Aina yhtä viisas vol 2

//Lumene ja Lizbeth//

He keräsivät katseita. Eipä se Tristania suuremmin haitannut, hän saattoi tuijottelulle viitata kintaalla yhtä suuresti kuin ohi kävelevälle nörtille. Tristan kuunteli Lizbethin vastauksen ja hymähti.
"Sulla on koira?" hän enemmän totesi kuin kysyi, "millanen koira?" Tristan piti kovasti koirista, vaikka sellaista ei itse omistanutkaan. Hän ei ollut koskaan vain tullut ajatelleeksi koiran ottamista. Helpostihan hän sellaisen varmaan saisi jos mainitsisi.
"Koirat on kivoja. Mulla ei kyllä ole koiraa", hän sanoi naurahtaen.

Lizbeth oli sanonut haluavansa osata soittaa jotakin.
"Niin, joskus se vois olla kivaa", myönsi poika, "mutta kun ei osaa eikä jaksa niin se siitä sitten."

//:'D//

"Joo. Oikeestaan kaks." sanoi tyttö iloisesti ja vastasi toiseen kysymykseen, "Molemmat on Dobermanneja, uroksia."
Koirat on kivoja? Hienoa! Tristan siis piti koirista, aivan kuten Lizbethkin. Plussaa siitä. Nyt heillä on ainakin yksi yhteinen asia, koirat. Voi kuinka brunette jaksoikaan aina puhua rakkaista lutunassuistaan! Hän todella, todella rakasti niitä!
"Sääli. Ne on oikeesti tosi seurallisii", todettiin ystävällisesti.

"Nii... Mulla menee aina hermot soittamisen kanssa... Mielummin soitan kännykällä, ku että pianolla", kertoi Lizbeth ja naurahti huvittuneesti omille sanoilleen. Eiväthän ne edes olleet sama asia! Mutta silti se vain kuulosti mielenkiintoiselta.

Mieluummin kännykällä kuin pianolla. Tristan naurahti tytön mukana.
"Joo-o, sitä samaa. Tai sitten ovikelloa", hän totesi hymyillen aurinkoisesti, "ja niitä heiniä, tiedäthän?" Tristan istui alas penkille ja epämääräinen, heilahtava kädenliike viittasi Lizbethiä istumaan hänen viereensä. Selkä suorana istuminen oli huomattavasti helpompaa kuin seisominen, jolloin paino väkisinkin laskettiin toiselle jalalle. Trisin mielestä se oli ärsyttävän naisellinen piirre ja vain korosti sitä, että hartiat painuivat kasaan.

Tris tähyili taivaalle, joka oli kirkkaansininen ja aivan pilvetön. Poika varjosti kasvojaan kädellä ja näki auringon siirtyneen juuri keskitaivaalta lännen puolelle. Keskipäivän ohi oltiin menty. Sitten hän kääntyi taas katsomaan Lizbethiä.
"No, mistä aineista sä tykkäät? Vai tykkäätkö ollenkaan? Mähän kerroinkin jo että draama on musta mukavaa", hän sanoi ristien kädet syliinsä.

"Joo tiedän", vastasi brunette ja hymyili. Olipa hän tänään hyvällä tuulella, kun hymyilyttikin niin paljon.
"Mun toinen harrastus on varmaan ovikellon rämpyttäminen, kun oon saanu vähän palautetta kavereilta siitä. Mulla on oikeestaan jo oma sävellys, jota rämpytän sillä", kerrottiin huvittuneesti ja istahdettiin pojan viereen, ainakin metrin päähän, sillä tyttö ei halunnut tungetella. Kyllähän ne heinätkin olivat kivoja, mutta hän ei vain osannut soittaa edes niitä, sillä oli aina saanut jokaisesta kerrasta muistoksi heinän tekemän, kirvelevän haavan. Joten brunette ei ollut enää sen jälkeen jaksanut edes vilkaista niitä.

"Lähinnä kielistä. Meidän suvussa kun kulkee toi "kielipäisyys". Ranska on mielenkiintosta ja kaunis kieli. On se ainakin nätimpää ku italia, jota mä puhun kotona." kerrottiin innostuneesti pojalle. Apua. Hän oli aivan liian ylienerginen. Varmaankin johtui siitä energiajuomasta, jonka joi puolisen tuntia sitten. Mutta voihan myös olla, että hän vain halusi tietää Tristanista enemmän ja siksi oli niin tohkeissaan.

Tristan nauroi iloisesti tytön kertoessa ovikellosävellyksestään.
"Joo, mäkin rämpytän sitä aina useemman kerran, ja arvaa vaan ajaako se faijan hulluksi. Mutta silti, jotenkin mulla on pakottava tarve painaa sitä monta kertaa, ja nopeesti", hän puhui nyökäten alussa. Katse pysyi Lizbethissä ystävällismielisenä ja hymyilevänä. Että Tristan inhosikaan hymyään, mutta ei hän juuri nyt muuta voinut kuin hymyillä toiselle.

Ja sitten Lizbeth kertoi puhuvansa kotona italiaa. Tristan kohotti kiinnostuneesti kulmiaan.
"Sä puhut kotona italiaa? Onko sun vanhemmat jostain sieltä?" hän kysyi suurella mielenkiinnolla, "mun mielestä italia on hieno kieli. Mutta on ranskakin. Euroopassa puhutaan paljo tosi nätin kuulosia kieliä."

"Joo mulla on ihan sama! Musta se on jotenkin.... epätyydyttävää? Painaa kerran ovikelloa ja kuunnella sen ääntä, joka jää kaikumaan pitkäks aikaa", sanottiin ja puhe alkoi nopeutua loppua kohden. Voi ei! Taas hän teki niin! Miten joku voi innostua ovikelloista puhumisesta? Noh, joku typerä cheerleaderi, kuten Lizbeth Rodriguez.
Brunette katsoi Tristania hetken ja nosti sitten kulmaansa.
".... Miten musta tuntuu, et sä et tykkää hymyillä..?" kysyttiin hieman epävarmasti. Ei hän halunnut loukata tai mitään, mutta hän vain sai sellaisen tunteen, ettei toinen hymyillyt omaksi ilokseen.

"Noooo, mun äiti on italialainen. Mut mä en oo yhtään ilonen siitä, koska äiti toi mukanaan raivostuttavan sukunsa, joka aina herjaa mua ja iskää sukujuhlissa... Mä haluisin toisinaan kuristaa ne.." myönsi Lizbeth pientä ärtyneisyyttä äänessään. Hän aina alkoi raivostuttaa niin vimmatusti, kun hän vain ajattelikin äitinsä raivostuttavaa sukua, joka oli täynnä itseään olevia naisia ja surkimusmiehiä!
"Mut pakko myöntää, et italia on kielenä ihan kiva, mut sukulaiset pilaa sen viehätyksen.." Lizbeth tokaisi.

"Ei hymyilemisessä oo mitään vikaa", kiirehti Tristan sanomaan, "mut mun hymyssä on", hän selitti raapien niskaansa kuin vaistomaisesti. Ovikellokeskustelu nauratti häntä sisäisesti. Sopivan kepeää ja turhaa tällaiseen, Tristan piti kevyestä jutustelusta kovastikin. Omanlaistaan tutustumista.

Poika kuunteli tarkasti toisen kertomusta italianpuolisesta suvustaan.
"Kuulostaa ikävältä", kommentoi Tristan aidon pahoillaan, "sen täytyy olla tosi turhauttavaa ja ärsyttävää. Tai siis se onkin."

Brunette räpytteli pitkiä ripsiään kummastuneena. Mitä? Mikä Tristanin hymyssä nyt muka oli vikana? Hänestä se oli ystävällinen ja lämmin. Eihän hymyn aina tarvinnut olla maailman kaunein tai vastaavaa, kunhan se vain oli aito. Se oli pääasia.
"Mitä vikaa sun hymyssäs on?" kysyi Lizbeth kummissaan ja napitti toista silmiin nojautuen hieman lähemmäs tätä.
"Musta siinä ei oo mitään vikaa. Eihän sen tartte olla miss hymy tai mitään", hän lisäsi vielä äkkiä.

Tristanin kommentille naurahdettiin. Tuo ei voisi edes kuvitella, kuinka tuskallisen piinaista se oli, ennen kuin pääsisi näkemään kaiken itse! Tädit olivat niin häijyjä kuin olla ja voi hänen suvussaan. Sen vuoksi ainut heidän perheestään, joka piti yhteyttä näihin, oli hänen äitinsä, joka koki sen velvollisuutena, vaikka tälle oli jauhettu monta kertaa oikein tyttären ja aviomiehen voimin, ettei se ollut välttämätöntä.
"Niiden mielestä mä oon liian "vaalee". Ne varmaan pyörtys, kun näkis Mary-Annen!" neiti sanoi liioitellun dramaattisesti.

//anteeksi viive ups//

"Mun hymyssä?" Tristan naurahti vähän hymähtävästi, "oikeastaan mä en tiedä, se vain... Joku siinä häiritsee." Poika haroi hiuksiaan ja kostutti huuliaan. Oli jotenkin todella hiostavaa. Hän jotenkin helpottui Lizbethin sanoessa, että eihän hänen hymyssään ollut mitään vikaa.

Tristan kallisti aavistuksen päätään kuunnellessaan Lizbethin selitystä. Kuulosti aika ikävältä, toisaalta taas mielenkiintoista. Joku olisi pitänyt tätä puhetta ehkä hieman ikävystyttävänä, mutta Tris kuunteli oikein mielellään. Hän oli luullut oman sukunsa perusteella tietävänsä mitä rasittavat sukulaiset olivat, mutta ehkä hän oli hitusen väärässä.
"Joo, voi olla, tai aika monta muutakin täällä vois aiheuttaa sille sätkyn", hän myönsi, "aika paljon blondeja täällä. Ethän sä edes ole kamalan vaalea", hän totesi naurahtaen perään.

Tyttö naurahti huvittuneesti. Toinen taisi olla aika hämillään. Mutta näin Lizbeth aina toimi. Hän sanoi kaiken suoraan. Tai ainakin melkein kaiken. Eikä Tristanin hymyssä ollut mitään vikaa, aivan vilpittömästi hän oli asian sanonut.
"Sulla on leveä hymy. Musta sellaset on paljon hurmaavampia kuin minimaaliset." sanottiin vilpittömästi hitusen kehräävällä äänensävyllä.

"Kiitti", brunette hihkaisi helpottuneesti, "Oon samaa mieltä. Mut eihän äidin suku muuta osaakaan, ku etsiä aina jonkun, joka on vähänkin liian nätti niiden silmälle, ja sen takia alkaa narista sen ulkonäöstä."
Neiti veti pikkuisen henkeään ja siirsi hiussortuvan korvansa taa nojaten hieman eteenpäin.
"Alotetaanko ihan peruskysymyksistä?" hän ehdotti sitten.
"Mikä sun lempiväris on?"

//Miten voi olla, etten oo huomannu tätääää?? Kamalaa! Anteeksi kamalasti! *kumarrus*