nousi ylös sängyltä ja käveli oman vaatepinonsa luokse. Hän yritti olla välittämättä Milosta. Hän yritti sen takia olla välinpitämätön, sillä tyttöä hävetti edelleen. Miten hän muka pystyisi kohtaamaan Milon katseen, kun Milo oli selvästi osoittanut, ettei ollut kiinnostunut tytöstä samalla tavalla kuin Mandy oli pojasta.
Mandy sai puettua vaatteensa päälleen ja solmi vaaleat hiuksensa nutturalle. Kääntyessään ovelle päin tyttö vilkaisi nopeasti Miloa, ennen kuin lähti kävelemään pois huoneesta.
Hän ei jäisi sairaalaan tämän kauemmaksi aikaa. Hän ilmoittaisi lähdöstään infoon ja lähtisi.

Milo yritti vältellä Mandyn katsetta, jokin tässä tilanteessa oli ikävää ja ahdistavaa. Poika siirtyi hakemaan omat housunsa sänkynsä vierestä, veti ne nopeasti jalkaansa ja pörrötti hiuksiaan parempaan kuntoon. Mandyn lähdettyä ensin huoneesta Milo katsahtati itseään peilistä silmiin, silmiin jotka näyttivät erittäin onnettomilta tällähetkellä. Poika pörrötti hiuksiaan lisää, ja otti sitten askeleen ulos huoneesta. Milo näki vielä Mandyn selän ja käveli toisen vierelle, mutta oli hiljaa hetken.
"Hommaan taksin", poika tyytyi toteamaan ja käveli ulos sairalaan ovista, Mandy varmasti tulisi perässä.

Taksi saapuikin sopivasti tuomasta edellisiä asiakkaita sairaalalle, joten Milo sai napattua kyydin. Poika istahti auton takapenkille ja sanoi kuskille, että odotettaisiin vielä toista. Mandy varmasti tulisi kohta, ei nyt lähtöjutuissa voinut kauaa kestää. Milo heilutti jalkaansa hermostuksissaan ja raapi niskaansa. Jotenkin tuleva lähtö tuntui liian vaikealta, vaikken sen pitäisi tuntua pahalta.

'I don't know where to go
What's the right team
I want my own thing
So bad I'm gonna scream
I can't choose, so confused
What's it all mean
I want my own dream
So bad I'm gonna scream'

//Yhyy, oli pakko laittaa noi sanat tohon :'D

// :,)

Mandy ehti hetken aikaa kävellä laiskasti sairaalan käytävää pitkin, kunnes Milo otti hänet kiinni pidemmillä jaloillaan. Kauaa urheilija ei tytön vieressä pysynyt, mutisi jotain taksin hommaamisesta ja pian poika oli kiirinyt Mandyn edelle. Haaleanvihreät silmät tapittivat hetken aikaa Milon selkää tyhjyyttä hehkuen, mutta sitten katse laskettiin takaisin alaviistoon.
Oliko se vain Mandyn kuvittelua, kun tyttö ajatteli tästä kehittyvän vielä melkoinen soppa? Tai jos ei soppa, niin myrsky.

Pahis ilmoitti lähtönsä infoon, jossa hänelle toivotettiin hyvää päivänjatkoa. Tyttö ei vaivautunut edes tekohymyä väläyttämään blondille, joka hymyili Mandylle kuin Naantalin aurinko. Hymyilkööt vain, jos se saisi paremmalle tuulelle. Mandyyn se ei tosin tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Oikeastaan se vain tuntui ärsyttävän Mandya enemmän.
Kun Mandy ei edes jaksanut tekohymyä loihtia kasvoilleen, niin se ei tainnut olla kovin hyvä juttu.

Blondi astui ulos sairaalan itsestään avautuvista ovista ja näki edessään taksin, jonka kyydissä Milo jo istui. Valmiina lähtöön. Mandy kiersi auton toiselle puolelle ja avasi oven istuutuen sitten aloilleen. Hänen ja Milon välissä oli tyhjä väli, jota Mandy ei uskaltanut täyttää. Oikeasti tyttö olisi tahtonut puhua, selvittää heidän välillään olevan kitkan perusteellisesti. Mutta sitä ei yksinkertaisesti pystytty tekemään, Mandyn keho ei toiminut. Tyttö istua jumitti paikoillaan tuijottaen edessä olevaa penkin päänojaa tiiviisti.
Sanoja ei tunnuttu saavan ulos suuta, ja se jos mikä oli hyvin turhauttavaa.

Taksi ajoi sanottuun osoitteeseen, Milo ojensi pyydetyt rahat kuskille ja nousi vähin äänin ulos taksista. Poika ei taakseen katsonut, että tulisiko Mandy perästä. Ei hän yksinkertaisesti pystynyt katsomaan juuri nyt Mandyä silmiin, se kuitenkin tavallaan teki kipeää. Olisi helpompi vain pakata, ottaa laukut ja lähteä ovi perässään kiinni laittaen. Ei mitään hyvästejä, ei mitään haleja ja sanoja. Kuin repäisisi laastarin irti yhdellä kerralla, ei kiduttamista.

Milo painoi hissin kerrokseen, joka lähti heti. Mandy ei ainakaan tähän samaan kyytiin ehtinyt, ihan hyvä vain. Poika avasi kotioven ja jätti kengät eteiseen. Nuorukainen käveli suoraan huoneeseensa, otti suuren urheilukassin ja toisen ison matkalaukun. Niihin saisi tarpeeksi vaatetta. Loput tavarat ja vaatteet saisi Milon porukat ja Mickey hakea, hän itse ottaisi vain tarvittavan. Toki poika varmaan porukoitaan auttaisi, mutta niin mieluummin, että Mandy oli vaikka koulussa. Muutama kuukausi pitäisi ainakin olla pidemmällä välillä, sitten se helpottaisi. Ehkä.

Mandy tiesi, mitä Milo ajatteli. Mandy ei kuitenkaan tahtonut tiedostaa sitä, vaan yritti täyttää päänsä toisenlaisilla ajatuksilla. Esimerkiksi sillä, että mitä ruokaa hänen täytyisi käydä kaupasta vielä tänään ostamassa.
... Miksi tyttö ei keksinyt mitään muuta ajattelemista? Miksi tuo sama ajatus pyöri hänen mielessään kuin hyrrä. Ajatus tuntui tyhjältä ja väärältä, mutta se oli ainoa ajatus, mikä toi edes jotain lohtua.
Lohtu oli ehkä väärä sana. Ajatus toimi pikemminkin korvikkeena todellisuudelle.

Taksi saapui kerrostalon pihalle ja Milo oli ensimmäisenä ulkona. Mandy astui hitaasti ulos autosta ja sulki oven. Milo oli jo ehtinyt kerrostalon sisälle. Mandy seisoi pihalla jonkin aikaa, kunnes havahtui viimein ajatuksistaan. Taksi oli jo tiessään ja kaikkialla oli autiota. Tyttö sipaisi hiuksiaan pois kasvojensa edestä, kun lähti kävelemään kohti ovea, jonka taakse Milo oli jo jonkin aikaa sitten karannut. Mandy pääsi jopa porraskäytävään asti, kunnes hänen jalkansa tuntuivat liimautuvan kiinni lattiaan.
Mandy tiesi, mitä Milo ajatteli. Hän ei edelleenkään tahtonut tiedostaa sitä, mutta keholla tuntui näköjään olevan oma tahto. Vaikka blondi ajatteli, että hän menisi nyt hissiin ja astuisi asuntoonsa, jalat eivät toimineet.

Joten niin. Mandy jäi liimautuneena seisomaan pohjakerroksen oven eteen, jonka toisella puolella koittaisi jollekulle vapaus. Mutta sitä vapautta ei Mandy tahtonut eräälle henkilölle antaa. Ei ainakaan vielä.

Nuorukainen pakkasi tärkeitä vaatteitaan laukkuihin. Paidat, housut, bokserit, urheilukamat, juhlavaatteet, sukat ja kaikki muukin turha saatiin ängettyä kasseihin. Vielä pyyhkeitä muutama. Sitten hiustenhoito tavarat, hammasharja ja tahna, kasvojen pesunesteet ja muukin kosmetiikka. Nyt olisi tarpeellinen tavara. Poika nappasi vielä pari juttua pöydiltään ja katseli tyhjenneitä vaatekaappeja. Loput tavarat huoneestaan hän veisi vanhemmilleen, osan vielä ottaisi myöhemmin mukaansa tulevaan kotiinsa kenties? Kyllä ne sen aikaa voisi tuossa huoneessa odottaa.

Saatuaan laukkunsa kiinni Milo nappasi urheilukassin olalleen ja matkalaukun alas pyörilleen. Poika veti laukkuaan perässä ja änkeytyi ulos huoneestaan. Mandyä ei vielä ollut kuulunut, ties minne tyttö oli jäänyt. Ehkä lähtenyt taksilla eteenpäin? Toivottavasti. Milo katsahti kotiaan, entistä kotiaan ja huokaisi. Poika nappasi autonsa avaimet käteen, laittoi kengät jalkaansa ja avasi oven. Sitten hän tarttui kiinni matkalaukun vetokahvaan ja astui ulos ovesta. Jopa nämä tavarat painoivatkin.

Milo käveli hissiin, joka odotti ylhäällä. Tämä änkeytyi nyt hissiin, painoi sen pohjakerrokseen ja katsoi itseään peilistä hississä. Hyvältä näytti, ainakin siedettävältä. Hissi saapui pohjakerrokseen ja Milo kauhukseen huomasi hissin ikkunasta, että Mandy seisoi oven edessä. Tiestä ei tulisi helppoa.

Milo veti laukkuaan perässään ja kannatteli kassia olkapäällään. Poika asteli Mandyn eteen, katsoi pikaisesti silmiin tätä ja otti askeleen sivulle, jotta pääsisi tytön ohi helpommin näiden tavaroidensa kanssa.

Mandy seisoi paikoillaan ja odotti tuomiota, jonka hän pian tulisi saamaan, jos hän seisoisi siinä yhä. Mutta... Se sama tuomio tulisi luultavasti lankeamaan blondin ylle missä tahansa hän seisoisikaan.
Tyttö tajusi elättelevänsä armahdusta, jos hän seisoisi tässä. Ovien edessä.

Hissi saapui alas ja Mandyn silmät kohosivat nopeasti ylös lattiasta. Milo seisoi hänen edessään ja vilkaisi tyttöä nopeasti. Blondin huulet raottuivat, sillä tyttö oli valmis puolustautumaan.
"Sä et voi lähteä", tyttö sanoi, tiukasti ja suoraan. Suu meni tiukaksi viivaksi hetkeksi aikaa.
"Sun täytyy.. Sun täytyy ajatella Jasperia", Mandy sanoi ja katse harhautui pois Milosta. Sydän jyskytti kuuluvasti rinnassa ja aiheutti tytölle panikointia.
"Sä et voi lähteä", tyttö sanoi jälleen ja katse palautettiin takaisin Miloon, joka oli lähestymässä tyttöä. Mandy nielaisi hiljaa ja keräili rohkeuttaan, joka tuntui sillä hetkenä olevan kadonneen jonnekin syvälle.

"Mä rakastan sua.." pahis kuiskasi, kun Milo oli astunut hänen ohitseen. Mandy kääntyi varovaisesti urheilijan puoleen ja katsoi tätä lohduttomana.
"Mikset sä.. Mikset sä usko mua.." Mandy sopersi hiljaa ja nielaisi jälleen. Kurkussa tuntui olevan jokin este, joka oli pakko saada pois.

Milo vain tuijotti Mandyä tämän puhuessa. Tyttö kyllä tiesi ettei nuorukainen Jasperia ollut jättämässä. Toinen vain yritti moralisoida Miloa jäämään, nyt se ei tulisi onnistumaan. Milo oli päättänyt lähteä, muuttaa pois, lentää pois ja sitä rataa, vain ihme saisi käännettyä pojan pään. Ja se ihme olisi joku pojan sisällä, ei mikään ulkopuolinen asia. Astellessaan Mandyn ohi kylmästi jäi poika vielä hetkeksi paikalleen kuullessaan sen samaisen rakkauden tunnustuksen.

"... Ehkä siks, että.. että se ei oo kaiken tän jälkeen kovin uskottavaa...", Milo vastasi kääntämättä päätään ja avasi sitten oven. Poika veti laukkuaan perässään ja käveli kohti autoaan. Avaimia painettiin ja valot välähtivät ovien aukeamisen merkiksi. Milo avasi takakontin, heitti laukkunsa sinne ja sulki sitten kontin. Nuorukainen tuijotti hetken eteensä ja asteli ajajan paikalle. Poika istahti etupenkille ja laski kätensä ratille, avaimet vielä sormissaan. Jokin ei antanut laittaa avaimia kiinni autoon ja kääntämään niitä niin, että auto käynnistyisi. Milo vain tuijotti eteensä.

Kun Milo oli sanonut ainoat sanansa, pimeys laskeutui Mandyn ylle. Eikä tyttö herännyt siitä vasta, kun tajusi olevansa asuntonsa eteisessä. Mandy istui lattialla ulko-oveen nojaten ja tuijotti alaviistoon poissaolevasti. Tytön katse alkoi harhailla nopeasti ympäriinsä, sillä Mandy ei muistanut, miten hän oli tullut asuntoon. Miksei hän muka muistanut siitä mitään?

"... Ehkä siks, että.. että se ei oo kaiken tän jälkeen kovin uskottavaa..."

Pahis rutisti silmänsä tiukasti kiinni ja puri alahuultaan kovaa. Tyttö nousi ylös maasta ja jätti eteisen taakseen. Mandyn kädet olivat nousseet hiusten sekaan, kun tyttö käveli ympäriinsä olohuoneessa. Kaikki tuntui yhtäkkiä murenneen, mikään ei enää ollut niin kuin olisi pitänyt olla. Elämä tulisi muuttumaan. Elämä ilman sitä idioottia urheilijaa tulisi olemaan huomattavasti vaikeampaa kuin Mandy oli kuvitellut. Jos olo tuntui tältä jo nyt, miltä se mahtaisikaan tuntua huomenna. Tai silloin, kun hän saisi Jasperin käsiinsä.

Mandy riensi sitten Milon huoneeseen ja suoraan ikkunan luo. Oliko tyttö ollut kauankin tiedottomana, oliko Milo jo kadonnut jäljettömiin autonsa kanssa?
Siellä tuttu auto yhä oli. Mandy päästi värisevän henkäyksen huuliensa välistä ja silmät täyttyivät välittömästi vedellä. Milo ei ollut vielä lähtenyt. Milo oli vielä hänen silmiensä tavoitettavissa.
Ja se tuntui pahalta. Sillä eihän Mandy pystyisi pidättelemään Miloa enää mitenkään.

Blondi otti pari askelta kauemmas ikkunasta ja istuutui eksyneenä Milon sängylle. Tyttö rohahti makaamaan siihen ja laski kätensä silmilleen tahtoen, että hän vajoaisi uneen.

Milo tuijotti eteensä ajatuksissaan, tai oikeastaan pojan päässä ei erityisemmin liikkunut mitään. Jokin vain esti tekemästä sitä liikettä, että auto lähtisi käyntiin ja pakki laitettaisiin päälle. Nuorukainen vain oli. Ja sitten tapahtui se jokin ihme, joka sai Milon nousemaan autosta, sulkemaan auton ovet ja kävelemään takaisin sisälle. Milo ei malttanut enää odottaa hissiä, vaan lähti juoksemaan portaita ylös.

Ei hän pystynyt tähän! Mandy oli puhunut totta, tai näin Milo oli ehtinyt itselleen autossa uskotella. Kaikki muuttuisi nyt paremmaksi! Ihan varmasti. He voisivat vielä yrittää uudestaan. Se jokin ihme oli saanut Milon taas järkiinsä, se jokin ihme nimeltä sydän oli saanut pojan taas tuntemaan. Nuorukainen oli aina pitänyt Mandystä, ehkä se vaatisi hieman aikaa tunnustaa oikeasti oikeaa rakkautta, mutta se aika olisi sen väärti. Milo ei voinut jättää Mandyä, eikä Jasperia.

Milo harppoi portaita kunnes oli ovensa edessä. Heidän kodin oven edessä. Ei vain Mandyn kodin, tai Milon, vaan heidän. Poika avasi oven tärisevin käsin ja juoksi sisälle. Milo huomasi Mandyn sängyllään ja katsoi hetken oven suusta tuota neitokaista. Milo tärisi, pojan silmät vetistyivät ja poika tunsi, kuinka halusi vain halata Mandyä. Rutistaa tätä kaiken tämän jälkeen.

"Mandy..", Milo aloitti seisoessaan makaavan tytön edessä, "... en mä pysty lähtemään."
Sitten poika nosti Mandyn istumaan ja siitä seisomaan, sitten halaten tätä lujasti ja varmasti. Milo painoi päänsä Mandyn olkapäälle, blondien hiusten sekaan ja halasi.
"En vaan pysty", Milo sanoi vielä hiljaa.

Mandy ajatteli vajonneensa uneen, kun kuuli ovelta ääniä. Eihän asunnon avainta ollut kellään muulla kuin hänellä ja Milolla, joka oli luultavasti jo ajanut pois pihalta. Nyt, kun Mandy avaisi silmänsä, hän näkisi Milon seisomassa lähellään.
Tyttö halusi nähdä Milon, joten Mandy avasi silmänsä. Hänen silmänsä kohtasivat edessä seisovan Milon kasvot nopeasti. Miksi unet olivat aina ihania, ja sitten herätessä joutui pettymään, kun uni ei ollutkaan totta.
Eli... Kun Mandy pystyi unessaan tiedostamaan Milon jättäneen hänet, niin luultavasti kaikkein parasta olisi nyt se, että Mandy ei huomiosi Miloa. Niin uni pysyisi mahdollisimman realistisena ja siitä herätessä olo ei olisi niin huono.
Ehkä. Toivottavasti.
Joten Mandy laski katseensa pois Milosta ja toivoi unensa muuttuvan.

Mutta yhtäkkiä tyttö olikin vedetty seisomaan ja häntä halattiin. Kädet, jotka pitivät häntä vankinaan, tuntuivat kammottavan aidoilta. Juuri sellaisilta, millaiselta Milon kädet tuntuivat. Mandy haukkoi hiljaa henkeään ja silmät harhailivat ympäriinsä. Tämä oli vain unta. Unta, jossa Mandyn olisi nyt itkettävä ilosta.
Jokin asia oli kuitenkin pielessä. Unessa ei tuntenut eikä pystynyt tarkasti kuvittelemaan asioita. Unet olivat vain 'jotain sinne päin' -tyylisiä. Milo tuntui aidolta. Milon vartalo, Milon tuoksu, Milon ääni...

Pahiksen huulet vääntyivät mutrulle samalla, kun silmät alkoivat kostua. Mandy veti keuhkonsa täyteen happea ja alkoi vasta nyt tajuta, että tämä koko tilanne olikin totta. Milo oikeasti oli siinä, palannut takaisin Mandyn luokse. Siinä Milo nyt oli, halaamassa tyttöä.
"..." tytön huulet liikkuivat, mutta ääntä ei ensiksi kuulunut. "... Senkin.. Itkupilli..." Mandy puuskahti ja kyyneleet tulvahtivat kuin purona poskille. Tyttö henkäisi epäuskoisesti ja kädet nousivat pitkin Milon kylkiä ja kietoutuivat tiukasti toisen ympärille. Mandy rutisti silmänsä tiukasti kiinni ja kasvoille oli syntynyt itkuinen irvistys.
Hän ei enää koskaan päästäisi Miloa lähtemään.

Milon käsi silitteli tytön selkää. Poikaa itketti, muttei hän halunnut päästää tunteitaan. Eihän pojat itke! Nuorukainen ei kuitenkaan voinut pidätellä kyyneliään, jota vain valuivat pitkin poskia Mandyn hiuksiin. Milo halasi tyttö hieman vielä kovemmin. Oi kuinka tämä tuntui hyvältä, todelliselta ja aidolta. Kerrankin. Molemmat olivat selvinpäin, kaikki tapahtui nyt. Milo nosti päänsä pois toisen olkapäältä, siirsi kädellään toisen hiuksia ja irrottautui hieman vielä kauemmaksi, kuitenkin yhä pitäen käsiään toisen selällä.

Poika siirsi Mandyn hiuksia pois tytön kasvoilta ja katsoi punertavin silmin suoraan tuota tyttöä silmiin. Milo vain tuijotti, sanomatta sanaakaan. Hän halusi varmistaa, että Mandy oli siinä. Oikeasti.
"Mandy..", Milo aloitti, mutta jätti lauseen kesken. Poika päätyi vain painamaan pienen suukon toisen otsalle ja sitten halasi tyttöä vielä uudestaan.
"... Onks tää joku uus alku? Meidän uus alku?", Milo sanoi sitten ja katsoi tytön kasvoja tutkien. Pojan toinen käsi asettui Mandyn olkapäälle, toisen yhä pitäen kiinni Mandyn selästä.