Pikkuneiti ja Susipoika

Kello on 16.27

Rin nukkui sikeästi lattialla seinään nojaten. Hänen pullonpohjalasinsa olivat valahtaneet alemmas nenälle ja tytön pää notkahteli sivulta sivulle tytön hengittäessä hiljaa.
Brunette oli ollut koko päivän niin väsynyt. Hän ei ollut aikoihin tuntenut oloaan niin väsyneeksi. Tyttö oli taas vaihteeksi mennyt lempinurkkaukseensa lukemaan Jane Austenin Emma- kirjaa, mutta väsymys oli vienyt voiton. Pikkuneidin kirja oli pudonnut vierelle ja tyttö pihisi hiljaa nukkuessaan.

Tytöllä oli tänään päällä ruskea t-paita ja vaaleansiniset farkut. Kenkinä hänellä oli vaaleanruskeat sandaalit ja hiukset tyttö oli vain aamulla jättänyt hajamielisenä auki. Hän ei ollut jaksanut edes meikata, kun oli ollut niin rättiväsynyt aamulla.
Väsymykseen löytyi vain yksi syy; hänen vanhempansa.
Aivan. He olivat taas vaihteeksi teetättäneet tyttärellään monta tuntia kotitöitä ja tyttö oli päässyt omaan sänkyynsä vasta kello kymmen jälkeen, jolloin tyttö oli suoraan rojahtanut sängylleen ja nukahtanut välittömästi.

Brunette ei enää tiedostanut aikaa ja kirjasto oli sulkeutumaisillaan. Pikkuhiljaa kirjastonhoitaja oli alkamassa pistää tavaroitaan kasaan ja lähteä kirjastosta. Rinistä nainen ei tiennyt, sillä ei ollut nähnyt tytön tuloa kirjastoon. Kuka nyt näkymätöntä tyttöä muka ikinä huomaisi.
Rinin pää notkahti taas puolelta toiselle ja tyttö lipoi huuliaan unissaan. Hän näki unta komeasta sankarista, joka pelastaisi tytön tämän helvetin keskeltä.

//Pipsu feat Susipoika >: D

Vielä pari minuuttia ja kirjaston sulkemisaika on koittanut. Kuinka se aika oli näin nopeasti kulunut?
Kenties joku oli kironnut kellotaulun.
Kirous tämä sekuntien kuluminen oli siksi, ettei näin lyhyessä ajassa voinut kuvitellakaan olevansa vielä valmis kirjojen salaisessa maailmassa. Niteitä oli niin monta, että kesti kymmenminuuttinen jos toinenkin selata kiinnostavimmat läpi, jotta löytäisi eniten kiinnostavan ja lukemisen arvoisen teoksen. Näin ajatteli Adalwulf, susipoika, joka seisoi erään hyllykön edessä käännellen kirjaa kädessään ilmeettömänä. Hänen tummat silmänsä samosivat takakannen kiemuraisia tekstejä ja sormet sivelivät nahkakantista pintaa vaiteliaina. Teoksella oli ikää, sen poika ymmärsi jo ensimmäisestä vilkaisusta. Sen sijaan kirjan lukukelpoisuudesta tai mielenkiinnosta nuorukaisella ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa.
"Anteeksi, mutta suljemme pian", varovainen naisenmutina kantautui kohta pojan takaa, ja tumman katseen oli pakko kääntyä vilkaisemaan, kuka äänen aiheutti. Paikkoja järjestelevä kirjastonhoitaja näytti hieman vaivaantuneelta häirintänsä takia, mutta näytti rentoutuvan hieman, kun kapeat huulet Adalin kasvoilla muodostivat pienen hymyn.
"Olen juuri valmis", susipoika totesi sävyttömästi, kääntäen mielenkiintonsa takaisin käsissään olevaan teokseen. Muutaman sekunnin tuijotuskilpailu ja nuorukainen oli valmis ottamaan riskin. Ainahan nahkakantisen kirjan voisi palauttaa, jos sen teksti olisi aivan yli ymmärryksen lentävää koukeroa.

Adal kääntyi sulavasti ympäri ja lähti etenemään hämyisien hyllyköiden takaa kohti tiskiä, jonka äärellä voisi lainata kirjan. Pitkä, atleettinen urheilija kulki vaivattomasti, likipitäen ääneti. Ainoastaan hänen mustat kenkänsä saattoivat vingahtaa vahatulla lattialla, mutta muuten hänestä ei kuulunut rasahdustakaan. Kasvot olivat täysin ilmeettömät, joiden johdosta silmien läpitunkeva katse saattoi tuntua suorastaan pelottavalta. Silmät olivat kuitenkin tummat kuten hänen pitkät hiuksensa, ja välillä tuntui, ettei valokaan päässyt kiiltämään niiden tummuudesta.

Susipoika havaitsi kävellessään tytön, joka oli nukahtanut lattialle kesken lukutuokion. Urheilijapoika seisahtui tytön eteen, laski katsettaan ja hiirenhiljaa tuijotti maassa oleilevaa, vaatimattoman oloista nuorikkoa, jonka lasit olivat valahtaneet nenällä liian alas ja kirja oli hylännyt tytön sormet. Adal kallisti hieman ilmeettömiä kasvojaan, tutkiessaan täysin vierasta tyttöä tarkkaavaisena päästä varpaisiin. Pitäisikö toinen jättää tuohon nukkumaan? Vai olisikohan viisainta herättää? Nuorukainen vilkaisi ympärilleen, todeten kuitenkin, ettei pystyisi palkkaamaan ketään toista huolehtimaan neitokaisen ulospääsystä. Tumma katse siirtyi takaisin tuntemattomaan, ja hetken Adal seisoi aloillaan kuin patsas, katse jäädytettynä tytön suljettuihin silmiin.
....Äh.
Adal kumartui polviensa varaan kyykkyyn, epäillen vielä hetken, mitä tekisi vieraan kanssa. Hänen kasvonsa olivat samalla korkeudella nukkuvan tytön kasvojen kanssa, eikä minkäänlaista ilmettä loistanut nuorukaisen osalta. Pelkkää piinaavaa, sävytöntä katselua, jonka luulisi herättävän koomapotilaankin aiheuttamallaan ahdistuksella. Välimatkaa kaksikon välillä oli vain muutama hassu kymmensenttinen.

>........ OHO 8D<

// Ai niinko vähän vehähti vai? :,DDDD

Rin ei ainakaan vielä osoittanut mitään heräämisen merkkejä, kun tuo saapunut nuorukainen oli kyykistyneenä hänen edessään. Pikkuneiti sen sijaan huokaisi pienesti unissaan ja nyt hänen päänsä notkahti toiselle puolelle. Hänen tummanruskeat hiuksensa olivat valahtaneet jonkin verran silmien tielle ja olivat ne hieman menneet sekaisinkin tytön siinä seinään nojaillessa.
Tyttö nyrpisti sitten hieman nenäänsä nukkuessaan. Uusi tuoksu oli kantautunut hänen sieraimiinsa ja se tuoksu tuoksui todella hyvälle. Pieni hymy kipusi Rinin vaaleille huulille ja tyttö näytti siltä kuin näkisi ihanaa unta.
Sitä se oikeastaan olikin.

Brunette seisoi yksin niityllä ja aurinko oli laskemassa. Auringon säteet valaisivat niityn pitkää heinikkoa, joka ylettyi Riniä vyötärölle saakka. Tyttö iloitsi maisemasta ja kellahti maahan selälleen. Hän sulki silmänsä, mutta vain hetkeksi, sillä jokin varjo oli laskeutunut tytön päälle. Suklaasilmät avautuivat ja ne kohtasivat maailman ihanimman näyn; Eric Dupontin hymyilevät kasvot.
Eric auttoi Rinin ylös maasta ja veti itseään vasten. Rin kietoi kätensä pojan ympärille ja sulki taas silmänsä. Hän voisi aina jäädä tähän, Ericin syleilyyn. Hän ei koskaan haluaisi herätä...
Poika asetti kätensä tytön leualle ja kohotti tytön kasvoja ylemmäs. Rin kohtasi Ericin suklaasilmät ja poika oli painamassa suudelman tytön huulille, mutta yhtäkkiä poikaa tunnuttiin vetävän kauemmas tytöstä. Rin yritti juosta poikaa kiinni, mutta ei saanut ja sitten kaikki täyttyi vain kirkkaalla valkealla valolla...

Tytön kädet kohosivat hänen vierellään ja haapuilivat eteensä. Kädet koskettivat jonkun käsiä ja nopeasti ne löysivät olkapäät. Rin nukkui yhä ja kuvitteli olleen saavansa Ericin kiinni. Brunette nojautui lähemmäs tähän kiinni saamaansa henkilöön ja kaatui nojaamaan toista vasten.
Taas tyttö alkoi pihistä hiljaa ollessaan siinä toista vasten.

Susipoika tuijotti tiiviisti nukkuvaan tyttöön. Siinä hän oli kuin vahtikoira, kallisteli hieman kasvojaan, katseen pysytellessä tiukasti suljetuissa silmäluomissa. Nuorukainen epäili vakavasti, että toinen oli vakavammassa jäässä kuin koomassa, sillä tuo ei edes havainnut, ettei ollut kirjaston nurkkauksessa yksin. Adalin hengitys suorastaan hipelöi ruskeahiuksisen kasvoja, mutta siltikään minkäänlaista heräämisentapaista ei kyennyt havaitsemaan.
Kummallinen naishenkilö.
Vaikka nuorukainen yritti herättää tytön piilevän ahdistavalla tuijotuksellaa, hän sai palkaksi kädet, jotka nousivat tytön vierellä. Huulet muodostivat äänettömiä sanoja, ja silloin tällöin tytön huulet muodostivat haaveilevan hymyn tuon siroille kasvoille. Adal ei liikahtanutkaan, tarkkaili, kuinka vieras laski kätensä hänen olkapäilleen, kaatuen lopulta kokonaan vasten nuorukaisen vartaloa. Adalin ilme ei värähtänytkään, vaan täysin sävyttömänä tarkkaili vierasta, joka erittäin tyytyväisenä makoili häntä vasten. Ah, jos joku kermasta olisi nähnyt tämän... Adal olisi saanut montaa halveksivaa katsetta, koska sen verran poika tajusi, että ylimistöön tämä vieras ei kuulunut. Nörtti vai tavisko toinen oli, siitä Adal ei voinut tietää vielä.

Vaimea huokaus karkasi nuoren miehen kapeilta huulilta, kun tämä mielessään pohti, mitä tekisi tälle läheisyysriippuvaiselle tyttöraukalle. Urheilija vain tarkkaili toista tummalla katseellaan, eikä näyttänyt lainkaan ahdistuneelta toisen läsnäolosta. Joku olisi voinut väittää näkevänsä huvittuneisuuden pilkkeen katseessa, vaikka totuus oli, että ilmeetön poika oli, kuin hänen kasvonsa olisivat suoraan marmorista veistetyt.
Adal ei siirtänyt tyttöä mihinkään, mutta rykäisi kevyesti. Hän kohotti omat käsivartensa, tarttui lempeästi vieraan tytön hartioihin ja siirsi tyttöä kauemmas itsestään. Piteli tyttöä parinkymmenen sentin päässä itsestään, ja loi erittäin kapean hymyn.
Kevyt olkapäistä ravistelu, ja sanat, jotka liitelivät ilmassa kuin sulosoinnut, niin soinnukasta ja matalaa pojan puhe oli.
"Jokohan olisi aika herätä?"

Pikkuneiti huokaisi tuntiessaan lämpöä lähellään. Tämä lämpö tuntui mukavalta ja tyttö olisi halunnut olla siinä vielä kauemminkin. Hän oli jo herännyt syvästä unestaan ja alkoi kuulemaan ääniä lähettyvillään.
Pieni rykäys kantautui bruneten korviin ja tyttö kuristi hivenen kulmiaan. Ääni ei ollut kuulostanut tutulta, mutta Rin myös ihmetteli sitä, miksi se rykäys oli kuulunut niin läheltä. Eikö Rin nukkunutkaan omassa pehmeässä sängyssään?

Seuraavaksi tyttö tunsi isojen käsien asettuvan hartioilleen, mikä sai taas aikaiseksi kulmien kurtistelua. Tytön silmät raottuivat hieman, mutta Rin ei kuitenkaan ihan heti nähnyt niillä mitään. Tuntui, että silmät olisivat täynnä nestettä tai jotain sellaista ainetta, jotka saivat näkemisen hyvin epätarkaksi.
"... Mmmm..." mumistiin oudolle soinnukkaalle kysymykselle. Rin ei oikein vieläkään ollut kovin perillä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Tyttö ajatteli olevansa yhä syvässä unessa.

Suklaasilmiä availtiin hetken aikaa rauhassa ja sitten ne siirtyivät tuijottamaan edessä olevaa nuorukaista väsyneenä. Rin katsoi aluksi jonkin aikaa ilmeettömänä lähellä olevaa poikaa ja tytön ajatukset eivät kulkeneet ollenkaan. Mutta sitten, hänen sydämensä jätti lyönnin välistä ja pomppasi kurkkuun. Tytön silmät rävähtivät nopeasti apposen auki ja tytön yrittäessä viedä kasvojaan kauemmas lähellä olevan nuoren miehen kasvoista Rin kolautti päänsä kovaa takana olevaan seinään, johon oli koko ajan nojannut. Tytön lasit putosivat nenältä maahan ja Rin ähkäisi kivusta päässää. Sitten tyttö kuitenkin havahtui nopeasti kivun vaikutuksesta ja katsoi poikaa järkyttyneenä silmiin. Tytön kasvot muuttuivat tomaatinpunasiksi ja Rin vapisi näyttävästi siinä istuessaan.

Yhtäkkiä, kirjastosta sammuivat valot ja kuului oven sulkeutumisääni. Rin alkoi pelätä yhä vain enemmän ja tytön silmät kostuivat kyynelistä. Hänen huulensa olivat vääntyneet mutrulle ja tyttö näytti siltä, että purskahtaisi ihan pian itkuun.

Vastaukseksi kysymykseensä Susipoika sai maireaa, unista muminaa, mutta nuorukainen ei kääntänyt katsettaan. Hän odotti, ei yrittänyt uudestaan herätellä. Jos toinen ei vieläkään nousisi.. no, siinä vaiheessa tyttö saisi jäädä tänne nukkumaan, ja voisi huomenna kertoa kavereilleen omistavansa ehkäpä maailman parhaat unenlahjat.
Mutta onneksi Adalin ei tarvinnut hylätä tuhisevaa tyttöä pimenevään kirjastoon, vaan hänen odotuksensa palkittiin. Käsien pitelyssä oleva tummahiuksinen avasi silmänsä ja kohta kaksikon katseet kohtasivat. Tytön uniset silmät tuijottivat suoraan nuorukaisen pohjattomaan tuijotukseen. Kaikkialla oli hiljaista, mutta hetki särkyi kun väsymys karisi sadasosasekunnissa vieraan silmistä. Paniikinomaisesti tytön silmät revähtivät auki ja tämä heilautti itsensä taaksepäin, pois Adalin otteesta, iskien samalla päänsä kipeästi takana olevaan kaappiin. Adalin kasvoilla sävähti myötätunto, mutta vain hetkisen verran. Hän näytti ilmeettömältä, erittäin tyyneltä, kunnes kohotti rauhoittelevan hymyn huulilleen.

Valot sammuivat. Niiden hurina lakkasi, ja jäljelle jäi kahden kirjojen loukkoon jääneen nuoren hengitys ja raksuttavat ajatukset. Susipoika vilkaisi ympärilleen, huokaisi tuohtuneena, mutta ei hävittänyt rauhallista hymyä huuliltaan. Tummiel silmien katse näytti suorastaan uhkaavalta pimeydessä - voisivatko ne kiiltää kuten kissalla? Eivät sentään. Adal tarkkaili tytön itkuisia ilmeitä, eikä ensin tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Lopulta hän kuitenkin hymähti pehmeästi.
"Sulkeutuva kirjasto ei ole mukavin paikka nukkumiseen", nuorukainen lausahti pehmeästi. "Ihme, ettei kukaan tullut patistamaan sinua ulos."
Ihme ettei kirjastotäti tullut kurkkimaan mihin urheilijapoika oli jäänyt, kun jo kerran hän oli hoputtanut... no. Luultavasti nainen oli niin tympääntynyt työhönsä, ettei välittänyt, kuinka monta teiniä jäi sivistyksen häkkiin. Toivoi ehkä pinteeseen jääneiden lukevan aikansa kuluksi.

Rin ei osannut oikeasti tehdä muuta kuin tuijottaa tuota tuntematonta nuorukaista edessään. Tytön ajatukset olivat pysähtyneet, mutta yksi ajatus soi päässä uudestaan ja uudestaan; aikoiko toinen satuttaa tyttöä?
Toisen rauhoitteleva hymy sai pikkuneidin hieman rentoutumaan, mutta vain hieman. Suklaasilmät tuijottivat yhä suurina edessä olevaa poikaa, mutta ajatustenkulku oli taas mahdollistunut. Nuorukaisen silmät vaikuttivat oudoilta, kuin ne olisivat jotenkin hypnotisoineet pikku Rinin. Toisen pehmeä ääni aiheutti taas outojen ajatuksien syntymisen ja Rin ei enää tärissyt niin kamalasti kuin hetki sitten.

Voi hyvä elämä. Rin tajusi vasta nyt toisen komeuden ja lehahti taas punaiseksi, kun edellinen puna oli tuskin kadonnutkaan kasvoilta. Toisen läsnäolo sai tytön nyt entistä enemmän vaivautuneemmaksi ja brunette nojautui tiiviimmin takana olevaan seinää vasten. Tytön oli kuitenkin jotakin puhuttava, kun toinen oli puhunut hänelle.
"... E-e-ei m-minua k-kukaan ikinä h-h-huomaa..." Rin änkytti epäselvästi ja nielaisi viimeisen sanan lopussa, jolloin se jäi vaimemmaksi kuin muut sanat.
"M-m-miksi sinä p-puhut minulle?" tyttö töksäytti hyvin tahdittomasta sekä ajattelemattomasti. Taan Rin jähmettyi paikoilleen, mutta ei aikonut laskea katsestaan toisesta. Ties mitä toinen voisi tehdä, jos tyttö hiemankin laskisi katsettaan.
... Mutta jostakin kummasta syystä toinen ei vaikuttanut uhkaavalta, vaan hyvin kiehtovalta.
Ää, ei Rin! Älä edes ajattele tuollaisia!

Kappas. Nukkuva pikkuneiti osasi puhua, vaikkakin hyvin takkuilevalla etenemistahdilla. Adal tuijotti vierasta tarkkaavaisesti hämäryydessä, eikä millään lailla yrittänyt mennä lähemmäksi tai muuten ahdistaa toista tämän enempää olemassaolollaan. Tarkkailija-nuorukainen käänsi hieman kasvojaan, ilmeen säilyttäessä lempeän, vaatimattoman ilmeensä.
"Kukaan ei huomaa sinua?", susipoika toisti, ja hymähti kevyesti. Nuorukainen ei siihen omalla kohdallaan ollut tottunut. Hänet tunnistettiin liiankin hyvin. Hän kuului urheilijoihin, koulun herkkuihin, eikä hänen salamyhkäinen luonteensa auttanut sulautumisessa ihmismassan sekaan. Hän oli outolintu kermassa, joka alentui jopa mielellään keskustelemaan alempiarvoisten ihmisen kanssa.
"Minulla onkin tunnetusti erittäin tarkka näkö", poika lausui pehmeästi, eikä antanut lempeyttä huokuvan hymynsä karata mihinkään. Hän pysyi kyykyssä, samalla tasolla vieraan tytön kasvojan kanssa ja tutki tätä uteliaana, mutta silti kohteliaaseen sävyyn.

Vieraan töksähtävä kysymys ei ollut erikoinen, vaan ymmärrettävä. Sen nuorukainen ymmärsi. Adal kohotti hitusen kulmaansa, hymähtikin hieman, mutta vastasi silti asiallisesti lempeyttä huokuvalla äänellään:
"Koska muuten heräisit aamuyöllä paniikissa pimeässä kirjastossa."
Adalwulf nyökäytti hieman kasvojaan ja päätti vihdoinkin nousta jaloilleen. Kevyesti hän kohosi yli 180sentin korkeuteen, katsellen alaspäin maantasalle jäänyttä tyttöä. Hämyisässä tilassa Adal saattoi vaikuttaa suorastaan ahdistavalta, melko ilmeettömien kasvojensa ja huokuvan mystisyyden vuoksi. Tätä tilaa hän yrittikin siksi hymyllä kovasti pehmentää.
"Olisin ollut itserakas, jos olisin lähtenyt ja jättänyt sinut siihen vain sen takia, ettei paikka ehtisi sulkeutua", Adal vielä täsmensi tytölle.

Rin nyökkäsi rivakasti, kun tämä pehmeällä äänellä puhuva nuorukainen toisti bruneten sanojoja.
"O-olen näkymätön t-tyttö.." pikkuneiti sanoi sitten ja alkoi naksutella hampaitaan. Sitä hän teki, kun oli hermoissaan. Tyttö oli yhä todella ihmeissään, että joku nuorukaisen kaltainen komea ja kiehtova poika olisi vain halunnut tulla herättämään nörttitytön, jota yleensä kukaan ei huomannut. Toinen oli sitten sanonut, että hänellä oli tarkka näkö, mutta... Entäs ne klikit?

Hetkinen, mitäs nuorukainen sanoikaan kirjastosta?
Vasta silloin Rin katsahti ympärilleen ja alkoi haukkoa henkeä. Mitä ihmettä, miksi kirjaston valot olivat sammutettu? Miksi toinen puhui jotain tänne jättämisestä?
Pikkuneiti nousi nopeasti ylös. Hän tajusi silloin, että nuorukainenkin oli noussut ylös ja olikin tyttöä sen ruhtinaalliset 30 senttiä pidempi. Tyttö ehti taas punastua hetkeksi, mutta riensi silloin katsomaan kirjahyllyn takaa, mitä oli meneilllään.

Brunette ei voinut uskoa silmiään, joten räpäytti niitä pari kertaa. Sen tehtyään tytön kasvoille kohosi kauhistunut ilme, kun tyttö alkoi kipittää kirjaston ovelle päin.
Se oli lukossa.
Käsi otettiin pois ovenkahvalta ja Rin nielaisi. Hänen kätensä kohosivat hiustensa sekaan ja tyttö alkoi purra huuliaan todella hermostuneena. Hänen vanhempansa räjähtäisivät, jos tyttö ei olisi viiteen menessä tänään kotona, he ottaisivat yhteyttä koululle ja kysyisivät, missä heidän tyttärensä on, jonka piti tulla tekemaa ruokaa. Sitten selviäisi, että tyttö oli jäänyt kirjastoon lukittuna yhdessä tämäm vanhemman nuorukaisen kanssa. Hänen vanhempansa vetäisivät tietysti vaikka minkälaisia johtopäätöksoä ja rankaisisivat Riniä.

Pari turhautunutta kyyneltä vierähti Rinin poskelle, mutta tyttö pyyhkäisi ne nopeasti pois. Hän otti pari askelta taaemmas ja kääntyi taas kirjastoon päin, katse kohdaten vahingossa mystisen nuorukaisen.
Tyttö tunsi olevansa niin eksynyt. Ja hämmentynyt. Hän ei koskaan ollut jäänyt kirjastoon lukittuna eikä varsinkaan ollut jäänyt minnekään tuollaisen nuorukaisen kanssa.
Tämän täytyi olla unta.
Niin, tämän täytyi olla unta! Siinä olisi selitys kummallisiin tapahtumiin! Jos Rin alkaisi nipistellä itseään, ehkä hän heräisi!
Tyttö alkoi aluksi nipistellä käsivartensa ihoa, mutta se ei vaikuttanut toimivan. Seuraavaksi hän alkoi nipistellä poskiaan. Sekään ei näyttänyt toimivan. Sen jälkeen hän läpsi itseään pari kertaa poskelle.
Mitään ei tapahtunut. Siinä hän yhä seisoi, tuon nuorukaisen kanssa kahdestaan pimeässä kirjastossa.
"... Olen niin kuollut..." Rin mutisi kauhuissaan, kun alkoikin ajatella tämän seurauksia.

Kieltämättä tyttö antoi tsestään erittäin epäilyttävän kuvan, kun tuo tajutessaan kirjaston pimeyden pomppasi jaloilleen ja suorastaan kiiruhti hyllyköiden välistä lähemmäksi lainaustiskiä, jotta varmistuisi loukussa olemisesta. Adal pysyi rauhallisena, seurasi vaan katseellaan poukkoilevaa tyttöä, seuraten kohta hiemans lähemmäs perässä. Häntä ei tilanne ahdistanut yhtään - paitsi ehkä siten, että nyt hän ei saanut tätä teosta lainattua, vaikka oli tsempannut itsensä mielenkiintoiseen lukukokemukseen. Adal vilkaisi kirjaa kuivasti. Ikäänkuin hänen muka tarvitsisi pelätä, että joku lainaisi sen hänen nenänsä edestä.. se oli mahdotonta, ellei koulu omistanut toista näin paljon historiasta kiinnostunutta tyyppiä.
Adal kohotti katseensa takaisin vieraaseen, lyhyempään tyttöön, joka hämmästytti poikaa hieman lisää sekopäisellä käytöksellä. Ensin nuorukainen uskoi näkevänsä väärin, mutta ei, totta oli jokainen hänen havaitsema liikkeensä.

Miksi ihmeessä tyttö alkoi nipistellä ja lopulta läimiä itseään?

Adal kohotti kulmaansa, toljotti jäätyneenä panikoivaan tyttöön, joka vielä manasi hiljaa peloissaan varmaa kuolemaansa. Poika vilkaisi ympärilleen, kuin varmistaen, ettei hänen takanaan seissyt mitään demonin tapaista, ja antoi mielenkiintonsa sitten kääntyä takaisin hysteeriseen tilaan liitelevään tyttöön.
"Öh, jos epäilet minun tekevän sinusta selvää, sallinet minun kiistää tämän", Adal totesi varovaisesti ja pyyhkäisi sormillaan tummia hiussuortuviaan. Hän katsoi tyttöön kokoajan tummien kulmiensa alta.
"Ja jos pelkäät, että menehdymme nälkään tai janoon, saan kai kiistää tämänkin?" hän jatkoi tyynesti ja soinnukkaasti. "Emme ole ensimmäiset, jotka jäämme tänne lukkojen taakse. Itseasiassa, minäkään en ole ensikertaa kirjastotädin hätäisyyden vuoksi täällä yliaikaa."
Adal hymähti pehmeästi, käveli hieman lähemmäksi, jotta näkisi tummahiuksisen, lasien takaa maailmaa tiirailevan neidin paremmin. Hän yritti rauhallisuudellaan saada vieraan tyyntymään, huonolla menestyksellä.
"Vai onko jokin muu hätänä?" nuorukainen tiedusteli pehmeästi.

Nuorukainen sanoi jotain siihen suuntaan, että ei aikoisi tehdä tytölle mitään pahaa, jolloin Rinin pakokauhu kasvoilla laantui hieman. Mutta vain hieman, sillä se näkyi yhä todella paljon hänen kasvoiltaan.
Taas toinen puhui ja kuin melkein luki tytön ajatuksia, sillä toisen vastaukset vastasivat juuri niihin kysymyksiin, joihin tyttö yritti päänsä sisällä löytää vastaukset.

Nuorukainen otti pari askelta lähemmäs Riniä, jolloin tytön suklaasilmät kohosivat maasta toisen kasvoille. Taas tyttö muuttui punaiseksi ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää kuuluvammin tytön rinnassa. Tyttö tapitti jähmettyneenä lähestyvää poikaa, kun hänen ajatuksensa lähtivät taas juoksemaan tytön päässä.
Toinen oli todella outo, ei pahassa mielessä todellakaan. Kuin toinen ei kuuluisi tähän kouluun, tuskin edes tähän vuosisataan! Se oli hyvin outo ajatus tytön päässä.
Lisäksi toinen oli sen verran komeakin, mikä sai Rinin hämmentymään totaalisesti, kun edes ajatteli sitä. Taas Ericin ihanat kasvot ponnahtivat tytön mieleen ja tyttö tunsi olevansa nyt ylikypsä peruna.

Taas toinen keskeytti Rinin juoksevat ajatukset kysymällä, oliko jokin muu hätänä, ei Rin voinut tukkia suutaan mitenkään.
"Jos en ole kotona viiteen menessä, vanhempani teetättävät minulla kamalasti kotitöitä ja sitten en jaksa enää tehdä koulujuttuja, jolloin koulumenestykseni laskee ja vanhempani rankaisevat minua taas ja sinä et voi olla siinä minun edessäni, koska olet niin hyvännäköinen ja olet varmasti mielikuvitukseni tuotetta, sillä kukaan sinunkaltaisesi ei koskaan tulisi puhumaan minulle ja kun minä herään tästä painajaisunesta, alan itkeä ja ja ja..." Rin selitti nopeaan tahtiin ja ei pysynyt edes itsekään sanojensa perässä. Kun tyttö oli hetken aikaa saanut ajatella, hänen jalkansa pettivät ja tyttö lysähti lattialle istumaan. Hän nosti kätensä kasvoilleen ja yritti näin muka piiloutua toiselta. Riniä hävetti niin paljon, että hän alkaisi varmaan pian itkeä!
"... Olen näkymätön, olen näkymätön.." tyttö mutisi hiljaa itsekseen ja puri huultaansa vimmatusti.

Adalwulf tuijotti kysyvästi, lempeästi, erittäin kohteliaasti tyttöä, jonka hätäisyys ja suru saivat melkein nuorukaisenkin masentuneeksi ja epäluuloiseksi ympäristöä kohtaan. Nuorukainen kuitenkin säilytti mielenrauhansa, keskittyi odottamaan, mitä tämä sievä neiti vastaisi hänen kysymykseensä. Eihän hän toista halunnut ahdistaa, ja jos tummatukkainen päättäisi, ettei halua puhua, Adal hyväksyisi asian kiltisti.
Vaan toisimpa kävi! Suoranainen puheen aalto loiskahti voimalla vieraan tytön suunnalta, ja tämä yht'äkkinen liike sai Adalin hieman värähtämään. Nuorukainen kuunteli jokaisen kiihtyneen sanan, jonka tyttö puhui kapeilta huuliltaan. Alku sai Adalin tuntemaan suurta myötätuntoa, mutta viimeiset piipahdukset saivat ystävällisen hymyn leviämään Adalin kasvoille erottuvampana. Pieni hymynhaiven oli luotu kohteliaisuutena, tämä taas oli aidosta lämpimästä tunteesta.
"Tässä minä kuitenkin olen, neiti", Adal lausui pehmeästi ja nyökäytti hieman päätään. "Täysissä ruumiin voimissa. Ja voin vakuuttee, etten ole mielikuvitusta. Sanoipa kerman jäsenet mitä tahansa, tässä olen, luonasi". Soinnukas puhe liiteli hämärässä ilmassa, eikä hymy poistunut nuorukaisen huulilta. Tilanne oli kerrassaan huvittava, se Susipojan oli myönnettävä. Mutta nyt ei ollut kuitenkaan syytä vitsailuun, sillä oli tosi kyseessä!

Kävikin niin, että ennen kuin nuorukaisen reaktionopeus ehti herätä, tyttö oli valahtanut maahan. Pieni hätäännys käväisi kohteliaan pojan kasvoilla, kun tuo asteli aivan näkymättömyyttään toitottavan tytön eteen. Alaspäinsuunnattu katse oli myötätuntoinen, sillä tottakai pojan kävi sääliksi noin sievää neitiä, jota vanhemmat selvästi käyttivät hyväkseen!
"Autoni on pihalla. Voin viedä sinut kotiin, nyt heti, niin ehdit ajoissa", Adal lupasi, vilkaistuaan vielä kelloon ja varmistettuaan, että aikaa olisi. 20 minuuttia.
Poika ojensi kätensä kohti itseään alempana olevaa tyttöä, hymyillen kannustavasti.
"Et ole näkymätön", hän kuiskasi pehmeästi. "Olen Adalwulf, juoruista tunnetumpi Susipoikana."
Esittelyssä oli lievä ilkikurisuus, sillä poikaa itseään nauratti hänen saamansa lempinimi. Nyt kuitenkin hän halusi vain auttaa tytön pystyyn ja viedä kotiin, ennen kuin olisi liian myöhäistä!

Tyttö kuunteli taas toisen pehmeää ääntä hypnotisoituna ja, kun oli prosessoinut toisen sanat päässään, Rin hämmentyi yhä vain enemmän. 'tässä olen, luonasi' sanat soivat päässä uudestaan ja uudestaan ja Rinistä tuntui, että hänen päänsä räjähtäisi pian kuin purkautuva tulivuori. Vaikka nuorukainen taisi olla vain kohtelias ja halusi rauhoittaa pikkuneitiä, Rin ei voinut uskoa toisen sanoja. Hänen päässään alkoivat vilistä todella oudot ajatukset siitä, miten toinen kohta nappaisi tytön syliinsä, toisen uljas ratsu saapuisi ja poika veisi hänet kotiin ennen viittä. Tai sitten poika vain veisi tytön mukanaan omaan linnaansa ja-
Rin, nyt lopetat!

Yhtäkkiä toisen pehmeä ääni kuului aivan Rinin yläpuolelta ja tyttö laski kätensä alas kasvojensa edestä, tuijottaen nyt lähelle siirtyttä poikaa suurin suklaasilmien lasiensa takaa. Lasit valahtiva alemmas nenälle, kun tyttö tuijotti tätä kuin enkeliä. Toisen kasvot tuntuivat loistavan kuin enkelillä ja toisen käsi tuntui pelastukselta. Uskaltaisiko Rin tarttua toisen houkuttelevaan käteen? Mitä hänelle sen jälkeen tapahtuisi? Toinen esittäytyi Adalwulfiksi, mutta Rin muisti toisen nimestä vain Adal- osan. Susipoika tosin jäi heti mieleen ja Rin kallisti hivenen päätään.
... Mitkä juorut...?
Niinpä. Ei Rin ollut ikinä juoruja toisesta kuullut (eikä oikeastaan kenestäkään muusta).

"... O-olen R-R-Rin.." Rin esittäytyi hiljaa katsoen toista yhä suurin silmin.
"N-näkymätön t-tyttö..." brunette kertoi hiljaa oman lempinimensä ja nosti kättään ylemmäs. Sitten Rin tarttui siihen varovaisesti. Kuinka lämpöiseltä ja turvalliselta toisen käsi tuntuikaan.

Oikeastaan taisi olla ihan hyvä, ettei Riniksi esittäytynyt tyttö ollut kuullut suurempia juoruja, jotka koskivat Adalia. Ei sillä, ei mies ketään ollut tappanut eikä muutakaan pahaa tehnyt, mutta hän oli varsinainen musta lammas kermassa - johan siitä kertoi ystävällinen sävy, jolla hän jutteli luuserille: henkilölle, kenen kanssa kerman ei kuuluisi olla missään tekemisissä. Nuorukaisen käytöstavat ja nimi, kaikki olivat hyviä keksintöjä juoruihin. Joskus joku oli väittänyt poikaa ihmissudeksi, mutta se oli saanut herran vain nauramaan vatsansa kipeäksi.
Nyt tuo kuitenkin seisoi paikoillaan, käsi ojennettuna, odottaen elettä saada nostaa tyttö jaloilleen. Ja esittäytymisen myötä hän saikin tähän luvan. Pieni, siro ja lämmin käsi tarttui nuorukaisen omiin, ja hellästi Adal sai hymyn siivittämänä nostaa tytön jaloilleen. Hän joutui katsomaan pelästyneen oloista tyttöä alakanttiin, mutta se ei haitannut laisinkaan.
"Hei, Rin", Adal tervehti pehmeästi, säilyttäen kohteliasta sävyä kasvoillaan.
"Minun silmissäni olet oikein kauniisti näkyvä ja erottuva."

Kaunismieli irroitti lempeästi otteensa Rinin kädestä, seisten hetken siinä edessä hiljaisena. Poika ikäänkuin kävi koko tytön kropan lävitse: varmisti, että toinen on kunnossa, tietysti. Eihän eleeseen mitään perverssiä liittynyt. Sen jälkeen poika kallisti hieman kasvojaa, vilkaisi kevyesti kelloon ja osoitti kädellään suuntaan, jossa ovet olivat.
"Eiköhän lähdetä, että ehdimme."
Tytön vierellä Adal tulisi kulkemaan, päästäisi ovista ensimmäisenä, kuten tapana oli. Ovet olivat visusti lukossa, mutta onneksi tässä modernissa maailmassa oli tapana saada ovet sisäpuolelta auki. Adal avasi oven, kohteliaasti antoi Rinin mennmä edeltä, ennenkuin sulki pääsyn kirjastoon hiljaisuuden hallitessa kaksikkoa.

Nuorukaisen ei olisi pitänyt sanoa niitä sanoja, jotka koskivat Rinin näkyvyyttä. Tyttö hämmentyi entistä enemmän ja tunsi silmissään hiljalleen sumenevan. Miksi tuo poika puhui hänelle noin ja vielä niin pehmeään sävyyn? Adalwulf kuului kuitenkin kermaan, sen pystyi heti huomaamaan. Urheilija kenties?
Hetkinen!
Rin katsahti nopeasti ohitse kävelevään poikaan, joka aukaisi oven. Tyttö manasi hetken aikaa typeryyttään, totta kai nyt oven sai sisäpuolelta auki! Rin ei vain ollut tajunnut sitä asiaa ja oli nyt siinä nolona seisomassa.
Mutta kyllä Rin muisti toisen, hämärästi. Hän oli nähnyt toisen hyppäävän korkeutta, kun heillä oli kerran ollut liikuntaa urheilukentällä.

Toinen totesi jotain lähtemisestä ja Rin pudisti päätään havahtuen hereille ajatuksistaan. Tyttö kiiruhti hakemaan laukkuaan nurkastaan ja tunki Jane Austenin Emma -kirjan laukkuunsa.
Brunette palasi toisen luo ja onnistui jo melkein kompastumaan erään tuolin jalkaan ja melkein eräs maljakkokin oli lentänyt nurin, kun tyttö oli kävellyt sen ohi heiluvan laukkunsa kanssa.
Näin kävi, kun tyttö oli hermostunut. Hermostuneena ollessaan hän onnistui telomaan itseään tai rikkomaan asioita sun muita sellaisia asioita, joista koitui harmia. Nyt mitään ei ollut mennyt rikki tai tyttö ei ollut loukannut itseään. Vielä.

Rin astui ulos kirjastosta ja henkäisi vapautuneesti. Oli ihanaa päästä pois kirjaston tunkkaisesta ilmasta.
Koululla ei ollut enää valoja päällä, luultavasti kaikki olivat lähteneet kotiin. Rin ei halunnut myöntää itselleen, että pelkäsi tällaisia tiloja silloin, kun niissä oli pimeää.
Tyttö näpräili paitansa hihoja hivenen peloissaan ja odotti kiltisti, että pidempi nuorukainen lyöttäytyisi Rinin seuraan. Miten tyttö nyt halusikaan olla toisen lähellä, jotta hänen ei tarvitsisi pelätä kulman takaa hyökkääviä... Öh... Niin mitä sieltä kulman takaa voisikaan tulla?
Hienoa Rin, olet niin fiksu ja kypsä tyttöä.

Adalwulf vilkaisi kirjastoon vielä ennen ovien sulkemista. Sinne hän oli jättänyt nahkakantisen kirjan, jonka oli aikonut lainata.. no, jääköön huomiseen. Nyt oli muutakin tehtävää, eikä kirjastotäti pitänyt, jos poika ottaisi kirjan omine nokkineen.
Poika kääntyi ympäri ja hymyili tytölle ystävällisesti kohdatessaan tämän tummien silmien katseen. Pelokas neiti näytti erittäin sievältä, kun häntä pystyi katselemaan nyt paremmin hieman hehkeämmässä valossa. Adal nousi ryhdikkäästi seisomaan ja käveli tytön luokse kevyesti liidellen kuin arvokas täysiverihevonen. Hänen liikkumisensa oli vaivatonta kävellessä, olihan hän sentään tottunut urheilukentällä räjähtäviin juoksuihin ja korkeisiin loikkiin harrastuksensa (ja toivottavasti tulevan ammattinsa) parissa.
"Autoni on ulko-ovien lähellä", Susipoika lausahti alkaessaan kulkea Rinin kanssa hiljaisia käytäviä pitkin kohti ulkona odottavaa raikasta iltailmaa. Välillä nuorukainen vilkaisi tyttöön kevyesti. Hänen ilmeensä oli neutralisoitunut, mutta aina kun hänen tumma katseensa törmäsi tytön suklaasilmiin, nousi hymy kohteliaana ja lempeänä urheilijan kalpeille kasvoille.

"Taidat olla aika väsynyt töiden kanssa", Adal puheli lämpimästi, sulavien, pitkien askelten kuljettaessa häntä eeenpäin hämärällä pääkäytävällä. "Kun nukahdit noin kirjastoon. Olisin mielelläni tarjonnut sinulle juotavaa, mutta koska on kiire, se jääköön toiseen kertaan." Adalwulf antoi valkoisen hammasrivistönsä tulla esiin ystävällisen virnistyksen kylkiäisenä. Tällainen hymy välkehti pojan kasvoilla harvoin, ihmismassassa ei koskaan. Nytkin se haihtui varsin nopeasti, lakastui utuiseksi ilmeettömyydeksi, jota halkoi vain pieni, kohtelias hymynkaarre kapeilla huulilla.

Kaksikko pääsi ulko-oville. Adal avasi ne kevyesti ja työnsi auki, jotta Rin voisi kömpiä ulos hämärästä rakennuksesta. Pihalta autot olivat hävinneet, mutta yksi odotti yhä uskollisena. Range Rover merkkinen maasturi (joka oli maksanut maltaita, mutta oli varmasti ollut sen arvoinen) kiilteli tummanvihreänä laskevan auringon alla puhtaana, ja odotti kaksikkoa, jotta he pääsisivät matkaan. Adal avasi auton painamalla avaimen nappulaa - valot välähtivät maasturissa nopeasti.
Etupenkin puoleisen oven Adal avasi kohteliaasti ja hymyili tytölle rohkaisevasti.
"Toivottavasti et asu kaukana, jotta ehdimme."

Rin lähti vaitonaisena kävelemään tuon pidemmän nuorukaisen kanssa pitkin koulun hämärää käytävää. Hänen jalkansa värisivät edelleen hieman, mutta onneksi ne ei kauheasti häirinneet kävelyä. Pariin kertaan tosin Rin oli jo meinannut kompastua omiin jalkoihinsa, mutta oli hienosti säilyttänyt tasapainonsa.

Adalwulf mainitsi autonsa olevan ovien lähellä, jolloin Rin nopeasti vilkaisi toisen kasvoihin, nyökkäsi nopeasti ja käänsi katseensa takaisin lattiaan. Hänen sydämensä alkoi jälleen kerran hakata kuuluvammin rinnassa ja tyttö puristi jo hivenen kovempaa laukkunsa olkaa.
Oli julmaa kiusata pikkuneitiä näin. Siis niin, että tyttö käveli nyt noin komean ja kiehtovan pojan vierellä. Missään ei tainnut olla enää järkeä, sillä Rin ei enää uskonut omiin silmiinsä. Ehkä kaikki oli vain sitä unta, josta hän ei vain millään herännyt.

Rin hätkähti hieman kuullessaan toisen puhelevan lämpimästi tytölle ja tyttö nosti hämmentyneen katseensa poikaan. Hetken aikaa Rinin suu aukeni ilman sanoja.
"V-vähän joo.." Rin vastasi vaimeasti katsoessaan toista silmiin. Voi luoja, ne olivat mahdottoman kauniit.
Rin häkeltyi nyt yhä enemmän toisen mainitessa, että olisi voinut tarjota tytölle juotavaa. Ahahahahaha... Mitä?
"M-m-mitä?" brunette änkytti ihmeissään ja hänen huulensa jäivät auki. Olikohan tyttö kuullut väärin? Tytön punan kasvoilla pystyi erottamaan melko selvästi, vaikka käytävällä olikin hämärää.
Mihin toiseen kertaan?
Apua, Rin, yritä kestää! Pää tuntui yhä kuumemmalta ja painavammalta. Kukaan ei koskaan ollut tarjonnut tytölle juotavaa, varsinkaan miespuolinen henkilö. Joten oli kai ihan tavanomaista reagoida näin? ... Vai oliko Rin jokin poikkeustapaus. Sekin voisi niin hyvin olla mahdollista.
Toisen hymy, voi hyvä elämä, oli melkein saanut Rinin jalat pettämään. Tässä vaiheessa hän käänsi kasvonsa poispäin pojasta ja yritti vain keskittyä askeliinsa.
Miksi häntä kiusattiin näin?

Adalwulf oli todellinen herrasmies. Poika avasi tytölle oven ja Rin astui ulos raittiiseen ulkoilmaan. Tyttö seurasi poikaa, edelleen hivenen häkeltyneenä, kohti todella kalliin näköistä autoa. Tytön huulet raottuivat ihmetyksestä näkiessään tuon upean auton lähempää. Rin laski silmälasejaan alemmas, jotta pystyi ihastelemaan autoa aivan omilla silmillään. Eihän Rinin olisi edes tarvinnut laseja käyttää, mutta ne loivat sellaisen turvallisuuden tunteen tytölle.
"... Vau..." tyttö henkäisi ihastuneena ja punastui omille sanoilleen. Hän kipusi maasturiin ja istui aivan paikallaan penkillä. Hän puristi laukkuaan sylissään ja hengitteli rauhallisesti.
Siinä hän istui, istui toisen autossa, istui todella komean pojan autossa, istui kalliissa autossa.
Tämän täytyi todellakin olla hyvää unta, josta tyttö ei enää halunnutkaan herätä. Ainiin, pitäisi toki kertoa nuorukaiselle, missä tyttö asui.
"Ööö..." tyttö aloitti hyvin epämääräisesti ja mietti kuumeisesti, missä ihmeessä hän asuikaan.
"A-asun sen... S-sen suuren k-kirkon lähellä... T-tuolla etelässä p-päin.." Rin yritti sopertaa asuinpaikkaansa ja lehahti taas punaiseksi. Ymmärsiköhän toinen yhtään mitään, mitä tyttö juuri kertoi...

Adal ei onneksi välittänyt tytön ujostelusta tai risteilevistä ajatuksista; ehkäpä nuorukainen ei edes osannut aavistaa, kuinka hämillään tilanteesta Rin oli. Hän vain oli oma, kohtelias itsensä. Jostain syystä rikkaiden kermatyttöjen seura ei kiinnostanut lainkaan Susipoikaa, sillä poikkeuksetta kaikki heistä olivat lellittyjä ja pahantuulisia. Adal piti aidoista tytöistä, jotka eivät turhaan esittäneet huomiota saadakseen. Toki nuorukaisen seura olisi monelle kermakakkuselle kelvannut (ja pari heistä oli onnistunut yön nuorukaisen kanssa viettämään), mutta monet lähinnä halveksivat häntä, koska poika käyttäytyi luusereille aivan liian mukavasti. Tuo poikkesi liikaa normeista, mustamaalasi koko kerman väestöä olemalla niin kiltti. Onneksi Adal ei kuulunut rikkaisiin, vaikka rahaa toki oli, ei kuitenkaan niin paljon, että niillä pröystäillä kannattaisi autoa enempää. Urheilijana hänet kuitenkin myös tunnettiin oikein hyvin.
Suljettuaan pelkääjänpaikan oven, kiersi nuorukainen sulavasti omalle puolelleen. Kuskin ovi aukeni hiljaisesti, ja kohta herra oli istuutunut paikalleen ja laittanut turvavyön kiinni. Turvallisuus ennenkaikkea, sen poika oli oppinut. Tummat silmät kääntyivät katsomaan Riniä. Ne kiilsivät valossa ja näyttivät mystisiltä tuijottaessaan melko ilmeettömistä kasvoista suoraan vierellä istuvaan tyttöön.

"Kirkon luona?" Adal varmisti, nyökäten sitten kasvojaan. Hän ei kommentoinut tytön autoa koskeviin ihaileviin hengähdyksiin.
"Tiedänkin missä se on. Ehdit mainiosti."
Susipoika loi lämpimän hymyn soinnukkaan puheensa jälkeen ja työnsi sitten avaimen virtalukkoon. Auto käynnistyi pehmeästi hurahtaen, ja kohta nuorukainen peruutti tummanvihreän maasturin pois parkista, kääntäen sen autotien suuntaan. Kallis auto liikkui pehmeästi asvaltilla, ja pian Adal oli valinnut oikean suunnan ja ohjasi autoa kulkemaan oikeaan suuntaan: etelään, kirkkoa kohden.

Ajaessa ilmeettömyyden pilasi jälleen hymy, joka levisi kestotilaukselle. Se oli pienehkö, mutta säteili lämpöä. Hymy sai pelottavaksikin luokiteltavat ilmeettömät kasvot näyttämään turvallisilta ja komeilta. Tummatukkainen vilkaisi välillä hermostuneeseen Riniin.
"Ja tottakai tarjoan sinulle juoman joskus, jos vain haluat", poika puheli lämpimästi aiempaan keskusteluun viitaten. Hän hymähti hiljaa.
"Siitä ei ole mitään vaivaa. Kuten ei ole tästäkään. On ilo olla sievälle neidille avuksi."

>Ihihihihihi aika söpö peli.<

// Rin rukka menee ihan velliksi XDDD Kauheeta kiusaamista koko ajan :,DD

Rin huomasi, kun toinen laittoi turvavyön. Tyttö otti kiinni oman paikan turvavyöstä ja laittoi sen hyvin kiinni. Nyt jos he törmäisivät, Rin ei ehkä kuolisi.
... Miksi ihmeessä tyttö ajatteli nyt jotain törmäämistä, kun oli paljon suurempiakin asioita mietittävänä?

Brunette nyökkäili, kun toinen vielä varmisti tytön asuinpaikan ja totesi tytön ehtivän mainiosti. Se rauhoitti tytön mieltä taas jonkin verran ja tyttö vilkaisi nopeasti sivusilmällään Adalwulfiin, joka nyt keskittyi ajamaan heidät pois parkkipaikalta kohti ajotietä. Olihan se aika outoa, olla jonkun tuntemattoman miespuolisen kyydissä. Mutta jostain kumman syystä, Rin ei pelännyt ollenkaan. Hän tunsi olonsa oikeastaan melko turvalliseksi. Mistäköhän se johtui? Toisen mahdottoman komeasta ja lempeästä hymystäkö?
Voi elämä... Rin, nyt lopetat moiset ajattelut! Sinulla on Eric, muistatko, Eric Dupont, joka eksyy uniisi aina öisin!
Tyttö lehahti taas punaiseksi ja siirsi katseensa ulos ikkunasta.
... Mutta voisiko niitä ihastuksia olla kuitenkin kaksi..?
Eiiiii!

Tyttö hätkähti huomattavasti, kun kuuli nuorukaisen taas puhuvan. Häkeltynyt katse kohdistettiin taas poikaan, joka puhui taas juoman tarjoamisesta. Tyttö tunsi päänsä tuntuvan monta kiloa painavammalta ja tyttö antoi päänsä nyt nojata penkin selkänojaan.
"..." Rin ei saanut sanottua mitään.
Ja toisen seuraavat lauseet saivat Rinin potkaisemaan polvensa jalkatilaa, jolloin tyttö ulvahti hieman kivusta polvessaan. Hän kuitenkin tokeni siitä melko nopeasti ja haukkoi henkeään.
Sievä? Sievä neiti? Kuka, Rinkö?
"... Haahahahaha..." tyttö nauroi hiljaa itsekseen, epäuskoisena. Oikeasti naurun ei pitänyt kuulua ulkopuolisten korviin, mutta vahingossa se kuului. Tyttö asetti kätensä nopeasti suunsa eteen, mille oli nyt kohonnut pieni ihastunut hymy.

Adalwulfin ilme muuttui hieman hämmentyneeksi, kun Rin reagoi niin.. tuota, voimakkaasti. Kun tyttö vieläpä iski jalkansa päin jalkatilansa hanskalokeroa, nuorukainen värähti ratissa ja katseli tyttöä huolestuneena ajoradan vilkuilun lomassa.
"Oletko kunnossa?", poika kysyi pehmeästi. Hänen tummat silmänsä tarkkailivat tummahiuksista varovaisina, kuin sormet olisivat valmiina reagoimaan ja näpyttämään nopeasti päivystävän sairaalan numeron. No, ei sentään Adal niin dramaattinen ollut!
Poika pakotti hymyn palaamaan huulilleen, ja tunsi olonsa huomattavasti rennommaksi. Synkkäily sai mielen matalaksi, mutta tämän suloisen tytön kanssa pystyi olemaan jotain paljon enemmän. Pystyi hymyilemään, juttelemaan huolettomasti. Ei pitänyt ajatella turhia. Adal katseli ajotietä intensiivisesti, mutta vilkaisi välillä nopeasti tyttöön hennosti hymähtäen. Ehkäpä nuorukaista huvitti toisen hämmennys, jonka aiheutti viaton pojan lausuma kohteliaisuus. Koska tottahan hän puhui, olihan Rin erittäin sievä tyttö!

Susipoika kääntyi vasemmalle, joka oli nopein reitti kirkon luokse. Hän ajoi tottuneesti hiljaisesti etenevällä ajoneuvollaan. Kun nuorukaisen ajatuks lähtivät liikkeelle, hänen kasvonsa vakavoituivat automaattisesti. Ilmeettömyys piti kalpeita kasvoja tiukassa otteessaan, suun ollessa viivasuora ja katseen mystisen musta. Kuin syvä meri, sitä Adalin katse muistutti. Sysimustaa pohjaa, joka näytti synkältä vaalean taivaan alla, kristallisen vedenpinnan alapuolella. Kukaan ei tiennyt, mitä syvyydet pitivät sisällään, eikä kukaan uskaltanut aivan alas asti sukeltaa.

Hiljaisuus laskeutui jälleen autossa istuvan kaksikon ylle, mutta se tuntui ehkä hieman kotoisaltakin. Ainakaan Rin ei ahdistuisi, eikä Adalkaan pitänyt hiljaisuutta mitenkään pelottavana asiana. Jalka painoi hieman vähemmän kaasua, kun nopeusrajoitus laski saavuttaessa lähemmäksi kirkkoa. Kaupunkilaisien tuli väistää vanhempaa väkeä, jotka kulkivat tien ylitse valamaan rakkautta Jumalaansa.
"Asutko kirkon puoleisella kadulla vai vastakkaisella?", nuorukainen kysyi soinnukkaasti.
"Haluaisin viedä sinut ovelle asti, jotta tiedän sinun pääsevän kotiin turvallisesti."
Ilmeettömyys väisti pehmeän hymyn alle.

Rin vain nyökytteli rivakasti, kun poika kysyi, oliko tyttö kunnossa. Ei siihen polveen niin paljoa sattunut, ehkä pieni mustelma siinä voisi kyllä huomenna kaunistella...
Tyttö hieraisi nopeasti kädellään polveaan ja totesi helpottuneena, että siihen ei ainakaan sattunut koskettaminen. Se tästä olisi puuttunutkin, jos polveen olisi tullut jotain vakavampaa.

Heidän välilleen nousi hiljaisuus, joka selvästi lievensä sitä ahdistunutta olotilaa tytössä. Tyttö rentoutui taas ja katseli väsyneenä ylös auton ikkunasta. Välillä tosin hän käänsi katseensa katsomaan eteenpäin, jotta pystyi vaivihkaa vilkuilemaan Adalwulfin suuntaan niin, että sitä tuskin huomasi.
Tyttö sulki välillä väsyneitä silmiään ja availi niitä kuitenkin melko tiheään tahtiin, jotta ei vain nukahtaisi. Välillä hänen päänsä notkahteli käännösten takia, jolloin tyttö aina havahtui hereille.

Tyttö avasi silmänsä kuullessaan nuorukaisen kysyvän jotain. Rin siristeli hetken aikaa silmiään ja haukotteli suuresti.
".. Mmm... Vastakkaisella p-puolella.." Rin mutisi väsyneenä ja hiraisi sormillaan kostuneita silmiään (mitkä olivat kostuneet haukottelun takia).
Toisen seuraavien sanojen jälkeen tyttö punastui taas ja alkoi aukoa suutaan ilman sanoja.
"M-m-minusta s-se ei o-ole k-k-kovin hyvä i-idea!" Rin parkaisi, kohtasi nuorukaisen silmät, jonka jälkeen hänen katseensa haapuili ties missä.
"V-vanhempani t-tuskin haluaisivat nähdä minua s-sinunlaisen p-pojan seurassa.." Rin mutisi vaimeasti, jonka jälkeen älähti hieman hätääntyneenä.
"Siis e-eihän sinussa ole m-mitään vikaa! T-t-tai siis... Ööö... V-vanhempani vain e-eivät pidä siitä, j-jos liikun miespuolisen k-k-kanssa", Rin selitti, vaikeni sitten ja halusi muuttua näkymättömäksi.

Adalwulfia hennosti hymyilytti, mutta myös suretti, Rinin selkeä väsymys. Hän oli ajatuksissaan pahoillaan, että neiti joutui selvästi tekemäön aivan liikaa työtä, mitä hänen päänsä ja kroppansa kesti. Pahoittelujaan poika ei kuitenkaan ääneen sanonut, vaan pysyi täysin hiljaisena. Katsoi auton renkaiden alle katoavaa tietä, kuin päässä ei liikkuisi yhtään mitään. Vaikka liikkuihan siellä, paljonkin. Adal ei vaan ollut tottunut kertomaan ajatuksiaan.
Ehdotus ovelle viemisestä ei näyttänyt saavan suurta kannatusta. Hieman hämillään nuorukainen käänsi kasvonsa kohti Riniä, joka hätääntyneenä kertoi, etteivät vanhemmat halunneet nähdä häntä tämäntapaisen nuorukaisen seurassa. Kulma kohosi kysyvästi, mutta muuten Adal pysytteli vaiti. Kohottipa hymyn takaisin (hetkenhän se oli jo poissa ollutkin!) ja naurahtikin lempeästi tytön selityksille.
"Ei hätää", Adal kuiskasi pehmoisesti.
"Ymmärrän kyllä. Jätän sinut kirkolle."
Rauhoittava hymy kertoi, ettei nuorukainen ollut ottanut nokkiinsa. Hän keskittyi hetken ajamiseen, joka oli tottunelle kuskille vähän liiankin helpon oloista, ennenkuin viitsi sanoa enempää. Piti antaa Rinin hieman rauhoittua, ennenkuin uskalsi höpötellä omiaan.

Kymmentä vaille viisi. Mikä mainio ajoitus!

"Vanhempasi taitavat olla aika vanhoillisia", Adal lausui lempeästi, pahaa tarkoittamatta. Hän ei katsonut tyttöön, sillä keskittyi juuri laittamaan vilkun päälle ja kääntämään auton kirkon pihaan. Se oli hiljainen, minkäänlaista jumalanpalvelusta ei ollut, saatika häitä. Vanha kirkko paistatteli myöhäisen iltapäivän auringossa tyytyväisenä.l Adal loi uteliaan silmäyksen kadun toiselle puolelle, jossa Rin oli kertonut asuvansa, mutta palautti hymyilevän katseensa kuitenkin tyttöön varsin nopeasti.
"Näin, olemme perillä", Adal totesi rauhallisesti. Äkkinäisesti, ilman lupia kyselemättä, hän ojentautui eteen sen verran, kuin turvavyö vaan antoi myöten. Kroppa laskeutui aivan Rinin omaa vasten, ja käsi ojentui eteen. Nuorukainen tarttui autonoven kahvaan, ja sysäsi sitten pelkääjänpaikan oven auki Rinille valmiiksi. Suoritettuaan toimenpiteen nousi ryhdikäs urheilija takaisin kunnolliseen istuma-asentoon kuskinpaikalla, ja katseli tyttöä lempeästi.
"Toivottavasti he ovat sinulle kilttejä", Adal vielä lausui, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hänhän vain avasi oven!

Onneksi se sopi Adalille ihan hyvin. Se, että toinen jättäisi tytön kirkolle. Rin ei tosiaankaan halunnut kuvitella, jos hänen vanhempansa näkisivät, kenen kanssa Rin oli liikkeellä.
Hyrr, kylmät väreet kipuilivat selkää pitkin edes sitä ajatellessa, joten ehkä oli parasta sysätä se ajatus jonnekkin pimeään arkkuun ja istua sen arkun päälle.

Rin oli palautunut suuremmasta järkytyksestään, kun nyökkäsi pojan seuraavalle toteamukselle. Tyttö alkoi näprätä taas paitansa hihoja sormillaan.
"K-kyllä... He ovat vanhoillismormoneita... T-tai siis m-minäkin olen.. E-en tosin yhtä v-vahva kuin h-he!" Rin oikaisi nopesti ja henkäisi rauhoittavasti. Hän voisi puhua tästä aiheesta ihan normaalisti, eikö niin?
"He ovat hyvin t-tarkkoja säännöksistään..." Rin puhui ja puri alahuultaan hermostuneena.
"... H-he ovat m-melko t-tiukkoja kasvatuksessa.." brunette sopersi hiljaa ja alkoi tällä kertaa näpertää sormillaan paria hiussortuvaa, jotka olivat valahtaneet kasvoille.
Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Pieni, ylpeä hymy kipusi tyttösen huulille.
"Mutta luulen, että kestän heidän kasvatusperiaatteensa ihan hyvin.." Rin sanoi, ilman änkytystä tai liian hiljaa. Se olisi voinut tulla kuin kenen tahansa suusta.
Rin oli ylpeä itsestään, kun oli voittanut hetkeksi aikaa ujoutensa ja änkytyksensä.

Sitten auto pysäköitiin ja Adalwulf totesi heidän olevan perillä. Rin nyökkäsi ja oli itse aikeissa tarttua ovenkahvaan, mutta yhtäkkiä häntä vasten painauduttiin. Rinin silmät revähtivät auki, kun tajusi Adalwulfin olleen nojautuneen tyttöä vasten avaten Rinille oven.
Mutta Rin ei kestänyt enää. Ei, tämä oli jo liikaa. Aivan liikaa tällaiselle pikkuneidille, joka oli vain halunnut pysyä näkymättömänä.
Mitään varoittamatta tyttö pyörtyi.

//Muahahah siitäs sait kun kiusasit Riniä !

>Saatiinpaha lisäpituutta pelille!<

Ei kauaa ehditty juhlimaan Rinin kokonaista, selkeää, ehjää lausetta, kun toinen tapahtuma sysäsi bileet varjon alle, kuilun armolle.
Adal joutui järkytyksekseen huomaamaan, kun oli saanut ryhtinsä palautettua, että Rin oli pyöstynyt. Nuorukaisen kasvot vakavoituivat, huoli kaiversi niitä ja viimeinenkin väri tuntui katoavan sen siliän tien.
Mitä hemmettiä hän nyt tekisi?!
Adal vilkuili hetken ympärilleen. Hän olisi kantanut Rinin kotiovelle ilman pienintäkään epäilystä, jos tyttö ei olisi juuri kertonut, kuinka vanhoillisia hänen vanhempansa olivat. Mitä he tekisivät, jos vieras nuorukainen kantaisi tajuttoman tyttären kotiin? Tuskin mitään hyvää.
Tummat silmät kääntyivät tyttöön, pään miettiessä kuumeisesti, mitä nyt pitäisi tehdä.

Adal meni lähemmäksi Riniä ja avasi turvavyön nopeasti. Hän kohotti hieman kättään, varovasti sormillaan taputteli tytön kalpeaa, siroa poskea, katsellen tiiviisti suoraan suljettuihin silmiin. Nuorukaiselle tuli jotenkin aiemmat hetket kirjastossa mieleen..
"Rin? Rin? Ei ole aikaa tajuttomuuteen", nuorimies supatti lempeästi, mutta kuuluvasti. Sormet kosketuksellaan kannustivat tyttöä avaamaan silmänsä.
"Ajan lähimpään sairaalaan muuten", poika lisäsi hieman tiukemmin, aivojen ylikuumentuessa, kun pää kävi kaikkia mahdollisia ratkaisuja tilanteeseen. Perhana, Adalwulf oli aina ollut sitä mieltä, ettei uskonnosta ollut kuin haittaa, ja tämä tottavie vain teki realistisemmaksi tätä ajattelutapaa!
Vaikka tilanne oli erikoinen, Adal ei ollut niin paniikissa kuin voisi luulla. Kasvot olivat ilmeettömät ja liikkeet harkitut: Susipoika hallitsi itsensä loistavasti.

Rin oli täydessä horroksessa siinä auton penkillä. Hän ei nähnyt edes mitään unta, mutta tunsi kuitenkin jotain poskeaan vasten. Mutta se ei tosin saanut tätä pientä neitiä havahtumaan hereille. Olihan tyttö ollut aika väsynyt ja pyörtyminen sen päälle, niin varmasti kuka tahansa nukkuisi sikeää unta.

Tytön kasvot olivat ilmeettömät ja huulet olivat hieman raottuneet. Pieni uupumus näkyi kuitenkin tytön kasvoilla, ainakin hieman tummemmilla alaluomilla.
Sitten tyttö tuosta vain notkahti vasten poikaa. Rin tuhisi hiljaa nukkuessaan, eikä ollut vielä aikeissa herätä. Hän kaipasi unta, hän kaipasi rauhaa omasta perheestään, hän kaipasi läheisyyttä.

//Sovitaan, että se oli ehtiny avata sen turvavyön tossa aikasemmassa viestissä XD en jaksa muokata :,D