When you got nothing, you have nothing to lose

//Vapaa peli. Fernandan vaatetus onpi tällainen//

Aurinko paistoi jälleen kerran San Diegon taivaalla. Sama taivas se oli tietysti muuallakin, mutta ei kaikilla ollut yhtä hyvä onni sään kanssa. Monet, jotka toivoivat aurinkoa, olivat saaneet sinä päivänä sadetta ja sadetta toivoneet olivat puolestaan saaneet aurinkoa. Oli kaiketi niitäkin onnekkaita, joilla satoi ja paistoi samaan aikaan. Se oli Fernanda Perezin mielestä kaunista, etenkin jos sade oli hiljaista ja tasaista, eikä tuulesta ollut tietoakaan. Balboa Parkissa ei ainakaan ollut minkään laista tuulen poikasta, mikä oli oikeastaan todella ärsyttävää. Pieni tuulenpuuska silloin tällöin ei olisi ollut pahitteeksi, mutta ei aina voinut saada sitä mitä toivoi. Ainakaan Fernanda ei voinut. Hän kyllä tiesi muutaman, joille oli mahdollista saada melkein mitä vaan, rahalla. Tavis ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi sellaiset ihmiset eivät voineet käyttää rahojaan johonkin muuhun kuin itsensä hemmotteluun. Hän olisi keksinyt miljoonille parempaa käyttöä kuin vaatteiden ostelu, autot ja isot talot. Hän olisi lahjoittanut rahat köyhille. Niin olisi moni ihminen saanut mahdollisuuden parempaan elämään. Maailma oli liian epäreilu paikka.

Fernanda siis oli viettämässä tiistai-iltaa Balboa Parkissa, joka ei onneksi ollut kovin kaukana heidän kotoaan. Onnekasta se oli siksi, että tytöllä oli lyhyt matka päästä lähelle luontoa. San Diego oli hänenlaiselleen luonnonlapselle liian meluisa ja vilkas, ihan liian sivistynyt paikka. Hän olisi mieluummin asunut jossain korven keskellä. Ei, yksinäinen mökki jossain vuorella olisi ollut vielä parempi. Siellä hän olisi hoitanut paksuturkkisia lampaita tai vaikkapa alpakoita, elellyt omissa oloissaan ja nauttinut vapaudestaan. Se vasta olisi ollut elämää!
Nyt hänen piti kuitenkin tyytyä asumaan kotona. Ei hänellä olisi ollut rahaa lähteä omilleen, eikä hän ollut vielä niin viisas, että olisi tullut toimeen ilman muita ihmisiä. Ehkä jonain päivänä, kun hän kyllästyisi lopullisesti kaupunkielämään, hän häipyisi villimpien seutujen rauhaan. Vaikkapa takaisin Meksikoon?

Tyttö huokaisi ja jatkoi puuhaansa, joka oli niin yksinkertaista kuin istuminen selkä vasten suuren puun runkoa. Mitään sen erikoisempaa hän ei ollut puoleen tuntiin tehnyt, eikä se haitannut ollenkaan. Hänellä oli hauskaa, kun sai vain kuunnella lintujen laulua ja katsoa kuinka perhoset lentelivät kukasta kukkaan. Toisinaan oli vain pakko hiljentyä ajattelemaan maailman menoa ja oman elämän kulkua. Hänen elämässään ei mitään järisyttäviä asioita ollut vähään aikaan tapahtunut, eikä hän edes toivonut sellaista. Oli parempi, kun kaikki sujui tavalliseen tapaansa, eikä tarvinnut huolehtia muusta kuin koulusta, josta Fer ei aikonut ikinä stressaantua.
Vaikka Fernandalla oli kynä ja paperia laukussaan, hän ei ollut koskenut niihin lainkaan. Piirrettävää olisi ollut, samoin aiheita runoihin. Sillä hetkellä hän kuitenkin halusi mieluummin vain olla ja nauttia siitä rauhallisesta tunnelmasta, joka puiston uumenissa vallitsi. Hän oli niin leppoisalla tuulella, ettei olisi varmasti ärsyyntynyt, vaikka joku olisi heittänyt häntä kivellä. Tai no, ehkä hän oikeasti olisi suuttunut ededs vähän, mutta oli mukavaa ajatella, että voisi olla välittämättä siitä mitä ympärillä tapahtui.

// kamppeet + ne aurinkolasit. ihan vitjan random idea ja venähtikin hitusen.... :---D

Lucas Romero potkaisi lisää vauhtia lautaansa ja tasapainoili sen päällä viilettäessään katua pitkin. Ohi mennessään hän onnistui tönäisemään muutamaa ihmistä, sai osakseen murhaavia katseita ja huutoja peräänsä, jotka kehottivat Lucasta katsomaan, minne hän oikein ajeli tuolla sekopäälaitteellaan. Ihmiset eivät koskaan ymmärtäneet skeittilautojen hienoutta ja sitä, miten kätevästi sillä pääsi paikasta toiseen verrattuna autoihin, jotka olivat kovin kömpelöitä. Kävely oli hidasta ja skeittaus oli pyöräilyäkin kätevämpää. Mutta Romeropa olikin jo tottunut siihen, ettei hänen harrastuksensa (tai elämän tapansa, miten vain) saanut arvostusta, joten espanjalaispoika ei jaksanut enää välittää.

Harmaa huppari ei keveydestään huolimatta ollut paras asuvalinta tälle päivälle – tuulta ei ollut nimeksikään ja aurinko paistoi senkin edestä. Hupparin alla oleva valkea t-paita tuntui liimautuvan ihoon epämukavasti. Skeitatessa sentään kävi jonkin moinen vire, jos otti tarpeeksi kovat vauhdit, mutta heti, kun jäi hetkeksikään paikalleen, kuumuus kävi päälle välittömästi.
Nuorukainen hyppäsi lautansa päältä, kun hiekka alkoi eikä skeittaamaan enää pystynyt. Lauta napattiin kainaloon ja kulkua jatkettiin Balboa Parkin ydintä kohti. Lucas oli luvannut nähdä ystävänsä siellä ja siirtyä siitä sitten jonnekin parkkiin skeittaamaan tai tekemään jotain muuta, mitä nyt sattuikaan olemaan mielessä.

Harmaan capin alta sojotti muutamia kasvaneita, pienesti kiharalle taipuvia hiuksia, joita jätkä joutui sukimaan ruskeiden silmiensä tieltä jatkuvasti. Pitäisi varmaan lyhentää vähän hiuksia...
Lopulta Lucas näki jo kolmen kaverinsa hengailevan yhden puistonpenkin luona, jonne poika itsekin kulkunsa suuntasi.
"Kato moro Lucas!" ruskeahiuksinen Scott huikkasi ja virnisti kaverilleen. Lucas heilautti kättään vastaten tervehdykseen.
"Mitä jätkät?" poika kysäisi laskiessaan lautansa maahan ja rojahtaessaan penkille, kohentaen mustien peililinssisten aurinkolasien asentoa nenällään.
"Aateltiin tehdä jotain muuta kun skeitata tänään... On ihan helvetin kuuma ja mieti nyt parkkiakin, se on niin suojassa, että vittu siellä ei tuulis, vaikka ydinpommin räjäyttäis vieressä. Ja se betoni kuumuu ihan älynä", penkin selkänojalla istuva West sanoi ja painoi capin syvemmälle päähänsä.
"Jep... Mut miten jätkät ois muutama erä?" Scott naurahti ja sai viekkaan katseen vieressään istuvalta Oscarilta.
"Ai Kehtaatko?"
"Jep."
"No oon mukana!" Oscar sanoi ja nojasi taaksepäin ristien kädet niskansa taakse. "Ei ollakaan pitkään aikaan pelattu."
"Mukana joo", Westkin tokaisi ja haukotteli makeasti, "vois kyllä mennä nukkumaankin, väsyttää ihan saatanasti."
"Et todellakaan oo menossa minnekään nukkumaan idiootti. Romero, ootko mukana?"
Lucas pudisteli päätään toivottomille kavereilleen ja virnisti sitten.
"Totta helvetissä."

Kehtaatko oli heidän skeittariporukkansa keksimä ääliömäinen peli, jossa kysymys oli yksinkertaisesti erittäin typerien juttujen toteuttamisesta. Milloin piti kiivetä vain bokserit päällä katupylvääseen, milloin käydä pyytämässä kahvilan karuinta akkaa treffeille, milloin esittää homoa ja lähteä iskemään miehiä... Ideat olivat toinen toistaan vajaampia ja vain taivas oli rajana. Ainut sääntö oli, että mitään, missä joku saattaisi vahingoittua, ei saanut käskeä tekemään.
Rangaistukset liittyivät yleensä siihen, kuka tarjoaisi seuraavan kerran kebabit tai perjantain juomat. Yleensä laskut tulivat niin kalliiksi, että tyhjätaskuilla pojanklopeilla ei ollut varaa tehdä niitä, joten typerimmätkin ideat toteutettiin. Ja vaikka ei olisi rahastakaan ollut kyse, muu porukka kyllä jaksoi muistuttaa, miten nössö joku oli ollut, kun ei nyt sitten ollutkaan uinut siinä keskellä kaupunkia olevassa suihkulähteessä alasti.

"Okei", Scott tokaisi ja virnisti pahaenteisesti, "Romero lähtee ton tytön juttusille." Ruskeahiuksinen, lihaksikas skeittaripoika nyökäytti päätään kohti ruskeahiuksista tyttöä, joka istui puiston nurmikolla puunrunkoon nojaillen.
"Kiipeet tohon puuhun ja hyppäät siitä suoraan sen syliin." Lucaksen ilme muuttui epäileväksi. "Okei okei, ei ihan syliin, mut siihen ihan viereen", Scott korjasi virnistäen.
Lucas ei ikinä ollut pitänyt tämän tyylisistä tehtävistä, missä piti olla jonkun ihmisen kanssa tekemisissä. Mieluummin hän olisi mennyt uimaan sinne pirun suihkulähteeseen... Romero vilkaisi kauempana istuvaan tyttöön ja jykevään puuhun, johon tuo nojaili. Hän harkitsi jo kieltäytymistä, kun West aukaisi suunsa ja pisti päivän panokset peliin.
"Ja se, joka lusmuaa eikä kehtaa, joutuu hommaamaan ens perjantain bilepaikan, kustantamaan koko porukan juomat ja hoitamaan pitsatarjoilun."
"Ja hommaamaan pari nättiä likkaa sinne", Oscar lisäsi ja myhäili. Lucaksella ei äkkiä ollutkaan halua kieltäytyä tehtävästä, joten poika nousi pystyyn ja lähti kiertämään puun taakse niin, ettei kohdehenkilö näkisi häntä. Kaikkeen sitä pitikin mennä suostumaan...

Oli varmaan koominen näky, kun espanjalaispoika hiippaili puun vastakkaisesta suunnasta lähemmäs tyttöä. Lucaksen onneksi kyseessä ei ollut mikään riukupuu... Ja harhautuskin oltiin toteutettu. West, Oscar ja Scott kävelivät pitkin nurmikkoa laulaen varsin kovaäänisesti ja epävireisesti Eminemin tuoreinta hittiä esitellen varsin... hm, mielenkiintoisia tanssiliikkeitä samaan aikaan. Sen nyt luulisi kääntävän kenen tahansa huomion itseensä.
Sillä aikaa, kun poika kolmikko möykkäsi menemään minkä kerkesi, Lucas nappasi puun alimmasta oksasta kiinni ja kiepsautti itsensä kevyesti sille, kiertäen oksat niin, että oli jotakuinkin sen tuiki tuntemattoman tytön alapuolella. Helppo homma Lucakselle, joka tykkäsi muutenkin temppuilusta. Alimmat oksat olivat kuitenkin arvioitua kapeampia, joten Lucas joutui varomaa, ettei tipahtaisi ennen aikojaan.
Scottin, Oscarin ja Westin äänetkin hiljenivät ja juuri, kun Lucas oli asettamassa jalkansa parempaan asentoon, kapea oksa petti nuorukaisen painon alla ja Lucas tipahti iskien selkänsä alimpaan oksaan ja tömähtäen sitten tytön jalkojen viereen maahan, vaikka ideana oli alun perin tehdä tasainen laskeutuminen ja pelkästään yllättää tyttö. Tämä oli kaukana siitä.

"Ai saatana", oli ainoa, mitä jätkä pystyi ähkäisemään, sillä tipahdus oli iskenyt keuhkotkin tyhjiksi.

Fernanda jatkoi edelleen istumistaan, mikä varmasti saattoi näyttää ties kuinka hölmöltä ohitse kävelevien ihmisten silmissä. Siitä tyttö kuitenkin vähät välitti. Hän aikoi istua siinä niin kauan kuin itse halusi ja lähtisi sitten kotiin tai mihin nyt ikinä tekisi mieli. Hän saattaisi lähteä rannalle tai mennä johonkin mukavaan paikkaan juomaan kupillisen teetä. Todennäköisintä oli kuitenkin se, että hän päätyisi johonkin kirjoittamaan tai piirtämään. Nyt hän kuitenkin olisi puistossa vielä jonkin aikaa, siellä puun varjossa kun oli viileämpää kuin monessa muussa paikassa. Ehkä, jos hän istuisi tarpeeksi kauan, hän saattaisi nähdä jotain uutta ja ihmeellistä, luonto kun oli yllätyksiä täynnä, varmasti myös San Diegossa. Mistä sitä tiesi, jos joku pikkuinen lintu vaikkapa rohkaistuisi tulemaan ihan lähelle? Epätodennäköistä se tietenkin oli, mutta ei kuitenkaan mahdotonta.
Meksikolaistytön ajatukset keskeytyivät, kiitos häiritsevän laulun, jota kantautui hänen korviinsa. Fernandan oli pakko kääntyä katsomaan kuka uskalsi sillä tavalla metelöidä puistossa, jossa toiset halusivat olla kaikessa rauhassa. Lähettyvillä ei näkynyt edes äkäisiä mummoja, jotka olisivat saaneet poikakolmikon hiljennettyä. Fernanda ei viitsinyt nousta mukavalta paikaltaan ja marssia valittamaan metelistä. Huutamisesta ei olisi ollut mitään iloa, sillä pojat pitivät niin kovaa ääntä, etteivät varmasti olisi kuulleet mitään.
Oli oikeastaan todella huvittava näky, kun pojat tanssivat mennessään. Ilmeisesti näillä oli hauskaa, ainakin liikkeistä päätellen. Mikähän ihme heitäkin oikein vaivasi, kun keskellä päivää harrastivat tuollaista pelleilyä. Ehkä kolmikko oli nauttinut jotain vettä väkevämpää? Kauaa Fer ei jaksanut poikien perään tuijotella. Maassa hänen edessään oli jotain mielenkiintoisempaa: pieni ötökkä, joka kiipeili ruohikossa. Sitä tyttö sitten tuijotti kaikessa rauhassa tajuamatta ollenkaan, että puussa kiipeili joku.

Samassa kuului epäilyttävästi oksan katkeamista muistuttava ääni jostain Fernandan yläpuolelta. Tyttö ei ehtinyt kääntää katsettaan oksistoa kohti, sillä joku pudota mätkähti alas puusta sellaisella rytinällä, että se sai nuoren neidin säikähtämään erittäin pahanpäiväisesti. Hän oli vähällä tulla liiskatuksi, eikä edes tajunnut siirtyä kauemmas. Fernanda lähes hyppäsi ilmaan, sydän alkoi hakata säikähdyksen ansiosta normaalia kovempaa tahtia ja suusta pääsi karkaamaan joukko espanjankielisiä kirosanoja ja kauhisteluja.
Sitten tyttö tuijotti silmää räpäyttämättä puusta pudonnutta nuorukaista, joka varmasti oli satuttanut itsensä.
"Onko ihan pakko tolla lailla säikytellä viattomia ihmisiä?" tyttö sai viimein suunsa avattua, mutta sanat olivat vähemmän ystävällisen kuuloisia kuin oli tarkoitus. Minkä hän sille mahtoi, että oli tosissaan säikähtänyt? Kesti hetken ennen kuin hän tajusi että toinen oli oikeasti satuttanut itsensä. Siinä vaiheessa suuttumus hälveni sen verran, että hän onnistui tuntemaan myötätuntoa toisen puolesta.
"Kävikö pahasti?" Fernanda kysyi ja tuijotti edelleen toista. "Tarviiko soittaa ambulanssi?"
Fer ei halunnut soittaa paikalle apua, mutta tottakai hän tekisi sen jos olisi tarvetta. Toivottavasti poika kuitenkin oli sen verran hyvässä kunnossa, ettei mitään puheluita tarvitsisi tehdä.

Ensimmäinen asia, minkä Lucas kuuli oman kiroamisensa lisäksi, olivat vierestä kuuluva ääni, joka toisti Romeron esittämät kirosanat – espanjaksi tosin. Mitä hittoa, oliko se tyttö espanjalainen tai jotain?
Skeittari painoi silmänsä kiinni eikä aukaissut niitä, vaikka kuulikin sättivän äänen vieressään tivaavan, miksi hän säikytteli viattomia ihmisiä puolikuoliaaksi. Saatanan jätkät, hän tappaisi ne tämän johdosta... Kaikkeen sitä pitikin pienen ihmisen suostua. Lucas vannoi mielessään, että tämä olisi viimeinen kerta, kun hän ottaisi osaa jätkäporukan helvetin typeriin pelleilyihin.

"Ambulanssi?" Lucas toisti kysymyksen uudestaan.
"Tuskinpa, kyllä mä ihan hengissä olen", nuorukainen sanoi, joskin aavistuksen pihisevällä äänellä. Muutaman kerran Lucas veti syvään henkeä, hieman pisteli, mutta ainakin happi kulki ja kun skeittari lopulta kömpi istuvaan asentoon, ei mihinkään paikkaan sattunut mitenkään erikoisen paljoa. Normipäivä, muutama mustelma, kolhu ja sen sellaista, mutta ei murtuneita luita tai verta vuotavia haavoja, ainakaan Lucas itse ei sellaisia rekisteröinyt. Hetken aikaa poika tunnusteli vielä varovaisesti oloaan, ennen kuin lopulta pudotti päässään olleet aurinkolasit silmiltään ja tuijotti vieressään olevaa tyttöä hymyillen pahoittelevasti.

"Perdón", Romero pahoitteli espanjaksi ja puisteli hieman päätään. Niska päästi pienen naksahduksen, mutta ainakin hänen päänsä oli vielä paikallaan, eikä ollut vierinyt alamäkeen.
"Sä puhut espanjaa?" Lucas tiedusteli sitten englanniksi ja kohotti kysyvästi kulmaansa. Skeittari nosti lippistään ja haroi tummanruskeita, hieman ylipitkiksi venähtäneitä hiuksiaan, ennen kuin painoi hatun takaisin päähänsä.
"Sori oikeesti tosta, ei ollu tarkotus aiheuttaa mitään sydäriä tai mitään. Kai sä oot ihan ok?" Lucas kysyi ja vilkuili tyttöä päästä varpaisiin – ei toinen ainakaan vaikuttanut mitenkään ulkoisesti vahingoittuneelta, Lucas kai se tässä enemmän oli se, joka kaipasi sairaalahoitoa, ei tummatukka. Paitsi siinä tapauksessa, että nuorukainen oli onnistunut aiheuttamaan toiselle vakavia henkisiä ongelmia ja elinikäisiä traumoja ramboilullaan... Toivottavasti ei sentään. Tämän oli pitänyt olla hauskaa, mutta Romeroa ei naurattanut; sen lisäksi, että hänen selkäänsä kivisti, tyttökään ei näyttänyt järin huvittuneelta. Taisi olla vihainen siitä, että Lucas oli häirinnyt tuon rauhaa, sen verran keskittyneeltä toinen oli näyttänyt istuskellessaan puun katveessa, ennen kuin hän oli mennyt mellastamaan omiaan. Kaikista fiksuinta olisi varmaan loikkia äkkiä takavasemmalle, mutta kun Lucas yritti nousta pystyyn, maailma uhkasi heittää kuperkeikkaa, joten poika totesi turvallisemmaksi pysytellä hetki ihan maan tasalla nurmikolla, joten hän laskeutui takaisin istumaan. Sen lisäksi, että hän ei ollut kykenevä nousemaan pystyyn, ei hän olisi varmaan lähtenytkään muualle - tuntematon tyttö oli onnistunut espanjan kielisillä kirosanoillaan herättämään Lucaksen kiinnostuksen. Hän puhui espanjaa useimmiten perheensä kanssa, Cassidynkin, mutta englantia hän useimmiten käytti. Espanja oli Lucaksen henkilökohtaisen mielipiteen mukaan paljon miellyttävämpi, joten olisi virkistävää, jos toinenkin puhuisi sitä.

Fernanda oli edelleen huolestunut puusta pudonneesta miehenalusta. Se, että toinen kykeni puhumaan, oli ainakin hyvä merkki. Ehkä tuo oli sitten sen verran kunnossa, ettei tarvinnut lääkärin hoitoa? Ainakaan tuo ei valittanut ja huutanut tuskissaan, mikä olisi saanut Ferinkin tavallista hysteerisemmäksi. Ambulanssia siis ei tarvittu ja parempi niin.
"Se on hyvä," tyttö sanoi ja alkoi itsekin rauhoittua. Kun ei pojalla kerran ollut mitään suurempaa kipua ja tuskaa, niin ei kai hänenkään tarvinnut tästä olla niin huolestunut? Oikeastaan hän olisi voinut olla huolissaan itsestään. Poikahan olisi voinut pudota hänen päälleen ja siinä tapauksessa häneltä olisi voinut mennä vaikkapa luita poikki. Mutta niin ei kaikeksi onneksi ollut käynyt, vaan hän oli selvinnyt pelkällä säikähdyksellä.

Sen verran hämmentynyt Fernanda kuitenkin vielä oli, ettei älynnyt vastata pojan kysymykseen espanjasta. Vasta sitten, kun toinen kysyi hänen vointiaan, niin hän älysi sanoa jotakin.
"Oon mä ihan kunnossa. Mitä nyt sydän vieläkin pamppailee säikähdyksestä," Fernanda sanoi. "Ja juu, puhun espanjaa, se on mun äidinkieli. Säkin ilmeisesti puhut espanjaa?"
Olihan Fernanda kuullut toisen espanjaksi lausutut pahoittelut, eikä ääntämisessä tosiaankaan ollut mitään moittimista. Oikeastaan poika taisi olla espanjalainen. Tai ainakin siltä tuo näytti kun tajusi katsoa.

"Mä olen kotoisin Meksikosta, siksi puhun espanjaa. Osaan sitä paremmin kuin englantia," tyttö selitti. Sen myös varmasti kuuli hänen puheestaan, jossa espanjalaisaksentti kuului selkeästi. Hän oli asunut Amerikassa vasta kolme vuotta, eikä ollut sitä ennen ollut hyvä englannin kielessä. Hän oli oikeastaan ollut luokkansa huonoimpia. Nyt hän sentään oli oppinut jo vaikka mitä, mistä sieti olla ylpeä.
"Mutta hei. Ootko ihan varma että oot kunnossa?" Fernanda päätti vielä varmistaa. "Tuo putoaminen nimittäin näytti aika pahalta. Ja jos saan kysyä, niin mitä ihmettä sä ylipäätään teit tuolla puussa? Olitko sä siellä koko sen ajan kun istuin tuossa? Koska en ainakaan huomannut että sinne olisi kukaan kiivennyt."
Mikäli poika tosiaan oli ollut puussa koko ajan, niin mitä ihmettä tuo oli siellä tehnyt? Vakoillut kenties häntä? Se oli totisesti pelottava ajatus. Poika ei kuitenkaan näyttänyt miltään tirkistelijältä, mutta saattoihan ulkonäkö kuitenkin pettää.

"Noh, mä olen kotoisin Espanjasta", Lucas totesi olkiaan kohauttaen ja virnisti, "joten kyllähän tuo äidinkieli ihan sujuvasti luonnistuu."
Meksiko... Siellä poika ei ollutkaan koskaan käynyt, joten kun äiti seuraavan kerran kyselisi perheloman matkakohdetoivomuksia, hän ehdottaisi päämääräksi Meksikoa, se voisi olla mielenkiintoinen maa. Tosin, perhelomat alkoivat tätä nykyä olla kovin harvassa, he kävivät perheen kesken korkeintaan Espanjassa tapaamassa sukulaisia ja sen sellaista, ja silloinkin Eltonit olivat useimmiten mukana.
"Meksiko on mielenkiintonen", jätkä tokaisi sitten ja nyökäytti päätään, kun tyttö totesi olevansa kunnossa. Hyvä niin, se siitä olisi vielä puuttunutkin, että Lucas olisi toimillaan aiheuttanut jotakin vakaviakin vammoja toiselle. Jos hän todella olisi pudonnut tytön päälle, olisi tuolla varmasti mustelmien lisäksi vähintään yksi murtunut luu, eikä nuorukainen todellakaan toivonut sellaista kenellekään, ei varsinkaan täysin tuntemattomille ihmisille, jotka joutuivat kärsimään hänen ja hänen typerien kavereiden typeristä peleistä ja niiden seuraamuksista.

Romero naurahti tytön kysymyksille hänen voinnistaan ja heilautti kättään torjuvasti.
"Joo joo, kunnossa ollaan", poika varmisti ja hymyili, "ehkä saan mustelman tai jotain, mutta en mä siihen kuole. Et joudu kaivamaan mulle mitään hautapaikkaa", Lucas jatkoi vitsaillen kevyesti vaihtaen kieltä sujuvasti englannista espanjaan. Jos tyttö kerta ymmärsi, oli kotimaan kielellä paljon mukavampaa puhua.
Hymy kuitenkin hyytyi, kun tyttö kyseli, mitä hittoa hän ylipäätään oli puussa tehnyt. Niinpä niin... Ei Romero voisi sanoa, että se oli hänen ja hänen kaveriensa typerä peli, ja hän oli saanut tehtäväkseen loikata tuon syliin, tyttöhän varmaan pitäisi häntä pähkähulluna ja toimittaisi sillä sekunnilla pehmustettuun, pyöreään huoneeseen.
"Öh... No siis, mä bongailin vaan lintuja", Lucas heitti pokerinaamalla ja viittasi puuhun. "Tiedäthän sä, tutkin, että onko tän puiston puut hyviä pesimiseen ja silleen." Kaikkea sitä, jätkät nauraisivat itsensä kuoliaaksi, jos vain kuulisivat, millaista paskaa Romero suolsi juuri suustaan.

"Mitäs sä täällä teet? En mä huomannu, että joku istuskelee tässä alla", Lucas heitti vastakysymyksen ja yritti näin ovelasti johdatella puheenaiheen pois itsestään ja siitä, mitä helvettiä hän oli puussa tekemässä. Hän ei halunnut saada hullun leimaa otsaansa – tosin näiden puheiden jälkeen hän varmaan saisi sen muutenkin...
Skeittari kohotti katseensa takaisin tyttöön ja virnisti tälle varovasti.

Vai oli poika Espanjasta? Se kuulosti oikein mukavalta. Vaikka San Diegossa asui melko lailla espanjaa puhuvia ihmisiä, ei heihin kuitenkaan ihan joka päivä törmännyt. Tai no, törmäsi jos nyt ihan tarkkoja oltiin, ainakin oman perheensä jäseniin. Kotonaan Fernanda puhui aina espanjaa, paitsi silloin kun Kate oli paikalla. Joskus, ihan vain kiusallaan, Fer saattoi puhua muka vahingossa naiselle espanjaa. Hän tiesi, ettei isä pitänyt siitä ja siksi ei tehnytkään sitä ihan joka kerta kun halusi. Jos isä aikoi ihan tosissaan mennä uusiin naimisiin, niin kai tälle piti se ilo sitten suoda vaikkei hän siitä pitänytkään. Toisin kuin isoäiti, Fernanda oli päättänyt hyväksyä asian jos se tekisi isän onnelliseksi. Isoäiti jaksoi aina motkottaa asiasta ja oli suoranainen ihme, että Kate sieti tilannetta niinkin hyvin, että oli jo kyennyt asumaan samassa talossa monen kuukauden ajan.
"Onhan se, paljon mielenkiintoisempi kuin San Diego. Mutta niin on Espanjakin, vaikken olekaan siellä koskaan käynyt. Ainakin sen perusteella mitä olen kuullut niin se on hieno paikka," Fernanda totesi. Ehkä pitäisikin joskus käydä Espanjassa? Voisi olla ihan avartava kokemus käydä silläkin suunnalla. Yleensä heidän reissunsa suuntautuivat kuitenkin jonnekin lähemmäs. Eivät he olleet niin rikkaita, että saattoivat lähteä kunnon matkoille ihan milloin halusivat.

"No se on hyvä. En varmaan osaisi kaivaa kovin hyvää hautaa," tyttö vastasi, puhellen hänkin espanjaa. Oli oikeastaan ihan kiva, kun sai puhua vieraan ihmisen kanssa omaa äidinkieltään. Juttu luisti paljon helpommin. Kyllä hän osasi puhua englantia, mutta tottakai oma äidinkieli oli se, jolla oli helpompaa kommunikoida.
Kun poika kertoi olleensa puussa bongailemassa lintuja, Fernandan kiinnostus heräsi. Hän kun piti niin kovin paljon eläimistä ja luonnosta ylipäätään, niin tottakai hän tunsi enemmän uteliaisuutta kuin olisi tuntenut ihan ketä tahansa puussa kiipeilijää kohtaan.
"Ai jaa," hän sanoi. "Sehän kuulostaa jännältä. Oliko tuo puu sopiva linnuille? Ainakin olin kuulevinani jonkun linnun ääntä sieltä. Ehkä sillä sitten on pesä siellä."
Fernanda ei tajunnut, että poika oli keksinyt vain jonkin hätävalheen. Niinpä hän nieli tuon selityksen, eikä lainkaan epäillyt, että poika olisi ollut siellä tekemässä jotain ihan muuta.
"Mä olin nimenomaan istumassa," Fernanda vastasi. "Enkä tehnyt mitään sen kummempaa. Kunhan vaan mietin kaikenlaista. Täällä on vaan jotenkin tosi mukava olla tekemättä yhtään mitään. Se virkistää mieltä ja sitä rataa."

Lucas nyökäytti päätään tytön sanoille Espanjan mielenkiintoisuudesta ja San Diegon mielenkiinnottomuudesta. Skeittarilla ei ollut mitään uutta kotikaupunkiaan vastaan, mutta toisinaan hän silti kaipasi takaisin Madridiin, kaupungin kaikkia tuttuja ja tuntemattomampiakin katuja, sinne jääneitä ystäviä ja siellä asuvia sukulaisia, koko paikkaa itsessään.
"Onhan se hieno paikka", nuorukainen vahvisti sukien ruskeita, aavistuksen kiharalle kääntyviä hiuksiaan, "kannattaa käydä, jos joskus on mahdollisuus." Lomakohteenakin Lucas pystyi suosittelemaan kotimaataan, ja hän mieluusti sitä suosittelikin. Jos pojalta kysyttiin, hänen mielestään kaikkien pitäisi joskus käydä Espanjassa.

Oli mukavaa puhua vaihteeksi espanjaa, vaikka hän kotona puhuikin sitä jatkuvasti, toisinaan myös Cassidyn ja tuon perheen kanssa. Puhelimessa myös sukulaistensa kanssa, mutta kavereidensa seurassa hän käytti jatkuvasti englantia, samoin koulussa, joten jonkun itselle hieman vieraamman ihmisen kanssa espanjaksi puhuminen oli mukavaa vaihtelua.
Sen sijaan mukavaa ei ollut se, että tyttö jatkoi siitä pirun lintuaiheesta. Mitä hittoa hän oikein selvittäisi? Kiskoisi vain hatusta jotakin idioottimaista? Luultavasti, olihan tuo lintujen bongailu –tekosyy äskenkin mennyt läpi. Toinen pitäisi Lucasta luultavasti täysin kahelina... Tosin, nyt kun jätkä tarkemmin katsoi, tyttö näytti jotenkin kiinnostuneelta, ehkä vähän innostuneeltakin. Ei kai tuo nyt vain ollut joku pirun puuhalailija hippi, joka tiesi kaikkien San Diegossa asuvien lintulajien värit, tunnusomaiset piirteet ja osasi erottaa sirkutuksenkin perusteella, mikä laji oli kyseessä? Lucaksesta ne kaikki kuulostivat samalta.
"Öh, joo, ihan kelvollinen", jätkä tokaisi ja nyökäytti sanojensa vahvuudeksi päätään, ikään kuin oikeasti tietäisi, mistä oli puhumassa. Lucas ei ollut mikään luonnontieteilijä, hyvä kun erotti joutsenen sorsasta. Kaikkeen sitä päätyikin muiden yllyttämänä...

Sen sijaan, että Lucas olisi enää jatkanut tästä lintuaiheesta, poika keskitti huomionsa tyttöön ja tuon vastaukseen siitä, että oli vain istuskelemassa ja mietiskelemässä.
"Joo, tää puisto on tosi rauhallinen paikka, aika sopiva mietiskelyyn", skeittari sanoi ja tajusi samassa kuulostavansa jonkin sortin buddhalta, aivan siltä, kuin hän istuisi täällä päivät pitkät meditoimassa ja yrittäisi opetella levitoimaan. Lucaksen olisi tehnyt mieli läimäyttää itseään.
"Tai no, emmä oikeen tiedä, mä en yleensä jaksa olla paikallani kovin pitkään", nuorukainen korjasi nopeasti ja naurahti sanojensa perään.
"Mut jos harrastaisin jotain syvällisempääkin filosofista pohdiskelua, toteuttaisin sen varmaan täällä", jätkä jatkoi ja kiskoi samalla muutaman ruohonkorren maasta yrittäen peittää vaivautuneisuutensa siihen, typeriin naurahduksiin ja epäselvään selitykseen.
"Ai joo, oonpa epäkohtelias. Mä oon Lucas", poika esitteli itsensä ja soi tytölle nopean hymyn. Oli hieman hassua katsella toista ylöspäin, kun itse edelleen istui ruohonjuuritasolla, mutta ei se liiemmin Lucasta vaivannut. Toinen varmaan halusi hänestä nopeasti eroon, eikä Lucas yhtään kyseenalaistanut, miksi. Hän kai olisi itse kadonnut takavasemmalle jo aika päiviä sitten.

"Niin, nimenomaan jos tulee mahdollisuus," Fernanda huokaisi. Oikeastaan oli melko epätodennäköistä, että he olisivat lähteneet lähiaikoina yhtään mihinkään reissuun. Eivät edes Meksikoon. Isä käyttäisi rahansa varmasti häihin, joiden ajankohdasta ei vielä ollut mitään tietoa. Sellaiset kuitenkin oli tulossa, ellei isä tai Kate jostain syystä muuttaisi mieltään. Fernanda odotti kauhulla sitä päivää, kun Kate ilmestyisi hänen luokseen ja pyytäisi häntä morsiusneidokseen. Niin saattaisi hyvin käydä, ellei Katella sitten ollut piilossa joitain muita siihen rooliin sopivia henkilöitä. Olihan tuolla tietenkin ystäviä, mutta Kate oli sen tyyppinen nainen, joka ei varmasti jättäisi tulevan miehensä perheenjäseniä huomiotta suunnitelmia laatiessaan.
Häitä ei kuitenkaan jaksettu miettiä kauaa. Oli inhottavaa ajatella, että joku toinen nainen yritti ryöstää äidin paikan. Fer ei aikonut koskaan opetella sanomaan Katea äidiksi, sillä tuo ei sellainen ollut. Hänelle nainen olisi vain Kate, ei mikään muu.

"No se on kiva," Fernanda tokaisi, kun poika kertoi puun kelpaavan lintujen pesäpaikaksi. Ehkä siellä sitten tosiaan asui lintuja. Varmasti linnut viihtyivät melkein missä tahansa puussa, joka vain olisi tarpeeksi suojaisa. Ilmeisesti kyseinen puu oli sellainen. Ei Fer kuitenkaan tiennyt linnuista ja muistakaan eläimistä sen vertaa, että olisi voinut sanoa millaisessa paikassa ne viihtyivät. Ilmeisesti puussakiipeilijä tiesi asiasta paljon enemmän kuin hän.
Meksikolaistyttö päätti kuitenkin olla kyselemättä enempää lintujen pesäpaikoista, sillä ei aihe häntä niin paljoa edes kiinnostanut. Luonnossa häntä kiinnosti lähinnä siellä oleminen, ei sen perusteellinen tutkiminen. Eikä luontoa edes voinut kukaan koskaan täysin ymmärtää, jollei puhunut eläinten kieltä. Niin Fernanda uskoi, vaikka varmasti moni luuli hänestä ihan muuta. Hän kuitenkin vietti paljon aikaa ulkona, useimmiten juuri metsissä ja rannoilla, joissa olo tuntui paljon vapaammalta.

"Niin. Tää on kyllä yksi tän kaupungin rauhallisimmista paikoista. Ehkä mä juuri siksi viihdynkin täällä niin hyvin," Fernanda selitti. Meren ranta oli toinen paikka, jossa hän mielellään oleili. Ei tietenkään missään uimarannalla, vaan syrjäisemmissä poukamissa, joissa sai olla omissa oloissaan.
Vaikka oma seura oli yleensä parasta, niin ei hän karttanut muiden ihmisten seuraa. Isossa porukassa liikkuminen oli sekin toisinaan ihan virkistävää. Hauskaa se ainakin oli, yleensä. Joskus taas muiden seura oli niin rasittavaa, että koko päivä saattoi mennä sen takia pilalle.
"Mä olen Fernanda," tyttö esitteli itsensä. "Hauska tutustua, Lucas. Satuitko muuten huomaamaan ne yhdet pojat jotka tuosta meni ohi vähän aikaa sitten? Niillä oli tosi mielenkiintoisia tanssiliikkeitä. Mietin vaan, että niiden lauluko sai sut sieltä putoamaan."

Lucas kohotti kulmaansa tytön huokaisten sanotuille sanoille, mutta ei kysellyt sen enempää, vaikka mieli osaltaan olisi tehnytkin. Tuskin toinen haluaisi hänelle alkaa avautumaan mistään elämänsä syvällisistä seikoista, hänhän oli hitto soikoon juuri tipahtanut puusta tyttöparan syliin! Kunhan Romero keplottelisi itsensä pois tästä tilanteesta, hän kertoisi kavereilleen, mitä mieltä oli heistä ja heidän helvetin typeristä ideoistaan.

Siitä espanjalaispoika sentään osasi olla kiitollinen, ettei toinen enää jatkanut kyselemistä niistä pirun linnuista. Lucas oli seurannut alaluokkien biologian ja maantiedon tunneilla sen verran, että erotti sorsan haukasta, mutta luultavasti hän ei olisi osannut edes luetella kymmentä eri lintulajia, puhumattakaan siitä, että poika olisi tiennyt niiden pesimäpuista höykäsen pöläystä. Lucas todella toivoi, että tyttö unohtaisi tämän hänen lintubongarin roolinsa tyystin. Jos he sattuisivat joskus vaikka törmäämään, olisi tavattoman noloa, että toinen alkaisi kysellä jotakin Balboa Parkin puiden sopivuudesta lintujen pesimäpuiksi. Kaikkea kanssa.

No, sen Lucas pystyi allekirjoittamaan, että puisto oli yksi kaupungin rauhallisimmista paikoista. Siitä nyt ei ollut epäilystäkään – muualla kulki autoja, pyöriä, ihmisiä, kaikkialla oli joku ja missään ei saanut olla rauhassa, puhumattakaan siitä, että ympärillä olisi ollut hetkeäkään hiljaista. Jos näköpiirissä ei ollut ketään, vähintään joku kadun mainostauluista rallatteli itsekseen jotakin typerää veisua, joka mainosti suklaata, jolla laihdut kahdessa päivässä kymmenen kiloa. Silloin tällöin Romero piti ihmiskuntaa äärimmäisen typeränä, jos joku todella uskoi moiseen potaskaan.
Toinen esitteli itsensä Fernandaksi, johon Lucas vastasi nyökkäykselle.
"Kiva nimi. Ja joo, kiva tutustua", skeittari ehti vastata, ennen kuin tummatukka kävi kyselemään siitä hoilaavasta poikajengistä, jonka kaikki osapuolet sattumoisin olivat Lucaksen kavereita. Nuorukainen tunsi, kuinka puna levisi pikkuhiljaa ylöspäin pitkin hänen kaulaansa, ja hetken poika jo harkitsi kaivautuvansa maan alle ja päätyvänsä jonnekin Kiinaan. Hän voisi ruveta viljelemään vaikka riisiä. Millaiseen soppaan hän oikein olikaan onnistunut itsensä sotkemaan? Tämä oli aivan helvetin noloa.

"Öh, en itse asiassa huomannu. Se laulu”, laulu-sanan kohdalla Lucas muodosti ilmaan heittomerkit, "kyllä kuului puuhun asti. Aika karseeta. Ei mitään kultakurkkuja. Mut mä kyllä tipahdin ton typerän oksan takia", Lucas selitti ja osoitti sitten jätkän painon alla periksi antanutta oksaa, joka roikkui nyt puoliksi tipahtamaisillaan.
"Tosin, mä en kyllä oo mikään paras haukkumaan muiden laulutaitoja, mä en osaa laulaa yhtään", Lucas palasi edelliseen, kun tajusi kuulostaneensa ehkä kohtuuttoman tylyltä ja ilkeältä, eikä hän sellaista vaikutelmaa halunnut antaa.
"Ootko sä hyvä laulamaan?" poika kysyi sitten virnistäen nopeasti ja toivoen näin johdattelevansa puheenaiheen taas jonnekin toisille raiteille.

Fernanda kohautti kulmiaan huomatessaan Lucasin punastuvan hänen mainitessaan ohi kulkeneet pojat. Hänellä ei ollut mitään hajua, miksi toinen nyt niin nolostui. Se oli ihan outoa. Olivatko pojat kenties Lucasin tuttuja vai oliko tuo säikähtänyt näiden melua niin paljon, että oli astunut heikolle oksalle? Vai oliko mahdollista, että Lucasia hävetti poikien puolesta? Mikä syy sitten oli, se ei loppujen lopuksi kuulunut hänelle. Lucasin vastaus tiputti ainakin pari vaihtoehtoa pois. Poika ei ilmeisesti tuntenut laulajia, kun kerran puhui näistä sellaiseen sävyyn. Ja vain ja ainoastaan oksa oli syypää putoamiseen. No, syy punastumiseen ei tietenkään kuulunut hänelle, eikä hän siksi viitsinyt asiasta kysellä. Sehän olisi ihan varmasti saanut toisen nolostumaan entisestään.

"No en nyt mitenkään erityisen hyvä," Fer kertoi. "Mutta en kai nyt ihan toivoton kuitenkaan ole. Mä en tosin paljoa laula, joten ei sillä sinänsä ole edes väliä. Vaikka onhan laulaminen ihan kivaa joskus. Mutta ennemmin vaan kuuntelen kun muut laulaa."
Lauluja, varsinkin sellaisia, joiden sanoitukset olivat kohdillaan, oli ihanaa kuunnella. Ne antoivat usein inspiraatiota runojen kirjoittamiseen. Oikeastaan hän kuitenkin piti enemmän klassisesta musiikista. Siinä oli jotain, mikä vetosi hänen tunteisiinsa ja sai mielikuvituksen lentämään.

"Oletko sä muuten asunut täällä San Diegossa jo pitkään?" tyttö keksi kysyä. Oli vaihteeksi jutella jonkun muunkin espanjaa puhuvan kanssa, eikä vain oman perheen kesken. Naapuritkin olivat mitä lie kiinalaisia ja ihan tavallisia amerikkalaisia ja näiden kanssa piti aina puhua englantia. Yleensä hän ei kuitenkaan jutellut naapurin tätien ja setien kanssa mitään kovin erikoista. Tervehti vain, elleivät nuo sitten innostuneet kyselemään kuulumisia.
"Mä olen asunut kolme vuotta," Fer sanoi ja tuijotteli kohti taivasta miettien samalla, miten lyhyt aika se loppujen lopuksi oli. Silti kolmessa vuodessa ehti tapahtua vaikka mitä. Hänen elämänsä tosin ei ollut siitä mikään parhain esimerkki, mutta mitä väliä? Ei kaikkien tarvinnut olla koko ajan menossa ja tekemässä hirmuisesti kaikkea. Hänelle sellainen elämä ei olisi sopinut ollenkaan, se olisi vain ollut hermoja raastavaa ja liian toiminnallista. Hän piti enemmän rauhallisuudesta.

// sori että on kestänyt ja pahoittelut laadustakin vielä!

Lucas kuunteli Fernandan vastauksen ja huokaisi mielessään helpotuksesta: toivottavasti keskustelu ei enää eksyisi äskeiseen välikohtaukseen. Ruskeatukkainen vaikutti ihan mukavalta tapaukselta, eikä Romero halunnut luoda itsestään jonkun helvetin sekopäisen hullun kuvaa.
"Täytyy kyllä myöntää, että ei hirveästi kärsisi mennä huutelemaan muiden laulataidoista, kun en ite osaa laulaa pätkän vertaa..." Lucas myönsi naurahtaen sanojensa perään, hieraisten niskaansa hieman vaivaantuneena.
"Rumpuja mä sentään osaan hakata", ja se olikin ainut musikaalinen piirre, joka Lucaksessa oli. Siis sen lisäksi tietenkin, että nuorukainen rakastaa musiikin kuuntelemista. Yleensä, mihin tahansa hän olikaan menossa, oli pojalla napit tai kuulokkeet korvissaan.

Kun tyttö esitti seuraavan kysymyksen ja vastasi samoin tein omasta puolestaan, ruskeat silmät suuntautuivat taivaita tuijottelevaan tyttöön, joka vaikutti hetken ajan hieman poissaolevalta, tosi mietteliäältä ainakin.
"Me ollaan asuttu Amerikassa reilu kaks vuotta", Lucas vastasi hetken mietinnän jälkeen palatessaan aikaan, jolloin kaikki oli ollut sekaisin: mummo oli nukkunut pois, hän oli jättänyt Paloman ja kaikki ystävänsä, hän oli jättänyt Madridin. Ja kun hetkeksi oli ehtinyt asuttua seuraavaan paikkaan, oli äiti kiskonut heidät taas muualle. Luojalle kiitos siitä, että Celia Romero näytti asettuneen aluilleen, ainakin toistaiseksi – siihen malliin nainen tykkäsi puuhata puutarhansa parissa ja suunnitella talon maalausta ja sata erilaista muuta remonttia.
"Me vaan asuttiin LA:ssa ennen kuin muutettiin tänne. En mä oo ees asunut täällä kovin kauan", Lucas kertoi kohauttaen olkapäitään. Lucas ei enää liiemmin tuntenut kaipausta minnekään – Espanjaan toki, koska se olisi loppujen lopuksi kuitenkin aina hänen kotimaansa. Hän oli iloinen siitä, että he olivat lopulta asettuneet aloilleen ja sekä hän, että Gilda voisivat toivon mukaan käydä koulunsa täällä loppuun ilman paikasta toiseen pomputtelua.

Poika nyppi hajamielisesti ruohoa maasta ennen kuin hymyili Fernandalle. Ensin hän oli aikeissa kysyä, minkä takia Fernanda oli muuttanut tänne Meksikosta, mutta päätti pitää suunsa kiinni. Siihenhän saattoi olla hyvinkin henkilökohtainen syy, mikä ei millään tasolla kuuluisi Lucakselle. Eikä skeittari halunnut sen kummemmin selittelemään omia taustojaankaan, joten miksi hän vaatisi sitä joltain toiselta?
"Viihdytkö sä täällä?" oli sen sijaan neutraali kysymys, eikä mennyt liian henkilökohtaisuuksiin, mikäli vastaaja ei haluaisi sen menevän.

"No joo, onhan se ihan totta," Fernanda totesi. Ei hänenkään kannattanut oikeasti muita pilkata, ei siitä kuitenkaan olisi mitään iloa. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että toisista ei saanut puhua pahaa. Se oli kuitenkin joskus hyvin vaikeaa, sen hän oli saanut huomata. Sen hän oli myös pannut merkille, että toisinaan pilkka osui omaan nilkkaan, niin kuin sanonta kuului. Niinpä oli vain parasta yrittää ajatella kaikista jotain hyvää. Samaa periaatetta hän päätti käyttää myös Lucasin kohdalla. Vaikka tuo oli pudonnut lähestulkoon hänen päälleen, hän yritti kääntää tilanteen positiiviseksi. Siinä kai oli onnistuttu ihan kelvollisesti, sillä johan he olivat alkaneet jutella kaikenlaista ennen kuin hän edes oli muistanut omaa hyväntahtoisuuttaan.
"Mä en osaa edes soittaa," tyttö kertoi ja taivutteli juuri poimimaansa ruohonkortta erilaisiksi kuvioiksi. Nyt se yritti kovasti muotoutua pieneksi kissanpääksi. Oli siinä jotain samaa näköä, korvat ainakin olivat kohdillaan.

"Ahaa, eli et ihan niin pitkään kuin meidän perhe," Fer totesi jatkaen heinänsä taivuttelemista. Se oli oikeastaan ihan mukavaa puuhaa, sopivaa näpertämistä. Sellaisesta hän piti oikein kovasti. Ehkäpä pitäisi ottaa ruohoa mukaan ja tehdä niistä jokin hieno taulu? Niistä saisi sommiteltua vaikka mitä hienoa. Mutta no, ne piti kai ensin kuivattaa ja sitten ne katkeilisivat helposti. Kukkia hän ainakin voisi prässätä kirjojen välissä ja tehdä niistä jotakin.
"Me ollaan asuttu täällä koko se aika, mikä ollaan Amerikassa oltu," tyttö selitti. Fernanda ei ollut koskaan käynyt LA:ssa, eikä tuskin koskaan sinne päätyisi. Hänen näkemyksensä kyseisestä kaupungista oli se, että se oli ihan liian vilkas ja täynnä ihmisiä. Siispä se ei olisi hänelle sopiva paikka, vaikka siellä olisi varmasti löytynyt helposti uusia kavereita ja päässyt näkemään kaikkea jännää. Hänelle kuitenkin riitti pienempikin paikka.

"Kyllä kai," Fer vastasi pojan esittämään kysymykseen. "Mutta pakko myöntää, että Meksikossa oli mukavampaa. Varmasti muutan joskus vielä takaisin sinne, ellei tapahdu jotain todella järisyttävää, mikä muuttaa mieleni totaalisesti."
Tyttö lopetti ruohonkorrella leikkimisen ja heitti sen julmasti maahan niin kauas kuin sai. Koska ruoho oli niin kevyt, se ei lentänyt kovin pitkälle. Ehkä, jos olisi tuullut, se olisi saattanut päätyä kauemmas.
"Oliko LA hieno paikka? Tai siis oliko se mukavampi kuin San Diego?" hän sitten päätti vielä kysyä.

Lucas seurasi sivusilmällä, kun Fernanda nyppi jotakin ruohoja ja taivutteli sitä sitten ties mille mutkalle. Romero itse ei ollut kovin taitava käsistään – hän ei osannut taivutella edes servettejä, vaikka äiti oli hänelle monet monituiset kerrat yrittänyt opettaa. Minkäs sille teki, jos ei omistanut minkään näköisiä kädentaitoja, jos ei lukuun otettu tietokoneiden rassailuja. Piirilevyjen kanssa hän oli ihan hyvä.

"Aijaa", Lucas totesi, eikä kuulostanut sanoista huolimatta kovinkaan kyllästyneeltä. Hän olisi mieluusti pysynyt samassa paikassa sen ainaisen soutamisen ja huopaamisen sijaan, oli suuri ihme, ettei äiti ollut jo kyllästynyt ja halunnut muuttaa muualle. Ehkä Celia olikin tympääntynyt mutta ajatteli kerrankin lapsiaan. Ainakin sitä nuorukainen toivoi.
"Ootteko te reissannu paljon Amerikassa?" Lucas tiedusteli sitten ihan silkkaa uteliaisuuttaan. Jos Fernandan perhe oli aina asunut San Diegossa, niin ehkä nuo olivat sitten matkustelleet muualla Amerikassa. Vaikka jotain perheen yhteisiä road trippejä, mistä sitä tiesi. Ajella länsirannikolta itärannikolle ja niin edespäin. Lucas ei kyllä sellaista matkaa perheensä kanssa kestäisi samassa autossa – liian vähän metrejä jokaisen välissä ja aivan liian monta mailia matkantekoa. He luultavasti tulisivat vain kaikki hulluiksi heti ensimmäisen kymmenen mailin aikana ja saisivat painua johonkin terapiaan.

"Niin", Lucas mutisi puoliksi omissa ajatuksissaan tuijotellessaan taivaalle, "onhan se koti kuitenkin aina koti. Tai siis kotimaa, kotihan on aina siellä, missä sen itse haluaa olevan", skeittari filosofoi ja tuumasi itsekseen, että oli niistä filosofian valinnaiskursseista ehkä sittenkin ollut jotain hyötyä. Ainakin hän tunsi olonsa fiksummaksi, kun saattoi ladella tuollaisia viisaan kuuloisia sanoja.

Ruskeat silmät tipahtivat taivaalta takaisin ruskea hiuksiseen tyttöön ja Lucas kohautti olkapäitään.
"No jaa, onhan se ihan kiva. Iso. Paljon elämää. Paljon tekemistä", poika luetteli jo melkein rutiininomaisesti Losin ominaisuuksia.
"Ei ainakaan käynyt elämä koskaan tylsäksi", skeittari lisäsi vielä kohentaen päässään olevan capin asentoa.
"San Diego on silti kivempi", Lucas kuittasi lopullisen vastauksen, "tää on enempi koti. En kai koskaan oikein kotiutunut sinne LA:han. Olihan siinäkin kaupungissa oma viehätyksensä, mut... Niin." Sen paremmin tummatukka ei osannut enää vastaustaan perustella. Losi oli ihan kiva, mutta Lucas ei ollut koskaan hurmioitunut siitä toisin kuin pikkusiskonsa Gilda, joka oli ollut siellä kuin kotonaan. Eihän San Diegokaan mikään pikkuruinen paikka ollut, mutta ainakin täällä oli vähän enemmän hengitystilaa verrattuna Los Angelesiin.

Fernanda ei voinut sille mitään, että ruohonkorsien taivuttelu oli kiehtovaa puuhaa. Jos hän olisi ollut yksin, hän olisi saattanut uppoutua siihen niin syvällisesti, ettei olisi välttämättä kiinnittänyt mitään huomiota ympäristön tapahtumiin. Nyt, kun hänellä kuitenkin oli seuraa, hän pysytteli koko ajan kuulolla. Niinpä, vaikka hän saattoi vaikuttaa hiukan poissaolevalta, hän oli todellisuudessa ihan perillä siitä, että Lucas jatkoi juttelua, eikä häipynyt omille teilleen.
"Ei me kovin paljoa olla reissattu," Fernanda vastasi. "Oikeastaan, me ei olla käyty paljon missään. Isä ei oikein taida pitää matkustelusta. Eikä oikein houkuttele istua veljien kanssa takapenkille sulloutuneena. Mutta olisi kieltämättä ihan kiva nähdä välillä muitakin maisemia."

Fernandan mielestä Los Angeles kuulosti ihan liian rauhattomalta paikalta. Se, että siellä ei ollut tylsää, oli kuitenkin ihan hyvä juttu. Hänellä ei kuitenkaan ollut San Diegossa mitään ongelmia ajankäyttönsä kanssa. Ei ainakaan käynyt aika pitkäksi, kun sai maalailla ja kirjoitella. Siinä oli ihan riittävästi tekemistä hänelle. Toiset ehkä pitivät sitä outona, että hän ei jaksanut kiinnostua mistään menevämmästä touhusta. Minkä hän sille mahtoi, että sattui pitämään rauhallisesta elämästä?

"Luulen että tajuan," tummatukka totesi nyökytellen päätään. Kyllä hänkin tunsi ihan samoin verratessaan San Diegoa ja Tijuanaa toisiinsa. Hänen lapsuuden kotikaupunkinsa oli myös iso, mutta siellä oli ollut kodikkaampaa. Se kaiketi johtui siitä, että hän oli kasvanut siellä ja tunsi paikan melkein yhtä hyvin kuin omat taskunsa. Ainakin niiltä seuduilta, joilla oli ylipäätään liikkunut. San Diegossa taas oli vaikka mitä, mistä hän ei tiennyt vieläkään mitään.
Toisinaan Fernanda mietti, millaista Tijuanassa olisi joskus tulevaisuudessa, jos hän tosissaan palaisi sinne. Olisivatko paikat ennallaan, vai aivan erilaisia? Olisiko ketään kavereita enää niillä kulmilla? Tuntuisiko se enää edes kodilta?
"Mun mielestä on aika hassua, että kaksi melkein samankokoista kaupunkia voi olla ihan erilaisia," tyttö alkoi pohtia ääneen. "Tijuana, missä asuin, on nimittäin suunnilleen samankokoinen kuin San Diego, mutta kuitenkin siellä oli tosi erilaista. Kai se sitten on joku kulttuuriero tai jotain."

// aa sori kestosta!

Lucas nyökäytti päätään ja jäi hetkeksi miettimään, etteivät hekään perheen kanssa varsinaisesti reissanneet missään, he vain olivat ehtineet asua useammassa paikassa. Perheloma vanhempien, kaksosten ja Gildan kanssa olisi maailman painajainen. Poika pystyi jo sielunsa silmin näkemään mekastavan perheen samassa autossa – isä polttaisi hermonsa alle kahdessa minuutissa, äidin stressitaso nousisi kymmenen pykälää, Tomas ja Emilio nauraisivat itsensä kuoliaaksi tai sitten hyppäisivät autosta puolen tunnin jälkeen ja liftaisivat joidenkin hyvännäköisten blondien kyytiin ja Gilda luultavasti jättäytyisi koko matkalta alun alkaenkin pois, koska perhelomat on ”so last season” ja kun äiti pakottaisi kuopuksen mukaan, murjottaisi tuo koko seuraavan vuoden.
Lucas huokaisi ja käänsi sitten katseensa Fernandaan.
"No joo, me ei harrasteta enää mitään perhelomia. Meidän perhe ei kestäis toisiaan kahta minuuttia kauempaa samassa autossa.. Jos lähetään käymään sukulaisten luona, niin sillon ehkä, mutta muuten se on aika ehdoton no-no kaikille", poika selitti kohauttaen olkapäitään. Se ei liiemmin haitannut Lucasta.
"Aateltiin kyllä kavereiden kans joskus lähtee reissamaan täällä. Joku roadtripin tyylinen." Kaverit luultavasti olisivat hieman mielekkäämpää matkaseuraa kuin perhe.

"No joo, se on totta", skeittari vastasi Fernandan sanoihin kaupunkien erilaisuudesta.
"Madridkin on tavallaan aika samanlainen ku San Diego, mut silti ne on niin erilaisia. Se tosiaan varmaan johtuu siitä kulttuurierosta... Luulis ainakin."
Romero käänsi päässään olevan hatun asentoa ja katsoi juuri Fernandan ohi, kun näki kaverilaumansa huitovan villisti hänelle. Lucas oli jo ehtinyt tummatukan kanssa jutellessaan unohtaa kaverinsa tyystin... Ja ne ääliöt vielä melko suurieleisesti viittoilivat Lucasta luokseen. Poika toivoi todella, ettei Fernandan huomaisi mitään, se olisi äärettömän noloa. Hän vaikuttaisi varmasti maailman luokan idiootilta toisen silmissä. Tyttö kuitenkin vaikutti ihan mukavalta, eikä Lucas halunnut romahduttaa kuvaansa Fernandan ajatuksissa. Ainakaan sille tasolle, mille se romahtaisi jos toinen huomaisi hänen idioottikaverinsa.

Ruskeat silmät kääntyivät takaisin tyttöön ja Lucas hymyili kuin ei olisi näkevinäänkään kavereitaan ja toivoi vain noiden katoavan maan alle.
"Mun pitäis varmaan tästä lähtee", jätkä lopulta totesi ja könysi varovasti ylös nurmikolta. Olo ei tuntunut enää kovin heikolta, joten hän varmaan ei pyörtyisi, jos lähtisi kävelemään.
"Oli kiva jutella. Ja tutustua. Toivottavasti me törmäillään", Lucas sanoi ja tarkoitti vilpittömästi sanojaan. Fernanda vaikutti hetken juttelun jälkeen mukavalta.
"Nähdään. Ja silleen", Lucas tokaisi ja virnisti tytölle, ennen kuin kääntyi sitten hitaasti ja lähti kävelemään pois, suunnitelmissaan hipsiä kiertoteitä kavereidensa tykö. Samalla Lucas vannotti itselleen mielessään, ettei enää koskaan osallistuisi tällaisiin tempauksiin.

// mun osalta tää oli tässä, kiitos paljon pelistä! näitä vois törmäilyttää varmaan toistekki?:--D

"Kavereitten kanssa voisi olla kyllä ihan kiva reissata johonkin," Fernanda totesi. Olisi se ainakin mukavampaa kuin oman, keskenään miten sattuu toimeen tulevan perheen kanssa. Isoäitiä ja isän tulevaa morsianta ei todellakaan voinut laittaa samaan autoon pitkäksi aikaa. Siitä olisi seurannut vain pilalle mennyt reissu, ei muuta. Ehkä, jos hän olisi lähtenyt veljien kanssa kolmisin johonkin, matka olisi voinut olla jopa siedettävä. Toisaalta kaksoset olisivat kuitenkin tehneet kaikkea sellaista, mistä hän ei pitänyt, jotain miestenjuttuja. Hän olisi vain tuntenut olonsa ulkopuoliseksi.

"Niin, siitä se varmaan juuri johtuu," Fernanda myönsi. Kulttuurit erot San Diegon ja Tijuanan välillä olivat huomattavat, sama varmasti piti paikkaansa myös Madridin kohdalla. Oli oikeastaan hyvin mielenkiintoista, kun kulttuurejakin oli maailmassa niin monenlaisia. Toisaalta kaikki muistuttivat edes jossain mielessä toisiaan, mutta oli myös sellaisiakin paikkoja, niin Fer ainakin oletti, joissa ihmiset poikkesivat kulttuurinsa takia muista niin suuresti, ettei sitä osannut edes kuvitella.

Fernanda tuijotteli jo puiden lehtiä yläpuolellaan, kun Lucas sitten ilmoitti aikovansa lähteä. Niinpä tyttö käänsi päänsä kohti poikaa ja hymyili tälle iloisesti.
"Oli ihan mukavaa, törmäillään vaan toistekin," hän totesi. Lucasin kanssa oli ollut mielenkiintoista rupatella. Asiaan vaikutti varmasti omalta osaltaan se, etteivät he kumpikaan olleet syntyperäisiä amerikkalaisia, vaan puhuivat äidinkielenään espanjaa.
"Nähdään sitten," Fer vielä huikkasi toisen perään, ennen kuin tuo ehti liian kauas. Tyttö itse jäi vielä puun juurelle istumaan ja ihmettelemään. Koska päivä oli niin kaunis, hänellä ei ollut mitään kiirettä kotiin. Hän kaivoi jälleen vihkonsa esiin ja alkoi nyt piirtää sivun reunamille pieniä lehtiä ja kukkasia, ihan vain omaksi ilokseen.

//Kiitos itsellesi ja törmäilyttäminen kyllä sopii oikein mainiosti :--D//