Kyllä mä tiedän et se sattuu

Moni katsoo, ei nää sisään silmistäni..
Eli Jasonin ja Aby-siskon huostaanotto, kuusi vuotta taaksepäin

Auringonvalo siilautuu rullaverhojen säleiköstä tehden lattiasta raidallisen.
Jason istuu siskonsa kanssa uudella sängyllään. Aby silittelee rauhoittavasti 10-vuotiaan veljensä hiuksia ja hyräilee pojalle ennestään tuttua lastenlaulua.
"Ab.." Jason mutisee tytön kainalossa, antaen äänensävyn kertoa kaiken tarpeellisen.
"Ei hätää, Jake, kaikki järjestyy.." Abyn äänestä kuitenkin kuultaa pelko ja epävarmuus, onhan hänellä itselläänkin ikää vasta 13 vuotta. Nyt täytyisi kuitenkin pysyä urheana, pienen veljen tähden.

"Mitä helvettiä!??"
Jason puristaa silmänsä kiinni kuullessaan alakerrasta isänsä tutun äänen. Yleensä tuo äänensävy enteilee tulevaa lyöntiä, joten silmien sulkeminen on automaattinen, refleksinomainen reaktio, vaikka isä on eri kerroksessa.
Yhtäkkiä Jasonin huoneen ovi lennähtää auki pamahtaen voimalla seinään. Hänen äitinsä lentää ovesta sisään tarttuen poikaparan kaulukseen.
"Ootko menny kertomaan jollekin? No??" Merry sähähtää pojalleen, joka pyörittelee päätään katse latttiassa. Nainen ähkäisee turhautuneena Jasonin yrittäessä mielessään selvittää mistä on kyse. Mitä hän oli kertonut tai ollut kertomatta?
Äidin hermostuneet askeleet kuuluvat portaikossa yhä alempaa, ja poika on juuri nousemaisillaan tuolistaan sulkeakseen oven, kun hänen siskonsa tulee huoneeseen. Jason nostaa kysyvän, mutta tyynen katseensa Abyyn ja kallistaa päätään.
"Mitä siellä tapahtuu?"
Tytön täytyy hetki miettiä mitä vastaisi pikkuveljelleen, mutta päätyy lopulta raakaan, suoraan puheeseen.
"Jake, sossut on täällä. Meiät kai viedään pois täältä, jonnekin missä kukaan ei lyö meitä". Pojan katseessa häilähtää pelko. Vaikka heitä täällä lyödäänkin, on tämä kuitenkin koti. Hän pistää kyllä merkille siskonsa punoittavat käsivarren ja posken, mutta silti.
"Mihin me sit mennään?"
"En mä tiedä vielä. Jonnekin. Mut me pysytään yhessä, eikös se oo tärkeintä?" Ab yrittää hymyillä pienemmälleen rohkaisevasti ja tulee tuon tuolinreunalle halaamaan hintelää poikaa.
"Kerää tärkeimmät kamas ja vähän vaatteita mukaan reppuun ni ollaan sit valmiita. Muut kamat haetaan myöhemmin". Jason halaa siskoaan tiukan luottavaisesti ja nostaa piirustuslehtiönsä sekä penaalin lattialta ja työntää jälkimmäisen reppuunsa, heitellen perään kaikenlaisia epämääräisiä vaatekappaleita. Sitten hän nostaa repun selkäänsä, painaa lehtiön rintaansa vasten ja suo Abylle aran hymyn.
"Hyvä poika, Jake", tyttö pörröttää virnistäen Jasonin tukkaa.

Niin, tässä sitä nyt ollaan. Uudessa kodissa. Aluksi sisarukset jakaisivat yhden huoneen, kunnes talossa meneillään oleva remontti valmistuisi ja Aby saisi uuden huoneen.
Heidän uusi äitinsä, Sally nimeltään, ilmestyy ovelle ystävällinen hymy kasvoillaan.
"Keittiössä on sitten ruokaa kun haluatte tulla syömään".
Jason nyökkää, Aby on kylmän eleetön. Tyttö on päättänyt ettei hän sopeutuisi tänne, ei edes veljensä tähden. JC sen sijaan alkaa jo hieman pitää sijaisvanhemmistaan; ainakaan häntä ja siskoaan ei enää satutettaisi. Ja heidän tultuaan uuteen kotiin, ovat he saaneet rauhassa katsella ympärilleen, eikä kukaan ole tunkenut liian lähelle tai ryhtynyt ärsyttävän pirteästi tai hössöttäen esittelemään paikkoja tai muuta ällöttävää.

"Mennäänkö syömään?" poika kysyy hiljaa nostaen katseensa tyttöön.
"Mee sä vaan, mä tuun kohta perässä..". Jason nousee sängyltä ja lähtee kohti keittiötä. Talo ei ole kovin suuri, joten tiettyjä huoneita ei ole vaikea löytää. Poika istuu vaitonaisena pöytään ja ryhtyy syömään. Hän kyllä sopeutuisi asumaan täällä, mutta Abysta ei voi ehkä sanoa samaa. Ei, Jason kyllä tietää että tytöllä ei tule olemaan helppoa. Ab on aina pitänyt huolta veljestään; puolustanut häntä heidän vanhemmiltaan, lohduttanut kun itkettää tai on paha olo muuten vaan, eikä ole kertaakaan jättänyt yksin pientä veljeään. Sulkeutuneisuuden Jason on oppinut aikaa sitten, eikä katsettakaan ole pitkään aikaan suotu muille kuin Abylle, mutta poika sopeutuisi kyllä. Pikkuhiljaa. Uudet sijaisvanhemmat vaikuttavat jopa mukavilta, kunhan noihin tottuisi.
Aby sen sijaan.. Tyttö ei ole aikoihin luottanut ihmisiin. Muihin kuin veljeensä siis. Hän on jo vuosia suhtautunut kaikkiin muihin varautuneesti ja kylmästi, ja Jasonistakin tuntuu, ettei loppua vielä näy...

Hetken päästä tytön askeleet kuuluvat tulevan kohti keittiötä, ja Aby istuu pöytään. Jasonin huulilla kareilee helpottunut hymy.

// tuntuupa nyt hankalalta tämä kirjottaminen... :c //

Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet
Eli Abyn kuolema, kolme vuotta taaksepäin

Abyn näkökulma

Mä oon aina viihtyny metsässä. Se on sellanen rauhottava paikka, jossa ei oo mihinkään kiire. Ja siks mä tykkään vaellusretkistä joita me tehdään perheen kanssa. Siis tän uuden perheen.. Mä ja Jason, ja meidän sijaisvanhemmat Sally ja Greg. Kyllä mä niistä tykkään, ei tää sitä oo. Mä en vaan enää jaksa tätä kaikkee. Painajaisia, ahdistusta, kipeitä muistoja.. Kyllä mä tiedän et Jakella tulee olemaan tosi vaikeeta, mut kyllä se selviää. Se jaksaa kyllä, vahva poika.

Siristän silmiä kun kuusten välistä paistava aurinko pääsee läpi. Kuulen Jasonin kevyet askeleet ihan mun takana. Kyllä se tietää et mulla on paha olla. Tietää, vaikka mä kuinka oon yrittäny peitellä sitä. En mä nyt sit tiedä oliko se niin fiksua sittenkään... Greg kulkee mun edessä. Reippaat, raskaat askeleet. Katselen miehen suuria jalkoja ja nielen kyyneleet. Sally kulkee viimeisenä. Ne kaksi ei tiedä mistään mitään. Kerran Sally löysi mut mun huoneesta itkemästä, mutta taisi unohtaa koko jutun saman tien kun mulla meni hermo kun se alkoi heti kysellä ihan liikaa.
"No niin, taidetaan olla perillä!"
Gregin kumea ääni kajahtaa metsässä ja saa mut hätkähtämään. Ja siellähän se, tuttu pieni nuotiopaikka laavuineen ilmestyy meidän eteen ja saa munkin suupielet vähän kaartumaan ylöspäin. Täältä mulla on niin paljon hyviä muistoja. Täällä mä oon aina ollu onnellinen. Aina ennen siis.. Greg ja Sally alkaa heti levittää kaikkia kamoja ympäriinsä ja sytyttämään nuotiota. Mäkin lasken reppuni laavun nurkalle ja jatkan sitten pidemmälle. Jason seuraa mua, kuulen sen askeleet. Meinaan eka komentaa sen muualle, mut sitten kun mietin pidemmälle, onhan sen parempi ehkä tulla mukaan. Eikä se kuitenkaan lähtis vaikka mä käskisin. Se tietää kyllä mitä mä aion, tuntee mut ihan liian hyvin. Kyyneleet alkaa taas tunkea silmiin.

Ihan nuotiopaikan lähellä on kallio. Tosi kaunis paikka, jotenkin rauhottava. Nousen varpaisilleni ja kurkkaan alas. Kylmät väreet lävistää kehon. Adrenaliinia, mä oon aina nauttinu siitä. Käännyn ympäri. Jason katsoo mua kalpeana, väristen melkein silmissä.
"Jake.. Anna anteeks. Ei tän pitäny mennä näin"
Pojan ilme ei muutu yhtään ymmärtäväisemmäksi.
"Mut miks? Eikö kukaan voi auttaa?"
Katson Jasonin syvänvihreisiin silmiin. Mun rakas, pieni veli. Tai no.. Onhan se jo kolmentoista, mutta mulle se tulee aina olemaan se pieni, viaton poika. Lopulta käännän katseeni alas kun en pysty katsomaan enää silmiin.
"Mä oon pahoillani, oikeesti. Anteeks että mä petin sut. Mut hei, sä pärjäät"
Mä yritän hymyillä, ei onnistu. Jake lähestyy mua hitaasti, kunnes syöksähtää kaulaani. Poika alkaa nyyhkyttää hysteerisesti.
"Et sä saa mennä! Älä tee tätä, jooko? Mä yritän olla parempi veli"
Kiskon itkuisen veljen mun kaulasta ja ravistan hellästi.
"Jake hei, ei tää oo sun vika. Ilman sua mä en olis enää täällä. Sä et voi tehdä enää mitään, ei kukaan voi. Mut sä teit enemmän kun kukaan muu.."
Ootan vaan että se kerää ittensä. Rauhottuu. Omiakin silmiä kirvelee, mut mä en saa itkeä. En nyt. Vaikka onhan tää perseestä, että tää loppuu näin surkeesti. Mut ei voi enää mitään. Kohta mulla on taas helppo olla. Niinkun pienenä. Tai helpompikin. Jason taas.. Niin, mä petän sen tosi pahasti. Mä nään miten se pieni ihminen hajoo pikkuhiljaa palasiks. Mutta ei ne palaset hukkaan mene. Kyllä Jake selviää. Kyllä se selviää..
Vittu. Turha sitä on hokea. En mä voi tietää selviääkö se..

Lopulta Jasonkin on taas kasannut ittensä ja katsoo mua suoraan silmiin. Katseesta paistaa pettymys. Ja kipu, odotus järjettömästä ikävästä.
"Mä lupaan sit suojella sua kun mä oon enkeli. Mä lupaan sen. Mut lupaa säkin mulle yks juttu. Lupaa selvitä. Lupaa pärjätä ja jatkaa elämääs. Mun takia. Ja ittes tietysti, ittes ihan erityisesti.. Muista aina, että oot mulle ihan helvetin rakas". Rutistan pojan syliini ja tunnen kyyneleet poskilla. En voi enää estää, sokaistun mun omista kyyneleistä.

Siinä me sit ollaan. Kaksi yksinäistä. Kumpikin rikki, maailman hajottamia.
"Voi mun pientä..." henkäisen veljeni hiuksiin.
Ja sit se on menoa. Irrottaudun Jaken otteesta ja katson sitä mahdollisimman rauhottavasti. Se nyökkää mulle hiljaa, ja sanoo melkein kuiskaten:
"Okei, mee sitten. Hyvää matkaa..."

Lähestyn kallion reunaa. Adrenaliini syöksähtää taas vereen, mä melkein jo hymyilen. Sitten.. askel tyhjyyteen. Meinaan kiljua mut puristan suun kiinni ennen kuin ääni karkaa ilmaan. Putoaminen tuntuu ikuisuudelta.
'Jake-rakas, anna anteeks....'