Miltä nyt tuntuu, nätti?

- Joku Viville seuraa pitämään, ihan negatiivisessa tai positiivisessa mielessä -

Verta. Ei, ihan helvetisti verta. Lattia oli maalautunut siitä punaiseksi, eivätkä seinätkään sen väriltä välttyneet. Verta oli paidalla, housuilla, kengillä. Kasvot ja kädetkin olivat siitä tuhriintuneet. Tummanruskeissa, pitkissä hiuksissakin kiilteli kosteaa, punaista hurmetta.
Miksei tuo poika vaan osannut pitää sievää suutaan kiinni oikeissa paikoissa? Tyhmyyttään, luultavasti.
Tummat nappisilmät katsoivat syyllistä. Eivät pelokkaina, eivät anellen armoa. Viha, ärtymys, aggressiiviset tunteet välittyivät niistä selvästi. Poika murahti toiselle uhmakkaasti tarkoituksenaan sanoa jotain. Tilaisuutta tuo ei kuitenkaan saanut, pelkästään iskun nyrkistä suoraan kasvoihinsa.

Ensimmäinen viikko, Vivian oli jo nyt saanut oppia, etteivät urheilijat tienneet mitään hyvää. Poika ei voinut kuin yrittää saada otteen kädestä, joka oli häntä lyönyt. Saikin, ja iski piikeiksi viilatut hampaansa nahkaan.
Hampaiden väliin joutunut kaapinkokoinen korsto älähti lyöden Vivin irti itsestään. Iskun voimasta poika lennähti kipeästi lavuaareja vasten.
alkuun vessassa ol iollut muutama oopiumpiipustaan nauttiva hippi, mutta niiltä oli turha anella mitään apua. Tyypit olivat kadonneet paikalta jo ensimmäisten Vivianiin kohdistuvien tällien aikana.
Uusipoika, vieläpä joku friikki, kukapa sitä nyt auttaisi kun oli kerran itsensä tuohon tilanteeseen saanut? Tuskin kukaan.

Vivian ei voinut kuin haukkoa henkeä valuessaan lattialle, joka paikkaa särki, hän oli saanut iskuja kasvojensa lisäksi vatkaan, potkuja jalkoihin. Hänen oikeaa rannettaan oli väännetty kipeasti, liekö jopa sijoiltaan jos ei murtunut? Naurua, potku kylkeen, oven aukeaminen ja sulkeutuminen. Vivian oli yksin, lattialla, verissäpäin.
Hengitys oli pinnallista, silmät painetti kiinni.
Jos hän nyt... äh, vitut hän mitään kuolisi, korkeintaan istuisi loppuelämänsä pumpuliin käärittynä vanhempiensa valvovan silmän alla. Tamara ja Jacob eivät pitäneet siitä, että pojat tappelivat. Eivät varsinkaan siitä, jos Terrell tappeli, poika kun kantoi mukanaan veitsiä, vaikka sitä oli koetettu estää. Nikitankaan ei tahdottu tappelevan, poika oli niin onneton, ettei kyennyt itseään puolustamaan vaan varmaan jopa kiittäisi jokaisesta iskusta. Pikkuveli oli jotenkin todella säälittävä, ja juuri siksi sitä piti suojella.
Ja mikä taas Vivianiin tuli... No, eivät vanhemmat hänenkään tahtoneet ketään hakkaavat. Poika kuitenkin oli huono säätelemään aggressiota oikeaan kohteeseen sellaisen pitkästä pinnastaan huolimatta saatuaan.

Ja tämä siitä yleensä seurasi. Hakattu vartalo ja kostonhaluinen mieli.

Onnistuttuaan kaatumaan portaissa, kuitenkaan haavoittumatta suuremmin, Jetsam oli päätynyt alakertaan WC:eiden luo. Hän ei tuntenut minkäänlaista tarvetta käyttää noita pikku huoneita, mutta raollaan oleva ovi houkutteli häntä. Hän tarttui oven kahvaan, paiskoi ovea muutaman kerran edestakaisin; sulki, avasi, sulki, avasi. Tehtyään tätä tarpeeksi kauan, Jetsam päätti joka tapauksessa mennä sisään vessaan, vaikka korjailemaan hiuksiaan tai vastaavaa.

No, sisällähän oli siis veristä. Jetsam ei tuntunut järkyttyvän mitenkään, hän silmäili ympärilleen päätään pyöritellen. Otti punaista sormeensa, juu-u, kyllä se verta oli, ei vain punaista maalia tai vastaavaa, jota tuo vitsiniekka oli roiskinut yltympäriinsä. Jetsam kyykistyi vessassa lattialla lojuvan pojan viereen ja tökkäsi häntä sormella olkavarteen tarkistaakseen, oliko jätkä elossa.

"Auh", parahti Vivian. Niinpä, juuri niin poju. Tuo pitää sanoa vasta silloin kun joku tökkii, eikä suinkaan silloin kun piestään. Mahtavaa, Vivian, olet sisäistänyt asian hyvin.
Poika käänsi hieman päätään nähdäkseen tökkijän kasvot, tai edes jotain. Pään kääntämisellä tuotettu kipu oli täysin turha vaiva, sillä eihän poika hiustensa takaa mitään nähnyt.

Viv kokosi itseään purren hammasta ja kohottautui istumaan. eivät hänen ruhjeensa nyt niin pahoja voineet olla, etteikö hän olisi kyennyt istumaan kunnolla. Verenhukka oli kuitenkin melkoinen, mistä syystä poika oli menettää tajunsa äkkinäisestä korkeammasta paikasta. Viv laahasi itsensä nojaamaan seinään ja suki hiuksia silmiltään ehjällä, siis vasemmalla, kädellään. Ruskeiden, veristen, hiusten takaa paljastuivat, ylläty yllätys!, myös veriset kasvot. Mustat napit, joita myös silmiksi kutsuttiin tuijottivat aikaisemmin häntä tökkineeseen poikaan. Mustat rajaukset valuivat poskilla, kasvot, kuten vaatteetkin olivat hyvin tuhriintuneet. ilme valpas, hieman säikky, joskaan ei pelokas. Ennemminkin goottipunkkari tuntui hyvin uhmakkaalta kuolleesta olemuksestaan huolimatta.
Kokomustaan, ketjuihin, niittipantoihin ja -rannekkeisiin sonnustautunut pitkätukka. Ramonesin paita, mustat riekaleiset pillit, maihinnousukengät, rautaa suussa ja viilatut hampaat. muutama ketju lantiolla, muutama kaulassakin, myös kaulapanta niitteineen.

"Sä elät", totesi Jetsam tyytyväisenä antaen goottipunkkarin tuijottaa itseään. Hän kostutti huuliaan kielenkärjellään eikä noussut vielä toisen vierestä, vaikka todistettuaan tämän olevan yhä hengissä, mieli olisikin tehnyt.
"Mitä sulle oikeen on tapahtunut?" hän tiedusteli uteliaisuuden alkaessa kalvaa jossakin pallean seutuvilla. Nyt hän nousi jo täyteen pituuteensa hetkeksi reisien alkaessa krampata kyykkimisestä, lisäksi näin vaatteiden likaantumisen riski oli pienempi.
Annettuaan jalkojensa levätä hetken Jetsam veti toisen seinää vasten, jotta tämä voisi nojata siihen.

//yhyää lyhyt, ei oikee kulje ajatus//

- ei sillä pituudella tässä niin väliä oo <,x -

Viv olisi hymähtänyt, jos kasvot olisivat antaneet sen tapahtua. Tuo ei kuitenkaan edes yrittänyt, sattui ihan ilmankin. Kysymys sai aikaan hetken hiljaisuutta, tai oikeastaan sitä ennen vallinnut hiljaisuus vain jatkoi. Vivian raotti huuliaan kokeillakseen. Ei se niin kivuliasta ollut, kuin poika oli arvellut. Jos kipu ei tappanut niin se kasvatti, vai miten se nyt meni? No, kyllä vivianista kokemustensa perusteella olisi varmasti pitänyt tulla aikuinen, mutta tuo oli silti yhä vain seitsemäntoista. Ja olisi lopunikäänsä jos se olisi ollut hänestä kiinni. Peter Pan mikä Peter Pan.
"Otin turpaan", Viv totesi helpposelitteisesti. "Olisko särkylääkettä?"

Ei poika tosissaan uskonut, että toisella saattaisi olla mukana, mutta hyvä kai se oli kysyä ennemmin kuin pitää mitään itsestään selvänä. Toinen poika auttoi hänet nojaamaan seinään, Viv kiitti siitä nyökäyttämällä päätään. eipä olisi uskonut, että tästä pirun koulusta löytyi joku joka auttoi pyytämättä täysin tuntematonta, hakattua jätkää.

"Kuka sut oikeen hakkas?" kysyi Jetsam kääntäen kuitenkin selkänsä, vilkaisi peiliin. Hän otti hanasta vettä ja hinkkasi sormellaan toisen silmän levinnyttä meikkiä siistimmäksi. Saatuaan sen näyttämään jokseenkin siedettävältä, hän kääntyi taas.
"Särkylääkettä? Ei oo", hän sanoi hilpeästi ja kävi istumaan pöydälle, johon lavuaarit oli upotettu. Poika heilutteli jalkojaan edestakaisin tarkastellen poikaa kulmat rypyssä ja piilotellun varovaisena. Tokihan hän tuota oli auttanut, eihän se nyt olisi sopivaa jos olisi hänet sinne verisenä jättänyt lojumaan. Silti epäluulo nosti päätään, hän jäi istumaan pöydälle heittäen kuitenkin nipun käsipapereita siitä peltisestä pömpelistä toiselle pojalle.

Vivian pudisti hieman päätään, vain hieman. "Joku paskiainen." Ei poika toista ollut tuntenut, onnistunut kuitenkin ärsyttämään siihen pisteeseen, että toisen hermot pettivät. Mikä ei kyllä paljoa vaatinut.
Poika katseli toisen säätämistä ulkonäkönsä eteen, hänellä ei siihen paljoa ollut varaa. Verta kun oli joka paikassa ja hän olisi viimeistään huomenna täysin turvonnut. Ainakin kasvoistaan, hyvä jos mitään näkisi. No, hyvä syy olla muutama päivä poissa koulusta.

Toisen ilmoittaessa, ettei hänellä ollut särkylääkettä Viv vuorostaan nyökäytti päätään. Niin hän oli oikeastaan jo osannut arvellakin, eli asia ei tullut yllätyksenä.
"Enköhän mä hengissä selviä ilmankin, kunhan verenvuoto tyrehtyy niin...", poika totesi hiljentyen sitten ja nyökäyttäen päätään pikemmin itselleen kuin toiselle. Vivian koetti kavuta itsensä jaloilleen, mikä oli huono idea, sillä tuo horjahti ja rämähti uudemman kerran kipeästi pesualtaiden päälle. "Vittu", poika parahti pidellen päätään. Verenhukka todellakin iheutti huimausta.

"Sattuko pahasti?" tiedusteli Jetsam yhä hilpeään sävyyn toisen rämähdettyä pesualtaan päälle.
"Sun ehkä kannattais pysyä istuallas", poika ehdotti katsellessaan uuden tuttavuutensa kompurointia, se oli hänestä hyvinkin huvittavaa, mutta kyllä hän sentään tiedosti tilanteen vakavuuden, "sulla on aika kova verenhukka."

Väkivalta ei Jetsamin mielestä ollut mikään ratkaisu, siksi häntä tuli tätä vierasta jopa sääli.
"Paskiainen se hakkaaja kyllä tosiaan oli", hän mutisi puolittain itsekseen, "pitäisköhän mennä hakemaan terveydenhoitaja?" jatkoi poika miettimistään.

Vivian irvisti, kyllä sattui, mutta kuten jo sanottu, hän ei todellakaan aikonut kuolla uuden koulunsa vessassa. Joku itse kunnioitus pojalla kuitenkin oli.. Poika nyökäytti päätään ja asensi itsensä istumaan pöydälle peiliä vasten. Tummat napit katselivat toista taas oikeastaan mitään tunnetta näyttämättä. jonkinmoinen kipu kuitenkin kuvastui kasvoista.
Goottipunkkari nyökäytti hieman päätään toisen todetessa ääneen hänen verenhukkansa.

Poika hymähti vaikeasti, paskiainen todellakin... Kuka muukaan hakkasi viattomia? Okei, ei Viv ehkä kovin viaton ollut, mutta pitäisi ihmisillä jonkinmoinen itsekuri ja hieman pidempi pinna olla.
Vivian soi toiseen kiitollisen katsee. "Jos viitsit...", poika totesi jo hieman varmemmalla äänellä. Poika ei suinkaan pitänyt terveydenhoitajista, niissä oli jotain teennäisen olista... Silti, hän taisi nyt tarvita hieman paikkailua ja sellaista...

Sanaakaan sanomatta Jetsam hyppäsi alas pöydältä hyvin kevyesti, ja vilkuillen vielä ympärilleen jokseenkin inhoavasti poistui vessasta. Veren haju alkoi käydä hänen nenäänsä hyvin inhottavasti, sitä oli hieman tarttunut hänen sormiinsakin. Nuorukainen käveli limsa-automaatin luo ja otti sieltä kylmän ananasfantan (potkaisten automaattia). Hän siemaisi juomaa ja lähti kävelemään terveydenhoitajan huonetta kohti. Juuri nyt, kun tätä olisi tarvittu, ei, ei ole paikalla. Kokouksessa, sanoi lappu ovessa. Vittu. Jetsamia kylläkään ei huvittanut mennä takaisin yksin, oli hänessäkin sen verran älliä. Hän lähti etsimään jotakuta opettajaa. Lopulta Jetsam törmäsikin kemian opettajaan (juuri siihen joka näytti hänen mielestään aivan ukkoetanalta).

"Tuolla vessoissa on joku jätkä jota on hakattu", hän sanoi pirteästi pysäytettyään vanhan ja lihavahkon miehen.
"Mikset kysy terveydenhoitajaa, Doyle?" kuului opettajan vastaus.
"No, ehkä mä ensimmäiseks kysyn terveydenhoitajaa, mutta tässä on sellanen pieni mutta että se ei ole paikalla", tiuskaisi Jetsam, "ja sun opettajana ehkä ois parempi tulla kattomaan mitä on tapahtunut. Se on uusi, ei tunne sitä kenet sen hakkas. Sillä on mieletön verenhukka, koko vessa on ihan veressä."
Etanamiehen epäuskoinen ilme kieli siitä, että hän oli saanut Jetsamin useamman kerran kiinni valheesta.
"Tänään ei huvita valehdella."

Ja he lähtivät vessoja päin, melko ripeään tahtiin. Matkaa keskeytti se, että Jetsamin oli pakko saada läntätä kätensä käsityöluokan vitriinin (jossa oli esillä joitakin töitä) lasiin. Kohta he saapuivat kuitenkin takaisin, ja Jetsam livahti edeltä takaisin vessaan.

Poika lähti, luultavasti hakemaan terveydenhoitajaa kuten oli sanonut. Mutta eihän Viv siitä täysin varma voinut olla, saattoihan se omille teilleen muuten vain karata. Poika keskittyi hengittämiseen silkien silmänsä, tavan mukaan unohtui täysin oman päänsä sisään. Ajatuksia, virtaavaa tajuntaa, sekavuutta. Huomattavissa pientä keskittymisen puutetta, mielikuvat lentelivät, vaihtuivat toisiin, sekoittuivat keskenään. Unia, mutta Vivian ei nukkunut. Hän oli hereillä, joskaan ei suuremmin huomionut ympäristöään. Mitä huomiomista siinä olisikaan ollut? Poika on yksin vessassa, vessassa joka oli verestä punainen. Hänen omasta verestään. Vessan, jossa leijaili veren rautainen haju.

Ovi aukesi, tummaripsiset silmät rävähtivät auki, nappisilmät suuntautuivat paikalle tulleeseen poikaan ananasfantoineen, ja sitten jäljessä tulevaan... opettajaan? Ei Viv miehen ainetta muistanut, tiesi kuitenkin ettei tuo tasan mikään terveydenhoitaja ollut. Nappisilmät mittailivat hetken miestä, jolle Viv sitten nyökäytti hieman päätään.
Poika taasen sai osakseen kysyvän katseen. Miksi se toi jonkun opettajan, eikä terkkaria kuten oli tarkoitus?
Nappisilmät käännettiin kuitenkin taas opettajaan.

"Mä.. hieman otin niinku turpaan", poika sanoi yrittäen hymyä, mikä oli hankalaa tilanteen epätodellisuuden tähden.

"Terkkari ei ollu paikalla", sanoi Jetsam puoliääneen tajuttuaan tuon kysyvän ilmeen tarkoituksen ja yritti anteeksipyytävää ilmettä, joka tosin epäonnistui surkeasti, ei hän ennen sellaista ollut tehnyt. Hän työnsi limsapullon laukkuunsa.

"Osaatko kuvailla sitä jolta sait turpiisi?" kysyi opettaja kumartuen verisen pojan viereen. Jetsam pyöritteli silmiään tämän takana. Etanamies kokeili otsasta kuumetta, se sai Jetsamin pyrskähtämään vahingoniloisesti naurusta. Lopulta kemianopettajan nysvättyä tarpeeksi goottipunkkarin vierellä, hän käski Jetsamin auttaa viemään hänet terveydenhoitajan huoneeseen lepäämään, tämä kuulemma tulisi "pian".

//niin kökkö//

Viv nyökäytti päätään. Se sitten selittikin opettajan paikalle tulon, parempi kai tuokin kuin ei mitään. kemianopettaja pyysi viviä kuvailemaan tyyppiä joltya sai turpiinsa. Jaa, mitäpä sitä sityten siitä sanoisi?
"Urheilijat näyttää kaikki samalta", Viv totesi. Kaapikokoisia korstoja, yleensä pitkiä, valtava lihasmassa. Sellaisia, jonka kyljessä tuppasi roikkumaan pienikokoisia tyttösiä.

Mies kokeili Vivianilta kuumetta, poika sulki silmänsä. Jeesus, se terkkari saisi tulla kohta. Tuo mies tuskin oli käynyt edes mitään kursseja, sen verran kömpelöä touhua.
"Kyllä mä pääsen ihan ite", poika totesi, kun opettaja käski toista auttamaan hänet terveydenhoitajan huoneeseen. Vale tai liian suuri luulo, mikä todistettiinkin sillä, että poika oli jälleen kaatua tullessaan alas. Pöytään nojaten tuo kuitenkin sai pidettyä itsensä jotenkuten pystyssä.

"Tai sit en."

Jetsam katseli toisen kompurointia, opettaja oli lähtenyt - melko lailla vastuuttomasti - edeltä avaamaan terveydenhoitajan huoneen ovea.
"Sä et kuitenkaan taida päästä yksin?" hän kysyi ilottomasti virnistäen ja raapi kämmenselkäänsä punoittavia naarmuja. Vastausta odottamatta Jetsam otti pojan nojaamaan itseensä ja alkoi puolittain raahata tätä ulos vessasta. Veren haju peitti jo kaiken muun, Jetsam aivasti ja paransi hieman haavoittuneen asentoa.
"Sä oot painava", hän kommentoi, "yritä kävellä mut nojaa muhun, ei me haluta et sä sinne joudut ryömimään. Mitä nopeemmin sut saadaan sinne ja mä saan veren hajun pois päästäni sen parempi."

Vivian hymähti, ei hän yksin pääsisi, apu oli tarpeen. Poika veti hänet aika lailla nopeasti itseään vasten tukeakseen. Viv kohotti hieman toista kulmaansa mutta kiersi oikean käsivartensa toisen niskaan, että tuosta olisi jotain hyötyäkin.
"Hah", Viv tuhahti kommentille painostaan. Ei hän suinkaan painava ollut, toisella vain ei ollut tarpeeksi voimaa kantaa häntä terkkarille. No, eipä Viv sitä kyllä olisi vaatinutkaan. "Mä koetan parhaani", poika murahti ottaen varovaisia askeleita. Päässä huimasi, mutta kulku sujui jotenkuten. Ja jos hän pyörtyisi niin olisipa tyyppi joka, luultavasti, ei antaisi hänen kaatua lattialle, kun piti kerran kiinni.

"Ni missähän päin se terkkarin luola on?", Vivian kysäisi koettaen kepeää sävyä. Hän ei vielä kertaakaan ollut sielä joutunut käymään, olihan hän ollut koulussa vasta vajaan viikon verran.

"Tästä eteenpäin joku matka ja sitte vasemmalle", kertoi Jetsam ja oli kompastua jalkoihinsa, "ei sinne enää kauan mene." Hän henkäisi terävästi ja yritti sulkea aistinsa rautaiselta verenhajulta, joka toden totta tässä vaiheessa alkoi jo oksettaa häntä. Jetsamin päähän pälkähti lohikäärme, ja hän mietti, mitä tapahtuisi, jos sellainen kävelisi äkkiä koulun katolla ja laulaisi joululauluja. Toisen askeleet olivat hitaita ja varovaisia, mutta kaipa sen ymmärsi, olihan tällä verenhukkaa ja kaikkea. Silti Jetsam alkoi hiukan turhautua tähän, hän ajatteli että tätä menoa terkkarin työpäivä ehtisi loppua ennen kuin he pääsisivät sen 'luolalle', kuten toinen niin nerokkaasti oli ilmaissut. Poika kostutti huuliaan ja avasi kurkkuaan pienesti.

Poika nyökäytti päätään jälleen. Ei siis kovin pitkästi... kai. ja kuten toinen sitten sanoikin, ei menisi kauaa. Sehän oli hyvä juttu. Vivian jatkoi samaan varovaiseen tyyliinsä, joskin unohti taas sen mitä teki. No, hän jatkoi kävelyä, vaikka vaipuikin ajatuksiinsa. Tiedä sitten heräisikö hän transsitilastaan perille saavuttuaan. kaipa tuo toinen poika osaisi herättää hänet päästään sitten... Alkoi olla jo hivenen turhauttavaa kutsua toista päässään vain 'pojaksi'. Tosin, mikäpä sen kauskempi nimi olisi? Poika. Oikeastaan aika jännää...

"Mikä sun nimi on?", Viv sitten kysyikin, lähinnä omaksi ihmetyksekseen.

Jetsam säpsähti lähes erottamattomasti kuullessaan toisen kysymyksen. Hän katsahti toista kulmat arvioivasti rypyssä, tarkkaili hetken, kunnes kuitenkin päätti kertoa nimensä.
"Jetsam", hän sanoi vaisusti, "entä sun?"

Terveydenhoitajan huoneen ovi oli avoin, mutta Jetsam ei nähnyt ketään. Se opettaja todennäköisesti oli mennyt tunnille. Jetsam itse ei muistanut, mikä tunti hänellä nyt oli, kaipa se oli yhdentekevää. Tänään ei juuri huvittanut opiskella, ja vielä vähemmän sen jälkeen, kun oli viettänyt aikaa verisessä poikien vessassa.
"Se huone näkyy tuolla", hän totesi, ei lähellekään niin avoimesti kuin aikaisemmin.

"Vivian", poika vastasi. Vai Jetsam... Ei tainnut kovin yleinen nimi olla... No, väliäkös sillä. Viv katsoi eteen päin ja näki avoinna olevan oven. Jetsam kertoikin sitten sen olevan terveydenhoitajan luola. Tai ei suoranaisesti kertonut, Vivian päätteli sen itse toisen sanojen perusteella. Viv nyökäytti päätään.

Pian he saapuivat ovelle, Vivian tuki itsensä seinään ajatellen sen jetsamille paremmaksi vaihtoehdoksi. Jaloa. Poika laahasi itsensä terveydenhoitajan tuoliin, ei suinkaan siihen 'asiakkaille' tarkoitettuun vaan tuon omaan. Poika naurahti, verenvuoto oli jo aikaa sitten tyrehtynyt, mutta poika oli silti oman hurmeensa peittämä. Somaa.
"Istutko sä mun seurana, vai kiirehditkö tunnille, tai kenties omille teillesi", Viv kysäisi hymyillen jo hieman varmemmin rautaista hymyä, jolla paljastettiin niin suun lävistykset kuin viilatut hampaat. Halkaistua kieltä tuo nyt ei turhanpäiten näyttänyt.

"Itse asiassa mä voisin jäädä tänne, mä voin vähän huonosti", sanoi Jetsam vähän poissaolevasti miettien samalla toisen nimeä. 'Vivian', aika tyttömäisen kuuloinen. Jetsamilta pääsi käheä yskähdys. Hän kulutti aikaansa lukemalla terveydenhoitajan hyllyssä olevien esitteiden otsikoita, kaikkea kuten "KÄYTÄ KONDOMIA" tai "1. VAI 2. DIABETES?" tai muuta yhtä tylsää. Vivianiin hän ei viitsinyt katsoakaan, hän oli huomannut verenvuodon tyrehtyneen. Välillä mustatukka soi toiselle vilkaisun, hän ei hymyillyt. Jetsam kaivoi limsapullonsa taas laukustaan ja otti huikan.

Tuon huikan hän meinasi ajatuksissaan (lentävät lehmät ja tappajapuput niityllä syömässä ruohoa) vetäistä väärään kurkkuun, alkoi yskiä ja vetäisi syvään henkeä saatuaan hakoteille lähteneet ananaslimsat nieltyä. Hän kohottautui istumaan suorempaan asentoon.

"ok", Viv totesi virnistäen. Eipä Jetsamista varmaan paljoa irti saanut, mutta olihan se jotenkin mukavampi tuntea toisenkin elävän läsnäolo kuin istuskella yksin jossain terkkafrin luolassa. Vivian ei voinut mitään sille, että pyöri tuolilla pyörrytyksestään huolimatta. Se oli jotenki refleksin omaita toimintaa. Pysähdyttyään viv nojasi käsillään pöytää vasten.
Hän olisi ihan hyvin voinut vain lähteä kotiin, käydä suihkussa ja painella nukkumaan pahin särkypois. Eipä hänellä kuitenkaan sattunut olemaan kyytiä Rivereiden valtakuntaan keskelle korpea.
Vivianin ajatuksissa pyöri paljon susia, ja sen lisäksi monta muutakin juttua. Lähinnä koettua San Diegossa vietetyltä ajalta.

Poika säpsähti hereillen toisen köhiessä, katse osui limsaan. Meinasiko Jetsam nyt tappaa itsensä tukehtumalla limsaansa? Ihme jätkä, tosin eipä kai se tahallista voinut olla. Piakkoin poika kuitenkin rauhoittui.
"Kaikki ok?"

Jetsam köhäisi vielä vähäsen, käänsi katseensa tarkastelemaan Viviania. Hän katseli tämän tuolillapyörintää vähän huvittuneena toiminnasta, eikös tuota pitäisi pyörryttää jo valmiiksi, ilmankin että pyörii tuolilla? Mutta mikäs tuossa, tuolilla pyöriminen oli myös Jetsamin mielessä hyvinkin hauskaa.
"On, kaikki on hyvin", hän vastasi hetken viiveellä silmät nauraen toisen pojan touhuille.

Vivian kallisti päätään ja näytti muka loukkaantuneelta, kun Jetsam nauroi hänelle. No, oli kai se hieman lapsellista pyöriä tuolilla. Varsinkin, kun tuoli ei ollut oma ja hän kärsi verenhukasta. Tietämättä edes kuinka pahasti ja mitä siitä voisi seurata... Teennäinen loukkaantuneisuus ei kuitenkaan pysynyt koossa, sillä Vivian ei mahtanut mitään sille virnuilulle, joka tuntui tarttuvan toiselta.
"Hyvä että on hyvin", poika hymähti pyörähtäen tuolillaan vielä kerran aluksi edes tajuamatta, että teki niin.

Missähän se terveydenhoitaja kuppasi? "yh, ketähän se terkkari jäi naimaan, ku ei tajua, että täällä ihmiset kärsii hätää sen takia", Viv parahti ja nojasi päätään taaksepäin. Osasi hänkin hankkiutua mahtaviin tilanteisiin...

"Vahtimestaria", vastasi Jetsam luultavasti retoriseksi tarkoitettuun kysymykseen tutkaillen huolettomasti vasemman kätensä kynsiä, "mä olen varma siitä." Hän keikkui tuolillaan terkkarin pöytää vasten ja jatkoi itsekseen virnuilemistaan. Poika joi taas pullostaan ja sitten keskittyi hypistelemään ranteensa ympärille kiedottua huivia. Hän sulki limsapullon korkin ja laittoi sen takaisin laukkuun.

Jetsam oli keikkuessaan onnistunut siirtämään tuolia niin, että nyt se ei enää osunut pöydänreunaan kaatuessaan taaksepäin. Tuoli näin ollen kaatui täyden matkan ja Jetsam sen mukana. Juuri sillä hetkellä terveydenhoitaja tuli sisään huoneeseen, katsahti Jetsamia oudosti.

Vivian nauroi huvittuneisuutta uhkuvaan tyyliinsä. "Vahtimestaria... Oho", Viv vielä naurahti raapien sitten päätään, yrittäen vetää sormensa läpi hiuksistaan. Mahdotonta, kuivunut veri teki niihin takkuja, hän todellakin kaipasi suihkua...
Jetsam sääti paljon omiaan, eikä Vivian suuremmin huomioinut, kun vasta sitten kun toinen oli jo nurin lattialla. Ensin Viv naurahti, mutta katseesta paistoi selvä säikähdys, jotain huolestuneisuuttakin.
"Oletko sä ihan ok?", viv kysyi huomaten vasta nyt terveydenhoitajan. Vivian nyökkäsi tuolle ihan vain kohteliaisuuttaan, eikä tietenkään tehnyt mitään muuta sen kohteliaisuuden eteen.

Kuten vaikka esimerkiksi luovuttanut tuolle tuoliaan takaisin. "Mä vähän niinkun otin turpaani", poika toisti sanat, jotka oli hetkeä aiemmin kertonut kemianopettajalle.