Tsunami!

((aimee + Kelsey. En voi muuta kuin pahoitella jäätävää aloitusta :D))


Koulun ruokala ei varsinaisesti tarjoillut mitään kulinaristisia nautintoja, mutta Dean oli liian aamu-uninen (ja laiska) tehdäkseen eväitä koulupäiville. Useimmat aamut menivät siihen malliin, että hän torkutti herätyskelloa miltei tunnin, rynnäten sen jälkeen suihkun kautta autoon ja kurvaten viimeminuuteilla koulun parkkipaikalle. Asiaa olisi voinut tietysti auttaa se, että olisi mennyt nukkumaan ennen aamuyötä.

Nostellen tarjottimelleen lautasen, aterimet ja lasin, nuorukainen lykkäsi tarjottimen eteenpäin linjastolla. Lasagnea lautaselle ja muutama rehu seuraksi ja vuorossa oli se, ah, kerrassaan hauska osuus, kun sai lähteä metsästämään itselleen istumapaikkaa. Dean ei ollut turhan kranttu sen suhteen, missä hän murkinoi tai kenen seurassa. Jos lähistöllä sattui olemaan tuttuja, niin toki hän istui näiden seuraan, mutta ei hän asiakseen alkanut ruokalaa kierrellä löytääkseen seuraa.

Onni tuntui sinä päivänä olevan hänen puolellaan, sillä lähistöllä olevasta pöydästä vapautui pari paikkaa, eikä kukaan tehnyt elettäkään vallatakseen niitä. Välttääkseen sen suuremmat pöydän metsästykset, Dean harppoi pöydän luokse ja laski tarjottimensa hieman turhan rivakasti alas. Vesilasi teki uhkaavan hypähdyksen, mutta olisi pysynyt pystyssä ellei nuorukainen itse olisi pelastusyrityksen myötä tyrkännyt sitä nurin. Pian pöytä lainehti vedestä, noruen siitä alas lattialle. ”Mä tykkään näyttävistä sisääntuloista,” Dean tokaisi ääneen, tyrkäten lasin takaisin pystyyn ennen kuin lykkäsi servetin pöydällä olevaan vesilammikkoon.

// tattadaa

Kelsey inhosi Astonin ruokalaa. Inhosi sydämensä pohjasta. Mutta koska hän oli aamulla nukkunut pommiin, eikä ollut ehtinyt tehdä eväitä, saati että hänellä olisi ollut rahaa niin paljon, että hän olisi voinut käydä Dusty’sissa, hän joutui tyytymään kohtaloonsa – syömiseen koulun ruokalassa. Ilman ruokaa hän ei koko päivää pärjäisi, joten syötävä se oli.
Oli kaksi syytä, miksi Kelsey ruokalaa inhosi. Ensimmäinen syy oli se, että se oli aina täynnä. Ei koskaan tilaa missään. Ja tätä Kelsey ihmetteli, koska kakkossyy oli se, että ruoka ei ollut mitenkään mainittavan hyvää, ja jos ihan rehellisiä oltiin, Kelsey mielellään nimittäisi sitä ”täydeksi paskaksi”.

Vastentahtoisesti Rolling Stonesin t-paitaan ja mustiin farkkuihin pukeutunut tummatukkainen tyttö asettui jonon hännille, nosti tarjottimen linjastolle ja lappoi sille tarvittavat ruokailuvälineet ja sen verran ruokaa, että pystyisi kituuttamaan päivän loppuun, ennen kuin syöksyisi kotiinsa syömään. Lasi vettä, vähän salaattia, hieman pääruokaa – lasagnea – ja leipä. Kivikovaa sekin varmaan, Kelsey ajatteli pessimistisesti ja suuntasi seuraavaksi ruskeiden silmiensä katseen siihen haastavampaan tehtävään, paikan etsimiseen. Hän ei halunnut istua minkään idiootin cheerleaderlauman vieressä, sillä sitä kaakatusta ei jaksanut kukaan kuunnella, ei ainakaan Kelsey.

Samassa Kelsey äkkäsi, että lähipöydästä pari tyyppiä keräsi tarjottimensa ja lähtivät. Nopeasti tyttö käveli mustien saappaiden korot kopisten vikkelästi pöydän ääreen onnitellen itseään hyvästä tuurista.

Hieman liian aikaisin.

Juuri kun Kelsey astui pöydän viereen laskeakseen tarjottimensa alas, joku jätkä läväytti omansa sille – ja kaatoi siinä sivussa lasinsa. Vesi tipahteli synnyttäen lammikon lattialle, Kelseyn tuijottaessa toinen kulma aavistuksen koholla. Brunette oli nähnyt toisen ennenkin, se kuului pahiksiin, mutta nimeä hän ei tiennyt – eikä hän ollut koskaan ollut minkäänlaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessä tuon kanssa.

"Ilmeisesti", Kelsey tokaisi hienoista huvitusta äänessään sanoihin, jotka poika oli itsekseen sanonut – ainakin niin Kelsey oletti, koska parin metrin säteellä ei ollut ketään, joka olisi voinut tuon kaverikaan olla.

Ilmeisesti joku muukin oli laskenut sen varaan, että saisi istua pöydän ääressä yksikseen. Dean nosti katseensa vesilammikosta tyttöön, joka oli jäänyt seisomaan pöydän vierelle. No, ainakin hän oli keksinyt keinon, jolla saattaisi saada vaikka koko pöydän itselleen; siitä vain tyhjensit juomalasisi sille ennen kuin istuit alas. ”Mä en tosin laskenut sen varaan, että joku sen näkisi.” Täydessä ruokalassa se oli miltei mahdottomuus. Nytkin moni viereisissä pöydissä istuva töllisteli heidän suuntaansa kuin he olisivat olleet jokin sirkusesitys.

Dean noukki tarjottimellaan olleen paperiservetin ja länttäsi sen lammikkoon. Yksi servetti ei tosiaankaan riittänyt imaisemaan pöytää kuivaksi. Jääkööt siis märäksi, nuorukainen päätti ja istuutui alas katsottuaan ensin ettei penkki lainehtinut. Perse märkänä olisikin hulvatonta tepastella seuraavalle tunnille.

”Eikö sun pitäisi siivota tuo?” Dean kysyi brunetelta, nyökäten lammikkoa kohti. ”Siis kun sä kuitenkin olet nainen,” hän lisäsi selvyyden vuoksi. Hän kyllä tiedosti kuinka törkeiltä ehdotus kuulosti, muttei suinkaan ollut tosissaan vaikka naama pysyttelikin peruslukemilla. Nuorukainen sattui vain nauttimaan siitä, kun sai tökkiä kepillä tulta ja ärsyttää ihmisiä. Olisi ainakin lähipöydissä istuville lisää töllisteltävää, jos tyttö räjähtäisi.

Lykäten ensimmäisen annoksen lasagnea suuhunsa, Dean vilkaisi tyhjää vesilasiaan. Ruoka oli maualtaan ei-niin-yllättäen sitä luokkaa, että sen olisi mielellään huuhdellut alas jollain juotavalla.

Kelsey seurasi kulma aavistuksen kohdalla pojan tekemisiä ja laski sitten tarjottimensa, huomattavasti rauhallisemmin, pöydän kuivalle puolelle. Hän ei lähtisi metsästämään uutta pöytää vain jonkun vesikaataja-typeryksen takia, jos ei sopisi istua samassa pöydässä, jätkä saisi etsiä itselleen uuden.

Tyttö ehti juuri istua alas, kun toinen avasi jälleen suunsa: tällä kertaa sanoakseen jotain, joka sai myrkyn valumaan Kelseyn katseeseen. Hienoinen välähdys epäuskoa kenties myös, sillä hän ei ollut odottanut nuorukaisen päästävän mitään tuollaista suustaan. Toisaalta, mitäpä Astonin oppilailta enää saattoi odottaa? Ei ainakaan minkäänlaista kunnioitusta muita kohtaan, käytöstavoista puhumattakaan. Ei sillä, että Kelseykään niitä liiemmin olisi vaalinut, mutta silti. Aivan uskomatonta.

Hetken aikaa tyttö mietti, jaksaisiko hän vaivautua kurottautua sen verran, että saisi lyötyä nenän jätkän poskelle. Se tuntui kuitenkin ylivoimaiselta, että Kelsey tyytyi kohottamaan uudestaan kulmaansa ja hymyilemään varsin hunajaisesta.
"Ehkä unelmissas", tyttö tokaisi ja ehti harkita myös hetken vesilasinsa tyhjentämistä jätkän niskaan, mutta unohti senkin – hän ei ruokaansa saati juomaansa uhraisi toiseen ja vaikka ajatus tuntui hyvin houkuttelevalta ja tyydyttävältä, ei brunette luultavasti jaksaisi kävellä linjastolle hakemaan uutta lasillista. Eikä tätä moskaa ilman juotavaa alas saanut, sen Kelsey totesi ensimmäisen haarukallisen jälkeen.
"Sitä paitsi nykypäivänä ne on jätkät, jotka siivoo. Te ootte kaikki niin tossujen alla."

Sanat tuntuivat löytävän maalin, ainakin tytön ilmeestä päätellen; jos katseella olisi voinut tappaa, olisi Dean kupsahtanut enemmän kuin kuolleena maahan. Sellaista ei kuitenkaan tapahtunut kuin korkeintaan huonoissa sci-fi – leffoissa ja nuorukainen sai pitää henkensä.

Dean meinasi jo heittää jotain sen suuntaista, että jonkun unelma voisi ollakin nähdä tyttö heiluttelemasssa pölyhuiskaa ranskalaiseksi sisäköksi pukeutuneena. Sen sijaan hän tyytyi lykkäämään toisen haarukallisen lasagnea suuhunsa. Bruneten seuraavaan kommenttiin hän ei tosin voinut olla enää vastaamatta. Tai pikemminkin virnistämättä huvittuneesti. ”Se että jätkät joskus tekee jotain muijien mieliksi, ei tarkoita että ne olisi tossujen alla. Ne vain lämmittelee muijia sillä tavalla.” Vaikka olihan niitäkin tietenkin, jotka viihtyivät naisten komenneltavina.

”Ja hei, jos sä haluat tän jälkeen käydä polttamassa rintsikkas protestiksi, niin mä voin kyllä lainata tulta,” Dean totesi työntäessään tuolinsa loitommas pöydästä. Hän nappasi lasin mukaansa noustessaan ylös ja marssi hakemaan vettä. Oli kieltämättä typerä idea jättää ruokalautanen yksikseen tytön seuraan, varsinkin kun hän itse meni tätä ärsyttämään. Palatessaan takaisin Dean laski vesilasin tarjottimelleen, vilkaisten aavistuksen epäluuloisesti lautastaan. Pitäisikö komentaa brunette maistamaan lautaselta ennen kuin itse menisi syömään? Kulmiensa alta hän vilkaisi tyttöä, yrittäen lukea tämän naamalta oliko pöydässä tapahtunut mitään kummallista lyhyen poissaolon aikana.

Haarukka kilahteli lautasta vasten pitäen epämiellyttävää kirskuntaa, kun Kelsey sörkki ruokahaluttomana odottavaa mössöä, jota hän ei hyvällä tahdollakaan halunnut kutsua ruoaksi. Hän ei ymmärtänyt, miksei Astonissa tarjottu parempaa ruokaa – aivan kuin olisi joku kirjoittamaton laki, että kouluruoan oli oltava täyttä paskaa. Luulisi nyt täälläkin olevan sen verran rikkaita pikkuprinsessoja, joiden isit voisivat vallan hyvin hieman sponsoroida koulun ruokapuolta. Ilmeisesti se kuitenkin oli sula mahdottomuus, pitihän prinsessojen saada uusia pinkkejä pikkupöksyjä...

Ajatuksissaan Kelsey huokaisi turhautuneesti, ja alkoi järsiä tympääntyneenä leipäänsä. Hänen pöytäänsä (kyllä, Kelsey kuvitteli nähneensä pöydän ensin) tuppautunut ärsyttävä ruokaseura ei ainakaan parantunut hänen mielialaansa. Tai no, tummaverikkö kävi sisällään suurta kamppailua siitä, olisiko hänen pitänyt enemmin suuttua vai nauraa itsensä halki. Hän alkoi kallistua jälkimmäisen puoleen.
"Hei, eikö se juttu mee niin, että miehet hallitsee maata ja naiset miehiä?" Kelsey heitti kohottaen toista kulmaansa puoliksi huvittuneeseen sävyyn, "harvinaisen kliseistä mutta harvinaisen totta."
Niin, miehet kuvittelivat, että he vain yrittivät miellyttää, mutta totuutta oli se, että yleensä jos nainen käski, mies myös teki. Ainakin, kun Kelsey käski.

Kelseyn ruskeat silmät seurasivat jätkän kulkua ja tuon lähdettyä linjastolle päin, tyttö hymähti itsekseen. Vai polttaa rintsikat protestiksi... Tuota voisi melkein kokeilla. Kelly haarukoi muutaman annoksen ruokaa suuhunsa ja huuhteli sen vedellä alas, todeten, etteivät koulun keittäjät olleet saaneet tälläkään kertaa aikaiseksi mitään pikantteja makuelämyksiä.
Kun jätkä palasi, tuon kyräilevästä, epäluuloisen oloisesta ilmeestä näki, että poika mietti, oliko Kelsey mennyt sörkkimään hänen ruokaansa. Tyttö tyrskähti ja kohotti epäuskoisena kulmaansa.
"Joo hei, sinuna en söis sitä. Mä kaadoin sinne sekaan myrkkyä sillä välin, kun sä kävit tuolla", Kelsey heitti sarkasmin täyteisellä äänellä viitaten kädellään linjaston suuntaan.
"Pliis, me ollaan high schoolissa eikä missään eskarissa." Uskomatonta, kuvitteliko tuo muka oikeasti, että hän olisi lisännyt "hieman" suolaa tai jotain muuta tuon annokseen? Sitä tehtiin oikeasti ykkösluokalla tai eskarissa, ei enää high schoolissa. Ei ainakaan Kel tehnyt.

Vilkaisten vielä kertaalleen epäillen tyttöä, Dean maistoi ruokaansa. Normaalilta se maistui, aivan kuten tyttö oli sanonutkin sarkasminsa keskeltä. ”Sitä on välillä vaikee uskoa,” nuorukainen tuhahti. Koulussa, jossa ruokasodat ja muu kakaramaiseksi leimattava käytös ei ollut hirvittävän harvinaista, oli välillä helppo kuvitella olevansa noin kymmenen vuotta nuorempi kuin oikeasti oli.

Aiemmin brunetessa lievästi luulotautisesti viipyillyt katse nauliutui ruokalautaseen. Hän ei koskaan tuhlannut aikaansa koulun ruokalassa; miksipä olisi, häntä ei kiinnostanut vaihtaa juoruja tai omia kuulumisiaan kenenkään kanssa, eikä kukaan tervejärkinen tullut tänne nautiskelemaan ruuasta.

Yhdestä kerman valtaamasta pöydästä kuuluva hihkuminen sai Deanin vilkaisemaan tahtomattaankin pöydän suuntaan. Joku onneton nörtti oli ilmeisesti erehtynyt istumaan pöydässä olleelle tyhjälle paikalle ja kermalaiset olivat nostaneet äläkän. ”Mitäs mä sanoin,” Dean tokaisi viitaten sanoillaan heidän aiempaan keskusteluunsa tai kiistaan, mikä se nyt ikinä oli ollut. Oikeastaan hänestä itsestään oli toisinaan hauska mennä istumaan kermalaisten pöytään, ihan vain saadakseen nämä hyppimään seinille. Harmi kun koulussa tappelut loppuivat lyhyeen opettajien rynnätessä väliin ja napsauttaessa jälki-istuntoa riehujille.

Laskien haarukan lautaselleen, nuorukainen tunnusteli taskujaan: tupakka-aski oli tallessa, mutta missäs helvetissä oli sytkäri? Kopeloituaan vielä hetken taskujaan Deanin oli myönnettävä unohtaneensa zipponsa joko autoon tai kotiin. Se oli kuitenkin varmaa, että tupakalle hänen olisi päästävä ennen seuraavaa tuntia. ”Ei sulla sattuis olemaan tulta?”

// voit hittailla nää sitten pihalle jos dean liikkuu mukana :d

Kelsey loi silmäyksen pöydän toisella puolella istuvaan poikaan ja joutui ikäväkseen myöntämään, että tuon sanat olivat harvinaisen totta. Aina Kel ei uskonut todellakaan olevansa high schoolissa, niin lapsellista ja uskomattoman typerää meno toisinaan oli. Aivan kuin olisi astunut suoraan sirkukseen, ja sitähän Aston olikin.
"Totta, myönnettäköön", Kelsey tokaisi sipaisten ruskeita hiussuortuvia korvansa taakse tökäten haarukkansa salaatin lehteen. Hän halusi syödä mahdollisimman nopeasti ruokansa ja häipyä sitten vähintään yhtä nopeasti. Ruokala ei ollut paikka tässä koulussa, jossa Kelly halusi aikaansa viettää – oikeastaan, hän ei halunnut käyttää aikaansa yhtään missään Astonissa. Mutta valitettava pakko se oli, sillä Kelseyllä sentään oli jonkinmoisia tulevaisuuden suunnitelmia ja tavoitteita, toisin kuin idioottiveljillään, jotka keskittyivät lähinnä lusmuamaan, pyörittämään naisia ja juhlimaan.

Vähän matkan päästä kantautuva hihkuminen ja kiljuminen saivat Kelseyn kohottamaan katseensa lautasestaan – kermalaisten show oli jälleen pystyssä. Brunette pyöräytti silmiään, otti siemauksen vesilasistaan ja tyytyi nyökkäämään jätkälle, sillä – vaikka se olikin hieman rasittavaa myöntää – toinen oli harvinaisen oikeassa.

Tyttö lappoi loput salaatista suuhunsa, puri muutaman palan leivästään ja nielaisi, hyläten loput lautasella olevat ruoat siihen. Hän kyllä pärjäisi koulun loppuun, jonka jälkeen Kelsey voisi mennä hemmottelemaan makuhermojaan jollakin, missä joko oli ylipäätään jotakin makua, tai jollain, joka vain yksinkertaisesti oli helvetisti parempaa kuin tämä moska.

Katse kohotettiin ylös, kun se jätkä esitti kysymyksen. Kelsey loi lyhyen silmäyksen toiseen, ennen kuin kaivoi farkkujensa taskusta hopeisen sytkärin ja pyöräytti sitä sormissaan. Sen jälkeen se pudotettiin takaisin taskuun, ja kädet rupesivat nostamaan tarjotinta.
"Pihalle?" Kelsey esitti sitten kysymysmuotoisen toteamuksen. Jos tuo halusi saada tulta, olisi sen parasta nyt tulla – hän ei jäisi odottelemaan. Saisi hankkia tulensa sitten muualta.
Tummatukka nousi pöydästä ja lähti viemään tarjotintaan pois, olettaen vain jätkän seuraavan perässä. Ja vaikkei seuraisikaan, se olisi tuon oma ongelma, ei suinkaan Kelseyn.

Tulta löytyi, mutta Deanille kävi harvinaisen selväksi, ettei tytöllä ollut pienintäkään aikomusta antaa sytkäriä lainaksi. Tottahan se oli, että lainatut sytkärit harvemmin löysivät takaisin alkuperäisen omistajansa luokse. Siinä tapauksessa olisi aina saanut kantaa paria varasytkäriä mukanaan.

Mukisematta nuorukainen seurasi toista astioiden palautuspisteelle, latoen puolihuolimattomasti haarukkansa ja veitsensä mihin sattuu laariin. Heivattuaan likaiset astiat paikalleen, Dean suuntasi ulko-ovia kohti. Hänellä ei ymmärrys riittänyt siitä, miksei koululle voitu järjestää kunnollisia tupakkapaikkoja. Joo joo, tietenkään alaikäiset eivät saaneet polttaa, mutta olisi luullut koulun talkkarinkin olevan tyytyväinen kun ei tarvitsisi keräillä tupakan jämiä rakennusten nurkilta ja portin liepeiltä. Vaan eipä se tietenkään hänen pääkipunsa ollut, jos koulun päättäjät halusivat vaikeuttaa omaa elämäänsä.

Ulkona Dean vilkaisi ympärilleen kuin arpoen, mikä paikka soveltuisi sillä erää parhaiten tupakoimiseen. Lopulta askeleet lähtivät kohti urheilukenttää, tarkemmin sanottuna suuntana oli katsomo. Katsomon alla ei pelkästään päässyt pakoon auringolta vaan sieltä myös näki, jos joku oli tulossa kohti.

”Tää kuumuus on ihan perseestä,” Dean jupisi kääriessään paitansa hihoja ylemmäs. Välillä hänestä tuntui tosiaan siltä, että hän olisi mieluummin asunut Alaskassa kuin San Diegon helteessä. Heidän saavuttaessaan katsomon, nuorukainen oli enemmän kuin kiitollinen varjosta, jossa oli sentään hieman viileämpää. Hän kaivoi askistaan tupakan, jääden syöpäkääryle huuliensa välissä odottamaan tulta.

((En voi sanoa kuin anteeksi paskasta vastauksesta, mutta aivot on ihan jökissä xP))

// ei se mitään paskaa ollut :---D

Kelsey palautti ruokailuvälineet ja kippasi samalla loput ruoastaan roskiin (ei, hän ei arvostanut ruokaa sen vertaa, että olisi syönyt kaiken) ja suuntasi sitten kulkunsa kohti pihaa. Tupakkatauko tekikin terää tähän väliin, ennen kuin tummatukkaisen tytön täytyisi valmistautua kohtaamaan matematiikan opettaja – Kelsey kun oli saattanut jättää pari viime tuntia välistä milloin minkäkin kivun tai tuskan takia...

Ulos päästyään huokaisi brunette tympääntyneenä. Auringon jatkuva paahtaminen otti toisinaan häntä hermoon, vaikka yleensä Kelsey ei lämmöstä tai auringon paisteesta valittanut. Muutama pilvinen sadepäivä ei silti olisi tehnyt pahaa, ainakaan silloin, kun piti istua koulussa rannalla lojumisen sijaan.

Kun se tulta vailla ollut jätkä suuntasi urheilukentälle päin, ei Kelsey vastustellut: mieluummin urheilukenttä kuin vaikkapa parkkipaikka. Katsomon alla sentään oli viileämpää, eikä tyttö voinut olla muuta kuin täydellisen samaa mieltä sillä hetkellä siitä, että kuumuus todella oli perseestä.
"No älä ihmeessä", Kelsey heitti vastaukseksi, vaikka sanat tuskin varsinaisesti olivat edes tytölle tarkoitettu. Kelly loi silmäyksen pojan ojentamaan tupakkaan ja löi siihen tulta samalla, kun kaivoi omasta laukustaan esiin omat savukkeensa ja laittoi yhden palamaan huuliensa väliin. Nämäkin askin loput oli pöllitty Brandonilta, mutta isoveli ei sitä kuitenkaan huomaisi. Brandon poltti välillä hyvin vähän, tuskin ollenkaan, välillä taas koko ajan – ei se pysynyt itsekään perässä siitä, miten paljon sillä olisi pitänyt olla jäljellä, joten Kelsey saattoi vallan hyvin vetää vähän välistä.

Tyttö asettui nojaamaan katsomon laitaan antaen savun valua huuliensa välistä takaisin ilmaan, ruskeiden silmien harhaillessa vuoroin aavistuksen omaisen arvioivina siinä jätkässä, välillä taivaalla ja sitten taas muualla.
"Kuka sä ees oot?" Kelsey lopulta kysyi ehkä hieman töykeäänkin sävyyn iskostaessaan silmänsä toiseen – vakavaa vaikutelmaa tosin pilasivat hieman nauravat silmät.

Saatuaan tulen tupakkaansa Dean imi muutamat tyytyväiset henkäykset, kyykistyen sitten alas, kun istuintakaan ei mistään siihen hätään ilmestynyt. Sai ainakin hetkellisesti tiirailla maailmaa uudesta perspektiivistä, usein hän itse oli nimittäin se, joka katseli alaspäin niitä, joiden kanssa oli tekemisissä.

Katse oli harhaillut jossain tytön farkkujen peittämien säärien (ei mitään valittamista) tienoilla, mutta kohosivat ylös toisen silmiin kysymyksen myötä. Dean tunsi hetkellisesti järkyttävää hinkua vastata 'Joulupukki', päättäen kuitenkin jättää viisastelut sikseen. Ja toisekseen, hän olisi pikemminkin ollut Grinch kuin Joulupukki. ”Dean,” hän vastasi. Ei tässä sentään niin viralliseksi ryhdytty, että nuorukainen olisi kättään toiselle tarjonnut. Niin oudoista tavoista olisi voinut syyttää vain koulun epämääräistä ruokaa.

”Ja sä oot...?” Nuorukainen kysyi tiiraillen tyttöä edelleen ylöspäin. Dean vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja karisti tuhkat tupakastaan. ”Rintsikoita polttava feministi, sen mä jo tiesin, mutta mikä sun nimi on?” Dean lisäsi pienen virnistyksen kera. Niiden sähinöitten perusteella, jotka hän oli tytöltä saanut ruokalassa, ei ollut vaikea päätellä ettei toinen ainakaan mikään tahdoton mollamaija ollut. Juuri sen takia Dean oli pitänyt viisaampana jättää kommentoimatta mitään tytön sääristä. Hänen kyykistellessään maassa tytöllä ei olisi ollut minkäänlaista ongelmaa tähdätä napakkaa potkua päänseudulle.

”Meinasitko sä jaksaa valua seuraavalle tunnille?” Dean ehkä valitti kuumuudesta ja auringosta, mutta se ei suinkaan tarkoittanut, että hän olisi halunnut istua tunkkaisessa luokassa kuuntelemassa joutavia jaarituksia – tai mikä vielä paskempaa, tekemässä jotain helvetin ryhmätöitä. Ruokatunneilta oli liiankin helppo livahtaa jonnekin muualle kuin oppitunnille. Siinä oli jälleen yksi selitys hänen huonoille arvosanoilleen.

Kelsey nyökäytti kevyesti päätään pojan esitellessä itsensä Deaniksi – nimi ei liiemmin selkeyttänyt Kellyn kuvia jätkästä, mutta kyllä hän tuon ulkonäöltä tiesi. Joskus nähnyt jossakin, mutta ei koskaan vain ollut tekemisissä, mikä ei sinänsä ollut yllättävää: Aston oli niin iso koulu, ettei täällä ehtinyt olla puolenkaan porukan kanssa missään kontaktissa, eikä se kyllä Mooren nuorimmaista haitannut tippaakaan. Hänellä ei ollut mitään haluakaan tutustua kerman ylimielisiin kotkottaviin kanoihin, joilla ei muuta tekemistä ollutkaan, kuin miettiä, kuka jalkapallojoukkueen kundi on söpöin. Typerää, pinnallista ja rasittavaa, ainakin Kelseyn mielestä.

"Kelsey", brunette esitteli itsensä katsellen maanrajaan valunutta Deania. Kevyt virnistys leikki hetken toisessa suupielessä, rintsikoita poltteleva feministi ei luultavasti ollut se tavallisin ilmaus, jolla häntä kuvattiin – paljon erilaisia nimityksiä Kelsey oli ehtinyt Astonissa olonsa aikana saada, mutta tämä oli aivan uusi. Mielikuvituksellista ainakin, jos ei muuta.

Katse ehti hetken käydä jossakin taivaan tuntumassa, kun Dean sanoillaan palautti sen itseensä. Että aikoiko hän mennä tunnille? Kelsey mietti hetken: kyllä, hänen pitäisi mennä tunnille. Mutta ei, häntä ei huvittanut mennä tunnille. Ja mitäpä väliä sillä loppujen lopuksi olisi, vaikka hän jättäisi taas yhden matikantunnin väliin ja lähtisi hengailemaan vaikka ostarille (tai vaikka rannalle, kun ilmakin oli niin suotuisa?) Hän saisi varmasti noottia Hamshireltä, mutta se nyt ei ollut muutenkaan mitään uutta.
"Jaa-a", Kelsey sanoi vetäen henkoset tupakastaan, puhaltaen savut ilmaan.
"Mun mielestä harakan matikka kuulostaa niin vastustamattomalta, että en kyllä taida jättää välistä", tummaverikkö virnisti sarkastisesti ja kohautti olkapäitään karistellen tuhkat maanpinnalle.

Vai Kelsey. Kasvoille oli yleensä ihan hyvä saada nimi, ainakin niissä tapauksissa, kun jonkun seurassa jaksoi roikkua pidempään kuin pari minuuttia. Monesti siinä tahtoi tosin käydä niin, etteivät ihmiset jaksaneet Deanin seuraa, kun tämä ei ollut koko ajan hölöttämässä jotain. Toki hän toisinaan jupisi omiaan, mutta pääasiassa nuorukainen oli sitä mieltä, ettei suutaan kannattanut avata, jos ei ollut mitään järkevää sanottavaa. Hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka lörpöttelivät silkasta puhumisen ilosta.

”Ai sulla on matikkaa. No sitten mä ymmärrän, jos sä ehdottomasti haluat mennä tunnille,” nuorukainen totesi ja pieni virne käväisi huulilla. ”Kyllä mäkin menisin, on se sen verran vetävän näköinen täti,” Dean lisäsi vakavalla naamalla. Sinä päivänä, kun hän tosissaan pitäisi Hamshiren akkaa hyvännäköisenä, voisi hän marssia suoraan osastolle. Tai optikolle vähintään.

Deanin katse harhautui kaistaleeseen urheilukenttää, joka näkyi katsomon penkkien väliin jäävästä raosta. Hetkellisesti hän ehti jo ihmetellä mielessään, miten rauhassa sai kerrankin poltella tupakkaa koulun alueella, kun se samainen rauha rikkoutui. Edwardsin äijä köpötteli näkökenttään, nyppien ilmeisesti roskia ruohikolta ja sulloen ne mukanaan rahtaamaansa muovipussiin. ”Kyykisty,” Dean komensi Kelseytä, kurottaen samalla ottamaan kiinni tämän ranteesta nykäistäkseen tämän alemmas. Hän ei välittänyt lähteä Edwardsin mukana vierailulle rehtorin kansliaan tai edes kuunnella tämän jäkätyksiä sääntöjen rikkomisesta.

”Saatanan kyylä, painuisi ennemmin notkumaan tyttöjen pukkarin luokse,” hän tuhahti, imien savua keuhkoihinsa. Dean oli tosiaan kerran saanut todistaa kuinka talkkari oli roikkunut tyttöjen pukuhuoneen oven liepeillä muka moppaamassa lattiaa. Ukon ilme oli ollut kuitenkin sen verran likainen tämän vilkuillessa oven suuntaan, että Dean uskalsi epäillä tämän todellisia tarkoitusperiä.

Kelsey ei voinut muuta kuin tuhahtaa vastaukseksi Deanin sanoille – vai että harakka vetävän näköinen täti? Ei varmasti edes villeimmissä unelmissa. Tai mistä sitä tuon jätkän naismausta tiesi, oli muutenkin vähän hämärän oloinen tyyppi...
"Mä niin arvasin, et se on sun tyyppiä", brunette sanoi, "oot just sen näkönen, että harmaahiuksiset kulahtaneet vanhat tantat on sun makuun." Sanat ehkä olivat luonnollisesti vitsi, mitä muutakaan saattoi olettaa – Dean ei itse asiassa edes itse ollut yhtään hullumman näköinen, kun tytön ruskeat silmät ohimennen mittailivat toisen vartaloa ja kasvoja. Ei ehkä aivan sillä kaikkein perinteisimmällä tavalla Kelseyn makuun, muttei Deania kyllä hyvällä tahdollakaan voinut rumaksi haukkua.

Sen enempää tummaverikkö ei ehtinyt analysoida seurassaan notkuvan jätkän ulkonäköä, kun tuo käski hänen kyykistyä ja samoin tein kiskoikin Kelseyn maantasoon. Oli vähällä, ettei tyttö korkokengissään lentänyt nenälleen (sehän nyt tästä olisi vielä puuttunutkin...), mutta ainakin hän sai kiskaistua tupakan savut jonnekin, mikä aiheutti pienimuotoisen yskänpuuskan.
Pisteliäät ruskeat silmät suunnattiin Deaniin ja ei ollut kaukana, ettei Kelsey ärähtänyt jotakin epäkohteliasta ja tivannut, mitä helvettiä jätkän päässä oikein liikkui (ei varmaan yhtään mitään, kaikesta päätellen), mutta samoin tein hän saikin selvityksen toisen käytökselle, kun sattui vilkaisemaan oikeaan suuntaan.

Edwards oli varsin huvittava näky nyppiessään roskia urheilukentältä, eikä Kelsey voinut olla virnistämättä vahingoniloisesti. Astonin vahtimestarin pesti oli varmaan paskin työpaikka, mitä maailmassa saattoi olla, eikä Kellyllä käynyt yhtään kateeksi Edwardsia. Toisaalta, äijä vaikutti varsin tyytyväiseltä työpaikkaansa, ja miksipä vanha pervo olisi valittanut, kun sai – kuten Deankin sanoi – notkua tyttöjen pukukopeilla mitä ihmeellisimmillä verukkeilla? Kaikki kai nyt tiesivät, että Edwards vain yritti tiirailla vähäpukeisia nuoria naisia, ja jos ei sitä tehnyt, niin sitten oli painamassa sitä huora-Shirleytä jossakin kulman takana. Kelseytä oksetti pelkkä ajatuskin ja brunette käänsikin katseensa Edwardsista takaisin Deaniin ja imi tupakansa viimeiset savut, ennen kuin tiputti natsan maahan.
"Mä jo mietin, et joko sä kilahdit totaalisesti", Kelsey tokaisi sipaisten hiuksiaan korvansa taakse, "mutta älä huoli, toi ei varmastikaan oo mikään ongelma Edwardsille. Tyttöjen pukkarilla notkuminen siis."

”Se on puuma. Etkö sä tiedä miksi nuoret jätkät juoksevat nykyään vanhempien muijien perässä? Vanhukset on paljon estottomampia, kun ne on jo sinut ittensä kanssa,” Dean sanoi. Puistatus kulki selkää pitkin, kun hän ajatteli jotain sellaista mummelia sängyssä kuin Hamshiren akka. Parempi oli jättää liian tarkat mielikuvat sikseen, jos tahtoi pitää äsken syödyn lounaan sisällään.

Kelseyn epäillessä hänen mielenterveyttään Dean vilkaisi olematonta rannekelloa, tokaisten sitten: ”Kyllä mun päivälääkkeet rupeaa kohta tehoamaan.” Eipä hän todellisuudessa minkäänlaisia lääkkeitä popsinut, paitsi ehkä toisinaan krapulassa oli turvauduttava särkylääkkeisiin, jos halusi tehdä päivän aikana muutakin kuin maata pimeässä huoneessa. ”Lyödäänkö vetoa miten liukkaasti se ehtii sinne, jos sille vinkkaa liikuntatunnin loppuneen just äsken.” Ukko liikkuisi varmaan ääntäkin nopeammin siinä tapauksessa.

Dean tumppasi tumpin maahan ja nousi seisomaan. Polvet päästivät ikävät naksahdukset ojentuessaan, eikä tunne muutenkaan ollut miellyttävin veren päästessä kiertämään jälleen kunnolla jaloissa. Turha tässä oli kuitenkaan enää piilotella, kun he eivät enää tehneet mitään luvatonta. Dean vilkaisi vielä kertaalleen Edwardsin suuntaan, joka köpötteli jo kentän toisella laidalla, kääntäen sen jälkeen aavistuksen tutkivan katseensa brunetteen. ”Aiotko sä oikeasti mennä sinne tunnilles?” hän murahti, sulloen kädet farkkujensa taskuun. Ja mitähän pirua hän itse muka suunnitteli? Lintsaamista tietenkin, mutta siitä Deanilla ei ollut mitään tietoa, mitä hän tunnilla istumisen sijasta tekisi. Todennäköisesti nuorukainen päätyisi istumaan ostarille tai jonnekin puistoon ja polttelemaan lisää tupakkaa tylsyyksissään.

Kelsey melkein saattoi jo tuntea oksennuksen kiirivän kurkkuaan ylös, kun hän sai varsin epämiellyttäviä mielikuvia Deanin sanojen takia. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaa ja Kel toivoi, ettei olisi vielä tumpannut sitä tupakkaa – nyt hän olisi tarvinnut muutamat rauhoittavat savut siitä.
"Hei älä huoli, kyllä mä ymmärrän. Nuoria tyttöjäkin miellyttää tollasen Edwardsin kaltaiset komeat karjut, jotka tietää, miten naisia käsitellään."
Oli hyvä, ettei äsken nautittu puolikas lounas jo halunnut nähdä päivänvaloa. Pahempia painajaisia sai hakea.

Ruskeahiuksinen pudisteli päätään ja naurahti Deanin sanoille päivälääkkeistä.
"Hyvä niin, sä ootki vajaan olonen jätkä", tyttö tokaisi naurahtaen kevyesti sanojensa perään. Kuka nyt olisi pitänyt terveenä kaveria, joka haaveili Hampshiresta, vaikka sitten kuinka läpällä? (tosin, mikä Kelsey enää oli sanomaan, kun oli juuri puhunut jotain samaan suuntaan viittaavaa Howard Edwardsista.)
"Sä et ehdi edes ajatella, et sanoisit noin. Edwards ois jo nimittäin luikkinu sinne", Kelsey hymähti ja Deanin esimerkkiä noudattaen nousi seisomaan ojentaen vuoron perään molemmat säärensä hetkeksi aivan suoriksi.

Tyttö suunnitteli jo mielessään kovaa vauhtia, minkä verukkeen keksisi tällä kertaa välttääkseen matikan tunnit – hän oli jo käyttänyt kaikki kortit flunssasta sairaaseen isoäitiin, ja totta puhuen Kelseyllä alkoivat olla ideat vähissä. He miettivät ennen Brandonin kanssa yhdessä uskottavia tekosyitä, joiden varjoilla saattoi olla helposti tunteja pois, mutta nykyään Brandon oli tunnollinen oppilas (joka joutuisi potkituksi koko koulusta, jos vielä lintsaisi kovinkin paljon), joten enää oli Kelsey, joka kaipasi selityksiä poissaoloihinsa.
Ehkä hän vain olisi taas flunssassa.

Ruskeat silmät kohosivat aavistuksen yllättyneinä nuorukaiseen, joka toisti edellisen kysymyksestä. Kelsey kohotti kulmaansa ja hymähti sitten puolittain huvittuneena.
"Näytänkö mä siltä, että olen menossa?" tyttö totesi kallistaen päätään arvioivasti sivulle.
"Onko sulla jotain taka-ajatuksia, kun kärtät tota jatkuvasti?" Kelsey kysyi sitten virnistäen samaan aikaan sekä vihjailevaan että ehkä myös vittuilevaan sävyyn. Hän ei ymmärtänyt, miksi Dean roikkui vieläkin tuossa – jätkähän oli saanut haluamansa (tulen tupakkaansa), joten minkä takia tuo ei lähtenyt jo vetämään? Ei sillä, että se liiemmin olisi Kelseytä häirinnyt, seura ei koskaan ollut pahitteeksi, eikä Dean varmastikaan ollut se kaikista vittumaisin oppilasta, mikä Astonista nyt vain sattui ikinä löytymään.

Kelseyn sanat saivat Deanin hymähtämään. Oli tosiaan parempi jättää vedonlyönnit sikseen, ainakin jos puhe oli Edwardsista ja tyttöjen pukkareista. Oikeastaan koko aiheen vatvominen oli parempi jättää sikseen, jos halusi nukkua edes suurinpiirtein levollisesti seuraavan yönsä.

Ei, brunette ei tosiaan vaikuttanut olevan menossa tunnilleen, tai ainakaan mitään kiirettä tällä ei näyttänyt olevan. Siinä oli selvästi toinen sen verran paatunut lintsaaja, ettei edes saanut soimaavaa omaatuntoa seurakseen, jos jätti tunnin välistä. Milloinhan Dean olisi edes viimeksi kuunnellut omantunnon jäkätyksiä moisesta asiasta? Ehkä joskus 11-vuotiaana, kun tulevaisuuteensa jaksoi vielä uskoa?

”Tietysti on. Mä ajattelin panna sua liikuntasalin patjavarastossa,” nuorukainen ärähti. Ei ollut ajatellut, eikä ajatellut vieläkään (ainakaan vakavissaan), mutta Kelseyn kysymys oli suorastaan kerjännyt tuollaista vastausta. ”Mä lähden ostarille, sä voit tulla mukaan jos haluat,” hän murahti aavistuksen sävyisämmin, kohauttaen olkiaan perään sen merkiksi ettei asialla niin hirveästi ollut väliä. Tokihan Kelsey pääsisi ostarille itsekseenkin niin halutessaan, mutta Dean oli lähinnä ajatellut, jos tämä kaipasi sinne kyytiä.

Hyvä ettei nuorukainen nakellut sotaisasti niskojaan lompsiessaan pois katsomon alta ja lähtiessään kävelemään nurmikentän halki. Hänestä oli selvästi tulossa liian... sosiaalinen. Kohta hän varmaan liittyisi shakkikerhoon saadakseen itselleen uusia kavereita. Hui helvetti, ehkä ei sentään. ”Voidaan me tietty sinne patjavarastoonkin mennä, jos sä haluat,” Dean virnisti olkansa yli Kelseylle.

Suupielet nytkähtelivät hienoisesti ja neutraali ilme kasvoilla värisi: ei ollut kovin paljosta kiinni, että Kelsey ei olisi revennyt nauramaan Deanin ärähdykselle. Ottikohan jätkä hänen leikkimieliset vihjailunsa turhan vakavasti? Ja tummaverikkö kun oli kuvitellut, että Dean vain letkauttaisi jotain sen tyylistä, mitä oli juuri sanonutkin – mutta vain hieman erilaisella äänensävyllä. Tyttö hymisi huvittuneena käteensä ja kohautti vain olkiaan, vaikkei patjavarastossa paneminen tämän Deanin kanssa kuulunutkaan hänen to do –listansa kärkipäähän.

Mutta asia, josta Kelsey ehkä hivenen jopa yllättyi, oli nimenomaan se, että Dean pyysi häntä mukaan ostarille. Tai no, ei varsinaisesti pyytänyt, mutta sanat saattoi melkein halutessaan tulkita niin. Brunette tyytyi vain luomaan arvioivan vilkaisun Deaniin, aivojen kuitenkin raksuttaessa samalla – matikan tunnille hän ei ollut todellakaan menossa, joten se oli selvää. Sen sijaan hänellä oli useampi vaihtoehto sen suhteen, mitä hän tekisi. Lähtisikö hän tuon happaman jätkän kanssa ostarille, vai menisikö hän kotiin, vai toteuttaisiko kenties suunnitelmansa siitä, että menisi rannalle makaamaan ja palvomaan aurinkoa?

Mietiskelevä ilme kasvoillaan nuori nainen käveli katoksen luoman varjon alta pois Deanin perässä. Kun jätkä, joka ilmeisesti sai virnuiluvaiheensa takaisin päälle, väläytteli vitsejään olkansa yli, Kelsey virnisti paljastaen hetkeksi valkean hammasrivistönsä ja iskien silmää pojalle, pyöritellen kuitenkin silmiään itsekseen, kun Dean kääntyi takaisin eteenpäin. Pikaiset tuon kanssa jossakin patjavarastossa ei ehkä ollut asia, jonka Kel sillä hetkellä halusi tehdä, mutta kyllä hän nuorukaisen kanssa ostarille saattoi lähteä, kun toinen oikein varta vasten pyysikin...

"No hei beibe, mä lähen sun kaa ihan minne vaan", Kelsey heitti parhaimmalla kanaäänellään räpsytellen pari kertaa silmiään, kun oli kirinyt ensin muutamalla nopeammalla askeleella itsensä Deanin vierelle.
"Ostari kuulostaa ihan jeesiltä", tyttö tokaisi lopulta normaalisti virnistäen nopeasti ja pöyhien samalla ruskeita hiuksiaan.
"Omistatko sä sellaista hienoutta kuin auto, vai laitatko sä naisen kävelemään?" Kelsey kysyi piruillen, kohottaen toista kulmaansa.

”Pidä toi, niin huutosakkilaiset kaappaavat sut niiden seuraan,” Dean totesi tytön räpytellessä ripsiään kimityksensä ohessa, ”Luulevat vielä, että sä olet vain eksynyt niiden joukosta ja harhautunut huonoillei raiteille.” Se voisikin olla näky, kun jostain rynnistäisi joukko huutosakkilaisia, jotka kantaisivat rääkyvän ja potkivan Kelseyn mukanaan oletettuun turvaan.

”Etkö sä kannakaan mua reppuselässä?” Kasvoilla käväisi hienoisen pettynyt ilme, joka vaihtui nopeasti normaaliin jörötykseen. Askeleet veivät kohti pihan toisella laidalla häämöttävää parkkipaikkaa. Piha oli melko autio, lukuunottamatta niitä muutamia oppilaita, joilla oli hyppytunti tai jotka olivat päätyneet lintsaamaan kuten he. Helvetti millaista olisi ollut jossain yksityiskoulussa tai sisäoppilaitoksessa, jossa lintsaavat oppilaat etsittiin vaikka kivenkolosta ja haettiin takaisin tunnille. Siinä olisi jo saanut käyttää mielikuvitustaan päästäkseen eroon kannoilla hiippailevista opettajista, kun taas nyt tarvitsi vain lompsia porteista ulos eikä kukaan syöksynyt penäämään minne olit menossa.

Parkkipaikan lähestyessä Dean tonki avaimet taskustaan, suunnaten ilman sen kummempia pohtimisia tai hakemisia autolleen. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt niitä, jotka eivät muistaneet minne olivat autonsa jättäneet. Paitsi että nuorukainen ei suunnannut omalle autolleen vaan pysähtyi uutuuttaan kiiltelevän Porschen viereen. ”Neiti on hyvä ja astuu kyytiin,” Dean viittoi kohti apukuskin ovea, kiertäen itse kuskin puolelle. Oli ihme, että nuorukaisen kasvot pysyivät peruslukemilla hänen kokeillessaan ovea, joka odotusten vastaisesti aukesi. Kuka ääliö jätti tällaisen auton lukitsematta? Ja hänen kun oli ollut vain tarkoitus kusettaa brunettea.

Sen enempiä asiaa ajattelematta Dean luikahti istumaan kuskinpenkille, kiskaisten oven perässään kiinni. Eihän hän tietenkään ollut lähdössä ajamaan, olisi ollut turhan mutkikasta yrittää käynnistää auto ilman avaimia. Mutta jos oli tilaisuus istua Porschessa, niin ei sellaista saumaa voinut jättää välistä. ”Osasitko odottaa mitään tällaista?” Dean kysyi pikaisesti virnistäen.

Kelsey virnisti vittuillen ja kohautti olkapäitään - hän ei oikein uskonut, että kimittämällä ja ripsiä räpsyttelemällä hän olisi täydellisesti sulautunut cheerleadereiden sekaan. Hänellä kun sattui olemaan vielä niitä surullisen kuuluisia aivosoluja tallella, toisin kuin eräillä...
"Voi olla", neitokainen tokaisi vielä ja nauroi jo itse päänsä sisällä sanoilleen – ne kanat eivät uskaltaisi hurjimmissa unissaankaan luulla Kelseytä yhdeksi heistä. Joka ikinen niistä varmaan vähintäänkin inhosi Keliä ja se sopi brunetelle paremmin kuin mainiosti, eipähän ainakaan tarvinnut olla heidän kanssaan yhtään missään tekemisissä.

"En", tummaverikkö tylytti vastaukseksi reppuselkäjuttuun, vaikka tiesi, että se oli vitsi – tai ainakin Kelsey niin toivoi. Hän ei mikään orja ollut, kantojuhdasta sitten puhumattakaan. Dean saisi kävellä omilla jaloillaan, kun sellaiset terveet vielä omisti.
Tytön jalassa olevien mustien saappaiden korko kopsahteli parkkipaikan asfalttiin saaden tyhjän alueen kumisemaan hienoisesti – se oli yksi niistä asioista, jotka Kelseytä ärsyttivät, kun käytti korkokenkiä. Joka paikka kaikui ja kopisi, varsinkin tyhjät käytävät, ja kaikki kääntyivät tuijottamaan. Idiootit.

Ruskeat silmät seilailivat edes takaisin parkkipaikalla pysäköitynä olevissa autoissa – kyllähän hänellekin olisi kelvannut tuollainen turkoosina auringonpaisteessa kimalteleva Corvette, tai valkea Aston Martin, josta oli varmaan saanut pulittaa itsensä kipeäksi. Mutta hyvähän kaikkien niiden kultalusikka perseessä syntyneiden oli syytää rahaa autoihin, kun eivät joutuneet itse tekemään rahansa eteen mitään saati kamppailemaan sen kanssa, miten sai maksettua vuokran tai ostettua ruokaa, että ylipäätään pysyisi hengissä.

Kelly odotti nousevalla mielenkiinnolla, millainen kaara Deanilla olisi. Ruskeatukkaisella oli toki omat veikkauksensa, jotka hän oli päätellyt klikin ja ulkonäön perusteella, mutta ainahan sitä saattoi yllättää.
Ja nyt kun yllätyksistä puhuttiin, niin ei ollut varmaan kovinkaan vaikeaa arvata, että Kelseyn silmät pyöristyivät, kun Dean johdatti hänet uutuuttaan hohkavan Porschen viereen. Tyrmistynyt ilme katosi yhtä pian kuin oli tullutkin ja brunette tyytyi suuntaamaan epäilevän katseensa Deaniin. Ei helvetti, tätä hän ei kyllä todellakaan ollut odottanut.
"Onko tää jotain kusetusta?" Kelsey hymähti kulmaansa kohottaen, joutuen nielemään sanansa, kun Dean kylmänviileästi istui autoon. Tytön silmät pyöristyivät ja hetken tuo joutui kokoamaan ilmettään, ennen kuin melko neutraalein kasvoin astui pelkääjän paikalle.
"Jätkällä on porsche", Kelsey hengähti yrittäen toipua järkytyksestä, "ei helvetti oikeesti?"

Kelseyn epäilevä suhtautuminen autoon ei tosiaankaan ollut mikään ihme. Ei Deankaan olisi uskonut jonkun hänen näköisen ajelevan porschella vaan olisi epäillyt tämän varastaneen auton jostain. Tätä autoa ei tosin olisi edes vaikea varastaa, kun omistaja oli ystävällisesti päättänyt jättää ovet lukitsematta. Se puolestaan oli toinen asia, kannattiko varkautta tehdä keskellä kirkasta päivää ja jossain näinkin julkisella paikalla.

”Miten me sitten muka istuttas tässä?” Dean tyytyi vastaamaan tytön ihmettelyihin. Nuorukaisen aivot raksuttivat hänen silmäillessään kojelautaa. Olisi helvetin hienoa päästä ajamaan tällaisella autolla, mutta ongelma oli vain siinä, ettei ollut avaimia. Toisaalta jos omistaja oli tarpeeksi idiootti jättääkseen ovet auki, niin saattaisihan tämä typeryyksissään jättää avaimet saman tien autoon ”talteen”.

Kurottuen bruneten jalkojen ylitse avaamaan hansikaslokeron, hän siirteli lokerikkoon sullottuja tavaroita yrittäen paikallistaa avaimet. Sellaisia ei löytynyt ja Dean sulki lokerikon. ”Sä voisit auttaa, jos haluat päästä liikkeelle joskus,” nuorukainen totesi Kelseylle. Useammasta silmäparista tuskin oli haittaa, vaikka toiveet avaimien löytymisestä alkoivat huveta olemattomiin.

Jopa tuhkakuppi tuli tarkistettua, mutta avaimet olivat ja pysyivät poissa. Kai hänen oli vain myönnettävä tappionsa – niin ja siinä samalla mainita Kelseylle kusetuksesta. Siitäkään huolimatta Dean ei voinut olla miettimättä, minne hän olisi piilottanut avaimet, jos olisi rikas ja tässä tapauksessa selkeästikin aivoton kakara, joka ei jaksanut kantaa avaimia mukanaan.

Ahaa-elämys loikkasi täysin puskista. Piilo oli niin naurettavan helppo, ettei se voinut edes olla mahdollinen. Dean avasi oven ja loikkasi ulos. Hän kiersi auton eteen tunnustellen kädellään puskurin alaosaa. Hetken hapuilun jälkeen sormiin osui pieni neliskanttinen osa, joka ei todellakaan kuulunut autoon. Kevyt nykäisy ja pala irtosi, osoittautuen pieneksi magneetilla varustetuksi rasiaksi. Varsin itsetyytyväinen virnistys levisi huulille nuorukaisen avatessa rasian, kalastaessa avaimen parempaan talteen ja sulloessa sen jälkeen rasian talteen taskuunsa. Päivä ei ehkä sittenkään ollut yhtään paskempi.

Pujahtaen takaisin ratin taakse, Dean laittoi avaimen virtalukkoon, viivytellen kuitenkin auton käynnistämistä. ”Sä oot varma, että haluut mukaan?” Jos hän tästä jäisi kiinni, niin auton ”lainaamisesta” tulisi melkoiset tupenrapinat, joten oli parempi varmistaa ettei kukaan syyttäisi häntä samalla kidnappauksesta.

"No en todellakaan tiedä", tytöt puuskahti tyrmistyksensä keskeltä ja tuijotti vain auringossa kiiltelevää konepeltiä. Ei helvetti, porsche. Ihan oikeasti porsche. Kelsey ei voinut uskoa tätä todeksi – tällaisia autoja oli vain koulun kermaperseillä, ei joillakin nobody-Deaneilla. Mutta kai se oli pakko uskoa todeksi, kun jätkä istui autossa ajajan paikalla ja hän siinä vieressä. Auto varmasti kulkisi kuin unelma, sen se oli ainakin näköinen – ja varmasti se myös oli ollut sen hintainen. Dean ei vaikuttanut mitenkään järjettömän rikkaalta, joten kaipa nuorukainen sitten vain oli säästänyt tai jotain, ei tällaisia nyt aivan taivaasta ilmaiseksikaan tipahda.

Kelsey palasi takaisin maanpinnalle Deanin kurotellessa kohti hanskalokeroa, siirrellen sen sisältöä ja etsien ilmeisesti jotain. Ruskeahiuksinen tyttö kohotti toista kulmaansa ja silmäili epäillen nuorukaisen toimia.
"Etkö sä muista mihin sä olet avaimet jättänyt?" Kelsey kysyi ällistyneenä siitä, ettei jätkä pitänyt sen parempaa huolta tämän auton avaimista. Ja ovetkin vielä olivat olleet auki!
"Haluatko sä, että joku spurgu pöllii tän?" tyttö hymähti kumartuen hanskalokeron puoleen ja tutkien sen Deanin jälkeen vielä uudemman kerran, tosin tuloksetta. Brunette tarkisti myös auringonlippojen taukset, mutta avaimia ei näkynyt.
Kelly oli juuri kääntymässä Deanin puoleen kysyäkseen jätkältä, mitä hittoa tuon päässä liikkui, kun hän ei kantanut avaimia mukanaan (taskussa, esimerkiksi), kun toinen vain loikkaisi mitään sanomatta ulos. Kurtistunein kulmin neitokainen tuijotti pojan kulkua auton keulan suuntaan, mitä hittoa se nyt oikein aikoi?

Kun jätkä tonki puskurin alta avaimet esiin, Kelseyn silmissä häivähti ohikiitävän hetken epäilystä – miten Dean oikeasti saattoi unohtaa, mihin oli jättänyt autonsa avaimet? Jos Kelseyllä olisi porsche, hän varmasti suojelisi sitä vähintäänkin henkensä kaupalla. Avaimia hän ei koskaan uskaltaisi jättää minnekään...
Ehkä Deanin ulkonäkö sitten vain hämäsi, ehkä jätkä sitten olikin niitä, joilla raha kasvoi puussa – vaikka Kel oli odottanutkin jotain täysin muuta, ei se loppujen lopuksi tuntunutkaan niin hullulta, kun jätkällä oli näin kallis auto.

Kelsey suuntasi katseensa Deaniin tuon palatessa takaisin kuskin paikalle.
"Miten sä voit unohtaa, mihin oot jättäny avaimet?" tyttö puuskahti lopulta ymmärtämättömänä, "jos mulla ois porsche, en varmaan muuta tekiskään kun nuolisin sen konepeltiä puhtaaksi ja kiillottaisin ikkunoita." Sanojen tarkoituksena oli ilmentää sitä, miten Kelsey suojelisi autoa paremmin kuin itseään, sillä niinhän todella tekisi.
Deanin vielä varmistellessa hänen mukaan tuloaan tyttö oikaisi hoikat säärensä jalkatilaan ja nyökäytti kärsimättömänä päätään. Hän halusi päästä jo liikkeelle – hän ei ollut koskaan ennen istunut aidon ja oikean porschen kyydissä.
"Jos mä en aikois tulla mukaan, en nyt just enää istuis tässä autossa", Kelsey tokaisi lopulta heittäen lyhyen virnistyksen Deanille.

”Ei sen oo väliksi, vaikka pölliskin,” Dean totesi tyynesti. Se sentään oli totta, sillä mitäpä hän olisi välittänyt, jos joku olisi pöllinyt porschen. Mutta jos joku erehtyisi viemään hänen rakkaan autonsa, niin Dean etsisi tyypin käsiinsä vaikka kiven kolosta ja vääntäisi tältä niskat nurin. Ja se oli kaunis ilmaus siitä, mitä kyseiselle tyypille tapahtuisi. Huolta autosta ei todellakaan lieventynyt se, että hän asui alueella, jossa oli enemmän tai vähemmän rikollisuutta. Viisainta olisi ollut ostaa joku vanha ruosteinen toyota, jonka perään ei tarvitsisi itkeä, jos se vietäisi.

Dean pyyhkäisi puskurin alta kämmenselkään tarttuneen ravan farkkuihinsa. Oli viisainta olla jättämättä hirveästi merkkejä luvattomasta visiitistä autoon. Joskin siinä kohtaa, jos omistaja tulisi etsimään autoaan ja tajuaisi sen kadonneen, oli aivan sama vaikka hän paskantaisi takapenkille. Kiinni hän jäisi joka tapauksessa.

Kelseyn sanoissa oli perää. Ei Deankaan olisi kohdellut porschea näin huolettomasti kuin sen nykyinen omistaja, ei edes siinä tapauksessa että isin autotallista löytyisi viisi yhtä arvokasta autoa. ”Dementia,” nuorukainen huokaisi vastaukseksi uteluun avaimien unohtamisesta. "Mä olen jo viikon ettinyt mun koiraa, kun en muista minkä ruokakaupan eteen jätin sen."

Kun brunette ei vaikuttanut halukkaalta loikkaamaan pois kyydistä Dean käänsi avainta virtalukossa. Moottori hyrisi juuri niin pehmeästi kuin hän oli kuvitellutkin, eikä ollut kaukana etteikö iho olisi mennyt suorastaan kananlihalle. Miten mukava olisikaan ollut kurvata pois parkkiruudusta renkaat ulvoen, mutta olosuhteet huomioiden se ei ehkä ollut fiksuin mahdollinen idea. Vaikka koulun kermaperseet leveilivätkin ajokeillaan ajelemalla holtittomasti parkkipaikalla, niin silti se veti aina huomiota puoleensa.

Päästyään pois koulun parkkipaikalta Dean otti suunnaksi rannan, tai tarkemmin sanottuna suuntana oli rannan läheisyydessä kulkeva valtatie. Olisi ollut silkkaa vääryyttä ajaa auto pelkästään ostarille ja jättää se parkkiruutuun. ”Ei mennäkään sinne ostarille vaan käydään vähän ajelemassa.” Eiköhän Kelsey ilmoittaisi, jos halusi välttämättä päästä ostarille. Siinä tapauksessa tämä saisi tyytyä kävelemään.

Deanin oudon huoleton suhtautuminen autoonsa sai Kelseyn epäileväiselle mielelle, mutta ennen kaikkea myös järkyttyneeksi. Jätkällä oli käsissään helvetin kallis auto, ja tuolle oli aivan sama, jos joku äijä kävisi pöllimässä sen?!
"Sun nuppi on pahemmin sekasin, kun uskalsin ikinä edes aavistaa", Kelsey mutisi hiljaa nuolaisten alahuultaan, kääntäen sitten katseensa kuskin paikalla istuvaan jätkään.
"Jos haluut joskus tästä eroon, voit kyllä tuoda mulle. Lupaan paijata sitä joka päivä", neitokainen totesi virnistäen lyhyesti, ollen kuitenkin harvinaisen vakavissaan – hän kyllä huolisi tämän kaaran koska tahansa.

Tyttö katseli hieman kateellisena Deanin käsiä ohjausratissa (hän olisi mieluusti asettunut itse jätkän paikalle), hymähtäen sitten aavistus huvitusta äänessään toisen sanoille.
"No niin, hyvin menee sullakin", Kel sanoi hieman kuivakasti, luoden sivusilmällään katseen Deaniin.
"Voi sun koiraparkaa."

Haaveileva katse kiersi auton kiiltävässä konepellissä, täydellisesti verhotuissa penkeissä, eikä ihailu yhtään vähentynyt, kun jätkä käynnisti auton. Porsche kehräsi juuri niin täydellisesti, kuin Kelsey oli aina ajatellutkin. Miten täydellinen unelma olisikaan ajella tällaisella autolla auringonlaskuun... Brandonin musta volvo ei vetänyt tälle vertoja missään suhteessa, vaikka kyllä silläkin ajeli. Mutta silti Kelsey katseli aina kateellisena kaikkien koulun isin pikku prinssien ja prinsessojen autoja – Bugatti Veyroneita, Lamborghineja, Aston Martineja, Corvetteja silmän kantamattomiin. Brunette oli useammin kuin kerran ollut jo hyvin lähellä kolkata joku typerä blondi cheerleader ja pölliä tuon auto, mutta tyytynyt tähän saakka vain katselemaan myrkyllinen tuijotus silmissään perään kiroten maailman epäoikeudenmukaisuutta.

"Ajelu käy paremmin kuin hyvin", tummaverikkö tokaisi nyökäyttäen vielä sanojensa vahvuudeksi päätään. Olisi suorastaan varsinaista haaskausta, että he menisivät vain ostarille – Deanin seura ei kiinnostanut ainakaan toistaiseksi Kelseytä niin paljon, että hän olisi halunnut koko päivän nuorukaisen kanssa viettää. Porsche oli nostanut tuon pisteitä Kelin silmissä niin huomattavasti, että brunette oli jo lähes tulkoon valmis karkaamaan jätkän kanssa vihille Las Vegasissa (no, ehkei kuitenkaan, mutta idea luultavasti meni perille.) Ja miksi Kelsey olisi mieluummin hengaillut ostarilla (minne saattoi mennä minä päivänä tahansa), kuin istunut porschen kyydissä (mitä taas ei todellakaan tapahtunut mikä päivän tahansa)?
Aivan, ei yhtään miksikään.

Kelsey kumartui hieman eteenpäin antaen katseensa tutkia auton radioa - ja pikaisen tutkimisen ja parin napin painalluksen jälkeen stereoista alkoi hyvillä bassoilla pauhata yksi niistä monista tunnetuista radiokanavista. Ei mitään Kelseyn suosikkeja, mutta menetteli, joten neitokainen jätti radion rauhaan ja keskittyi nauttimaan ajelusta.

Dean tyytyi ainoastaan nyökkäämään lyhyesti. Sinällään oli yllättävää kuinka kiihkeästi brunette tuntui suhtautuvan autoon. Hänen käsityksensä mukaan eukoille oli tärkeintä, että he näyttivät hyvältä autossaan ja se sopi väreiltään yhteen heidän chihuahuansa kaulapantaan. Kovin moni tyttö tuskin olisi ilmoittautunut valmiiksi liki nuolemaan konepeltiä puhtaaksi, jos olisi vastaavan kaaran omistanut.

Kelseyn räpeltäessä radiota Dean vilkaisi sivusilmällä tämän puuhia, katseen livahtaessa sekunniksi tytön sääriin. Ei mahtanut mitään, mutta Dean tunsi itsensä sen takia lähinnä vanhaksi pervoksi. Radiosta pauhaava musiikki ei ollut lähellekään sitä, minkä hän olisi mieltänyt hyväksi musiikiksi, muttei ryhtynyt kääntelemään kanavaa. Ennemmin hän keskittyi nauttimaan ajamisesta autolla, joka liikkui kuin unelma.

Keskipäivän liikenne ei ollut erityisen ruuhkaista, joka oli pelkästään positiivinen asia. Ruuhkassa ja liikennevaloissa paikallaan töröttäminen olisi ollut lähes yhtä pahaa hukkaanheittämistä kuin ajaminen sinne ostarin parkkiin. Aurinkoinen sääkin olisi voinut muutoin olla mukava asia ajamisen kannalta, mutta jatkuva silmien siristely ei ollut. Aurinkolasit kun olivat oman auton hanskalokerossa, eikä Dean viitsinyt ryhtyä kollastamaan autoa uudestaan läpi löytääkseen sen omistajan lasit; hyvällä tuurilla jostain olisi läjähtänyt vastaan pastilliväreissä koreilevat muotiluomukset, joita hän ei olisi edes aseella uhattuna laittanut päähänsä ja Kelsey olisi vain ryhtynyt kyselemään turhia.

Seuraavista liikennevaloista kaasuttaessaan Dean ei voinut enää muuta kuin kaasuttaa liikkeelle moottorin ärjähdyksen säestämänä. Ääni oli jotain aivan erisarjaa kuin hänen omassa Dodgessaan, jonka moottorin äänet kuullostivat tämän rinnalla lähinnä väsyneiltä yskähdyksiltä. Sen verran pikkupoikaa hänestä löytyi, ettei autoilla voinut lopettaa leikkimistä. Pikkuautot olivat sentään vaihtuneet kunnollisiin menopeleihin. Porschen lainaaminen oli ehdottomasti riskin arvoista.

”Et sitten huutele kenellekään, et oot ollu mun kanssa ajelemassa porschella,” nuorukainen sanoi. Siinä oli toinen aihe, joka olisi nostanut tarpeettomia kysymyksiä, jos joku olisi alkanut leikkimään salapoliisia ja ihmettelemään mistä hän oli porschen kaivanut. Hän ei olettanut Kelseyn leveilevän asiasta kaikille vastaantulijoille, mutta oli ehkä parempi pelata varman päälle.