With me disaster finds a playfield

//Lucyn asukokonaisuus + kengät joilla on ihanteellista juosta ♥

Kello 21.30 lauantai-iltana

Pelottavaa...
Miten näin nopeasti tuli pimeää? Mitä jos joku hyppää puskasta ja pakottaa tekemään kanssaan jotain kamalaa? Ei hän pääsisi karkuun, jos ihan oikeasti joku mielipuoli tulisi ja raiskaisi.. Ei tällainen hentoinen tyttö mitään sellaiselle korstolle mahda, korkeintaan saa annettua toiselle oikein makoisat naurut yrittäessään epätoivoisesti kiljua ja potkia ja purra jaja...
Blondi käännähti vauhkona ympäri kuultuaan viereisessä puskassa rasahduksen. Sydän oli hypähtänyt kurkkuun ja koko vartalo vapisi kauttaaltaan kun neito oikein odotti, että joku ryntäisi pois puskasta. Jos hän erehtyisi nyt avaamaan suunsa, ei sieltä pääsisi muuta kuin vain kovaa kiljuntaa, joka kyllä loppuisi hyvin nopeasti, sillä hänen äänihuulensa eivät pystyneet tuottamaan kovinkaan kauaa kestävää ääntä.
Hetken Lucy odotti katse naulittuna puskaan, josta ei kuitenkaan kukaan tai mikään hypännyt esiin, jolloin hän uskalsi huokaista helpotuksesta ja höllätä otettaan rintaa vasten painetusta, valkoisesta laukusta, joka sisälsi kännykän, penaalin, lehtiön ja poikkihuilun, hänen koko omaisuutensa. Mykkä siirsi kihartavan hiussortuvan kasvoiltaan takaisin paikoilleen rauhoitellen itseään jauhamalla mielessään, ettei ollut mitään hätää. Hän vain kuvitteli kaikenlaisia kamaluuksia sen vuoksi, että oli juuri katsonut kauhuelokuvan ystävänsä luona, joka oli saanut hänet tavallista pelokkaammaksi.
Niin sen täytyi vain olla.
Lucy ei niinkään pelännyt pimeää, mutta yksin käveleminen, autiossa, pimeässä puistossa jonka tietä valaisivat valot oli kuitenkin hänen hermoilleen aivan liikaa. Mutta hänen ei kannattaisi jäädä vain seisomaan siihen vaan jatkaa matkaa kotiin.

Okei, ei tämä nyt niin pelottavaa ollut. Kukapa hullu nyt hänestä kiinnostuisi, kun hän ei edes ollut kaunis? Pedofiilit kiinnostuivat vain kauniista tytöistä, ei hänenlaisistaan laihoista, pieniä mallintöitä tekevistä, mykistä neidoista.
Varmuuden vuoksi blondi vilkaisi taakseen ja huomasi kaksi miestä, jotka kävelivät parin kymmenen metrin päässä hänestä. Hän käänsi nopeasti katseensa takaisin eteensä ja kannusti itseään sulkemaan mielestään kaikenlaiset kamaluudet, joita hänen mielikuvituksensa tällä hetkellä tuotti. Varsinkin nyt kun hän oli nähnyt kaksi miestä.
Helvetin naurettavaa, Lucy! Miehet olivat aivan varmasti vain pienellä kävelyllä. Niin, niin sen täytyi olla. Ei mitään muuta.
Kaiken varalta hän kuitenkin kovensi kävelyvauhtiaan ja jatkoi matkaansa. Neito vilkaisi hetken päästä olkansa ylitse ja näki edelleen ne samat miehet perässään. Okei, nyt hänen oli oikeus alkaa panikoida. Ei voinut olla täysin sattumaa, että miehet eivät olleet vielä kadonneet hänen takaansa tien haarauduttua jo useaan otteeseen.
Ja tämän ajatuksen saattelemana mykkä tyttö lähti juoksemaan sen minkä jaloistaan pääsi. Jos miehet olivat tosiaankin hänen perässään, alkaisivat nämäkin juoksemaan, jotteivat kadottaisi häntä näkyvistään. Jälleen luotiin vilkaisu taakse ja siellä ne miehet edelleen olivat, nyt juosten.
Voi helvetin kuusitoista! Miksi hänen piti lähteä näin myöhään liikkeelle? Miksei hän vain pyytänyt isää tai äitiä tulemaan hakemaan hänet kotiin? Kuinka idiootti hän osasikaan olla?

Juuri kun hän oli nostamassa katseensa eteensä ja kääntymässä toiselle hiekkatielle, tunsi Lucy tömähtävänsä jotkakuta vasten ja sen enempää tajuamatta kaatui takapuolelleen maahan päästäen automaattisesti irti laukustaan ottaakseen vastaan käsillään, mutta liian myöhään. Hän voihkaisi hiljaa, sillä tällä hetkellä tuntui siltä kuin häntäluu olisi murtunut ja jalat menneet täysin veltoiksi.
Siihen päättyi hänen pakomatkansa..

// brandonin nyt heitin mukaan, kun se oli helpoin sijoittaa :---D

San Diegon katuvalot valaisivat pimeiksi käyneitä kujia, kun kello alkoi olla puoli kymmenen. Yöelämä alkoi olla kovimmillaan, siitä kertoivat myös keskustasta kantautuva yökerhojen pauhu.
Tavallisesti Brandon Moore olisi ollut osa sitä suurta ihmisporukkaa, jotka viettivät aikaisen lauantai-iltansa juomalla itsensä känniin, ehkä tanssimalla, iskemällä naisia ja sitten lähtemään kotiinsa (tai vastaavasti sen naisen kotiin, joka roikkuisi hänen käsipuolessaan.)
Nyt jätkä kuitenkin oli vain kävelemässä kotiinsa töistä ja samalla Brandon todellakin mietti, mitä helvettiä hänelle oli tapahtumassa. Hän, Brandon Moore, kävi töissä. Hän oli tulossa töistä ja hän oli menossa suoraan kotiinsa, eikä edes harkinnut piipahtavansa baarissa ottamassa muutamaa olutta tai tulevansa viinakaupan kautta kotiin.
Nuorukainen pudisteli päätään ja sipaisi lyhyen parransängen peittämää leukaansa, hän oli tulossa hulluksi. Pitäisi varmaan mitä pikimmiten aloittaa taas ryyppääminen, hänhän oli muuttumassa tätä menoa ihan kunnon kansalaiseksi.

Käsi etsi mustan, kuluneen nahkatakin taskusta tupakka-askin. Kansi pukattiin auki ja yksi savuke keploteltiin ulos, ja pian siihen iskettiin tuli. Siniharmaiden silmien katse seurasi savukiehkuroiden kiemurtelua iltataivaalle, ennen kuin Brandon potki pikkukiviä edellään ja veti keuhkonsa täyteen tupakan savua. Nykyään nuorukainen poltti lähinnä tottumuksesta – oikeasti hänellä teki mieli tupakkaa ehkä kerran kuukaudessa. Toisaalta se rauhoitti hänen hermojaan, joten ei kai siinä nyt mitään pahaakaan oikeastaan ollut? (muuta kuin keuhkosyövät ja kaikki mahdolliset muut sairaudet, joita tupakanpoltto ehkä kenties edisti. Brandonia ei kiinnostanut niin paljoa, että hän olisi välittänyt. Nykymaailmassa kaikkeen saattoi kuolla.)

Ajatuksiinsa täysin uppoutunut Brandon ei tiedostanut lähestyviä askeleita, siniharmaat silmät oli painettu maahan ja jätkä tiedosti jonkun lähestyvän häntä vasta sitten, kun tuo joku törmäsi häneen – kirjaimellisesti.
Äkillinen törmäys horjutti pahiksen tasapainoa, mutta hyvin pian se korjaantui. Puoliksi poltettu tupakka tipahti karhealla hiekalle. Yllättynyt ilme silmissään Brandon laski katseensa maahan ja kohtasi blondin likan, joka näytti vähän kärsivältä.
"Mitä helv-" olivat ensimmäiset sanat mitä jätkä sai kakistettua suustaan. Sen enempää tuo ei oikeastaan ehtinyt sanoa, kun lisää jengiä ryntäsi paikalle: kaksi jätkää, ehkä parikymppisiä kavereita, jotka olivat löyhkästä ja katseesta päätellen ympäripäissään – silmät kiiltelivät humalaa ja himoakin (sitä ei ehkä näkynyt, mutta Brandon tajusi sen kyllä hetkessä, kun noiden äijien kuolaavat katseet osuivat pojan eteen kaatuneeseen tyttöön.)

"Hei, she tyttö on meidän pano, et koshke siihen!"
Brandon siristi silmiään kohottaessaan katseensa juuri puhuneeseen äijään. Epäuskoinen katse silmissään jätkä kohotti kulmaansa ja vilkaisi sitten blondia.
"Tytöltä ei varmaankaan oo kysytty mitään?"

//Shelevä :-))))

Ai helvetti kun jomottaa! Oliko hän juossut puuta päin tai jotain, kun vastus oli ollut niin järkähtämätön?
Tyttö nosti katseensa edessään seisovaan nuorukaiseen ja joutui toteamaan, että ei, kyllä hän oli ihan ihmiseen törmännyt, joka oli jos jonkinlainen helpotus. Miettikää nyt, kuinka noloa olisi ollut juosta puuta päin, vielä tietoisesti. Tosin ei kyseistä tapahtumaa olisi ollut todistamassa kuin nuo kaksi pelottavaa miestä, joiden askeleet lähestyivät kovaa vauhtia.
Nuorukaisen ulkonäkö ei saanut Lucyn kelloja soimaan, vaikka hän oli varma siitä, että oli varmasti nähnyt tämän koulussa. Se ei kuitenkaan ollut mikään ihme, hän kun ei ollut sattuneista syistä perehtynyt koulun klikkijärjestelmään sen erikoisemmin, saati sitten klikkiläisiin ja vielä miespuolisiin sellaisiin.
Helvetin helvetti... Hän ei enää ehtisi karkuun tässä tilanteessa. Häntäluuta särki aivan liikaa, oikein jomotti, että jalat vain kököttivät paikoillaan, aivan kuin niillä olisi oma tahto ja ne olivat päättäneet, että liikkuminen jäi tähän.

Kun kaksi miestä sitten vihdoin ja viimein tavoittivat hänet, siirsi blondi varovaisesti katseensa näihin ja tajusi heti, että nämä olivat päissään. Sen pystyi oikein haistamaan ja silmät näyttivät juuri samanlaisilta kuin kaikilla hänen tapaamillaan känniläisillä, joita tosin hän oli päässyt näkemään vieraillessaan äitinsä ja isänsä työpaikalla, sairaalassa.
"Hei, she tyttö on meidän pano, et koshke siihen!" sai Lucyn vavahtamaan kauhusta. Hän oli ollut oikeassa. Hän oli ollut oikeassa noiden kahden miehen suhteen! Pedofiileja molemmat!
Voieivoieivoieivoiei! Mitä hän voisi tehdä?

Sitten Lucy muistikin edessään seisovan blondin miehenalun, kun tämä puhui jotain... Jotain tytöstä... Hänestäkö? Uskaltaisiko hän pyytää apua tältä? Tällä hetkellä ei ollut parempaakaan vaihtoehtoa, koska pakoon lähteminen olisi täysin tuhoon tuomittu yritys, joten viimeinenkin oljenkorsi oli käytettävä, jos hän halusi selvitä pälkähästä.
Neito nousi väenväkisin ylös kovalta hiekalta häntäluun pistäen kivuliaasti vastaan ja ennen kuin kumpikaan miehistä ehti reagoida mitenkään, hän pujahti nuorukaisen selän taa vetäisten apuapyytävästi tämän hihaa. Kommunikointi ei nyt tähän hätään voinut muuttua sen paremmaksi. Tuskimpa kukaan herroista ymmärsi viittomakieltä, eikä lehtiö ja tussi ollut sattuneista syistä käden ulottuvilla.

Brandon tuijotti odottavasti tyttöä, joka hetken maassa istuskeltuaan kipusi hieman vaivalloisen näköisesti pystyyn ja pujahti jätkän oman selän taakse. Nahkatakin hihassa tuntuva nykäisy sai Mooren tuntemaan itsensä jonkun pikkulikan auttajaksi, vaikka tuskin blondi oli häntä paria vuotta nuorempi, jos ollenkaan – ele vain oli pikkulapsen avunpyyntö.
"Kaikesta päätellen ei", jätkä tokaisi sitten olkapäitään kohauttaen, katsoen kulmiensa alta kännisiä äijiä, jotka huojuivat tasaisesti edes takaisin paikallaan. Promilleja oli kyllä noilla kahdella aivan kiitettävästi, sen verran Brandon oli tutustunut elämänsä aikana alkoholiin.
"Joten jos vaan lähette kotiin nukkumaan", olivat seuraavat sanat, jotka jätkä sanoi, vaikkei jaksanutkaan edes toivoa, että miehet vain ottaisivat ja lähtisivät. Sen näki nälkäisestä katseesta, joka oli suunnattu Brandonin takana olevaan blondiin, ja sen näki elekielestä, joka kieli humalan lisäksi siitä, että jos nuorukainen ei pian siirtyisi, äijät juoksisivat hänen ylitseen.

"Lhuulet vaan", toinen miehistä ärähti, nyt jo vihaisen kuuloisena, eikä Brandon tarvinnut kovinkaan montaa aivosolua tajutakseen, että siinä oli hän, joka oli miehen ja tytön vieressä. Ja jos häntä ei olisi, äijät olisivat jo kovaa vauhtia kiskomassa vaatteita tuon vaaleaverikön päältä...
"Mhe hakataan shut!" miehistä pidempi uhosi ja astui askeleen eteenpäin.
Brandon pyöräytti siniharmaita silmiään ja ehti ohikiitävän hetken ajan miettiä, miten hän aina joutui tällaisiin tilanteisiin. Nyt hän ei edes ollut humalassa, hän oli menossa kotiinsa töistä ja sitäkään hän ei saanut tehdä rauhassa, ilman häiriötekijöitä.

Seuraavasta ajatuksesta Brandon ei ehtinyt saada kiinni, kun äsken eteenpäin astuneen miehen nyrkki jysähti suoraan hänen leukaansa. Hampaat iskeytyivät alahuuleen ja veren rautainen maku täytti hetkessä jätkän suun.
Hetken nuori mies roikotti päätään alaspäin, sylkäisi verta suustaan ja tunnusteli hieman oloaan, ainakaan yksikään hammas ei ollut tippunut. Pahis kohottautui pystyyn ja loi myrkyllisen katseen molempiin äijiin, jotka olivat purskahtaneet hikottelevaan nauruun.
"Tuota sun ei olisi todellakaan kannattanut tehdä", Brandon murahti pyyhkäistessään alahuulesta tihkuvaa verta.

Joku fiksumpi olisi ottanut jalat alleen tai ainakin soittanut poliisit paikalle, mutta Brandon... No, ei ollut mikään untuvikko tällaisissa tilanteissa. Toisinaan hän hankkiutui puoliksi tahallaan tappeluihin, ja nyt, kun Brandon olisi vain halunnut mennä kotiinsa, jotkut helvetin rakkarit tulivat mättämään häntä turpaan? Ja Brandon Moorehan ei lyöty ilman, ettei saanut sitä samaa moninkertaisena takaisin.
Ja ennen kuin se äsken lyönyt mies ehti tajutakaan, Brandon oli lyönyt tuolta silmäkulman mustaksi, iskenyt leukaan sellaisella voimalla, että isku tuntuisi vielä viikonkin päästä ja sitten vain tönäissyt kaverin tylysti hiekalle. Jätkä ei voinut vastustaa kiusausta vielä potkaista ohimennen maassa makaavan mahaa, ennen kuin käänsi katseensa siihen seuraavaan mieheen, joka ei enää näyttänyt niin huvittuneelta.
"Oliko vielä muuta?" Brandon ärähti ärtyneesti, katsoen pisteliäästi vielä pystyssä olevaa äijää, kääntäen sitten katseensa maassa makaavaan, kiroilevaan mieheen.
"Jos ei, niin häipykää vittuun täältä."

Toista kehotusta äijät eivät onneksi halunneet, vaan mies kiskoi maassa makaavan kaverinsa pystyyn ja lähti.
Brandon jäi alolleen hieromaan kivistävää leukaansa, veri valui tasaisena vanana alahuulesta eikä näyttänyt mitään pysähtymisen merkkejä.

Lucyn suu loksahti auki ja kulmat nousivat hämmästyneinä ylös, kun hänen edessään seisova nuorukainen oli saanut oikein mojovan iskun leukaansa yhdeltä känniääliöistä. Se oli väärin. Se oli niin hemmetin väärin! Mikä oli oikeuttanut humalaiselle miehelle tuollaisen teon? Ei sitten yhtikäs mikään! Tilanne ei ollut näyttänyt uhkaavalta näiden kannalta, joten millä logiikalla väkivalta tuli kysymykseen? Mutta nyt oli kuitenkin muistettava se, että nuo kaksi miestä ajattelivat kaikella muulla kuin järjellään, jos sitä edes näille oli suotu kun nähtävästi oltiin kännissä kuin käet.
Ja kaiken kukkuraksi miehet kehtasivat vielä nauraa moiselle tempaukselle. Kuinka alas ihminen oikein voi vajota? Jos hän olisi yhtään rohkeampi ja puolustuskykyisempi, olisi hän mennyt ja tirvaissut näitä niin kovaa, että näiden esi-isätkin tuntisivat sen. Mutta koska Lucy ei omistanut huomattavia lihaksia, saati sitten niissä piilevää voimaa, olisi koko homma mennyt suoraan sanottuna vituiksi.

Onneksi neidon auttaja ei näyttänyt saaneen turhan kovaa iskua puoleensa, sillä sen enempää Lucyn ja kahden miehen tajuamatta, oli jo miehenalku survomassa turpaan lyöjäänsä, joka näytti kaatuvan naurettavan helposti maahan. Blondin liikkeistä pystyi huomaamaan, että nyrkkitappelut eivät olleet tälle vieras asia, koska tämä tiesi täsmälleen minne lyödä ja vielä viimeistelyksi potkaisi maassa makaavaa surkimusta vatsaan.
Pieni voitonhuuto kaikui tytön pään sisällä katsoessaan maahan lyötyä miestä, josta ei enää olisi minkäänlaista vastusta kenellekään ja tämän kaveri näytti siltä, kuin olisi nähnyt aaveen. Raukka ei uskaltanut lähteä nyrkkisotaan ystävänsä tavoin, sillä lopputulos näyttäisi vahvasti samalta myös tämän kohdalla. Niinpä mies auttoikin ystävänsä maasta ja lähti karkuun.

Mykkä neito uskalsi nyt vihdoin ja viimein liikkua jälleen toimivilla jaloillaan, jotka johdattivat hänet heti ensimmäiseksi laukkunsa luokse, joka nostettiin nopeasti maasta ja pelastajan viereen käveltiin nopeasti. Hän kallisti pienesti päätään raottaen suutaan ja antoi silmiensä tarkastella hetkisen komeaksi osoittautuneen herran kasvoja, jonka alahuuli vuodatti rivakkaaseen tahtiin verta, mikä sai Lucyn kaivamaan laukkunsa kätköistä nenäliinapaketin ja täyden vesipullon. Vesipullon korkki avattiin ja itse pullo ojennettiin blondille miehenalulle, jotta tämä voisi huuhdella turhat veret pois suustaan.
Jääpalat olisivat vielä parempi vaihtoehto, sillä ne supistivat verisuonia ja näin ollen verenvuoto tyrehtyisi nopeammin, mutta ikävä kyllä hän ei ollut ajatellut tarvitsevansa niitä kotimatkallaan, joten oli pärjättävä ilman niitä. Onneksi hän oli kaiken varalta ottanut vesipullon mukaansa, huilua soittaessa kun suu pääsi kuivumaan.

Oikeastaan Brandon oli jo ehtinyt unohtaa sen vaalean tytön olemassaolon. Hän oli ensin ollut liian keskittynyt hakkaamaan sitä yhtä mulkkua, ja sen jälkeen hieromaan särkevää leukaluutaan ja pyörittelemään veren rautaista makua suussaan.
Vasta siinä vaiheessa, kun hiekan rapina alkoi jälleen liikkeen merkiksi kuulua nuorukaisen takaa, jätkä muisti tytön, pyörähtäen kannoillaan, melkein törmäten uudemman kerran blondiin.

Toisen pällistellessä siinä Brandon laittoi merkille, että tyttö oli melkein hänen mittaisensa korkokengillään, ja sen lisäksi vielä sen, että toinen oli nätti. Itse asiassa, todella nätti...
Hän kuitenkin oli juuri ollut todistamassa tapausta, jossa kaksi miestä oli suunnitellut kovaa tahtia raiskaavansa tuon, ja sen verran myös Moorella oli tilannetajua, ettei tuo käynyt iskemään tyttöä. Sitä paitsi, tässä nyt oli vähän muutakin mietittävää kuin naiset.
Sen ajatuksen käydessä jätkän aivoissa, nuorukainen alkoi todella huolestua itsestään. Ikinä ennen ei ollut mitään muuta mietittävää kuin naiset, ja nyt muka oli? Hän oli seonnut sen onnettomuuden takia vielä pahemmin mitä hän oli edes alun perin luullut.

"Mitä sä pällistelet", Brandon päätyi murahtamaan jokseenkin epäkohteliaasti, kun tuntemattoman tuppisuun tuijottaminen alkoi käydä häiritseväksi. Loput solvaukset nielaistiin turvallisesti alas, kun tyttö antoi hänelle vesipullon. Siniharmaat silmät loivat siihen epäluuloisen katseen, ennen kuin Brandon otti huikan, purskutti hieman suutaan ja sylkäisi verestä punaiseksi värjäytyneen veden ulos suustaan. Hyi helvetti.
Nyt Brandon oli sitä mieltä, että hän todella tarvitsisi muutamaa huikkaa, ja katui sitä, ettei ollut lähtenyt töistä päästyään kaljakauppaan.

Pahis toisti äskeisen, sylkäisi vedet ulos, vaalean hiekan muuttuessa aavistuksen punaiseksi poian verestä.
"Kiitti", Brandon mutisi suunnaten katseensa tutkivana vaaleaverikköön.
"Ootko sä kunnossa?" jätkä kysyi hetken kuluttua matalasti epäröityään useamman hetken. Ei hän ollut mikään prinssi valkealla ratsulla, ja silti Brandonista tuntui, että hän oli tätä nykyä enemmän tällaisissa tilanteissa kuin laki salli.

Hyvä, komistus otti vastaan hänen tarjoamansa veden ja teki juuri niin kuin hän oli uskaltanut toivoa. Nyt vain pitäisi saada selville, kuinka syvä haava oli, jos se vaikka sattuisi tarvitsemaan pari tikkiä pitääkseen veren sisällään. Mutta tuskin tikkejä tarvittiin, ei tuollainen isku niin pahaa vahinkoa voinut saada aikaan, eihän?
Lucy katseli tarkkaavaisena, kun miehenalku purskutti pariin otteeseen vettä suussaan ja sylkäisi sen maahan veren tuoman punan kera. Onneksi hän ei ollut ihminen, joka alkoi voida pahoin nähdessään vähänkin verta, sillä muuten hän olisi jo lähtenyt karkuun ennen pienen nyrkkitappelun alkua.

Pieneksi yllätykseksi kärttyinen herra kiitti häntä, vaikka hän oli jo ehtinyt uskoa, että tuo käskisi hänen painua helvettiin tai vastaavaa, olihan kaikki tämä ollut vain ja ainoastaan hänen vikansa. Ilman häntä, komistus ei olisi saanut iskua puoleensa ja olisi saanut viettää iltaansa ilman ongelmia.
Miksi hän aina onnistui aiheuttamaan ongelmia ihmisille pelkällä läsnäolollaan?
Ystävällinen hymy kumpuili Lucyn huulille hänen nyökäyttäessään pariin otteeseen päätään vastaukseksi pelastajansa esittämään kysymykseen. Jostain syystä sen kuuleminen tuntui mukavalta. Ehkei vaaleaverikkö vihannutkaan häntä niin paljon, kuin hän oli jo ehtinyt päänsä sisällä kuvittelemaan. Kukapa nyt ei tuntisi edes pientä negatiivisuutta ihmistä kohtaan, jonka takia joutuu nyrkkitappeluun täysin haluamattaan?

Mutta tämä pelkällä elekielellä keskustelu ei tuntunut mukavalta mykän osalta, sillä hän tiesi, ettei sillä pitkälle pötkitty ihmisen kanssa, joka osasi puhua. Jos vastassa olisi kuuro tai toinen mykkä, olisivat asiat aivan toisin.
Blondi ojensi komistukselle nenäliinapakettinsa ja ryhtyi sitten kaivamaan laukustaan lehtiötä, jonka laittoi kainaloonsa samalla, kun avasi penaalinsa ja otti sieltä käteen osuvan tussin, joka oli tällä kertaa vaaleansininen. Penaalin vetoketju suljettiin ja laukun olkain nostettiin olalle, jonka seurauksena lehtiö otettiin kainalosta, siitä valkattiin tyhjä sivu ja hampailla tarrattiin tussin tuppoon, joka irtosi helposti pienellä vetäisyllä. Ja pian tussi alkoikin tuottaa tekstiä paperille.

"Kiitos paljon! En tiedä, mitä olisinkaan voinut tehdä, jos en olisi törmännyt sinuun. Olen pahoillani huulesi puolesta, tämähän oli kokonaan minun vikani. Kuinka voinkaan ikinä korvata tämän sinulle?" luki pienen hetken kuluttua lehtiössä kauniilla kaunokirjoituksella kirjoitettuna, joka käännettiin pelastajan puoleen samalla, kun toisella kädellä laitettiin tuppi tussin päähän.

Siniharmaat silmät tuijottivat epäileväisinä edelleen blondia, joka tällä kertaa tyrkytti nenäliinapakettia. Brandon pyöräytti silmiään ja mutisi jotakin epäselvää kaljakaupasta, mutta otti paketin vastaan. Veriset sormet jättivät tahraisia jälkiä koko pakettiin ja samalla, kun Brandon yritti onkia yhden liinan itselleen pyyhkäistäkseen vähän kasvojaan, kaikki muutkin tahriintuivat.
Nuorukainen kirosi ja vetäisi paperiliinan ulos välittämättä enää siitä, montako samalla sotki ja kirosi uudelleen. Tämä ei todellakaan ollut hyvä päivä.

Brandon pyyhkäisi suupielestään verta paperiin, tarkasteli hetken paperia ja pyyhkäisi uudestaan. Ei se haava nyt iso ollut, hampaat olivat ikävästi kolhaisseet huulta ja halkaisseet sen, kun se helvetin kusipää oli iskenyt leukaan, mutta Moore oli kyllä elämässään pahempaakin saanut kokea. Silti jatkuva verenmaku suussa alkoi pikkuhiljaa etoa ja Brandonin teki mieli oksentaa iltapäivällä syödyt eväät ulos.

Jätkä oli niin keskittynyt itseensä, haljenneeseen huulensa, veren makuun suussaan ja itsensä säälimiseen, että unohti taas tilapäisesti sen blondin. Seuraavan kerran, kun Brandon siirsi katseensa vaaleaverikköön, tuo raapusti jotakin lehtiöönsä.
Pahiksen silmät siristyivät ja Brandon näytti varmasti enemmän kuin kummeksuvalta. Mitä helvettiä se nyt oikein teki? Brandon kyllä ymmärsi, että blondi varmasti arvosti hänen apuaan ja sillä tavalla, mutta ei sen nyt mitään rakkausrunoja tarvitsisi alkaa kirjoitella...
Huvittunut virnistys käväisi nuoren miehen kasvoilla tuon pyyhkäistessä veriset sormensa paperilla puhtaiksi, pörröttäen kevyesti ruskeita hiuksiaan. Sehän se nyt tästä vielä puuttuisikin, että tuo tyttö alkaisi palvoa häntä jonain jumalana ja roikkuisi perässä ikuisuuksiin asti. Tosin, tuon näköinen likka kyllä saisikin roikkua...
No, ainakin Brandon alkoi käyttäytyä vähän oman itsensä tavoin.

Epämääräinen ja vaimea "eh", oli ensimmäinen sana, minkä jätkä sai kurkustaan kakistettua, kun tyttö oli kääntänyt tekstin häneen päin. Brandonin piti lukea se useaan otteeseen, että hän varmasti ymmärsi sen sanoman, ja mitä useammin hän sen luki, sitä useammin se piti lukea uudestaan, että jätkä todisti itselleen, ettei nähnyt vain harhoja.

"Oot sä tehny jonkun puhumattomuuslupauksen vai mitä helvettiä?" Brandon kysyi sitten kohottaen toista kulmaansa epäilevänä, kun oli varmistunut siitä, että kyllä, hän oli hereillä, ja tyttö näytti hänelle juuri lehtiötä, jolle oli kirjoittanut sanottavansa.
Oliko hän pelastanut jonkun hiton friikin?

Lucy siristi hivenen kiukkuisesti silmiään ja mutristi suutaan, kun herra puhui jostain puhumattomuuslupauksesta. Voi kunpa tämä olisikin niin helppo asia, sellainen jonka hän olisi itse päättänyt, mutta asia ei ollut niin.
Hän ei pitänyt tällaisista tilanteista, mutta mitä muutakaan pystyi odottamaan useimmilta ihmisiltä, kuin ajatusta, että hän vain pilaili näiden kanssa. Tämä oli kuin suoraan hänen painajaisistaan, jotka toistuivat melkein jokainen päivä, niin värikkäässä unimaalimassa kuin myös harmaassa todellisuudessa. Ja edelleen hän kammoksui näitä tilanteita, vaikka hän oli joutunut elämään mykkyytensä kanssa viimeiset 17 vuotta, joista 14 vuotta oli tiedostanut, ettei osannut puhua muiden tavoin.

Tytön olisi tehnyt mieli ottaa ja heittää lehtiö suoraan komistuksen naamaan ja huutaa haloo pahvi, tai muuta samantapaista, mutta sen hän jätti tekemättä, koska ei pystyisi puhumaan. Hän ei osaisi.
Lehtiö käännettiin takaisin itseä päin, jossa lukeva teksti yliviivattiin ja sen alle raapustettiin jo seuraavia vuorosanoja, jotka hän olisi mielellään sanonut heti, mutta niin kuin todettu, hänet oli kirottu mykkyydellä.
"Puhumattomuuslupaus? Pikemminkin puhumattomuuskirous, joka tunnetaan myös nimellä mykkyys." oli vastaus, jonka Lucy kirjoitti lehtiöönsä ja käänsi sen jälleen miehenalun puoleen purren hienoisesti huultaan seuraten samalla tämän reaktiota hänen vastaukseensa.

Kun hän oli varma, että toinen oli saanut luettua hänen lehtiönsä tekstin useammin kuin kerran, siirsi hän sen kainaloonsa ja viittoi käsillään hyvin tottuneesti "Olen friikki ja ylpeä siitä." vaikka arveli, ettei toinen ymmärtäisi mitään, mitä hän oikein 'sanoi'. Näiden vuosien varrella friikki ja outo -nimitys olivat tulleet hyvin tutuksi, eikä hän yllättyisi vaikka miehenalku seuraavaksi käyttäisi niitä, sillä sehän tuli heti ensimmäisenä mieleen, kun täysin vieraat ihmiset pääsivät tapaamaan hänet ilman minkäänlaista valmistelua siitä, että hän olisi erilainen kuin muut ikäisensä nuoret.
Hänen oli hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin oli, koska ei voisi millään keinolla muuttaa itseään sellaiseksi kuin haluaisi. Tällainen hän oli ja sillä selvä.

Pieni ärtyneisyys katosi kuitenkin hyvin nopeasti Lucyn kasvoilta ja tilalle tuli hieman vaivaantunut ilme, jossa oli myös sekaisin pientä surua, jota toi esiin vain enemmän raskas huokaisu katseen siirtyessä maahan.
Ei hän voisi toiselle olla vihainen tai mitään. Olihan tämä pelastanut hänet ja ihmiset olivat hyvin ennakkoluuloisia, vaikka toista väittivätkin. Hänen täytyisi kuitenkin nyt keskittyä siihen, että voisi korvata tapahtuneen komistukselle, jotta olisi tämän kanssa sujut edes jollain tavalla.

Brandon pyyhki hajamielisenä huultaan tuijotellessaan nyt omissa ajatuksissaan kuluneiden kenkiensä kärkiä. Hän oli väsynyt töidensä jälkeen ja vielä huonommalla tuulella kuin vielä hetki sitten. Jätkä ei ymmärtänyt, miten hän ei vain osannut pysytellä poissa tällaisista tilanteista, tai miksi se ylipäätään oli aina hän, joka törmäili tuommoisiin tyttöihin, joiden perässä juoksi jotkut ihmehörhöt... Tai törmäili pelkkiin tyttöihin ja keksi parempaakin tekemistä. Tai pelkkiin ihmehörhöin ja sai turpaansa. Ja antoi sen jälkeen takaisin.
Otsa käväisi hienoisella rypyllä, kun jätkä hieraisi toisella kädellä rystysiään, ainakin se oli saanut samalla mitalla ja enemmälläkin takaisin. Häntä ei noin vain moksittaisi ilman seuraamuksia.

Kun vierestä alkoi kuulua raapustusta, siniharmaat silmät kääntyivät takaisin tuohon outoon tyttöön ja lehtiöön, johon tuo selvästi kirjoitti taas jotain.
Toisen kääntäessä vihkonsa sanat Brandonille luettavaksi, jätkän olisi tehnyt mieli läimäistä itseään. Ei tuollainen käynytkään pahiksen mielessä – että tyttö saattaisi olla mahdollisesti myös mykkä, eikä vain joku friikkisekopää. Nuorukainen hieraisi otsaansa ja sätti itseään nähtyään toisen ilmeen. Brandon Moore loistaa jälleen tilannetajullaan ja älykkyydellään.
"Sori..." jätkä mutisi, silmissä välähtäessä pahoitteleva katse.
"En tienny." Eikä tajunnutkaan, mutta sitä Brandon ei ääneen myöntäisi.

Sitten blondi alkoi huitoa jotain ilmaa, ja hetken Brandon tuijotti toista kuin mielenvikaista, ennen kuin nuorukainen ymmärsi, että toinen viittoi.
"En mä tajua", jätkä totesi kallistaen päätään ja kohauttaen olkapäitään. Tyttö varmasti kyllä tiesi sen (tai ainakin arvasi), varmaan haukkui häntä tuossa parhaillaan kaikilla tuntemillaan sanoilla. Ei sillä, ettei Brandon itse olisi tehnyt samaa.

Olisi aivan kamalaa olla mykkä. Ajatus jysähti tylynä nuoren miehen päähän. Jos hän ei voisi puhua, niin... hän kommunikoisi lehtiön ja tussin avulla kuten tyttö? Ja tietysti viittomalla, mutta eihän siitä mitään apua olisi, kun ei sitä varmaan suurin osa ihmisistä edes osaa... Tai mistä Brandon tiesi oliko hän vain joku vähäjärkinen poikkeus, kun jätkä ei ollut koskaan aiheeseen perehtynyt.
Siniharmaat silmät tarkkailivat hetken blondia, ennen kuin Brandon tulisi siihen tulokseen, että tyttö oli suurin piirtein hänen ikäisensä, ja mitä luultavimmin se Astonia käyvä nätti mykkätyttö, josta hän oli joskus kavereiltaan kuullut. Joka toinen Brandonin ikäinen nätti tyttö tuskin olisi mykkä.

"Mut palatakseni edelliseen", jätkä aloitti sitten viitaten tekstiin, jonka blondi äsken yliviivasi, "tää huuli on pikkujuttu, usko pois, mä olen kokenut pahempaakin. Eli ei mitään korvaamisen arvosta."
Lyhyt olankohautus kertoi välinpitämättömyydestä ja siitä, ettei Brandonia oikeasti kiinnostanut paskan vertaakaan. Yksi haljennut huuli, ketä kiinnosti? Siinä ei ollut kerrassaan mitään korvaamisen arvoista ja tyttö puhui niin, kuin olisi valmis antamaan mitä tahansa Mooren vuoksi.

Blondi vastasi toisen pahoitteluun pudistellen pienesti päätään olkien kohautuksen kera yrittäen viestiä sitä, ettei se tämän vika ollut, ettei komistus ollut tiennyt hänen olevan mykkä. Hän näytti ulkoisesti aivan samanlaiselta kuin muutkin, eikä hänessä muuta erilaista ollutkaan kuin vain se, että hänen äänihuulensa eivät olleet harjaantuneet aivovaurion takia, joka esti häntä itseään oppimasta puhumaan vaikka hän ymmärsi muita aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa normaali ihminen. Eikä aivovaurio näkynyt päälle päin ja tuskin kenelläkään oli jonkinlainen röntgenkatse, jonka avulla tämä pystyi näkemään pintaa syvemmälle. Se olisi jo kyllä aika huolestuttavaa, jos sellainen ihminen olisi olemassa.

Aivan pakostikin Lucy naurahti hennosti miehenalun ilmeelle, joka oli ollut hyvin koomisen näköinen tämän seuratessa hänen viittomisiaan. Niinpä niin, niin kuin hän oli osannut olettaa, ei tämä ollut ymmärtänyt tavuakaan hänen 'sanomisistaan'. Harva osasi viittomakieltä, ellei itse ollut kuulovammainen, mykkä tai hyvin läheistä sukua tai vastaavaa ihmiselle, joka oli jokin edellämainituista.
"Viitoin, että olen friikki ja ylpeä siitä." päätti mykkä tyttö vielä kirjoittaa selvennykseksi herralle lehtiöönsä, sillä ei halunnut antaa sellaista kuvaa, että hän oli itseensä raivostunut nainen, joka haukkui toisia näiden ymmärtämättä sen minkä kerkesi. Hän veti vielä ylitse edelliset vuorosanansa ja käänsi lehtiön tekstin muidenkin nähtäväksi.

"Mutta kai minä nyt jotenkin saan hyvittää asian? Vaikkaaa..." kirjoitti Lucy heti komistukselle vastalauseeksi ja pohti näyttäessään tälle tuotostaan, mitä voisi tarjota tälle. Hän voisi tietysti ostaa tälle jotain? Niin, se ei olisi liian suuri palkkio siitä, että hänen nahkansa pelastettiin. Mutta hän ei tietystikään ostaisi mitään isoa ja kallista! Ehei, ei hänellä edes olisi varaa siihen. Jotain pientä, niin eiköhän se olisi siinä?
"Tarjoamalla vaikka jotain syötävää kahvilassa? Äläkä väitä vastaan, koska HALUAN korvata tämän jollain tavala, etkä pääse minusta eroon ennen kuin saan tehdä niin u.u" olikin teksti, jonka vaaleaverikkö kirjoitti uudelle, puhtaalle sivulle vedettyään ylitse edelliset sanomisensa ja oli juuri näyttämäisillään sitä miehenalulle, kun sitten lisäsikin siihen vielä yhden asian, jonka jälkeen vihdoinkin antoi sen julki tälle.

Lisänä luki: "Olen muuten Lucy, Astonin taviksiin klikitetty, ja ellen erehdy, sinä taidat kuulua pahiksiin? Muistan nähneeni sinut koulussa ja et ole kermalaisen oloinen, koska he lähtevät aina karkuun kun saavatkin selville, etten kuulu samaan kastiin."

Brandon silmäili toisen kirjoittaman tekstin läpi ja kohotti toista kulmaansa, huvittuneeksi luokiteltavaan sävyyn.
"No se sä kyllä olet", jätkä totesi sitten, muttei ihme kyllä lainkaan vittuilevasti, vaan lähinnä hyväntahtoisesti virnistäen ja huvittuneella äänensävyllä. Hän ei ehkä ensimmäisenä olisi mieltänyt noita sanoja samoiksi, jotka tyttö juuri äsken oli hänelle viittonut, mutta parempi kai näin, kuin että toinen olisi haukkunut hänet pystyyn ilman, että Brandon itse edes tajusi sitä?

Jätkä oli tunkenut kätensä nahkatakin taskuun ja onki sieltä nyt tupakka-askin ja pistikin samoin tein palamaan – se edellinen kun oli jäänyt kesken, kun ne yhdet äijät olivat tulleet rellestämään. Nyt se hyvä tupakka lojui tuolla jossakin maassa...
"Mä en usko, että sä poltat, joten en edes tarjoa", jätkä sanoi virnistäen rennosti, ennen kuin tunki askin takaisin taskuun. Blondi ei näyttänyt nikotiinihörhöltä kuten hän, eikä Brandon toisekseen halunnut jaella vähäisiä tupakkejaan joillekin puolituntemattomille likoille, vaikka hän olisi sitten kuinka nuo juuri pelastanut ties miltä hulluilta raiskareilta.

"Hei ihan oikeesti, mä en tartte mitään", Brandon sanoi puhaltaen tupakan savut keuhkoistaan. Okei, edelliset sanat olivat kusetusta alusta loppuun, hän tarvitsi vaikka mitä, muttei oikeastaan mitään sellaista, mitä tuo tyttö voisi hänelle tarjota.
Siniharmaat silmät loivat viileän katseen vaaleaverikköön, kun tuo lehtiönsä välityksellä käski häntä hyväksymään hyvityspyynnön. Brandonilla ei ollut aikaa tällaiseen.
... Hetkinen, oliko Brandon Moore juuri ajatellut, ettei hänellä ollut aikaa kahvi hetkeen nätin tytön kanssa? Hän oli todella, todella päästään vialla.
Nuorukainen luki tytön kirjoittamat tekstit, joutuen lukemaan pari kertaa esittelypätkän, ennen kuin sisäisti sen. Blondi toden totta oli se Astonin mykkä. Jätkä painoi nimen mieleensä ja naurahti sitten matalasti, imaistan tupakkaansa, antaen tuhkien karista hiljakseen hietikolle.

"Okei Lucy, miten vaan", Brandon hymähti, "jos kerta välttämättä haluat tarjota kahvit, niin ei kai parane kieltäytyä. Sinähän saattaisit vaikka käydä päälle." Viimeisten sanojen jälkeen pahis virnuili pirullisesti, Lucyn kaltaisesta tytöstä ei olisi mihinkään tappelussa Brandonia vastaan.
"Mä olen Brandon ja kai mut sitten pahikseksi luetaan. Enpä oo liiemmin tutustunut tohon klikkisysteemiin", jätkä tokaisi kohauttaen hartioitaan, ennen kuin antoi jo pienessä hetkessä loppuun palaneen tupakan tipahtaa maahan, pyöräyttäen pienellä liikkeellä sen kengänkärjellään sammuksiin.
"Mennäänkö sitten?"

Siniharmaat silmät napittivat komistuksen tekemisiä ja aivan pakostikin Lucy nyrpisti pienesti nenäänsä toisen kaivaessa tupakka-askin taskustaan.
Hyi. Tupakka on pahasta ja sitä paitsi maistuu pahalle. Kyllä, hän on maistanut sitä, eikä pitänyt siitä lainkaan. Neiti nimittäin ehti jo hetken aikaa luulla, että tukehtuu kuoliaaksi, kun sai niin kamalan yskäkohtauksen vedettyään ensimmäisen ja viimeisen kerran tupakan myrkkyjä sisäänsä. Mutta ei hänellä mitään tupakointia vastaan ollut, se oli jokaisen oma asia, polttaako vaiko ei, eikä hänellä ole oikeutta puuttua siihen.
Ja hän oli jo oikeastaan melkeinpä passiivinen tupakoitsija, kun isä kävi aina pihalla tupruttelemassa syöpäkääryleitä ja hän yleensä sattui myös olemaan siellä.
Lucyn huulilla käväisi pieni hymyntapainen kun miehenalku sanoi, ettei edes aikoaisi tarjota hänelle tupakkaa, koska uskoi, ettei hän polta. Naulan kantaan.

Kun herra pelastaja vihdoin ja viimein suostui hänen ehdotukseensa, ei Lucy voinut muuta kuin hymyillä vapautuneesti, silmät suorastaan säihkyen. Tämä oli mahtavaa! Hän saisi heti maksettua pienen velan pois päiväjärjestyksestään, eikä se jäisi häntä sen enempää vaivaamaan. Ja lisäksi hän oli iloisesti yllättynyt, ettei komistus, Brandon, ollutkaan niin pelottava kuin hän oli jo ehtinyt luulla. Olivathan pahiksetkin vain ihmisiä, vaikka näyttivätkin koulussa melko ilottomilta ja hyvä hänen on takertua stereotypioihin, kun itse vihaa niitä yli kaiken.
Vaaleaverikkö nyökkäsi vastaukseksi Brandonille aloittaen jälleen lehtiöönsä raapustamisen, jonka pian käänsi tätä kohden. "Saat päättää, minne menemme ja mitä tilaat. Koko lompakkoni on käytössäsi :)"

Ehkei tämä ilta ollutkaan niin kamala, loppujen lopuksi. Hän sai tutustua uuteen persoonaan ja vielä mennä kahvilaan tämän kanssa. Se jos mikä oli jo oiva saavutus hänelle, joka aina hieman karttoi miesseuraa. Tosin tähän aikaan illasta kyseinen seura oli enemmän kuin tervetullutta. Pakkohan se oli myöntää, että hän tunsi olonsa paljon turvallisemmaksi Brandonin kanssa kuin yksin kulkiessaan.

// hittasin vähäsen :---)

Pirullinen virnistys kohosi Brandonin huulille, kun Lucyn lehtiöön ilmestyneet sanat kertoivat, että koko lompakko oli jätkän käytössä.
"Miten olisi ensiksi uus auto mulle, sellainen valkoinen Aston Martin olis ihan jees... Ja sitten huvila merenrannalta, golf-kenttä, uima-allas ja limusiini ja helikopteri."
Pahis pörrötti toisella kädellään keskiruskeita sekaisia hiuksiaan ja antoi virneen levitä toiseenkin suupieleen.
"No jaa, ehkä mä tyydyn tällä kertaa siihen kahviin."

Hetken hiljaisuuden ja keskittyneen miettimisen jälkeen Brandon nyökkäsi suuntaan, josta Lucy oli tullut juostuaan suoraan päin näköä.
"Tuossa puiston laidalla on semmonen pikkukahvila, joka on koko yön auki. Mennään vaikka sinne."
Oikeastaan jätkälle oli ihan sama minne he menisivät, kunhan he menisivät, joisivat kahvinsa ja sitten hän pääsisi lopultakin kotiinsa ja nukkumaan. Pitkän työpäivän jälkeen Brandon ei ollut hilpeimmällä tuulella, vaikkei kahvit tuon näköisen blondin kanssa kuulostaneetkaan järin pahalta. Ehkä se olisi vain hyvä hyvitys huulesta, joka edelleen tihkutti hiljakseen verta, vaikka poika tasaisin väliajoin painoikin veritahroihin sotkeutunutta paperia sitä vasten.

Nuorukainen lähti hiljakseen lampsimaan eteenpäin hiekkatietä ja oletti automaattisesti Lucyn seuraavan perässä, niin kuin tuo tekikin. Kahvila ei järin kaukana ollut, joten ei kestänyt enempää kuin pari minuuttia, ennen kuin Brandon jo avasi lämpimillä ruskean sävyillä sisustetun kahvilan oven Lucylle ja asteli tytön perässä sisään.

//:-))))

Lucy asteli sisään kahvilaan, luoden kuitenkin ensiksi sädehtivän hymyn hänelle oven avanneelle herralle kiitokseksi, ja antoi katseensa kiertää koko kahvilan läpi. Vähän ihmisiä, mutta ei ihmekään, kello oli sen verran paljon, että suurin osa oli jo makoilemassa sängyssään tai jopa nukkumassa ja harvalle tuli mieleen lähteä kahvilaan tähän aikaan.
Hänen silmänsä kiinnittivät erityisesti huomiota hieman tuonnempana istuvaan nuoreen pariin, jonka osapuolet näyttivät niin kovin rakastuneilta, etteivät malttaneet olla hetkeäkään hiplailematta toisiaan. Tällä näylle mykkä mutristi huuliaan, jonka jälkeen siirsi huomionsa tiskille, jonka luokse oli kävellyt.
Tekstiä alkoi jälleen ilmestyä lehtiöön, joka käännettiin tiskin takana seisoskelevan naisen puoleen ystävällisesti hymyillen.

Nainen katsoi hivenen kummastuneena oudosti kommunikoivaa tyttöä ja joutui pariin otteeseen lukemaan uudestaan ja uudestaan tytön kirjoittaman tekstin, sillä ei vain mahtanut uskoa tätä todeksi, ja sen myös huomasi tämän ilmeestä. Blondi ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan käänsi sitten odottavan katseensa Brandoniin. Nainen oli aivan varmasti saanut selvää, mitä hän halusi ja nyt olisi komistuksen vuoro kertoa tilauksensa.
Kassanainen kuitenkin alkoi hetken kuluttua jo toteuttaa Lucyn tekemää tilausta, eikä näin ollen ehtinyt ottaa herran toivomusta korvansa taa. Tiskille ilmestyi suuri suklaamuffini, pala vadelmakakkua, kermakaakao, sekä vesilasi, joka oli täynnä jääpaloja.
Ai miten niin herkkupeppu? Ei kai se nyt rikos ollut, että rakasti kaikkea makeaa. Ei ainakaan Lucylle, se oli pikemminkin maanpäällinen taivas hänelle. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut stressata linjojensa puolesta, sillä ei vain yksinkertaisesti lihoa, ei vaikka kuinka ahmisi kaikkea epäterveellistä.

Sitten lompakkoa alettiinkin jo kaivaa laukusta, jonne ängettiin tussi ja lehtiö, koska herkkujen kantaminen ei onnistuisi häiriötekijöiden kanssa. Nyt onneksi nainen huomasi ottaa Brandoninkin huomioon ja pian toi kaiken tämän eteen, mitä tämä olikaan tilannut ja ilmoitti hinnan. Lucy kaivoi lompakostaan pari seteliä ja antoi ne kassanaiselle, joka otti ne vastaan antaen pari kolikkoa takaisin, jotka pujautettiin takaisin lompakkoon ja lompakko laukkuun.

Brandon asteli Lucyn jäljessä sisään kahvilaan, jonka sisustusta olisi voinut luonnehtia kotoisaksi. Lämmin ruskea teki paikasta myös lämminhenkisen ja jos Brandonilla olisi tyttöystävä, hän toisi naisen tänne kuten tuo nurkassa istuva jätkä oli tehnyt. Harmi vain, että pahis ei ollut erityisen sitoutuvaa tyyppiä, joten nuo ajatukset olisivat ajankohtaisia ehkä joskus reilun kahdenkymmenen vuoden päästä. Siinä ajassa jätkä olisi jopa saattanut päästä tavastaan iskeä aina eri naista eroon.
Siis, olisi jopa saattanut.

Nuorukainen odotti tyynesti blondin takana vilkuillen välillä tekstiä, jota ilmestyi lehtiön sivulle. Kassanainen näytti hieman kummeksuvalta, mutta Brandon oli kiitollinen siitä, ettei tuo sanonut mitään. Oli varmaan kyllästyttävää kuunnella päivästä toiseen kummeksuntaa siitä, miksei tuo puhunut, aivan kuin se ei olisi jo muutenkin ollut tarpeeksi rankkaa. Tai mistä Brandon mitään tiesi: Lucyhan oli saattanut hyväksyä jo... vaivansa. Ja niinhän tuo omien sanojensa mukaan oli myös tehnyt.

Kun tiskin takana oleva nainen oli saanut luettua kyllin monta kertaa Lucyn tekstin sisäistääkseen sen sanoman – ainakin Brandon uskoi näin naisen tehneen, niinhän hänkin oli tehnyt – tuo katosi toteuttamaan tytön tilausta ja jätti pojan huomiotta. Siniharmaat silmät näyttivät kyllästyneiltä, mutta no jaa, ehtisihän hän myöhemminkin tilata haluamansa.
Tiskille ilmestyi tumma muffinssi, jonka Brandon epäili olevan suklaata, pala kakkua, kaakaota ja vesilasi, jätkä joutui hetken miettimään, oliko tuo kaikki todella Lucylle, vai oliko Brandonin vielä tarkoitus tilata jotain itselleen, sillä harvoin jätkä näki Lucyn näköisten tyttöjen vetävän yhtä paljon makeita leivoksia kerralla. Tiedättehän, hiilareita ja sen sellaista...

Vaikutti kuitenkin siltä, että tyttö aikoi syödä kaiken yksin – Brandon kohautti ajatuksissaan olkapäitään, eihän se hänelle kuulunut – Brandon lateli oman tilauksensa kassanaiselle: iso musta kahvi, ja koska Lucy meinasi syödä kaksi kakkua, päätti nuorukainen hyvin nopeasti rokottaa Lucyn lompakkoa vielä kakkupalan verran – sitä samaa vadelmakakkua, mitä Lucy oli ottanut.

Brandon kiitti kassanaista ja käänsi sitten katseensa kahvilaan ja tyhjiin pöytiin. Ainakaan ei ollut liian täyttä, kun vain yksi pari istui nurkassa hiplaillen toisiaan epäilyttävän näköisesti. Jätkä oli jo sanomassa noille, että hankkisivat huoneen, mutta jätti kuitenkin sanomatta suunnaten vain katseensa Lucyyn, odottaen blondin valitsevan heille pöydän.
Jätkä asteli blondin perässä ikkunapöytään, jonne tyttö käveli. Kahvi ja kakkupala laskettiin pöydälle, ennen kuin Brandon vetäisi itselleen tuolin ja istui alas.
"Kiitti", Brandon vielä sanoi, osoittaen tällä kertaa pöydän vastakkaiselle puolelle istuneelle Lucylle.

Pöydän ääreen istahdettuaan Lucy hymyili jälleen kerran Brandonille, kun tämä kiitti häntä. Tällä hetkellä hän ei kokenut vielä aiheelliseksi kaivaa lehtiötään esiin, sillä hän haluaisi ainakin päästä maistamaan tilaamaansa kaloripommia, joka oikein pyysi tulla syödyksi.
Jääpaloja täynnä olevan lasin tyttö työnsi komistuksen eteen ja naputti hellästi pari kertaa sormellaan omaa alahuultaan. Jääpalat tyrehdyttäisivät aivan varmasti kokonaan toisen vielä pienesti vuotavan huulen. Harva nyt halusi juoda vereltä maistuvaa kahvia ja syödä veristä vadelmakakkua.

Huomio siirrettiin sitten takaisin edessä kököttäviin herkkuihin ja neito ei voinut tehdä muuta kuin purra huultaan ristiessään kätensä. Hän oli vain niin innoissaan saadessaan kerrankin tällaisen määrän herkkuja, vanhemmat kun eivät kauhean mielellään ostaneet hänelle muuta kuin pienen askin karkkeja. Neito ei kuitenkaan koskaan ymmärtänyt syytä, miksi, koska hän ei lihonnut ja vanhemmat tiesivät sen varsin hyvin.

Mutta, mistä hän aloittaisi ensimmäiseksi? Suklaasta vai vadelmasta? Molemmat näyttivät niin helvetin hyviltä, että päätöksen tekeminen tuntui oikealta rangaistukselta. Hän haluaisi syödä molemmat ensimmäiseksi!
Lopulta päätös saatiin tehtyä ja Lucy tarttui kakkulautasella olevaan lusikkaan, jolla leikkasi siivun kakusta, jonka laittoi suuhunsa. Hän laski sitten lusikan kädestään ja ryhtyi kaivamaan tuolinsa selkänojalla olevaa laukkuaan, josta putkahtivatkin lehtiö ja tussi, johon tyttö alkoi heti kirjoittaa mussuttaessaan samalla kakun palaa.

"Joten, käytkö töissä vai elätkö vanhempien rahoilla? :)" näytti Lucy kysymyksen itseään vastapäätä istuvalle kundille ja kun toinen oli varmasti sen ehtinyt lukea, käänsi hän jälleen sen itseään kohden ja lisäsi vielä: "Minä elän ainakin toistaiseksi vanhempieni rahoilla, mutta hain pari päivää sitten töihin kuulovammaisten lasten päiväkotiin. Olisi ihanaa työskennellä samanlaisten ihmisten kanssa, kuin itse olen :D"

Brandon oli jo kokonaan ehtinyt unohtaa haljenneen huulensa – liekö sen takia, että hän oli tottunut tällaiseen vai sen takia, että päässä oli muutakin ajateltavaa – ja nyt, kun blondi naputteli huultaan työntäessään jäälasia häntä kohti, jätkä taas muisti sen. Näytti varmasti todella kauniilta, verta kokkareina huulessa... Suorastaan ihastuttavaa.
Nuorukainen pyyhkäisi huultaan kassalta saatuun servettiin, josta jäi kaikeksi onneksi enää vain pieni verijana. Jääpalalasista kalasteltiin yksi pala paperiin ja Brandon keskittyi jäädyttämään huulensa. Kahvi ehtisi sopivasti jäähtyä ja sen sellaista.

Lucy näytti niin keskittyneesti miettivän, kumpaan herkuista iskisi kiinni, että Brandon antoi ajatustensa vaeltaa toisaalle. Oli outoa jutella tytön kanssa, jonka ääntä hän ei koskaan kuullut – näki vain paperille kirjoitetut sanat.
Jätkä ei voisi koskaan kuvitella olevansa mykkä. Sehän... se olisi vain niin outoa. Mutta jos olisi ollut puhekyvytön pienestä pitäen, sitä ei varmaan osaisi kaivata.
Tai sitten osaisi, sillä olisihan ympärillä kuitenkin ihmisiä, jotka puhuvat jatkuvasti.

Ruskeahiuksinen poika havahtui ajatuksistaan, kun tajusi Lucyn näyttävän hänelle lehtiötään. Brandon hymyili pikaisesti tytölle ennen kuin suuntasi silmänsä tekstiin, lukien sen tuttuun tapaan pariin otteeseen.
Ilme Brandonin kasvoilla muuttui viileäksi ja osin välinpitämättömäksi, kuten aina, kun tuli puhe hänen vanhemmistaan. Kelsey olisi saattanut pahimmassa tapauksessa tässä vaiheessa jo purskahtaa itkuun, mutta Brandon ei itkenyt. Hänen miehinen egonsa ei olisi enää entisensä, jos hän alkaisi vollottaa kuin pikkuvauva ja vielä yleisellä paikalla.

Lisää tekstiä tuli ja Brandon kääntyi lukemaan senkin. Vaivaantunut hymy heitettiin Lucylle, kun poika laski paperiin käärityn jääpalan pöydälle, pyyhkäisten sitä ennen puhtaaseen kulmaan huulensa. Kyllä se nyt olisi ihan hyvä.
"Se on varmaan hieno paikka tehdä töitä." Sen fiksumpaa lausetta pahis ei saanut muotoiltua, mutta tärkeää työtähän sekin oli. Lapsillakin varmaan olisi mukavaa, Lucy vaikutti mukavalta ja juuri sellaiselta, josta kaikki lapset pitivät.

Kahvimuki kohotettiin pöydältä ja hetken aikaa Brandon seurasi siitä nousevaa höyryä, ennen kuin otti lyhyen siemauksen juomastaan.
"Mun vanhemmat on kuolleet", jätkä sanoi sitten laskettuaan mukin takaisin pöydälle ja mietti samoin tein, miksi hän oli ylipäätään kertonut sen. Hän ei yleensä puhunut mitään vanhemmistaan, ei kenellekään, ja nyt hän oli sanonut sen täysin tuntemattomalle tytölle? Tai no, ainakin melkein.
Mutta eipä sillä ollut mitään merkitystä. Ei asian salailu ja piilottelu toisi vanhempia takaisin.
"Me asutaan Kevinin ja Kelin kanssa yhdessä", Brandon sanoi ja kohautti olkapäitään, "tehdään töitä ja maksetaan laskut yhdessä."

Vasta nyt, kun Lucy näki Brandonin ilmeen muuttuvan hieman synkemmäksi ja katseeseen ilmestyen sitä jotain... Jotain, mitä hän ei ehkä ymmärtäisi, hänen kysymyksensä ei ehkä loppupeleissä ollutkaan ollut niin viaton kuin hän oli sen ajatellut. Nuorukainen tuntui vähän välttelevältä ja sen huomasi hyvin tämän elekielestä, joka sai tytön katumaan esittämäänsä kysymystä ja sitä katumusta vahvisti se, kun hän sai vielä vastauksen siihen.
Okei, Lucy oli jo ehtinyt ajatella, ettei siihen vastausta annettaisi, mutta hän oli sittenkin ollut väärässä. Kysymys vain oli näyttänyt uppoavan liian syvälle vastapäätä istuvaan herraan, että harvat sellaisiin vastasivat.

Mykkä katsoi vaiti komistusta jonkin aikaa, kunnes kopautti teatraalisesti itseään päähän nyrkillään ja siirtyi kirjoittamaan lehtiöönsä, josta kuitenkin veti ensimmäiseksi yli viimeisimmän puheenvuoronsa.
"Olen pahoillani, niin vanhempiesi, kuin senkin puolesta, että tungettelin... Eihän se minulle kuulu, kenen rahoilla elät. Ja on todella hienoa, että pidät yhtä (oletan, että he ovat sisaruksiasi) heidän kanssaan. Olen suorastaan kateellinen sinulle! :D" sai Lucy raapustettua lehtiöönsä ja tapansa mukaisesti nosti sen pöydältä pystyyn, kääntäen sen Brandonin puoleen. Siinä ohella hän halkaisi lusikalla uuden palan kakkua lusikkaansa ja laittoi sen suuhunsa.
Ai että voi olla hyvää!

Sitten hänen mieleensä juolahti eräs asia. Asia, jota hän oli jo pitkään halunnut kokeilla ja joka ehkä sopisi hyvin tähän tilanteeseen vaihtamaan ikävä puheenaihe hieman mukavampaan ja ehkä jopa hauskempaankin aiheeseen. Ja ideanhan tähän asiaan hän sai kuunnellessaan pari sekuntia hiljaa, taustalla soivaa musiikkia.
"Haluaisitko osallistua pieneen kokeiluun? Sinun tarvitsee vain sanoa nimesi mahdollisimman selkeästi ja koitan toistaa sen, äänettömästi totta kai. En ole osannut tehdä niin kun olen lukenut paperilta jonkin sanan, koska en näe, miten joku sanoo sen." tyttö ehdotti hymyillen pienesti ja ehkä jopa hivenen anteeksipyytävästi. Se oli vain idea, johon Brandonin ei tarvitse suostua, jos ei halua. Hän voi kokeilla sitä jonkun muunkin kanssa. Olisi vain mukavaa päästä edes koittamaan, millaiselta edes pienimuotoinen, äänetön puhuminen tuntuisi.

Brandon mursi lusikalla palan kakustaan ja pyöritteli sitä hetken lautasella, ennen kuin laittoi suuhunsa. Vadelmaisessa maussa ei ollut mitään vikaa, mutta jotenkin kaikki ruokahalu katosi sen siliän tien, kun vanhemmat tulivat puheeksi. Heidän kuolemastaan oli jo aikaa, mutta aihe oli edelleen arka, eikä mikään kevyt kannettava. Sisarukset olivat käytännöllisesti katsoen kasvaneet loppuajan nuoruudestaan ilman vanhempiaan, keskenään, ja se kyllä näkyi.

Harhautuneet ajatukset palasivat Lucyyn, kun mykkätyttö laittoi lehtiönsä pöydälle. Pöydän toisella puolen istuva jätkä kohautti välinpitämättömästi olkapäitään ja hymyili, joskin ilottomasti.
"Ethän sä voinut tietää", Brandon tokaisi ja kohautti uudestaan olkapäitään.
"Eikä mulle kannata olla kateellinen", jätkä sanoi ja virnisti sitten vinosti, jo rentoutuneemmin. Hänen elämänsä ei ollut ollenkaan kadehtimisen arvoista – toisaalta, ei Brandon tiennyt, miten paljon Lucy esimerkiksi olisi halunnut puhua. Keskustella sanoin muiden ihmisten kanssa. Ehkä se olisi asia, josta mykkä tyttö saattaisi olla kateellinen, mutta elämän muut osa-alueet... Tuskin.

Kahvi alkoi hitaasti jäähtyä ja Brandon pystyi ottamaan jo pidempiä kulauksia. Hetkellisesti pahis oli täysin keskittynyt tuhoamaan edessään olevaa kakkua, mutta kun Lucy sanoi hänelle jotain (tai kirjoitti siis lehtiöönsä), poika kohotti katseensa ja luki toisen ehdotukset.
Otsa rypistyi mietinnästä, mutta pian pieni, häilyvä hymy käväisi pojan kasvoilla ja tuo myöntyi tytön ehdotukseen nyökkäyksellä.

Ja sen suurempia miettimättä Brandon aloitti toistamaan nimeään useampaan kertaan, mahdollisimman selkeästi, mahdollisimman hitaasti ja niin, että Lucy saisi selvää huulten liikkeestä. Kahvilan nurkassa istuva kiehnäävä pari loi muutaman oudoksuvan katseen, mutta Brandonia ei kiinnostanut. Oikeastaan, milloinpa häntä edes olisi kiinnostanut muiden mielipiteet?

Harmahtavien silmien katse oli täysin keskittynyt vastapäätä istuvan herran huulten liikkeisiin, mikä aiheutti sen, että muu maailma tuntui katoavan ympäriltä. Ikään kuin sitä ei ikinä olisi ollutkaan. Vain ihmiset olivat olemassa, eivät mitkään muut.
Lucy väänteli pienesti suutaan yrittäessään saada toistettua aina tavun kerrallaan toisen nimestä, mikä ei ollut helppoa, ei sitten lainkaan. Mutta tyttö ei luovuttanut. Hän taisteli suunsa kanssa niin kauan, kunnes se alkoi toistaa ensimmäisen tavun ensimmäistä kirjainta ja siirtyi siitä sitten itse koko tavun lausumistapaan. Pian hän pääsikin koittamaan seuraavaa, viimeistä tavua, joka olisi varmasti vielä vaikeampi kuin edellinen.

Yllätävää kyllä, hän sai äänettömästi "sanottua" pahiksen nimen ja siitäkös riemu syntyi.
Hän päästi huultensa välistä pienen, kikatuksen tapaisen äännähdyksen hennolla, mutta silti heleällä äänellään. Hän oli niin ylpeä itsestään ja sen kyllä huomasi kuka tahansa! Suu oli vääntynyt mitä eloisimpaan hymyyn ja elekielestä huomasi, ettei ympäri kahvilaa iloisesti hyppiminen ollut kaukana. Onneksi neito kuitenkin sai hillittyä itsensä. Olisihan se noloa hänelle, mutta vielä nolompaa Brandonille, eikä hän mistään hinnasta haluaisi nolata toista muiden silmissä, vaikka paikalla ei tuntunutkaan olevan ketään tuttuja.

Mykkä kuitenkin halusi vielä ylittää itsensä, vaikka tiesi sen olevan lähes mahdotonta, ja pienen harkintatuokion jälkeen hän hoki mielessään toisen nimeä niin kauan, kunnes uskalsi koittaa sanoa sen ääneen. Totta kai se ei onnistunut, ääntä ei lähtenyt. Hän koitti uudestaan ja vielä kerran uudestaan.
Helvetti! Pakkohan hänen nyt jollain tavalla olisi saada edes äännähdettyä! Typerät äänihuulet! Toimikaa nyt edes tämän kerran!
"Bra", oli pieni, heiveröinen ääni vain, jonka Lucy pystyi saamaan ulos itsestään. Se veti tytön hämmentyneeksi. Oliko hän todellakin sanonut sen? Oliko hän ihan oikeasti saanut jotain muutakin ulos suustaan ihmisten korvien kuultavaksi, kuin vain kikatusta ja hihitystä? Tämä ei voinut olla todellista! Ei vain voinut! Hän ei ollut osannut kuvitella osaavansa sanoa yhtikäs mitään, mutta oli ollut väärässä. Valitettava fakta kuitenkin oli, ettei hän koskaan oppisi puhumaan, ei näillä eväillä. Tuo olisi luultavasti ainut asia, jonka hän pystyisi itsestään ulos puristamaan ja luultavasti myös sekin, että hän sai ääntä ulos itsestään, oli pelkkää sattumaa. Mutta se riitti. Se oli hänen ensimmäinen sanansa!
Ja sen ajatuksen saattelemana hän purskahti hiljaiseen, melkein äänettömään itkuun.

Brandonin kulmat kohosivat, kun Lucyn suusta kuuluikin jotain ääntä, naurahduksen tai kikatuksen tapaista. Nuorukainen ei oikein tiennyt, mitä ”mykkä” noin käytännössä tarkoitti – siis sen lisäksi, ettei voinut, syystä tai toisesta, puhua. Koskiko se myös nauramista? Pystyikö mykkä puhumaan yksittäisiä sanoja joskus, jos harjoittelisi oikein kovasti?
Moore ei ollut myöskään kuunnellut tarpeeksi biologian tunneilla ollakseen kärryillä tämän kaltaisista asioista.

Blondin iloinen ilme sai Brandoninkin suupielen kääntymään aavistuksen omaiseen hymyyn, noin vilpittömän iloisen näköistä ihmistä poika näki nykyään kovin harvoin, tuskin koskaan. Kotonakin kaikki he olivat yleensä vain loppuunsa vittuuntuneita, kuka minkäkin takia. Työt veivät ne viimeisetkin voimat, eikä kukaan enää illalla jaksanut hymyillä, muuta kuin piruilevaan, sarkastiseen tai vittuilevaan sävyyn. Koulussa Brandon itse oli niin huonotuulinen, että kylvi pahaa karmaa ympärilleen ja kaikki vähänkin iloiset ihmiset katosivat hänen luotaan, ettei huono tuuli vain pääsisi tarttumaan.

Nimensä ensimmäinen tavu sai Brandonin havahtumaan ja suuntamaan häkeltyneen ilmeensä Lucyyn. Siniharmaat silmät poukkoilivat toisella puolen pöytää istuvan tytön kasvoissa ja varsinainen häkellys pamahti päin hänen kasvojaan vasta sitten, kun vaaleahiuksinen alkoi itkeä. Itkeä.
Brandon istui kuin jäätyneenä paikoillaan ja tuijotti Lucya: hän ei ollut hyvä tällaisissa tilanteissa naisten kanssa. Hän oli hieman huono tuntemaan empatiaa tai jakamaan sympatiaa ja... No, Brandon ei ollut niitä ritarillisia herrasmiehiä, jotka tyynnyttivät itkevät nuoret neidot parilla sanalla.
"Öh, ootko sä okei?" Brandon lopulta kysyi, kummeksunnan ja aavistuksen omaisen huolen läikähdellessä nuorukaisen silmissä, jotka olivat edelleen tiiviisti kiinnittyneinä Lucyyn.

Vaikka Lucy tiesi, että itkeminen oli typerää tässä tilanteessa ja ehkä jopa oudoksuttavaakin, ei hän voinut ainakaan heti lopettaa sitä. Hän tunsi niin suunnatonta iloa, että oli saanut edes jotain ulos suustaan, oli se sitten sana tai ei, parempi sekin kuin pelkkää hihitystä tai naurua. Voi, sitä tunnetta on niin vaikea kuvailla. Hänestä tuntui kuin maailma hymyili vihdoinkin hänelle täysin siemauksin ja iltataivaan tähdet loistivat kirkkaammin kuin aiemmin. Ehkä toivomustähti oli sittenkin kuullut hänen toiveensa ja päättänyt viimeinkin toteuttaa sen, nyt kun se oli mahdollista?

Tyttö niiskaisi kuuluvasti nyökytellen vain vastaukseksi Brandonin kysymykselle. Kyllä, hän oli kunnossa, paremmassa kuin koskaan aiemmin. Blondi sai lopultakin itsensä rauhoittumaan niin kauan kestäneen ilon hetken jälkeen hapuillen serviettiä, johon niisti nenänsä ja pyyhkäisi poskiaan, sekä alaluomiaan varmistaakseen samalla, etteivät meikit olleet päässeet leviämään ainakaan kovin pahasti. Vaikka eihän sillä mitään väliä ollut, kuka häntä nyt katselisi sillä silmällä tähän aikaan illasta? Tuskin kukaan ja ehkä ihan hyvä niin. Jonkin aikaa sitten tapahtunut välikohtaus ei saisi toistua, ei ainakaan silloin kun hän olisi yksin.

Pieni, rauhoitteleva hengenveto vedettiin vielä, ennen kuin sirot sormet hakeutuivat tussin ympärille ja alkoivat kirjottaa lehtiön uudelle sivulle.
"Olen pahoillani.. Se vain... Oli niin hienoa! :')" näytti tyttö tekstiä vastapäätä istuvalle nuorukaiselle väläyttäessään aurinkoisen hymyn huulilleen. Olihan se vähän ikävää, että Brandon joutui näkemään sen, mutta... Hän ei vain mahtanut sille mitään.. Mutta kaikesta huolimatta se tuntui hyvin vapauttavalta ja ennen kaikkea ihanalta.

//Pahoittelen kestoa, sain ainakin inspiksen takaisin ;-)))

Brandon ei vieläkään tiennyt, olisiko hänen pitänyt hymyillä ja nauraa, vai pikemminkin itkeä Lucyn mukana – niinpä jätkä tyytyi olemaan yksinkertaisesti hämmentynyt päänsä sisällä ja näyttää ulos päin neutraalin ulkokuoren. Kaksikko oli onnistunut kiinnittämään parin pöydän päässä istuvan pariskunnan huomion itseensä, mutta jos ihan rehellisiä oltiin, Brandonia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, vaikka koko San Diego olisi kerääntynyt tuijottamaan.

Kun vaaleaverikkö niisti nenänsä servettiin, Brandon katseli arvioiden pöytää ja hymähti sitten.
"Ota kakkua, se helpottaa", jätkä tokaisi ja virnisti kokeilevasti – ymmärtäisikö Lucy huumoria? Ainakaan toinen vaikuttanut niin tosikolta, ettei olisi ymmärtänyt nauraa. Toisaalta, vitsien heittäminen tässä tilanteessa ei välttämättä ollut maailman fiksuin veto, mutta Brandon taisi idioottimaisten ja äärimmäisen huonojen läppien heiton paljon paremmin kuin lohduttamisen.

Käsi hieraisi niskaa ja pörrötti samalla ohimennen keskiruskeita hiuksia, kun silmät kävivät vastakkaisella puolella istuvassa Lucyssa, joka oli nyt ottanut lehtiönsä esiin. Pieni rapina kertoi, että tyttö kirjoitti jotain, ja sillä aikaa, kun Lucy kirjoitti, Brandon keskittyi keihästämään palasen kakustaan ja huuhtomaan sen alas viimeisellä kahvin tilkalla. Hieman pettynyt katse luotiin mukin pohjaan, jossa oli kaksi hassua pisaraa – jätkä olisi mieluusti voinut juoda vähän enemmänkin, mutta ehtisihän sitä myöhemminkin. Eikä kahvi tähän aikaan illasta edes ollut terveellistä ja sitä rataa...

Kun liike silmäkulmassa kertoi Lucyn kääntäneen lehtiönsä, siniharmaiden silmien katse nostettiin ja Brandon luki rivit. Toisen aurinkoakin kirkkaampi hymy piirsi Brandoninkin huulille pienen vinon virneen – ei sitä voinut olla järin masentunut, kun Lucy näytti niin äärimmäisen iloiselta. Kyllä Brandon sen tavallaan ymmärsi: jos ei ollut puhunut koko ikänään, olihan se hienoa, että onnistui sanomaan edes yhden tavun. Se oli periaatteessa. Käytännössä oli hieman vaikeampi ymmärtää, kun itse ei ollut mykkä.
"Ei se mitää", Brandon sanoi ja nyökkäsi sanojensa vahvuudeksi, "hienoahan se oli. Tai jotain", jätkä tokaisi vielä sanojensa perään ja naurahti matalasti. Kai sitä hienoksi asiaksi pystyi sanomaan? Ainakin Brandonin mielestä.