I should have been a tsin-tsi for you.

'' Seka '', Marjorie vastasi hymyillen. Tyttö jäi katsomaan miten herra Norman lähti keittiöön ja jätti heidät kahden.
Marjorien katse kääntyi Paulin puoleen, ja tyttö nyökkäsi nopeasti Paulille. Hänelle kelpasi oikein hyvin jäädä tähän alas, olisi voinut olla uskaliasta lähteä yläkertaan Paulin huoneeseen. Ainakin kun otti huomioon mitä oli jo meinannut käydä. He kun tuntuivat kahdestaan unohtavan ajantajun aina aivan kokonaan, huomasivat vain toisensa ja muuttuivat yllättävän uskaliaksi, intohimon ja kiihkeyden päästessä valloilleen.

Nörttityttö istahti Paulin vierelle, pojan taputtaessa paikkaa. Hän hymyili nopeasti, mutta ei uskaltanut nojautua Paulia vasten - vaikka mieli kovasti tekikin.
'' Isäsi vaikuttaa mukavalta '', Marjorie sanahti ja katsahti keittiön suuntaan. Kun hän huomasi, ettei suoraa näköyhteyttä ollut hän uskaltautui pujottamaan kätensä pojan kädelle. Ei hän ainakaan aivan heti uskaltaisi koskea poikaa kenenkään nähden, ei edes Paulin isän - omista vanhemmistaan nyt puhumattakaan.

'' Hän muistuttaa sinua aika paljon '', neitokainen sanahti suhteellisen hiljaa ja puristi hellästi poikaystävänsä kättä.

Paul nyökkäsi, ja hymyili sitten, kun huomasi Marjorien asettavan kätensä jälleen hänen omalle kädelleen - miten ihanalta noinkin pieni asia saattoi tuntua, ja niinkin pienen tauon jälkeen. Tämä voisi aivan hyvin riittää Paulille läheisyydeksi - halien ja suudelmien lisäksi - ainakin joksikin aikaa. Eihän heillä nyt mikään kiire ollut, mutta sellaiset jännittävät asiat tulivat totta kai mieleen silloin tällöin... Mutta edelleenkään Paul ei tahtonut painostaa Marjorieta mihinkään, ei missään nimessä, eihän hän itsekään ollut aivan varma, koska uskaltaisi tehdä mitään hurjaa tyttöystävänsä kanssa.

Paul hymyili tytölleen lempeästi. "Niin, et ole ensimmäinen joka noin sanoo", hän nyökkäsi. Tosiaankin, kyllähän he muistuttivat toisiaan osittain ulkonäöltä, lisäksi osittain myös luonteelta. Eivät he toistensa kopioita olleet, mutta Paul ei kuitenkaan nähnyt syytä, miksi hänen pitäisi pyrkiä olemaan täysin erilainen, kuin isänsä oli. Olihan hän huomannut, että sukulaiset ja muut pitivät hänen isästään, joten varmasti olisi hyvä itsekin olla sellainen pidetty, niin kuin isä - ei hän tahtonut olla musta lammas, varsinkaan pahassa mielessä.

"Miten minusta tuntuu, että sinun vanhempasi eivät välttämättä ole ihan samanlaisia kuin minun isäni..." Paul naurahti sitten hieman hermostuneen kuuloisena - toki häntä jännitti edelleen tuleva tapaaminen herra ja rouva Carterin kanssa. Hänen isänsä kun oli niin rauhallinen ja rento, eikä ollut niin tarkkakaan... Se vähä, minkä Paul jo Marjorien vanhemmista tiesi, vaikutti olevan hieman erilaista vanhemmuutta kuin herra Norman.
"Mutta ei heidän tarvitsekaan olla", Paul jatkoi sitten. "Varmasti minä totun heihinkin."

Marjorien huulille pinttyi jälleen herttainen hymy, tämän puristaessa hellästi poikaystävänsä kättä. Samalla neitokainen kuunteli pojan sanoja ja nyökkäsi sitten pienesti. Paul oli todellakin oikeassa. Hänen omat vanhempansa olivat aivan eri maata pojan isän kanssa. He olivat jotenkin aina niin kovin virallisia ja vaikuttivat kiireisiltä silloinkin kun heillä varmasti olisi ollut aikaa vaikka mihin. Onneksi Paul oli mitä oli, eikä hänen varmasti tarvitsisi sen vuoksi jännittää tapaamista, ettäkö tuo heittäisi jotain tyhmää hänen vanhempiensa kuullen. Ei Paul sellaista tekisi, nytkin he vain istuivat käsikädessä - se tuskin oli kiellettyä?

Tyttö naurahti ajatuksilleen pienesti ja avasi sitten suunsa.
'' Niin no, he kyllä eroavat isästäsi melkoisen paljon. Mutta eivät kai he aivan hirvittäviäkään ole, vaikka sinun isäsi onkin paljon rennonpi. Minun isäni, no.. Hän on aika virallinen ja vanhanaikainen '', Marjorie selitti pojalle ja kallisti hieman päätään. '' Hän ei esimerkiksi koskaan tee ruokaa, eikä äitikään.. Joskus hän sentään leipoo... Mutta, ei heillä oikein ole aikaakaan. Ja meillä on palvelijat, he hoitavat kaiken... '' Marjorie lisäsi hieman masentuneisuutta äänessään. Oikeasti hän oli aina salaa toivonut äitinsä olevan sellainen pullantuoksuinen kotiäiti ja isän lehteä aamupöydässä lukeva mies.. Mutta ei, hänen isällään oli kaikkea muuta - ei hän yksinkertaisesti ehtinyt lukemaan lehteä aamuisin.

/ töks töks, ei oikein vienyt etiäpäin.

"Vau..." Paul huokaisi - ei mitenkään ällistyneenä, vaan vain hiukan ihmeissään siitä, miten heidän maailmansa erosivatkaan niin paljon. "Jotenkin hassua ajatella, että teillä on palvelijat - millaista se oikein on? En kyllä osaisi kuvitellakaan, että täällä meillä joku tekisi ruuan ja siivoaisi ja muuta meidän puolestamme..." nörttipoika mietiskeli, ja kohotti sitten silmänsä kirkastuneina Marjorieen.
"Sinusta ei kyllä lainkaan tajua, millainen perhetausta sinulla on", Paul kehui. "Onhan koulussa muitakin rikkaita, ja he todella näyttävät sen... Minusta on hienoa, ettet sinä leuhki sillä. Eikä sinua näytä haittaavan se, etten minä ole rikas?"
Paul katseli tyttöään hymyillen. Miten onnekas hän oli ollutkaan, kun oli löytänyt tällaisen tytön - ei Paul rikkaudesta välittänyt, mutta että Marjorie oli kiinnostunut juuri hänestä, eikä jostakusta toisesta yhtä rikkaasta, vaikkapa jonkinlaisesta urheilijanuorukaisesta.

Paul siirsi toisen kätensä Marjorien käden päälle, sille, joka jo Paulin toisesta kädestä piti kiinni, ja silitteli tätä hellästi. Sitten hän vilkaisi kelloa - isä oli häärinyt keittiössä jo jonkin aikaa.
"Ruoka on varmaan kohta valmista, eipä tuossa yleensä kauan mene", hän tokaisi ja katsoi takaisin Marjorieen. Seuraavaksi hänen suustaan pääsi naurahdus - Matthew Norman asteli olohuoneen puolelle hymyillen kolme lautasta kädessään.
"Ruoka on valmista, käykää pöytään", hän sanoi, virnisti nuorelle parille, ja asteli takaisin keittiöön pöydän ääreen, ja asetti lautaset paikoilleen - kaksi vierekkäin toiselle puolelle pöytää, ja viimeisen kanssa hän lähti hakemaan itse hellalta ruokaa, ja istahti pian toiselle puolelle pöytää.
"Mennäänhän sitten", Paul sanoi, nousi ylös ja avusti Marjorienkin seisaalleen, ja johdatti tytön keittiöön.

Marjorien katse siirtyi takaisin poikaan, tuon kirkkaisiin silmiin. Hän ei voinut olla onnellisempi, kun oli löytänyt rinnalleen juuri Paulin kaltaisen miehen. Nörttipoika ymmärsi häntä ja oli aito, juuri sellainen mies, jollaisia maailmassa tuntuu olevan aivan liian vähän.
'' Suoraan sanottuna, en kaipaa palvelijoita.. Ennemminkin kaipaan pullantuoksuista äitiä ja isää, joka näyttää välittävänsä. Ja mitä taustaani tulee, en oikein välitä siitä. Olen aina saanut paljon kaikkea, liikaakin. Minulle riittäisi kirjahylly täynnä kirjoja ja päiväkirja.. Niin typerää kuin se monien mielestä onkin.. '' neiti Carter mumahti. Kevyt puna kohosi tytön poskipäille, kadoten yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Jostain syystä sanat olivat suorastaan ryöpynneet hänen suustaan, ilman sen kummempaa vaivannäköä. Niin yllättävää, kuin se Marjorien kohdalla olikin.

Marjorie hymyili nopeasti Paulille, tuon laskeissa toisen kätensä hänen omansa päälle. Miten poika osasikin olla niin ihana? Ja millainen isäkin toisella oli. Huumorintajuinen ja mukava, ei esittänyt olevansa mitään suurempaa kuin oli. Vaikka oli mitä mahtavin isä, ainakin Paulin sanojen mukaan. Saamansa ensivaikutelmankaan puolesta Marjorie ei voinut uskoa tuosta miehestä mitään pahaa. Sellainen samanlainen kuin Paul.. Vaikka, kai heissä erojakin oli. Ne piti vain oppia tunnistamaan.

Tyttö käänsi katseensa herra Normanin, Paulin isän suuntaan, ja nyökkäsi pienesti. Sen jälkeen hän nousi Paulin avustaessa ylös ja käveli tämän rinnalla keittiöön, jossa herkullinen tuoksu tunkeutui sieraimiin.
'' Tuoksuu erittäin hyvältä '', Marjorie sanahti kohteliaasti ja täysin vilpittömästi. Maku olisi varmasti kohdillaan myös.

"Tuota... Olisi varmaan parhaaksi jos voit itse ottaa itsellesi ruuan, minä en oikein tiedä että paljonkon kerrallaan syöt", Paul mietiskeli hieman punastuneena. Ei hän oikein tiennyt, olisiko hänen itsensä tarjoilla ruoka Marjorielle, mutta hän tosiaan pelkäsi laittavansa toiselle liikaa ruokaa. Koulussakin näki, miten erilaisia määriä tytöt ja pojat söivät ruokaa. Eihän nuori mies halunnut, että tyttö itseään ähkyyn söisi, ja saattoihan tuo syödä lautasen tyhjäksi kohteliaisuussyistä. Joten varmasti olisi paras tehdä niin kuin Paul nyt ehdotti, sillä varmaankin Marjorie itse tiesi, minkä verran tytön pieneen vatsaan mahtui.

Paul otti lautaset itselleen ja toisen Marjorielle. Hän päätti itse ottaa ruokaa ensin - jotta Marjorie ei varmasti tuntisi oloaan ahneeksi, ja saisi varmasti sen verran minkä tahtoo. Ruokaa kuitenkin oli riittävästi, ja tuskin tyttö nyt mikään hevonen olisi. Paul otti siis kauhallisen ruokaa nopeasti, ja siirtyi sitten pöydän luo, muttei istunut vielä. Hän otti pöydästä lautaselleen vielä salaattia, ja kaatoi itselleen juotavaa, ja jäi edelleen seisaallaan odottelemaan Marjorieta. Herra Norman oli jo aloittanut syömisen, eikä oikein tiennyt, oliko se oikein - hän ei itsekään oikein tiennyt ruokaan liittyviä etikettisääntöjä. Paul näyttikin hieman häpeilevältä, ja hymyili Marjorielle nolosti, kun tyttö istuutui pöytään ruokineen, ja istui sitten itsekin.

"Toivottavasti ruoka kelpaa", Matthew tokaisi saatuaan suunsa tyhjäksi. "Paul ei osannut kertoa, millaiseen ruokaan olet yleensä tottunut, joten tein tällaista yksinkertaista."
"Mutta aina yhtä hyvää", Paul kehaisi isäänsä, ja katsoi sitten hymyillen Marjorieenkin.

Marjorie hymyili jälleen Paulille ja nyökkäsis sitten. Toki hän itse kykenisi ottamaan ruokansa, ei hän odottanutkaan Paulin latovan hänelle annosta. Ja olihan se mukavaa, että sai syödä tällaista kotiruokaa tavallisen keittiönpöydän ääressä, mukavien ihmisten seurassa. Heillä ruokatilanteet otettiin oikeastaa turhankin vakavasti eikä niiden aikana juuri naureskeltu. Liekö syy sitten ollut vanhemmissa vai missä.
Mutta nyt Marjorie otti kauhan käteensä, kohotti sitä hieman ja kaatoi sopivan määrän ruokaa lautaselleen. Vaikka ruoan tuoksun perusteella hän olisi vointu ahtaa itseensä vaikka kymmenen kauhallista. Ja no, istuttuaan pöytään Paulin ja tämän isän seuraan, hän ei voinut väittää etteikö ruoka olisi ollut erinomaisen hyvää.
"Tämä on maukasta, erittäin hyvin valmistettua", Marjorie totesi maistettuaan ruokaa ja hymyili sekä Paulille, että tämän isälle.

''Sinä olet kyllä onnekas, Paul, kun sinulla on kokkaava isä", brunette nörttityttö virnisti kevyesti, ei millään tavalla sopimattomasti, ainoastaan iloisena. Hän söi ruokaa hyvällä halulla ja nautti jokaisesta suupalasta kaksin verroin enemmän kuin edeltävästä. Ja no, pienistä etikettivirheistä viis - niitä Marjorie ei edes huomata, sillä tällaisia ruokahetkiä hän oli aina halunnut, niistä hän oli iltaisin unelmoinut ja no, nyt hän sai elää yhtä unelmistaan.

Sillä hetkellä Marjoriesta tuntui, että hän enemmän kuin mitään maailmassa, haluaisi jäädä kotiäidiksi. Hoitaa suloista punaista taloa, ei pientä eikä suurta, huolehtia suuresta lapsikatraasta ja parista koirasta, toivottaen joka aamu hyvän huomenen Paulille, miehelle jonka rinnalla hän vielä joskus seisoisi alttarin edessä - ainakin unelmissaan.

"No kiitoksia, Marjorie", Paulin isä naurahti, ja lisäsi: "Ihan tavallista ruokaahan tämä on... vaikka saattaa olla, että siinä on jokin salainen ainesosa. Niin kuin meidän suvun miehissäkin useimmiten", hän virnisti ja kääntyi iskemään silmää Paulille.
Paul punastui hiukan ja pudisti hiljaa päätään - jo oli hänen isällään taas jutut. Kyllähän hän useimmiten osasi käyttäytyä fiksusti ollakseen isä, mutta olihan nyt tuollaiset lohkaisut odotettavissa.
"Juu, on hienoa että isä osaa kokata", Paulkin sitten myönsi. "Osaan minäkin onneksi jo jotain, olen tehnyt jotain itse silloin kun isä ei ole ollut kotona", hän kehaisi ja toivoi, että vaikuttaisi Marjorien silmissä edes jotenkin itsenäiseltä, varsinkin nuoren ikänsä takia.

Paul ei voinut olla vilkuilematta Marjorieta vähän väliä. Niin hienoa ja uskomatonta oli, että tyttö oli hänen luonaan, ruokapöydässä isänsä seurassa, ja kaikki oli sujunut tähän asti oikein mallikkaasti jokaisen osapuolen osalta. Kaikki tämä rauhallisuus sai Paulin mielen lepäämään, ei hän olisi viihtynyt lainkaan, mikäli jokin tekijä olisi saanut aikaan paljon draamaa tai muuta. Tämä sopi oikein hyvin, ja tällaisena se voisi hyvinkin pysyä. Ehkä vielä vuosienkin kuluttua hän istuisi Marjorien kanssa päivällispöydässä - kenties joskus isän sijasta heidän kanssaan istuisi joku muu... Mutta se nyt oli aivan liian aikaista ajatella mitään sellaista. Oli hyvä elää siinä hetkessä, eikä ottaa turhaa stressiä tulevista asioista. Eihän hän voinut tietää, jos tämä kaikki olisi oli hetkessä jostain syystä. Vaikka huomennakin. Mutta ei, sitä Paul ei tahtonut missään nimessä ajatella.

"Mitäs te nuoret aioitte tehdä syötyänne?" herra Norman kysäisi hetken hiljaisuuden, ja Paul katsahti tyttöönsä.
"Niin, mitä sinä haluaisit tehdä?" Paul kysäisi ja kallisti hiukan päätään. "Mitä yleensä tykkäät tehdä?"
Paulia hävetti, kun hän ei tosiaan tiennyt, mitä oli soveliasta tehdä kotona tyttöystävän kanssa. Tuskin Marjorie halusi pelata tietokonepelejä ainakaan. Olihan heillä hyllyssä kai joitakin elokuvia - äidin jäljiltä lähinnä, ei Paul itse ollut osannut ostaa elokuvia. Äiti taas oli aina ostanut paljon romanttisia draamaelokuvia. Ehkä niistä löytyisi jotakin miellyttävää.

Marjorie hymyili lämpimästi Paulille ja pojan kommentille osaavansa itsekin tehdä jotakin. Ehkäpä he voisivat joku päivä valmistaa jotain pientä purtavaa itsekin, kyllä hänellekin jotain oli ruoanlaitosta sentään opetettu. Mikään huippukokki tyttö ei ollut, mutta kyllä hän ainakin ohjeita osasi noudattaa. Yhteistyöllä kaikki sujuisi varmasti vielä paremmin. Neiti Carter seurasi isän ja pojan reaktioita ja sipaisi nopeasti hiuksiaan. Samalla hän keskittyi taas hetkeksi ateriaansa ja seuraili miten keskustelu eteni.

" Olen oikeastaan tottunut viettämään aikani lähinnä kirjojen kanssa, mutta jokin muu olisi välillä mukavaa ", Marjorie vastasi pojan kysymykseen keskustelun siirtyessä ruokailau seuraaviin puuhiin. " Mutta minulle käy oikeastaan mikä tahansa. " Marjoriesta oli mukava istua siinä Paulin ja tämän isän kanssa, mutta hänellä ei ollut oikeasti hajuakaan siitä, mitä he voisivat nyt tehdä. Saatika siitä, mitä he voiivat tehdä kun olisi Paulin vuoro vierailla heillä. Joku olisi koko ajan nuuskimassa mitä he tekivät kahden kesken ollessan ja vartioimassa ettei sopivuuden tiukoin vartioitua rajaa ylitettäisi. Se raja oli meinannut jo aiemmin rikkoutua..

" Voisimme ehkä mennä ulos tai huoneeseesi? Vai onko sinulla ehdotuksia, Paul? Olen aika huono päättämään tällaisia asioita ", tyttö naurahti heleästi ja tarkasteli samalla Paulin isän reaktiota hänen osaamattomuuteensa asioiden päättämisessä.

Herra Norman nyökkäili hyväksyvästi Marjorien vastauksille, ja Paulkin hymyili tyytyväisenä vieressä. Olihan hän kuullut sentään, missä merkeissä useat koulun tytöt viettivät vapaa-aikaansa, joten Marjorien tapa viettää aikaa oli ehdottomasti parempi, sekä hänen itsensä kuin myös Paulin ja tämän isän näkökulmasta katsottuna. Lukeminen ei missään nimessä ollut lainkaan vaarallinen tai huono juttu, ihan hyväksi se vain oli.
Paul nieleskeli viimeisiä haarukallisiaan ja mietti kuumeisesti, mitä voisi ehdottaa tehtäväksi. Ulkona ei juuri nähtävää ollut, ja voisivathan he ehkä lopulta mennä yhdessä pihalle... Mutta nyt jo näinkin pitkään Marjorieta kovin suurelta tuntuvalta etäisyydeltä katseltuaan, hän tahtoisi sulkea tyttönsä syliinsä. Halata tiukasti, silittää tytön hiuksia, nuuhkaista tämän tuoksua... Antaa hellä suudelma, jos se vain onnistuisi. Paul oli vielä kovin epäröivä suudelmien suhteen, montaahan kertaa nuoripari ei ollut vielä ehtinyt harjoitella tuota taitoa.

"No tuota..." Paul epäröi vielä hetken. "Jos vaikka menisimme ensin minun huoneeseeni. Tahtoisitko vaikka katsoa jonkin elokuvan? Voisimme sen jälkeen vaikka mennä kävelylle, tai jotain", nörttipoika ehdotti. Hän hätkähti, eihän hän varmasti nyt vaikuttanut liian vaativalta, päättäväiseltä, eihän Marjoriesta nyt tuntunut siltä, ettei hänelle annettu lainkaan vaihtoehtoja? "Ihan mitä vain tahdot", hän vielä lisäsi kiireesti, ja huomasi isänsä naurahtavan pöydässä.
"Minä voin korjata astiat pöydästä sitten, että voitte mennä ihan suoraan minne tahdotte, sitä paitsi sinä Paul viimeksi taisitkin tehdä sen ihan itseksesi?" Matthew mietiskeli sitten. "Paul on niin ahkera ja tunnollinen poika, että harvoinpa hänen jäljiltään ruokapöytään jää tahraakaan", hän lisäsi vielä ja hymyili Marjorielle. Paul tunsi punastuvansa ja katsoi ujona tyhjentynyttä lautastaan.
"Niin, no, enhän minä voi jättää jälkiä siivoamatta..." hän hymähti ja kohautti olkiaan. Seuraavaksi hän käänsi katseensa uteliaana Marjorieen. "Tahdotko ottaa vielä lisää ruokaa? Minä olen jo ihan täynnä."

[Viimein sain jotain aikaiseksi tämänkin suhteen. :DD Ehkä tämä tästä.]

Marjorien huulille kohosi pienoinen hymy, kun tuo katseli Paulin isää. Miehessä oli monia piirteitä, jotka hän saattoi erottaa Paulissa. Mutta samalla jonkin verran erilaisuuksia. Eikä hän tarkoittanut vain uurteita, joita ikä toi tullessaan. Ja miten ylpeä Matthew olikaan pojasta. Ylpeys ainoata lasta kohtaan suorastaan paistoi miehen kasvoilta ja sanat, jotka irtautuivat tuon huulien väliltä, tuntuivat olevan ystävällisiä ja lempeitä. Miestä selvästi kiinnosti ja hän halusi pojalleen vain hyvää. Ja miten hyvin hän oli ottanut Marjorienkin vastaan! Nörttityttö hymyili yhä, haarukoi viimeiset ruoanrippeet lautaseltaan ja kiitti kohteliaasti ruoasta. Sen jälkeen hän käänsi katseensa Paulin suuntaan.

"Kävelykin kuulostaa oikein hyvältä", tyttö vasasi lempeästi. Toisaalta hänen teki vain mieli painautua Paulin kylkeen ja sulkea silmänsä. Kuunnella, miten toinen hengitti ja miten tuon sydän löi - ehkäpä samaan tahtiin hänen omansa kanssa. Mutta toisaalta olisi ehkä parempi mennä muualle kuin Paulin huoneeseen, sillä Marjorie ei halunnut enää kiirehtiä liikaa. Hän halusi edetä rauhallisesti, pitää huolen siitä, että tämä kestäisi. Etteivät tunteet Paulia kohtaan muuttuisi väärään suuntaan.

"Ruoka oli hyvää, mutta olen kyllä syönyt aivan liikaa jo nyt. Oli kuitenkin hausta tutustua ja istua yhdessä pöydän ääressä", ruskeatukkainen hymyili ja katseli hetken Paulin isän kasvoja.