Tää ei toistu enää koskaan, toistu enää - just joo

Tiedättekö sen tunteen? Kun pää on täynnä kysymyksiä, sellaisia kysymyksiä, joita ei voi itse ratkoa? Tiedättekö myös sen tunteen, kun iho menee aivan yllättäen kananlihalle ja sydän alkaa jyskyttää tuhatta ja sataa rinnassa? Entäpä tiedättekö sen tunteen, että tiedostatte olevanne ihastunut johonkuhun, mutta samalla ette halua olla ihastunut tähän kyseiseen henkilöön?
Mutta tämän tunteen te varmasti tiedätte - kun olette totaalisesti ja täydellisesti fucked up.

Akemi Rayworth oli ollut sekaisin jo neljä päivää. Sunnuntain, maanantain, tiistain, keskiviikon… Hän voisi aivan hyvin olla sekaisin vielä tämänkin päivän, torstain, mutta ‘mulla on huono olo’ -selitys ei enää toiminut tarkkasilmäiseen äitiin, vaan tämä pakotti tyttärensä takaisin koulun penkille. Oikein toi autolla tyttärensä kouluun, jottei tämä vain jäisi kotiin, kun vanhemmat lähtisivät töihin.
Äiti ei ymmärtänyt mistään mitään. Jos äiti olisi viettänyt samanlaisen nuoruuden kuin Akemi nyt vietti, niin äiti olisi antanut tyttärensä jäädä täksikin päiväksi kotiin.
Mutta miten kummassa yksi jätkänperkele sai Akemin näin sekaisin?

Kun tummatukka oli palannut kotiin lauantai-iltana, veljet olivat heitelleet tavanomaisesti huultaan. “Mites Lucaksen kanssa menee?” “Te oiotte ihan kuin riitelevä pariskunta, kun koko ajan oiotte toistenne kimpussa.” “Millois saadaan lapsi maailmaan?”
Akemi oli rynnännyt huoneeseensa kuin ohjus ja pamauttanut oven kiinni niin lujaa, että koko talo kaikui vielä viisi sekuntia sen jälkeen. Eikä tyttö ollut enää sen päivän aikana kohdannut veljiään muuta kuin yhteisillä aterioilla, joissa veljesten oli pakko pitää turpansa kiinni tai muuten he lentäisivät pöydästä pois niskaperse-otteella. Akemi ei vain halunnut kuulla sanaakaan, ei edes mainintaa Lucaksesta, sillä aina, kun tyttö edes ajatteli toisen nimeä, hän tunsi sekoavansa. Lucas oli tällä hetkellä tytölle kuin.. Kuin… Akemi ei keksinyt edes, mihin verrata toista! Nyt oli kaikki niin pahasti pielessä, että Aki ei voinut muuta kuin vain yrittää selvitä itsensä kanssa.

Nyt jos koskaan Akemi tahtoi olla kuin kuka tahansa tavallinen tyttö. Hän tahtoi omistaa yhden tyttökaverin, jolle voisi nyt kertoa omista huolistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan. Miespuolisille ystäville tällaisia oli turha lähteä edes puhumaan, koska pian tyttöä haukuttaisiin jo pehmoksi ja… Tytöksi. Häntä haukuttaisiin tytöksi. Akemi ei ollut tyttö! Tai siis, olihan hän tyttö ruumiinrakenteeltaan, mutta mieleltään… No, viime aikoina hän oli kyllä muuttumassa tytöksi. Hän nimittäin itkeskeli huoneessaan, kun oli tullut ajatelleeksi aivan liikaa liian nopeasti. Hän oli alkanut ahmia suklaata mielin määrin ja se näkyi hänen rasvoittuneista kasvoistaan. Hän puristi tyynyänsä, koska ei omistanut yhden yhtäkään pehmolelua, vaikka nyt sellaiselle olisi ollut suurta tarvetta.

Akemi oli käynyt istumassa kahdella ensimmäisellä tunnilla, mutta sitten hän sai tarpeekseen aivottomista ääliöistä ja kikattavista kermaperseistä, että hänen oli pakko mennä haukkaamaan happea. Eikä mikään muu kuin yksi paikka vastannut Akin odotuksia.
Koulun katto. Tosin täällä oli tapahtunut se yksi accident, mutta… Akemi ei kerta kaikkiaan jaksanut enää ajatella yhtään mitään. Hän vain tahtoi laittaa aivot narikkaan ja tuulettaa ummehtuneita keuhkojaan.

Tyttö makasi selällään koulun katolla ja tuijotti sinistä taivasta mitään kuitenkaan näkemättä ja tiedostamatta. Oli ihanaa vain olla ja olla kaikessa rauhassa. Mitä nyt välillä joidenkin kermaperseiden kiljahdukset kantautuivat tytön korviin. Tyttö oli pukenut tänään ylleen asukokonaisuuden, joka ei ollut etukäteen suunniteltu. Hän vain oli napannut ensimmäiset vaatteet kaapistaan ja pukenut ne yllensä.
Kunpa hän ei törmäisi tänään Lucakseen… Tai kehenkään muuhun tuttuun.

// aaand here we go.

Oli kulunut neljä päivää siitä, kun Lucas Romero oli jumittunut Akemin kanssa ostoskeskuksen hissiin. Ja Lucaksen ajatukset olivat olleet solmussa aivan yhtä kauan.
Sunnuntain nuorukainen oli maannut koin koomassa kotonaan, yrittäen saada elämäänsä edes jotakin tolkkua. Yritystä oli ollut vaikka muille jakaa, tulosta ei sitten niinkään.

Maanantaina skeittari oli urheasti raahautunut kouluun, vaikkei se olisi voinut paskan vertaakaan häntä kiinnostaa. Toisaalta oli hyvä, että oli koulussa: ajatukset eivät voineet harhailla koko ajan ja Lucas sai edes hetkellisen mielenrauhan. Mutta kun tunti loppui ja koko koulun oppilaat tunkivat käytäville jätkä pelkäsi törmäävänsä Akemiin. Eikä hän todellakaan halunnut sitä.
Lucas pelkäsi pilanneensa kaiken sillä yhdellä helvetin tyhmällä lauseella. Miksi hänen oli edes pitänyt sanoa se? Ei se ollut ollut tarkoitus, mutta se... se vain oli päässyt hänen suustaan. Lucas pelkäsi pilanneensa Akemin ja hänen välisen ystävyyden yhden typerän ihastumisen vuoksi. Hän ei uskonut ikipäivänä tytön oikeasti pitävän hänestä – muuna kuin ystävänä, vaikka tuo olikin sanonut ne sanat suudelmasta... Mutta se nyt oli vain ollut heitto, vahinko, eikä varmastikaan tarkoitus.

Mutta hän ei ollut törmännyt Akemiin. Hän ei ollut nähnyt vilaustakaan tytöstä moneen päivään. Toisaalta Lucas oli siitä iloinen, toisaalta... no, ehkei aivan niin iloinen. Poika ei tiennyt mitä ajatella ja hän tiesi, että vain Akemi voisi sanoa ne sanat, jotka palauttaisivat ajatukset raiteilleen. Olisivat ne sitten torjuvia tai... jotain muuta.

Nyrkkiin puristetun t-paidan helma laskeutui takaisin paikalleen, kun Lucas heitti reppunsa selkäänsä ja suorastaan juoksi ulos matikanluokasta. Hän kaipasi happea kaikkien matematiikan kaavojen jälkeen ja suunnakseen nuorukainen otti automaattisesti koulun katon, jossa skeittarilla oli tapana käydä rentoutumassa, sinne kun ei koskaan ollut mitään erityistä väenpaljoutta tunkemassa. Ja kaiken lisäksi hän halusi vielä karkuun typeriä kavereitaan, jotka ilkkuivat taukoamatta Lucaksen vähän vaisusta käyttäytymisestä ja tekivät pilkkaa sen kustannuksella, että hän oli nukkunut Akemin kanssa yön eikä ollut edes saanut tytöltä. Siinä vaiheessa, kun Jonathan oli mennyt moista suustaan päästämään, oli ollut vähällä, ettei Lucas oikeasti ottaisi ja vetäisi kaveriaan turpaan.
Skeittari oli kuitenkin tyytynyt mätkäisemään Jonathania paksulla matikan kirjalla päähän voimalla, joka oli varmasti tuntunut.

Nyt Lucas kipusi koulun seinän syrjässä olevia tikkaita ylös. Puolivälissä hän huomasi Edwardsin ilmestyvän kulman takaa, ja Lucakselle tuli pieni kiire – hän ei todellakaan halunnut jälki-istuntolappuja, mitä vahtimestari niin mielellään aina hommasi oppilaille, jotka hengailivat katolla.
Niinpä skeittari pisti vauhtia kiipeämiseensä ja heilautti itsensä kätevästi koulun katolle. Musta cap oli valahtanut pojan silmien eteen ja tuo otti juuri muutaman hölkkäaskelta päästäkseen pois katon laidalta, näkymättömiin, kohottaen cappinsa parempaa asentoon. Samalla hetkellä Lucas juoksi suoraan jotakin päin, sotkeutui jalkoihinsa ja lensi naamalleen koulun karhealle katolle.

Muutama kirosana kumpusi mutinana pojan suusta, kun tuo kohottautui ylöspäin ja kääntyi katsomaan, mihin oli oikein kompastunut.
Ja kun kompastuksen syyksi paljastui Akemi Rayworth, Lucas paiskasi naamansa takaisin maahan. Skeittari jäi makaamaan aloilleen ja toivoi voivansa sulautua katosta läpi, tai että kykenisi kutistumaan olemattomiin. Lucasta hävetti.

Akemi tosiaan makasi koulun katolla pitkin pituuttaan, kädet sivuille levitettyinä ja jalat sopivasti auki, sillä olihan hänellä hame yllään, eikä hän tahtonut näyttää sellaiselta halvalta tytöltä kuin osa astonlaisista tytöistä näytti. Kun tyttö oli mielestään tarpeeksi kauan tuijotellut sinistä taivasta, hän päätti sulkea silmänsä ja nukkua pienet päiväunet. Ehkä niiden jälkeen hän voisi yrittää raahautua takaisin oppitunneille. Tai sitten ei. Ehkä tyttö vain jäisi makaamaan tänne loppupäiväksi, niin hänen ei ainakaan tarvitsisi kohdata tuttujaan tänään. Tällä hetkellä hän ei sietäisi yhtään kavereidensa typeriä heittoja siitä, kuinka heillä meni 'lujaa' jonkun naispuolisen kanssa. Kaikki yrittivät vain panna parastaan ja näyttää oikealta mieheltä. Plaa plaa plaa... Miten Lucas sitten oli täysin erilainen kuin muut Akemin tuntemat jätkäkaverit? Vai vitsailiko Lucas naisista aina silloin, kun Akemi ei ollut kuulemassa?
Ja miksi helvetissä Akemi edes ajatteli Lucasta, kun tämä oli syynä Akemin sekavaan käyttäytymiseen! Arh, tämä oli todella turhauttavaa!

Skeittarityttö ei ollut kiinnittänyt lainkaan huomiotaan ääniin, joihin ehkä olisi kannattanut kiinnittää huomio. Sillä tyttö olisi ehkä osannut varautua seuraavaan tapahtumaan. Mutta ei, Aki oli vain ollut keskittyneenä omiin ajatuksiinsa.
Yhtäkkiä jokin osui Akemia kylkeen, mikä sai tytön parkaisemaan kivusta.
"Ai helvetin saat- mitä vittua!" Akemi kivahti säikähtäneenä ja ponnahti istumaan kylkeään pidellen. Hänen kulmansa olivat menneet kurttuun, sillä kylkeen oikeasti sattui niin pirusti. Kuka helvetti oli mennyt melkein kävelemään hänen päältänsä! .. Ja kenen jalat olivat yhä tytön päällä?
Katse siirrettiin sivulle ja Akemin ajatukset kirkastuivat pitkästä aikaa. Vihdoinkin tyttö tiesi jotain, mitä hänen oli tehtävä. Vaikka luulisi, että itse Lucaksen näkeminen saisi ajatukset aivan solmuun. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt.

Akemi tuhahti paheksuvasti ja vaihtoi asentoaan. Tai no, vaihtoi ja vaihtoi - hän siirtyi istumaan Lucaksen selälle ja alkoi hakata nyrkeillään tätä selkään.
"Senkin itsekäs kusipää, pitiks sun sitten mennä kävelee mun yli..!" skeittarityttö sähisi katkerasti ja jatkoi yhä Lucaksen pahoinpitelyä. Tosin typeräkin sen tiesi, ettei Akemi Lucasta hakannut vain sen takia, että tämä oli mennyt kompastumaan häneen...

Lucas äännähti tuskastuneesti, kun Akemin paino, joskin pieni sellainen, laskeutui hänen selkänsä päälle. Selkää takovat nyrkit saivat pojan painamaan päänsä tiukemmin katon pintaa vasten. Mielessä vilisi toinen toistaan karumpia solvauksia, mutta Lucas vain painoi huulensa tiukasti yhteen ja odotti, että Akemi lopettaisi tarpeettoman hakkaamisensa. Mitäs tyttö oli maannut keskellä kattoa, oma oli syynsä, että joutui Lucaksen yliajamaksi.

Aikansa poika odotti, mutta kun japanilaistytön pienet nyrkit takoivat edelleen hänen selkäänsä, skeittari lopulta kohottautui kyynärpäidensä varaan ja nosti itsensä katon pinnasta niin, että Akemi tipahti hänen selästään katolle, ei varsinaisesti kovin korkealta, mutta toivottavasti kuitenkin niin, että tuntuisi edes jossain. Olisipahan ainakin siinä takaisinmaksu siitä, että oli hakannut Lucaksen selkää kuin joku raivotautinen tyranni.

"Haista Akemi oikeesti paska, ei sulla oo mitään oikeutta hakata mua", nuorukainen ärähti kääntyessään tytön suuntaan, "mitäs ite makasit siinä keskellä kattoa."
Oikeastihan katto ei ollut mikään yleinen kulkuväylä ja periaatteessa syy oli Lucaksen, jonka olisi pitänyt katsoa mihin käveli, mutta ei tuon tytön silti tarvinnut käydä kimppuun noin hanakasti. Ihan kuin hän muka olisi tehnytkin tuolle jotain.

Poika oikaisi kädellään mustan lippiksensä reunaa ja pyyhkäisi ruskeiden silmien eteen pyrkineet aavistuksen kihartuvat hiukset sivuun. Muut hiukset kurkkivat lippalakin alta pikkupoikamaisesti ja eivät ainakaan saaneet Lucasta näyttämään yhtään sen vanhemmalta, mitä hän oikeasti oli.

Akemi ehti jonkin tovin Lucasta nyrkeillään lyödä, kunnes Lucas yllättikin nousemalla maasta. Lyhyen parahduksen saattelemana tyttö tunsi takamuksensa alla kovan alustan ja alkoi uikutella kipeää häntäluutaan. Nopeasti Aki kuitenkin tokeni takaiskusta ja oli valmis antamaan takaisin - sanallisesti.
"Vittu minä olin täällä ensiks!" sähikäinen vastasi kiukkuisesti ja suorastaan pomppasi seisomaan. "Sulla ei oo mitään oikeutta sanoa mul- tai siis käyttää mua- eikun siis kompastua muhun." Hemmetti, Akemi takelteli sanoissaan ja oli meinannut ensiksi sanoa jotain aivan muuta kuin Lucaksen kompastumisesta. Oh God, mitä tästäkin keskustelusta tulisi!
Kun tummatukka sai hetken aikaa rauhassa itseään koottua, hän siirsi uhkarohkeasti katseensa Lucakseen - ja punastui helakasti. Taasko tämä punastumisjuttu alkoi! Tämä oli niin epätodellista ja niin epäakemimaista, että tyttöä aivan itketti.

"Mitä sä ees teet täällä, eiks sun pitäis olla... Tunnilla tai jotain?" tyttö puuskahti ja nielaisi äänekkäästi. Ainakin tähän mennessä hän ei ollut möläyttänyt mitään typerää suustansa. Miksi tämä tuntui kuitenkin niin vaikealta ja jostain syystä niin väärältä? Kuin kaikki menisi vastoin suunnitelmia, vaikkei hänellä ollutkaan mitään suunnitelmia.
Kunpa kaikki olisi niin kuin ennen. Siis ennen sitä suudelmaa. Ei kun sen jälkeinen elämä oli sujunut vielä jotekuten, joten sen suudelman voisi aivan hyvin säilyttää, koska se oli tuntunut melko hyv- ei, suudelmakin pitäisi pyyhkiä pois, jotta Akemi pystyisi elämään Lucaksen kanssa! Tai siis viettää aikaansa Lucaksen kanssa hämmentymättä!

Hemmetti vie, Akemi oli niin fucked up, ettei pystynyt enää ajattelemaankaan takeltelematta.

Ruskeissa silmissä paistoi närkästynyt katse, kun Lucas tuijotti Akemia. Ai, että tyttö oli ollut täällä ihan ensin? Mikä oikeus tuolla oli oikein tunkea hänen lempipaikkaansa koko koulussa?!
Skeittari oli jo sanomassa sen ääneen, kunnes tajusi, ettei hän voinut omia koulun kattoa itselleen. Ei kyllä sen puoleen voinut Akemikaan.

Lucas katsoi Akemia alaviistoon, kohottaen tuon sanoille kulmiaan. Mitä tuo oikein sönkötti? Aivan jotakin käsittämätöntä, josta vain vaivoin Lucas edes ylipäätään sai mitään selvää.
"Niin niin, neiti omistan-koulun-katon, tahallanihan mä sua päin lensin", poika puuskahti ja risti kätensä rinnalleen torjuvina. Sen lisäksi, että Lucas oli ärtynyt, hän oli hämmentynyt. Käsillään tummatukka yritti pitää itsensä ja ajatuksensa kasassa niin, ettei hän hajoaisi hallitsemattomiksi palasiksi koulun katolle suoraan Akemin eteen. Sen jälkeen hän ei voisi edes katsoa tyttöä päin.

Epämukava olo valtasi Lucaksen ja poika tunsi pakottavaa tarvetta paeta minne tahansa, hypätä sitten vaikka uhkarohkeasti benji-hyppy ilman sitä narua koulun katolta.
Mikä tahansa olisi parempaa, kuin seistä katolla punastelevan (hei, siis PUNASTELEVAN!) Akemin kanssa. Toisen poskissa todellakin erottui punaiset läiskät, jotka saivat Lucaksen painamaan katseensa tiiviisti alas katon pintaan, niin kuin siinä muka olisi jotakin kiinnostavaakin. Kun nuorukainen alkoi tuntea itsensä typeräksi tuijottaessaan kattoa, hän käänsi katseensa sivuun ja tuijotteli jonnekin Akemin olan yli ja vältteli parhaansa mukaan edes vilkaisemasta tarkemmin tyttöä.
Tilanne ei ollut mitään muuta kuin vaivaannuttava Lucaksen mielestä. Ahdistava ja sellainen, josta hän tahtoi päästä mahdollisimman nopeasti pois. Poika ei ollut saanut omia ajatuksiaan vielä selvitettyä, ei minkään osalta, eikä hän todellakaan ollut halunnut vielä kohdata Akemia. Kyllä Lucas tiesi, että asiat olisi yksinkertaisesti pakko jossakin vaiheessa selvittää, mutta jos se olisi ollut Lucaksesta kiinni, se hetki ei olisi vielä nyt.
Mutta kohtalo selvästikin vittuili Lucaksen kustannuksella, kuinkas muutenkaan.

"Paraskin puhuja, et oo tainnu olla tunnilla ollenkaan", mutistiin vastaukseksi pojan puristaessa kätensä tiukemmin rintaansa vasten.
"Tunnit loppu just ääliö. Nyt on välitunti."

Lucas oli sitten päättänyt tarttua tytön änkyttämiseen, mutta miten tämä muka helpottaisi heidän välistä kommunikaatiota? Ei mitenkään, sillä Aki vain hämmentyi entistä enemmän ja hänen kurkkunsa meni solmuun. Että kiitoksia vain tästä.
Lucas teki myös harvinaisen selväksi sen, ettei halunnut vapaaehtoisesti katsoa tyttöä silmiin, kun taas Akemi oli ehtinyt sen verran koota itseään, että Lucaksen kohtaaminen onnistuisi. Tyttö siis tunsi pientä kiukkua, kun Lucas vältteli hänen katsettansa, vaikka tämä kaikki oli Lucaksen vika.

"Olinpas", tyttö sihahti, kun Lucas epäili Akemin olleen millään tunnilla. "Kahdella ekalla tunnilla, mutta sitten loppu kiinnostus..." Niinhän siinä oli oikeasti käynyt ja katolle tyttö oli päätynyt makoilemaan. Näköjään aikaa oli ehtinyt kulua sen verran, että tyttö oli missannut yhden oppitunnin ja uusi välitunti oli ehtinyt alkaa. Aivan sama, hän oli tullut katolle selvittämään ajatuksiaansa, mutta Lucas ei näköjään antanut hänelle senkään vertaa aikaa...
Eli mitä tässä nyt tapahtuisi? Pitäisikö Akemin ottaa puheeksi se hissijuttu? Mutta kun tyttöä hävetti niin suunnattomasti sen ajatteleminenkin! Joten miten hän pystyisi ottaa sen edes puheeksi haluamatta vajota maan alle, jottei Lucas näkisi hänen punaisia kasvojaan? Ugh...

"No.." Akemi aloitti hyvin epävarmasti ja vetäisi keuhkonsa täyteen henkeä. Nyt tai ei koskaan, niin Akemi itselleen mielessään toisti. "... Miten menee?"
Hei, mitä Akemilta voisi odottaa! Hän käyttäytyi kuin kuka tahansa jätkä, joka ei kestänyt puhua tunteistaan kenenkään kanssa. Vaikka viime aikoina Aki olikin tuntenut itsensä enemmän tytöksi kuin pojaksi...

Lucas hymähti vastaukseksi tytön sanoihin tunneista, koska uskalsi epäillä, ettei saisi sanan sanaa suustaan. Missä vaiheessa tästä edes oli tullut tämmöistä? Katseen välttelyä, änkyttämistä... Ei tämä ollut tällaista ensimmäisellä kerralla, kun he Akemin kanssa tapasivat, ei todellakaan. He vain olivat nauraneet, pilailleet toistensa kustannuksella ja heittäneet läppää puolelle ja toiselle.
Tässä tilanteessa ei ollut jäljellä aavistustakaan siitä. He seisoivat molemmat kuin tuppisuut paikallaan ja Lucas tunsi palan kurkussaan. Hyvin pian poika huomasi myös pidättävänsä hengitystään.
Hän oli menettänyt lopullisetkin järkensä rippeet. Ei hän käyttäytynyt näin. Ei Lucas Romero koskaan ollut tällainen.
Paitsi silloin, kun hän oli ihastunut. Ihastunut. Sana pyöri Lucaksen aivoissa, eikä suostunut katoamaan, vaikka nuorukainen yrittikin survoa sen jonnekin tajuntansa takamaille. Skeittari olisi halunnut mätkiä itseään päähän, mutta Akemi olisi pitänyt häntä varmaan sekopäisenä hulluna, joten Lucas tyytyi rutistamaan käsiään entistäkin tiukemmin vasten itseään, puristaen kätensä nyrkkiin.

Hiljaisuus velloi hetken kaksikon välissä, ennen kuin Akemi puhkaisi sen sanoillaan.

Miten menee.
Miten menee?

Lucas olisi halunnut kysyä Akemilta, eikö tuolla ollut mitään muuta sanottavaa tässä tilanteessa, mutta poika vain veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja ryhdistäytyi kääntäessään kasvonsa japanilaistytön suuntaan. Ei tästä tulisi mitään, jos hän tuijottelisi vaaleansinisellä taivaalla lipuvia pilviä ja tummanharmaata katon pintaa. Se oli naurettavaa, hänen omasta mielestään, ja niin myös varmasti Akemin mielestä.

"... Ihan jees", Lucas lopulta töksäytti vastaukseksi hyvin epälucasmaisesti ja yritti vääntää kasvoilleen hymyn, epäonnistuen surkeasti siinä.
"Emmä tiedä, ihan normisti... kai." Hymy, jonka Lucas yritti taikoa huulilleen, muistutti enemmänkin pientä, epämukavaa virnistystä, kuin hymyä ikinä.
"Miten sinulla?" heitettiin sitten vastakysymys, jottei se äskeinen hiljaisuus enää tekisi petollista paluutaan.

Ainakin Lucas käänsi katseensa Akemiin, joten eikö tämä siis ollut aivan positiivinen juttu? Tosin tytön oli kyllä pitänyt sanoa jotain muuta kuin kysyä kuulumisista, mutta... Kävihän se näinkin. Ehkä tämä keskustelu saisi kevennettyä ilmapiiriä. Tai sitten se oli vain harhakuvitelmaa.
Akemi väänsi huulilleen myöskin hymyä, kun Lucaskin yritti moista. Kyllä tämä tästä helpottuisi, aivan varmasti. He jo pystyivät jotenkin hymyilemään. Jep, nyt vähän kannustusta ja rohkaisua, niin kyllä tämä tästä luonnistuisi. Lucas esitti vastakysymyksen Akemille ja tytöllä oli siihen jo valmis vastaus mielessään, joten hän pystyisi sanomaan sen ilman vaikeuksia.
"Oon ajatellu sua", tuli kuin apteekin hyllyltä. Mutta arvatkaa vain, oliko tämä se vastaus, minkä Akemi oli mielessään valmiiksi loihtinut.

Akemi oli jo kääntämässä katsettaan pois Lucaksesta, mutta jotenkin se ei enää onnistunut. Tuntui kuin tyttö silmistä menisi langat Lucaksen silmiin, minkä takia katseen pois kääntäminen oli mahdotonta. Tietenkin se Lucakselle jo tuttu puna kohosi entistä vahvempana Akemin poskille, kun hän toista katsoi.
"... Ja sitä, mitä siellä hississä tapahtu.." Akemi jatkoi jostain käsittämättömästä syystä, vaikka hänen oli tehnyt mieli sulkea suunsa jo ensimmäisen vahinkopaljastuksen jälkeen.

Ja jälleen skeittari tunsi itsensä enemmän tunteelliseksi tytöksi kuin kovaksi jätkäksi. Ehkä juuri tämä oli sellainen tilanne, mikä lopulta sai Akemin muuttumaan pojasta tytöksi. Ihastuminen. Se kaiken muuttaja. Se mystinen asia, jota Akemi ei ollut vielä koskaan aikaisemmin kokenut. Kysymys tietenkin tässä välissä oli se, että oliko tämä ihastumista? No, mitä Aki asiasta tiesi, niin vatsassa pitäisi lennellä perhoset, pää tuntuisi olevan purkautuva tulivuori, posket helottaisivat usein punaisuudesta ja niitä oli vielä monia asioita, joista pitäisi tietää, onko ihastunut.
No... Aki tunsi tällä hetkellä kaikkia näitä. Hän taisi oikeasti olla ihastunut ja ihastuksen kohde taisi sitten kaiken järjen mukaan olla Lucas. Davide vain oli ollut 'keino selvittää todelliset tunteet' -väline. Äskeinen kuulosti melko pahalta, mutta minkäs teet.

Tyttö vetäisi taas keuhkonsa täyteen henkeä ja pystyi pyöräyttämään silmiään yrittäessään keksiä jotain oikeaa sanottavaa tähän hetkeen.
"... Ootko sä ihan... Tosissas..?" Akemi sai sitten kysyttyä kuiskaten ja vilkaisi arasti Lucakseen. Tuskin tytön tarvitsi kysymystään tarkemmin selitellä; Lucas varmasti ymmärtäisi, mihin Akemi kysymyksellään viittoi.

Oon ajatellu sua.

Tuo ei ollut aivan sitä, mitä Lucas oli odottanut vastaukseksi kysymykseensä, ei todellakaan. Luultavasti niitä viimeisiä, mitä poika olisi veikannut Akemin sanoiksi. Hetkellinen hämmennys pyöri skeittarin kasvoilla, ennen kuin se pyyhkiytyi pois ja tilalle jäi pelkkä neutraalius. Lucas ei tiennyt, oliko tuo hyvä vai huono asia – hän oli itse asiassa melko huono tyttöjen kanssa. Ei hän osannut päätellä tuosta, mitä seuraavaksi tulisi: sanoisiko Akemi, ettei halunnut ikinä edes nähdä Lucasta ja että jätkän olisi parasta unohtaa koko juttu, vai tunnustaisiko tuo ikuista rak-
Skeittari ei saanut lausuttua sitä edes päänsä sisällä loppuun, niin abstraktilta se kuulosti.
Vaikkei Lucas sanonutkaan mitään, silmät kyllä puhuivat suunkin puolesta – Lucaskin oli kyllä ajatellut Akemia, ehkä liiankin kanssa.

Ruskeat silmät katselivat tiiviisti Akemia, eikä katsekontaktissa tuntunut enää olevan mitään ongelmaa: vaikka Lucas olisi halunnut katsella muualle, ei hän joko kehdannut tai yksinkertaisesti voinut. Silmät olivat kuin nauliintuneet Akemiin.

Siinä se tuli. Se mitä hississä tapahtui.
Lucas ei voinut muuta kuin tuijottaa Akemia ja odottaa tytön jatkavan. Ja kun tuo oli saanut kaikesta päätellen puheenvuoronsa loppuun, skeittari vain tuijotti sanattomana Akemia.

Tässä vaiheessa hän voisi vielä vetää kaiken takaisin. Perua puheensa ja käskeä Akemia unohtaa koko jutun, kuitata kaiken sillä, että hän oli vain heittänyt läppää. Hän voisi unohtaa koko Akemin missään muussa kuin kaveri mielessä, unohtaa hölmöt tunteensa ja työntää ne jonnekin taka-alalle. Kyllä ne ajan myötä haalistuisivat ja lopulta katoaisivat kokonaan.

Jotenkin tämä vaihtoehto ei tuntunut lainkaan hyvältä.

"Mitä sä kuvittelisit?" Lucas vastasi vakavasti, vaikka ruskeat silmät välähtivätkin huvittuneina.
"Mä en leikittele tällaisissa asioissa." Enää silmissäkään ei ollut huvittuneisuutta, vaan jotakin muuta, vaikeammin tulkittavaa... Ehkä lämpöä. Huolenpitoa. Välittämistä. Välittämästä muussakin mielessä kuin kaverina.
"Lo digo en serio", poika sanoi käsien valuessa rinnalta kylkien viereen, "hyvin tosissani."

Ainakaan hänelle ei jäisi huonoa makua tästä.
Ainakin hän oli seurannut sydäntään.

// * olen tosissani

Odotellessa Lucaksen vastausta Akemin sydän alkoi lyödä entistä nopeammin. Ensiksi se oli lyönyt aivan normaalisti sekunnissa, sitten siihen kuitenkin oli tullut uusi lyönti. Ja uusi lyönti... Akemi tunsi outoa kuumotusta, kun hän vain odotti jähmettyneenä Lucaksen vastausta. Tämä tunne, mikä tytön oli vallannut, vastasi melkeinpä sitä tunnetta, mitä Aki tunsi tehdessään jotain vaarallista ja jännittävää. Tietenkin tummatukka tajusi pitävänsä tästä tunteesta, vaikka tässä ei pitäisi olla mitään tekemistä, koska tämä tilanne oli niin erilainen kuin jonkin uhkarohkean tempun tekeminen!

Ja Lucas vastasi, vihdoin ja viimein. Mitä enemmän toinen päästi suustaan, sitä hämmentyneeksi ja eksyneeksi tyttö itsensä tunsi. Tajutessaan olleensa Lucaksen seurassa jo liian paljon hämmentyneenä ja mykkänä Akemi tunsi ylllättäen uutta tunnetta. Iloa ja huojentuneisuutta. Hetkinen, pitiköhän Akemin tällaisia tunteita nyt tuntea? No aivan sama, hän piti tästä olotilasta enemmän kuin hämmentyneisyydestä ja hiljaisuudesta.

Tummatukan kasvoille kohosi ällötyksestä johtuva irvistys; kieli tuli ulos suusta ja kulmat kurtistuivat (siis tyttö vain yritti keventää tunnelmaa). Kukaan ei koskaan ennen ollut tosissaan tuollaista Akemille sanonut - tai siis kukaan sellainen ihminen, jota kohtaan Akilla oli jonkinlaisia tunteita. Hän ei ajatellut tällaista käyvän Lucaksen kanssa, sillä tyttö oli kuullut, että yleensä ihmiset ihastuvat ensimmäisellä tapaamiskerralla. Okei, myönnettäköön, että Akemi oli tuntenut Lucasta kohtaan tietynlaista mielenkiintoa heti ensimmäisellä tapaamiskerralla, muttei hän koskaan ajatellut tuntevansa mitään sen suurempaa mielenkiintoa toista kohtaan. Näköjään oman sydämen menoa ei kukaan voi etukäteen ennustaa.
Mutta tytön mieleen oli noussut yksi kysymys, mihin hänen olisi pakko saada vastaus tai se jäisi vaivaamaan häntä hänen loppuikänsä.
"Miks?" Aki pystyi kysymään tämän jo vienosti hymyillen. "Miten sä... Tai siis... Sanotaanko vaan suoraan, etten mä oo mitenkään 'ihastumisainesta'", Akemi sai sitten lopetettua lauseensa ja naurahti hiljaa.
Miten Lucas oli mennyt häneen ihastumaan, vaikka he olivat olleet kuin ketkä tahansa kaverukset? Se tyttöä kiinnosti ja juuri siihen hän tahtoi saada vastauksen, jos vain mahdollista.

Huvittunut naurahdus kumpusi pojan huulilta, kun tuo näki sanojensa vaikutuksen Akemissa. Ei sydämiä silmien tilalla, vaan inhosta kielivä irvistys. Niin akemimaista. Ainakaan tyttö ei ollut muuttunut miksikään muuksi, vaikka Lucas oli hetken niin pelännytkin, varsinkin silloin, kun Davide oli ollut mukana kuvioissa. Siinä mielessä, että silloin Lucas oli halunnut toivottaa tuon syvimpään helvettiin, sellaiseen, josta ei poistumistietä enää olisi.

Ruskeissa silmissä välähteli odotusta – mikä oli Akemin todellinen vastaus? Tunsiko tyttö samoin kuin hän? Mitä tuo ylipäätään edes ajatteli hänestä? Pitikö tummatukka Lucasta aivan idioottina? Tyhmänä? Samanlaisena kuin kaikkia muitakin jätkiä? Että hän oli pelkän seksin perässä?
Lucasta inhotti jo pelkkä ajatuskin moisesta.

Kun tyttö ei sanonut sanaakaan, hiljaisuus alkoi käydä Lucaksen hermoille. Paino vaihtui jalalta toiselle hermostuneesti, silmissä alkoi näkyä huolestuneisuutta. Hän oli tainnut todella mokata kaiken. Ihan kaiken. Akemi varmaan inhosi häntä.
Kun japanilaistyttö lopultakin aukaisi suunsa ja sanoi edes jotain, huokaisi nuorukainen sisäisesti helpotuksesta. Se, että tyttö sanoi ylipäätään yhtään mitään oli jo saavutus sinänsä, ja mikä parempi, Akemi ei edes kironnut häntä suorinta tietä helvettiin. Ehkeivät hänen mahdollisuutensa olleetkaan valuneet viemäristä alas.

Katseeseen ilmestyi takaisin se tuttu huvittuneisuus: oli jotenkin niin Akemin tapaista miettiä, miksi. Niin, miksi?
Siihen kysymykseen Lucas ei itsekään osannut välttämättä vastata, ainakaan fiksusti ja kattavasti. Aluksi hän oli todella pitänyt Akemista vain ystävä. Ja niin hän oli pitkään kuvitellut pitävänsä, mutta kun Davide oli ilmaantunut kuvioihin... Se mustasukkaisuus ja katkeruus, joka oli vellonut jätkän sisällä, oli yllättänyt tämän itsensäkin. Silloin hän oli edes sisäistänyt itse, että piti Akemista. Todella piti. Ja kun se oli selvinnyt, skeittari oli parhaansa mukaan yrittänyt kieltää kaiken, kuinkas muutenkaan.

Mutta sitten se oli ollut pakko myöntää. Ja samalla se oli tullut myönnettyä Akemillekin. Ja koska Lucas ei ainakaan vielä toistaiseksi roikkunut hirttoköyden jatkona, oli tilanteessa sentään jotakin positiivista.
"Miksei?" Lucas sanoi virnistäen pienesti, huomattavasti rennommin kuin äsken, mutta vieläkin pieni hermostuneisuus erottui lausutuista sanoista.
"Sä et näe itseäs oikeassa valossa", nuorukainen sanoi virnistyksen taipuessa pieneksi, suupielessä leikitteleväksi hymyksi.

"Sä et näe itseäs mun silmin."

Miksi tytöstä alkoi aivan yhtäkkiä tuntua siltä, että tämä kaikki oli vain yhtä isoa vitsiä? Aivan, kaikki alkoi yhtäkkiä tuntua jotenkin niin... Niin... Niin huijatuksi? No camoon! Tuossa Lucas seisoi ja päästeli suustansa aivan käsittämättömiä ja kerrassaan hämmentäviä lausahduksia! 'Sä et näe itseäs mun silmin.' MITÄ TUOKIN OLI OLEVINAAN? Millaisin silmin Lucas muka Akemin näki? Näkikö tämä tytön valkoisessa prinsessamekossa ja hymyilemässä hurmaavasti kuin mikäkin malli?
...
Aivan varoittamatta Akemi purskahti hillittömään nauruun ja asetti kätensä vatsalleen mennessään hieman kyyrylle. Hän nauroi vedet silmissä ja yritti sulatella Lucaksen sanoja päässään mahdollisimman järkevästi. Se ei kuitenkaan tuntunut onnistuvan, sillä tyttö sen kuin räkätti vain entistä kovempaa ja hyvä, että hän pysyi pystyssä!

"... Sä... Hahahaha... Sä oot..." Akemi nauroi edelleen ratketakseen, mutta yritti silti tuoda ajatuksiaan julki myös Lucakselle. "Sä oot niiin.. Hahahaha... Uskomaton!" tyttö sai kun saikin sanottua ja alkoi pyyhkiä naurunkyyneleitä silmistään. Hän tosin yhä nauroi ja uudet kyyneleet tulvahtivat silmiin. "Siis ei sillä, että.. Hahahaha... Olihan toi ihan kivasti sanottu ja varmasti hahah... Joku toisenlainen tyttö olisi nyt hehkunu onnesta, mut... Hahaha... Kai sä tiedät, ettei muhun tollanen toimi?"
Sen sanottuaan tyttö ratkesi uuteen naururemakkaan, vaikka yritti hampaitaan tiukasti purren lopettaa huvittuneisuuttaan. Hän kyllä arvosti Lucaksen suorapuheisuutta, mutta... Luuliko toinen oikeasti, että sellainen toimi tällaiseen kiukkupakkaukselle kuin Akemi?

Lucas tuijotti ja odotti saavansa jotakin irti Akemista. Edes jotain sanoja, edes jotain viittauksia siihen, mitä tyttö tunsi.

Ja mitä hän sai?
Mitä hän helvetti sai?

Räkää päällensä. Lucas ei saanut hymyä, ei katsetta, ei mitään sanoja, jotka kertoisivat jotain tytön ajatuksista, siitä, mitä tuon päässä tällä hetkellä liikkui. Hän sai helvetti päälleen naurun vyöryn, eikä mitään muuta. Naurua. Naurua. Helvetti soikoon naurua!

Skeittari tuijotti ilmeettömästi Akemia, joka nauroi kuin katketakseen, ja Lucas rupesi jo miettimään, pitikö hän sittenkään tytöstä niin paljoa. Tuo oli vain aivan saatanan rasittava. Samaan tapaan kuin itikka. Aina inisemässä korvan juuressa. Ei jätä hetkeksikään rauhaan.
Lucas tässä yritti parhaansa mukaan kertoa mitä tunsi tytölle ja Akemi kehtasi vain nauraa? Nauraa katketakseen? Aivan kuin tämä olisi joku isokin vitsi.

Nuorukainen pudisteli päätään ja peitti silmänsä oikealla kädellään, tukien vasemmalla oikean kyynärpäätä. Hänen ei olisi koskaan pitänyt skeitata pitkin sitä katua, eikä varsinkaan kiinnittää huomiota siihen epämääräiseen möykkyyn, joka oli tipahtanut roskalaatikkoon. Eikä varsinkaan enää lyöttäytyä tuon seuraan. Eikä missään äärimmäisissäkään tapauksissa nähdä tyttöä enää koskaan sen tapauksen jälkeen.

Siinä missä Akemi nauroi, olisi Lucaksen ehkä enemminkin tehnyt mieli itkeä. Olisihan hänen pitänyt osata arvata jotain tällaista, että kun menisi tunnustamaan tunteitaan Akemille, saisi vaivanpalkaksi vain ivaavaa naurua, ihan kuin Lucas olisi vuosisadan vitsin kertonut. Kaipa se sitten oli hauskaa.

Lucasta vain ei jostain kumman syystä naurattanut ollenkaan.

Akemi nauroi yhä, vaikka olikin melko lailla onnistunut itseään hillitsemään. Lucas näytti jokseekin vakavalta ja mielensä pahoittaneelta, joten tyttö päätti skarpata itseään hieman enemmän. Pian hän oli onnistunut lopettamaan naurunsa niin, että vain välillä pieni huvittunut hymähdys karkaili huulien välistä. Akemi silmäili Lucasta hetken aikaa ja odotti, että tämä sanoisi jotain. Kun niin ei kuitenkaan tapahtunut, ei tyttökään voinut jatkaa hiljaiseloa.
"Mitä sä nyt odotat? Suukkoa?" tummatukka kysyi sitten tosissaan, vaikka hän olikin meinnanut purskahtaa uudestaan nauruun. Minkäs Aki sille mahtoi, että tällainen suhde, millainen heidän välilleen oli syntynyt, oli täysin uusi ja tuntematon tälle keijukaistytölle. Ja Akemi yritti kyllä kaikin tavoin olla mukana (köh köh...), mutta minkä hän luonteelleen mahtoi. Hän oli syntynyt tällaiseksi, eikä hän tulisi muuksi muuttumaan. Niin hän ainakin oletti.

Skeittari asetti kätensä hiuksiinsa ja haroi niitä hetken aikaa mietteliäänä. Hän pyöräytti pariin otteeseen silmiään ja yritti keksiä jotain fiksua sanottavaa.
"Mä en.." tyttö sai aloitettua, mutta joutui sitten miettimään uudestaan sanojaan. Hän taputteli kengänkärjellään maata hivenen hermostuksissaan. "Mä en tiedä, miten mun pitäis reagoida tai mitä mun pitäis tehdä", hän sai sitten vaivoin myönnettyä, eikä Aki pitänyt lainkaan tästä avuttomasta tunteesta, mikä hänet oli yllättäen vallannut.
"Sä tiedät, että tää on mulle... Tuntematon käsite."

Lucas kätensä tiukemmin silmiään vasten, ennen kuin tipautti sen kylkensä viereen, leuan kohotessa takaisin pystyyn, silmien kohottautuessa kohtaamaan Akemin kasvot.
Ja jos niillä olisi merkkikin siitä pirullisesta naurusta, hän heittäisi omakätisesti tytön siron keijukaiskehon alas koulun katolta.

Kun Akemi avasi suunsa ja kysyi, että mitä Lucas odotti, espanjalaispoika pyöräytti silmiään, sillä tytön kasvoista näki kyllä, että tuon olisi tehnyt mieli vetää toinen varttitunnin mittainen naurukohtaus. Tuon suupieli nyki ylöspäin ja tässä vaiheessa jätkä harkitsi hyppäävänsä itse katolta. Ei ainakaan tarvitsisi kestää yhtään enempää tätä nöyryytystä. Aivan kuin tämä ei olisi muutenkin jo vaikeaa, niin Akemi kehtasi vielä nauraa hänelle ja heittää koko jutun leikiksi.
Toisaalta, sellainen Akemi oli ja kyllä Lucas sen tiesi. Aivan sama mistä oli kyse, aina heittämässä läppää. Tuskinpa tyttö osasi edes suhtautua vakavasti mihinkään ja kyllähän nuorukaisen se olisi pitänyt tietää. Oli vain päässyt unohtumaan, kun päässä oli liikkunut vähän muita juttuja...
Ei sellaisia juttuja! Mutta muita.

"En", vastattiin tytön sanoihin. Mitä hän edes oli odottanut? Akemin vannovan ikuista rakkautta? Joo, niin varmaan... Sellaista ei tapahtuisi ikipäivänä edes Lucaksen villeimmissä unissa. Ei sillä, että Akemi yleensä liittyisi Lucaksen uniin, mutta...

Kun seuraavat Akemin sanat katkaisivat hetken hiljaisuuden, Lucas joutui hetken tuijottamaan Akemia kuin varmistaakseen, että tyttö oli tosissaan. Ja tottapa tuo oli, kun noin vakavalta näin vaihteeksi näytti.
Siinä vaiheessa oli Lucaksen vuoro purskahtaa nauruun.

Se alkoi matalana ja hiljaisena, mutta pian sen voimistui ja pian poika oli taittunut kaksinkerroin pidellen vatsaansa yrittäessään tasata nauruaan.

Akemin poskipäät lehahtivat punaisiksi, mutta tällä kertaa kiukusta kuin hämmentyneisyydestä. Nimittäin tällä kertaa Lucas oli se, joka heistä nauraa räkätti maha kippurassa. Tyttö asetti kätensä puuskaan ja käänsi kiukkuisesti katseensa poispäin nuorukaisesta, joka oli äsken mennyt puhelemaan niin kauniita tälle aasialaistytölle.
"Ai, suukko ei sitten kelpaakaan. Ei sitten, oma on häviös", skeittarityttö totesi sitten tympääntyneenä ja vältteli katsomasta (ja kuuntelemasta) nauravaa Lucasta. Oma pilkka osuu omaan nilkkaan vai miten se nyt meni...

Mutta ainakaan kumpikaan heistä ei enää ollut yhtä vaivautunut kuin pari minuuttia sitten? Eikö sen pitäisi siis sanoa jotain? Ilmapiiri oli keventynyt ja Akemistakin oli jo paljon helpompi hengittää ja olla. Vaikka häntä häiritsi ja hämmensi yhä Lucasen paljastukset, tyttö alkoi tuntea olonsa mukavaksi. Ai niin, eihän Aki ollut vielä edes vastannut Lucaksen tunteisiin, hänhän oli vain mennyt nauramaan toiselle. Hupsista. No mutta eikö se muka Akemista näkynyt, ettei hän ainakaan vihannut Lucasta?
... Voi ei. Pitäisikö Akeminkin muka sanoa ne taikasanat? Ei tyttö kehtaisi! Ei, ei ei ja ei. Yhyy...

Lucaksesta oli huvittavaa, että nyt osat olivat kääntyneet päälaelleen. Äsken se oli Lucas, joka oli saanut murjottaa hiljaa, nyt oli Akemin vuoro tuta sama kohtalo.
Kesti hetki, ennen kuin nuorukainen sai itsensä kokoon sen verran, ettei enää nauranut, vaan tyytyi virnuilemaan toispuoleisesti tytölle. Tilanne tuntui niin koomiselta puolin jos toisinkin: Akemia huvitti Lucaksen sanat, Lucasta huvitti Akemi itse. Että tyttö oli niin jätkää, mutta kuitenkin loppujen lopuksi toisen sisältä löytyi se pieni tyttömäinen kikkarapää, joka tykkää prinsessaleikeistä.
Ehkä viimeinen lisäys oli liikaa, mutta näin skeittari uskoi, ja vakaasti uskoikin. Ja se puoli kyllä kaivettaisiin vielä jossakin vaiheessa esiin.

"No okei, huijasin, totta kai kelpaa. Anna tänne vaan", Lucas piruilu osoittaen mutrulle käännettyjä huuliaan. Hän ei uskonut, että tyttö hänelle mitään antaisi, korkeintaan turpaan, jos sitäkään.
Happaman näköinen Akemi oli huvittava näky, ja ilma kaksikon välillä tuntui suorastaan puhdistuvan. Mikään ei ainakaan ollut aivan yhtä vaivaannuttavaa kuin vielä pari minuuttia sitten oli ollut.

Kasvot vetäytyivät neutraaleiksi, kun Lucas hetken tutki Akemin kasvoja ja kohotti sitten hetkellisesti kulmaansa.
"Voitko sä nyt sanoa jotain?" poika tokaisi rennosti, vaikka silmissä paistoikin odotus.
"Tai siis..." skeittari jatkoi, eikä enää yhtä rennosti kuin äsken, "mä en tiedä mitä sä ajattelet... musta." Nuorukainen raapi niskaansa ja hymähti matalasti.

Akemi väläytti kieltänsä Lucakselle, kun tämä nyt suukkoa pyysi.
"Unissas", tyttö tokaisi välinpitämättömästi ja pudisti inhoten päätään. No okei, ei Lucaksen suutelemisessa sinänsä mitään ällöttävää ollut, mutta... Jos nyt ei vaikka ajateltaisi tätä suudelmaa, sillä Lucas ei tulisi sitä kuitenkaan saamaan. Ainakaan tänään. Niin..

Nyt Lucas sitten jo kyseli Akemin tunteista, mikä sai tummatukan taas hämmentymään. Akin kasvoille kohosi epävarmuus ja ahdistuneisuus. Ei tyttö voisi paljastaa tunteitaan näin helposti Lucakselle, koska eiväthän tytön tunteet olleet vielä hänelle itsellekään selkeitä. Mutta tilanne näytti melko toivottomalta, sillä Lucas näytti sen verran totiselta, että halusi saada kuulla edes jonkinlaisen vastauksen kysymykseensä.
"M-mä.." skeittarityttö sai vain henkäistyä, kunnes kurkussa tuntui olevan sen verran iso pala tiellä, ettei puhuminen tunteista tulisi onnistumaan. "Mä.."

Akemi henkäisi keuhkonsa täyteen ilmaa ja yritti jotenkin puhdistaa ajatuksensa kaikistä epämääräisyyksistä.
"Meillä on lauantaina bileet", tummatukka henkäisi sitten ja otti Lucakseen katsekontaktin. "Ja sut on kutsuttu, okei?"
Jos Lucas ei tästä tajuaisi Akemin tunteita, niin... Niin toinen olisi aivoton, typerä ja... Mies. Tällä hetkellä Akemi ei parempaan pystyisi, vaikka haluaisikin.

Lucas kohautti harteitaan ja oli näyttävinään kovinkin pettyneeltä: eipä jätkä ollut odottanutkaan, että olisi tosissaan saanut mitään. Paitsi turpaansa, ehkä, mutta ei hän sitäkään saanut, nähdä vain vilauksen Akemin kielestä, kun tyttö irvisti rumasti Lucakselle. Poika naurahti.

Ruskeat silmät katselivat odottavina Akemia, yrittäen nähdä jotakin merkkiä... jostakin, mutta Lucas ei nähnyt muuta kuin hienoisen epävarmuuden tytön kasvoilla. Toisen olemus muuttui samalla jotenkin ahdistuneeksi ja Lucas lakkasi tuijottamasta niin tiiviisti Akemia – hän ei ollut niin typerä, että olisi tuijottanut tyttöä kuin haukka ja kärttänyt tuolta vastausta ulos, kun selvästikään tyttö ei oikein tiennyt mitä sanoa. Ehkä se tosiaan oli niin, ettei Akemia vain kiinnostanut, eikä tummatukka keksinyt mitään fiksua tapaa sanoa Lucakselle kieltävästi, ilman, että loukkaisi häntä. Leuka painui kohti rintaa ja skeittari tuijotti kattoa odottaen tytön kakaisevan kurkustaan edes jotain.

Tytön alkaessa puhua katse nousi takaisin aavistuksen epäröiden, ja kun tyttö paukautti, että Raywortheilla oli lauantaina bileet ja hän oli kutsulistalla Lucaksesta tuntui, että tässä oltiin hypätty yksi kohtaus välistä. Se, jossa Akemi kertoi oliko Lucaksella mitään toivon hiventäkään.
Skeittari tosin ei itse enää nähnyt mahdollisuuksiaan kovin hyvässä valossa: jos Akemi pitäisi hänestä niin... ei sitä varmaan olisi aivan noin vaikea nyt sentään sanoa. Pitäisi vain odottaa kiltisti, että liian hyväsydäminen tyttö kehtaisi sanoa hänelle, ettei valitettavasti ollut kiinnostunut.
Vaikka Akemi ei ollut aivan tyypillinen tyttö, niin luultavasti toinen silti ajatteli Lucaksen tunteita... edes vähän. Ehkä olisi ollut parempi, ettei olisi ajatellut. Poikaa häiritsi elää tässä... epävarmuudessa.

"Aha", Lucas tokaisi sisäistettyään sanat täydellisesti. Okei, ilmeisesti hän oli sitten lauantaina tulossa...
"Okei, selvä", poika sanoi vielä potkiskellessaan levottomasti kenkänsä kärjellä katon pintaa.
Katse kohotettiin Akemiin ja Lucaksen huulille taipui pieni hymy.
"Me nähdään kai sitten lauantaina", nuorukainen sanoi katsahtaen sanojensa välillä taivaalle, "mun pitää varmaan nyt mennä, vähän kiire tunnille ja silleen.. tiiäthän."
Skeittari virnisti nopeasti Akemille ennen kuin kääntyi kannoillaan ja käveli takaisin tikkaille, joista oli tullutkin.

"Ai niin", nuorukainen sanoi kääntyessään katsomaan vielä tyttöön päin, "sori että kävelin sun yli. Ei ollu tarkotus."
Sen jälkeen skeittari katosi katon reunan taakse.

// loppu.