It's not always rainbows and butterflies

[ Freya & Maddie! ja herran vaatteet ]

"Tää kieltämättä on melkoinen taideteos."
"Hyvähän sun on se sanoa, sä sen olet tehnyt."

Declan nojasi parhaillaan tatuointiliikkeen tiskiin, vasen käsi oli liikkeen omistajan hallussa. Kyseinen tatuoija oli tehnyt rokkarin kaksi viimeistä tatuointia - kummassakin oli mennyt tuntikaupalla, joten siinä sivussa oli ehditty tutustua lähemminkin. Joten nainen tekisi varmaan ne seuraavatkin. Sen lisäksi että Miasta oli tullut erittäin tuttu niiden aikaisempien istuntojen aikana, se oli myös melkoinen taiteilija. Nainenhan ne kaikki tatuoinnit oli piirtänyt alusta asti rokkarin mielikuvien mukaan - Declankun ei osannut piirtää alkuunkaan. Siihen ei ollut mitään syytä vaihtaa niin tuttu ja taitava taiteilija toiseen. Miakun vielä tiesi, että mustatukka oli jäänyt aivan koukkuun tatuointeihin. Se ei tulisi kenellekään minkäänlaisena yllätyksenä, että rokkari ottaisi vielä lisää mustetta iholleen. Oli yllättävämpää, että tatuointeja oli vasta neljä. Eihän pojalla ollut mitään syytä, mikä olisi estänyt häntä ottamasta lisää tatuointeja. Hänhän teki iholleen mitä halusi. Tietenkään ihmiset, joilla ei ollut tatuointeja eivät tajunneet kuinka addiktoivia ne olivat. Ja ne olivat kauniita. Declan ei ollut missään vaiheessa katunut yhtäkään ihoonsa hakkauttamista kuvista. Vaikka niin sitä oltiin sanottu, kun tähti lantioon oli otettu vain 15-vuotiaana, hän katuisi nuorena saatua päähänpistoaan vielä. No, kuusi vuotta oli mennyt ja vieläkään ei kaduttanut. Ei hän sitä tähteä poistaisi, vaikka mikä olisi. Kaikki tatuoinnit olivat merkityksellisiä hänelle, vaikkei niiden merkitys päällepäin näkynytkään. Mikään ei saisi häntä luopumaan niistä - tai olla ottamatta lisää.

Aamulla Mia oli soittanut ja komentanut rokkarin liikkeeseen, että nainen saisi tarkistaa miten uusin luomus oli parantunut. Ei se vielä täysin ollutkaan parantunut, mutta kyllä se ihan kunnolla oli alkanut parantumaan. Eikä siitä eroonkaan enää päässyt.
"No, mitäs sä otat seuraavaksi?" punapäinen liikkeen omistaja kysyi, kun viimeisintä tatuointia oli ihmetelty tarpeeksi kauan. Declan olikin jo kiskonut nahkakynsikkään takaisin käteensä. Keskustelu oli helppo siirtää seuraavaan tatuointiin - Miakin tiesi varsin hyvin, että poika kyllä tulisi ottamaan sellaisen, ja kenellä muullakaan Declan sen oikein teettäisi. Nainen vielä hyödynsi tietoa minkä kerkesi.
"Älä yllytä mua", Declan sanoi, saaden Mian naurahtamaan tupakoinnin pilaamalla äänellään.
"No, sä soitat kuitenkin... veikkaisin kuukauden sisään, että suunnitellaanko taas lisää", Mia sanoi. Declan vain hymähti - niin siinä varmaan kävisikin. Vaikkei hän mitään osannutkaan piirtää - sen takia Mia oli olemassa. Vasemman käden tatuoinninkin se oli osannut toteuttaa rokkarin ideoista täydellisesti. Vaikkei Declan ollut osannutkaan sanoa sen tarkemmin mitä halusi - ne numerot, se lintu, kukka ja luurankoa. Mia oli ymmärtänyt ja saanut piirroksesta paremman kun mitä mielikuva rokkarin päässä oli ollut. Iholla se oli näyttänyt aina vaan paremmalta - vaikka olikin sattunut helvetisti. Declankun oli meinannut kyljen tatuoimisen olevan kivuliasta.

Tatuointiliikkeen ovi kolahti kiinni rokkarin perässä. Sillä kyseisellä kadulla ei ollutkaan kuin lähinnä kyseisen alan liikkeitä, mutta Declan oli joutunut jättämään autonsa kauemmas - sinä lauantaina kaikki vaikuttivat olevan liikkeellä keskustassa. Siksi liikkeet vaihtuivatkin jo vaatteisiin, kun rokkari sai kävellä autonsa luokse.
Tai siis, olisi saanut, ellei olisi törmännyt siihen reilusti lyhyempään tyttöön. Declan pysyi itse jaloillaan, ja hänestä oli aivan epäolennaista kumman syytä se oli. Toivottavasti tyttö ei ollut sitä tyyppiä, joka tekisi asiasta hemmetin ison numeron. Se oli vahinko.
"Anteeksi, mä en kattonut yhtään eteeni. Eihän suhun sattunut?"

[Sori kestosta! Nyttekin tuli vähän tökkivää jälkeä, mutta toivottavasti tätä ei oo ihan kamala lukea! :'D Maddien asu.]

Maddie kiirehti kohti isänsä ravintolaa, hän oli luvannut olla ravintolalla 17:30, matkaa oli vielä jonkin verran ja kello oli jo nyt 17:35. Matthew oli luvannut hakea Maddien ravintolalta ennen treffejään jonkun tytön kanssa, eikä hänellä ollut ylimääräistä aikaa odotella myöhässä olevaa sisartaan. Mutta minkäs Madeline sille voi, että hän oli unohtunut kirjastoon lukemaan yhtä mielenkiintoista kirjaa? Ajantaju oli lukiessa sumentunut täysin, eikä hän olisi varmaan vieläkään havahtunut kirjan parista, ellei Matt olisi lähettänyt tekstaria ja varmistanut, että Maddie tosiaan oli tulossa ravintolalle.

Kiirehtiessään eteenpäin murheissaan siitä, että Matt myöhästyisi treffeiltään, Madeline ei huomannut ollenkaan nurkan takaa tullutta tummahiuksista nuorta miestä, vaan törmäsi päistikkaa tähän ja menetti tasapainonsa törmäyksen voimasta. Kiljahtaen Maddie yritti tarttua johonkin, mutta mitään kiinniotettavaa ei ollut ja tyttö pyllähti katuun.
Nolostuneena nörtti pyyhkäisi hiuksia silmiltään ja nosti katseensa ihmiseen, johon oli törmännyt. Tämä näytti etäisesti tutulta, mutta Maddie ei heti osannut yhdistää häntä mihinkään. Ennen kuin tyttö ehti pahoitella törmäystä, mustahiuksinen poika pyyteli jo anteeksi.
"Ei sattunu, nolottaa vaan", Madeline mutisi könytessään ylös asfaltilta. Nörtti putsasi pölyjä takamuksestaan ja vilkuili hermostuneena itseään huomattavasti pidempää rokkaria. Samassa hän muisti mistä tämä oli tuttu, hehän kävivät samaa koulua! Maddie oli hetken hieman ihmeissään tämän huomion tehtyään, sillä nahkatakkiin pukeutunut poika ei näin läheltä katsottuna enää näyttänyt sen ikäiseltä että olisi high school -oppilas. Ehkäpä tämä oli jäänyt luokalleen.
Aiemmin Madeline ei juuri ollut kiinnittänyt sen kummempaa huomiota tähän tyyppiin, hänessä oli jotain hieman pelottavaa ja se vaikutti siihen, että Maddie mieluummin luikki ohitse katse muualle suunnattuna, kuin katsoi miestä tarkemmin. Erilaisemmat ihmiset yleensä saivat vaalean tytön varuilleen, pitihän sitä välillä miettiä miksi joku valitsee juuri tietyn tyylin itselleen, mitä se kertoo luonteesta jne. Joku voisi ehkäpä pitää Maddieta vainoharhaisena ja liikaa ajattelevana, mutta tyttö itse piti ajatustapaansa vain varovaisena.

"Sori että mä tolleen törmäilen, on vähän kiire ja mä oon vielä aika kaukana mun kohteesta. Toivottavasti mä en nyt viivyttäny sua", Maddie yritti hymyillä, muttei oikein siinä häpeältään onnistunut. Toivottavasti hänen törmäilynsä kohde ei olisi kauhean vihainen, eipä tämä tosin kiukkuiselta äskenkään ollut vaikuttanut vaan oli valmis ottamaan törmäyksen omalle kontolleen.

Declanin jyräämä tyttö oli maassa ennen kuin rokkari sai otetta mistään. Törmäys oli tietenkin tullut täytenä yllätyksenä - Declan oli kieltämättä niin häkeltynyt, ettei hän edes tajunnut napata tytön käsivarresta kiinni. Tyttö ehti omin avuin nousta ylöskin, ennen kuin rokkari ehti ojentaa kätensä auttaakseen toisen ylös. Se ei sentään satuttanut itseään - luojan kiitos. Declan tunsi olonsa jo tarpeeksi syylliseksi - sen lisäksi että hän ei katsonut eteensä ja sen takia jyräsi pikkutyttöjä, hän ei tajunnut auttaa niitä ylös. Vaikka helposti hän olisi voinut pistää kaiken tytön syyksi. Eihän se mitenkään ollut sopivaa, että se vain käveli häntä päin. Koska hänhän ei itse voinut katsoa eteensä. Kaikkien pitäisi varoa häntä, koska hän oli koko maailman keskipiste ja sitä rataa. Niin varmaan - tosin nyt rokkari ymmärsi mistä koulun kerman ajattelutapa oikein oli peräisin. Nehän eivät koskaan itse tehneet mitään väärin. Kaikki oli aina jonkun muun syytä.
"Älä turhaan nolostu, se oli mun moka. Mä olen hirveän pahoillani", Declan sanoi kun tyttö oli taas jaloillaan ja kaikesta päätellen ihan kunnossa. Tosin miten pahasti tuossa muka saattoi sattua? Declan saattoi ylireagoida ja pahasti - kieltämättä asian olisi voinut jättää yhteen anteeksipyyntöön. Tyttöön ei ollut sattunut ja kumpikaan ei ilmeisesti ollut tekemässä numeroa asiasta. Asian olisi voinut jättää siihen. Vahinkoja sattui ja vahinko tämä oli. Hän olisi voinut jo hyvin jatkaa matkaa, tilanne oli ohi. Sen olisi alunperinkin voinut ohittaa noin vain. Tyttö saattaisi nolostua entisestään (vaikka turhaan) jos tilanteeseen kiinnitti vielä lisää huomiota. Ehkä olisi helpompaa antaa olla. Muttakun Declan oli oikeasti pahoillaan - ei ihmisten jyrääminen ollut hyväksyttävää.

"Hei, ei se sun syytäsi ollut. Mun pitäis kyllä kattoa eteeni", Declan sanoi, hymy ylti silmiin asti - poika ei ollut yhtään kiukkuinen asiasta. Totta kai mitään ei olisi sattunut, jos tyttö olisi katsonut eteensä - mutta ihan sama päti Declaniinkin. Tytöllä oli vielä hyvä tekosyy - kiireessä tuli huomattua ympärillä olevia asioita huonommin kuin yleensä. Declanilla taas ei ollut minkäänlaista syytä - hän ei vain ollut katsonut eteensä. Tyttö oli tullut ihan tyhjästä ja siinä se. Hänellä ei ollut mitään syytä suuttua - tämä oli yhtä paljon molempien syytä ja se oli vahinko.
"Mutta mun autoni ei ole kaukana, joten mä voin heittää sut määränpäähän. Ihan vain korvauksena siitä kun tää viivästyttää sua entisestään. Eikä siitä edes olisi mitään vaivaa, mä en kuitenkaan menisi kuin kotiin ja mä olen jo hemmotellut koirani piloille, että on vaan parempi että mä en ole siellä", Declan sanoi ja naurahti - hän tiesi kyllä puhuvansa ihan liikaa. Mutta hän tarkoitti kaikkea mitä sanoi. Tyttö pääsisi nopeammin autolla, mikä oli ainoastaan hyvä asia, koska tämä kohtaaminen viivyttäisi sitä entisestään. Siitä ei todellakaan olisi Declanille mitään vaivaa - tytön olisi turha alkaa inttää, että siitä olisi ja hänellä olisi varmasti muutakin tekemistä. Koska ei hänellä oikeasti ollut. Tosin loppuosan hänen koiristaan olisi voinut jättää sanomatta - hittoako tyttö sillä tiedolla teki. Vaikka ihan totta se olikin - hänellä ei ollut mikään kiire mihinkään, koska hän vain menisi kotiin. Rokkarin koirat olivat jo pilalle hemmoteltuja - ja aivan riippuvaisia omistajastaan. Vietettyään yön putkassa hän oli saanut uusia sohvan, nojatuolin ja kasan tyynyjä - kumpikin rakki oli hieman panikoinut, ettei hän tulisi kotiin enää ollenkaan. Kyllä ne pärjäisivät omillaan hetken, mutta eivät yön yli. Silloin sinne olisi saatava joku ihminen paikalle, tai hänen pitäisi taas uusia kalusteita. Jos hän nyt menisi samantien takaisin kotiin, koirat tottuisivat vielä siihen että hän oli kotona jatkuvasti - se ei oikein ollut hyvä asia, että niistä tulisi vielä riippuvaisempia.
Sitä paitsi hänen autonsa oli kolmensadantuhannen dollarin Audi R8. Jokaisen pitäisi saada istua sen hintaisessa autossa edes kerran ja sellaisella autolla paikalle saapuminen oli ihan vain hieman näyttävää. Tyttö olisi myöhässä, mutta ainakin se saapuisi tyylillä.

"Ai joo, mä olen muuten Declan", poika sanoi - hänen pitäisi varmaan esitellä itsensä ennen kuin tarjoaisi kyydin tuntemattomalle. Vaikka tyttö näyttikin hieman tutulta, Declanilla ei silti ollut aavistustakaan missä hän sen olisi voinut nähdä. Ikänsä puolesta se olisi voinutkin olla Astonissa, mutta hitostako Declan sitä tiesi. Hänen kanssaan samalla luokallakin oli tyyppejä, joiden olemassaoloa hän ei huomannut.
Tosin tyttö ei välttämättä suostuisi. Vastahan he olivat törmänneet - tällä kertaa ihan kirjaimellisestikin. Vaikka Declan oli niin sosiaalinen ja spontaani, että olisi voinut heittää sen autolla perille, tyttö ei välttämättä ollut.