Evening sun

//Freya ja Jaime, tänne näin!

Aurinko paistoi lämpimänä rannalle, joka oli yllättävän tyhjä. Kymmenisen surffaria odotteli hyviä aaltoja ja muutama kymmenen ihmistä makasi palvomassa aurinkoa. Se oli myös Honor McAdamsin tapa viettää iltapäivää. Ei ollut luvassa mitään illalla, läksyt oli tehty ja kaverit ties missä. Kotikin oli tyhjä, eikä siellä olut mitään intoa olla yksin sekoittelemassa salaa baaritiskin antimia. Moniquekaan ei ollut kotona joten pieni rähinäkään ei ollut mahdollinen. Nyt tyttö makasi mahallaan maassa kuunnellen musiikkia ja selaillen uusinta Vogueta, josko sieltä löytyisi jotain kiinnostavaa. Läheisestä kahvilasta oli haettu viereen dietti Cola. Rannalla kävi, kuten tavallista vienoinen tuuli ja aurinko porotti yllättävänkin kuumasti. Uimaan teki mieli, hitto vie.

Honor juoksi veteen roiskien isosti ympärilleen. Vesi oli viileää kuten aina auringossa olon jälkeen, mutta sitähän Honor oli lähtenyt hakemaan. Tosin oli tylsää uiskennella yksin isohkossa aallokossa. Niinpä Honor lähti kahlaamaan takaisin. Vedessä jalkapohjaa viilsi jokin. Honor kiljahti tahattomasti ja nosti vasemman jalkansa ylös. Helvetti. Todella hienoa. Jalassa oli ilkeännäköinen haava. Itse haava ei ollut niin ällöttävän näköinen kuin haavasta törröttävät kaksi isoa lasinsirua. Honor kirosi ääneen. Haava kirveli koska oli ollut suolavedessä ja Honorin silmiin kihosi vesi. Hän hyppelehti yhdellä jalalla rannalle ja lähti kohti pyyhettään. Harmikseen hän kaatui hiekalle.
”Voi hemmetti!” Tyttö melkein kiljui ja hän kierähti istumaan. Honor tarkasteli haavaansa, josta valui aika kivan näköisesti verta. Paniikki teki tuloaan.

//oon tosi pahoillani kauheesta kestosta ja tän laadusta.

Jaime saapui rannalle vauhdikkaasti enduromopollaan, hän ei ollut viitsinyt ajaa lyhyehköä matkaa rannalle autollaan, kun kuitenkin saattoi nauttia tuulesta ja auringosta mopon selästä käsin.
Nuorukainen parkkeerasi Apriliansa kahden avoauton väliin ja lähti kävelemään kohti rantaa. Hän oli jo kotona pukenut ylleen rennot, punaiset uimashortsit eikä hänellä ollut mitään kantamuksia mukanaan. Ei edes kännykkää, senkin nuori mies oli jättänyt kotiin. Kuka häntä nyt muka tarvitsisi? Ei kukaan, hän voisi olla rauhassa ilman mokomaa vekotinta.

Suunnitelmissa oli pelata vähän lentopalloa kavereiden kanssa, uida ja nautiskella auringosta. Päivä oli tavallista lämpimämpi jopa San Diegon mittapuulla, joten Jaime ei aikonut missata hyvää rantakeliä. Hän ei ollut mikään intohimoinen auringonpalvoja, ei ollenkaan, mutta rannalla oli silti hauskaa viettää aikaa.
"Moi!" Jaime huudahti yhdelle joukkuetovereistaan joka käveli häntä vastaan. Tämä oli selkeästikin suuntaamassa kohti rantakioskia.
"Tuutsä mukaan limulle?" hieman Jaimea lihaksikkaampi ja raskastekoisempi nuori mies kysyi. Urheilija pudisteli päätään ja hymyili Timmylle, hänellä ei ollut vielä jano, eikä Tim kuulunut hänen läheisimpiin ystäviinsä, joten heillä tuskin olisi paljoakaan keskusteltavaa limuja hörppiessään.
"En mä nyt, tulin vasta just tänne. Aattelin mennä pelaan lentopalloa", Jaime huiskautti kädellään kohti verkkoa jonka ympärillä jo hyppi useita ruskettuneita nuoria miehiä. Timmy nyökkäsi, ilmoitti tulevansa pian itsekin mukaan ja jatkoi sitten matkaansa kohti kioskia samalla, kun Jaime lähti kohti lentopalloilijoita.

Jaime ei ollut ehtinyt pelaamaan kuin vajaa kymmenen minuuttia, kun hänen korviinsa kantautui kiljaisu. Ruskeahiuksinen poika käänsi katseensa heti äänen suuntaan ja havaitsi vedessä olevan tytön joka rämpi takaisin rannalle hieman vaikean näköisenä. Kun tyttö tupsahti vielä nokilleen hiekalle, Jaime päätti mennä kysymään oliko kaikki ok. Ehkä jonkinlainen meduusa oli polttanut tyttöä?
"Hei, näin kun sä satutit ittes johonkin. Voinks mä auttaa?" nuorukainen pysähtyi tytön viereen ja vilkaisi tämän jalkaa. Selkeästikään mistään merenelävän tekemästä haitasta ei ollut kyse, sillä jalkapohja vuosi verta. Jalassa näkyi selkeästi pari lasinsirua, joku urpo oli ilmeisesti rikkonut kaljapullonsa rannassa ja nyt tyttö oli astunut siruihin.
Jaime nosti katseensa tytön jalasta tämän kasvoihin ja tunnisti hänet luokkatoverinsa Moniquen pikkusiskoksi. Hetken pojan aivot löivät tyhjää eikä hän muistanut tytön nimeä, mutta pian nimi hyppäsikin hänen muististaan.
"Honor McAdams, eikö niin?" nuorukainen hymyili aurinkoisesti.

Tyttö katsoi hädissään ympärilleen. Kunpa joku tulisi nyt auttamaan. Jos saisi kirjoittaa tilauksen, niin Honor toivoi jotain komeaa auttajaa. Mieluiten sellaista kenellä oli ihanat käsilihakset, joihin tukeutua. Ja kaikki muu näkyvä lihaksisto oli tietysti plussaa. Honorin ajatukset keskeytti huomio että joku lähestyi lentopalloverkon suunnalta. Hahaa! Toivottavasti joku komea atleettinen nuorukainen, jolla on… Aijai! Jalkaa kivisti nyt ja aika kovaa.

Hitto. Honor tunsi lehahtavansa punaiseksi nähdessään kuka oli tullut tarjoamaan apuaan. Tilaustoiveeseen oli selvästi vastattu. Jaime Castellano oli tytön pitkäaikainen salaisten silmäilyjen kohde. Nyt Jaime oli tullut hänen luokseen apuaan tuputtamaan ja ilman paitaa vieläpä. ”Moi Jaime!” Honor huokaisi helpottuneena ”Kyllä voit auttaa.” Tyttö irvisti jalalleen ”Jos voisit vaikka auttaa mut tuonne pyyhkeelle.” Honor heilautti kättään oman pyyhkeensä suuntaan.
”Joo, mä olen Honor.” Hihii! Poika tiesi hänen nimensä! Tyttö olisi varmaan tanssinut, jos olisi voinut. Honor yritti myös hymyillä mutta sai aikaan vain irvistyksen ”Mä tiedän että sä olet Jaime Castellano ja tiedätkö mitä?” Tyttö vilkaisi taas jalkaansa tahtomattaan ”Sä tulit just oikeaan aikaan. Mä nimittäin pelkään verta.” Honor ojensi kättään, jotta toinen voisi vetää hänet pystyyn ”Pyyhkeeni on tuo valkea, jonka vieressä on tuo Alexa.” Honor sanoi, mutta tajusi että pojat eivät luultavasti tietäneet mitä Alexa tarkoittaa. Pojat eivät luultavasti puhuneet laukkumerkkikieltä.”Siis tuo laukku ruskea lentäjänlaukku.” Hetken mielijohteesta Honor vielä kysäisi ”Onko sun äidinkieli muuten espanja? Mä vaan mietin sun korostusta ja nimeä.” Tyttö höpötti ja yritti olla huomaamatta jalkansa kivistystä, mutta oli huono peittelemään sitä. Kasvot vääntyivät väkisinkin kivusta. Hän ei itkisi vaikka mikä olisi.

”Olisiko sulla puhelinta mukana? Mä jätin omani kotiin.” Honor kysyi katsoen taas poikaa ”Pitäisi kai soittaa joku heittämään terkkariin, jotta se voi ottaa nämä sirut pois jalasta.” Tyttö oli silti aivan varma että hän teki jo kuolemaa. Verenhukka oli varmaan niin iso että hän tuupertuisi pian maahan. Hän oli päässyt jo melkein vauhtiin liioittelussa! ”Voiko verenhukkaan kuolla?” Honor kysyi hiljaa ja katsoi Jaimieta ripsiensä lomasta.

Jaime virnisti tytön tunnistaessa hänet, kyllähän jalkapallojoukkueen sentterin tunsi suurin osa koululaisista, joten ei ollut ollenkaan ihme että Honor tiesi hänet. Silti oli ihan imartelevaa tulla tunnistetuksi.
Tyttö oli Jaimen muistikuvan mukaan cheerleaderjoukkueessa, mutta hän ei ollut tavallista enempää kiinnittänyt huomiota juuri Honoriin, sillä jos hän joukkuetta katseli, katseet kohdistuivat yleensä joukkueen kapteeniin, Holly Blanchardiin. Jaime piti kapteenitytön ulkonäöstä ja ystäviäkin he olivat, mutta Holly ei ollut kiinnostunut hänestä, joten pojankin ihastus oli lopahtanut jo jonkin aikaa sitten.
Honorin kerrottua että hän pelkäsi verta, Jaime vilkaisi tytön jalkaa uudestaan eikä voinut estää hymyä kasvoillaan, olihan lasinpalasesta tullut haava aika ikävän näköinen, mutta ei siitä verta mitenkään kovin runsaasti tullut. Urheilija itse ei ollut koskaan kammonnut verta, joten hän ei tiennyt kuinka pienestä joku sitä pelkäävä kauhistui.
Tyttö pyysi Jaimea auttamaan hänet pyyhkeensä luokse, mutta nostaessaan katseensa pyyhettä etsiessään, Jaime näki monta vaaleaa pyyhettä, eikä osannut sanoa mikä niistä olisi ollut Honorin. Cheerleader vielä lisäsi että pyyhkeen vieressä olisi Alexa, olikohan tämä joku tytön ystävä? Jaime ei ainakaan tuntenut ketään sen nimistä... Honor korjasikin pian että kyse oli laukusta ja urheilijan silmät tavoittivat ruskean laukun erään vaalean pyyhkeen viereltä. Nimesivätkö tytöt nykyään laukkujaankin?
Hieman hämmentyneenä Jaime auttoi tytön ylös ja otti tästä tukevan otteen niin, että hän voisi kävellä avustettuna pyyhkeensä luokse. Olisihan hän tietysti jaksanut kantaakin tytön pyyhkeensä luo, mutta sitä hän ei kehdannut tehdä. Honor olisi voinut vaivaantua ja mikä pahinta, rannalla olevat tytöt olisivat heti keksineet asiasta juoruiltavaa.

Tummahiuksinen tyttö uteli seuraavaksi Jaimen korostuksesta, nuorukainen punastui hieman, hän oli ylpeä espanjalaisesta suvustaan, mutta välillä hän häpesi hyvin erottuvaa korostustaan. Usein ihmiset utelivat häneltä mistä hän oli kotoisin, korostus oli niin selkeä että perusamerikkalainen kiinnitti siihen nopeasti huomiota. Lähinnä häntä oli luultu latinoksi, harvempi osasi arvata hänen olevan kotoisin Espanjasta. Jaime oletti Honorinkin uskovan että hän oli latino, olivathan latinalaisesta amerikasta kotoisin olevan ihmiset tutumpi näky San Diegossa kuin espanjalaista syntyperää olevat. Poika myönsi itselleen, että ajatteli helposti rikkaiden ja kauniiden nuorten naisten olevan myös tyhmiä ja turhamaisia. Hänellä kuitenkin oli muutamia lähinnä cheerleadereihin kuuluvia naispuolisia ystäviä jotka olivat jo todistaneet ettei asia aina suinkaan ollut niin.
"Mä olen syntynyt Sevillassa, Espanjassa ja asunut siellä reilut kolmetoista vuotta elämästäni, joten joo, mun äidinkieli on espanja", Jaime kertoi hymyillen. Ei hänen olisi oikeastaan tarvinnut kertoa muuta kuin vain sen tosiasian, että hänen äidinkielensä oli espanja, mutta urheilija oli melko varma että Honor olisi kysynyt hänen syntyperästään lisää, ellei hän olisi kertonut heti tarkemmin.
"Mun kännykkä jäi ikävä kyllä kotiin... Heittäisin sut vaikka ite lääkäriin jos olisin autolla liikkeellä, mutta en viittinyt näin kauniina päivänä sen kanssa lähteä, joten tulin mopolla", Jaime sanoi ja mietiskeli hetken voisiko Honor matkustaa lääkäriin hänen moponsa kyydissä, mutta tyrmäsi idean, tytön pitäisi pitää jalkansa mopon jalkatelineillä jotka olivat aika kapeat, kipeällä jalalla se ei tullut kysymykseen.

Jaimen valtasi valtava tarve nauraa Honorin kysyessä vakavalla naamalla voisiko verenhukkaan kuolla. Kyllähän siihen voisi, mutta ei Honorin tapauksessa! Nuorukainen kuitenkin pystyi hillitsemään naurunsa, hän mietti hetken mitä vastaisi tytölle, olikohan tämä oikeasti edes tosissaan?
"No joo, voihan siihen, mutta en mä usko että sä kuolet", Jaime hymyili niin, että siisti hammasrivistö näkyi. Honor vaikutti olleen ihan vakavissaan, joten poika ei viitsinyt ruveta vitsailemaan tämän kysymyksestä.
"Meenkö lainaamaan joltain puhelinta vai...?" urheilija kysyi miettien samalla kehtaisiko tosiaan mennä kysymään joltain puhelinta jotta voisi viedä sen Honorille niin, että tämä voisi soittaa jonkun avustamaan. Ihan varmasti kaverit kiusoittelisivat häntä tytön auttamisesta huomenna, jos hän menisi lainaamaan puhelinta. Ehkäpä hän keksisi jonkin muun tavan auttaa tyttöä. Olisikohan Honor voinut tulla rannalle autolla? Jos oli, Jaimehan voisi ajaa cheerleadertytön lääkäriin sillä ja tulla myöhemmin hakemaan moponsa...