Lokkeja, veneitä ja pilvinen taivas

//Freya hahmoineen tännepäin. Whitneyn vaatetus tällä kertaa tämmöinen. En taaskaan keksinyt millään mitään otsikkoa, joten tuo saa nyt luvan kelvata :--D //

San Diegolaiset saivat kerrankin nauttia tavallista viileämmästä säästä. Aurinko ei ollut näyttäytynyt koko päivänä, mutta ei sadettakaan kyllä ollut kuulunut. Pilviverho oli kuitenkin pysytellyt taivaalla koko päivän pitäen auringonsäteet kurissa. Sää kuitenkin tuntui olemaan selkiämään päin, tai sitten Whitney Cantwell vain kuvitteli niin. Ei pilviä ollut kyllä kovin paksua kerrosta ollut missään välissä, joten sadetta ainakaan ei tarvinnut pelätä.
Koska ulkona ei ollut liian kuuma, Whitney oli päätynyt jälleen kerran lähtemään omille teilleen. Äiti oli ollut taas Simeonin kanssa juomassa kun hän oli tullut koulusta kotiin. Se jo riitti saamaan hänet pysyttelemään poissa. Kotiin hän menisi vasta kun olisi pakko. Koska isovelikään ei ollut kotona, hän ei yksinkertaisesti uskaltanut olla siellä, vaikka olikin jo tottunut äitinsä elämänmenoon. Simeonia hän ei oikein voinut sietää, tuo kun oli saanut äidin palaamaan entisiin pahoihin tapoihinsa.

Whitney oli päätynyt skeittilautansa kanssa kaupungin satamaan. Hän olisi voinut mennä uimarannallekin, mutta hän halusi hiukan vaihtelua elämäänsä. Satamassa hän ei niin useasti ollut ja jälleen sinne päästyään hän joutui ihmettelemään mistä moinen saattoi johtua. No, yleiset hiekkarannat olivat lähempänä hänen kotiaan, joten sinne oli nopeampi päästä. Nyt hän halusi olla mahdollisimman kaukana kotoa. Kiirettä ei olisi edes takaisinmenon kanssa, vaikka kouluun pitikin vielä yhdeksi päiväksi raahautua ennen viikonloppua. Hänellä kuitenkin alkoi koulu pari tuntia myöhemmin kuin normaalisti, joten hän sai valvoa ihan niin pitkään kuin halusi.

Skeittarityttö päätti, että voisi skeittailla rauhassa hetken aikaa, ennen kuin sitten alkaisi taas unelmoida ja tuijotella merelle. Jos aurinkokin sattuisi näyttäytymään laskeutuessaan, niin se olisi upea näky, eikä hän sitä tietenkään hoksaisi jos olisi liian keskittynyt johonkin muuhun.
Whitney aloitti tekemällä pari ollieta. Sen jälkeen hän päätti kokeilla paria vaikeampaa liikettä, joita oli kyllä tehnyt monesti ennenkin. Koska Whitney ei ollut vaivautunut menemään kovin kauas satamassa olevien veneiden luota, hän sai pian huomata, että oli ehkä hiukan tiellä. Yksi vanhempi herrasmies katsoi häntä vihaisesti ohi mennessään, joten tyttö päätti siirtyä hiukan syrjemmälle. Hän rullasi laudallaan sataman perimmäiseen kolkkaan, siellä kun ei ollut niin paljon ihmisiä kuin muualla. Siellä tyttö sitten jatkoi puuhaansa, eikä viitsinyt kiinnittää juuri ollenkaan huomiota siihen mitä ympärillä tapahtui.

Adair liukui kevyesti pienellä kilpapurjeveneellään satamaan, hyppäsi laiturille ja tarttui kettinkiin, jolla vene pitäisi kiinnittää laituriin, ettei se karkaisi yksin ulapalle. Kieputettuaan veneen jykevästi kiinni laituriin, Adair kumartui nostamaan reppunsa veneestä, jossa ei juurikaan ollut tilaa ylimääräiselle tavaralle, varsinkaan jossei halunnut tavaroiden uiskentelevan vedessä pienenkin käännöksen jälkeen.

Nuorukaisen venepaikka oli hieman syrjässä, hän yleensä tykkäsi puuhastella veneensä kanssa rauhassa, ilman että muut harrastajat tulivat rupattelemaan mukavia hänen kanssaan. Adair viettikin paljon aikaansa satamassa veneidensä parissa, useimmiten kuitenkin isompi purjevene oli enemmän käytössä kuin pienempi. Nuorukainen oli nimennytkin purtensa, pienemmän kyljessä luki kaunokirjaimin Calibra, isommassa taas paksuin tikkukirjaimin Leticia.

Kun kaikki oli valmista, Adair päätti vielä käydä tsekkaamassa Letician, joka olikin viimeisellä mahdollisella paikalla, kaikkein kauimpana keskittymästä. Nuorukaisen kävellessä kohti venettä, hän meinasi jäädä rullalaudalla kiitävän tytön alle.
"Ääk", Adair älähti epämiehekkäästi hypätessään sivuun skeittarin edestä. Harvoin hän näki ketään muuta kuin veneharrastajia satamassa, satunnaisesti penkeillä saattoi istua rakastavaisia, mutta ei kuhertelevia parejakaan joka päivä näkynyt. Nuorukaiselle jäi kuitenkin tunne että hän oli nähnyt tytön joskus ennenkin. Kenties hän oli skeitannut satamassa aiemmin.
Adair jätti kuitenkin tytön puuhaamaan omiaan ja astui laiturille jonka vierellä Leticia liikahteli kevyesti pienissä aalloissa. Nuorukainen astui kannelle ja tarkasti, ettei kukaan ollut käynyt vahingoittamassa purtta.

Kun tarkastus oli tehty, hän riisui hupparinsa yltään paljastaen sen alta punamustaruudullisen kauluspaidan. Repustaan hän kaivoi pitkän, mustan takkinsa ja heitti sen ylleen. Purjehduskengät vaihdettiin niinikään repusta löytyviin kävelykenkiin. Adair tunki huokaisten purjehduskengät ja hupparin reppuunsa, nyt hän sentään näytti jo normaalilta. Nuori mies myönsi, että hän näytti typerältä purjehduskengät jalassaan, mutta eihän hänen tarvinnut niitä käyttää muuta kuin purjehtiessaan, siinähän ne olivat hyvinkin kätevät.
Adair heitti repun olalleen ja lähti suuntaamaan kohti autoaan. Laiturin päässä hän kuitenkin törmäsi taas samaan skeittarityttöön.
"Eikö satama oo vähän tylsä paikka skeitata?" Adair tiedusteli tummaveriköltä.

Whitney tunsi aina aitoa iloa skeitatessaan. Harrastuksesta oli vuosien varrella tullut hänelle niin rakas, ettei hän enää osannut edes elää ilman sitä. Oli hänellä tietysti muitakin harrastuksia, mutta kyllä skeittaus vei voiton kaikista. Jopa tanssi jäi sille kakkoseksi, vaikka sekin oli mieluisaa puuhaa.
Skeittarityttö ei koskaan sen kummemmin miettinyt, miksi oli kiinnostunut juuri skeittauksesta, eikä esimerkiksi soittamisesta tai baletista. Ne olivat joidenkin mielestä tytölle paljon sopivampia lajeja kuin joku rullalaudan kanssa temppuilu. Whitneyn mielestä sellaiset harrastukset vaikuttivat aivan liian tylsiltä, eivätkä siksi kiinnostaneet häntä juuri ollenkaan.

Tyttö teki taas pari ollieta ja rullaili sitten lautansa kanssa laajaa ympyrää. Sitten hän huomasi, että oli melkein lautaillut jonkun päälle.
Hetkinen. Eikö sama tyyppi ollut jo hiukan aiemminkin ollut vähällä jäädä alle, vai kuvitteliko hän vain? Niin saattoi hyvin ollakin, mutta ei hän varma ollut. Hän ei pahemmin katsellut ympärilleen, vaikka olisikin pitänyt. Whitney kuvitteli vain, että kyllä ne ihmiset juoksisivat alta pois. Eikä hän sitä paitsi ihan niin vastuuton ollut, että olisi oikeasti johonkin törmännyt. Tai no, pari kertaa tahallaan erääseen ärsyttävään poikaan, joka kuvitteli itsestään ihan liikoja.

"Anteeks kamalasti kun meinasin tolleen törmätä suhun," Whitney pahoitteli pysähdyttyään mustatakkisen nuoren miehen eteen. Itse asiassa tuohan oli kysynytkin häneltä kysymyksen.
"Täällä ei oo ollenkaan tylsää," Wii totesi hymyssä suin. "Mun mielestä täällä on just tosi kivaa, merikin tossa ihan vieressä. Sitä on kiva aina välillä tuijotella ja kuunnella. Oon muuten tainnut nähdä sut joskus jossain. Tai sit vaan kuvittelen."
Whitney oli taas kerran puheliaalla tuulella. Niin hän kyllä taisi olla aina, eikä se kai haitannut ketään. Ehkä opettajia ja joitakin turhantärkeitä nipottajia.

Tyttö pahoitteli, että oli meinannut rullata Adairin päältä, mutta nuorukainen vain heilautti kättään ja hymyili.
"Eipä se mitään, en loukkaantunut" hän naurahti. Oli ihan piristävää vaihtaa jokunen sana jonkun kanssa, hän tuskin oli sanonut edes muutamaa lausetta koko päivän aikana.
Tyttö vastasi Adairin kysymykseen kertomalla ettei satamassa ollut ollenkaan tylsä skeitata. No, mitä Adair nyt skeittaamisesta edes tiesi, hän kuvitteli, että suurin osa skeittareista viihtyi vain rampeilla tai paikoissa joissa voisi hypellä ympäriinsä korokkeilta.
"Aijaa, okei", poika naurahti. "Täällä on kyllä ihan mukavaa, mutta mä puuhailenkin lähinnä noitten paattien parissa, on ihan kiva istua kannella ja kuunnella veden loisketta ja lintujen kirkunaa", poika hymyili skeittaritytölle takaisin.

Nuorukainen kohotti kulmiaan tytön sanoessa että oli nähnyt Adairin aiemminkin. Hänelle itselleenhän oli tullut samanlainen tunne hetki sitten.
"Mä aattelin vähän aika sitten ihan samaa... Ootko ollu täällä usein ennenkin? Mä vietän täällä suuren osan vapaa-ajastani, joten voi olla että ollaan täällä törmätty..." poika mietiskeli. Hän ei tosin voinut olla varma olisiko nähnyt tytön juuri täällä, harvemmin hän paljoa kiinnitti huomiotaan sataman ihmisiin.

Nuorukainen kurtisteli kulmiaan ja yritti ajatella. Heidän naapurustossaan asui kyllä useampiakin tummaihoisia perheitä, mutta tämä tyttö tuskin oli hänen naapureitaan, sen verran hyvin vuosien saatossa olivat naapureiden kasvot jääneet mieleen. Ajatusten juostessa Adairille mieleen pälkähti Aston.
"Satutko sä käymään Astonia?" nuorukaisen otsa kurtistui taas. "En usko että sä oot samalta vuosiluokalta, mutta.." hän ei juuri kiinnittänyt huomiota alempien kastien edustajiin, varsinkaan jos nämä olivat nuorempia, mutta skeittareita hän oli joskus katsellut, lähinnä siksi että Abigailkin oli pitänyt skeittaamisesta. Abby oli ollut usein naarmuilla, häntä ei huvittanut käyttää minkäänlaisia suojuksia, mutta liian vaikeita temppuja yritettyään tyttö päätyi usein kyntämään asfalttia nenällään.
Adair pudisteli Abbyn mielestään hieman ärsyyntyneenä. Tytön kuolemasta oli jo useita vuosia, hänen olisi aika ryhdistäytyä.

"No se on hyvä etten ehtinyt törmätä, en haluaisi aiheuttaa kenellekään mitään sairaalareissuja," Whitney totesi helpottuneena siitä, ettei poika ollut suuttunut hänen lähes päättömästä menostaan. Ehkä hänen pitäisi jossain vaiheessa opetella vähän varovaisemmaksi? Siitä voisi olla paljonkin hyöytyä, ei tarvitsisi pelätä mummojen vihaisia nimittelyjä tai sateenvarjolla huitomista. Sitäkin hän oli saanut ainakin kerran kokea, mutta tapaus oli kuitattu nauramalla makeasti jälkeenpäin. Ei hän vielä ollut kuitenkaan ketään kaatanut, mennyt vain melko läheltä ohi. Jos joku siitä ärsyyntyi, niin oma oli vikansa kun ei kestänyt ohittelua. Kyllä Whitney uskoi osaavansa väistellä ihmisiä tulevaisuudessakin, osasihan hän kuitenkin yhtä jos toistakin.
"Kuulostaa tosi kivalta," Whitney sanoi nyökytellen päätään. Kyllä hänellekin kelpasi veden loiskeen kuuntelu, ihan missä tahansa. Rannoilla se kuitenkin oli parasta. Lätäkötkin kelpasivat paremman puutteessa, mutta San Diegossa sellaiseen ei tarvinnut turvautua, olihan meri aivan vieressä.

"En mä täällä niin useesti ole vaikka rannoilla viihdyn," skeittari vastasi kysymykseen. "Oon useemmin ihan noilla yleisillä uimarannoilla, että ei me varmaan täällä olla nähty. Tai en tiedä, voihan se olla ihan mahdollistakin."
Niin. Saattoi tosiaan olla ihan todennäköistä, että hän oli nähnyt pojan joskus ohimennen. Se kyllä oli aika kaukaa haettua, sillä eihän hän jokaista näkemäänsä ihmistä voinut muistaa. Ainakaan hän ei ollut koskaan huomannut, että hänen muistinsa olisi niin uskomattoman ilmiömäinen. No, ehkä poika oli ollut sitten satamassa joka kerta kun hänkin oli siellä käynyt? Olihan tuo jo sanonut viettävänsä siellä paljon aikaa.

"Astonia! No sehän selvisi," Whitney huudahti innostuneena. "Säkin siis käyt sitä? Oon siellä ensimmäistä vuotta nyt. Olen muuten Whitney."
Skeittari esitteli itsensä ja astui sitten alas lautansa päältä. Hän silmäili poikaa nyt tarkemmin. Kyllä hän oli tämän koulussa nähnyt, mutta arvatenkin tuo liikkui aivan eri porukoissa kuin hän.
"Niin, sä kun sanoit että puuhailet noitten paattien parissa, niin onko sulla kenties joku omakin pursi täällä jossain?" Whitney uteli ja silmäili kiinnostuneena satamaan kiinnitettyjä aluksia. Olisikin mukavaa päästä joskus veneilemään oikein kunnolla. Harmi vain, ettei hänellä ollut sellaiseen mahdollisuutta. Ei hän muistanut kenelläkään tutullaan olevan minkäänlaista alusta. Ei varmaan edes kumivenettä ollut kenelläkään.

Arvoitus ratkaistu, he molemmat kävivät Astonia. Heti kun ajatus oli pälkähtänyt Adairin päähän, se vaikutti kaikkein todennäköisimmältä. Pian skeittarityttö jo esittelikin itsensä Whitneyksi.
"Adair, kolmatta vuotta", nuorukainen vastasi hymyillen. Olihan Whitney ihan sievä tyttö, katse oli saattanut kääntyä häneen joskus muulloinkin kuin vain skeittareiden puuhailua seuratessa.

Tyttö halusi tietää oliko Adairilla oma paatti satamassa. Rikas pentu naurahti ja huitoi kädellään lähimmän laiturin päähän.
"Tuo tuossa, Leticia", nuorukainen esitteli aavistus ylpeyttä äänessään ja kääntyi sitten osoittamaan parin laiturin päässä olevaa pienempää purtta. "Ja tuo, Calibra", hän lisäsi ja siirsi katseensa takaisin Whitneyyn.
"Kilpailen Calibralla satunnaisesti, viimeks tuli pronssia. Kahen viikon päästä olis kilpailut San Franciscossa... Onneks ei tällä kertaa tartte lähteä sen pidemmälle", Adair naurahti ja muisteli miten oli reissannut ympäri Yhdysvaltoja ja jopa ulkomaita kilpaillakseen. Olihan hän jo hieman vähentänyt kilpailuissa käyntejä, mutta kyllä kilpaileminen edelleen oli tärkeää. Kyllähän sitä menestystäkin tuli, nuorukaisen huoneessa oli kokonainen kaappi täynnä venepienoismalleja, pokaaleja ja mitaleja joita hän oli saanut kilpailuista. Useimmat palkinnot edustivat toista tai kolmatta sijaa, mutta olihan hänellä muutama voittokin plakkarissa.
"Joskus on tullut käytyä ihan Australiassa asti kilpailemassa... Siellä oli kyllä tosi kaunista. Näin kengurun", nuorukainen virnisti ajatellessaan safaria jolla hän oli ystävineen käynyt purjehduskilpailun jälkeen. Adairia ei tarvitsisi kahta kertaa pyytää lähtemään Australiaan, hän olisi hetkessä jo matkalla jos joku mahdollisuuden antaisi, maa oli sen verran upea.

Adair havahtui löpinäänsä, toivottavasti hän ei ollut pitkästyttänyt tyttöä. Välillä hän alkoi lörpöttelemään turhankin paljon ja sitten ei hiljennyt millään, välillä ei tullut sanaakaan ulos suusta. No, ehkä tyttö olisi keskeyttänyt hänet jos tällä olisi ollut kiire jonnekin.
"Toivottavasti en alkanu pitkästyttää sua", Adair virnisti Whitneylle hieman pahoittelevasti.

"No, hauska tavata, Adair," Whitney sanoi hymyillen edelleen. Oli aina hauskaa tutustua ihmisiin, jotka kävivät samaa koulua, mutta joista ei sitten kuitenkaan tiennyt yhtään mitään. Skeittarityttö ei voinut kehuskella sillä, että olisi tuntenut kaikki koulunsa oppilaat nimeltä, saati sitten edes ulkonäöltä. Skeittarit hän nyt suurinpiirtein tiesi, samoin suurimman osan oman vuosiluokkansa oppilaista. Ainakin ne, jotka olivat samoilla tunneilla kuin hän. Tottakai hän tunsi muitakin, mutta no, enimmäkseen hän kuitenkin liikkui tietyssä porukassa, vaikka olisi hyvinkin voinut viettää aikaansa ihan kenen tahansa kanssa. Niin kai se kuitenkin aina oli, että ystävien kanssa sitä oltiin.

Whitney katsoi Adairin osoittamaan suuntaan ja huomasi Leticia nimisen purren. Tyttö nyökkäsi ja näki sitten myös Calibran. Iha kivan näköisiähän ne olivat. Purjehduksesta hän ei kuitenkaan tiennyt tuon taivaallista, mutta sen verran hän tiesi, että kyseisessä lajissa sellaisia aluksia käytettiin. Oli hän katsonut telkkarista joitakin purjehduskisojakin ihan siinä missä jalkapalloa ja juoksukisojakin.
Sitten tyttö syventyi kuuntelemaan, kun Adair kertoi kilpailuistaan. Se kuulosti hänen mielestään oikeasti todella mielenkiintoiselta. Adair taisi olla lajissaan todella hyvä, kun kerran oli voittanut pronssia. Kaiketi tuo oli voittanut kultaakin monesti.

"Et ollenkaan," Whitney totesi kun poika epäili puheidensa pitkästyttäneen häntä. "Voit kertoa lisääkin jos haluat. Musta on just kiva kuunnella kaikista reissuista, varsinkin ulkomaanmatkoista. Mä en ole koskaan käynyt ulkomailla."
Whitney olisi kyllä ihan mielellään lähtenyt joskus ulkomaille. Hänellä ei kuitenkaan ollut sellaiseen varaa, eikä kyllä paljon mihinkään muuhunkaan. Hänen täytyi vain tyytyä elämään Amerikassa. Ehkä hän sitten joskus tulevaisuudessa olisi sen verran rikas, että voisi matkustaa edes Brasiliaan.
"Sä taidat olla aika hyvä tossa purjehduksessa jos kerran ulkomailla asti oot päässyt kilpailemaan," tyttö kehui. "Aika hieno juttu. Tai no, tosi hieno ennemminkin. Ootko käynyt joskus Euroopassakin kisaamassa?"

Adair ilahtui kun ei ollut pitkästyttänyt Whitneytä. Tämä jopa sanoi, että voisi kuunnella lisääkin.
"No jaa... Kyllähän niitä mitaleja on tullut, mutta mulle tärkeämpää on se että saan harrastaa, kuin se että voittaisin palkintoja", pojan toinen suupieli kohosi hieman ylöspäin puolittaiseen hymyyn. Adairille purjehdus oli pitkään ollut tietynlainen henkireikä. Ei palkintojen voittaminen tehnyt rakkaasta harrastuksesta sen parempaa, vaikka kilpaileminen silloin tällöin olikin virkistävää.

"Eurooppahan on oikeestaan mun kotikenttä", nuorukainen virnisti. "Skotlanti lähinnä, oon syntynyt siellä. Mutta oonhan mä käynyt tietty Englannissakin ja sitten Espanjassa ja Tanskassa... Mutta en tosin aina kilpailemassa", hän naurahti. Matkustus oli hänelle myös tärkeää, Adairista oli todella hienoa nähdä erilaisia kulttuureita ja ihmisiä. Hän oli melko varma, että saatuaan opiskelut päätökseen, edessä olisi paluu Eurooppaan. Ehkä ei samaan vanhaan kotikaupunkiin, mutta todennäköisesti kuitenkin Skotlantiin.

"Täytyy varmaan kohta lähteä pissattamaan Marya... Tuskimpa kukaan muukaan sitä on vienyt ulos", Adair mainitsi siperianhuskynsa. Nuori mies oli eläinrakas, koiran lisäksi kotoa löytyi kaksi kissaa ja viisi rottaa. Lisääkin eläimiä hän haluaisi, mutta perhe ei ollut enää joustanut, linja oli tiukka, ei enempää eläimiä ainakaan vielä.

”Asutko sä kaukanakin?” Adair tiedusteli Whitneyltä. Jo sään selkenemistä enteillyt pilviverho taivaalla näytti tihenevän, sadettakin he saattaisivat saada jo minä hetkenä hyvänsä. Jos tyttö haluaisi myös lähteä kotiinsa, Adair voisi ehkä suostua kyyditsemään hänet, ellei sitten koti ollut aivan lähistöllä.
Nuorukainen oikeastaan piti sateesta, ainakin enemmän kuin helteistä. Sateessa oli sitä tiettyä tunnelmaa, hän nautiskeli kun pääsi istumaan parvekkeelleen, katselemaan sadetta ja hengittämään puhdistunutta ilmaa.

Whitney ei voinut olla ihailematta Adairin ajatusmaailmaa. Hän oli elämänsä aikana tavannut aivan liian monta ihmistä, joille voitto, maine ja kunnia olivat kaikkea muuta tärkeämpää. Kuulosti ihan fiksulta, että Adair harrasti purjehdusta nimenomaan siksi, että piti siitä, eikä vain siksi että pärjäsi kisoissa.
Hän itsekin olisi tietenkin voinut osallistua skeittikisoihin, muttei halunnut. Hän kun harrasti lajia vain siksi, että se oli niin ihanaa ja rentoa. Ei hänellä ollut pientäkään kiinnostusta mitään kisoja kohtaan, niiden seurauksena kun saattoi niin helposti pilata ilon hyvästä harrastuksesta.
"Toi kuulostaa harvinaisen fiksulta," Whitney totesi. "Ei mun mielestä pidäkään vain yrittää olla paras omissa harrastuksissaan. Eihän se muuten ole mikään rentouttava puuha, jos yrittää väkisin saavuttaa jotain palkintoja."

Tuuli vaikutti hiukan yltyneen. Ainakin se sai Whitneyn hiukset heilahtamaan ikävästi silmien eteen. Siispä tyttönen sipaisi vaaleiksi värjätyt kutrinsa takaisin korvan taakse harmitellen samalla sitä, ettei ollut taaskaan älynnyt ottaa minkäänlaista hiuspompulaa mukaansa. No, ehkä hän pärjäisi ilmankin.
"Ai sä olet Skotlannista?" skeittari uteli kiinnostuneena. "Kuinka kauan sä sitten olet asunut täällä? Ja millainen paikka Skotlanti on? Ei varmaan ihan näin lämmin."
Kuullessaan, että Adair oli matkustellut pitkin Eurooppaa, hän yhtäkkiä tajusi, että toisella täytyi olla paljonkin rahaa. Ei matkustelut mitään halpaa puuhaa ollut, muutenhan hänkin olisi käynyt varmasti Australiassa asti kokeilemassa millaista sen seudun aalloilla oli surffata.
"Oot näköjään nähnyt aika paljon maailmaa," Whitney totesi. Hän tunsi olonsa jälleen kerran todella kokemattomaksi ja ennen kaikkea rahattomaksi. Hän joutui tyytymään kotikaupungin katuihin ja rantoihin. Tosin olivathan San Diegon maisemat silmää hivelevän kauniita, varsinkin meren rannalla. Satamakin oli kaunis.

"Onko Mary sun koira?" Whitney kysyi. Hän oli uteliaalla tuulella, hän halusi tietää Adairista yhtä jos toistakin. Kaikeksi onneksi poika tuntui kertovan hyvin paljon itse, eikä hänen tarvinnut esittää kaikkia kysymyksiä.
"Mä oon aatellut joskus tulevaisuudessa hankkia kanssa oman koiran. Bulldogin. Ne on niin hauskan näköisiä otuksia, just mulle sopivia," tyttö kertoi. Vielä ei ollut mitään järkeä hankkia koiraa. Sen hän tekisi vasta, kun asuisi omillaan, mihin saattoi kyllä mennä ties kuinka kauan. Ensin täytyi saada töitä ja tienata rahaa asumiseen.

"No, onhan tästä nyt jonkin verran matkaa," Whitney kertoi. "Asun siellä missä kaupungin pahimmat rikolliset aina lymyää, että en ihan parhaimmalla mahdollisella paikalla. Miksi sä sitä kysyit?"
Tyttö ei ollut ollenkaan huomannut katsoa, miltä taivas näytti. Hänellä ei siis ollut aavistustakaan siitä, että vettä saattaisi alkaa sataa. Hän eli yhä siinä luulossa, että aurinko saattaisi alkaa vielä paistaa, vaikka ilma olikin viilennyt.

Adair nyökytteli tytöin sanoille, he ajattelivat asiasta samalla tavalla. Adairin isäpuoli, joka oli myöskin innokas purjehtija, oli aikoinaan yrittänyt innostaa poikaa käymään useammin ja aktiivisemmin kilpailuissa, mutta oli onneksi ymmärtänyt kun nuorukainen oli sanonut ettei tahtonut vaihtaa harrastuksensa rentouttavaa vaikutusta kilpailustressiin.

"Kaheksanvuotiaasta asti oon täällä asunut. Ja Skotlanti on tosi upea maa, sitä joskus ajattelee palaavansa sinne. Kieltämättä siellä on hieman sateisempaa ja koleampaa mitä täällä, mutta mä oikeastaan pidänkin sellaisesta säästä enemmän. En niinkään oo auringon ystävä", nuorukainen hymyili tytölle joka yritti siirtää tuulen riepottelemia hiussuortuviaan pois kasvoiltaan.
Adair yritti yleensä välttää auringon ruskettavaa vaikutusta, mutta eihän siltä aina voinut välttyä. Purjehtiessakin useimmiten aurinko porotti suoraan naamaan, isot aurinkolasit onneksi pelastivat tuolloin jonkin verran. Nuorukainen piti itsestään enemmän hieman kalpeaihoisempana, vaikka nytkin hänen ihollaan oli kevyt rusketus.
"Kai sitä niinkin voi sanoa. Aikomuksissa olisi kyllä nähdä enemmänkin", Adair vastaisi tytölle, vaikka tämä ei välttämättä olisikaan odottanut enää vastausta.

"Joo on. Siperianhusky", nuorukaisen kasvoille nousi taas hymy, koira oli hänelle tärkeä. Se jaksoi aina kuunnella turhiakin juttuja, eikä tuominnut, jos jotain ikävämpää oli päässyt sattumaan. Mary myös sai melko laiskasti lenkkeilyyn suhtautuvan pojan lenkkeilemään aina välillä pidempiäkin lenkkejä.
"Ai, kivaa, koirista on aina iloa. Mä tykkään tosin enemmän vähän isommista koirista", Adair vastasi tytön puheeseen oman koiran hankinnasta. Mielessä oli hänelläkin siintänyt uuden koiran hankinta, vaikka lisää muitakin eläimiä hän olisi mieluusti ottanut.

"Ajattelin vain, että jos et halua kastua, voisin viedä sut kotiin", nuorukainen totesi. "Jollet sitten pelkää että sieppaan sut tai jotain", hän lisäsi hieman huvittuneena.
"Mulla on auto tuolla", Adair huiskaisi kohti parkkipaikkaa, lähimmällä rivillä nököttikin musta BMW -maasturi. Nuori mies oli melkoisen ylpeä autostaan, hän oli pitkään halunnut kyseistä autoa ja oli sen viimein viime kuussa saanut. Nyt kelpasi ajella ympäri San Diegon katuja, kun ei tarvinnut ajaa isäpuolen rumahkolla Mersulla eikä äidin pienellä Volvolla, joka tosin oli melko näppärä auto. Ainakin parempi kuin Mersu.

"Ahaa, mulle kyllä kelpaa ihan mikä tahansa sää," Whitney kertoi. "Tai no, en nyt ehkä ihan liian kuumista keleistä tykkää, enkä kyllä kylmistäkään. Silloin on vähän ikävämpää skeittailla."
Olihan vaatteet tietysti keksitty, niitä kun laittoi tarpeeksi, niin pärjäsi säässä kuin säässä. Ei San Diegossa useinkaan ollut vaaraa paleltua. Liian kuuma kyllä oli paljon useammin, eikä siihen oikein tuntunut auttavan mikään. Silloin oli parasta vain uida ja syödä jäätelöä jossain varjoisassa paikassa.

Siperianhusky ei rotuna kertonut Whitneylle juuri mitään. Ei hän ollut mikään koira-asiantuntija. Bulldoginkin hän tiesi nimeltä vain siksi, että yhdellä hänen tutullaan oli sellainen ja hän oli aivan ihastunut kyseisen koiran ulkonäköön ja luonteeseen. Hän oli jo ajat sitten päättänyt, ettei mikään koira voinut olla suloisempi, eikä hän siis muunlaista koiraa hankkisi.
"Mä en niistä roduista niin tiedä, mutta bulldogit vaan on sen näköisiä että en voi niitä vastustaa," Whitney naurahti. "Mutta mun täytyy kuitenkin odottaa vielä aika pitkään ennen kun voin mitään koiraa ruveta edes tosissani harkitsemaan."

Whitney yllättyi kuullessaan, että poika pelkäsi hänen kastuvan. Se sai skeittarin vihdoin vilkaisemaan taivaalle, joka tosiaan näytti uhkaavan pilviseltä. Missä välissä se ohut pilviverho oli onnistunut noin kasvamaan? Eikä hän ollut tajunnut edes yltyvän tuulen viittaavan mihinkään sateen tapaiseen.
"No, ei kai mulla ole mitään syytä sellaista pelätä?" Whitney virnuili. "Vai ootko sitten harrastanut joskus tyttöjen sieppaamisia?"
Whitney vilkaisi parkkipaikan suuntaan miettien, mikä autoista mahtoi kuulua Adairille. Oliko se kenties vihreä, vanhemmanpuoleinen Audi, kalliin näköinen BMW vai jokin muu? Jotenkin Whitney epäili, että juuri se kalliin näköinen maasturi kuului Adairille. Olihan jo selvinnyt, että pojalla oli rahaa käytettävissään. Ei kai tuo ilmaiseksikaan matkustelemaan päässyt?

"Voin mä tietysti tulla sun kyydissä," Whitney myöntyi. Hän paloi uteliaisuudesta saada tietää, miltä niin kallis auto näytti sisäpuolelta. Jos nyt kyseinen auto sitten oli oikeasti Adairin. Saattoihan poika olla ajopelinsä suhteen hyvinkin vaatimaton.
"Mutta älä sitten sieppaa mua ja vie johonkin vuorille. En osaa kuitenkaan suunnistaa sieltä takas kotiin," Whitney sanoi muka täysin vakavana. Sitten tyttö jälleen hymyili ja nappasi lautansa maasta.
"Joko sä olet sitten lähdössä? Vai aattelitko vielä ihailla merta?" Whitney kysyi. "Mulle nimittäin kelpaisi sekin, vaikka sitten varmaan kastuisi."

"Ei kyllä oo mitään kamalampaa ku palaa auringossa!" Adair jatkoi sääkeskustelua. Hänen ihotyyppinsä paloi herkästi, mutta onneksi hän osasi kyllä käyttää aurinkovoiteita jos aurinkoa ei voinut välttää. Muutamaan otteeseen hän oli kyllä saanut ikäviä auringonpolttamia olkapäihinsä ja jopa kasvoihinsa.
Myös yhtenä tärkeimmistä syistä siihen että kylmempi sää oli mukavampi, oli Adairin rakas takki. Hän pukeutui siihen aina kuin vain saattoi, kuumalla se oli aivan liian hiostava, mutta kevyt tuuli ja pieni lupaus sateesta oli täydellinen aika käyttää takkia. Hän tunsi olonsa paljon itsevarmemmaksi se yllään.

"Kannattaa kyllä aina miettiä loppuun asti ottaako koiran... Tosin kannataa tutustua luonteeseenkin ennen kuin ottaa vain söpön hauvan", Adair hymyili pienesti, hän ei halunnut saarnata, vaan neuvoa tyttöä ettei sitten tapahtuisi mitään ikävää jos koira ei olisikaan toivotunlainen. Monesti ihmiset jopa hylkäsivät lemmikkinsä huomattuaan jotain epätoivottuja piirteitä. Eihän nuorukainen uskonut että Whitney olisi niin vastuuton, mutta sellaisiakin ihmisiä oli kyllä. Adair oli erään lomansa aikana työskennellyt löytöeläinkodissa mikä oli samaan aikaan sekä palkitsevaa että raastavaa. Hän olisi halunnut auttaa jokaista eläintä, viedä ne kotiinsa, mutta eihän se ollut mahdollista.

"En tietääkseni oo, oot ihan turvassa", Adair naurahti Whitneyn leikkimieliselle kysymykselle. Nuori mies tiesi kyllä tuon ikävänkin puolen vieraiden ihmisen kyytiin menemisestä. Hänen ystävänsä sisar oli pari vuotta sitten raiskattu kun tämä oli liftannut ja mennyt tuntemattoman miehen auton kyytiin. Tyttö oli jäänyt onneksi henkiin, mutta traumat jäivät ikuisiksi ajoiksi. Ei Adair osannut miehenä kovin hyvin naisen asemaan asettua, mutta kyllä hän osasi kohdella naisia hyvin, ainakin hän luuli niin.

Adair nauroi tytön kommentille vuorista ja hetken jo ajatteli heittävänsä vielä jonkun läpän aiheesta, mutta päätti olla hiljaa, tyttö kumminkin pelästyisi kohta oikeasti.
"Joo, kyllä mä oikeestaan aattelin lähteä nyt, niin paljon tekemistä kotona, meri on täällä vielä huomennakin", nuorukainen totesi ja suuntasi katseensa autoonsa. "Tuutko?" hän vielä varmisti, vaikka tyttö olikin jo myöntynyt kyytiin.
Adair lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa ja pysähtyi bemarinsa viereen kaivamaan avaimia laukustaan.

"Mä saan kyllä olla iloinen kun en oo helposti palavaa tyyppiä," Whitney sanoi vilkaisten samalla, näkyikö Adairin ihossa sillä hetkellä palamisen merkkejä. Se ei kuitenkaan ollut kovin toteuttamiskelpoinen idea, sillä toisella oli takki päällä.
"Oon niin paljon ulkona, että olisi inhottavaa jos tarvisi koko ajan varoa ettei kärähdä," tyttö lisäsi. Oli kaiketi hänen liberialaisen, hänelle täysin tuntemattoman isän ansiota, että hänen ihonsa sieti aurinkoa niin hyvin. Afrikassa taisi olla paljon kuumempi, joten siellä kai ihmiset kestivät myös aurinkoa paremmin.
Whitney keskitti ajatuksensa taas Adairiin. Ei ollut hyvä idea alkaa miettiä taas isää, tai no, isättömyyttä, kun oli vieraassa seurassa. Hän vaipuisi pian niin syvälle mietteisiinsä, että toisen mielenkiinto lopahtaisi ja hän jäisi hyvin äkkiä yksin satamaan.

"Niinhän se kai on," Whitney myönsi. Hän ei ollut pahemmin pohtinut sitä, minkä luonteisia bulldogit olivat. Vaikka yksi hänen kohtaamistaan bulldogeista oli mitä mainioin otus, ei tietenkään tarkoittanut sitä, että kaikki saman rotuisen koirat olisivat yhtä ihania. Hänen tuttunsa koira saattoi ihan hyvin olla joku erikoistapaus, joten oli ihan mahdollista, että joku toinen koirarotu oli parempi vaihtoehto.

"No se on hyvä," skeittari naurahti, kun Adair ilmoitti hänen olevan turvassa. "Ei tarvii ainakaan pelätä että nään painajaisia myöhemmin."
Tyttö virnisti. Hän ei kyllä kovin helposti nähnyt painajaisia, vaikka olisikin tapahtunut jotain pelottavaa. Yleensä hän näki vain jotain romanttisia lälly unia, tai unia, joissa ei ollut mitään järkeä. Useimmiten kävi kuitenkin niin, ettei hän nähnyt unia ollenkaan, tai ainakaan ei tiennyt nähneensä.
"Tuunhan mä," Whitney vastasi, kun toinen vielä varmisti oliko hän menossa kyytiin. Hän seurasi Adairia tämän autolle. Selvisi, että hänen arvailunsa olivat osuneet oikeaan. Musta bemari oli lähempää katsottuna vielä hienomman ja kalliimman näköinen, kuin hän oli ensin olettanut.

"Sulla on kyllä tosi hieno auto," Whitney kehaisi. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun hän oli menossa niin kalliin auton kyytiin. Oli ihan mahdollista, että se olisi samalla myös viimeinen kerta, ellei hän sattuisi eksymään kotikulmillaan jonkun varastetun auton kyytiin. Sellaisiin niillä kaduilla oli helppo törmätä. Hänen veljensäkin kai oli joskus ollut mukana jossain autovarkaudessa ja oli tietysti jäänyt kiinni.
"Munkin pitäisi kai hankkia kortti joskus," hän sanoi odottaessaan lukon aukenemista.

"Kiitti", Adair virnisti tytön kehuille, olihan auto hänen silmäteränsä, oli aina mukavaa kuulla siitä jotain positiivista.
Auton ovet aukesivat mekaanisesti kilahtaen, nuori mies avasi oven ja hypähti kuskin penkille, heitti reppunsa takapenkille ja käynnisti auton. Radio pärähti soimaan ja auto täyttyi hetkessä power metallista. DragonForce oli yksi Adairin lempibändeistä, matkalla satamaan hän oli kuunnellut bändin uusinta levyä. Poika vilkaisi tyttöä nähdäkseen inhosiko vai pitikö tämä musiikista. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin sääti volyymia hiljaisemmaksi.

Turvavyön kiinnittämisen jälkeen Adair kääntyi taas katsomaan Whitneytä. Tämä ei ollut vielä kertonut tarkkaan mihin pitäisi mennä.
"Neuvotko tietä? Vai annatko osotteen niin pistän sen naviin?" nuorukainen osoitti navigaattoria joka oli ollut autossa jo vakivarustuksena. Olihan tuo kieltämättä kätevä kapistus, varsinkin kun Adairilla oli tapana eksyä jos hän yhtään poikkesi tutulta reitiltä. Hänen suuntavaistonsa ei todellakaan ollut niitä parhaimpia.
Odottaessaan ajo-ohjeita, Adair kaivoi kännykän taskustaan ja varmisti ettei kukaan ollut yrittänyt ottaa yhteyttä. Yksi tekstari oli näemmä tullut, äidiltä, joka pyysi häntä hakemaan Allysonin ystävänsä luota tunnin kuluttua. Vilkaisu tekstarin lähetysaikaan ja sitten kelloon kertoi, että tunti oli kohta jo kulunut, Allie pitäisi noutaa jo vartin päästä.
”Mutsilta tekstari, pitäis hakee sisko kaverilta. Ehkä ehin kuitenkin viedä sut ensin”, nuorukainen sanoi naputtaen nopeasti myöntävän vastauksen äidilleen. Kännykkä sujahti takaisin taskuun ja kädet laskettiin ratille odottavaisesti.

// sori, tuli lyhyt 8 <

Whitney virnisti tajutessaan, että hänen kehunsa olivat Adairin mieleen. Adair oli tyypillinen mies, joka piti siitä, että autoa kehuttiin. Whitney ei muistanut koskaan tavanneensa sellaista miestä, joka olisi loukkaantunut moisesta. Ehkä se johtui siitä, että miehet pitivät niin paljon autoista ja muista ajopeleistä.
Sillä hetkellä neiti päätti ehdottomasti muistaa jutun jatkossa. Siitä olisi varmasti jotain hyötyä joskus. Ei sitä koskaan tiennyt, mitä elämä toisi tullessaan. Ehkä hän joskus rakastuisi johonkin miehenretaleeseen ja voisi tämän autoa kehumalla yrittää iskeä tämän? Se voisi olla ihan kokeiltava temppu.
Kun lukko kuului aukeavan, Whitney avasi auton oven ja istahti etupenkille. Siinä sitten tutkittiin tarkemmin auton mukavuuksia. Penkit ainakin olivat erittäin istumiskelpoiset ja kotoisan oloiset. Pojan soitattama musiikki taas ei ollutkaan ihan niin mieluisaa, mutta sitä ei tietenkään kohteliaisuussyistä näytetty pienelläkään ilmeellä. Koska auto oli Adairin, sai tämä kuunnella ihan rauhassa sitä mitä tahtoi. Whitney olisi mieluummin kuunellut jotain hiphopia, mutta tuskin sitä olisi luvassa.

"Ai sulla on sellanen," Whitney totesi. Hän tuskin edes osaisi käyttää mitään sellaisia hienouksia. Tai no, ei kai se voinut olla sen erikoisempi kuin joku kännykkä? Whitney päätti ihan mielenkiinnosta kyseistä laitetta kohtaan antaa osoitteensa. Hän sitäpaitsi pystyisi paljon helpommin juttelemaan Adairin kanssa, jos ei tarvinnut joka risteyksessä kertoa mihin suuntaan piti mennä.
Odotettuaan, että Adair sai naputeltua viestinsä, Whitney kertoi osoitteensa.
"Kyllä sä varmaan kerkiät mut viedä. Ja jos et, niin voin jäädä matkan varrelta kävelemään, ellet sitten halua ensin hakea sun siskoa ja viedä mut vasta sen jälkeen kotiin," tyttö selitti. Häntä ei sinänsä haittaisi, vaikka joutuisikin istumaan autossa kauemmin. Hänellä ei tosiaan ollut kiirettä kotiin, vaikka ulkona sää näyttikin koko ajan kurjemmalta. Kai hän kotoansa häipyisi saman tien, vaikka vain naapuriin vierailemaan erään juoruilijamummon luona. Jos äiti ja isäpuoli olivat pahemmassa kunnossa kuin ennen hänen lähtöään, niin hän kyllä menisi yöksi muualle. Ei hän halunnut jäädä kuuntelemaan mitään tappeluita.
"Kuinka vanha sun sisko on? Onko sulla isokin perhe?" Whitney uteli.

Adair naputteli tytön antaman osoitteen navigaattoriin joka antoi välittömästi tietoon matkan kilometreinä, ajamista tulisi vähemmän jos hän noutaisi siskonsa ensin.
"Hmm, joo, kyllä mä oikeastaan voisin hakea Allysonin nyt, jos tosiaan voit istua kyydissä", Adair hymyili tummalle tytölle. Tuskimpa sisartakaan haittaisi jos matkassa olisi joku muukin, aina vain hauskempaa tytölle, sillä tämä oli kova puhumaan, kaikki kelpasivat juttukaveriksi, tuntemattomatkin. Siitä piirteestä Adair oli isoveljenä hieman huolissaan, mutta tyttö sentään ymmärsi ettei tuntemattomat aikuiset olleet aina luotettavia ja osasi varoa heitä.

Auto lähti liikkeelle kevyesti, heti kun he olivat päässeet pois parkkiruudusta, ovet napsahtivat lukkoon. Nuorukainen vilkaisi varmuuden vuoksi pelkääjän paikalla istuvaa skeittaria, ettei tämä pelästynyt ovien lukkiutumista.
"Tää on vaan automaattinen turvajärjestelmä, ettei jotkut hiipparit pääse uhkailee valoissa", Adair sanoi varmuuden vuoksi, jollei Whitney tiennyt mekanismista. Olihan se tietysti tainnut olla käytössä autoissa jo parisen vuotta, nuorukainen ei ollut ihan varma. Vanhimmissa autoissa sitä ei kuitenkaan ollut.

"Allie on 10, Sam 6", Adair kertoi siskoistaan, hän harvoin puhui kenellekään perheestään mitään, mutta ei nähnyt mitään syytä miksei olisi vastannut Whitneyn kysymykseen.
"Onhan tässä aika paljon ikäeroa pikkusiskoihin, mutta ainakin osaa suhtautua sitten vähän kärsivällisemmin... Tietty ovat aika kovia ärsyttämään, mutta tiiän jo suurimman osan niitten jekuista ja osaan varoa", nuorukainen naurahti, viimeksi edellispäivänä hänen nuorempi pikkusiskonsa oli saanut päähänsä sijoittaa pierutyynyn isoveljensä tyynyn alle.

Matka taittui nopeasti, hän oli jo viidessä minuutissa Allysonin ystävän Shirley Brandonin asuinalueella. Adair havaitsi äkkiä kävelytiellä töpöttävän pikkutytön ja tunnisti tämän heti sisarekseen. Auto pysäytettiin vähän liiankin nopeasti tienviereen.
"ALLYSON!" Adair huusi ikkunasti äreämmin mitä oli tarkoittanutkaan. "Etkö sä muista, että odotat aina kyytiä etkä lähde hortoilemaan? Enkä mä ollut edes myöhässä!" nuorukainen jupisi sisarelleen joka kuuliaisesti käveli auton viereen, Adair varmisti että tämä pääsi istumaan takapenkille ja kiinnitti turvavyön.
"Mä halusin jo nyt kotiin", Allie sanoi hieman katuvana, mutta innostui sitten huomatessaan uuden tuttavuuden autossa. "Mä oon Allyson, kuka sä oot?" tyttö suuntasi puheensa Whitneylle.

"Nyt mä voin heittää sut kotiin", Adair naurahti hivenen vaivaantuneesti, hänhän oli juuri karjunut pikkusiskolleen skeittaritytön nähden. Eihän hän sinänsä voinut sille mitään että tunsi välillä hieman isällistä huolta sisaruksistaan.

"Joo, kyllä mä voin olla kyydissä, mulla ei ole mitään kiirettä mihinkään," Whitney totesi. Hänestä oli oikeastaan vain ihan mukavaa istua autossa. Varmasti hän olisi aina itse ajamassa, jos hänellä vain olisi auto millä ajaa. Nyt hän sitä paitsi sai hyvän syyn kiusata veljeään, joka oli haaveillut omasta BMW:stä jo vuosikaudet. Whitney tiesi, että Pauloa ärsyttäisi, jos hän kehuisi kuinka mukavalta menopeliltä Adairin auto vaikutti.
Toisaalta, se voisi olla kyllä typerääkin. Kun Whitney sitä tarkemmin ajatteli, hän alkoi pelätä, että isoveli tekisi tietenkin jotain niin typerää, että menisi varastamaan jonkun hienon bemarin, pahassa tapauksessa ehkä jopa Adairin auton, jos se vain sattuisi näköpiiriin. Hänen veljensä oli oikeasti niin hölmö, että saattoi tehdä jotain sellaista. Ei vankilassa olo ollut muuttanut Pauloa lainkaan, eikä varmasti muuttaisi jatkossakaan jos tuos sinne vielä päätyisi.

Whitney ihmetteli syytä auton ovien lukittumiseen, mutta Adair onneksi tajusi selittää asian itse. Tyttö ei muistanut edes kuulleensa, että sellaisia turvajärjestelmiä oli olemassa, mutta eipä hän niin paljon autoista edes välittänyt.
"Mä jo luulin että sä aiot sittenkin siepata mut," Whitney naurahti. "Mutta ihan hyvä jos et oo niin tekemässä. Toi lukkotsydeemi on kyllä varmaan tosi kätevä. Tai en mä ainakaan tuntisi oloani kovin turvalliseks jos täytyisi pelätä että joku hyppää auton kyytiin jossain ruuhkassa."

"Mulla on vaan isoveli. Paulo on 22 vuotta, mutta kai se kuvittelee olevansa vanhempi," Whitney totesi. "Se ainakin kohtelee mua joskus kun jotain pikkutyttöä, enkä mä omasta mielestäni kyllä sellainen enää ole."
Skeittari virnisti. Paulo tosiaan tuntui joskus muistavan hänen ikänsä väärin. Tai sitten veli vain kiusasi, mikä oli paljon todennäköisempää.
"Olis kyllä kivaa jos mullakin ois pikkusisko. Tai edes pikkuveli. Niiden kanssa ois kiva touhuta kaikenlaista."

Whitney sai pian huomata, että he olivat löytäneet Adairin siskon. Pojan huudosta päätellen tuo ainakin välitti siskonsa turvallisuudesta, mikä oli tottakai hyvä juttu. Se, että Adair meuhkasi siskolleen hänen kuultensa, ei juuri haitannut. Olihan hän jo ehtinyt tottua kaikenlaiseen huutamiseen, äiti ja Simeon harrastivat sitä liiankin usein ja aivan turhan takia.
"Mä olen Whitney," skeittari sanoi iloisena siitä, että tyttö ei turhia ujostellut, vaikka hän olikin ihan vieras tälle. "Hauska tavata Allyson."

"Selvä," Whitney totesi, kun Adair ilmoitti voivansa viedä hänet nyt kotiin. Kai hänen oli sitten vain lähdettävä, vaikka olisikin ihan mielellään istunut autossa vielä pidempään. Allysoninkin kanssa voisi olla ihan hauskaa jutella, jos tuo nyt edes innostuisi rupattelemaan hänen kanssaan sen kummemmin.
"Sä taidat olla aika hyvä isoveli," Whitney sanoi oltuaan hetken aikaa hiljaa. "Siis kun huolehdit tolla tavalla sun siskosta. Paulo ei paljoakaan tunnu välittävän mun turvallisuudesta."

Adair naurahti kun Whitney epäili jälleen kidnappausta.
"Ei sentään! Mulle on itseasiassa jo kerran käynyt niin, että liikennevaloissa yks hihhuli yritti pyrkiä sieltä pelkääjänpaikan puolelta sisään autoon, yritti varmaan ryöstää mut tai jotain", nuorukainen kertoi. Hän oli pelästynyt tilannetta, mutta auton turvamekanismin vuoksi varsinaista vaaraa ei ollut syntynyt, sillä autoon pyrkinyt mies olisi tuskin pystynyt ikkunaakaan rikkomaan.

Whitney kertoi isoveljestään, Adair nyökytteli ilmoittaakseen että kuunteli. Hänellä itselläänkin oli periaatteessa isoveli, oikeastaan kaksi sellaista. Todellisuudessa kyseiset miehet olivat Yvonnen, Adairin äidin, veljiä, mutta nuori mies piti heitä kuin veljinään, sillä oli kasvanut samassa kodissa lähes kymmenvuotiaaksi enojensa kanssa. Edelleen hän piti yhteyttä Kyleen ja Codyyn useastikin, he asuivat Skotlannissa. Adair kuitenkin päätti, ettei hänellä ollut tarvetta kertoa tästä asiasta Whitneylle, eihän skeittarityttö tiennyt ettei Adairin perhe periaatteessa ollut kokonainen. Ethan, Yvonnen aviomies, jolta Adair oli saanut sukunimenkin, ei ollut pojan biologinen isä. Juuri kukaan perheen ulkopuolelta ei tiennyt tästä asiasta mitään, eikä siitä haluttu puhua.

"Haha, voin kyllä kuvitella että veli kohtelee kuin pikkutyttöä, ensimmäinen kokemus mulle tuli tosta ku tarjosin Allielle sen kymmenvuotissynttäreillä nallea, nii tuli topakka vastaus että vaan Sammien ikäiset leikkii nalleilla..." Adair virnisti, hän oli pitänyt nallen itsellään, mutta Allyson oli tullut hakemaan sitä itselleen jo parin päivän kuluttua synttäreistä.

Kun Allyson oli jo autossa, tyttö innostui siitä, että Whitney puhui hänelle. Adairin kavereita harvoin näkyi kotona, Allie ei päässyt juttelemaan isoveljen ikäisten kanssa kuin erittäin harvoin.
"Miks sä oot täällä?" hän uteli etupenkillä istuvalta skeittarilta.
"Allie on vähän utelias", Adair totesi hymyillen lempeästi takapenkillä olevalle sisarelleen, mutta puhuen kuitenkin Whitneylle.

Kun tummaverikkö kehui Adairin isoveljenä olemista, poika punastui kevyesti. Hän piti lapsista, jonakin päivänä hän haluaisi omiakin, tosin siihen saisi kulua paljonkin aikaa, hän haluaisi varmistua sataprosenttisesti siitä, että valitsisi oikean naisen lastensa äidiksi ja pystyisi huolehtimaan kaikesta.
"Niin kai, mä välitän kyllä tytöistä paljon... Aika lailla joudun olemaan lapsenvahtina, äidillä ja isällä on kummallakin aikaa vievä työ", nuorukainen hymyili Whitneylle. "Eiköhän jokainen isoveli välitä ees vähän?" hän lisäsi kuullessaan että tyttö epäili oman veljensä välittämistä siskonsa turvallisuudesta.

"Oikeesti?" Whitney hämmästeli. "Kuulostaa aika hurjalta. Onneks sulla tosiaan on tässä toi lukkotsydeemi."
Adairille olisi voinut oikeasti käydä köpelösti ilman turvamekanismia. Kyseinen hihhuli olisi voinut olla vaikka joku sarjamurhaaja, tai muu sellainen. Se oli varmasti ollut pelottava kokemus, ellei Adair sitten ollut joku Prinssi Rohkea, joka ei pelännyt mitään. Sitä Whitney ei kuitenkaan uskonut, sillä hän oli ehdottoman varma siitä, että jokainen pelkäsi edes jotakin. Hänkin pelkäsi aivan suunnattomasti hiiriä ja hämähäkkejä. Eivät muutkaan pikkuvipeltäjät olleet paljon sen mukavampia, mutta hämähäkit olivat jotain, mitä ei voitu edes ajatella ilman puistatusta.

"Kuulostaa ihan samanlaiselta kuin mitä itse olin pienenä," Whitney totesi. Hän oli usein kieltäytynyt leikkimästä naapurin tytön kanssa nukeilla, koska se oli ollut liian lapsellista. Hän oli itsekin ollut vasta kahdeksan vuotias, mutta koska isoveli teki isompien lasten juttuja, niin pitihän hänenkin. Sen tyttö muisti hyvin, että jälkeenpäin häntä harmitti, kun oli jättänyt nukkeleikit väliin. Isoveljen kaverit vain kiusasivat ja härnäsivät ja Cindy oli kuitenkin ollut mukava tyttö. Oli vieläkin, vaikka liikkuikin nykyään paremmissa piireissä.
"Mäkin luulin, ettei yhdeksän vuotiaat voi leikkiä nukeilla ja poneilla, mutta kyllä mä vaan leikin niillä vielä viime vuonna serkkutyttöjen kanssa," Whitney kertoi."

Whitneyn riemuksi Allyson vaikutti innostuneelta puhelemaan hänen kanssaan. Oli paljon mukavampaa, kun ei tarvinnut pelätä, että tyttö olisi ujostellut niin paljon, ettei uskaltaisi sen takia edes omalleen veljelleen puhua. Sekin kun oli kaiketi ihan mahdollista, jos vain sattui olemaan tarpeeksi ujo.
"Sun veli lupasi viedä mut kotiin," Whitney vastasi tytön kysymykseen. "Olisin muuten varmasti kastunut tuolla satamassa. Ja tiedätkö mitä, ei mua haittaa ollenkaan jos on vähän utelias."
Skeittari virnisti Allysonille ja käänsi sitten katseensa jälleen eteenpäin.

"Mun veli ei tainnut vahtia mua edes silloin kun olin pieni, mutta ehkä se musta välittää sitten edes vähäsen," Whitney myönsi. Niinhän se kai olikin, vaikka usein vaikutti päinvastaiselta. Ainakaan Paulo ei tuntunut ollenkaan välittävän siitä, että hän oli tästä jatkuvasti huolissaan. Veli teki jatkuvasti tyhmyyksiä, eikä se tosiaankaan ollut Whitneyn mieleen.
"Onko teistä kumpikaan muuten kokeillut koskaan skeittaamista?" Whitney vaihtoi puheenaihetta huomattuaan kadunkulmassa pari nuorta skeittaripoikaa.

"Mä päristelin leikkiautoilla hiekkalaatikolla varmaan vielä kakstoistavuotiaana", Adair naurahti. Hänellä ei ollut ollut mitään kiirettä aikuistumiseen vielä silloin.
"Nykyään tosin kakstoistaveet on jo olevinaan niin aikuista... Sen ikäsillä tytöilläkin on jo minihamoset ja korkkarit", nuorukainen jatkoi ja katsoi varoittavasti takapenkillä istuvaa pikkusiskoaan. Tyttö oli kymmenvuotias, enää ei kulunut kauaakaan siihen kun tämä innostuisi muodista, meikeistä ja pojista. Adair oli hieman kauhuissaan ajatellessaan asiaa. Allysonin luonteella jouduttiin helposti pulaan.

Allyson kuunteli veljensä ja Whitneyn juttelua hieman ärsyyntyneenä siitä, ettei kumpikaan hirveästi kiinnittänyt huomiota häneen. Tytön onneksi Whitney kuitenkin puhui hänelle uudestaan.
"Aijaa, ootsä sen tyttöystävä?" Ally uteli viekas ilme kasvoillaan. Hän muisti kyllä Abigailin, Adairin entisen tyttöystävän, mutta oli vielä hyvin nuori tämän kuollessa. Tyttö silti ajatteli, että olisi kivaa jos veljellä olisi tyttöystävä, sitten tämä voisi viedä häntäkin jonnekin kivaan paikkaan, Allysonilla kun ei ollut isosiskoa.

"Kyllä mä uskon että jokainen veli välittää sisarestaan", Adair hymähti skeittaritytölle. Ei hän uskonut että oli olemassa niin läheisiä sukulaisia jotka olivat valmiita hylkäämään perheensä kokonaan. Jonkinlainen välittäminen pysyisi varmasti aina pohjalla, vaikka kuinka oltaisiin riidoissa tai muuten kaukana toisistaan.
Whitneyn kysyessä oliko kumpikaan Coburneista koskaan skeitannut, Allyson ehti ensin.
"Joo, oon mä! Mun kaverilla Jamiella on skeittilauta! Tosin mä loukkasin polveni ku se lauta lipes alta", Ally vastasi riemuissaan että saattoi taas puhua. Tytöllä oli ollut ikävä naarmu polvessa pitkään pienen skeittikokeilun jälkeen. Pienet haaverit eivät kuitenkaan Allysonia hidastaneet.
Adair katsoi ensin siskoonsa ja kääntyi sitten takaisin Whitneyn puoleen. Hän mietti hetken valitsisiko helpon tien ja sanoisi vain ei, mutta päätyi kuitenkin kertomaan menneisyydestä.
"Oon mä kerran, tosin mulla on samanlainen kokemus kuin Allylla", Adair naurahti ja jatkoi; "Mun entinen tyttöystävä Abigail oli innokas skeittari. Ei sekään kyllä aina pystyssä sillä laudalla pysynyt, mutta osasi sentään jotain... Kerran Abby sai mutkin sille laudalle, mutta onnistuin vain kaatumaan koko porukan edessä", nuorukainen hymyili Whitneylle. Hän toivoi, ettei tyttö kyselisi mitään Abbysta, hän ei tiennyt mitä olisi siinä tapauksessa sanonut.

"Me ollaan varmaan jo aika lähellä, näyttääks tutulta?" Adair tiedusteli huomatessaan navigaattorin osoittavan että matkaa olisi enää noin kilometrin verran.

"No älä!" Whitney puuskahti. "Mä en käyttänyt varmaan kertaakaan minihametta ennen kun alotin Astonissa. Tai ehkä jossain diskossa, mutta en kyllä muuten. Ja arvaa mitä. Mä opin kävelemään kunnon korkkareilla vasta nyt kun oon ollut Astonissa."
Jep. Ei hän ollut pienenä koskaan halunnut edes käyttää korkokenkiä. Juhlissakin hän oli ollut äidin suureksi harmiksi aina tennareissa, vaikka tilaisuus olisikin vaatinut parempaa pukeutumista. Ei se kuitenkaan ollut Whitneyä haitannut. Oli vain ollut hauskaa erottua joukosta. Astonissa Whitney oli tutustunut pariin kivaan tyttöön, jotka olivat houkutelleet hänet ostamaan elämänsä ihka ensimmäiset korkokengät. Ainakin heillä oli ollut hauskaa, kun hän oli kävellyt kengillä aluksi miten sattuu.

"En mä ole," Whitney vastasi Allysonin kysymykseen. Oli oikeastaan melko huvittavaa, että Allyson luuli häntä veljensä tyttöystäväksi. Hän kun ei edes osannut kuvitella itseään tyttöystäväksi. Se ei jotenkin ollut hänen makuunsa. Oli paljon hauskempaa, kun sai vapaasti olla ja mennä kenen kanssa tahtoi. Toisaalta olisi ehkä voinut olla ihan mukavaa seurustella, mutta no, Whitney oli Whitney ja halusi elämänsä olevan jännittävämpää ja vaihtelevampaa.
"Tuskin mä edes osaisin olla kenenkään tyttöystävä," Whitney sanoi, vaikkei tiennytkään oliko sellaista ihan viisasta sanoa niin nuorelle tytölle. Ehkä Allyson saisi hänestä jotain huonoja vaikutteita?

"Mun mielestä se on tosi hauskaa. Oon mäkin kaatunut ainakin miljoonasti, mutta eipä se ole saanut mua lopettamaan skeittaamista ainakaan vielä," Whitney totesi. Hän ei ollut osannut kuvitella, että Adair olisi kokeillut skeittaamista. Ja että tämän entinen tyttöystävä oli harrastanut skeittaamista.
"Kyllä täällä jo näyttää ihan tutulta," skeittari sanoi. He alkoivat tosiaan olla jo lähellä hänen kotipaikkaansa. Pian hänen siis täytyisi mennä kotiin ja luultavasti tehdä jotain ruokaa, jos kaapeissa nyt oli mitään. Siitä ei ollut mitään takeita, oliko äiti tai Simeon käynyt kaupassa, jos nyt edes olivat enää kotona.
"Tällasella seudulla mä siis asun," Whitney sanoi. "Ei ehkä mikään maailman houkuttelevin paikka, mutta ainakin täällä on hyviä skeittailupaikkoja. Ja ihana tanssikoulu."

"Hyvä, mä vierastan jonkun verran niitä tyttöjä jotka osaa kävellä korkkareilla ennen kuin oppivat uimaan", Adair naurahti Whitneylle joka oli juuri kertonut ettei osannut kävellä korkkareilla ennen heidän opinahjoonsa saapumista.
"Eihän sitä tartte niitä käyttää näyttääkseen naiselta", nuorukainen lisäsi, olihan hän sitä mieltä että useimmille naisille korkokengät kyllä sopivat, muttei sentään lasten niitä tarvinnut käyttää. Kaikenlisäksi monien naisten tyyliin sopivat paremmin tennarit kuin korolliset kengät, silti he näyttivät hyviltä.

"Aijaa, höh", Allyson pettyi kuullessaan Whitneyn vastauksen kysymykseensä. Tyttö niin kovasti odotti että saisi viettää aikaansa jonkun vähän vanhemman tytön kanssa, hän ei millään malttanut odottaa saavansa neuvoja tulevaisuuden varalle.
"Mikset osais? Eiks kaikki osaa?" Ally ei oikein ymmärtänyt mitä toinen sanoi. Eihän seurustelua voinut opiskella? Tytön elämänkokemus oli vielä niin vähäistä, ettei hän ymmärtänyt näistä asioista muuta kuin pinnallisen puolen, eikä sitäkään kovin hyvin.

"Mä taidan suosiolla jättää skeittailun siihen kokeiluun", Adair vastasi Whitneyn kertoessa miten paljon piti skeittaamisesta. Nuorukainen oli hävennyt ihan tarpeeksi sekoiltuaan laudan kanssa silloin joskus. Hän pysyttelisi purjehtimisessa.
"Eihän tää paikka nyt niin kamala ole, näyttää ainakin täysin asuttavalta" Adair totesi ystävällisesti skeittaritytön myönnettyä että kotikulmilla oltiin. Nuorukainen ohitti muutaman asunnon ennen kuin pysähtyi erään kerrostalon eteen navigaattorin ohjeiden mukaan.
"Navi sanoo että asut tässä", hän totesi ja vilkaisi Whitneyyn nähdäkseen oliko varmasti oikean talon edessä.
Adairilla oli ollut mukavaa skeittaritytön kanssa, tämä vaikutti mukavalta ihmiseltä, siitä huolimatta ettei kuulunut samoihin piireihin nuoren miehen kanssa. Ei sillä että Adair olisi juurikaan klikeistä välittänyt, mutta olihan hänelläkin omat ennakkoluulonsa jotka olivat nyt ainakin selkeästi hälvenneet.

"No ei munkaan mielestä," Whitney totesi. "Kai se on sit olevinaan jotenkin muodikasta osata kävellä koroilla."
Skeittarityttöä ei muoti pahemmin jaksanut kiinnostaa. Hän käytti sellaisia vaatteita, joissa viihtyi ja joissa oli hyvä liikkua. Kyllä hän joskus innostui käyttämään minimaalisen lyhyitä mekkoja ja tiukkoja farkkuja, mutta harvemmin. Mieluummin hän puki ylleen jotkut epämääräisen väriset, vaikkapa oranssit, haalarit ja takin. Haalareita hän ei tosin omistanut, mutta oli kerran melkein ostanut sellaisen. Rahaa vain ei ollut silloin tarpeeksi paljon tuhlattavaksi.

Whitney vilkaisi varovasti Adairia. Olikohan poika kuullut siskonsa pettymyksen, kun kävi ilmi, ettei Whitney ollut mikään tyttöystävä? No, niin tai näin, ei skeittarityttö aikonut edes ryhtyä tyttöystäväksi lähiaikoina. Ehtisihän sitä sitten joskus aikuisenakin vakiintua ja sellaista. Nyt piti nauttia vapaudesta niin kauan kuin vain oli mahdollista. Sitä periaatetta Wii oli onnistunutkin noudattamaan jo muutaman vuoden. Ei hän ollut koskaan edes seurustellut, ei ainakaan tosissaan. Muutama vuosi sitten hän oli kyllä ihan vain näön vuoksi ollut yhdessä erään luokkalaisensa kanssa, mutta eipä sekään juttu ollut kestänyt kuin pari viikkoa.
"Ehkä oon vaan joku poikkeustapaus," Whitney selitti Allylle. Ei tytölle ainakaan voinut sanoa, että hän ei edes halunnut seurustella, sillä elämä oli silloin paljon hauskempaa. Varmasti Adair olisi heittänyt hänet siinä vaiheessa ulos autosta, tuo kun halusi selvästi huolehtia siskostaan.

"No, kyllä tää kai ihan asuttavalta näyttää," Whitney myönsi. Asukkaat sitten olivatkin se seikka, joka teki paikasta vähemmän miellyttävän. Siitä ei viitsitty mainita mitään ääneen. Adair olisi tietenkin saattanut kuvitella hänenkin olevan jokin rikollinen, kun sellaisten keskellä sattui asumaan.
"Joo, tässähän mä asun," tyttö totesi, kiitollisena siitä, ettei pihalla näkynyt äitiä tai Simonia hääräilemässä kännipäissään. Jotain nämä olisivat tietenkin tulleet selittämään ja nolaamaan hänet täysin. "Kiitos nyt tosi paljon kyydistä ja törmäillään taas. Moikka sullekin, Allyson!" Whitney avasi auton oven, nousi ulos ja lähti skeittilauta kainalossa astelemaan kohti ulko-ovea.

//Kiitos paljon kivasta pelistä :--D//

Adairia huvitti sisarensa pettymys, tyttö varmasti odotti jo kovasti että saisi jonkun neuvomaan häntä, ei heidän äidistään oikein ollut siihen eikä vanhempia siskoja ollut, joten isoveljen tyttöystävä olisi oiva ratkaisu. Abby ei ollut pitänyt Adairin pikkusiskoista juuri ollenkaan, hän oli ollut melkoisen torjuva tyttöja kohtaan. Allysonia se ei kuitenkaan ollut haitannut, hän oli ollut vielä niin pieni Adairin seurustellessa Abbyn kanssa, ettei tarkkoja muistikuvia ollut.
"Vähän vanhempina sitten ollaan vakavasti yhdessä", Adair sanoi pikkusiskolleen Whitneyn kerrottua tälle ensin olevansa poikkeustapaus. Allyson istui takapenkillä pää pyörällä, hän ei oikein pysynyt kärryillä isoveljensä ja tämän kaverin jutuista. Tyttö päätti olla varmuuden vuoksi hiljaa, hänhän vain menisi entistä enemmän sekaisin jos vielä kyselisi jotain.

Whitney totesi asuvansa talossa jonka eteen Adair oli pysäyttänyt autonsa. Moottori kävi edelleen, joten nuorukainen vapautti tytön oven lukosta että tämä pääsisi ulos autosta.
"Ole hyvä vain, varmaan nähdään koulussa!" Adair hymyili Whitneylle tämän noustessa autosta. Allysonkin heilautti kättään takapenkiltä sanoakseen hei, mutta tytön päässä pyöri niin paljon asioita ettei hän edes pystynyt avaamaan suutaan sanoakseen heipat ääneen.

Kun skeittarityttö oli lähtenyt kävelemään pois autolta, Adair painoi kevyesti kaasua ja lähti kotiinpäin, häntä odotti kotona paljon tehtävää.

// tuli vähän lyhyt lopetusvuoro, mutta kiitti pelistä ^^,