Sixteen, clumsy and shy

// vapaa peli, joku ilahduttamaan Maddieta!
/// Madelinen asu.

Madeline raahusti kirjastoon ahdistuneena, hän oli saanut äskettäin roimat haukut eräältä cheerleaderilta kieltäydyttyään tekemästä tälle pitkää esseetä. Kyllähän nyt opettajat olisivat huomanneet jos joku toinen olisi tehnyt tehtävän, ihan varmasti! Kyseinen cheerleader ei todellakaan ollut niitä terävimpiä edes teinikanojen mittapuulla, joten Maddien työ olisi selkeästi pistänyt esiin muiden suoritusten joukosta. Mitä järkeä olisi ollut tehdä se, jos olisi kuitenkin vain jäänyt kiinni?
Maddie tervehti rouva Sterniä joka jopa hymyili tytölle takaisin. Nörttityttö kävi kirjastossa lähes jokainen päivä, ja kohteli kirjaston omaisuutta kunnioittavasti, joten ilmeisesti rouva Stern oli alkanut pitää hänestä.
Sentään joku piti, Madelinesta tuntui, ettei hän ollut enää mitään kenellekään. Ajatus ahdisti, vaikka hän tiesi merkitsevänsä paljon perheelleen, ei hänellä kuitenkaan ollut ystäviä koulussa, eikä liiemmin muuallakaan. Aivan äskettäin ainoa hänen kanssaan viihtynyt koulutoveri oli muuttanut Orlandoon, joten koulussa ei ollut oikeastaan enää ketään kenen kanssa hän olisi voinut hengailla.

Madeline käveli kaukaisimman pöydän luo, istuutui ja kaivoi laukustaan Jane Austenin klassikon ylpeys ja ennakkoluulo. Hän oli toki lukenut kirjan jo monesti aiemmin, mutta kirja toi kummallisesti lohtua ikävään olotilaan, joten hän oli eilen illalla aloittanut kirjan lukemisen neljättä kertaa. Muiden korviin se saattaisi kuulostaa hieman oudolta, mitä järkeä oli lukea kirjaa jonka osasi jo ulkoa... Mutta Maddiesta siinä ei ollut mitään kummallista, hän oli lukenut useita kirjoja moneen kertaan eikä ollut vieläkään kyllästynyt.

Tyttö tähysti nopeasti kirjaston läpi ennen kirjaan uppoutumista, kirjastossa ei juuri nyt ollut mitenkään runsaasti väkeä. Muutama kokeisiin lukija, yksi pariskunta ja yksi hyvin tuskastuneen näköinen nuori mies, joka todennäköisesti oli urheilija. Tuskin kukaan heistä ainakaan sattuisi häiritsemään tyttöä, joten Madeline avasi kirjan ja alkoi lukea.
Ajatukset eivät kuitenkaan pysyneet kasassa, hän oli liian ahdistunut keskittyäkseen edes mieluiseen puuhaan. Tyttö huokaisi syvään ja nojasi päänsä käsiensä varaan ja antoi hiustensa valahtaa kasvojen peitoksi. Ei kukaan huomaisi jos hän itkisi.

((Tunkasen Bradleyn nyt tänne kuten uhkailin (:
Bradleyn farkut & paita.))

Jälleen vapaatunti, jolloin Bradley manasi mielessään sitä, ettei koulu ollut yhtään lähempänä rantaa – tai vapaatunti vaihtoehtoisesti sen verran pidempi, ettei suurinosa ajasta olisi tuhlaantunut matkoihin. Toisaalta asiaa saattoi ajatella myös siltä kantilta, että tällä tavalla hän voisi hoitaa osan kotitehtävistä pois alta jo nyt, eikä niille tarvitsisi uhrata enää illalla yhtään ajatusta. Poika nimittäin tosiaan uhrasi aikaansa läksyille, vaikka se ei aina olisi jaksanutkaan kiinnostaa.

Koululta ei juuri muualta tuntunut löytyvän rauhallista paikkaa (ei edes tuntien aikana) kuin kirjastosta. Sielläkin rauha säilyi vain ja ainoastaan rouva Sternin ansiosta, joka ei epäröinyt heittää metelöijiä ulos. Muuten kai koko paikka olisi muistuttanut lähinnä eläintarhaa.

Bradley vaelsi hyllyjen välissä, kuikuillen ympärilleen vapaan pöydän toivossa. Kirjaston rauhaa oli näköjään päättänyt hakea muutama muukin ja poika alkoi olla valmis luovuttamaan. Vilkaisu kulman taakse paljasti, ettei tämäkään pöytä ollut vapaa. Bradley ehti jo vetäytyä takaisin hyllyn suojaan ennen kuin kulmat kurtistuivat aavistuksen ja aivot rekisteröivät kunnolla sen, mitä hän oli nähnyt. Uusi kurkistus kertoi jonkun tytön tosiaan nojailevan pöytään enemmän kuin epämukavan oloisesti. Kasvoille valahtaneiden hiusten takia oli vaikea sanoa nukkuiko toinen vai mitä tämä puuhasi. Vastaus löytyi hiljaisesta nyyhkäyksestä ja sai Bradleyn puremaan huultaan. Hän voisi vielä hipsiä tiehensä ja leikkiä ettei ollut nähnyt mitään.

Mutta eihän hän tietenkään toiminut niin, ei koska hän sattui olemaan nimenomaan Bradley. Poika asteli pöydän viereen ja rykäisi hiljaa ilmoittaakseen jotenkin itsestään toiselle. ”Ootko sä kunnossa?” hän kysäisi, valmiina painelemaan muualle, mikäli toinen sitä toivoisi.

Madeline istui paikallaan itkemässä varmastikin jo lähemmäs kymmenen minuuttia, kun hän havaitsi jonkun lähestyvän. Tyttö uskoi, että lähestyjä menisi vain ohitse, mutta kyseinen henkilö pysähtyikin hänen kohdalleen ja tiedusteli oliko Maddie kunnossa. Nörtti ei hetkeen uskaltanut nostaa päätään, sillä hän ei tunnistanut puhujan ääntä. Mies tämä selkeästi oli, mutta muuten Madeline ei osannut sanoa puhujasta mitään.
Tyttö mietti hetken, uskaltaisiko näyttää kyynelten juovittamat kasvonsa pojalle joka oli hänen luokseen tullut. Mitä jos tämä halusi vain haukkua häntä? Toisaalta, tuskimpa toinen olisi mitään voinnista tullut kysymään tullut jos olisi halunnut ilkeillä...

"En mä tiedä... Joo kai", Maddie vastasi hiljaa ja vilkuili poikaa sekaisten hiustensa välistä, hän ei tunnistanut nuorta miestä joka seisoi pöydän ääressä, joten tämä todennäköisesti oli ylemmältä luokalta. Tyttö ei ollut kovinkaan todenmukaisesti vastannut, ei hän voinut tuntemattomalle sanoa, ettei ollut kunnossa. Näkihän toinen silti, että hän itki mikä ei yleensä ollut sen merkki että kaikki oli hyvin. Ei hän silti halunnut ottaa riskiä, että nuorukainen haluaisi kysellä lisää. Madeline suki hermostuneesti hiuksia kasvoiltaan ja mietti mitä hänen pitäisi tehdä.

Maddie painoi päänsä takaisin alas odottaen, että poika lähtisi pois saatuaan vastauksensa. Nuorukainen ei kuitenkaan hävinnyt pöydän äärestä heti.
Tyttö vilkaisi farkkuihin ja t-paitaan pukeutunutta poikaa uudelleen, tällä kertaa hieman pidempään. Maddie havaitsi, että pitkä nuorimies oli oikein komea, ehkäpä jopa urheilija tai muuten urheilullinen. Tyttö oli hetken kauhuissaan, oliko tämä sittenkin tullut kiusaamaan häntä? Miksi muuten kukaan komea poika tulisi hänen kanssaan puhumaan? Ei hän todellakaan ollut sellainen tyttö jonka luokse pojat tulivat tekemään tuttavuutta. Olisikohan nuorukainen voinut olla vain ystävällinen? Madelinen oli vaikea uskoa sitä, hänelle ihmiset eivät yleensä olleet kovin ystävällisiä, elleivät sitten halunneet jotakin.

”Et sä mun mielestä ihan vaikuta siltä,” Bradley totesi ystävälliseen sävyyn, hymyillen hieman sanojensa perään. Harvemmin kukaan taisi huvikseen tulla itkeskelemään kirjastoon. Hän ei tuntenut tyttöä niin hyvin – tai itseasiassa ollenkaan – että olisi kehdannut ruveta penäämään tältä syytä kyynelehtimiseen, ja lohduttaminen oli yllättävän hankalaa, jos ei tiennyt yhtään mitä olisi voinut sanoa helpottaakseen toisen oloa. Bradley jäi siis vain seisomaan hölmönä aloilleen, pohtien olisiko töykeää vain lähteä sanomatta mitään.

”Mulla saattaa olla paperia...” Poika mutisi ja heivasi repun olaltaan pöydälle, ruveten tonkimaan sen etutaskua. Katkenneita kyniä, vanhoja muistilappuja ja pariton sukka (mitähän sekin repussa teki?) sieltä löytyi, mutta ei nenäliinaa. Bradley pudisti päätään kohottaessaan katseensa takaisin tyttöön. ”Haluatko sä, että mä käyn hakemassa jonkun paikalle? Kuraattorin tai...?”

Bradley arpoi hetken kuinka töykeää olisi istua vaaleahiuksisen tytön kanssa samaan pöytään tekemään läksyjään. Tämä ei ollut ainakaan vielä toivottanut häntä hornantuuttiin, joten aina kannatti kokeilla onneaan. Istuutuessaan alas Bradley katsahti tyttöön kysyvästi, kuin odottaen tämän muuttavan yllättäen mielensä. ”Mä lupaan olla kyselemättä sulta mitään, jos sä et halua jutella. Tai kysyn mä vielä yhden jutun: Haittaako, jos mä teen tässä läksyt? Kaikki pöydät on varattu, enkä mä osaa keskittyä muualla.” Sen verran ADHD:ta hänestä tosiaan löytyi, ettei mielenkiinto pysynyt kauaa läksyissä, jos ympärillä oli paljon meluavia ihmisiä. ”En mä siis tarkoita ettetkö sä saisi jutella!” Bradley kiiruhti oikomaan puheitaan, toivoen että tyttö ymmärsi hänen pointtinsa.

Madeline katsoi nuorukaista ihmeissään, tämä vaikutti oikeasti ystävälliseltä. Tyttö ei voinut ymmärtää miksi, mutta ei jaksanut ajatella asiaa sen enempää. Ainakin oli ihan mukavaa saada hieman seuraa.
"Mulla on vaan vähän vaikeeta... Hiukan yksinäistä", Maddie vastasi hiljaa ja yritti hymyillä pojalle takaisin. Ei hän kehtaisi selittää miten äärettömän yksinäiseksi ja ahdistuneeksi hän oli tuntenut olonsa vielä minuutti sitten. Jonkun muun läsnäolo helpotti heti oloa hieman, tyttö tunsi rentoutuvansa niin, että saattoi siirtää hiuksiaan pois kasvojensa edestä. Ei nuorukainen täällä ollut häntä iskemässä, joten tuskin tätä haittasi nähdä itkuiset kasvot.

"Ei se mitään, kyllä mulla on laukussa nenäliina", Madeline hymyili pojalle kaivaen laukkunsa sivutaskusta hieman kulahtaneen näköisen, vanhahkon kangasnenäliinan, jossa oli kukkakuviointia. Sitä hän ei tosin niistämiseen käyttänyt, liina oli laukussa lähinnä juuri niitä hetkiä varten kun sattui muutama kyynel tirahtamaan.
"Ei sun tarvii ketään hakea, kyllä mä pärjään", Maddie lisäsi pojan kysyttyä tarvitsiko tyttö kenties jotakuta aikuista paikalle. Ei hän halunnut puhua kuraattorille tai kenellekään muulle, sieltä tuli aina vastaukseksi että pitäisi ryhdistäytyä ja hakea ystäviä. Mutta kun ei hän uskaltanut, eikä aikuiset tuntuneet ymmärtävän asiaa.

Kun nuorukainen istahti saman pöydän ääreen, tyttö vilkaisi tähän yllättyneenä. Madeline oli odottanut, että tämä häipyisi varmistettuaan, ettei nörtti aikonut viileillä ranteitaan keskellä kirjastoa. Pian kuitenkin selvisi syykin sille miksi nuorukainen halusi istua hänen seurassaan, läksyt. Niimpä tietysti.
"Istu siinä vain, ei mua haittaa. On ihan kiva saada joku juttukaverikin, mutta en mä tahdo valittaa", Maddie sanoi ja mietiskeli oliko nuori mies tosissaan sanoessaan, että tyttö voisi puhua hänelle. Ehkä pitäisi lakata ihmettelemästä ja luottaa ihmisiin, ei kai se niin vaarallista ollut. Varsinkaan, kun samassa pöydässä istuva nuorukainen ei vaikuttanut siltä, että levittelisi hänen juttunsa ympäri koulua kiusantekomielessä.
"Taisin itkeä kirjankin märäksi...", Madeline yritti naurahtaa ja katsoi kirjaa, jonka sivu 26 oli läiskittynyt. Kirja oli kuitenkin onneksi hänen omansa, eikä hän ollut pahasti sivua kastellut.

Bradley nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän ei itse ollut varsinaisesti kokenut millaista oli olla todella yksinäinen, mutta kuvitteli ainakin aavistavansa, miltä toisesta tuntui. Hetken Jenkkeihin muuton jälkeen hän oli ollut hukassa, mutta uusia kavereita oli löytynyt melko nopeasti.

Seurasi uusi nyökkäys tytön sanoessa pärjäävänsä. Siitäkään pojalla ei ollut omakohtaista kokemusta auttoiko kuraattorille tai opettajille puhuminen yhtään mitään, mutta saattoihan se jotakuta auttaaa. Ravasivathan ihmiset psykiatrienkin pakeilla, pulittaen näille avautumisesta yleensä sievoisia summia. Tai ehkä he kävivät siellä vain kivan pienen reseptin toivossa.

”Valita vaan. Mulla ei oo edes siskoja, joiden valitusta kuunnella, joten mä en ole ainakaan vielä saanut yliannostusta,” Bradley virnisti. Hän tosiaan tarkoitti mitä sanoi; Bradley teki paljon asioita silkasta kohteliaisuudesta, mutta tässä tapauksessa ei se olisi häneltä pois, jos toinen tahtoi keventää sydäntään.Ja mitä tuli siihen, pitäisikö hän asian omana tietonaan, vastaus oli ehdoton kyllä. Ellei tyttö sitten aikonut paljastaa olevansa pankkiryöstäjä ja haudanneensa rahat jonnekin lähistölle, ketään Bradley ystävistä tuskin edes kiinnostaisi, niinkin julmalta kuin se kuullosti.

Bradley kurotti kaulaansa ja vilkaisi kirjaa. Koulukirja se ei ainakaan ollut, mutta muutoin oli paha mennä sanomaan mitään. Joku romaani se todennäköisesti oli, jos pienestä präntistä saattoi jotain arvailla. ”Pitääkö sun lukea toi äidinkielentunnille?” poika arvuutteli. Hän itse ei voinut kehua olevansa ahkera lukija, enimmäkseen hän tarttui kirjaan vain jos se todella liittyi jotenkin koulutehtävään. Olisi ehkä pitänyt lukea enemmän, sillä joskus vastaan sattui hyviäkin opuksia. ”Älä vaan anna Sternin nähdä mitä sä oot tehnyt sen kirjalle, tai se antaa sulle porttikiellon,” Bradley varoitti matalalla äänellä, virnistäen leikkisästi sanojensa perään.

Madeline hymyili hieman nuorukaisen sanoessa, että hän voisi vapaasti valittaa tälle asioistaan.
"No hyvä, en mä halua ketään silti rasittaa jutuillani", tyttö sanoi ja toivoi, ettei poika esittänyt kiinnostunutta vain kohteliaisuuttaan, Maddie oli kyllä huomannut, että tämä nuorukainen oli kohtelias ja ihan asiallinen, mutta silti hän ei voinut lakata epäilemästä.
"Sen lisäks että mulla on tosi yksinäistä, kotonakin on ongelmia... Veli lähtee opiskelemaan kauas, se on vähän ahdistavaa kun oon tottunut että se on aina kotona..." tyttö kertoi vaivaantuneena.
Vilkaistuaan pikaisesti pojan ystävällisiin kasvoihin, hän päätti jatkaa; "Lisäks äidillä ja isällä on kai jotain avio-ongelmia... En ees tiedä tarkalleen, paitsi sen, ettei isä oo yöpynyt kotona kolmeen yöhön", Maddie tajusi yht'äkkiä, että l'ähestulkoon kaikki, mitä hän oli äsken murehtinut, oli nyt tämän nuorukaisen tiedossa. Tyttö ei todellakaan ollut suunnitellut, että ilmoittaisi suurimmat ongelmansa heti tälle nuorelle miehelle. Onneksi sentään hän ei alkanut lörpötellä siitä, miten häntä ahdisti se, ettei hänen ihastuksensa huomioinut tyttöä ollenkaan, ei edes tiennyt olemassaolosta... Kaikesta sentään ei tarvinnut puhua.

"Ei, tää on vaan mun lempikirja. Mä luen paljon, tämänkin oon jo lukenut kolme kertaa aiemmin", Madeline hymyili vienosti pojalle, ihmisten silmät yleensä suurentuivat kolminkertaisiksi kun hän mainitsi, että oli lukenut jonkun kirjan useammin kuin kahdesti, muita ihmetytti miten joku kirja sai kiinnostuksen kestämään niinkin monta lukukertaa.
"Tää kyllä on mun oma, ei onneks tarvii pelätä että saa haukut niskaansa", Maddie totesi ja alkoi tuntea oloansa miellyttävämmäksi. Ehkä vieressä istuva nuorukainen oli oikeasti kiinnostunut keskustelemaan hänen kanssaan, ehkä...

"Oon muuten Madeline. Paras varmaan että tiedät mun nimen, jos aion kertoa sulle kaiken elämäni ongelmista", tyttö naurahti kuivasti ja mietti hetken pitäisikö hänen ojentaa kätensä kättelyyn, mutta päätti ettei sille ollut tarvetta, niin muodollinen ei sentään tarvinnut olla, eihän hän edes kertonut sukunimeään.
"En kyllä ymmärrä miten pääsin purkautumaan noin tuossa äsken. Jos vaan on joku jonka kanssa jutella, niin lörpöttelen, mutta en mitään tärkeää tai merkityksellistä...", Madeline hymyili ja yritti kiristää kyynelistä kastunutta kirjaa niin, ettei se jäisi rypyille kyynelten putoamiskohdista.

Bradley ei ollut varsinaisesti osannut odottaa, että toinen todella kertoisi hänelle murheistaan. Tai ehkä hän oli jotain osannut odottaa kuulevansa, muttei sentään aivan noin paljon. Hivenen hölmistynyt ilme muuttui päänpudisteluksi ja hiljaiseksi, lyhyeksi vislaukseksi. ”Oho. Ei ihmekään, jos sulla on surkee olo,” nuorukainen totesi. Vähemmästäkin stressaantui, joten Bradley ei enää ollenkaan hämmästellyt, miksi toinen istui kirjastossa itkeä tihrustamassa. ”Eikö sulla oo sitten ketään sukulaisia tai muita, joiden luokse sä voisit mennä, kun tuntuu... tuolta?”

”Etkö sä muista sen jo sitten ulkoa?” Bradley ihmetteli, pienen hymyn kareillessa kuitenkin huulilla. Luulisi, että lukemisesta menisi hohto, kun tietäisi ennakolta mitä tulee tapahtumaan. Hän ei ollut ainakaan itse törmännyt vielä kirjaan, joka olisi ollut niin hyvä, että se olisi pitänyt päästä lukemaan heti uudestaan.

”Siinä tapauksessa sun varmaan kuuluu myös tietää, kelle sä niistä kerrot. Mä oon Bradley,” hän virnisti. ”Ehkä sä sitten olit sen tarpeessa, että saat kertoa jollekin sen kaiken.” Nuorukainen kohautti kevyesti olkiaan sanojensa perään, ikään kuin todetakseen sen olleen vain ehdotus. Hänellä ei ollut samanlaisia ongelmia kuin Madelinella, mutta kyllä hän tahtoi välillä puhua pienemmistä mieltä painavista asioista jonkun kanssa. Sitähän varten maailma oli pullollaan terapeutteja ja muita, joille sai jaaritella ummet ja lammet, ellei pystynyt kertomaan huolistaan kenellekään muulle.

Bradley katseli hetken vaitonaisena tytön puuhia, ehdottaen sen jälkeen: ”Jos sä kokeilisit laittaa sinne väliin paperia, se ehkä imisi ylimääräsen kosteuden itteensä? En mä kyllä ole varma sen toimivuudesta, musta vaan tuntuu että sä saatat kohta repäistä koko kirjan kahtia.” Saattoivathan patoutumat purkautua silläkin tavalla; tavaroita rikkomalla.

Maddieta alkoi heti hävettää kun hän huomasi pojan olevan hieman ihmeissään. Miksi hän olikaan päättänyt kertoa kaiken?
"Ei mulla oikeastaan oo. Toiset isovanhemmat on kuollu, toiset asuu toisella puolella maata eikä mun vanhemmilla oo täysjärkisiä sisaruksia..." Maddie mutisi hieman harmistuneena. Ei hänellä tosiaankaan ollut aikuisia joiden luokse hän olisi voinut mennä purkamaan pahaa oloaan.
"Omia sisaruksia on kyllä sen verran että niistä saa aina jonkinlaista turvaa... Yks mun veljistä on mulle tosi läheinen, mutta se vissiin on löytänyt itelleen tytön ja hengailee nyt vain sen kanssa", Madeline huokaisi surkeana. Clark oli aina ollut hänelle hirveän tärkeä ja nyt tämä oli alkanut tapailemaan tyttöjä, vaikkakaan tuskin vielä oli alkanut vakituisesti seurustelemaan, Maddie olisi kyllä saanut kuulla siitä. Nörttityttö ei ollut edes osannut ajatella että Clark koskaan löytäisi itselleen seurustelukumppania, sillä poika oli hieman erikoinen, kovinkaan moni ei pitänyt hänen huumoristaan tai mieltymyksistään. Maddie oli laskenut pitkälti sen varaan, että Clark olisi aina läsnä kun hänellä oli vaikeaa. Eihän heidän läheiset välinsä olleet sinänsä mihinkään kadonneet, mutta veljellä vain oli harmittavasti vähemmän aikaa pikkusiskolleen.

"Joo, osaan koko opuksen jo ulkoa, mutta ei se haittaa! Nautin tästä kuitenkin joka kerta yhtä paljon", Madelinen kasvoilla oli aidosti iloinen hymy. Hän yksinkertaisesti rakasti tätä kirjaa.
"Ehkäpä olinkin... Kyllähän se vähän helpottikin!" tyttö yritti pitää hymynsä kasvoillaan, muttei aivan siinä onnistunut. Hän ei voinut sille mitään ettei vielä ollut täysin sinut sen kanssa, että istui lähes tuntemattoman nuorukaisen kanssa kirjastossa ja vuodatti tälle elämäntarinaansa. Ei hän varmaan ollut koskaan vapaaehtoisesti keskustellut yhdenkään miespuolisen kanssa näin paljon, ellei veljiä laskettu mukaan.

"Paperia? Hmm... Muistaisin että laitoin joskus vesiroiskeen saaneen kirjan väliin paperia ja koko sivun teksti sekä pieni liuska sivupaperia tarttui siihen. Se ei ollut kivaa, se kirja oli kirjaston", Maddie naurahti ja muisteli miten paljon kirjastonhoitaja oli äimistynyt siitä, että tunnollinen tyttö oli onnistunut tuhoamaan kirjan. Eihän se oikeastaan hänen vikansa ollut, sillä hän ei ollut tietänyt miten papari vaikuttaa märkään kirjaan.
"Ihan hyvä neuvo muuten", tyttö naurahti leyhytellen kastuneita sivuja kevyesti edestakaisin.

((Kärsin vakavasta aivojökistä tätä vastausta rustatessa, pahoittelen siis laatua -_-))

Bradley nyökkäili kuunnellessaan Madelinea. Hänen olisi miltei tehnyt mieli ehdottaa uudestaan koulukuraattoria, mutta pelkäsi tytön tulkitsevan sen väärin. Se olisi pahimmassa tapauksessa voinut kuulostaa siltä kuin hän olisi pitänyt toista lievästi tärähtäneenä, jollaisena Bradley ei tosiaankaan pitänyt Madelinea, ei ainakaan tämän tapaamisen perusteella. ”Mä oon varma, että sun veljesi välittää susta silti, vaikka se... sen mielenkiinto on vaan ollut hetkellisesti muualla,” poika yritti lohdutella, onnistumatta siinä kovinkaan hyvin. Kuunteleminen oli enemmän hänen juttunsa, ei tällaisten neuvojen antaminen.

Oli mukava nähdä tytön kasvoilla edes hetkellisesti iloinen ilme. Sen myötä Bradley kurotti kaulaansa, silmäillen tarkemmin kirjaa. ”Kenen kirja se sitten on, jos sä tykkäät siitä niin paljon?” Tuskin ainakaan mikään Stephen Kingin Hohto. ”Ootko sä lukenut muita sen kirjailijan kirjoja, vai oletko niin rakastunut siihen ettet ole vielä päässyt muuhun tuotantoon?” Bradley ei yrittänyt luotsata keskustelua pois Madelinen ongelmista sen takia, etteikö hän olisi halunnut kuulla niistä, vaan lähinnä tytön itsensä takia.

Nuorukainen naurahti ja kohautti pahoittelevasti olkiaan. ”Sitten ei ehkä kannata kokeilla sitä kikkaa. Ja mä tiedän nyt myös etten kokeile sitä ikinä,” hän totesi. Valitettavasti Google ei ollut aina niin lähellä, että siltä olisi voinut kysyä neuvoja vastaavissa tilanteissa. ”Jouduitko sä sitten maksamaan siitä?” Rouva Stern tuskin kohteli silkkihansikkain oppilaita, jotka palauttivat syystä tai toisesta tuhoutuneita kirjoja. Bradley sai olla onnellinen, kun ei ollut saattanut Sternin opuksia ainakaan vielä edes millekään tahattaomalle vaaralle alttiiksi.

// eipä se mitään, ei tääkään mitään laatutekstiä ole : DD

"Noo, kyllä mäkin uskon niin, mutta se vaan tuntuu rankalta kun sillä ei oo mulle aikaa", Maddie huokaisi syvään ja muisteli milloin viimeksi he olivat edes katselleet televisiota yhdessä. Varmaan viikkoja sitten. Ennen he tekivät yhdessä jotain päivittäin! Ei hänen silti auttanut muu kuin vain odottaa että tilanne muuttuisi, ehkä tyttöystävä kyllästyisi Clarkin sekoiluun ja jättäisi pojan taas sisarensa seuraksi.
"Kiitti ku yrität lohduttaa", tyttö hymyili pienesti Bradleylle.

"Jane Austenin, oot varmasti siitä kuullut", Madelinen kasvot alkoivat säteillä kun hän sai taas puhua kirjoista.
"Äikässä on varmasti tullut käsky tutustua Austenin tuotantoon. Jos et tiedä siitä mitään, niin et oo lukenut läksyjäsi", Maddie yllättyi itsekin äkkinäisestä muutoksesta itsessään ja siitä, miten leikkisällä äänellä puhui. Kai mieluisa aihe vaan muutti oloa niin paljon.
"Oon lukenut Austenin kaikki kirjat, mutta tää on kyllä ehdoton lemppari. Tykkään mä Kasvattitytön tarinastakin hieman enemmän kuin muista, mutta ei sekään tätä voita", tytön kasvoilla oli edelleen hymy ja hän vaikutti olevan aivan eri ihminen kuin hetki sitten.
"Suosikkikirjoja mulla on kyllä muitakin, tykkään V.C. Andrewsin tuotannosta ja sitten tietty Harry Pottereista... Onhan niitä muitakin hyviä kirjailijoita paljon. Mä oon yrittänyt niitä vampyyrikirjojakin lukea, mutta ne on kyllä vähän tyhmiä. En ymmärrä miks kaikki hypettää niitä, luen paljon mieluummin realistisia kirjoja. Potterit vaan tekee poikkeuksen..." Madeline höpötti innoissaan, mutta havaihtui sitten siihen ettei Bradleytä varmastikaan kiinnostanut hänen kirjalöpötyksensä yhtään sen enempää kuin murheensakaan.
"Sori, oon koko ajan äänessä", Madeline sanoi hieman hämillään.

"Joo, jouduin. Mutta en koko summaa, rouva Stern selkeesti pitää musta", Maddie virnisti, hän tiesi kyllä kirjastonhoitajan ankaran maineen, rouva ei pitänyt kovinkaan monesta ihmisestä. Maddie kuitenkin vietti kirjastossa paljon aikaa, käyttäytyi siellä hyvin ja siististi, lainaili paljon kirjoja ja piti ne hyvässä kunnossa laina-aikana. Yhden erheen kirjastonhoitaja oli antanut anteeksi rehelliselle nörttitytölle.

”Voisithan sä ehdottaa sille, että menisitte vaikka yhdessä leffaan? Kyllä sillä varmaan siskolleen aikaa liikenee, vaikka sillä joku tyttö oliskin,” Bradley ehdotti. Hän ei sinällään osannut samaistua tilanteeseen, sillä hän ei ollut koskaan ollut veljiensä kanssa mitenkään järisyttävän läheinen. Toki he surffasivat yhdessä ja toisinaan Bradley ikävöi Jettiä, joka asui Sydneyssä, mutta onneksi Skype oli keksitty.

Iloinen virne kohosi pojan huulille, kun Madelinen mielialaan tuli niinkin radikaalimuutos parempaan. ”Oon toki kuullut. Meidän piti joskus tosiaan lukea sen kirja äikkää varten ja kyllä mä aloitinkin yhtä, mutta... Se ei vaan ollut ihan mun juttu,” hän kertoi, lisäten naurahduksen kera: ”Mun oli pakko huijata ja kattoo se leffana. Muistaakseni se oli Järki Ja Tunteet. Ainakin siinä näytteli Kate Winslet ja Alan Rickman.”

Bradley vaikeni kuuntelemaan Madelinen puhetulvaa, nyökkäillen aina sopiviin kohtiin. Andrews ei sanonut mitään, mutta Potterit olivat tuttuja. Ne jopa hän oli sekä lukenut kirjana että katsonut leffana. ”Mäkään en ymmärrä sitä hypetystä, tosin mä en ole edes yrittänyt lukea mitään vampyyrikirjoja,” hän hymähti. Madelinen pahoittelulle Bradley punoi vain päätään. ”Ei se haittaa. Kiva olla välillä seurassa, jossa joku puhuu yhtä paljon kuin mä,” Bradley vakuutteli.

”Sä oot siis onnekas,” poika sanoi ja vastasi tytön virnistykseen. Hän itse kuului niihin, joita kirjastonhoitaja mulkoili vähintäänkin epäluuloisesti, vaikka hän ei ollut koskaan riehunut kirjastossa tai tuhonnut mitään. Kai nainen uskoi ennaltaehkäisevään mulkoiluun. ”Mä en epäile nimittäin hetkeekään, etteikö se epäröisi mätkiä kurittomia oppilaita jollain Atlaksella päähän.”

"No joo, kai sitä vois yrittää", Maddie huokaisi. Ei Clark nyt ainakaan minnekään lähtisi, poika oli liian innoissaan tyttöystävästään. Mutta ehkä parin viikon sisään, kun uutuudenviehätys on mennyt ohitse.
"Onko sulla sisaruksia?" tyttö kysyi hymyillen. Ehkei hänen tarvitsisi enää jauhaa enempää veljestään, kysymyksellä siirrettiin keskustelunaihetta hieman muualle. Madelinesta ei tuntunut kovinkaan hyvältä vuodattaa aivan kaikkia ongelmiaan pojalle, ei ollut tämän syy, että hänellä oli vaikeaa. Bradleylla oli varmasti omiakin ongelmia ilman, että Maddie levitti omansa tämän ajateltaviksi.

"Itekki oon nähny kaikki filmatisoinnit näistä kirjoista, just toi järki ja tunteet on ihan hyvä. Mut kyllä mä leffoissaki puolustan tätä mun suosikkia", Maddie virnisti ja taputti kirjan kantta. Kirja oli hieman vanhan näköinen, siinä ei ollut paperikansia jotka olisivat piristäneet kirjan ulkoasua, vaan pelkät vanhat harmaat pahvikannet jotka olivat reunoistaan kuluneet.
"Vampyyrit on sinänsä ihan jees, Dracula on kiva. Mutta en tykkää ku kaikista kivoista vanhoista asioista tehään jotain muotijuttuja ja sitte kaikki muka tykkää niistä, ite ei sitten tunnukaan enää siltä että se ois niin mukavaa", Madeline nurisi, hänellä oli ollut montakin suosikkijuttua joista oli tehty koko kansan suosikkeja, innostus niihin oli sitä myöden lopahtanut.

"Haah, atlaksella päähän... Kerran näin kun rouva Stern suuttui jollekin pahisporukalle ja ajo ne pois täältä joku epämääränen kännykän muotonen härpäke kädessään. Epäilin että se oli lamautin", tyttö virnisti, hän oli todellakin nähnyt jonkun hieman kännykkää isomman muovilaatikon kirjastonhoitajalla kun tämä oli ajanut pahikset pois rettelöimästä. Mielikuvitus oli ehkä hieman siinä tilanteessa tytöllä laukannut, mutta mikseipä esine voinut ollakin joku sähkövarauksella varustettu pelotin.
"Musta yleensä tykkää aika moni opettaja ja muu koulun väki, mä oon tämmönen hiljanen ja kiltti. Tosin matikanopella on jotain mua vastaan, kai oon vaan niin huono matematiikassa", tyttö tiesi kyllä että heidän matematiikan opettajansa ei juuri tykännyt kenestäkään, mutta Maddiella oli kyky saada aikuiset pitämään itsestään. Harakkaan kyky ei ollut ainakaan vielä tepsinyt.

((Höm höm, anteeksi kun on kestänyt...))

”Kaks veljeä. Toinen niistä asuu Sydneyssä ja toinen vielä kotona,” Bradley kertoi, listäen virnistäen: ”Porukat on kyllä yrittäneet patistella Thomasia muuttamaan jo pois kotoa, mutta ei se pidä mitään kiirettä.” Toisaalta Bradley ymmärsi varsin hyvin veljeään; miksipä tämä olisi muuttanut pois kotoaan, kun sai siellä täyden ylläpidon ja saattoi käyttää oman palkkansa aivan miten lystäsi. Kolikolla oli kuitenkin toinenkin puolensa, ja Bradleytä hieman huolestutti miten vanhemmat suhtautuisivat siihen, kun kaikki lapset olisivat muuttaneet pois. Kunhan nämä eivät saisi mitään tyhjän pesän syndroomaa ja takertuisi häneen, olisi kaikki hyvin.

”Ehkä se johtuu siitä, että niistä joutuu sitten kuulemaan kaikista mahdollisista tuuteista,” poika sanoi ja kohautti sitten olkiaan. Hän ei fanittanut mitään elokuvaa, kirjaa tai ketään näyttelijää niin palavasti, että olisi joutunut kokemaan omakohtaisesti sen kun valtavirta hyökkäsi omanlempparin kimppuun. Siihen hän tosin osasi samaistua, kuinka kamalaa olisi, jos surffauksesta yllättäen tulisi muotia ja kaikki ihmiset hyökkäisivät lainelautoineen rannalle. Silloin saattaisi häneltäkin karata jo muutama kirosana.

Bradley katsoi silmät pyöreinä tyttöä, purskahtaen pian kuitenkin nauruun. ”Sen mäkin olisin halunnut nähdä,” hän hohotti, vaikkei ollut varma pilailiko toinen puhuessaan lamauttimesta. Pelkkä mielikuvakin oli jo sen verran huvittava, ettei siihen muuta tarvittu. ”Pystytkö sä nimeämään yhtään oppilasta, josta se pitäisi?” Bradley kysyi vinosti hymyillen. Se hänen oli myönnettävä Harakan kunniaksi, että tämä inhosi tasapuolisesti kaikkia oppilaita – niin no, paitsi niitä ehkä vielä hitusen enemmän, jotka eivät ymmärtäneet mitään matikasta.

Poika vilkaisi kelloaan ja sulloi kirjansa takaisin reppuun. Ei hän enää ehtisi kuin aloittaa tehtäviä, mutta aivan hyvin hän voisi tehdä ne kotonakin, tai turvautua kavereiden vastauksiin, jos itse alkaisi yllättäen kärsiä täysivaltaisesta laiskuudesta.