The mood? Irritable!

// Mukaan ken uskaltaa! Poikaisen ulkomuoto klick (ilman laseja kuitenkin)

Elijah astui kirjaston ovesta sisään ja katsoi hetken aikaa paikkaa. Täällä hän ei ollutkaan ollut kuin kerran tai kaksi. Kirjastonhoitaja istui omalla paikallaan, eikä nostanut edes katsetta tulijaan.
185cm pitkä miehenalku asteli muutaman askeleen eteenpäin etsien sopivaa istumapaikkaa. Kirjojen takia hän ei ollut tänne tullut.

Elijah oli käynyt kokopäivän hieman hitaalla, tai niin oli ainakin muiden kuullut huomauttavan.
Tottahan tuo oli, poika tiesi hyvin mistä kaikki johtui, mutta muille siitä ei ollut puhunut. Tuskin jaksoivat ymmärtää. Tyyppien jutut menivät ohi, ihan kuin hän olisi ollut omiin ajatuksiinsa uppoutuneena. Elijah saattoi olla pitkän aikaa ihan hiljaa ja huudahtaa ärtyneenä jotain ja lähteä paikalta. Tälläiset purkaukset eivät olleet sitä, mitä oli totuttu näkemaan Elijah Thornilta. Nyt hän tarvitsi vain hiljaisuutta, ja jossakin vaiheessa hänelle olikin selvinnyt missä siitä sai nauttia rauhassa.

Poika asteli syvemmälle kirjahyllyjen suojiin ja huomasi vapaana olevan pöydän. Hyllyjen äärellä ei ollut edes nörttejä haahuilemassa, tai muita kirjallisuudesta intoilevia. Täydellistä, täydellistä hiljaisuutta. Elijah istui pöydän ääreen, ja hautasi kasvot pöytään nojaaviin käsiinsä. Saiko hän vihdoin olla rauhassa?

//Lizbeth uskaltaa mukaan~ Kahmin neidille paljon pelejä :'D//

Kirjasto. Paikka, jossa Lizbeth oli alkanut käyttää aikaansa enemmän kuin yleensä. Hän oli hautautunut suurten kirjapinojen taa ja pänttäsi psykologiaa, josta oli viime aikoina saanut aikamoisen päähänpiston. Ei sattuisi johtumaan psykologian syventävistä kursseista?

Luettuaan kirjat brunette otti kalliin koululaukkunsa olalleen ja nosti kirjapinon syliinsä. Neiti Rodriguez oli kyllä aikamoinen näky; punaiset korkokengät, mustat pillifarkut, ja valkoinen, pitkä, ihonmyötäinen t-paita, jossa oli punainen kuvio, ja lisänä tuohon kauniiseen kokonaisuuteen vielä suuri kirjapino sylissä, niin outous oli valmis.
Tyttö vei kirjat yksitellen takaisin omille paikoilleen ja oli juuri lähtemäisillään, kun muisti, että hänen piti käydä lukemassa vielä yksi kirja.

Brunette suunnisti kyseisen kirjahyllyn luokse, joka sattui olemaan Elijahin pöydän vieressä, ja pysähtyi sen eteen. Hän etsi keskittyneesti katseellaan kirjaa, huomaamatta komistusta, joka oli hyvin epätavallista tältä. Yleensä Lizbeth huomasi kaiken, mutta nyt, hän oli liian keskittynyt etsimään ranskan jatkokurssi nimeä kantavaa kirjaa.
"Siinähän se." ajatteli neiti ja otti kirjan hyllystä avaten sen.

// Oikein mukavaa ;>

Pojan päässä jyskytti, oikeastaan ohimoilla vai oliko kipu koko päässä? Elijah ei pystynyt hahmottamaan sitä nyt, hänen oli saatava ajatuksensa muualle niin se lakkaisi. Sitä hän oli kokeillut muutamaan kertaan, mutta se ei käynyt niin helposti. Lääkkeitä hän oli lapponut suuhunsa muutaman, eikä halunnut ottaa lisää. Edellinen vatsahuuhtelu - toivottavasti viimeinen sellainen - oli ollut tarpeeksi huono kokemus, ettei poika aikonut sinne enää palata.

Naama edelleen painettuna käsiinsä, poika kuuli lähelle tulleiden korkokenkien kopinan. Tasainen ääni tuntui iskevän päässä jylläävään tornadoon salamoita, pahentaen ongelmaa. Poika mietti jonkun nörtin tulleen hakemaan idiootteja opuksia. Hän nosti kasvonsa käsistä ylös. Katse suunnisti heti korkoihin, ja sieltä ylöspäin, kunnes poika oli silmäillyt tytön päästä varpaisiin. Elijah tajusi, että todellakin kävi hitaalla, hän oli kuvitellut korkokengät nörttitytölle?! Pojan huulilta vapautui naurua, samalla katsellen tyttöstä.

Lizbeth oli uppoutunut täysin ranskan kielen lumoihin, eikä sen vuoksi huomannut, että häntä katseltiin hieman etäämmältä. Kun Elijah sitten alkoi nauraa, nosti tyttö katseensa pois kirjasta ja käänsi sen komistukseen.
"Mikäs nyt noin naurattaa?" kysyi brunette hivenen loukkaantuneena Elijahilta, sillä kukaan ei ollut koskaan nauranut hänelle hänen ulkonäkönsä takia. Olivatko hänen meikkinsä levinneet? Vai olivatko kenties hiukset menneet täysin sekaisin hänen huomaamattaan?
Tyttö kosketti hieman hiuksiaan, mutta ne olivat aivan kunnossa. Juuri siinä muodossa, johon hän oli ne vääntänyt lakan avulla. Sitten hän sipaisi kädellään poskeaan, mutta siihenkään ei jäänyt mitään. Joten mille sitten tuo kundi nauroi?

Neidin olisi jo parin sekunnin kuluttua tehnyt mieli ottaa ja huitaista oikein olan takaa Elijahia ranskan kirjalla, sillä tuo oli jo julmaa! Oliko hän muka niin naurettavan näköinen kirja kädessä ja tyylikkäät vaatteet yllään?
Lizbeth mutristi suutaan pienesti ja paransi otettaan kirjasta.

Siinä tyttö, jonka kasvot näyttivät tutuilta seisoi ja tivasi miksi hän nauroi. Elijah tyrehdytti naurunsa enää puolikkaaseen hymyyn, nauraminen ei tehnyt hyvää päälle. Sormet painoivat hetken aikaa ohimoa.
"Ei mikään erityinen", poika sanoi ja nojasi tuolissaan taaksepäin. Olisi ollut typerää myöntää nauraneensa omille ajatuksille, Elijah ei halunut näyttää typerältä kenenkään tai ainakaan kauniin tytön edessä.

Huomatessaan, että toinen yritti selvästikkin etsiä jotain virheitä itsessään, poika avasi taas suunsa.
"No oikeestaan sille, että sulla on kamala... näppylä tossa", hän keksi ja osoitti nenänsä pielusta. E mutristi naamaansa inhoten. Poika tajusi olevansa inhottava itse, mutta ei osannut kunnolla kontrolloida sanomisiaan.

Neidin ilme lempeni hieman, kun hän huomasi Elijahin pitelevän ohimoaan. Hän meinasi jo kaivaa laukustaan särkylääkettä, mutta päätti olla julma ja leikkiä, ettei huomannutkaan tämän tuskaa. Kostoksi siitä, että tämä pilaili hänen kustannuksellaan. Tiesikö kundi edes, kenen kanssa oli ryhtymässä leikkiin, jossa Lizbeth iskisi yhtä kivuliaasti, kuin käärme?
"Ei mikään erityinen", toisti tyttö siristäen silmiään ärtyneesti.

"Älä puhu roskaa Elijah Thorn. Kyllä mä tiedän, jos mulla on kamala näppylä nassussa." sanoi Lizbeth uhkaavalla äänensävyllä ja painotti erityisesti tämän nimeä lausuessaan sen. Selvä, jos tähän peliin alettiin, niin brunette oli kyllä valmis mukaan. Tosin hän päätti vielä seurata tilannetta.
Tytön huulille kohosi siinä samassa virne.
"Kannattaako ryppyillä yhdelle koulun parhaimmista cheerleadereista?" kysyi Lizbeth kävellen Elijahin luokse ja laski kirjan pöydälle. Hän antoi laukkunsa valua olaltaan ja tippua lattialle, josta kuului pieni räsähdys. Jotain oli ehkä hajonnut laukun sisällä? Mutta siitä neiti ei välittänyt. Hän laittoi kätensä pöydälle nojaten niihin ja kallisti itseään hieman lähemmäs Elijahia.

Tyttönen ei ollutkaan menettänyt tippakaan itseluottamustaan, vaikka poika olikin väittänyt tuon kasvoille puhjenneen kamala näppylä. Tai saattoihan uhkailu vihjata epämukavasta olosta, brunette ei kuulostanut nimittäin yhtään tyytyväiseltä. Naisten kanssa pystyi tuskin puhumaan ilman, että syntyisi riitaa.
"Sä siis väität mua valehtelijaksi?" Elijah sanoi kysyen kulmat koholla.

Poika pyöräytti nopeasti silmiään ympäri, aina cheerleadereiden piti tuoda tittelinsä esille tavalla tai toisella.
"En mä omasta mielestäni ryppyile. Sä oot varmaan turhan herkkä, neiti Liz", hän totesi ristien kätensä pöydän päälle ja yritti hymyilli suloisesti. Tornado myrskysi pään sisällä, tehden ajattelemisesta hankalaa.
Elijah katsoi pöydällään istuvaa kerman edustajaa, mitäs tämä yritti viestittää?
"Sun laukku tais tippua, jos et huomannu sun tuijottamiselta..." Elijah sanoi ja vilkaisi alas.

"En toki. Suustas vaan hyppelehtii koko ajan sammakoita, hups vaan", totesi brunette virnistäen pienesti. Hän ei kuulostanut epäkohteliaalta, päinvastoin! Tytön ääni oli huvittunut. Ärtyneisyys oli tipotiessään, joka kertoi tytön olevan sangen taitava vaihtamaan mielialaansa, joka hyppelehti aina lämpöasteista pakkasasteisiin. Ehkä hän voisi sittenkin jättää koko asian historiaan? Eihän Elijahin sanomisista tarvitsisi välittää. Puhuu vain lämpimikseen, vahingossa tai ei.

"En kai? Ja olehan kiltti poika ja käytä Lizbethiä. En haluu, että joku kuulee sun käyttävän mun lempinimeä, joka on sallittu vaan ja ainoastaan läheisille ystäville." sanoi Lizbeth ja hymyili kauniisti takaisin. Täytyi hänen nyt hieman takaisin antaa, sillä neidin koulurooli kehotti siihen.
"Kyllä mä sen huomasin, joten ei tartte huolia." vastasi tyttö ja antoi katseensa siirtyä nopeasti laukkuunsa ja sitten takaisin Elijahiin.
"Sulla taitaa olla päänsärkyä? Haluutko särkylääkettä?" kysyi neiti sitten ja keskittyi nostamaan laukkunsa lattialta, jonka laski pöydälle. Hän avasi sen vetoketjun ja kaivoi särkylääke paketin, jota heilutti pienesti Elijahille. Kai hän nyt voisi kundille yhden tabletin antaa?

"Sammakoita toiselle, toiselle taas kauniita sanoja", Elijah vastasi hymyillen. Mikään runoilija poika ei ollut, joten ihmisten piti tulkita hänen sanansa useaan otteeseen.
"Lisbeth okei", poika myöntyi ja ihmetteli tyttösen sanomisia. Lempinimi käytössä vain hyville ystäville, ihme tyttöjen sääntöjä nuokin.
"No, sun läheiset ystävät ei ainakaan sitä kuule, koska mitäs ne kirjastossa..." Elijah yritti valaista asiaa virnuilemalla, samalla hieroen taas otsaansa.

Lisbeth oli siis huomannut hänen kärsimyksensä, eihän E ollut niitä salaillutkaan.
"Oon kai ottanu sallitun rajan noita", hän sanoi hitaasti, antaen katseensa liikkua särkylääkkeestä tytön kasvoihin. Mutta ehkä vielä yksi, tosin uni olisi myös auttanut, moneskohan valvottu yö oli taas menossa. Elijah ei pysynyt edes laskuissa.

"Ja mä sain sitten sammakoita. Miksköhän?" kysyi neiti Rodriguez heilauttaen kädellään hiuksensa takaisin selkäänsä ja katsoi samalla kattoa.
"Se on kyl totta. Oon aina yksikseni täällä, kun ystäville kirjastossa oleminen on melkein kuin kirous. Ehkä mä oonki väärässä klikissä?" Lizbeth totesi ja siirsi ranskan kirjaa pöydällä. Miksiköhän? Hänen oli vain tehnyt mieli siirtää sitä sen kummemmin ajattelematta. Eikö se ollut jo vähän outoa?

"Hmm... Näytätkin vähän aineissa olevalta", naurahti Lizbeth, "ainakin vähän."
Tyttö laittoi särkylääkkeet takaisin laukkuunsa ja kaivoi laukustaan esiin iPhonensa, josta tarkisti kellon. Eihän se paljoa ollut, mutta hänellä oli vielä paljon tehtävää, esimerkiksi koirien ulkoiluttaminen, ruoanlaitto -jota brunette vihasi yli kaiken- jne. Mutta toisaalta Elijahin seurassa oli mielenkiintoista olla, vaikka tämä ei puhunutkaan niin kaunopuheisesti, kuin voisi toivoa.

"Multa oo tullu tänään mitään muuta kun niitä, joten joudut kestämään samaa mitä muutkin", Elijah valaisi
Lizbethiä. Poika siirti kädet hetkessä pöydältä syliinsä ja katsoi tyttöä taas.
"Ehkä, mutta ainakin cheerleader-taidoilla kuulut juuri siihen boksiin", hän sanoi ja vilkaisi ranskan kirjaa joka liikkui neitosen käden avulla toiseen paikkaan. Poika otti sen käteensä ja selasi sen nopeasti läpi, hän ei ymmärtänyt mitään kielestä.

"Ai kiitti, oon ehkä enemmin väsynyt kun aineissa...", Elijah sanoi ensin hymyillen, mutta vakavoitui sitten.
Ihankuin kylmä tuulenvire olisi tullut jostain nurkan takaa, kun pojan läpi kulki vilunväreitä. Hän nousi tuoliltaan seisomaan ja nojasi nyt pöytään, jonka ääressä oli hetken istunut.
"Ystävät kaipailee?" E kysyi, huomattuaan tyttösen vilkaisten kännykkää.

Lizbeth pyöräytti silmiään Elijahin vastaukselle. Kai kundi nyt pystyi puhumaan kaunopuheita silloin kun halusi? Vai oliko hän riivattu? Ei kai. Lizbeth ei ollut taikauskoinen, joten jätti asian siihen.
"Kai se on sitten kestettävä", totesi brunette.
"Se on kyl totta", myönsi tyttö ja katsoi kun Elijah otti hänen vierestään ranskan kirjan ja selasi sitä nopeatempoisesti.
"Tajuutko edes koko kieltä?" hän kysyi komistukselta huvittuneesti ja nappasi tältä kirjan pois.

".... Kuule musta näyttää, että sulla taitaa olla paha unentarve. Eiks sun kannattais mennä kotiin nukkumaan?" möläytti Lizbeth sitten. Elijah tosiaan näytti huonolta. Aivan samanlaiselta, kuin hänen äitinsä, jolla oli aina valtava unentarve pitkien reissujen jälkeen. Huippumallin työ kun ei ole ruusuilla tanssimista.
"Ei. Pitäisi vain mennä viemään iso, vihainen dobermanni uros lenkille", kertoi neiti ja virnisti leikkisästi.

Elijahin huulille saattoi juuri ja juuri ilmestyä pieni hymyn häivä, Lizin sanottua, että hänen pitäisi kestää tämän puheita. Kuulosti ehkä hieman hänen äidiltään, joka ilmoitti olevansa kykenemätön kestämään Elijahia, syystä tai toisesta.
"Öööh... bonjour! En todellakaan ymmärrä" Elijah vastasi mietittyään hetken. Oliko se edes ranskaa?
"Miten sä voit opiskella tota? Ja älä vaan sano et se on helppoa", Elijah jatkoi kummastuneena.

Poika vilkaisi Lizbethiä kulmiensa alta.
"Kiitti vaan neuvoista, vaikka en niitä pyytänytkään", poika vastasi hymähtäen. Nainen jakelemassa neuvoja, miten yllättävää. Miten äitimäistä taas. Ehkä hänen pitäisi ottaa neuvo vastaan, ja lähteä kotiin. Kotona odottaisi varmasti nyrpeä vastaanotto, mikä pitäisi vain ingorata.
"Iso vihainen dobermanni, oikeesti? Sua kannattaa siis vältellä" Elijah kysyi hieman hymyillen. Koirista hän ei liiemmin välittänyt, kuten ei muistakaan eläimistä.

Lizbeth repesi totaalisesti, kun Elijah yritti sopertaa ranskaa. Ihan hyvä yritys ensikertalaiselta vai mitä? Tyttö yritti nauraa mahdollisimman hiljaa, sillä kirjastonhoitaja sattui olemaan pahalla päällä, eikä neiti halunnut lentää ulos kirjastosta nauramisen takia.
"Aika hyvin", sai Lizbeth sanottua naurunsa seasta. Hänen serkkunsa, joka oli kuusivuotias, osasi jopa paremmin ranskaa kuin Elijah, sillä tämän vanhemmat olivat opettaneet lapselleen pienestä pitäen kieliä.
"Musta se on kivaa", kertoi brunette ja virnisti Elijahin lisäykselle, "Olin just sanomassa, että se on helppoa. Meidän sukulaisilla kun on kielipäätä kerrakseen. Mun iskä on italialainen ja äiti amerikkalainen, mut me iskän kanssa puhutaan usein italiaa kahdestaan, joten osaan sitäkin."

"Ei kestä", vastasi Lizbeth mutristaen suutaan.
"Joo-o", vahvisti neiti ja hymyili iloisesti, "vaikka Ross onkin toisinaan oikea mammanpoika. Mä oon aikamoinen dobermannhullu..."
"No ei mua tartte vältellä. Ainakaan sillon, kun Ross on muualla. Se ei nimittäin kauheesti tykkää pojista. Ulkona ollessaan se puree meidän aitaa ja murisee kaikille, jotka kävelee ohitse." kertoi Lizbeth ja hiljeni sitten. Taas hän lankesi selittämään koirastaan. Hän taisi pitää Rossista liiankin paljon.

Elijah katsoi muka kummastuneena tyttöä, joka nauroi hänen edessään, varmaankin hänelle. Ranskaa kun ei hän opiskellut, joten tuo sai hyvän syyn nauraa. Omasta mielestä se oli kuulostanut oikealta, nähtävästi kuitenkaan ei.
"Italiaa ja ranskaa, hullua!" Elijah huudahti, tunkien kätensä housujen taskuun. Nyt kun tyttöä tarkasteli tarkemmin, huomasi italialaisia piirteitä, sekä ulkonäössä, että luonteessa.

Elijah kuunteli Lisbethin selitystä dobermannista, joka kai sitten oli Ross -niminen. Poika nyökkäili ja lopussa naurahti vähän.
"Että puree teidän aitaa? Ihan kiva..." poika sanoi virnistellen, pidättäen nauruaan. Olihan hänellä edelleen se kamala päänsärky, joka oli ollut kirjastoon tullessakin. Kirjastossa ei ollut saanutkaan rauhaa, vaan melkein tappelun dobermannhullun cheerleaderin kanssa. Poika pohti hetken menisikö kotiin vai ei, muutaman tunnin hänen pitäisi siis skipata, ne eivät tosin häntä kiinnostaneet. Elijah kumartui ja nosti maasta reppunsa, laittaen sen olalleen.

"Onhan se vähän..." totesi Lizbeth hymyillen.
"Kannattaa muuten varoo pyöreähköjä, italialaisnaisia. Äidin suku kun rynnii meille ja ne tädit ei tosiaakaan oo ystävällisii. Ne tykkää sättiä iskää ja varsinkin mua ja jopa vastaantulijoita", varoitti brunette hymy edelleen huulillaan, jonka vuoksi hänen varoitustaan ei oikein kukaan pystynyt ottamaan vakavasti. Ehkä neidin olisi kannattanut vakavoittaa kasvonsa?

"Se uhkailee ohikulkijoita", painotettiin vielä. Lizbeth liukui pöydältä seisomaan lattialle ja nosti laukkunsa olalle. Jutustelutuokio taisi olla lopussa.
"Tota... Haluutko kyydin kotiin?" kysyi neiti ja jatkoi, "Mulla olis kyllä viel matikkaa, mut en jaksa raahautuu geometrian "ihmeelliseen" maailmaan."
Tosiaankin. Matematiikka oli yksi niistä aineista, joista Lizbeth ei todellakaan pitänyt. Jopa lyhyen matematiikan kursseja oli hänen mielestään liikaa. Miksi ylipäätään piti opiskella moista? Ei hän tarvitsisi missään vaiheessa geometriaa, saati sitten mitään muutakaan turhaa. Plus-, miinus-, kerto- ja jakolaskuilla pärjäisi aivan hyvin, kuin myös yhtälönratkaisulla.

"Se on aika paljon hullua, ei vaan vähän", Elijah totesi vielä Lizbethin kielenopiskeluille.
"Joo oon kuullu et ne on sellasia tempperamenttisia leidejä.." poika sanoi naurahtaen, kuunnellen ensin tyttösen omaa kertomusta sukulaisnaisistaan.
"Kuuluuko sun iskä muuten mafiaan?" hän jatkoi ja mietti mielessään kummisetä elokuvia.

Poika huomasi myös tytön ottavan hänestä mallia ja ottavan laukkunsa käsiinsä.
"Ööö mulla on kyllä oma auto, enkä yleensä anna naisten mua kyyditä. Mut kiitti..." E sanoi pitäen edelleen kiinni laukustaan. Poika vilkaisi ympärilleen kirjastossa, ja otti muutaman askeleen ympäri pöytää.

Leidejä? Huoriksi niitä jo voisi sanoa, vaikka se olisikin rumasti sanottu sukulaisnaisista, mutta sehän olisi pientä sen rinnalla, miksi he ovat Lizbethiä haukkuneet.
Tyttö repesi nauramaan toisen kysymykselle, tällä kertaa ääneen. Koko hiljainen kirjasto kaikui hänen heleää, kirkasta nauruaan. Luuliko Elijah, että kaikki italialaiset, vähänkin vaikutusvaltaiset miehet ovat mafiapomoja?
"Joo totta kai. Sen seuraava projekti on äidin sukulaisten tuhoaminen." vastasi Lizbeth pyyhkien ilonkyyneleitä silmistään, niin paljon hän oli nauranut.
"No ei nyt sentään. Sä oot tainnu kattoo liikaa mafialeffoja?" kysyi hän sitten.

"Ai, musta toi kuulosti vähän loukkaavalta, mut kyl mä tavallaan ymmärrän", totesi brunette hieroen niskaansa, jota oli taas alkanut särkeä, kiitos huonon istumisasennon tunneilla. Tyttö seurasi kirkkaan harmailla silmillään tämän jokaista liikettä, aivan kuin yrittäisi painaa ne muistiin.

"En kyllä usko sua, ethän sä nyt vois kertoo kuitenkaan mitä on tekeillä..." tuo tokaisi takaisin nopeasti. Tosissaanhan hän ei ollut, käsitys italialaisista oli hieman vanhahko. Tai mistä sitä tiesi, minkälaista menoa Italiassa on meneillään, hän kun ei seurannut maailmanlaajuisesti uutisia, tai muutenkaan uutisia.
"Mä oon sitäpaitsi kattonu ihan tarpeeks niitä leffoja, et tiiän mistä on kyse", Elijah jatkoi, pian kuitenkin naurahtaen ja ottaen tukea pöydästä. Päänsärky oli alkanut onnekkaasti vaimentua.

Elijah sirrtyi taas hieman pöydän ympäri, liikkuen takaisin Lizbethin luokse tai oikeastaan taakse. Tämä tökkäsi omat kätensä tytön niska-hartiaseudulle, syrjäyttäen tuon omat kädet. Hetken mielijohteesta poika oli tämän tehnyt, tietäen kuitenkaan mitä tyttö siihen sanoisi tai tekisi.
"Voin hieroa, ennenkuin lähdetään..." hän sanoi, pidellen käsiä liikkumattomina tytön olkapäillä. Sanat olivat hitaat ja hieman töksähteleväiset. Elijah muisti, että Lizillä oli kiire ruokkimaan kaikenkarvaista hurttaansa.

Brunette yritti vakavoittaa kasvonsa, mutta se oli mahdotonta. Häntä hymyilytti se, että Elijah oli heittänyt erittäin "mielikuvituksellisen" vitsin, ja se, että tämän suusta ei enää singahdellut sammakoita, vaan jotain aivan muuta, jota ei kyllä voisi luokitella edes kauniiksi sanoiksi.
"Mä luulen, että en edes tietäs, et mitä meillä olis kotona tekeillä", vastasi Lizbeth huvittuneisuutta äänessään. Tuon pojan käsitys Italiasta oli aivan väärä. Mutta tyttö päätti olla kertomatta siitä tuolle. Silloin poika saisi antaa mielikuvituksen laukata aivan vapaasti, villinä ja vapaana.
"Sä taidat tykätä mafialeffoista? Mun iskä tykkää kattoo sitä Sopranos -sarjaa. Mä en oikeen pääse siitä jyvälle, kun en ymmärrä vitsejäkään", kerrottiin Elijahille.

Kun Elijah syrjäytti Lizbethin kädet, tyttö säpsähti pienesti. Ei sillä, että hän olisi säikähtänyt, hän oli vain yllättynyt tämän teosta. Hän antoi käsiensä valahtaa sivuilleen ja jäi seisomaan paikoilleen. Uskomatonta. Elijahin teko oli hyvin hämmentävä, jota Lizbeth ei voinut uskoa todeksi.
"... Se olis mukavaa", totesi Lizbeth rentouttaen olkansa, "Eiks sulla oo enää päänsärkyy? Ja mihin ne kaikki sammakot katos?"

"No joo, mafialeffat siinä missä kaikki toimintaleffatkin on tosi hyviä", tuo tokaisi takaisin.
Sopranosia Elijah ei katsellut, outoa huumoria ehkä, huonot näyttelijät ehkä myös.
"En kyllä ymmärrä miten sun iskä kerkee kattoo tv:tä, mut mafialle ei taida löytyä enää hommia", Elijah sanoi ja naurahti.

Poika huomasi tytön hätkähdyksen, ja mietti hetken sen syytä. Ei kai kylmä kädet? Elijah paineli tuon niskaa sormillaan.
Hän oli hetken hiljaa tytön kysymyksien jälkeen, miettien Lizbethiä.
"Ei mulla enää...Niin ne sammakot, tais hyppiä piilloon", Elijah sanoi hitastaen sanojaan ja käsiensä liikkeitä.
"Mut ei kannata innostua, kyllä niitä vielä saattaa tulla..." poika jatkoi hymyillen.
"Eikai satu?" tuo kysyi hieroen tuon kaulaa ja niskaa sormillaan. Katse harhaili edessä olevan hiuksissa ja sileässä ihossa.

"Ai", totesi Lizbeth hivenen yllättyneenä.
"No jos ne niin hyvii on, ni haluisitko joskus lähtee mun kanssa kattomaan niitä?" hän kysyi sitten hetken miettimisen jälkeen. Ei treffimielessä tietenkään. Tai mistä sitä koskaan tietää? Mutta voivathan tytöt ja pojat olla vain kavereita, joten ehkä treffi -sana on liian... yliampuva? Kenties tai kenties ei.
Brunette naurahti tämän toteamukselle.
"Ihan näyttelijä kuule se on", hän korjasi sitten, jotta siitä mafioso epäilystä päästäisiin vihdoin ja viimein eroon.

"Selvä, en innostu." Lizbeth sanoi hymyillen vienosti ja antoi toisen hieroa olkiaan.
"Ei, toi on just hyvä. Mistä sä oot hieromaan oppinut? Voisin palkata sut mun hierojaks." tyttä vitsaili pienesti huvittuneella äänensävyllä. Neiti ei olisi uskonut, että Elijah osaisi hieroa niin hyvin. Vaikea uskoa, että rikkaat pennut osasivat muutakin kuin vain leuhkia rahoillaan ja vanhempiensa rikkauksilla.

"Ai tykkäisitkö sä lähtee kattomaan jotain sellaista... No ehkä mä voisin, katotaan", Elijah vastasi ollen nyt se hieman yllättynyt osapuoli. Olihan siitä jonkin aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt elokuvissa.
Poika hymähti tytön viimeiselle kommentille.

"Sitä oppii kun tekee ja tietysti mulla on ollut hyviä opettajia", E sanoi ja vähitellen heikensi otettaan.
Poika irroitti otteensa ja otti muutaman askeleen niin, että seisoi tuon vierellä.
"Mä en kenenkään palkkaamana hiero, sori", tuo sanoi virnistäen.
"Mut voin suositella yhtä Alicea, joka tekee hierontakeikkaa mun isälle, se on sellanen yli 60v. rintava nainen, joka puhuu mieluummin espanjaa kun englantia", poika jatkoi katsoen samalla ilmeellä.
Eijah seisoi siinä ja katsoi ympärilleen. Ihankun hyllyillä roikkuvan ruipelo pojan ja tytön katseet olisivat tapittaneet heitä, mutta nopeasti kääntäneet katseensa pois.

"Joo kyllä mä voisinki tykätä", totesi Lizbeth hievenen huvittuneesti toiselle.
Oikeasti hän ei pitänyt moisista elokuvista. Saattoi ehkä johtua siitä, ettei hän ollut koskaan oikein päässyt sisään moisten monimutkaiseen juoneen. Eivätkä näyttelijätkään olleet mitenkään kiinnostavan komeita, joka antoi vain enemmän miinuspisteitä ja vei kiinnostusta elokuvasta. Kyllähän näyttelijöiden piti edes jollain asteella olla katselemisen arvoisia. Muutenhan tuntuisi siltä, että olisi maksanut aivan turhaan moisen summan elokuvan katsomisesta. Tosin eihän se ollut paljoa bruneten luottokortin mielestä, mutta pitihän hänen nyt ajatella vähän köyhempien ihmisten näkökulmasta.

"Voi harmi", surkuteltiin liioitellusti ja kuultiin toisen ehdotusta, jolle neiti nosti vienosti kulmaansa ja naurahti.
"Kiitti, mut se oli lähinnä vitsi. En mä nyt oikeesti sua palkkais, vaikka ootkin hyvä." hän perusteli siirappiseksi muuttuneella äänensävyllään ja tarkasteli samalla manikyyrattuja kynsiään, jotka näyttivät voivan loistavasti. Aika hyvin oli manikyyri hoidettu, vaikka hän itse sanoikin.
Kun Elijah katseli ympärilleen, sujautti Lizbeth ranskan kirjan kainaloonsa ja kääntyi katsomaan pojan katsomaan suuntaan. Hänen silmiinsä osuivat tyttö ja poika, joiden ulkonäöstä pystyi jo päättelemään, että nämä olivat nörttejä tai jotain muuta alempaa kastia, aivan sama hänelle. Ruipelo tyttö kääntyi vahingossa katsomaan Lizbethiä, huono ajoitus tytöllä, joka mutristi suutaan ja käveli tämän luokse. Brunette asettui seisomaan ruipelon eteen ja laski painoaan hieman enemmän vasemmalle jalalleen.
"Mitä sä luet?" hän kysyi sitten napittaen katsekontaktia välttelevää tyttöä.
"T-tätä his-" ehti ruipelo aloittaa, mutta silloin Lizbeth heilautti kättään ja pamautti kirjaa, joka tipahti toisen otteesta lattialle kolahtaen kuuluvasti.
"No, etpähän lue enää. Annan sulle pienen vinkin; kun luet kirjaa, niin pidä katsees siinä, äläkä kyyläile noilla pistävillä silmilläs muita", sanottiin varoittavan ystävällisellä äänellä toiselle, joka katsoi häntä silmät selällään. Ruipelo kumartui noukkimaan kirjan lattialta ja lähti sitten nopeasti viipottamaan pois paikalta.

"Selvä, se on sitten sovittu", Elijah sanoi laittaen kätensä puuskaan. Sitten poika penkoi laukkuaan ja nappasi käteensä urheiluautonsa avaimet, kohta olisi lähdön aika. Elijah nosti katsettaan ja ihmetteli hetken, mihin oikein tyttö suunnisti, mutta huomasikin nopeasti tuon askeleiden johtavan toiselle hyllylle. Niiden tyyppien luo joita hän oli hetkeä aikaisemmin katsellut. Poika kuunteli tarkasti, mitä asiaa Lizbethillä heille oikein oli.

Kun pelästyneen näköinen tyttö oli nopeasti livennyt paikalta, asteli Elijah nyt Lizbethin luokse.
"Noh noh, mites sä nyt noin sille puhuit", Elijah sanoi virnistellen seisoen tytön vieressä. Hän kyllä tajusi miksi, ja virnistelikin hieman.
"Toi ei kuitenkaan haukkunu sun asua tai jotain...", Elijah muisteli tälläistä tapausta ääneen. Jostain hän oli tälläisestä kuullut, mutta oliko se totta, häntä ei edes kiinnostanut.

"Ehkä meidän pitäis mennä? Ennen kun sä riehut enempää..." Elijah sanoi ja toivoi tytön ymmärtävän huumoria. Poika kurkisti hyllyn takaa kirjastonhoitajan paikalle, olisiko tuo hievahtunut paikaltaan saarnaamaan metelistä. Tuota ei kuitenkaan yksi pudonnut kirjanen kiinnostanut, vaan katse pysyi jossain muussa. Elijah heilutteli samalla avaimia sormissaan.