You're anti, you're antisocial

- Purjo&Raksu~ tuli vähän lyhyt, mutta eiköhän tää tästä... : DD (ja tiedän, ettei slayerin vanseja ole valmistettu vuoden 2004 jälkeen(harmi..), mutta oli pakko... -

Musiikinluokan opettajan pöydälle oli levittäytynyt poika paperiensa kanssa. Hän oli täällä ihan luvan kanssa. Hän oli pyytänyt päästä tänne säveltämään kahden hyppytuntinsa ajaksi, kun kerta tuntejakaan ei musiikinluokassa ollut. Luokan takaosaan lähelle ovea sijoitettu pöytä tosiaan hieman lainehti papereja, osa oli mytytty ja nakeltu lattialle. Se säveltäminen oli hiukan jäänyt, kun hän oli todennut kirjoittaneensa viimeyönä täyttä paskaa lyriikkaa, joten sanoittaminen oli ikään kuin aloitettu alusta samalla idealla. Biisissä oli tuonenrajan taa karannut nuorikko, jonka mies kärsi vasta naidun neidon itsemurhasta. Se oli yksipuolista rakkautta ja melko raakaa angstia. Okei, tyhmäkin tajusi mukana olevan tunteen. Leville itselleen ei ollut näin käynyt… Itseasiassa se oli vain mennyt niin, että hän oli menettänyt poikuutensa syvästi ihastelemalleen tytölle ja seuraavanaaamuna tyttö oli häätänyt hänet pihalle melko aggressiivisesti. Olihan siitä jo jokunen aika, mutta… No, Leviathan oli hyvinkin tunteellinen nuorimies.
Tänään poika ei ollut ihan hirvittävän meikattu, ihan ohuet suttuiset rajaukset ja tummunpuhuvat vaatteet. Tatuoidut käsivarret eivät olleet hirvittävästi sen värikkäämmät, aikalailla samoissa värimaailmoissa pyörittiin. Mustaa ja punaista.

Musta akustinen kitara nojaili pöytään, mutta siihen ei oltu vielä koskettukaan. Poika oli totaalisen jumittunut tuskailemaan lyriikan kanssa, ettei juuri tajunnut mitään muusta maailmasta. Takkuista mustaa hiuspehkoa vuoroin revittiin tuskissaan ja vuoroin sitä vain siirrettiin silmiltä pois. Jätkä oli tosiaan niin sisällä siinä, mitä teki ettei vielä puolen tunnin jälkeenkään ollut tajunnut jättäneensä oven raolleen.

((Tulen~ Raksu, voi aw mikä lempinimi. : DD))

Richard Hale pujotteli päämäärättömästi tietään ruuhkaisilla käytävillä tietään ohi koulutoveriensa, yrittäen päättää mitä tekisi ennen seuraavan tuntinsa alkua, johon oli ruokailun ansiosta puoli tuntia aikaa. Käytävät olivat liian ruuhkaiset ja ruokailun ja kauniin ilman tähden myös ulkona ja katolla piisasi meluisaa porukkaa, mikä teki kirjoittamisesta ja soittamisesta ja ylipäänsä keskittymisestä mihinkään mahdottomuuden koko kampuksella. Suu ärsyyntyneessä mutrussa Raken liikanimeä kantava poika loikki portaat ylös toiseen kerrokseen hyppäämällä vain joka toiselle portaalle, toivoen turhaan että toisesta kerroksesta löytyisi yhtään vähempää väkeä. Hän oli jo luovuttamassa ja vain istahtamassa lattialle vapaiden penkkien puutteessa, mutta huomasi sitten, että musiikinluokan ovi oli jätetty auki. Kummaa.

Raken täytyi tietenkin tarkistaa samantien oliko luokassa ketään vai oliko juttu silkkaa opettajan huolimattomuutta, ja kurkkasikin ovenraosta vaivihkaa sisään. Koska kyse oli musiikinluokasta, äänieristys lieni parempi siellä kuin muualla koulussa tehden siitä rauhallisemman paikan työskentelyä varten, ja hän ehkä voisi piilotella siellä kunnes seuraava tunti alkoi. Loistavaa, poika ajatteli, kun ei havainnut luokassa muita kuin jonkun opettajan pöydän ääressä istuvan pojan selän. Tyyppi näytti kirjoittavan jotakin, ja kuten sanottua, kyse oli musiikinluokasta, joten ehkä tämän tuikituntemattoman tummanpuhuvan hahmon tekstitikin liittyivät jotenkin musiikkiin. Ainakin toivottavasti. Rake oli sosiaalinen otus kun sille päälle sattui, ja nämä ensimmäiset pari viikkoa vieraassa koulussa vain parin kuukauden oleilun jälkeen kokonaan vieraassa maassa alkoivat käydä kaikessa yksinäisyydessään miehenalun hermoille. Hän suorastaan tarvitsi huomiota ja seuraa tässä pisteessä, ja vaikka tämä tulikin toimeen omillaan eikä muuta suostuisi myöntämään, oli jo melko epätoivoinen. Hänellä ei ollut muuta sosiaalista kontaktia kuin Kitty, johon tämä oli vasta tutustumassa siskona, mikä teki kanssakäynnistä väkinäistä ja vaikeaa, sekä äitinsä. Miehisempi seura olisi enemmän kuin tervetullutta, erityisesti samanhenkinen sellainen.
Richard oli ensin selvittämässä kurkkuaan ilmoittaakseen paikallaolostaan, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin huomatessaan lattialle heitetyt paperitollot ja niiden luojan tuskastuneen olemuksen tuon repiessä välillä hiuksiaan. Hän käytännössä näki itsensä uppoutuneena kirjoittamaan. Niinpä Rake livahti vaivihkaa sivuttain ovenraosta sisään, mustan kauluspaidan avonainen helma hulmahtaen ja paljastaen sen alta Dimmu Borgirin bändipaidan. Sitten poika hiipi niin hiljaa kuin taisi tuntemattoman koulutoverinsa taakse ja kurkisti kirjaimellisesti tämän olan yli tekstiä, joka paraikaa oli pojan tuunattavana. Siinä vaiheessa oli melko vaikeaa olla tulematta huomatuksi, joten Rake valmisti virneen naamalleen vilkaistuaan pikaisesti yhtä säkeistöä paperilla.
"Aika angstista mutta kivat riimit," hän naurahti niin ystävällisesti kuin kykeni, laski yhden kätensä pöydälle ja nojasi siihen kevyesti. "Onko sulla muuta?" Hän sitten kysyi uteliaasti, räpäyttäen viattomasti silmiään 'väijytyksensä' jälkeen. Hän ei keksinyt parempaakaan tapaa rikkoa jäätä, ja oli vilpittömän kiinnostunut toisen aikaansaannoksista. Sitä tapasi toisen kirjoittajan harvoin, ja pöytään nojaavasta kitarasta päätellen vieläpä soittavan sellaisen.

- maailman sopivin lempinimi c; -

Luomisen tuska oli kyllä hienosti ilmaistu. Tuskainen olo tässä riimiä luodessa todellakin tuli, kun pää tuntui lyövän tyhjää ja silti käsi kirjoitti yllättävänsiistiä käsialaa paperille. Aina vähänväliä typerän ilmaisun sai sutata yli ja kirjoittaa perään tilalle parempaa lyriikkaa. Sanoittaminen oli tosiaan syönyt Leviathanin sisäänsä, sillä poika ei lainkaan huomannut kuinka luokkaan oli eksynyt toinenkin poika. Tässä hiljaisuudessa olisi pienenkin äänen luullut häiritsevän, mutta ei, Levi oli aivan liian sisällä siinä mitä teki. Vasta ääni sai pojan havahtumaan ja sekin niin, että hyvä kun sitä ei tullut pompittua kiljuen katonrajaan. Pojan pää kääntyi nopeasti äänen suuntaan ja hän sai huomata tuntemattoman olevan lähestulkoon kiinni omissa kasvoissa. Kalpeille poskipäille oli kohonnut selkeä nolostuksen puna ja siniset silmät tillittivät tuntematonta. Sitä tuli vaivihkaa siirryttyä hiukan kauemmas.
”Jeesus mä säikähdin”, poika naurahti hiukan hankalasti äänellään, joka oli huomattavasti tummempi ja syvempi kuin mitä päällepäin olisi saattanut arvata. Miehisempi mitä pojankasvot antoivat olettaa. ”On mulla. Haluatko sä muka oikeasti nähdä?”, tummatukka kyseli hiukan hämillään. Kukaan ei koskaan osoittanut kiinnostusta hänen kirjoittamiseensa. Oikeastaan kukaan ei juuri tuntunut huomaavan häntä. Mistä näin nyt yhtäkkiä?

Pörröpään olisi myös tehnyt mieli selitellä lyriikkansa angstisuutta ja korjata, ettei tosiaan aina kirjoittanut sitä näin. Olisi tehnyt mieli, koska jollain tasolla hävetti näyttää tuntemattoman silmissä jollekin emopojalle. Idea kuitenkin sysättiin sivuun, sillä Leviathan oli arka puhumaan tuntemattomille. Ja ei, hän ei halunnut häätää tätä kundia saman tien pois luotaan. Tuo oli ihan jännän näköinen. Metallistinnäköinen, mikä oli harvinaista täälläpäin maapalloa.

Rake ei voinut olla nauramatta toisen pojan säikähdykselle, mutta pyrki vakavoitumaan mahdollisimman nopeasti ettei tulisi epäkohteliaisuuttaan häätämään ensimmäistä potentiaalista tuttuaan samantien pois. "Haha, sori, sun ilme vaan oli aika priceless," poika pahoitteli, vaikka ei oikeastaan ollut edes pahoillaan. "Ja joo, kiinnostais nähdä. Mäkin nääs kirjoitan, ja sävellän ja soitankin minkä osaan," Richard Hale sanoi hieman rehentelevään sävyyn. Hänellä ei ollut kitaraansa tällä kertaa mukanaan, vaan se oli laskettu rakastavasti riippumaan pojan omaan kaappiin kangassuojukseensa. Mutta sen edestä hän väitteensä todistaakseen heilautti selkäreppunsa olaltaan syliinsä, avasi sen ja kaivoi sen uumenista a5-kokoisen mustakantisen muistikirjan, lipaisi kielellään sormeaan ja selasi sitten sivuja, hetkeksi omiin ajatuksiinsa uppoutuneena;
Ei tuota, liian huono ja lukemiskelvotonkin kaiken päällesuttaamisen jälkeen, eikä tuota, liian henkilökohtainen ja nolo, ehkä tuo....?

Selattuaan miltei puoleenväliin suhteellisen uutta kirjaansa Rake löysi vihdoin lyriikkaa, joka oli tarpeeksi valmista ja tuunattua että sen kehtasi näyttää ulkopuoliselle, vaikka hän ei ollut siihenkään täysin tyytyväinen. Harvoin hän oli, hänen lauiluistaan puuttui aiheesta riippumatta kokemuspohja. Paria nopeaa ja pinnallista suhdetta lukuunottamatta Rake ei ollut koskaan kokenut todellista parisuhdetta, saati rakastunut ja epäili ettei siksi saanut tunnetta myöskään paperille tyydyttävästi ylös. Biisit tulivatkin hyvin pitkälti muiden tarkkailusta ja inspiroivasta, kuuluisien bändien musiikista, vaikka mistään plagioinnista ei ollutkaan kyse.
"Kato, tällaista suunnilleen," Poika ojensi avonaista muistikirjaa kohti toista jotta tämä saattaisi lukea sinisen tekstin rivitetyltä aukeamalta, muttei antanut sitä kokonaan pojan käsiin.
Raken senkertainen laulu kertoi rakkaudesta, joka päättyi pettämiseen ja petetyn osapuolen suorittamaan kaksois- ja itsemurhaan. Veristä, armotonta mutta myös alkupuolelta aavistuksen romanttista tekstiä, joka oli kirjoitettu pettäjän näkökulmasta tämän kuoleman jälkeen.

"Kiva nähdä etten oo ainoo jota täällä kiinnostaa vähän tämän tyyppinen lyriikka tai ylipäänsä musiikki. Toi skittakin on varmaan sun?" Rake jatkoi kevyttä jutusteluaan ja nyökkäsi päätään kohti mustaa akustista kitaraa.

Toista selkeästi pisti huvittamaan mustatukkaisen pojan reaktio tämän tajutessa toisen olemassaolo. Pientä ongelmaa tuolla tuntui olevan kasvojen ilmeen hallinnan kanssa, mutta Leviathan yritti sulkea sen pois mielestään.
”No kai nyt kun tuntematon jätkä tunkee nokkansa niskan sillä aikaa kun tulee vierailtua ihan eri todellisuuksissa”, poika hymähti pienesti. Hän ei ehkä ollut se kaikkein ilmeikkäin ihminen, mutta se ei suoraan tarkoittanut sitä, että hän olisi ollut tyly tai kylmä persoona. Tämä toistaiseksi vielä nimetön kundi vakuutteli, että tahtoi tosiaan nähdä jotakin Leviathanin työstämää kappaletta. Tuo kuulemma itsekin harrasti kaikenlaista sellaista, jonka Leviathan saattoi allekirjoittaa omalle kohdalleenkin. Koska hän viimeksi oli tavannut tällaisen ihmisen Astonissa? Oikeastaan, tarkemmin ajatellen hän ei ollut tavannut ketään omanlaistaan koskaan. Pieni hymynkare ajelehti kasvoilla, mutta toinen sitä tuskin näkikään, kun oli jo uppoutunut omiin puuhasteluihinsa kaivaen laukkuaan. Levi otti sen ajan hyödyksi ja kasasi kaikki raaimmat versiot paperipinon alimmaiseksi ja siisti kasaa muutoinkin hieman yhtenäisemmäksi. Ja hyvin pian hänen nenänsä alle tungettiinkin jo kirjaa, jota ei yritettykään ottaa omiin käsiin. Hän tiesi kyllä millainen suojeluvaisto ihmisellä saattoi olla kirjoituksiaan kohtaan. Toisille ne olivat niin helvetin henkilökohtaisia, ainakin osat. Kuten hänelle itselleen, esimerkiksi.
”Mistä planeetalta sä olet oikein tippunut tänne?”, poika uteli hieman hämillään. Toinen osasi kirjoittaa ja aihe oli aikalailla samanlainen kuin osa hänen tekeleistään. Toinen puki sanoiksi sen, mitä hän itse ajatteli. Oli erittäin hieno huomata, ettei ollutkaan aivan avaruusolento tässä maailmassa yksin kiinnostuksenkohteidensa kanssa.
”Joo, on se kepakkokin mun, vaikka en mä juuri soittaa osaa. Sen verran, että jonkinmoinen sävellyskin luonnistuu. Mä olen muuten Leviathan”, poika puheli ja nosti jalkojensa juureen lasketun mustan kangaslaukun syliinsä. Kokonaan musta se ei ollu, sillä siihen oli ommeltu kiinni erilaisten suosikkibändien hihamerkkejä. Kuten nyt vaikkapa Anthrax, Slayer, Sodom, Exodus ja sen sellaisia.

Hetken aikaa laukun sisältöä kaiveltiin, kunnes käsiin osui kirja, jota taas oli päällystetty hassuilla tarroilla. Yhdessäkin oli merkki siitä, ettei esine sopinut rumpukuivaukseen. Leviathan oli lievästi ilmaistuna hiukan erikoinen nuorimies.
Selaaminen oli alkuun reipasta, sillä kirja oli alkupuoleltaan melkoisen täynnä juuri eräälle tietylle tytölle kirjoitettuja runoja ja virkkeitä, muutama biisinraakilekin oli. Muutama biisi taas kertoi rajojensa etsimisestä. Siihen hänet oli inspiroinut se yksi poika, joka oli yksinkertaisesti vain… Ei Leviathan ihan käsittänyt mitä siinäkin oli käynyt. Pää oli mennyt aivan pyörälle ja he vain olivat päätyneet samaan sänkyyn, koska se oli tuntunut ihan hyvälle ajatukselle. Ja silti yhä poika kovasti uskoi tykkäävänsä vain tytöistä.
”Ei mulla kyllä tässä taida mitään esittelykelpoista olla”, poika totesi hiukan punastellen. Kaikki oli hieman liian henkilökohtaista. ”Kyllä sä varmaan käsität, että mulle tää on enemmänkin päiväkirja kuin vain vihko. Sellainen esine, johon on sisällytetty niin paljon tunnetta, että sitä on vähän vaikea antaa kenenkään lukea.” Sanat päättyivät hankalaan naurahdukseen.

Halen perheen vanhin lapsi tunnisti itsensä varsin hyvin tämän toisen jätkän kuvailemasta tunteesta. "Eri todellisuuksissa.... Kuulostaa tosi tutulta," Richard naurahti ja otti hänkin hieman etäisyyttä, siirtyen nojaamaan pöydän päähän sopivalle keskusteluetäisyydelle joka ei rikkonut kummankaan henkilökohtaista kuplaa. Samalla hän piilotti taas kirjansa reppuunsa, kääntyen sitten katsomaan taas tätä ihan mukavalta vaikuttavaa seuralaistaan. Ehkä hän vihdoin saisi jotain seuraa koulupäivikseen, jolla sattui vieläpä olemaan näin yhdenkaltaiset harrastukset.
"Oxfordistahan mä tänne tipuin, aksentistakin varmaan huomaa," Rake vastasi sulkiessaan reppuaan. "Oon täällä nyt toista viikkoa, nimi on Rich, siis Richard. Richard Hale. Tosin jätkät Oxissa sano Rakeksikin. Siitä tuli vähän niinkuin taiteilijanimi. Ainakin sitten kun mulla on oma bändi meinaan käyttää sitä julkisuudessa," teini löpisi menemään varsin rennosti ja hyväntuulisesti vastauksena Leviathanin esittelyyn, mikä oli melko harvinaista yleensä asioiden negatiivisiin puoliin tarttuvalle pojalle. Rake kuitenkin oli paitsi iloinen uudesta kontaktistaan johonkuhun tässä suuressa koulussa, myös kunnianhimoinen ja keskittikin kaiken optimistinsa siihen että hänestä tulisi vielä jonain päivänä rikas ja kuuluisa vokalisti/sanoittaja/säveltäjä/kitaristi-yhdistelmä neljän tai viiden ihmisen bändissä, joka nousisi hittilistoille alta aikayksikön kun aika oli kypsä. Hänellä ei kuitenkaan ollut kiire vielä minnekään, hän päinvastoin nautti myös oppimisprosessista ja tunnisti itsessään sen, että oli vasta noviisi musiikin alalla, päätoiminen ja vuosia kestänyt harrastus eli ei.

Rake oli hieman harmissaan siitä, ettei Levillä (joksi tämä oli erikoisnimisen pojan mielessään jo nimennyt) ollut mitään mitä kehtasi hänelle näyttää, mutta ymmärsi kyllä kuinka henkilökohtaisiksi tekstit saattoivat mennä.
"Tajuun hyvin, en mäkään tätä kirjaa vois ihan kelle tahansa näyttää, korkeintaan paria vähä onnistuneempaa biisiä niinko just nyt sitä... jolla ei muuten oo viel nimee, pitääpä keksiä," Richard aloitti lauseen kohdistamalla sen Leviathanille mutta mutisi loppuosan itsekseen muistaessaan, ettei tosiaan ollut nimennyt vielä biisiään miksikään. No, eipä toisaalta ollut myöskään säveltänyt sille minkäänlaista melodiaakaan, joten biisin kimppuun olisi palattava myöhemmin joka tapauksessa.
"Mut niin, siistiä silti nähdä että täällä on muitakin kuin vain urheilijoita ja cheerleadereita sun muita meikäläistä nokanvarttaan pitkin katsovia pentuja," Rake naurahti hieman vaikeasti hänkin. Kittyn ystävätkään kun eivät olleet häneen juuri huomiota kiinnittäneet, ja urheilijoihin häntä ei oltu hyväksytty koska hän pisti musiikkinsa harrastuksistaan etusijalle, vaikka olisi myös tahtonut koulun jalkapallotiimiin. Poika oli siitä melko katkera vieläkin, yritettyään heti kouluun päästyään tiimiin ja tultuaan hylätyksi, ja oli pakotettu oleilemaan suurimman osan ajasta joko yksin tai Kittyn kanssa hieman vaivaantuneessa seurassa, kun kaksikko vasta tutustui toisiinsa ja kirjoittaminen ja soittaminen eivät olleet sosiaalisimpia mahdollisia juttuja. Hevaritkin, joihin Rake kuuli itsensä klikittäneen ulkonäöllään ja kitaran roudaamisellaan, tuntuivat olevat vähemmistö joiden seuraan oli vaikea löytää. Leviathan olikin ensimmäinen musiikista kiinnostunut nuori jonka Rich oli tavannut.