Pikkuneiti ja Susipoika

Adal jatkoi hetken sormellaan herättelyä, mutta tuloksetta. Hieman huolestuneena nuorukainen tarkasteli Rinin kasvoja. Mikä kumma naisia vaivasi.. ovi oli edelleen auki, tyttö oli avannut turvavyönsä, mutta nyt hän makasi sikeässä unessa kuin koomaan vajonneen. Susipojan ilmeettömyys palasi. Hän kokeili vielä hetken herätellä tyttöä, muttei saanut aikaiseksi mitään suurempaa reagointia.
"Rin? Rin?"
Adal toisteli tytön nimeä pehmeästi, mutta turhaan. Turhautunut nurahdus karkasi pojan kurkun pohjalta.
Nyt oli pakko päättää, mitä tässä tilanteessa olisi fiksuinta tehdä. Mieti, Adalwulf, mieti.
Nuorukaisen katse kulkeutui tien ylitse, jossa Rin oli kertonut asuvansa. Kun pojan tummat, ilmeettömät silmät vilkaisivat tyttöön, oli Adal tehnyt päätöksensä. Kotiin hän oli luvannut tytön viedä, ja aikoi pitää lupauksestaan kiinni.

Heti ajatuksiensa päätteeksi Rinin tasapaino järkkyi, ja pyörtynyt tyttö kaatui poikaa vasten. Adal ei päästänyt ääntäkään, vaan otti tytön vastaan, jottei tuo vaan kaatuisi jalkatilaan. Pojan kädet työnsivät tytön lempeästi penkkiä vasten.
Nuorukainen ei ollut suunnitellut ihan tällaista iltaa!
Kun Rin näytti olevan tasapainossa penkillään, avasi Adal ovensa ja (avattuaan turvavyön) hän pomppasi kiireesti autosta. Ovi sulkeutui pamahtaen perässä ja Susipoika hölkkäsi parilla, pitkällä askeleella pelkääjänpuolelle. Rin oli yhä syvässä unessa. Ilmeetön nuorukainen ei aikaillut turhia. Hän asetti varovasti toisen kätensä Rinin yläselkää vasten, toisen tämän polvitaipeiden alle, ja nosti tytön turvallisesti syliinsä, kunhan oli ensin ottanut tytön laukun mukaan. Jalallaan hän potkaisi vielä oven kiinni, ennenkuin kääntyi ja suunnisti ylittämään katua. Tyttö ei tuntunut järin painavalta, niin siro ja pienikokoinen hän oli, ja olihan kantajana vielä raavas urheilija. Ilmeetön susipoika kantoi tyttöä kuin kukkaa, lempeästi ja turvallisesti, tien yli, ja lähestyi kotiovea, jonka toivoi hartaasti olevan oikea.

Rin alkoi hieman havahtua, kun tunsi kylmemmän viiman iskeytyvän kasvoilleen. Pikkuneiti henkäisi hiljaa ja kääntyi siinä Adalin sylissä enemmän poikaan päin, painaen nyt päätään toisen rintakehää vasten. Tyttö jatkoi hetken aikaa viileästä tuulesta huolimatta uniaan, mutta sitten häntä alkoi hieman häiritä. Hän ei enää nukkunut niin pehmeää tukea vasten kuin nyt.

Tyttö mutisi jotain hyvin epämääräistä, että siitä ei olisi maan asukas saanut selvää. Seuraavaksi brunette ummisteli silmiään ja ryhtyi avaamaan niitä hiljalleen. Hän kuvitteli nukkuvansa omalla sängyllään (joka tuntui kyllä harvinaisen epämukavalta) ja nosti käsiään pöyhiäkseen tyynyään (eli nyt Adalin rintakehää).
Rinin kädet jähmettyivät tunnutelevaan toisen rintakehää, Rinin tietämättä, että se oli jonkun rintakehä. Tytön kädet hapuilivat hetken aikaa toisen rintakehällä, kunnes ne vain pysähtyivät. Silloin pikkuneiti tuhahti turhautuneena ja avasi silmänsä kokonaan. Hänen silmänsä kohtasivat aluksi oman kotipihansa, minkä jälkeen katse nostettiin toiselle puolelle (eli katsomaan Adalia).

Tarvitseeko edes sanoa, miten siinä sitten kävi?

Rin kiljahti ja ryhtyi rimpuilemaan toisen sylissä. Hän alkoi potkia ja heilutella jalkojaan päästäkseen pois. Tyttö ei tajunnut, että poika oli Adalwulf, vaan ajatteli sen olevan joku tuntematon mies, joka oli kidnapannut pikkuneidin.

Matkaaminen sylissä olevan tytön kanssa oli alkuun erittäin helppoa ja vaivatonta. Ohikulkevat ihmiset katsoivat oudosti nuorukaista, joka kanniskeli tajutonta tyttöä sylissään, mutta mitään sen vakavampaa ei sattunut. Susipoika ei suoraan sanottuna edes piitannut katseista, vaan käveli määrätietoisesti eteenpäin, kohti kodikkaan oloista pihaa, jonka oletti olevan Rinin koti. Askel askeleelta se lähestyi, Rinin maatessa rauhallisena Adalin vahvoilla käsivarsilla. Aina välillä nuorimies laski katseensa varmistaakseen tytön olevan kunnossa, mutta sitten ilmeettömät kasvot taas suunnattiin menosuuntaan.
Kun Adal oli astumassa ensimmäistä askeltaan pihalle, hän tunsi, kuinka Rin liikahteli hänen sylissään. Automaattisesti nuorukainen seisahtui aloillaan katsomaan, olisiko tyttö herännyt. Ei varsinaisesti. Rin painautui tiiviimmin poikaa vasten, tunnusteli kädellään hänen rintakehäänsä kuin untuvatyynyä. Adal ei voinut olla kohottamatta kulmaansa, vaikka muuten säilyttikin täyden tyyneytensä.
Tyyneys kuitenkin loppui siihen, kun Rin avasi pitkästä aikaa suunsa.

Terävä kiljahdus tuli aivan yllättäen, ja niin tulivat hysteeriset potkut ja kiemurtelukin. Adal oli pudottaa tytön siihen paikkaan, mutta sai kuin saikin pideltyä Riniä otteessaan, ettei toiseen vaan sattuisi. Hermostunut katse käväisi Rinin kotona, mutta mahdollisimman paljon hän keskittyi potilaaseen. Adal laski Rinin maahan, ja kun toinen seisoi hänen edessään, laski Susipoika kätensä tytön hartioille ja pyrki pitämään tämän siinä.
"Rin! Rauhoitu! Minähän se olen", Adal huudahti ensimmäiset sanat, mutta loppu oli jälleen rauhoittelevaa ja pehmeää leperrystä.
"Pyörryit, ja toin sinut kotiin. Olemme pihallasi, Rin. Ei ole hätää", Adal puheli, katseli hermostunutta neitiä suoraan suklaisiin silmiin ja pyrki rauhoittelemaan tätä. Se vielä puuttuisi, että tytön isäukko tulisi kivääri kourassaan jahtaamaan tyttärensä ahdistelijaa.

Rin oli edelleen hysteerinen ja haukkoi henkeään ahdistuneena. Pian hän helpotuksekseen tunsi maata jalkojensa alla ja tyttö tunsi käsien laskeutuvan rauhoittavasti olkapäilleen. Vesittyneet suklaasilmät nostettiin katsomaan ylöspäin ja kohtasivatkin ihan kohtalaisen tutut kasvot.

Tyttö nielaisi hiljaa, kun nuorukainen puhui hänelle rauhoittavalla ja pehmeällä äänellä. Vähitellen tyttö alkoi tajuta tilanteen ja katsahti ympärilleen. Hän oli kotipihallaan ja Adalwulf oli hänen edessään.
Rin huokaisi helpottuneena ja otti lasinsa pois silmiltään laskien katseensa samalla maahan. Ne olivat jotenkin alkaneet häiritä, joten tyttö puristi lasejaan nyt kädessään. Hän vapisi yhä, mutta yritti lopettaa sen keskittymällä siihen, että oli nyt kotonaan.
"... K-k-kiitos.." Rin sopersi vallitsevan hiljaisuuden keskellä ja nosti aran katseen Adaliin. Brunette vilkaisi sitten kotiaan takanaan, jonka jälkeen katse siirrettiin takaisin poikaan.
"S-sinun olisi e-ehkä p-parempi nyt lähteä..." pikkuneiti sanoi vaimeasti ja puri hennosti huultaan. Ei tyttö toki olisi halunnut toisen lähtevän, mutta tilanne nyt ei oikein ollut parhain mahdollinen jäämiselle.
... Hetkinen. Mitä? Oliko tyttö juuri halunnut toisen jäävän?
Kuuma aalto pyyhkäisi tytön nopeasti ja Rinin kasvot lehahtivat taas punaisiksi.

Adal pelkäsi hetken, että Rin ei rauhoittuisi vaan herättäisi koko korttelin huomion huudollaan ja panikoinnillaan. Onneksi näin ei käynyt. Tyttö rauhoittui saatuaan olkapäilleen Adalin kädet ja kuunneltuaan pojan rauhallista puhetta. Nuorukaisen katse ei siirtynyt tytön kasvoista, mutta ilahtunut hymy nousi kapeille huulille koristeeksi. Mahtavaa, Rin oli kunnossa. Adal kallisti hieman kasvojaan, tarkasteli tiiviisti ja kuultuaan tytön kiitoksen hän nyökäytti kasvojaan lempeän hymyn saattelemana.
"Ei kestä", hän vastasi rauhallisesti.
Adal näki kerrankin kunnolla tytön kasvot, kun Rin noukki lasit pois silmiltään ja puristi niitä sormissaan. Nörttityttö oli erittäin sievä, selkeästi väärinymmärretty sielu, jossa ei sisimmässään ollut mitään vikaa. Tyttö vaikutti lämpimältä, rehelliseltä ja kultaiselta. Hymy Adalin kasvoilla muuttui lämpimämmäksi.
"Harkitsisit piilolinssien hankkimista. Kasvosi ovat kauniit", Susipoika kertoi mielipiteensä Rinin ulkonäöstä, muttei takertunut asiaan sen enempää. Pieni vilkaisu taloa kohti muistutti nuorukaiselle, että hän ei ollut haluttu vieras tällä kotipihalla.

Adal nosti kätensä ylös Rinin harteilta, eikä antanut hymyn kadota huuliltaan. Hän ojensi tytön laukun harteiltaan heti, ettei vain unohtaisi sitä. Hän nyökäytti kohteliaasti kasvojaan.
"Pidä huolta nukkumisestasi", poika pyysi pehmeästi. Jos Rin ahkeroisi liikaa, hän saattaisi pyörtyä ja nukahtaa vieläkin oudompiin paikkoihin kuin maasturiin tai koulun kirjastoon.
Adal peruutti askeleen, heilautti kättään kevyesti ilmassa. Syvät, tummat silmät katselivat mystisinä tummien hiussuortuvien takaa, hymyilevien huulien levätessä kasvoissa alempana.
"Hei sitten, Rin", Adal lausui soinnukkaasti hyvästit, kääntyen sitten ympäri. Pitkin, kevyin askelin hänen jalkansa kuljettivat hänet ulos pihalta, autotien ylitse, aina Range roverille saakka. Auton luona Susipoika nousi ilmeettömäksi muuttuneena kuskin paikalle, käynnisti auton ja lähti siirtämään maasturia ajotielle, jotta voisi ottaa suuntansa kotia kohden.
Rinin hän varmasti tapaisi vielä.

>Se oli mukava peli n_n Kiitos<

Kun tyttö oli riisunut silmälasinsa kasvoiltaan, Adalwulf kertoi heti mielipiteensä tytön kasvoista. Rin meni taas aivan lukkoon ja hänen silmänsä laajenivat. Hän ei ollut tottunut kehuja keneltäkään, ei edes vanhemmiltaan, joten eikö tytön reaktion tällaisiin kehuihin ollutkin aivan oikeanlainen?
Piilolinssit voisivat kyllä olla ihan mukava keksintö... Tai sitten vain tyttö jättäisi lasit pois, eihän niitä ollit niin pakko käyt- Rin! Ei ajatuksia minnekään haaveisiin!

Pojan käden poistuessa Rinin harteilta, tyttö katsahti toista pahoittelevasti. Hän ei olisi halunnut häätää Adalia pois niin tylysti, mutta taisi olla hieman pakko, jos poika ei halunnut vanhempien raivostuneita katseita niskaansa.
"Y-yritän.." Rin sopersin hämmentyneenä pojan pyynnölle ja hymyili aivan pienesti. Toisen heilauttaessa kättä ja lausuessa tytön nimi, hymy tytön huulilla suureni hieman ja tyttö heilautti hieman kättään.
"Hei.." tyttö vastasi hiljaa ja katsoi pojan loittonevaa selkää.
"... Adalwulf.." Rin lopetti lauseensa hiljaa, eikä toinen voinut enää sitä kuulla.

Rin katsoi vielä hetken aikaa toisen lähtemistä, kunnes astui sisälle kotiinsa. Jossa jo odottelikin kiva määrä kotitöitä.

//Hihi ^v^ kiitos sulle<3