Mä en tahdo elää ikuisesti

- T&T -

Portaikon yläpäässä istuskeli tummakutrinen poika, jonka Nalle Puh -koululaukku lepäsi tuon rispaantunein maiharein verhottujen jalkojen juuressa. Tikkujalkojen peitteeksi oli vedetty rääkyvänvihreät pillifarkut, joiden vyönlenkeistä roikkui remmejä ja riepuja, kera ketjujen. Paita oli musta ja sen printtikuvionti oli keltaisia norsuja. Samaa sarjaa kuin ne yhdet polvisukat, jotka hän omisti… Ne eivät juuri nyt kyllä sattuneet olemaan tuon tohelon jaloissa. Poika oli kengissään sukitta.
Jupiterin vihreät silmät lepäsivät matematiikankirjassa, hentoisessa kädessä pidetty kynä rustasi merkkejä kirjan päälle asetettuun vihkoon. Hänen oli kyllä pitänyt muistaa tehdä nämä loppuun eilen illalla, mutta… Se nyt oli vain jäänyt. Hän oli katsonut hyvän elokuvan. Ja sen jälkeen katsonut toisenkin hyvän elokuvan… Ja sitten hän oli katsonut huonon elokuvan. Ja siihenhän ei toki voinut iltaa päättää, joten hän katsoi uudelleen ensimmäisenä katsomansa elokuvan. Sen jälkeen kello olikin ollut jo neljä aamulla ja häntä oli alkanut ramaista.

Ihmeen kaupalla hän kuitenkin oli kolmen ja puolen tunnin uniensa jälkeen selviytynyt koululle kahdeksaksi. Ja pysynyt tähän asti jopa hereillä. Nyt kun muut olivat syömässä, hän saattoi rauhassa keskittyä matematiikan tehtäviinsä.
Käsi eksyi unien jäljiltä pörröisiin hiuksiin pörröttäen niitä entisestään. Huulet venyivät ratkeamispisteeseen asti pojan haukotellessa. Hän voisi kyllä karata koulusta vähän aiemmin, kun väsytti… Mutta toisaalta, hän ei tahtonut ihan turhia poissaoloja… No, väsymys oli tuttu tunne, eikä siihen näissä määrin kuollut.
Poika venytti selkäänsä, joka naksahti melkoisen ikävästi moisesta. Kajalilla tummatut silmät painuivat hetkeksi kiinni, kunnes vihreä katse jälleen asettui siihen helvetin kirjaan. Hän vihasi näitä tehtäviä…

Käytävillä olisi vielä muutaman hetken hiljaista, joten se mahdollisti syventymisen johonkin muuhunkin kuin itse kouluun. Tristan sai hyviä arvosanoja, selvisi kokeista pienellä vaivalla, eikä näin ollen huolehtinut siitä miltä hänen maleksimisensa ulospäin näyttäisi - opettajat sitäpaitsi pitivät hänestä, samoin useimmat oppilaista, vaikka siihen yhtälöön kuului myös nuoren urheilijantitteli. Syvään huokaisten Tristan laski maahan muovikupin, jonka sisällä hölskyi vastakeitetty kahvi, ja otti laukustaan kirjan. Tolkienia, jälleen kerran, sillä kirjan sisältö oli jäänyt hänelle hieman hämäräksi ja se taas pakotti uudestaanlukemisen. Tristan oikaisi yksisävytteisen mustan kauluspaitansa rispaantuneita hihoja, sovitti kuulokkeet korviinsa ja keskittyi.

Tristan ehti kuitenkin lukea vain hetken, kun musiikin läpi kuului ääni. Nuorukainen oli jokseenkin ärsyyntynyt katseensa kohottaessaan, mutta joutui hetken aikaa etsimään kohdetta - kunnes se löytyi. Hoikka, melko erikoisiin vaatteisiin sonnustautunut oppilas istui portaikon yläpäässä, ilmeisen keskittyneenä, hmm, matematiikankirjaansa. Moinen vaatetus sai Tristanin yksinkertaisen mustat pillifarkut ja kauluspaidan kalpenemaan rinnallaan. Hetken mielijohteesta hän nousi,katsahti ympärilleen varmistaakseen ettei muita näkynyt ja asteli suoraan toisen luokse.
"Erittäin mielenkiintoista lukemista, hyväksi havaittu", Tristan totesi sarkastiseen sävyyn ja nyökkäsi kohti pojan matematiikankirjaa. He kuuluivat selvästi eri kastiin, mikä ei muiden urheilijoiden silmissä voinut näyttää hyvältä, mutta nuorikko oli siihen vain tottunut - helvetti vieköön, hän oli seitsämäntoista, liikkui hyvässä seurassa ja oli saanut paljon vaikuttavia ystäviä kouluuntulonsa jälkeen. Seuraa todella riitti. Mutta jokin näissä erikoisissa ihmisissä veti Tristania puoleensa, veti puoleensa hänen taipumustaan etsiä muista hyötyä.

Jupiterin tuskastelu päättyi, kun hänen rinnalleen liikkui joku poika, joka sarkastisella äänellään totesi matematiikan lukemisen mielenkiintoiseksi. Vihreäsilmäinen katse kohosi toisen kasvoihin toisen kulman kohotessa hämmennyksen merkkinä.
“Todellakin, mitään toisen asteen yhtälöitä mielenkiintoisempaa ei kyllä juuri nyt tule mieleen”, Ter vastasi näpsäyttäen. Ääni suli puhtaaseen sarkasmiin vailla minkään sortin hankaluutta.
Minkä takia joku selvästi hierarkiassa häntä ylempänä oleva tuli puhumaan hänelle? Kuka nyt vapaaehtoisesti hänelle puhui? No, ei se mitään. Pahakseen moista ei todellakaan pistetty, juttuseura oli aina mukavaa. Ja Jupiter ei välittänyt klikkirajoista.

Matematiikan kirja pamautettiin kiinni ja kynä asetettiin penaaliin. Koko setti tungettiin laukkuun ja laukku laskettiin takaisin jalkojen juureen. Katse hakeutui jälleen toisen kasvoihin, joita tutkailtiin häpeilemättömänä.
“Miten joku sunlainen nyt yhtäkkiä mulle tulee puhumaan? Eikö teidän kuulu pysytellä kaukana meistä köyhistä ja kuppaisista luusereista? Vai aiotko sä hakata mut?”, Jupiter kuittaili saman tien, kuitenkin vailla ilkeää sävyä ja pieni hymy huulillaan. Ja no… hän oli itse yhtä vähän köyhä kuin kuppainenkin, mutta sitäpä ei kovin moni tiennyt.
“Ei se mitään, mä olen jo tottunut sellaiseen…”, Ter jatkoi viitaten nyt siihen hakkaamiseen. Jotenkin kuitenkin tuntui, ettei se ollut tämän pojan päällimmäinen ajatus. Ei tuo näyttänyt järin aggressiiviselle.

Jonkinlainen hämmentynyt hymyntapainen kohosi Tristanin kasvoille, kun tämä tarkasteli toista. Tiedostivatko kaikki klikkirajat yhtä selkeästi? Eihän poika selvästikään niistä välittänyt, mutta tuntui silti, sanojensa perusteella, tietävän ne. Tristan ei ollut itsekään aivan varma siitä miksi oli tullut, kenties hän ajatteli Jupiterista olevan jotakin hyötyä? Yleensä nämä tyypit tiesivät kaiken siitä mitä koulussa puhuttiin, kaiken mitä näiden seinien sisällä tapahtui - vaikka kyllähän kermalaisetkin niistä kuulivat, yleensä vain niin monen mutkan kautta, että tarina ehti muuttua. Tristan hymyili taas. Eihän hän mitenkään erityisen vihamielinen yleensä ollutkaan. Nuorukainen joutui kuitenkin torjumaan ajatuksen, sillä se ei ollut totta - Tristan tosiaan oli vihamielinen, mutta useimmiten hyvästä syystä. Toisinaan joku ärsytti vain olemassaolollaankin.
"Hakata? Noinko te kaikki ajattelette, kovin suppea maailmankuva. Mutta ei - en aio hakata sinua. Ennen kuin siihen on syytä, toivottavasti sellaista ei tule."
Tristan oli puhuessaan yhtä tyyni kuin aina, esittäen asiansa rauhallisesti, mutta onnistuen tuomaan ääneensä uhkaavan sävyn. Tai ei tuomaan, se tuli vaistomaisesti.

"No, oletko kuullut mitään mielenkiintoista? Tai kertomisen arvoista?" nuorukainen kysyi ja istui kysymättä saiko siihen lupaa. Hän ei tahtonut olla röyhkeä, mutta itsetietoisuus oli sisältynyt hänen luonteeseensa lapsesta asti - ja tietysti Tristan oletti, ettei toista haitannut hänen seuransa.

Tuo jätkä hymyili, mikä ihmetytti Teriä kieltämättä. Mustaa tukkaa pörrötettiin hoikilla sormilla, joiden kynnet oli hetken mielijohteesta maalattu. Tokihan tuolle takaisin hymyiltiin. Ei, ei se hakata aikonut, kiisti itsekin. Ilmoitti hänen maailmankuvansa suppeaksi. Tuolle jätkälle ei voitu kuin nauraa. Niin tosiaan, hyvin suppea… Ei se tiennyt mistä puhui.
“Ehkä me kaikki ollaan totuttu ajattelemaan niin, koska te ette yleensä ole kovinkaan mielikuvituksellista porukkaa. Hyvinkin yksinkertaista tavanomaisesti”, vastattiin yhä sillä näppärällä sävyllä, painottaen sarkastiseen sävyyn luokkaerottelua puheessaan.

Jätkä istui Jupiterin vierelle portaikolle ja uteli oliko hänellä tiedossaan mitään kertomisenarvoista. Tai levittelyn, ilmeisesti. Voi vittu, oikeasti… Niinpä tietenkin. Ter naurahti melkoisen viileästikin. Harmi, ettei kirjaan voitu uppoutua, kun se oli jo laukussa.
“Just niin, oikeasti… Tätä mä just meinaan sillä yksinkertaisuudella”, hän lohkaisi nyrpistäen nenäänsä toiselle ja reveten sitten nauramaan. “Voi vittu oikeasti… Vaikka mä tietäisinkin jotakin jännittävää, niin miksi mä sulle kertoisin? Mitä mä siitä hyötyisin? En mitään, en yhtään mitään.”

Jälleen kerran Tristanin luontainen itseluottamus oli pettänyt hänet, mutta se ei nuorukaista lannistanut. Itse asiassa hän ei edes huomannut tapahtunutta. Miten paljon jännittäviä asioita toinen voisi oikeasti tietää? Tristan epäili moista, mutta häntä toki kiinnosti.
"Kuka tässä nyt erottelee, mitä? Pitäisikö minun nyt pelätä ninjajoukkojasi, jotka syöksyvät portaat alas jos teen yhdenkin väärän liikkeen? Vai oletko enemmän yhden armeijan mies?" Tristan kysyi hymyillen ja puisti päätään, loukkaantumatta toisen sanoista. Kuinka hän olisikaan voinut loukkaantua, mitä muuta hän olisi voinut odottaa? Ehkä nuorukainen esitti asiansa hiukan väärin.

"Hmmh. Ihan mielenkiinnosta kyselin - kermalaisetkaan kun eivät tiedä kaikkea. Aivan turhaan kuulostat loukkaantuneelta."
Hän hymyili edelleen, mutta äänessä pilkahti jonkinsortin vakavuuskin. Eihän Tristanilla ollut aavistustakaan siitä miten nopeasti toinen ärtyi, sillä eihän hän tiennyt tuosta yhtään mitään. No, ehkä olisi syytä ottaa selvää? Mitä Tristan siinä muka häviäisi.

Jupiter pudisti päätään hymyillen. Tämä jätkähän oli… voi helvetti, tuommoinen. Ei se friikkipoikaa ärsyttämään onnistunut, pikemminkin huvittamaan vain.
“Voi kultapieni, sä puhut ihan tyhmiä”, poika tuhahti virnuiluaan lakkaamatta. “Mä korostan tätä erottelua tässä, koska se on naurettava. Mitä iloa siinä on, että saa sortaa muita? Sehän on typerää, epäinhimillistä ja täysin moraalitonta. Suoraan sanottuna perseestä. Ja joo, mä olen yksin, niin sun ei tarvitse välittää yhtään siitä mitä mä sanon, vaan sä voit suosiolla katsoa mua alaspäin. Kaikkihan sen nyt tietää, että mä olen huomattavasti huonompiarvoinen kuin monet muut.” Jupiter taas vauhdissa… Pian hän rupeaisi liiankin filosofiseksi, jos tämä tästä vielä jatkuisi. Oletettavasti toisella menisi häneen kuitenkin hermot ennen sitä. Niin ihmisillä yleensä oli tapana.

“Ehkä kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea? Mitä se muille kuuluu miten jollakin menee? Mitä hauskaa siinä on? Juoruilu on lapsellista toisten asioihin nokkansa tunkemista, enkä mä harrasta sellaista. Mä osaan pitää muidenkin asiat omana tietonani, jos mulle jotakin uskotaan.”

"Nyt sinä, kultapieni, olet väärässä. Se, että on asioista tietoinen, ei tarkoita automaattisesti syrjimistä. Olenko minä syrjinyt sinua? En usko. Minusta sinä olet paremminkin mielenkiintoinen uusi tuttavuus, siksi kysyinkin. Uteliaisuuttani."
Tristan ei ollut itsekään aivan varma miksi oli tullut juttelemaan toiselle, mutta puhui silti totta. Sanat tulivat itsestään. Niin vain joskus kävi. Oli hyvin harvinaista, että Tristan ylipäätänsä halusi muille pahaa - itseasiassa hän todellakin satutti muita, tarkoituksellisesti, vain silloin jos oli aihetta. Käytös saattoi kertoa muusta, mutta niinhän se yleensäkin teki. Vaikka muuta saattoi luulla, Tristan ei ollut paha. Ei alunperinkään. Hän vain omisti kiivaamman puolensa, itsetunnon ja itsevarmuuden. Ei siinä pitäisi olla mitään pahaa. Kaiken lisäksi hän oli nähnyt sen toisenkin puolen - oli Tristankin kokenut kiusaamista ja syrjimistä. Koki edelleen, mutta ei enää samalla tavalla.
"Aina voi päättää nousta jaloilleen, pistää vastaan. Antaa samalla mitalla takaisin. Mutta nyt - ei ole kohteliasta kiistellä jos ei tiedä kiistakumppaninsa nimeä. Minä olen Tristan", nuorukainen esittäytyi ja nyökkäsi peräjälkeen hymyillen. Sen vähän ajan, jonka hänen vanhempansa olivat kotona, he opettivat nuorelle käytöstapoja.

Jos totta puhuttiin, Tristan oli liikkunut paljonkin oudompien ihmisten kanssa, kuin mitä toinen oli. Siis todella, paljon paljon oudompien. Eikä kukaan oikeastaan jaksanut välittää. Kenties sekin oli osa yhtä suurta massa-ajattelua? Nuorukaista hymyilytti. Hänen mietteliäs puolensa löysi tiensä kotiin aina väärinä hetkinä, juuri silloin, kun olisi tarvittu jotakin muuta.

Nyt se puhui jo välillä järkeviäkin, Terin kasvoilla käväisi voitonriemuinen ilme, mutta se oli hyvin nopea pilkahdus. Ehkä hän ihan oikeasti pääsisi keskustelemaankin ihan kunnolla, ehkä.
“En mä henkilökohtaisella tasolla meinannutkaan, pikemminkin yleistämällä. Uteliaisuus on ihan hyvä piirre ja kyllä mä tiedän olevani mielenkiintoinen”, Jupiter virnisti. Okei, pieni omakehu ei voinut olla pahaksi. Ei hän nyt ihminen aivan tavallisimmasta päästä ollut. Ja tykkäsi hänkin tutustua uusiin tyyppeihin, oikein paljonkin. Hänessä oli vain sellainen vika, että hän tuppasi olemaan päällekäyvä, suorasanainen ja hieman omintakeinen. Toisaalta ne saattoivat olla joltain kantilta jopa ihan hyviäkin luonteenpiirteitä.

“Niin toki voi. Mä nousen jaloilleni ja käännän toisenkin posken. Ei se silti tarkoita, että mä alistuisin kaikkeen, kyllä mä verbaalisti osaan olla väkivaltainen, mutta siihen se sitten pitkälti jää.” Toinen esittäytyi, sai tummatukkaisen friikkipojan hymyilemään. Tristan oli kiva nimi.
“Kohteliaisuuskin on yliarvostettua, mutta ei se mitään. Mä olen Jupiter ja ei, se ei ole lempinimi”, poika virnuili.

Kenties tämä jätkä ei ollut ollenkaan niin paha. Pakkohan friikin oli soimata itseään ennakkoluuloisuudesta kermalaisia kohtaan, vaikkei moista ollutkaan rakennettu aivan tyhjän päälle. Hän yleensä tuli sorretuksi, mutta poikkeukset olivat erittäin kivoja. Harvinaisia, pönkittämässä kusipäisyyden sääntöä entisestään.

Pieni omakehu ei todellakaan ollut pahitteeksi, ei ainakaan Tristanin mielestä, sillä tämä hymyili tyytyväisenä. Kenties he saisivat vielä jonkinlaisen kunnollisen keskustelun aikaiseksi - ei sekään aivan harvinaista ollut. Vaikka hyviä keskustelijoita olikin sietämättömän vähän, sillä useimmat keskustelut alkoivat ja loppuivat tyypillisiin 'mitä kuuluu?' lauseisiin. Pieni väittely, siis keskustelu, oli vain hyväksi.
"Toisilla se on verissä, opittu tapa. Tuntuu hyvältä seurata muiden esimerkkiä. Mutta. Enhän minä mielenkiinnottomien tyyppien kanssa keskustelisikaan", Tristan totesi ja kohautti kevyesti olkapäitään, tuoden kuitenkin selkeästi esille, että viimeinen lause oli pelkästään kevennys. Hän oli puhunut niin monenlaisten ihmisten kanssa, että päässä hurisi sitä muistellessa. Ja osaa Tristan ei tottapuhuen edes muistanut, vaikka yrittikin.

"Minä taas... No, olen vähän molempia. Tiedän kuitenkin, että sanallinen väkivalta voi tuntua joskus paljon pahemmalta. Varsinkin jos tietää mihin sanansa pistää."
Ah, kyllä. Tristan muisti elävästi sanallisen läksytyksen voiman ja oli ajan kuluessa kehittynyt siinä varsin hyväksi. Hän oli ollut joskus yhtä lailla tallattuna, aina muiden tönittävänä ja haukuttavana. Mutta se loppui, kun oppi sanomaan takaisin. Tristan oppi.

Kohteliaisuus yliarvostettua? No jaa, riippui vähän miltä kantilta asiaa katsoi. Sekin oli sidoksissa kasvatukseen, ainakin jollakin tapaa - jos omat vanhemmat ovat selkäsaunalla uhaten pakottaneet käyttäytymään, väkisinkin siinä oppii jotakin. Tristan itse oli kuulunut siihen ryhmään, vaikka olikin saanut hyvin harvoin oikeasti selkäänsä.
"Ei minun kohteliaisuuteni ole. Se on vain harvinaista. Jupiter... En edes yritä keksiä mistä se tulee", Tristan hymähti, suupielet virneentapaisesta värähtäen. Hän jopa nautti pienestä älyllisestä keskustelusta, kun sitä niin harvoin kuuli. Tai kuka tiesi miten älyllinen nuorukainen osasi puhuessaan olla, mutta ei aivan hyödytönkään.

Toisilla uteliaisuus oli kuulemma perinnöllistä, mikä sai pojan hymähtämään. Hän ei ainakaan ollut onnekseen perinyt Mariscan uteliaisuutta. Hän olisi sellaisen kanssa aivan pinteessä. Tosin eipä Ter paljoa ollut voinut esimerkkiä vanhemmistaan ottaa, kun ei oikeastaan noiden kanssa ollut kasvanut. Hänellä oli ollut kodinhoitaja, joka hänet pitkälti kasvatti. Ja tässä tulos vapaakasvatuksesta. Hän asui kotonaankin kuin omassa asunnossa, tuskin juuri vierailikaan vanhempiensa puolella. Hänellä oli jopa oma ulko-ovi! Ja alakertaan vievät portaat päätyivät keittiöön ja ei hän juuri muita tiloja tarvinnutkaan omiensa lisäksi.
Mielenkiinnottomien tyyppien kanssa toinen ei kuulemma keskustelisikaan. Sen verran Jupiterkin tajusi, ettei se ollut mitään muuta kuin vain rivi sanoja, joilla ei mitään tähdellistä merkitystä ollut.

Toinen oli kuulemma molempia, sanoi takaisin ja saattoi lyödäkin. Totta tuo puhui siitä, miten verbaali väkibalta oli pahempi, jos tiesi mihin iskeä. Ei fyysinenkään silti aivan mitätöntä ollut, silläkin saatettiin traumatisoida ihmistä.
“Harvinaista kohteliaisuutta, osoitettuna mulle? Mitä sun päässäs liikkuu, jätkä”, Ter nauroi. Tuo ei kuulemma edes yrittänyt keksiä mistä hänen nimensä tulee. Eikä Ter sitä kertoakaan voinut, kun ei tarkalleen edes tiennyt. Kai se oli jostain Roomalaisesta jumalasta, eikä sentään planeetasta… Vaikka ne jumalathan oli pitkälti planeettojen mukaan nimettyjä, joten…
“No Tristan, eikö sua pelota istua siinä, kun koska tahansa saattaa tulla jostain nurkan takaa joku isokiho kompuroiden koroissaan?”, kysyttiin enemmän vitsillä. Hän nyt tykkäsi jäädä kiusaamaan tätä jätkää aiheesta että tuo oli korkeampiarvoinen kuin hän. No, tylsää sekin alkaisi pian olla.

“Harrastatko sä mitään järkevää, siis jonkun urheilun lisäksi? Vaikka mä en sitä itse luokittelisi järkeväksi, sillä mä en siedä sitä. Mikä varmaan johtuu siitä, että mä olen aina ollut huono liikunnassa ja lopulta oppinut vihaamaan sitä.”

Jokin naurahduksentapainen karkasi Tristanin huulilta ja tämä haki silmillään toisen vastaavien katsetta.
"Pelota? Olen tehnyt paljon pahempiakin asioita, kuin istunut ihmisten kanssa käytävillä. Joten siitä tuskin on huolta", nuorikko totesi hymähtäen ja nyökkäsi vielä sanojensa perään. Tosiaan, Tristanilla oli pahempiakin salaisuuksia, kuin tämä jos tätä edes sellaiseksi saattoi kutsua. Hän oli tehnyt asioita, jotka esimerkiksi muiden urheilijoiden silmissä olisivat olleet anteeksiantamattomia. Sellaisiakin asioita joiden kanssa Tristan ei itsekään ollut sovussa, asioita, joita hän ei olisi vielä aikaisemmin hyväksynyt. Eikä nuorikko tiennyt mitä Jupiter olisi sanonut jos tietäisi.

Olkiaan kohauttaen nuorukainen koetti ravistaa aikaisemmat ajatukset mielestään, sillä ne tuntuivat pitkään vatvottuina muodostuvan ahdistukseksi. Jupiterin kysymys hänen harrastuksistaan nostatti vaisun virneen Tristanin huulille, vaikka hän yritti kovasti moisen taltuttaa. Onneksi ilme kesyyntyi silkaksi hymyksi.
"Urheilun lisäksi? Hmm, luen paljon, kuuntelen musiikkia ja laulan. Niin ja tietysti kiusaan pienempiä."
Viimeisen lauseen Tristan sanoi muka vakavalla naamalla, vaikka äänestä kuulsi hymy. Aivan turhan monella ihmisellä oli hänestä huono käsitys, mutta eikö se ollut aivan yleistä? Tristanin itsevarmuus näytti muiden silmissä helposti itsekkyydeltä, vaikka se ei sitä ollut.

Toinen oli kuulemma tehnyt pahempiakin juttuja kuin istunut ihmisen kanssa käytävällä. Varmasti olikin, ei sen uskominen kuitenkaan kovin hankalaa ollut. Sai se pienen hymyn kirvoitettua huulille, joilla hymy tuntui viihtyvän aina.
“Kuten mitä, murhia?”, poika nauroi. Huumoriahan tämä hänelle oli, useimman aikaa kaikki, oikeastaan. Oli hassu kuvitella päässään, että jos tämä jätkä olikin joku tosielämän Jigsaw ja suunnitteli ja toteutti kaikkia jänniä haasteita… Jupiterin mielestä ne olivat jänniä.
Toinen kuunteli musiikkia ja lauloi. Jes, hänkin kuunteli musiikkia ja lauloi. Hyvinkin vielä, vaikkei sitä kovin usein muiden korville suonutkaan. Ja sitten tuo harrasti pienempien kiusaamista. Ter virnisti jo melko riettaastikin, sillä… No, hänen mielenyhtymänsä olivat kummia.
“Aijaa. Mäkin laulan… Ja kiusaan isompia, koska mä olen itse aika pieni niin pienten kiusaaminen on vaikeaa”, virnistettiin, eri sävyyn kuin mitä ensireaktio oli. Vaikka sävy saattoikin olla hieman epäsuorasti flirttaileva. Ei sen oikeastaan pitänyt olla, ei aivan tahallista. Normaalia hänelle kuitenkin. Toisinaan tämä mustatukkainen oli… No, hän oli täynnä flirttiä vähän kaikille, yleensä vain kiusallaan.

“Millaista musiikkia sä sitten kuuntelet?”, Ter kysyi. Häntä kiinnosti ihan oikeasti. Hän kyseli aina paljon. Tai ei nyt aivan aina, mutta silloin kun keskusteltiin. Ja melkeinhän keskustelua tämä alkoi olla.

"Ei hyvänen aika millainen mielikuvitus sinulla on. Murhiako? No, vaikka sitten niitä. Oikeastihan olen omistautunut pikkupoikien kiusaamiselle ja minusta on tullut siinä melko hyvä. Tai niin ne sanovat."
Totisilta kasvoilta oli luettava selvä huumorin häivähdys, sillä eihän Tristan oikeasti mikään kiusaaja ollut. Ei ainakaan siinä mielessä mitä sillä useimmiten tarkoitettiin - ei, ei todellakaan. Nuorukainen tuskin kulutti päiviään pienempiään lahdeten, miksi olisikaan kuluttanut? Saattoi sitä kuulua eri klikkiin olematta kuitenkaan klikkinsä veroinen kiusaaja. Tristanilla tiettävästi oli taipumusta olla toisinaan hyvinkin ärsyttävä, mutta hän tiesi kenet oli jätettävä rauhaan. Edes maailman raukkamaisin ihminen ei saisi lyödä lyötyä.

Aikaisemmista ajatuksistaan havahtuen Tristan terästi taas katseensa Jupiteriin, virneentapaisen noustessa toista suupieltä kohottamaan. Ilmeisesti toisessa oli sellaisiakin puolia, jotka eivät aivan heti tulleet esille.
"Sinä kiusaamassa? Kukas meistä onkaan se pahis", nuorikko tuhahti muka loukkaantuneena ja kohotti vienosti toista kulmaansa, tarkastellen sitten arvostelevasti toista. Hänestä oli helppo saada ylimielinen kuva itsevarmuutensa vuoksi, mutta kenties jollakin aina silloin tällöin oli tilaisuus nähdä jotakin muutakin? Epäilyksensä kadottanut Tristan oli hyvin harvinainen näky, kertakaikkiaan.

Kevyt naurahduksentapainen leijaili tummajouhisen huulilta.
"Kaikenlaista, mielialasta riippuen. Aina elokuvien instrumentaalisista soundtrackeista Linkin Parkiin. Koskaan ei voi tietää minkälaista musiikkia kukin päivä vaatii, joten yhtä oikeaa tuskin on."
Tristan tosiaan oli melko intohimoinen musiikin ystävä, eikä osannut nimetä lempibändiään. Linkin Parkin No More Sorrow oli kuitenkin onnistunut suututtamaan hänet tänäänkin - silloin kun muut ärsyttivät, musiikki saattoi tyynnyttää. Tai sitä vastoin saattaa raivostumisen partaalle.
"Entä sinä?"
Kysymys oli avoimen rehellinen, aivan kuin Tristan olisi esittänyt sen kenelle tahansa, mutta hymyssä ja sanojen sävyssä oli aitoa mielenkiintoa.

Toinen tokaisi Jupiterin mielikuvituksen olevan yliampuva. Tai niin se tulkittiin tuon pienen pojan päässä. Virnistyshän siitäkin seurasi. Pikkupoikien kiusaamiselle toinen elämänsä kuulemma uhrasi, oli hyväkin. Jaa, vai niin… No, sopihan sitä toki koettaa, ei siihen mitään vastalauseita ollut. Ter oli pieni ja pirullinen, aina toisinaan ellei jopa useimmiten. Olihan se tosiaan niin, ettei tämä mustatukkainen friikkipoika osannut ajatella kiusaamista sillä tavoin, kun sen ala-asteikäinen määritteli. Hänelle se oli enemmänkin… no, flirttiä.
Toinen myös epäili hänen kommenttiaan kiusaamisesta ja muistutti kumpi heistä olikaan se pahis. Huulilta karkasi nauru ja suupielet nykivät kohti korvia. Poskilävistykset aiheuttivat hymykuopat.
“Musta tuntuu nyt siltä, että sä taidat aliarvioida mua”, todettiin. Sormet naputtelivat keveästi portaikkoa ilman mitään määrättyä tahtia. Hymy ei huulilta kuollut. Hän olisi voinut ruveta kiusaamaan tätäkin isompaansa, mutta uskoi viimeistään siinä vaiheessa saavansa selkäänsä.

Toinen kertoi musiikkimaustaan tummatukkaisen nyökytellessä päätään ja esitti vastakysymyksen. Terin olisi ehkä kiinnostanut tietää mitä toinen odotti. Kai jotain emoa, niin moni hänet arvioi. Ja aivan metsään, vieläpä.
“Vähän mitä sattuu klassisesta räkäseen rokkiin ja punkkiin”, vastattiin. “En mä tiedä… mulle menee melkein kaikki, kunhan se toimii kokonaisuutena…”
Toinen jalka vispasi, katse kipitti portaat alas mitään löytämättä ja palasi Tristaniin. Ter virnisti pienesti, mutta vain hyvin vähän pirulliseen sävyyn.

Kulmat kohosivat merkitsevästi, kun Jupiter kertoi hänen aliarvioineen itsensä. Mitä ilmeisimmin Tristan oli tehnyt virhearvion toista ensimmäistä kertaa katsoessaan - eihän nuorukainen ollut lähelläkään sitä kuvaa minkä ulkoisesti antoi. Ei liioin masentunut tai kovin vihamielinenkään.
"Ehkä sinut pitäisi sitten arvioida uudestaan. Spontaanilla tasolla", Tristan totesi ja antoi katseensa kulkea pitkin Jupiteria aina päästä varpaisiin saakka ja takaisin. Hymy oli kuitenkin yhä yhtä tuttavallinen ja ystävällinen, eikä se hiipunut hetkeksikään. Hän oli hallinnut keskustelun taidon pienestä pitäen ja ollut yleensä se, joka terävillä sanoillaan sai muut perääntymään, mutta nyt siihen ei tainnut olla tarvetta. Oli harvinaista, että Tristan salli itsensä olla näinkin vapaamielinen vieraan ihmisen seurassa. Tai harvinaista kun oltiin koulussa ja keskustelu kävi yleisillä aalloilla. Vai kävikö? Nuorukainen hymähti toisen virneelle, mutta vakavoitui sitten taas.

"Minun mielestäni ihmiselämä kaiken kaikkiaan on melko spontaani. Kaiken suhteen."
Täysin varoittamatta tai minkäänlaista lupaa kysymättä Tristan painoi suudelmantapaisen suoraan toisen huulille ja hymyili samalla niitä vasten. Vasen käsi hakeutui Jupiterin niskaan ja oikea hipaisi pienemmän pojan reittä. Hän tiesi varsin hyvin, etteivät tunnit loppuisi vielä, eikä tähän aikaan kukaan jaksanut käytävillä haahuilla - ja vaikka jaksaisikin, Tristan ei välittänyt. Hän eli hetkessä. Niin kuin aina, luottamus onneen oli suuri. Ja kuten sanottu, hän oli tehnyt paljon pahempaakin.

Uudelleen arvioida spontaanilla tasolla? No, koetappa tässä sitten pysyä ihan matkassa siinä mistä puhutaan… Toinen tuijotteli häntä kokonaisuudessaan, mikä oli hieman hämmentävää, muttei sen annettu vaikuttaa. Toisen mielestä ihmiselämä kuulemma oli melko spontaani kaikessa suhteessa. Terin kulmat miltei kerkesivät kohota, kunnes tuo oli painanut huulensa hänen huulilleen. Mustatukkainen friikki ei voinut kuin naurahtaa vasten tuon huulia. Ai näin spontaania? Kävi hänelle.
Toisen käsi etsiytyi hänen niskaansa, toinen taas kosketti kevyesti reittä. Terin molemmat kädet siirtyivät toisen niskaan ja pian poika oli keikauttanut itsensä kahareisin toisen syliin. Ja onnistunut toki potkaisemaan laukkunsa portaikkoa alemmas, mutta sitä hän ei edes huomannut.

Toki huulet vastasivat toisiin ja kielikin lipaisi Tristanin ylähuulta. Ei Ter kuitenkaan tämän leikin kovin kauaa antanut jatkua. Suudelmat jäivät ja kasvot siirtyivät toisesta hieman kauemmas. Sylistä ei siirrytty ja kädetkin pysyivät siellä, minne ne oli asetettukin.
“Vai että ihan noin spontaania?”, virnistettiin. Voi, urheilijat… Ter ei aivan ymmärtänyt niitä, mutta usein hän lankesi. Ei ihan ensimmäinen kerta tätä asetelmaa. Kerran oli ollut vakavampaakin, mutta… Se jätkä oli kadonnut hänen elämästään omille teilleen. Ja sitä ei haluttu miettiä nyt.

Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta näissä merkeissä. Pieni ääni pään sisällä kirkui jotakin vastuullisuudesta ja muiden kunnioittamisesta, oman itsensä kunniottamisesta, mutta sitä Tristan ei kuunnellut. Hän luotti itseensä aivan liian lujasti, eikä jaksanut pelätä kiinnijäämistä - itseasiassa ajatus sai jonkinlaiset kylmät väreet hiipimään urheilijan selkää pitkin. Tristan oli tehnyt näin ennenkin, osunut joskus heteropojankin kanssa yksiin, eikä siitä mitään sen pahempaa ollut syntynyt. Korkeintaan jotain ilkeitä letkautuksia, mutta ne hän oli sivuuttanut.

Kevyt naurahdus karkasi Tristanin huulilta ja hän tarkasteli Jupiterin kasvoja toinen kulma koholla.
"Hiljaa siinä", nuorikko henkäisi pian vasten toisen kaulansyrjää ja hymyili tilanteelle. Sen hän oli oppinut, että ainoa mikä tässä tilanteessa voisi tehdä pahaa, olisi urheilija kävelemässä tuosta ovesta - kenelläkään muulla ei oikeastaan ollut aseita Tristania vastaan, eikä hän siis jaksanut moista pelätä. Hänen huomiotaan ei kiinnittänyt edes portaita kipuava siivooja, joka vilkaisi heitä lievästi sanottuna kummallinen ilme kasvoillaan. Tristan hihitti itselleen epätavallisesti ja puisti päätään.

Ei, ei tätäkään silti tapahtunut joka päivä. Tristanin sisimmässä kupli ilahduttava tieto siitä, ettei hänen isänsä olisi ikinä hyväksynyt moista - itseasiassa vieraiden ihmisten suuteleminen koulun käytävillä oli vielä tavallista, mutta Jupiter ei ollut mikä tahansa ihminen.
"Sanoinhan, että olen hyvä ihmisten, varsinkin pikkupoikien, kiusaamisessa. Vieläkö tekee mieli kutsua ne ninjajoukot apuun?"
Vaikka, eihän kukaan ollut onnistunut muuttamaan Tristania. Ei koskaan. Perheellä ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä mitä hänen elämässään tapahtui, mutta tarvitsiko sitä aina olla?

Niin juuri, hiljaa siinä. Olisikin hiljaa, varmaan olisi. Okei, vitut olisi, mutta… No joo, olisi hän. Ihan hiljaa, korkeintaan kehräisi. Sylissä oli oikein mukava istua, Jupiter kieltämättä piti siitä. Piti hän kyllä pussailustakin, ei siinä mitään.
Oli se silti melko kummallista istua vapaaehtoisen urheilijan sylissä keskellä koulua, mutta Ter oli tottunut joutumaan ennalta arvaamattomiin tilanteisiin. Ei hän jaksanut enää edes järkyttyä. Vaikka mitäpä syytä siihenkään olisi ollut.
Toinen tokaisi tähän, että oli jo sanonut olevansa taitava pikkupoikien kiusaamisen kanssa. Mustatukkainen nauroi omintakeista nauruaan, käsi sipaisi toisen poskea ja hymy ylsi korviin.
“Kuules nyt, jos mä olisin oikeasti pikkupoika niin mä tuskin olisin tässä. Toiseksi, jos sä sanot tätä kiusaamiseksi niin sä olet aika väärässä”, poika totesi. “Että oleppas hiljaa isopoika tai mä alan kiusaamaan sua.”

Nenä kosketti toisen nenää, päätä käännettiin hieman ja huulet painettiin huulille. Leualle, kaulalle ja toiseen kohtaan kaulalle. Että tämä olikin kivaa… Siitä oli hetki, kun poika viimeksi oli moista pahennuksen aiheuttamista harrastellut.

Kun otettiin huomioon, että he olivat keskellä koulua, kaikki oli sujunut hyvin. Ei mitään ihmiskatastrofeja tai tukalia tilanteita. Ja Tristan oli siihen varsin tyytyväinen, vaikkei se ollutkaan päällimmäisenä mielessä. Ei edes lähinnä. Jos Jupiterista piti jotakin hyvää sanoa, tämä osasi ainakin viedä huomion muualle. Tuntiessaan toisen huulet kaulallaan Tristan huokaisi, mutta hymyili sitten päätään puistaen.
”Hassu Jupiter”, tuo kuiskasi, näykkäisten kevyesti toisen kaulaa. Tähän tilanteeseen hän ei aivan heti olisi uskonut joutuvansa, mutta mikäs siinä. Eihän tässä mitään pahaakaan ollut, tilanne oli itse asiassa varsin mielenkiintoinen, jos ei ihan miellyttäväkin. Tristanilla ei silti ollut aavistustakaan miksi hän teki tämän, mutta arvailujahan sai aina esittää. Siksi, että hän kaipasi epätoivoisesti ihmiskontakteja? Siksi, että Jupiter oli saamattoman suloinen? Etsikö nuorikko kenties jotakin vaaraa, jännitystä elämäänsä? Mitä kummallisinta, Tristan ei todellakaan välittänyt kuulla Jupiterin versiota asiasta – se olisi luultavasti jotakin suuntaan ”koska sinäkin.” Ja vaikka se oli totta… Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä tunsi. Oliko se sitten voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, ihastusta vai ohimenevää haluamista.

”Voithan sinä aina yrittää”, Tristan mutisi hymyillen ja laski silmiensä katseen taas Jupiterin omiin. Tämä ei taatusti ollut viisasta, mutta tarvitsiko kaiken aina ollakaan? Eivätkö asiat joskus voisi olla hauskojakin, eikö ihminen enää saisi elää hetkessä. Tristan ei tiennyt mitä hän tunsi, ei sitten ollenkaan. Mutta kyllä hän vielä tietäisi. Lopulta hän aina tiesi. Tristan pyydisti sormiinsa muutaman suortuvan toisen tummaa tukkaa ja painoi kasvojaan lähemmäs, hengittääkseen syvään Jupiterin tuoksua. Hymy ei hänen huuliltaan väistynyt.

Hän oli kuulemma hassu… Jaahas… Poika naurahti vasten toisen kaulaa ja näykkäsi sitä ihan vaan kiusallaan. Näykkihän toinenkin häntä. Ja jos se ajattelikaan mitään merkkejen jättämistä niin hän todellakin kostaisi sen tuolle ainakin kaksinkertaisena. Ja hän saattoi väittää, että kaikesta huolimatta hän olisi kaksikosta se, joka ohittaisi kaiken kevyemmin vain kohauttamalla olkiaan.
Tietyllä asteella poika oli kovinkin yllytettävissä ja vietävissä, mutta toisinaan se ei edes haitannut. Hän voisi ihan hyvin mennä vaikka tässä miten pitkälle vain. Mikään ei ollut niin tarkkaa… Vaikka toisaalta ei hän ehkä tämän tyylistä varoitusta tahtonut viedä vanhemmilleen, vaikkei noiden kanssa juuri väleissä ollutkaan… Terille tässä ei ainakaan vielä ollut häivähdystäkään vakavan makua. Kaikki tehtiin vain, koska läheisyys oli oikein kivaa. Hän ei halunnut parisuhteita… Hänellä oli aina useampi kundi kierteessä kerrallaan ja hän ei edes salaillut sitä. Olihan eräs poika häntä kovasti tahtonut vakavampaankin juttuun ja kovasti pahoittanut mielensä, koska hän ei tahtonut vakiintua… Mutta mitäpä niitäkään nyt miettimään.

Toinen antoi luvan yrittää kiusata, mihin poika nauroi jälleen ja nuolaisi tuon kaulaa. Kiusallaankin poika rupesi hankaamaan lantiotaan toista vasten vieden kätensä tuon poskelle ja päätään taaemmaksi voidakseen katsella tuota silmiin huulillaan kiusaava virnistys.
Huulet kävivät toisen huulilla, kunnes ne kuljetettiin toisen leukaperälle, jolle painettiin myös suukko. Poika henkäisi tahallisen terävästi toisen korvaan. Nyt ei pitäisi vaan mennä kiihottumaan itse tai… Niin tai mitä? Mitä väliä… Aina täältä joku siivouskomero löytyisi tai… No, mistä hän koskaan tiesi kuinka pitkälle toinen oli valmis menemään.

Jossain määrin kesti hetken aikaa, että Tristan sai minkäänlaisen reaktion aikaan. Tai ymmärsi sitä mitä oli tekemässä – rehellisyyden nimissä myönnettävä kuitenkin, että ymmärrys siitä asiasta oli vähäinen, sillä eihän hänellä ollut aavistustakaan siitä mitä sitä oltiinkaan tekemässä. Tristanin piti myöntää myös se, että typeräähän sellainen pelleily oli. Varsinkin kun aloite tuli häneltä itseltään. Niin, tottakai urheilija sen tiedosti. Kait sen tiedostaminen näkyi jotenkin hänen olemuksissaankin, sillä Tristan perääntyi – vähän fyysisestikin, hämmentyneen ilmeen hiipiessä kasvoille.
”Voi helvetti.”
Sanat livahtivat nuorukaisen huulilta melkein automaattisesti, katseen harhaillessa jossakin käytävän seinillä. Oli ollut typerää antaa moisen tapahtua, vaikka jos tilanne olisi ollut eri... No, tilanne olisi ollut erilainen.

”Sä olet helvetin suloinen jätkä, Jupiter. Mutta tästä ei seuraa mitään hyvää.”
Ja päin vastoin kuin aikaisemmin, nuo sanat olivat tarttua pahemman kerran kitalakeen. Ne lausuttiin kuitenkin varmalla äänellä ja katsekin vietiin Jupiteriin – jossakin määrin Tristan uskoi toisen ymmärtävän. Ja toisaalta taas, ei uskonut. Olihan tämä lähtenyt hänestä itsestään liikkeelle, perääntyminen osoitti luonteenheikkoutta. Tristan ei kuitenkaan tehnyt tällaista ja nyt kun hän teki, se ei voinut merkitä mitään hyvää.
"Mun mielestä se ei vaan ole järin hyvä idea. Ei nyt. Eikä tässä ole kyse siitä, että mua hävettäisi tai mitään. Mutta ei nyt", Tristan vielä lisäsi ja katsoi tällä kertaa Jupiteria ihan silmiin. Ei loukatakseen, vaan lähinnä tuodakseen sanojensa merkityksen perille - ei, se ei ollut hänen mielestään hyvä idea. Toisinaan vain iski niitä hetkiä, kun Tristanilla oli vaikeuksia tunnistaa edes itse itseään käytöksensä perusteella. Ja se aiheutti melkoista hämmennystä pojassa itsessäänkin. Silloin oli hyvä perääntyä vähän, heikkoutta tai ei.

No niinpä tietenkin, koskapa Jupiteria olisi onni lykästänytkään. Totta kai se jätkä tuli katuma päälle, totta kai. Hän ei jaksanut edes yllättyä, saati näytellä sellaista. Vihreät silmät jäivät hetkeksi tuijottamaan kiroavan Tristanin kasvoja. Eikä se jätkä tietenkään katsonut häntä. Voi nyt vittu… Ja päälle vielä selitystä siitä, kuinka vika ei ollut hänessä vaan kaikessa muussa. Joo ihan sama, hän ei jaksanut kuunnella. Tarvitsiko kaikesta sitten seurata mitään hyvää, jos oli kuitenkin kivaa? Näemmä joo… Vitun ankeat ajatusmaailmat näillä kermalaisilla… Niin ja hänhän ei toki ollut ennakkoluuloinen.
”Juu juu, ihan sama, ei sun tarvi mitään ruveta selittelemään”, Ter tuhahti hymähtäen ja kapusi toisen sylistä pois istuen tuon vierelle portaikkoon. Kädet laskettiin syliin ja hieman tuhautti. Helvetti, hän olisi ollut valmis menemään vaikka kuinka pitkälle, mutta… No joo, ihan sama. Pian se pieni hymy pakotti kaiken muun väistymään tieltään. Ter oli tosiaan melko nopea pääsemään yli erilaisista vastoinkäymisistä. Pienistä huomattavasti nopeammin kuin suurista, kuten esimerkiksi nyt.

”Kyl mä tajuun, että sä oot kaapissa asemas tähden. Ettekös te oo vähän kaikki… Urheilijahomot”, Ter hymähti, eikä edes tajunnut tuoneensa julki tietävänsä myös muita samaisesta niin kutsutusta onglemasta kärsiviä sieluja.
”Ei sen niin väliksi, kerrankos sitä nyt tulee nuoltua tuntemattoman kanssa keskellä koulun käytävää”, mustatukka totesi nauraen jo avoimesti. Laukku vedettiin hieman lähemmäs, ettei se uhallaankaan vain päättäisi tippua ja levittää sisältöään pitkin portaikkoa.
”Mut kyllä usta saa vähemmän vakavaa seksi seuraa vähemmän julkisillakin paikoilla. Ihan vaan näin ilmoitusluontoisesti.” Ai että hän sitten olikin ovela… Sehän oli asia, joka toki sanottiin tuntemattomalle suoraan… No jaa, koskapa hän oikeastaan olisi edes välittänyt.