Ongelmia, minullako? Ja paskat.

Johnny oli kieltämättä melko taitava tässä lajissa. Että sai riidan aikaiseksi maailman pienimmänkin asian johdosta, mikäli vain osui oikeanlaisey fiilikset. Rokkari purki vittuuntuneisuuttaan muihin juuri sillä tavalla, että keksi jonkin aiheen, jonka avulla voisi haukkua toisen maan alle. Nyt hän kuitenkin ajatteli, että tämä riita oli ihan oikeutettu, sillä hän ei oikeasti tiennyt Amerysta oikein mitään. Ei tuo ikinä kertonut hänelle, että mitä tälle juuri sillä hetkellä kuului ja millainen oli olo noin muuten. Siis ei koskaan. Aina se oli se sama "kyllä mä pärjään" tai "mulla menee ihan hyvin", vaikka sokeakin ymmärtäisi, että Amerylla meni kaikkea muuta kuin hyvin. Eikä Johnnykaan ihan turha jätkä tällaisten suhteen ollut, sillä kyllä nuorukaiselta löytyi älliä ja hän huomasi ihmisestä milloin tuolla meni huonosti. No, ei aina, mutta Ameryn tapauksessa melkein aina. Jätkä oli joskus niin saatanan läpinäkyvä, että olisi tehnyt mieli vain hakata päätään seinään. Mikäli oli pakko valehdella, niin voisi edes tehdä sen kunnolla, jotta se menisi edes läpi jotenkuten. Amery ei osannut. Joskus Johnnysta tuntui, että toinen teki sen ihan tahallaan. Halusi rokkarin huomaavan, ettei tuolla mennyt hyvin, mutta ei kehdannut sanoa sitä ihan suoraan. Lienekö sitten totta vai ei...

Ruskeatukkainen puuskahti erittäin kovaan ääneen ja yritti saada hermonsa kasattua. Hän ei vielä edes jaksanut huomioida Amerya, sillä hän halusi ensin rauhoittua, jotta puhuminen ei menisi pelkäksi huutamiseksi. Olisihan se raivoaminen ja tavaroiden paiskominen ympäriinsä ollut kaiketi ihan hyvä juttu, mutta parempi vain rauhoittua. Ihan vaikka vain Ameryn takia, koska... Koska... Niin, miksi? Kuten jo todettu: Johnny raivosi ihan hyvästä syystä ja hänen mielestään Amery ansaitsi kuulla kunnon huudot. Julmaa, mutta mitä väliä. Ikinä aiemmin Johnny Amerylle huutanut - joka oli kieltämättä ihme -, mutta nyt tuo ansaitsi sen. Ei Johnny tiennyt, että tiesikö Amery tästä rokkarin "aggressiivisemmasta" puolesta. Tai saattoiko sitä edes aggressiiviseksi sanoa? No saattoi. Ei ollut mikään uusi asia, että liikaa hermostuttuaan Johnny löi ja lähti sitten niskojaan nakellen pois paikalta. Nyt hän oli kuitenkin tyytynyt vain pahoinpitelemään Ameryn seinää, joka oli kaiketi ihan hyvä juttu. Tuskin poika edes saattoi ajatella lyövänsä Amerya. Ajatus oli jotenkin... Niin kaukainen ja epätodellinen. Varmaksi Johnny ei kuitenkaan saattanut sanoa yhtikäs mitään, sillä poika oli pidemmän päälle varsin arvaamaton tyyppi.

Ameryn Johnny huomioi vasta kun tuo kysyi käheällä äänellä, että pitäisikö heidän muka sitten leikkiä jotain tutustumisleikkiä. Siihen rokkari tuhahti kovaan ääneen, kierähti selälleen ja nojasi kyynerpäihin, katsellen toista. Kieltämättä hänet hivenen yllätti, että Amery oli käynyt istumaan lattialle ja että tämä näytti niin... Pelokkaalta? Rokkari kurtisti kulmiaan ja katsoi pörröpäätä hyvin tarkkaan.
"No vittu vaikka! Saisin nyt edes jonkinlaista vinkkiä siitä, että millaista tyyppiä mä pidän kaverina!" Siinä se sana oli sitten tullut. 'Kaveri' ei todellakaan kuulunut Johnnyn tavallisimpaan sanavarastoon, mutta antoi nyt olla. Hämmentävää tässä kuitenkin oli se, että... Amery vaikutti pelkäävän. Siis ihan oikeasti pelkäävän. Ja mitä ilmeisesti Johnnya, joka ei kyllä ollut mikään ihme. Ei nuorukainen kuitenkaan osannut ajatella, että Amery voisi tällaisen jutun takia pelätä vaikka vain sitä, että Johnny kävisi tuohon käsiksi. Aiheellinen pelko...
Sitten. Narkkari kuitenkin murtui. Siis ihan oikeasti murtui eikä Johnny voinut olla ähkäisemättä silkasta hämmennyksestä. Ruskeat silmät jumittuivat toiseen ja toinen kulma kohosi aavistuksen. Saattoihan tällainen johtua myös niistä aineista, joita Amery oli aiemmin vetänyt, mutta ei se ehkä ihan päälimmäisenä tullut mieleen.

"Amery... Itketkö sä?" Typerä kysymys, sillä näkihän Johnny sen itsekin. Tässä oli vain se huono puoli, että rokkari oli edelleenkin tunteeton paskiainen eikä osannut sen takia lohduttaa yhtään ketään. Noh, siskoaan ehkä, mutta ne muut sitten... Muutenkin oli aika riskialtista purskahtaa itkuun Johnnyn seurassa, sillä silloin ihminen oli haavoittumaisillaan ja poika voisi vain muutamalla sanalla saada sen toisen osapuolen murtumaan lopullisesti. Halusiko hän tehdä niin Amerylle? Ei halunnut, joka oli varsin ihmeellistä. Vittujen vittu.
Pahinta tässä tilanteessa oli se, ettei Johnny tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Mennä viereen ja halata? Sanoa jotain rohkaisevaa? Pyytää anteeksi? Niin kummalliselta kuin se kuulostikin, niin ei Johnny halunnut Ameryn itkevän. Ei ainakaan hänen takiaan, koska.. Äh, ei hän tiennyt.

"Ä-älä itke. Kun... Kun... En mä tahalleen. Tai siis joo, mutta ei ollut tarkoitus. Tai oli, mutta en mä tajunnu, että sä reagoit tähän noin... Voimakaasti", Johnny sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja äänestä huomasi oitis, että myös poika itse oli varsin hämmentynyt. Ja se, jos mikä, oli kummallista. John Lowell tunnettiin varsin kylmähermoisena ja harvasanaisena tyyppinä, mutta nyt hän oli hämmentynyt ihan totaalisesti.

Jos Amery olisi siihen vain suinkin kyennyt, jos hän olisi omannut jotain mystisiä supervoimia jota näki vain b-luokan kankeissa superleffoissa olisi narkkari muuttunut näkymättömäksi tai vajonnut lattian läpi tai vain lakannut olemasta tasan sillä sekunnilla, kun kyynelkanavat eivät totelleet aivoissa huutavia käskyjä. Hän ei voinut millään uskoa että juuri hänelle piti käydä tällä tavalla. Niin, piru vie, miksi juuri Ameryn piti nolata itsensä yhä uudestaan ja uudestaan vain koska ei saanut pidettyä kroppaansa kurissa? Nytkin tuntui siltä kuin jokin ylempi voima olisi käskytellyt hänen tunteitaan ja kropan toimintaansa kuin mitäkin räsynukkea, eikä pörröpäällä olisi minkäänlaista sanavaltaa koko asiaan. Vastaan tappeleminen tuntui turhalta - eikä pelkästään tuntunut, vaan myös oli sitä, kun raajoissa ei ollut tuntoa ja joku kusipää veteli naruja liian rajuun tahtiin. Sellaiseen tahtiin, että Ameryn itsensäkin oli hankalaa pysyä perässä ja saada selkoa mitä oli juuri tapahtunut saati mitä tulisi tapahtumaan, ja kaiken kruunasi yksinkertaisesti se, ettei hän pystynyt pistämään hanttiin. Ja miksikö? Koska oli yksinkertaisesti liian heikko. Koska narkkari keskittyi vain ruoskimaan itseään tästäkin asiasta, heittelemään mielensä sisällä kysymyksiä joihin ei osannut vastata ja vain sättimään, sättimään ja sättimään vielä lisää omaa typeryyttään, heikkouttaan ja ajattelemattomuuttaan. Miksi juuri tämän päivän piti ensin potkaista liian lujasti perseelle, iskeä naama vasten tiiliseinää hillittömällä voimalla ja nopeudella ja lopuksi vielä vetää matto jalkojen alta ilman pienintäkään varoitusta? Niimpä, miksi juuri tämä päivä kun Johnny ilmestyi jälleen kuvioihin? Tämän täytyi olla ihan silkkaa kohtalon ivaa, yläkerran väki oli selvästi ottanut Ameryn lempi leikkikalukseen ja vietti mitä parhainta viihdeiltaa aiheuttamalla hänelle tällaisia vastoinkäymisiä. Nauraa räkättivät kyyneleet silmissä kun narkkari sai turpaansa, nolasi itsensä tai oli kaulaansa myöten kusessa. Paskiaiset. Olisihan se pitänyt arvata. Amery oli yläkerran herrojen sätkynukke.

Narkkari tiesi kyllä varsin hyvin vellovansa jälleen täydessä itsesäälin altaassa, muttei hän tehnyt elettäkään yrittääkseen nousta sieltä ylös. Olo oli niin paskamainen, ettei hän edes jaksanut yrittää. Ainoa asia mitä hän halusi oli lopettaa tuo säälittävä vetistely siihen paikkaan, mutta olisihan sekin pitänyt arvata ettei siitäkään loppujen lopuksi tullut mitään. Amery repi hiuksiaan - tai ainakin kovasti yritti - kuin se olisi muka mitään auttanut. Samalla hän yritti kovasti peitellä kasvojaan ja puristaa hampaitaan tiukasti yhteen, ettei Johnny mahdollisesti saisi pienintäkään mahdollisuutta saada vihiä miten Ameryn sisällä kuohui. Muttei kulunut montaakaan pitkää sekuntia, kun Johnny jo esitti hyvin hämmentyneen kuuloisena kysymyksensä.
" No vittu en! " Pörröpää ulahti ja pudisteli päätään, haudaten kasvojaan käsiinsä ja lakaten riuhtomasta hiuspehkoaan. Hän yritti vimmatusti pyyhkiä silmistä karkaavia kyyneleitä kämmenselkiinsä, muttei siitä tietenkään ollut mitään hyötyä. Nyt olisi vuorostaan Ameryn tehnyt mieli viskoa tavaroita päin seiniä ja kiukkuilla kuin pahainen kakara konsanaan, ja niin hän taatusti olisi tehnytkin mikäli Johnny ei olisi ollut paikalla. Mutta nyt hän vain yritti turhaan sammuttaa tunteitaan jotka kuohuivat jo aivan liian voimakkaina niin vain tukahdutettaviksi. Ja sekös inhotti häntä entisestäänkin.

Ja sitten Johnny vielä kehtasi pahoitella sanomisiaan - tai siltä sen kai kaiken järjen mukaan piti kuulostaa. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos toinen olisi vain kääntänyt kylkeä ja pysynyt vaiti. Amery olisi vain halunnut olla juuri sen hetken yksinään, jotta olisi päässyt takaisin itsensä herraksi, eikä nolata itseään tällä tavalla Johnnyn edessä. Eivät miehet itkeneet. Ei Amery itkenyt. Paitsi nyt, jostain älyttömästä syystä joka oli aiheuttanut sen että Johnnylla oli alkanyt keittää ja saanut narkkarin säikähtämään niin pahanpäiväisesti, että hetken jo pelkäsi tärkeintä ystäväänsä. Kyllä hän tiesi itsekin että ne aineet lisäsivät vettä myllyyn kyllä ihan kohtuuttomasti, mutta silti! Amerysta tuntui kovasti siltä kuin hän alkaisi pikkuhiljaa seota, kun hän vain kyyhötti siinä ovenkarmia vasten yrittäen tukahduttaa jokaista pientäkin nyyhkäystä jonka sattui päästämään. Narkkari pudisti jälleen päätään kun tiesi, ettei tästä tulisi mitään. Silti se tuntui niin väärältä, itkeminen nimittäin. Amery ei halunnut enää itkeä. Hän oli omasta mielestään vollottanut jo aivan tarpeeksi elämänsä aikana.
" No voi saatana, sä säikäytit musta paskat pihalle! Vittu mä luulin että sä käyt päälle! Mitä sä oikein kuvittelet että mun pitäs tehdä, vääntää vitsiä ja hymyillä söötisti? " Amery ulisi ääni väristen käsivarttaan vasten, sillä ei edelleenkään kyennyt nostamaan kasvojaan ja kohtaamaan Johnnyn katsetta. Ei nyt, kun oli tällaisessa tilassa.

" Ja vittuako sua muutenkaan mun tekemiset kiinnostaa? Millon sua on kenenkään tekemiset kiinnostanut? " Amery heilautti käsivartensa syrjään paljastaen viimein kasvonsa, mutta katseensa hän piti silti alhaalla - ainakin hetken.
" Ei sua pitäs kiinnostaa paskan vertaa missä mä pyörin! Ei sua vaan pitäs kiinnostaa.. Johnny, ei sulla oo frendejä. " Narkkari nosti itkunsekaisen katseensa toiseen ja hänen värisevässä äänensävyssään oli epätoivoista hilpeyttä, jota tosin vain hädin tuskin tunnisti. Amery ei viimeisillä sanoillaan kuitenkaan ollut syyttävä tai tarkoittanut sitä loukkaukseksi; narkkari vain ilmoitti hieman eriskummallista tietä, ettei uskonut Johnnyn oikeasti pitävän häntä ystävänään - ja sen kyllä pystyi kuulemaan hänen itsesääliä pursuavasta äänestään, katseesta nyt puhumattakaan.
" Saatana sä oot sekasin.. Saatana mä oon sekasin.. "

Johnnylla ei olisi kaiketi pitänyt kaiken järjen mukaan olla enää yhtään mitään asiaa Amerylle, sillä tuohan oli häntä loukannut. Mutta ei. Hän päätti olla itsepäinen ja jäädä, sillä... Noh, Amery vaikutti itkevän. Vaikka saattoihan Johnny arvata, että tuo pölkkypää kieltäisi kaiken - tekihän hän itsekin niin. Ei todellakaan ollut Johnnyn tapaista vääntää venttiilit auki ja vuodattaa kaikki se paska ulos kyynelten muodossa, ehei tietenkään. Eihän rokkari luultavasti enää edes osannut itkeä, tai niin ne muut uskoivat. Hämmästyttävää kyllä, mutta myös Johnnyssa oli niitä inhimillisiä tunteita kuten jokaisessa muussa ihmisessä. Niitä sai aina vain kaivella vähän syvemmältä, mutta kyllä niitä oli. Jotkut olivat lopettaneet kesken kohdatessaan asian todellisen vaikeuden, mutta jotkut olivat menneet nätisti loppuun. Ja olihan Amerykin helvetti vie kaivanut Johnnysta ihan huomaamattaan esille uuden piirteen! Ruskeatukkainenhan oli oikeasti hyvinkin kiinnostunut siitä, että miten toisella meni ja missä tuo huiteli. Eihän Johnny tietenkään tuollaisia ääneen sanonut, sillä joku raja sentään. Ehkä Amery oli sitten niin tyhmä, ettei tajunnut hänen eleistään tai ei kaiketi halunnut tietää. Uskoi, että Johnnya kiinnostaisi vain hetken ja sitten kun kyllästyisi, niin lähtisi pois. Kaiketi ihan aiheellinen pelko, mutta... Tuskin Johnny tähän heidän jonkinmoiseen kaveruuteen heti kyllästyisi. Mikäli Amery sitten lopettaisi tuon hänelle huutamisen, sillä muuten Johnny lähtisi oikeasti kävelemään. Saatanan kiittämätön paska, johon Johnnykin oli tuhlannut aikaansa aivan liian paljon - ja vieläpä ihan mielellään!

Mutta nyt kun Amery itki, Johnny ei oikeastaan edes ajatellut heittävänsä jotain sarkastista läppää, kuten muiden kanssa mahdollisesti tekisi. Nyt hän jopa pahoitteli epäsuorasti, että oli mennyt töppäilemään, mutta ei. Amery ulisi, että ei kuulemma itkenyt ja Johnny naurahti kuivahkosti, enempää siihen kommentoimatta. Sitten tuon suusta kuitenkin alkoi tulla sellaista tekstiä, joka sai Johnnyt vaikenemaan ihan kokonaan - ja se oli paljon se! Johnny ei nimittäin oikein missään tilanteessa äitynyt ihan hiljaiseksi, mutta nyt sitten.
Sen hän ymmärsi, että oli saattanut vaikuttaa uhkaavalta kun oli sillä tavalla riehunut. Ei todellakaan ollut mitään tarkoitusta säikäyttää Amerya tai mitään muutakaan, mutta niin oli vain tapahtunut. Johnny oli raivostunut ja raivostuneena hänellä oli tapana heitellä tavaroita ympäri seiniä. Omasta mielestään hänellä oli ollut jopa siihen hyvä syy, mutta ei sitten.
Yhtikäs mitään rokkarinuorukainen ei kuitenkaan ehtinyt kommentoida siihen kun Amery tykitti vähän lisää. Ja... Ne saivat Johnnyn vaikenemaan entistä pahemmin ja ainoastaan tuijottamaan sanojaa suu pienesti auki, silmiään räpytellen. Oli kummallista, että Amery oli yhtäkkiä noin... Hysteerinen. Tai suorastaan huusi Johnnylle. Tuo ärisi, että vittuako häntä tuon tekemiset kiinnostaa ja että milloin häntä oli koskaan kiinnostanut kenenkään tekemiset. Niin. Miksipä? Typerää, että Amery edes kehtasi sanoa tuollaista. Olisi nyt edes kiitollinen, että jotakuta kiinnosti, kun ei sitä äitiäkään esimerkiksi kauheasti jaksanut kiinnostaa.
...Johnny, ei sulla oo frendejä. Se oli kuin viimeinen isku takaraivoon ja se sai rokkarin kohottamaan terävästi molempia kulmiaan sekä naurahtamaan. Se ääni oli sarkastinen, vihainen ja osaksi myös pettynyt. Jaaha. Ja tällaisen kiitoksen hän sitten sai. Siitä kaikesta mitä hän oli toisen eteen tehnyt. Tuntuipa olo todella... Pidetyltä ja tärkeältä. Olihan se siinä mielessä jännää, että tuota hän on kuullut jo vaikka kuinka monen ihmisen suusta, vetämättä kuitenkaan mitään herneitä nenään sen johdosta. Mutta kun sanoja oli Amery... Ei perkele.

"Ai mä oon sekaisin? Ihanko niin meinasit? Voi kuule, tietäisitpä vaan, että en oo ollu yhtään tän selväjärkisempi kuin nyt. Mutta se on ihan totta, ettei mua kiinnosta paskaakaan muiden asiat. Tulee vaan turhaa päänvaivaa ittelleni kun mun omat asiatkaan ei varmaankaan ole siitä selvimmästä päästä. Ja oot vissiin myös siinä ihan oikeassa, ettei mulla ole mitään frendejä. Niin. Ei ainakaan enää." Johnnyn ääni oli kylmä ja kolkko, mutta samalla erittäin loukkaantunut ja vihainenkin. Nyt Amery oli onnistunut loukkaamaan häntä pahasti. Tosi kivasti tuo antoi takaisin siitä kun Johnny kerrankin yritti olla kiva. Ja mitä tuohon enää-ilmaisuun sitten tuli... Johnnylla ei ole ennen Amerya ollut minkäänlaisia kavereita (ellei niitä ipanavuosia laskettu) eikä sitten vissiin enää tämänkään jälkeen.
"Mulla on tiäkkö tosi arvostettu ja pidetty olo nyt. Että kiitoksia vaan", Johnny tokaisi kylmästi ja nousi istumaan sängyn reunalle. Haista paska Amery...

Pelkästään Johnnyn kasvot kertoivat päivänselvästi tuon senhetkisen mielialan, jonka seurausta Ameryn sanat olivat. Narkkari ei yleensä sanonut asioita sillä tavalla suoraan - tai siis Johnnylle, muille hän kertoi mielipiteensä ja mieltään kaihertavat asiat vähän turhankin suoraan - joten ei varmaankaan ollut mikään ihme että toinen reagoi tuolla tavalla hämmästellen. Kieltämättä se oli Ameryllekin pienimuotoinen yllätys ja hämmästyksenaiheuttaja että hän oli saanut asiansa niin helposti ja suorasti kakaistua pihalle, ja sillä hetkellä se tuntui hyvältäkin idealta. Pörröpää ei siinä vaiheessa tajunnut ollenkaan kuinka itsekkäältä ja kiittämättömältä saattoikaan kuulostaa Johnnyn korvissa - kieltämättä osan siitä saattoi hyvillä mielin viskata aamupäivästä vedettyjen aineiden niskaan, mutta loppujen lopuksi se oli Amery itse joka sanoja suustaan päästi, ja ihan kenenkään pakottamatta. Kyllähän Johnnyn tekojen olisi pitänyt puhua puolestaan ja ihan suoraa selkokieltä, mutta ehkä Amery oikeasti oli pölkkypäinen puusilmä; eikö se tosiasiassa ollut kaukana totuudesta. Vaikka toinen olikin pelastanut narkkarin nahan niin monta kertaa että laskeminen oli hankalaa, jeesaillut niin pienemmissä kuin suuremmissakin asioissa ja noh, tarjonnut olkapäätä vieläpä ihan vapaaehtoisesti. Ja siitä huolimatta Amery ei vain voinut päästää irti siitä pelosta että joku päivä Johnny katoaisikin kuin tuhka tuuleen mitään ilmoittamatta, tai kyllästyisi pörröpäähän ja lakkaisi olemasta häneen yhteydessä. Sillä hän tiesi varsin hyvin minkälainen Johnny oli ihmisille, ja rehellisesti sanottuna Ameryn oli hankalaa ymmärtää miksi hän oli se poikkeustapaus joka jaksoi kiinnostaa ja jonka seurassa ei tarvinnutkaan olla varpaillaan seisova kusipää. Mutta tietenkin narkkari oli siitä hyvillään, enemmän kuin saattoi kuvitellakaan, hän ei vain osannut sanoa ääneen kuinka kiitollinen Johnnylle tosiasiassa olikaan. Ei heillä ollut tapana puhua sellaisia. Eivät miehet puhuneet syvällisiä. Muttei hän kaikesta huolimatta vain kyennyt pääsemään irti siitä takaraivossa kytevästä pelosta. Ja sitä miksi hän pelkäsi sitä niin helvetin paljon että pelkkä ajatus kuvotti, ei voinut olla selitetty pelkästään sillä että Amery oli kiitollinen hänelle tarjotusta avusta; ehei, niin hääppöisin perustein ei pörröpää koskaan reagoinut näin voimakkaasti, sillä oli muutama muukin henkilö joka oli häntä avittanut - tietysti kuitenkin vähemmän kuin Johnny - johon Amery oli vain reagoinut vain kiittämällä ja se oli siinä. Sillä totuushan oli se, että Amery vain oli niin vitun kusessa tuohon paskiaisenakin tunnettuun jätkään, vaikkei sitä kyennytkään ääneen myöntämään.

Ja siitä huolimatta hän vain tuijotti jopa jokseenkin uhmakkaan näköisenä Johnnya, vaikka katse olikin edelleen huumeen - ja itkunsekainen. Toisen ilme muuttui hyvin pettyneen ja vihaisen oloiseksi, muttei Amery kuitenkaan tiennyt mitä hänen olisi siitä pitänyt ajatella. Oli kuitenkin melkoisen selvää, että pörröpää oli sanoillaan saanut tavalla tai toisella vedettyä maton Johnnyn jalkojen alta. Oli kuitenkin turha ajatella etteikö samalla mitalla olisi tullut takaisinpäin ja kyllähän Ameryn olisi se pitänyt heti tajuta, mutta silti hän oli mennyt sen kaiken möläyttämään, varsinkin ne ystäviin liittyvät sanat jotka olivat ilmeisesti vaikuttaneet Johnnyyn eniten. Toisen sanat eivät ihan heti saaneet minkäänlaista tolkkua Ameryn päässä.
" Mitäh..? " Narkkari ynähti ja kurtisti kulmiaan, ennenkuin asia näytti viimein valkenevan hänelle - ja sehän tuli kuin halolla naamaan lyötynä, tai pahempaa; kuin rekka olisi jyrännyt yli. Kahdesti. Ameryn silmät levisivät jo toistamiseen, ja narkkari aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla saamatta kuitenkaan sanaakaan ulos. Hän ymmärsi nyt täysin mitä Johnny sanoillaan ajoi takaa, muttei hän halunnut siihen uskoa. Se aiemmin mainittu pelko teki kuitenkin bitch slapit kasvoille, ja Ameryn katse tippui lattiaan. Kurkkua alkoi kuristaa ja tuntui, kuin seinät kaatuisivat päälle hetkenä minä hyvänsä.
" Ei vittu.. Ei vitun vittu! " Amery älähti yllättäen, hänen äänensä vapisi jälleen mutta nyt siinä kuului jo selvää hysteriaa. Narkkarin ahdistuneeksi käynyt katse harhaili sinne tänne, kykenemättä löytämään mitään järkevää kiintopistettä.

" Sä et oo tosissas, sano että tuo oli aika saatanan paska vitsi! " Pörröpään katse lennähti Johnnyyn, ja menettämisen pelko paistoi hänen kasvoiltaan. Näytti kuin hän olisi yrittänyt katseellaan löytää toisesta vitsailun merkkejä, muttei niitä kuitenkaan löytynyt. Johnny oli tosissaan. Pystyisikö hän siihen oikeasti? Niin no.. Miksei pystyisi?
" Et sä voi tehä mulle näin, älä jätä mua. Älä nyt.. vittu... " Ameryn ääni tuntui juuttuvan kurkkuun kiinni, ja kyyneleet alkoivat jälleen tulvia yli silmien mutta tällä kertaa narkkari ei tehnyt elettäkään yrittääkseen sitä estää. Hän oli aivan liian poissa tolaltaan tajutakseen sellaista.
" En mä tarkottanu sitä niin, en mä meinannu.. Mä en vaan.. Kyllä sä oot mun frendi Johnny ihan totta, et sä voi sanoa noin en mä tarkottanu.. Mä tarviin sua, mä ihan oikeesti tarviin sua joten älä sano noin.. " Narkkarin sanat tulivat kuin yhtenä pötkönä, kun hän yritti selitellä sanojaan vaikkei siitä oikein mitään tullutkaan. Vasta nyt hän tajusi miten karusti olikaan asiansa ilmaissut, ja millä lailla olikaan Johnnya sanoillaan loukannut. Mielentila oli kuitenkin tehnyt jälleen niin rajun käännöksen, ettei Amery löytänyt järkeviä sanoja vaan selitteli mitä ensimmäisenä mieleen putkahti.

Johnnyn kylmät sanat vain väänsivät veistä haavassa, ja kun toinen kohottautui istumaan Amery pelkäsi välittömästi että toinen viimeistään tässä vaiheessa lähtisi kalppimaan matkoihinsa - eikä luultavasti takaisin tulisikaan. Narkkari kompuroi pystyyn kuin reaktionomaisesti, ja sai tutisevat jalkansa liikkumaan Johnnyn suuntaan. Ainoa asia mikä hänen mielessään sillä hetkellä kiljui, oli se että toisen lähteminen oli estettävä vaikka väkisin niin että Amery saisi mahdollisuuden selittää. Niin narkkari taittoi horjahdellen matkansa Johnnyn luokse, ja kunnolla sitä itsekään tajuamatta hän kietaisi kätensä tuon ympärille, rutistaen Johnnyn itseään vasten. Hän ei sillä hetkellä ajatellut, vaan teki.
" Älä nyt vittu vaan jätä mua.. "

Koska Johnny oli melko sietämätön ihan normaalissa olotilassa, oli hän sitten suorastaan helvetillinen loukkaantuneena. Jos hän normaalisti heittäisi ilkeitä kommentteja, niin loukattuna hän iski ihmistä kasvoihin terävillä, verbaalisilla puukoilla ja väänsi. Hän väänsi niitä niin paljon ja pahasti, että se toinen osapuoli murtuisi lopullisesti. Mikä olisikaan hauskempaa kuin todistaa jonkun lopullinen murtuminen sanojensa avulla ja lähteä sitten naureskellen pois. Johnnylla kun oli vielä pahana tapana etsiä ihmisestä juuri se tietty herkkä kohta, johon iskeä tarpeen tullen ja saada tuo lähes mykäksi. Kyllä. Hän oli kusipää ja bitch sille päälle sattuessaan, mutta mitäs poika sille sitten mahtoi? Ei hänkään tykännyt siitä, että häntä loukattiin, joten se toinen osapuoli sai maistaa samalla mitalla takaisin. Tai ehkäpä sai kokea moisen kaksinkertaisena mikäli se Johnnysta riippui. Aivan sama, vaikka häntä kohtaan osoitettu loukkaus olisi pieni ja mitätön. Niin tunteeton paskiainen rokkari oli eikä ollut mikään ihme, ettei hänen ympärillä ihmiset oikein pörränneet. Useimmat olivat yrittäneet, mutta sitten kyllästyneet hänen vaikeaan ja vittumaiseen persoonaan. Kaiketi ihan fiksua, jos tahtoi säilyttää viimeisetkin hermonrippeensä tai jotain. Eikä Johnny edes muita ihmisiä tarvinnut, sillä tähänkin asti oli selvitty ihan hyvin ilman.

Eikä tarvinnut kahtaa kertaa arvata, etteikö Johnny tiennyt Ameryn heikkoa kohtaa, johon iskemällä saisi tuon murrettua. Hajoamaan henkisesti palasiin ja itkemään. Vaikkakin... Näyttihän tuo nytkin itkevän ja olevan melko poissa tolaltaan, joten minkäänlaisi julmia sanoja tässä ei enää tarvittaisi. Mikä sitten esti Johnnya murtamasta toista vähän lisää? No jokin pieni ääni käski Johnnyn pysyä hiljaa. Sellainen ääni Johnnyn olisi tehnyt mieli potkaista helvettiin omasta pääkopastaan ja toimia sitten luonteelleen omaisella tavalla, mutta kun ei niin ei. Siellä se pysyi ja jaksoi muistuttaa, että Amery oli jo tässä vaiheessa aika murrettu. Enempää Johnnyn ei tarvinnut tehdä, sillä muutein paskoisi toisen koko psyykkeen ja sitä tuskin tässä haluttiin. Vai haluttiinko? Niinhän Johnnylla oli aina kaikkien muiden kanssa ollut tarkoituksena. Voi helvetti. Amery herätti tietämättään Johnnyssa jotain empaattisuutta, jonka olisi pitänyt olla hävinnyt jo aikoja sitten. Ei Johnny kyennyt siihen, koska oli aivan liian itsekeskeinen paska kokemaan moista tunnetta, mutta helvetti vie. Nyt hän tunsi sellaista ihan minimaalisesti, joka oli häiritsevää. Menisi pois, vaikka Johnny tiesi, ettei se lähtisi sieltä pääkopan perukoilta yhtään mihinkään.

Amery näytti yllättyneen Johnnyn sanojen johdosta ja alkoi äkkiä näyttää jopa hätäiseltä. Johnny kuitenkin piti katseensa edelleen kylmänä, vaikka toinen kulma olisikin halunnut kohota kysyvästi ylöspäin. Toinen soperteli kaikkea, että Johnny ei voinut olla tosissaan ja tämä oli aika paska vitsi. Joo, olisipa vain ollutkin. Rokkari ei kieltänyt sitä, etteikö häntäkin olisi tämä tilanne häirinnyt hivenen. Tai hämmentänyt.
Eikä Johnny ehtinyt avata suutaan missään välissä kun Amery jatkoi hätäistä soperteluaan. Rokkari ei kuulemma saanut jättää tuota, koska tuo tarvitsi häntä ja... Hetkinen. Tarvitsi?
"Mihin sä muka mua tarvitset? Itsepäistä kusipäätä, joka ei sanomas mukaan ajattele ketään muuta kuin itseään." Harmi vain, että tuo kaikki oli totta ja Johnnykin tiesi sen. Oli lähes kummallista, että miksi Amery roikkui yhä hänen seurassaan, vaikka Johnny ei ollut siitä mukavimmasta päästä. Hitto kun Johnny ei oikeasti käsittänyt yhtään mitään enää. Aiemmin kaikki oli ollut ihan selvää, mutta nyt kaikki oli ihan sekaisin. Hitto kun piti tulla tällainen kohtaus, että kummatkin jätkät olivat ihan sekaisin kaiken kanssa. Amery tietenkin antoi kaiken sen hämmennyksen tulla ulos, mutta Johnny pyrki pysymään suhteellisen viileänä, vaikka päänsisällä oli käynnissä kolmas maailmansota.

Sitten Amery kuitenkin teki yllättävän eleen. Tai ei siinä suhteessa, että lähti hoipertelemaan tärisevin jaloin Johnnyn luokse, mutta sitten tuo vain otti ja rutisti hänet rintaansa vasten. Ruskeatukkainen jäykistyi moisen liikkeen takia ja ponnahti seisomaan. Siis... Mitä Amery oikein touhusi? Ei tällainen todellakaan kuulunut toisen normaaleihin tapoihin, mutta tämä olikin melkoisissa aineissa juuri nyt... Mutta silti!
"E-e-emm....." Johnny sai päästettyä suustaan vastauksena Ameryn ulinaan siitä, että hän ei saanut jättää tuota. Mitä hittoa Amery oikein sekoili? Johnny ei ymmärtänyt sitten yhtään. Hän vain seisoi paikoillaan, Ameryn rutistuksessa eikä edes ajatellut, että halaukseen vastaaminen olisi ollut kohteliasta. Tai edes jotenkin lievittänyt Ameryn hermoja. Siis... Mitä vittua?
"Amery. Rauhotu." Vau. Johnny sai sanottua kaksi kokonaista sanaa, vaikka eivät nekään kauhean ihmeellisiä olleet. Mitä sitten olisi pitänyt sanoa? Rokkari huokaisi ja tajuamattaan vei kätensä Ameryn yläselän päälle, taputtaen sitä varovasti. Olo oli jotenkin tyhmä. Ihan kuin Johnny olisi lohduttanut jotain poissa tolaltaan olevaa pikkulasta. Paitsi, että koskaan Johnny ei ollut moista lohduttanut, mutta... Amery sai luvan nyt mennä sellaisesta. Rokkari puraisi huultaan ja vei toisen kätensä Ameryn hiuspehkoon, silittäen varovasti. Noh, mennään sitten koko rahalla, sillä tämä tilanne oli muutenkin ainutlaatuinen. Ikinä Johnny ei tällaista ollut tehnyt, eikä tulisi tekemäänkään.
"En mä... En mä ole lähdössä mihinkään." Johnny sanoi lähes kuiskaten ja toivoi sen nyt edes hivenen rauhoittavan Amerya.

Jos ihan rehellisiä oltiin, ei totta puhuen Amerykaan ollut täysin varma mitä hän oli tekemässä. Hän tiesi kyllä vallan hyvin itsekin ettei hänellä ollut tapana käyttäytyä vastaavalla tavalla - paitsi kaikessa hiljaisuudessa oman mielensä syövereissä - mutta nyt kroppa tuntui liikkuvan täysin oman tahtonsa mukaan eikä Amery harannut vastaan. Narkkari oli ensinnäkin mieleltään aivan liian sekaisin ja järkkynyt että hän olisi edes tajunnut kyseenalaistaa liikkeitään, tekemisiään tai sanomisiaan, ja toisekseen hän ei keksinyt yhtään mitään muutakaan pysäytyskeinoa sillä oli todennut sanat turhiksi - varsinkin kun niitä oli vaikea kakoa kuuleviin korviin, sanoa selkeästi ja ylipäätänsäkään keksiä mitään järkeenkäypää sanottavaa - vaikkei Amery tosiasiassa edes tiennyt oliko Johnny lähtöpuuhissa. Ruskeatukkaisen rutistaminen tuntui kuitenkin tapahtuneen täysin refleksinomaisesti sillä samaisella sekunnilla kun toinen kohottautui istumaan, kuin varotoimena. Eikä pörröpää irti aikonut päästää ennenkuin olisi täysin varma siitä ettei Johnny häntä nyt jättäisi. Tosiasiassa Amery ei tiennyt oliko hänen puun takaa tullut rutistamisensa hyvä vai huono idea, mutta narkkari blokkasi ajatuksen välittömästi kun se putkahti hänen jo ennestään sekaiseen mieleensä. Narkkari päätti että saisi harmitella ja voivotella ja hävetä tekemisiään ja sanomisiaan vasta aamulla, kun olisi selvittänyt päänsä yöunilla. Amery kuitenkin toivoi jo siinä vaiheessa, ettei asiaa tarvitsisi vatvoa ja selitellä aamulla paremmin ja selkeällä puhekielellä, vaikka toisaalta narkkari voisi aina laittaa kaiken nautittujen aineiden piikkiin. Johnnyn kyllä luulisi tietävän miten aineet vaikuttivat - varsinkin ne paskat sellaiset - ja sen selityksen varaan Amery voisi tekosensa jättää, vaikka hän tiesi kyllä itsekin että aineet olivat vain pieni osa koko totuutta. Itseasiassa ne vain voimistivat senhetkisiä tunteita ja reaktioita, mutta pääosa tulvi suoraan Amerysta itsestään ja voisi hyvinkin olla, että Johnny arvaisi sen itsekin. Pörröpää kuitenkin esti jälleen itseään ajattelemasta liikaa, ja tuudittautui tyystin asettamansa tekosyyn alle. Aina sai toiveajatella, ja niin kauan hän siihen uskoisi ennenkuin se sanottaisiin ääneen.

Johnnyn ponnahtaessa sängyltä ylös seisomaan ei Amery päästänyt irti - sitä vastoin hän vain tiukensi käsiensä otetta toisen ympärillä, ja valmistautui seisomaan vakaana kuin vuori vaikka tutisevat jalat olivatkin roimasti eri mieltä. Amery oli aivan varma että Johnny tyrkkäisisi hänet kauemmas heti kun tokenisi alkujärkytyksestä, mutta siihen narkkari oli valmistautunut jännittämällä kaikki kehonsa lihakset jotta saisi itsepintaisesti pidettyä toisen halauksessaan. Narkkari painoi jopa otsansa Johnnyn olkapäätä vasten, piilottaen kasvonsa kun kyynelkanavat käyttäytyivät niin arvaamattomasti. Oli totta että toinen oli iskenyt suoraan Ameryn arkaan paikkaan, ja narkkari oli varma että Johnny tiesi sen itsekin. Siitä huolimatta hän ei halunnut saatika antanut itsensä siihen uskoa, vaikka Johnny käyttäytyisi kuinka kusipäisesti tahansa. Okei, Amery oli itse aluksi sanonut ettei toisella ollut ystäviä, mutta nyt hän halusi vain kiivaasti painaa takaisinkelausnäppäintä ja tukkia turpansa ennen möläytyksiään. Kyllä häntä jatkuvasti pelotti ja epäilytti että Johnny vain pelleili hänen kanssaan, esitti mukavaa koska sai aineita vastineeksi olkapäästä. Aika helppo diili, mutta Amery halusi oikeasti uskoa ettei se sellaista olisi vaikka epäilys nakertelikin välillä hänen mieltään. Ja se saatanan epäilys siellä takaraivossa sai narkkarin olon muuttumaan kurjaksi, koska hän ei todellakaan halunnut ajatella Johnnysta sillä tavalla. Amery oikeasti halusi ja yritti uskoa, että Johnnyssa tosiaan oli se valoisampikin puoli.

Johnnyn sanat rauhoittumisesta saivat Ameryn vain pudistamaan nopeasti päätään toisen olkapäätä vasten. Rauhoitu, ai miten muka? Miten tässä pystyi rauhoittumaan kun pelotti että toinen seisoi tosissaan sanojensa takana? Että Johnny voisi vain kylmästi jättää hänet oman onnensa nojaan kaiken tämän jälkeen? Ameryn olisi tehnyt mieli kiekaista nuo sanat ääneen, mutta hän pelkäsi puhuvansa ohi suunsa ja että hän hermostuisi ja pilaisi kaiken lopullisesti. Oli helpompaa vain pysyä vaiti ja pitää kiinni - eipä sillä, siinä tilanteessa ei Amery oikeastaan muuta osannutkaan tehdä. Se että Johnny taputti kevyesti narkkarin selkää, tuli yllätyksenä. Ja vielä enemmän yllättivät ne hiuksia silittävät sormet, ja Amerylle tuli sellainen olo kuin hän olisi ollut lohdutettava pikkukersa. Muttei hän halunnut lohdutusta, pörröpää halusi vain ja ainoastaan kuulla ne sanat jotka kertoivat ettei Johnny ollut häntä jättämässä. Mitään muuta hän ei kaivannut. Amery oli kuitenkin oikeasti yllättynyt, ettei toinen häntä ruhjonutkaan irti itsestään tai jotain vastaavaa. Totta puhuen hän ei olisi uskonut kuin vain villeimmissä kuvitelmissaan, että
Johnny vastaisi halaukseen ja vieläpä lohduttaisi - todennäköisempää olisi ollut saada turpaan, muttei Amery voinut kieltää etteikö olisi hetken ajan tuntenut hyvin itsekkäällä ja sairaalla tavalla jonkinlaista tyydytystä tilanteesta, mutta tuonkin ajatuksen hän välittömästi polki suohon. Olo ei kuitenkaan ollut enää yhtä hätääntynyt tai pelokas, nyt kun Johnny ei ollutkaan häntä kylmästi torjunut. Ja sieltä ne lopulta tulivat, ne pienet sanat jotka saivat kokonaisen vuoren vierähtämään pois Ameryn heikoilta hartioilta. Narkkari päästi huultensa välistä pitkän ja vapisevan, helpottuneen huokauksen puristaen sormensa nyrkkiin Johnnyn hupparin kankaan ympärille.
" Miksi vitussa sä sanoit niin? " Amery kysyi kuiskaten sillä tiesi ettei hänen äänensävynsä pysyisi vakaana ja rauhallisena. Mahdollisen vastauksen kuuleminen pelotti pörröpäätä, mutta samalla hän oli äärimmäisen halukas saamaan syyn selville.

Amery keräsi kokoon rohkeutensa rippeet ja kohotti päänsä kohdaten Johnnyn katseen. Hän hellitti viimein rutistavan halausotteensa, tarraten jämäkästi kiinni toisen olkapäistä. Ameryn kasvoilla kareili koko tunteiden kirjo, mutta samalla niissä oli ilme joka sanoi "nyt tehdään eräs asia selväksi". Hän olisi halunnut harjoitella repliikkiään, mutta siinä tilanteessa narkkarin oli tyydyttävä omiin kömpeliin sanoihinsa.
" Kun mä sanoin että mä tarviin s-sua, se ei ollut vitsi. " Amery aloitti käheästi ja nielaisi palan kurkustaan.
" Ilman sua mä en oikeesti pysyis järjissäni tässä kaikessa paskassa, puhumattakaan siitä pysysinkö mä hengissä... Jos sä et ois tänäänkään ilmestyny paikalle ja tullu väliin, niin mä varmaan.. " Narkkari näykkäisi huultaan ja siirsi katseensa hetkeksi sivuun. " Mä en helvetti varmasti ois selvinny hengissä tähän päivään asti ilman sua. " Amery raakkui ääni karheana, pakottaen katseensa takaisin Johnnyyn. Narkkarin silmissä risteili niin ahdistusta, pelkoa kuin puhdasta tuskaakin.
" Joten älä.. Älä saatanassa mee sanomaan ettenkö mä sua tarvitsis. Enkä mä meinaa vaan sun apuas, vaan koska.. sä oot mun frendi. Eikä mulla oo ketään muuta. Ja mä-- " Ei, sitä hän ei sanoisi. Ei nyt, ei vielä. Siihen hän ei vielä pystynyt. Amery pudisti pienesti päätään ja puri huultaan, tälle illalle oli vuodatettu jo aivan tarpeeksi.

Ei todellakaan kuulunut Johnnyn tapoihin osoittaa toisille oikein minkäänlaisia helliä tunteita - edes mitään tällaista halausta, jonka oli tarkoitu lohdutukseksi. Ei rokkari osannut lohduttaa ihmisiä, eikä kyllä liiemmin halunnutkaan. Oli näiden oma murheensa, jos sattui jokin asia vetämään surulliseksi ja kaipaisi olkapäätä, jota vasten itkeä. Etsikööt jonkun toisen ihmisen, joka lohduttaa, sillä Johnny oli vain tunteeton paskiainen ja huomauttaisi kuitenkin jälleen jotain ikävää. Tosin, yleensä, jos joku ihminen tarvitsi hänen seurassaan lohdutusta, oli syy mitä luultavimmin hänen.

Kuten oli käynyt tässäkin tilanteessa, sillä Amery itki hänen takiaan. Mitä sitten Johnny teki? Noh, ensinnäkin vastasi Ameryn halaukseen (tai rutistukseen), vaikka niin hänen ei nimenomaan kuuluisi tehdä. Hitto. Hän alkoi mennä sekaisin tämän kaiken kanssa eikä hän tiennyt pitäisikö syyttää siitä Amerya vai ei.

Yleensä Johnnya olisi ahdistanut tällaisessa tilanteessa ihan kunnolla. Hän ei yksinkertaisesti pitänyt siitä, että ihmiset takertuivat häneen tällaisella tavalla. Ettei hänellä ollut oikein minkäänlaisia mahdollisuuksia paeta pois näiden läheltä. Nytkin Amery oli takertunut häneen kuin joku hemmetin apinanpoikainen emoonsa, josta ei missään nimessä halunnut päästää irti. Rokkari siveli rauhallisesti pörröpään selkää ja vain piti kättään uppoutuneena tuon hiuspehkoon. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Itketä Ameryn kanssa tätä koko tilannetta ja pyydellä anteeksi, kun hän oli jälleen ollut täysi paskapää. Ei ollut mitenkään uutta, mutta kuitenkin. Perkeleen perkele kun hän ei yksinkertaisesti ollut tottunut tällaiseen tilanteeseen. Amery oli painanut otsansa vasten Johnnyn olkapäätä ja tuntui itkevän edelleen, mutta rokkari ei kuitenkaan sanonut mitään. Parempi kaiketi oli vain antaa toisen ensin rauhoittua ja puhua vasta sitten.

Amery kysyi itkuisella äänellä, että miksi Johnny oli sitten sanonut niin ja se sai ruskeatukkaisen huokaisemaan syvään. Niin. Miksi? Kerroppa Johnny sitten Ameryllekin, että miksi sinä olit uhannut lähteväsi pois koko tilanteesta ja samalla sitten myös Ameryn elämästä. Niinpä. Sitä ei edes Johnny osannut selittää, vaikka varsin hyvä suustaan olikin. Tämä oli niitä harvoja tapauksia kun hän äityi hiljaiseksi, joka saisi varmaan kenet tahansa hämmentyneeksi. Kuten myös se oli kummallista, että Johnny ja Amery tosiaankin halasivat toisiaan. Oli totta, että tuskin kauhean moni edes uskoi heidän olevan edes kavereita keskenään, sillä Amery oli liiaksi uppoutunut sinne huumeiden ihmeelliseen maailmaan ja Johnny oli nyt muuten vain kusipää. Kyllähän he yhdessä liikkuivat, mutta ei sitä kaveruutta silti osannut arvata.
"En mä tiedä. Kunhan vain... En tiiä. Sanoin sen asian mikä tuli ekana mieleen ja muutenkin mua vitutti, että silleen olisi ollut parempi. En mä suunnitellut sitä mitä sanoin", Johnny sanoi huokaisten ja pyöritteli hetken aikaa Ameryn hiuksia sormiensa välissä. Niin. Sitä tuli suuttuneena aina sanottua kaikenlaista, jota voisi jälkeenpäin katua. Johnny vain ei tiennyt, että oliko hän hetken aikaa ihan tosissaan lähdössä Ameryn elämästä lopullisesti vai sanoiko hän niin ihan vain pelkästään suutuspäissään. Turhaa sitä oli tosin enää vatvoa, sillä Johnny oli joka tapauksessa tässä ja sillä hyvä.

Sitten Amery kuitenkin päätti sanoa jotain tosi tärkeää kun haki katsekontaktin Johnnyyn ja takertui olkapäistä. Tämä vakuutti, että todellakin tarvitsi Johnnya ja ilman häntä, poikaa tuskin olisi enää olemassa. Johnny nielaisi jälleen ja hänen olisi tehnyt mieli kääntää katseensa pois, mutta ei vain kertakaikkiaan pystynyt. Alkoi jälleen ahdistaa, sillä Amery kertoi ettei tuo olisi mitään ilman häntä ja se tuntui vain niin... Oudolta. Eikä Johnny edes osannut vastata tuohon mitään, sillä se oli vain niin outoa. Tuntui kummalliselta, että jonkun mielestä Johnny oli ihan oikeasti hyödyllinen eikä selviäisi ilman häntä. Sellaista ei todellakaan kuullut ihan joka päivä.
Amery aloitti jotain seuraavaa lausetta, mutta vaikeni äkisti. Ja se pisti häiritsemään. Johnny kohotti toista kulmaansa ja puri poskensa sisäpintaa.
"Sano nyt kuule loppuun se minkä aloititkin. Sulla ei ole enää mitään hävittävää, koska..." Johnny henkäisi ja istutti toisen istumaan sängyn reunalle. Parempi näin, sillä arvateenkin toisen jalat olivat huterat siitä äskeisestä tunnekuohusta ja niistä aineista. Ja Johnny helvetti vie välitti, vai? Voi jeesus, mihin tämä kaikki oli oikein menossa?
"Anna kaiken tulla ulos. Mä kyllä kuuntelen enkä naura tai huuda." Johnny sanoi sitten hiljaa ja istahti itsekin Ameryn viereen. Ja jälleen kerran. Hän tarjosi Amerylle olkapäätään, mutta se alkoi olla jo ihan tuttua puuhaa Johnnylle. Ja... Ehkäpä hän sitten välitti oikeasti.

Olihan se kyllä kieltämättä outoa, jollei jopa ihan ennenkuulumatontakin, että Johnny reagoi tähän kaikkeen tällä tavalla. Jotenkin niin.. inhimillisesti vaikka jopa Amery oli toisinaan oikeasti kuvitellut sen puolen toisessa kuolleen jo aikapäiviä sitten. Tai ainakaan sitä ei päivänvalossa näytetty narkkarin käsityksen mukaan ei sitten kenellekään, vaan pidettiin selvästi hyvästi lukkojen takana pölyyntymässä. Miksi Johnny sitten toi sitä inhimillisempää ja ”valoisampaa” puoltaan esille nyt, sitä Amery ei tiennyt. Pörröpää oli hämmentynyt ihan sillä tasolla, ettei oikeastaan osannut tuntea sen voimakkaampaa tyytyväisyyttä siitä että juuri hän oli se joka sai osakseen tätä piilotettua puolta Johnnyssa. Eikä hän sillä hetkellä osannut edes sanoa sitä, pitäisikö hänen katua äskeisiä tekojaan tai sanojaa, tai olivatko ne ylipäätänsäkään hyvä vai huono idea. Kaikki viimehetkiset tapahtumat olivat niin sekavia ja kulman takaa tulleita, ettei Amery tiennyt oliko hän vain kuvitellut vai mennyt sekaisin päästään. Jopa selvänä hän olisi taatusti ainakin hetken epäillyt järjenjuoksunsa terveyttä tai alkanut ankarasti pohtia oliko hän sinä päivänä nauttinut jotain vettä vahvempaa. Toisaalta Ameryn purkautumiset eivät ennenkuulumattomia olleet, mutta harvinaisia. Jos häntä kuitenkin syvemmin tunsi – kuten Johnny – olisi luultavastikin hyvin tietoinen että vastaavaa voisi ihan hyvinkin tapahtua ja luultavasti jokin päivä tapahtuisikin. Mutta Johnny taas.... Kummallista. Niin kummallista. Muttei ollenkaan pahalla tavalla.

Amery halusi kovasti uskoa Johnnyn sanoihin, että se piilotettu uhkaus ystävyyden katkaisemisesta oli tullut vain koska toinen oli ollut kiihdyksissä. Eihän se olisi ensimmäinen kerta että Johnny sanoi mitä sylki suuhun toi, muttei narkkari siitäkään huolimatta ollut varma uskoiko hän siihen oikeasti. Mutta kyllä toisen sanoissa väkisinkin täytyi jotain perää olla, kun Johnny ei marssinutkaan tiehensä vaan jäi siihen lohduttamaan ja selittämään. Amery ei kuitenkaan lakannut tuijottamasta toista sen verran tiiviisti, kuin olisi katseellaan yrittänyt väkisin kaivaa totuuden selville. Ja niin hän olisi taatusti tehnytkin, jos se olisi vain jollakin ilveellä ollut mahdollista. Kuinka paljon Amery toivoikaan että osaisi lukea ajatuksia – asioita olisi niin paljon helpompi ymmärtää. Ja Johnnyn ajatustenjuoksua myös.

Ja Johnnyn pelkkä ilme kertoi kyllä ihan täydellisesti kuinka hämmentynyt hän oli narkkarin sanojen myötä. Eipä kai sen olisi pitänyt ihme ollakaan, sillä ei Amery ollut sitä koskaan ennen sanonut tällä tavalla ääneen. Kyllähän hän aina kiitteli ja muuta pientä, mutta oli eri asia kakistaa koko totuus ulos ja kertoa suoraan miten pahassa jamassa olisikaan ilman toista ihmistä. Mutta se oli täysin puhdas totuus, eikä Amery sanojaan söisi. Johnnylla oli täysi oikeus tietää mitä hän tosiasiassa narkkarille merkitsi. Niin siis, kaiken muun paitsi sen pikkiriikkisen asian jota pidettiin visusti piilossa. Ja Amery katui välittömästi sitä että oli meinannut asian möläyttää ja jättänyt näinollen sanansa kesken, herättäen samalla Johnnyn uteliaisuuden. Hänellä ei kuulemma ollut enää mitään hävittävää, mutta väkisinkin Ameryn ilme muuttui oitis kireämmäksi samalla kun hän vaivoin tajusi joutuneensa istutetuksi sänkynsä reunalle. Ei. Helvetti.

Narkkari piti katseensa tiukasti käsissään ja kirosi rankasti mielessään. Johnny lupasi olla nauramatta ja suuttumatta – muttei hän tiennyt ollenkaan minkälaista juttua Amery oikeastaan piilotteli. Pystyisikö hän oikeasti olemaan kuohahtamatta tai järkyttymättä tai olla kokematta jotain muuta radikaalia? Siihen ei narkkari uskonut. Asia tulisi Johnnylle taatusti täysin puun takaa, vaikka Amery toivoikin ettei se olisi niin suuri yllätys. Mutta se taisi olla pelkkää toiveajattelua, ja sekös sai Ameryn hermoilemaan entisestäänkin. Menettämisen pelko alkoi jälleen kiristää otettaan kurkun ympärillä, mutta pörröpää tiesi ettei voisi enää palata takaisin. Ei enää äkkinäistä u-käännöstä tai varaovea pakenemiselle. Se oli sanottava nyt. Ja olihan Johnny itsekin sanonut ettei Amerylla olisi enää mitään hävittävää. Eihän?

” Lupaa mulle ” Amery aloitti ja meinasi lopettaa siihen, mutta pakotti itsensä jatkamaan.
” Lupaa mulle, ettei tää tuu muuttamaan mitään. Että voidaan olla ihan niinkun ennenkin. ” Narkkari tuijotti edelleen käsiään jotka olivat silkasta hermostuksesta sotkeutuneet toisiina, ja tunsi pulssinsa kiihtyvän.
” Et kaikki pysyy ennallaan. Okei? ” Jotenkin Amerysta tuntui että se olisi kova lupaus. Että kaikki ei todellakaan olisi enää ennallaan niiden muutaman sanan tähden, jotka hän oli tosissaan nyt vihdoin viimein kakistamassa pihalle. Silti hän halusi toivoa ettei mikään muuttuisi. Amery kuitenkin tiesi että katuisi sanojaan välittömästi kun olisi saanut sanottua ne ääneen. Hän oli siitä täysin varma, mutta silti hän oli sen sanomassa. Amery vetäisi katkonaisesti henkeä.
” Johnny mä.. ” Narkkari käänsi katseensa sivuun, puristi silmänsä kiinni ja pakotti huulensa liikkumaan. Jos toinen kerran halusi kuulla, niin saamansa piti.
” Johnny mä oon ihan vitun kusessa suhun. ”

Johnny ei oikeastaan ihmetellyt yhtään, jos Amery epäili hänen kusettavan. Siis sen suhteen, ettei hän ollut lähdössä mihinkään tuon elämästä, vaikka olikin hetki sitten sanonut niin hetken mielijohteesta. Useimmiten poika kuitenkin kusetti - senhän tiesivät melkeinpä kaikki. Oli virhe luottaa Johnnyn sanaan, sillä vaikka hän sanoisi niin, ei jätkä taatusti pitäisi lupaustaan. Ainakaan ei yleensä. Mikäli oli kyse jostain elämää ja kuolemaakin tärkeämmästä asiasta, niin saattoi rokkari hyvinkin pitää sen lupauksen. Näitä asioita olivat muun muassa huumevelat. Johnny ei missään tapauksessa halunnut joutua ongelmiin niiden onnettomien ilonappien takia, sillä velkojat olivat isoja ja pelottavia ihmisiä, joita vastaan hänellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Parempi siis vain pitää sovitusta asiasta kiinni ja maksaa velat johonkin tiettyyn päivämäärään mennessä. Ei toki ollut uusi asia, että nuo repivät hänet jonnekin onnettomalle kujalle ja uhittelivat, mutta ei se ollut kauhean yleistäkään. Johnnyn onneksi. Amerylla nuo velkojat saattoivat olla paljon pahemmin perässä ja saattoivathan ihmiset olla tuollekin velkaa. Siitä syntyi mukava pieni kehä, jossa ne isot ja pahat ihmiset saivat kaikki rahat jokatapauksessa. Ai, että tuo poika osasi kusta asiansa ihan helvetin hyvin.

Amerylle tuntui olevan jokseenkin vaivautunut tällä hetkellä eikä Johnnylla ollut harmainta hajuakaan miksi oli näin. Vaikka Johnny oli luvannut kuuntelemaan ihan rauhassa, ilma suuttumisia tai ivallisia nauruja.... Josta päästiinkin takaisin siihen, että jätkä oli oikeastaan melko epäluotettava. Hän puhui, puhui ja puhui, mutta ei kuitenkaan aina pitänyt lupaustaan. Nimittäin ihan hyvin rokkari saattaisi purskahtaa ivalliseen nauruun, jos Ameryn paljastus olisi joku huvittava. Tai Johnnyn mielestä huvittavaa, sillä sehän saattoi olla toiselle hyvinkin henkilökohtainen asia. Se Johnnyssa taisikin olla vikana, että hän ei osannut pitää päätään kiinni juuri tietyssä kohdassa. Tai sattui nauramaan juuri silloin kuin ei missään nimessä pitänyt. Noh. Nyt hän saisi koetella itseään kun Amery kertoisi sen mieltään painavan asian. Ainakin toivottavasti ja parempi vain olisi, sillä Johnny ei varmana jättäisi asiaa tähän. Hän varmaan vinkuisi niin kauan, että toiselta menisi hermot ja kertoisi. Ihan hyvä taktiikka, mutta sitä ei todellakaan kannattanut käyttää häneen. Siitä tuskin seuraisi mitään kaunista...

Sitten toinen kuitenkin avasi suunsa uudestaan ja sanoi, että kaiken piti pysyä ennallaan kun tuo kertoisi hänelle. Johnnyn oli luvattava se ja rokkari kohotti pienesti toista kulmaansa. Oliko juttu siis jokin sellainen, joka voisi mahdollisesti vaarantaa heidän kaveruuden? Mikä se sellainen asia edes voisi olla, sillä voisi uskoa Johnnyn ja Ameryn käyneen läpi kaikki mahdolliset ristiriidat, jotka tuhoaisivat normaalin kaveruuden sekunnissa. Nyt ruskeatukkainen poika kuitenkin huolestui ja se näkyi hetken aikaa jopa hänen kasvoiltaan.
"Mä lupaan. Mikään ei tule muuttumaan. Oli se sun juttu sitten ihan mitä tahansa." Näinpä. Johnny lupasi Amerylle ja yritti parhaansa mukaan pitää kiinni lupauksestaan. Mitään takeita Johnny ei kuitenkaan voinut sen suhteen antaa, mutta ainakin jätkä lupasi yrittää. Mikä tosin voisi edes olla niin hirveää tai maailmaa mullistavaa, että Johnny ottaisi Ameryyn pikkasen etäisyyttä? Tuskin mitään.. Niin. Ellei toinen nyt paljastaisi tehneensä jotakin vahingossa Johnnyn siskolle tai jotain muuta sellaista. Johnny lupasi olla kunnolla ja kuunnella ihan rauhassa, mitä Amerylla oli sanottavaa.

Kaikesta huolimatta, Johnny ei kuitenkaan ollut osannut varautua siihen juttuun minkä Amery hänelle kertoi - tai pikemminkin paljasti. ” Johnny mä oon ihan vitun kusessa suhun. ” Ja sillä samaisella sekunnilla Johnny hiljeni ja rauhoitteleva hymy hävisi. Kasvot vaipuivat silkkaan ilmeettömyyteen, jonka jälkeen ne näyttivät erittäin hämmentyneiltä ja... Ei sitä voinut enää sanoin kuvailla miltä Johnnyn kasvot näyttivät parhaillaan. Hän ei kyennyt tekemään muuta kuin tuijottamaan vieressään istuvaa Amerya ja naurahtamaan epäuskoisesti. Mitä vittua?
"Sä... Sä kusetat." Se oli ainoa asia minkä Johnny keksi juuri nyt, sillä vetihän tällainen jo melko hiljaiseksi. Siis. Milloin? Miksi? Kuinka? Kauan? Kysymyksiä oli ihan liikaa, mutta Johnny ei saanut vielä kysyttyä yhtään mitään.

Silmät tuijottivat Amerya ja Johnny näykkäisi huultaan.
"Siis... Miksi?" Johnny kysyi, vaikka se kuulostikin järjettömältä. "Miksi juuri mä? Tai siis...." jätkä ei osannut enää puhua selvää kieltä, joten hän veti syvään henkeä ja päästi sen rauhallisesti ulos. Tämä sitten luultavasti selittää senkin, että miksi Amery oli antanut hänelle ilmaiseksi niitä aineita kun pojalla oli ollut tarve. Voi jumalauta hän osasi olla tyhmä!
"Kun... Amery. Miksi minä? Miksi ei kukaan muu? Joku mukavampi ja komeempi ja kaikkee...."

Se päivä ei todellakaan ollut mennyt nappiin, ja suunnitellulta reitiltä oltiin poikettu aivan tavattoman rajusti eikä Amery ollut itsekään täysin varma kuinka hitossa siinä oli niin päässyt käymään. Vaikka nekin tälle päivälle ajatellut suunnitelmat olivatkin olleet varsin kyseenalaisia, mutta kuitenkin. Aamulla herätessään Amerylla oli ollut jotenkin sellainen olo ettei tämä päivä tulisi olemaan niitä parhaimpia mahdollisia. Ja olihan se vain pitänyt arvata etteivät asiat menneet tänään putkeen ja luottaa siihen sisäiseen ääneen, ja vain kiltisti pysyä pehkuissa koko päivä niin tältä kaikelta oltaisiin vältytty. Toisaalta hänellä oli aamulla ollut sellaiset vapinat ja vieroitusoireista johtuvat pahoinvoinnit, että se sänkyyn jääminen olisi kaikesta huolimatta jäänyt pelkäksi haaveeksi. Amery kun oli päättänyt jo kauan sitten ettei suostuisi sietämään vieroitusoireitaan, joita hän inhosi aivan tajuttomasti – varmaankin siksi että ne olivat hänellä niin voimakkaat. Mutta kuitenkin, hän tiesi että olisi voinut tehdä niin monta asiaa eri tavalla ja taatusti selviytynyt tästäkin päivästä hyvillä mielin. Mutta ei, hän tuntui ryssineen sen verran monta asiaa tänä päivänä ettei Amery itsekään ollut enää varma missä oli mennyt vikaan. Hän kuitenkin tiesi pudonneensa kärryiltä jo heti ensi mutkien aikana, mutta se nyt saattoi johtua ihan vain niistä aamupäivällä nautituista aineista. Sekaisin Amery kuitenkin oli, sillä aivan liian monta asiaa oli tapahtunut aivan liian lyhyessä ajassa jotta narkkari olisi kyennyt pysymään mukana.

Amery ei kuitenkaan voinut lakata ajattelemasta sitä, mitä olisi voinut tehdä toisin jottei nyt olisi tässä hyvin vaivaannuttavassa tilanteessaan. Okei kyllähän Johnny oli luvannut ottaa iisisti ja olla nauramatta tai suuttumatta tai muuta, muttei se kyllä tosiasiassa rauhoittanut Amerya sitten ollenkaan. Ja lupasipa toinen myös ettei mikään tulisi muuttumaan oli asia sitten ihan mitä tahansa. Mutta jotenkin pörröpää kuitenkin tiesi että asiat muuttuisivat ainakin jollakin tasolla, ihan taatusti. Amerysta ainakin tuntui ettei hän voisi enää katsoa Johnnya samalla tavalla, kun toinen tietäisi mitä hän tätä kohtaan tosiasiassa tunsikaan. Tai pystyisikö Johnny katsomaan häntä enää samalla tavalla kuin ennen? Ameryn pään sisällä alkoi jälleen kyteä pelonpoikanen; entä jos Johnny päättäisikin ottaa etäisyyttä? Tai pahempaa, pistää välit poikki? Sillä hetkellä narkkarin mielessä ei mikään mahdollisuus ollut liian ylitsepursuava tai liioiteltu.

Ja sitten iski se kuuluisa awkward silence – hetki jota Amery oli pelännyt aivan helvetisti. Eikä hän uskaltanut edes kääntää kasvojaan vilkaistaakseen miltä Johnnyn ilme sillä hetkellä näytti, ehei, hän piti kasvonsa visusti sivussa ja piilossa. Ja sillä hetkellä kun se painava hiljaisuus laskeutui, olisi Ameryn niin kovasti tehnyt mieli käännähtää ympäri, sanoa että se oli pelkkä vitsi ja nauraa päälle, ja vitsailla kuinka lankaan Johnny olikaan mennyt. Niin paljon narkkarin olisi tehnyt mieli toimia niin, muttei hän pystynyt. Ei hän pystynyt muuta tekemään kuin vain puremaan hampaitaan yhteen niin että leukapieliin sattui, ja kauhulla odottamaan mitä Johnny hänen sanoihinsa vastaisi. Vai vastaisiko ollenkaan. Jotenkin tuntui pelottavasti siltä, että asia oli toiselle tullut aivan puun takaa. Ja sekös sai Ameryn entistä hermostuneemmaksi. Ei hemmetti hän tunsi itsensä niin säälittäväksi – kun ei uskaltanut edes katsoa Johnnya kohti.

” Tää on ehkä ainut asia josta mä oon näin varma. ” Amery yritti sanoa sanansa rauhallisesti ja vieläpä naurahtaa kevyesti loppuun, mutta sitä vastoin hänen äänensä vapisi ja se naurahdus kuulosti pikemminkin maahan poljetun katurakin avuttomalta vinkaisulta. Sitten Johnny alkoikin kysellä että miksi, aivan kuin Amery olisi osannut siihen vastata – ainakaan siinä helvetin sekaisessa mielentilassaan. Narkkari vain pudisti pienesti päätään ja tuijotti tiiviisti lattiaan.
” No mistä vitusta mä tiedän? Luuletko sä että nää asiat menee oman mielen mukaan tai jotain? En mä vittu tiedä, mä vaan.. ” Amery selitti yhteen pötköön oikeastaan sen kummemmin tietämättä mitä oikeastaan edes yritti selittää. Mutta tosiasia oli, ettei Amery osannut sanoa miksi se oli juuri Johnny johon hän oli näin kusessa. Johtuiko se kenties siitä että toinen käyttäytyi häntä kohtaan jotakuinkin inhimillisesti? Tai koska Johnny oli aina ollut apuna kun Amerylla oli ollut vaikeuksia, ja tarjonnut olkapäätä jota vasten turvautua pahoina hetkinä? Vai oliko siinä jotain aivan muuta, sitä ei pörröpää osannut varmaksi sanoa. Ei hän tiennyt. Mutta niin vain oli, oli ollut jo pitkään eikä se tunne taatusti aivan heti olisi minnekään haihtumassa.

Se päivä tuntui jo lähinnä naurettavan paljon joltakin hemmetin painajaiselta, josta Amery olisi mielellään jo herännyt ja päässyt jatkamaan elämäänsä. Hän kun ei tuntenut sitten minkäänlaista helpotusta oloonsa vaikka oli nyt vihdoin ja viimein saanut asiansa sanottua, vaikka se oli aina tuntunut niin ylitsepääsemättömän vaikealta. Rehellisesti sanottuna fiilis oli vain entistä kehnompi, kenties siksi ettei Johnny vaikuttanut itsekään tietävän kuinka asiaan reagoida.
” Mut sä lupasit ette mikään tuu muuttumaan. Joten me voidaan vaan, niinku.. Unohtaa tää ja olla niinku mitään ei ois koskaan tapahtunukaan. Niinku et kaikki pysyy ennallaan. ” Muttei Amery voinut unohtaa. Ja hän tiesi sen kyllä itsekin. Ei hän voisi esittää kuin ei olisi koskaan sanonut sitä ääneen, mutta sillä hetkellä hän toivoi aika helvetin paljon että Johnny voisi. Jos ei pystynyt oikeasti unohtamaan, niin edes esittäisi. Muttei Amery kuitenkaan tiennyt olisiko se hyvä vai huono juttu.

Johnnyn ruskeat silmät eivät osanneet muuta tehdä kuin tuijottaa Amerya, joka ei itse taas pystynyt katsomaan Johnnyyn päinkään. Tuntui kuin heidän välilleen olisi noussut näkymätön muuri, jota oli lähes mahdoton ylittää. Kaikki vain sen takia, että Amery oli avautunut luultavasti suurimmasta salaisuudestaan, joka oikeastaan selitti tuon viimeaikaisen käyttäytymisen. Ja varsinkin sen, että toinen pelkäsi niin kovasti Johnnyn jättävän tuon yksinään sekä niiden aineiden antamisen ilman minkäänlaista vastinetta vastaan. Vaikka siltikin... Johnnyn oli hyvin vaikea uskoa, että Amery oikeasti... Olisi ihastunut häneen. Ei tuo missään nimessä voinut olla, sillä sehän olisi melkeinpä kliseistä. He olivat kavereita keskenään, joten ei se voinut olla mahdollista. Johnny nyt ei muutenkaan ole ollut mikään maailman ihanin ihminen Amerya kohtaan, vaikka ehkä hän oli yrittänyt käyttäytyä inhimillisesti toista kohtaan. Niin. Ehkä siinä se vika juuri olikin. Johnny oli yrittänyt olla inhimillinen ja Amery tiesi sen, joten tuo oli mennyt ja ihastunut.

Tosin... Johnny edelleenkään ei osannut myöntää sitä itselleen, että Amery oli tosiaankin ihastunut häneen. Ei tällainen voinut olla mahdollista! Varsinkin, koska tämä ei todellakaan ollut ensimmäistä laatuaan. Oli nimittäin se eräs hemmetin raivostuttava jätkä, josta Johnnylla oli vain ja ainoastaan huonoja kokemuksia, oli paljastanut omaavansa joitain tunteita häntä kohtaan. Tai ei siis ihan itse paljastanut, mutta Johnny oli ollut fiksu ja kavaltanut tuon. Saanut rysän päältä kiinni ja toivonut sen jälkeen, että olisi pitänyt päänsä kiinni ja lakannut ajattelemasta liikaa. Että olisi vain herättyään heittänyt kuteet takaisin päälle ja lähtenyt kotiin. Mutta ei. Hän oli ollut typerä ja kaivanut totuuden esiin, jotta saisi järkyttää mieltänsä vähän lisää. Tuolloin hän oli ajatellut, että miten moinen saattoi edes olla mahdollista, mutta nyt hän mietti miten hän oikein teki tämän! Oikeasti. Johnny ei ollut luonteeltaan sellainen, johon ihmiset ihastuivat. Hän ei ollut sellainen, josta ihmiset edes pitivät. Mutta ilmeisesti hän sittenkin oli....

Johnny katsoi Amerya edelleen ja kuunteli miten tämä juttu oli ainoa mistä toinen oli näin varma. Ruskeatukkainen äännähti kummallisesti ja vilkuili ympärilleen.
"Mutta kun...." hän huokaisi ja hautasi kasvonsa hetkeksi päänsä käsiinsä. Miksi asiat olivat päätyneet tähän? Johnny ei voinut millään käsittää, että Amery olisi ihastunut häneen. Niin ei pitänyt tapahtua yhtään kenenkään kanssa, varsinkaan hänen ainoan kaverinsa.
"No tiiän, mutta... Tää on vaan niin hämmentävää." Kyllä. Johnny tiesi, että nämä jutut eivät menneet täysin oman mielen mukaan, sillä olihan hän ihastunut muutaman kerran, mutta tämä oli silti täysin eri asia. Vielä vaikeamman tästä teki se Johnnyn lupaama asia, että mikään ei muuttuisi tämän jutun jälkeen. Siis ei todellakaan mikään. He pysyisivät normaalisti kavereina kuten olivat aiemminkin olleet. Mutta kun. Johnny oli ehkä luvannut niin, mutta mitään tällaista hän ei ollut osannut odottaa.

Amery vielä muistutti siitä, että kaiken pitäisi pysyä ennallaan. Johnny oli niin luvannut, joka teki asiasta vielä vaikeamman. Helvetti soikoon, jos hän osaisi joskus pitää suunsa kiinni ja miettiä ihan rauhassa sopivaa liikettä. Eikait siinä mitään, jos Amery nyt sattui olemaan kusessa häneen (no kyllä se oli vähän huono juttu kuitekin), mutta kun tässä pitäisi yrittää leikkiä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Miten se olisi edes mahdollista? Miten Johnny muka pystyisi käyttäytymään kuten ennenkin?
"Amery... Kun. Sä olet nyt sekaisin. Mitä jos sä vaikka... Menisit nukkumaan nyt ja nukkuisit tuon sekavan olos pois ja..." Johnny yritti ja nousi seisomaan. Mihin hän menisi? Kotiin? Vaikka oli juuri luvannut Amerylle, että ei lähtisi yhtään minnekään. Voi paska. "Mä vaikka voin hengaa tääl vaikka siihen asti, että sä nukahdat. Okei?" Ehdotus, johon Amery toivottavasti suostuisi. Johnny voisi siis tuon nukahdettua lähteä kotiin ja hakea toisen taas aamulla, koska Amery vissiin sitten tulisi heidän luokseen. Kuten Johnny oli toiselle luvannut Amerylle, että tuo voisi punkata heillä vähän aikaa. Voi hittolainen. Mitähän siitäkin tulisi. Parempi vain yrittää sopeutua ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vaikka sekin oli helpommin sanottu kuin tehty.

Amery pystyi likipitäen tuntemaan Johnnyn katseen ihollaan, ja se yhdessä painostavan hiljaisuuden ja hermostuneisuuden ja kaikkien niiden kirjavien tuntemuksien kanssa saivat niskavillat nousemaan pystyyn, ja inhottavat kylmät väreet juoksemaan selkärankaa pitkin. Se tunne oli kaikin puolin inhottava, se tiedottomuus kun ei tiennyt laisinkaan mitä Johnnyn päässä sillä hetkellä pyöri vai pyörikö mitään. Amery olisi erittäin kiivaasti sillä hetkellä halunnut saada tietoonsa jokaisen pienenkin ajatuksen toisen pääkopasta, mutta toisaalta hän ei halunnut kuulla sanaakaan. Narkkari pelkäsi kuulevansa jotain joka saisi hänen olonsa vain entistä ahdistuneemmaksi ja hauraammaksi mitä sillä hetkellä oli, ja sitä ei Amery todellakaan halunnut. Hän ei halunnut kuulla mitään mistä ei pitäisi ja mikä vain lisäisi hänen kantamaansa taakkaa, vaikka pörröpää tosiasiassa olikin täysin varma että jotain sellaista se kuitenkin olisi – kuinkas muutenkaan. Silti Amery yritti kovasti elätellä jotain mahdottomia toiveita ja ajatuksia vaikkei niihin itsekään uskonut, ja se sai narkkarin tuntemaan itsensä vain entistä typerämmäksi ja säälittävämmäksi ihmiseksi. Olo oli kuin milläkin hemmetin korviaan myöten ihastuneella pikkutytöllä, muttei Amery voinut sille mitään. Ei hän enää edes tiennyt oliko ollut hyvä vai huono idea möläyttää koko asiaa, vaikka Johnny olisikin häntä taatusti hiillostanut. Ajatukset olivat niin tukossa, ettei narkkari saanut niistä mitään tolkkua. Jokaisella aatoksela oli kaksi tyystin vastakkaista puolta joista ei Amery tiennyt kumpi oli parempi ja kumpi pahempi. Sillä hetkellä hän ei osannut sanoa mitään varmaksi, muuta kuin sen että tuntui kuin Johnnyn katse olisi porannut reiän hänen niskaansa.

Tai no, kyllä Amery oli varsin varma eräästä toisestakin asiasta. Nimittäin siitä, että halusi päättää tämän tilanteen mahdollisimman pian keinolla millä hyvänsä. Ensimmäisenä aatoksena narkkari olisi tietenkin halunnut vain ottaa jalat alleen ja liueta paikalta niin vikkelästi kuin se vain olisi mahdollista – vaikka hänen senhetkisellä henkisellä sekä myös fyysisellä tilallaan puolet matkasta olisikin taatusti jouduttu taittamaan kontaten – tai vastaavanlaisesti vajota maan alle tai taikoa itsensä kadoksiin tai jotain, muttei hän näistä ajatuksistaan huolimatta saanut liikutettua itseään ei sitten mihinkään suuntaan. Katsekin oli täysin jumahtanut lattiaan kuin naulattuna, ja hampaat olivat edelleen puristuneina toisiaan vasten niin että leukapielet olivat likipitäen turtuneet. Koko kroppa oli jännittynyt ja ilme sekä kireä että ahdistunut. Olisipa vain voinut paeta – vaikkei se olisikaan mitään muuttanut, tuskin edes parantanut senhetkistä fiilistä.

Johnny sanoi tilanteen olevan hämmentävä, eikä Amery voinut sitä kieltääkään. Hän yritti naurahtaa, mutta sekin epäonnistui surkeasti ja kuulosti lähinnä avuttomalta vinkaisulta. Nyt Amery taisi tietää miltä katuun poljetusta rakkikoirasta mahtoi tuntua, vaikkei fyysistä kipua ollutkaan. Sen pakenemisen lisäksi teki mieli repiä hiukset päästä ja vain huutaa silkkaa turhautumista ja ahdistusta, muttei sekään tainnut onnistua nyt kun olo tuntui niin voimattomalta ja heikolta. Yllättäen itsesääli oli taas huipussaan, ja Amery olisi kovasti halunnut ottaa nyrkin naamaansa. Vaikkapa juosta avosylin niiden kujalla tavattujen ei-niin-iloisten jätkien luokse tai jotain. Mitä vain, kunhan se raastava olo saataisiin heitettyä helvettiin.

Johnny ehdotti nukkumista ja totesi narkkarin olevan sekaisin – ja jälkimmäisestä jopa Amery oli samaa mieltä. Kuitenkin kuullessaan kuinka toinen kohottautui ylös, suorastaan lennähti pörröpään jokseenkin säikähtäneeksi muuttunut katse Johnnyyn. Nytkö hän sitten lähtisi vaikka hetkeä aiemmin olikin luvannut ettei menisi minnekään? Se tuttu menettämisen pelko oli tehdä nopean paluun, mutta Johnnyn seuraavat sanat saivat kuitenkin olon rauhoittumaan. Katse hapuili hetken toisessa, ennenkuin valahti takaisin alas lattiatasolle ja kädellä harottiin sekaista hiuspehkoa.
” Y-yeah, niin kai.. Tee miten haluut. ” Amery vastasi jokseenkin alistuneella äänensävyllä, ei hän halunnut pakottaa Johnnya jäämään vaikka olisikin kovasti niin halunnut tehdä. Ja kieltämättä uupumus oli suuri niin henkisesti kuin fyysisestikin, joten ehkäpä olisi paras noudattaa neuvoa ja nukkua pää selväksi. Vaikka toisaalta Amery ei voinut olla epäröimättä erään asian suhteen; Johnny oli sanonut hänen olevan sekaisin. Tarkoittiko se ettei toinen uskonut hänen sanojaan? Luuliko Johnny että se paljastus oli vain huumehoureilua tai jotain? Amery ei ollut varma olisiko parempi jos toinen oikeasti epäilisikin niiden sanojen olleen vain aineiden nauttimisen syytä. Ja ainahan narkkari voisi mömmöjä syyttääkin mikäli asia tulisi uudestaan puheeksi – ja niin hän luultavasti tekisikin. Ei vain ollut pokkaa.

Hetken epäröityään Amery rojahti vapautuneelle sängylleen kääntäen Johnnylle selkänsä. Pörröpää tuijotti seinää pysyen hetken vaiti avaten lopulta suunsa, vaikkei ollutkaan täysin varma miksi. Syyllisyydestä, kenties.
” Mä.. Tota.. Anteeks. Siis, että mä skitsahdin sillä tavalla. ” Amery kähisi, ottaen niskoilleen koko sen hetki sitten tapahtuneen varsin raivoisan tapahtuman. Mutta hänhän se oli Johnnyn suututtanut käytöksellään.
” Sä voit ottaa ne mukaas. Sullehan ne on tarkotettu. ” Pörröpää kohautti laiskasti olkapäitään, uskoen että toinen kyllä tiesi sanomattakin mistä hän puhui. Jotenkin sekin asia tuntui nyt kovin merkityksettömältä, nyt kun Johnny tiesi mitä ne jemmatut kamat oikein olivat – siis sillä olettamuksella että toinen osasi laskea yhteen yksi plus yksi – joten turha niitä oli kai säilöä tämän pidempään.
” ...Kyllä sä voit lähtee menee. Kyllä mä pärjään. ” Amery totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja pakotti vihdoin silmänsä kiinni. Ehkä olisi oikeasti parempi olla yksin, vaikka narkkarin äänensävy sotikin tuota ajatusta vastaan. Johnnykin saisi aikaa pohtia tapahtunutta mikäli niin halusi, vaikkei Amery tätä ulos ollutkaan häätämässä. Pörröpää ei edes halunnut ajatella mitä aamu toisi tullessaan. Hän halusi vain sammua kuin saunalyhty ja olla edes hetken ajattelematta.

// Lopettelun paikka? //

(( Joo, eiköhän se tässä tältä erää ollut! :3 ))

Johnny ei tiennyt ottiko hän tuota Ameryn paljastusta tosissaan vai pistikö hän sen pelkästään huumeiden piikkiin. Aineissa nyt muutenkin tuli sanottua ihan mitä tahansa, vaikka ei sitä edes tarkoittaisi. Tarpeeksi sekaisin ollessaan sitä saattoi vaikkapa tunnustaa todellisuudessa rakastavansa pahinta vihamiestään, vaikka se vähän hullulta kuulostikin. Ei Johnnylle tosin ollut koskaan vastaavanlaisesti käynyt, mutta kaiketi niin saattoi käydä jollekin? Rokkarista oli kyllä vähän vaikeaa uskoa sellaista Amerysta. Tai oikeastaan... Hän ei uskonut, että tuo tunnustaisi kamapäissään tykkäävänsä hänestä, mutta toisaalta hän ei uskonut tuon tuntevan niin oikeastikaan. Eli mitä vaihtoehtoja jäi jäljelle? Olisiko Amery voinut sanoa niin, koska ei halunnut Johnnyn lähtevän pois? Tai sitten tuo halusi vastaisesti Johnnysta eroon, joten keksi jotain sellaista, josta hän saattaisi suuttua? Sitäkään hän ei tosin uskonut, sillä hetki sitten toinen oli vannottanut Johnnya olemaan jättämättä tuota. Kaikki oli niin helvetin sekavaa, että Johnnya alkoi jälleen ahdistaa ihan kunnolla.

Johnny huokaisi raskaasti ja vaihteli painoaan jalalta toiselle. Amery kävi lopulta makaamaan sängylle, selkä päin Johnnya ja pyyteli vielä anteeksi, että oli skitsahtanut sillä tavalla. Siihen poika hymähti hyvin oudosti, joka ei kyllä ollut mitenkään iloinen. Lähinnä hämmentynyt ja jokseenkin ahdistunut.
"E-ei... Se sun vika ollut", hän sanoi ja huokaisi raskaasti. Ei ollut enää mitään selkoa, että kumpi sen älyttömän riidan oli aloittanut eikä sillä oikeastaan ollut edes väliä. Kaikki oli tyystin unohtunut kun Amery oli päättänyt avautua hänelle, joka oli ihan hyvä. Kai.

Sitten puheeksi otettiin ne pillerit, jotka Johnny kuulemma voisi ottaa mukaan, koska hänelle ne kuulemma oli tarkoitettukin. Ruskeatukkainen raapi hermostuneesti niskaansa, mutta käveli silti keittiöön ja kävi ottamassa ne tabut eräästä keittiökaapista, palaten takaisin Ameryn sängyn viereen. Toinen vakuutti kyllä pärjäävänsä ja Johnny voisi lähteä.
"Ooks varma kans? Sillee, ettei sulla oo paha olo tai jotain ja tukehdu oksennuksees?" Johnny kysyi ja vilkaisi sitten ympärilleen. Hän kuitenkin kävi laittamassa ikkunaa hivenen pienemmälle ja onki eräästä nurkasta nuhjuisen huovan, jonka hän sitten asetti Ameryn päälle - ettei tuo jäätyisi.
"Mä sit varmaan tästä lähden kotiin. Soitan sulle.... Huomenna. Tai soita sä mulle kun oot heränny ta jotain..." Johnny sanoi, kosketti varovasti toisen tukkaa, kunnes käveli eteiseen ja laittoi kengät jalkaansa. Johnny tosiaankin toivoi, että Amery selviäisi tämän yön yli ja he voisivat sitten jutella paremmin sitten kun toinen olisi paremmassa kunnossa.
"Moikka!" rokkari vielä huikkaisi ja käveli sitten hiljaa ovesta ulos. Kun se oli hänen jälestään painettu kiinni, poika saattoi henkäistä syvään. Tämä tosiaankin oli ollut sellainen normaali yö, jonka hän vietti Ameryn kanssa. Tämä oli jotain... Tosi kummallista. Liian kummallista. Johnny käveli hiljaa rappuset alas ja käveli alaovesta pihalle viileähköön ilmaan.

(( Diudiu. Lähtän sulle yksäriä tässä jossakin vaiheessa, että voidaan sitten juonia vähän lisää näiden kahden välillä! > ))