The beast

Vaihteeksi aurinkoista. Vitutti, turhautti, risoi. Pojan olisi tehnyt mieli repiä jokaiselta pääirti, ja sen näki villin eläimellisestä katseesta tuon harmaissa silmissä. Ihmiset osasivat pysyä kaukana, usein ne oppivat kerrasta olla lähestymättä. Typerykset, sairaat tappajat. Oscar näyttäisi niille miltä tuntuu kipu ja kärsimys, Oscar vihasi ihmisiä. Hän vihasi tappajia, ne käyttivät häikäilemättömästi eläimiä hyväkseen. Paistoivat ja söivät, mitä raakalaisia. Oscar itse ei syönyt mitään eläinperäistä, hän rakasti eläimiä. Vihasi ihmisia, koko sydämestään.
Kaiken tuon pelottavan kuoren alle kuitenkin kätkeytyi pieni kapinoiva poika, joka kaipasi jotakuta joka ymmärsi. Perhe, suku, pitivät hänestä huolta ja välittivät. Eivät kuitenkaan Oscarin mielestä ymmärtäneet, vaikka kuuluivatkin hänen laumaansa, luotettuihin. Ox oli johtaja uros, vaikkakin lihansyöjä. Oxilta Oscar ewi voinut kieltää mitään, Ivanille taas saattoikin murista jos se söi pihviä tai joi maitoa.

Tuolla friikkipojalla oli yllään vaaleanpunaiset maastohousut ja musta edestä vetoketjulla kiinni pysyvä hihaton paita. Irtohihat ulettuivat sormista kyynärpäihin ja olivat mustapunaiste ruusukuviota. Niittimaihareista löytyi remmejä ja ainakin kymmenen senttiä pohjaa. Harmaat silmät tuijottivat julmina tyhjyyteen. Oscar näytti kaikinpuolin vaaralliselta ja olikin sitä. Hänelle ei kannattanut edes pahisten alkaa ryppyilemään. Poika puri, kipeästi ja kovaa kuin koira.
Päivänvarjo pojan kädessä saattoi kruunata koomisuudellaan koko kokonaisuuden, mutta sille parani naureskella vain kauempaa. Sekin toimi kätevänä aseena.

- Oskullekin peli~ Voin pelailla sillä suht kiltistikin, jos saisin seuraa <;; -

// Jospa se ei Alyshaa puris, tyttö on kasvissyöjä. Tänne siis änkeän.

Alysha istuskeli tapansa mukaan puun alla Ylpeys ja ennakkoluulo sylissään. Kirjat olivat blondille suorastaan tarve, pakkomielle, repusta löytyi kannettavan ja iPodin lisäksi yleensä aina vähintään yksi kirja. Vähintään. Vaikka Ylpeyden ja ennakkoluulon naishahmot vähän turhan kilttejä ja sopeutuvaisia feministihippitytölle olivatkin, teki hänestä hyvää välillä vähän keventää. Tyttö mutusti kasvispitaleipäänsä ja selasi kirjan sivuja.

Pian Alyshan silmät eivät kuitenkaan katsoneet kirjan pieneen tekstiin, vaan ne tarkkailivat pihalla kuljeskelevia ihmisiä. Aurinko paistoi, ja italiantunnin peruunnuttua tyttö oli päätynyt ulos lukemaan. Puun varjossa oli juuri sopivan lämmin, sillä Alysha oli pukeutunut vain ohuisiin punaruskeisiin reisitaskuhousuihin, valkoiseen puuvillahippipuseroon ja kenkiin, jotka jättivät ohuisiin sukkiin peitetyt varpaat paljaaksi. Hän näytti hippifriikin ruumiillistumalta, muttei ainakaan siltä että söisi jokaisen lähestyjän, kuten tuo yksi poika. Maihareissaan ja maastohousuissaan muita murhaavasti mulkoileva poika sai Alyshankin kääntämään katseensa pikaisesti pois. Vaikka hän sanoikin mitä ajatteli, eikä pelännyt muiden reaktioita niin jonkinlainen itsesuojeluvaisto hänelläkin oli.

Kengät & pusero

- Jospa ei <; Yritän olla innostumatta, pitkästä aikaa kun pääsen oskupojulla pelailemaan <:: -

Poika sähähti erittäi suivaantuneena pojalle, joka käveli aivan liian lähelle Oscaria. tai ei se sinällään olisi haitannut, mutta tuo poika söi kerroshampurilaista. Raakalainen, useammalla pihvillä. Tajusi kuitenkin pinkoa karkuun ennen kuin platinablondi oli päässyt alas pöydältä, jolla istui. Muristen tuo katsoi karanneen saalinsa perään. Vittu, hän olisi voinut repiä jätkältä pään irti. Petopoika kuinkin rauhoittui hieman ja päivänvarjo asetettiin nojalleen tuon kaulaa ja olkapäätä vasten. Naisellistahan se oli, mutta kukaan ei uskaltaisi kertoa sitä Oscarille. Ja jos kertoisi niin ehjä toinen ei enää sen jälkeen olisi. Oscarissa oli kuitenkin tiettyä maskuliinisuutta, vaikka rakenne hontelo kukkakeppimäinen olikin. Poika omasi kuitenkin pituutta 180 senttiä ja risat. Harmaat silmät haravoivat pihamaata. Käsi kaivoi taskusta pelikonsolin ja Oscar harppoi puun alle. Siellä näytti olevan jo joku tyttö syömässä, mutta friikkipoika uskoi kykenevänsä häätämään olennon verethyytävällä mulkaisulla.

Poika lysähti istumaan ja asetteli päivän varjonsa maahan ruveten naputtamaan. Ja mitäkö hän pelasi? No, sen osaisi veikata kuka tahansa joka tunsi poikaa vähääkään. Pokémon oli pikkupojalle suorastaan pakkomielteistä.

Piakkoin Alyshalle selvisi, että hänen äsken vilkaisemansa poika oli täysin eläimellinen. Tyyppi herranjumala murisi ohikulkeneelle toiselle pojalle. Kieltämättä tyttöäkin ällötti monen pihvin kerroshampurilainen, mutta murista nyt sentään?
"Just..." tyttö mumisi hiljaa suuntaamatta sitä mihinkään.
Alysha laski katseensa takaisin kirjaan ja otti haukun pitaleivästään. Oltuaan päivän eväslaatikossa salaattitäyte ei ehkä maistunut kovin raikkaalta, mutta nälkäänsähän söi. Alysha ei ollut koskaan ymmärtänyt muiden tyttöjen jatkuvaa painonhallintakoohotusta.

Nopealla lukutahdillaan Alysha ehti lukea kaksi sivua kirjastaan, ennen kuin ajatus alkoi taas harhailla. Lähinnä nyt huomiseen ranskantenttiin, mutta kaikkialle muuhunkin. Alysha vilkaisi paidatta kulkevaa urheilijapoikaa hyvin tyytyväisenä näkemäänsä, ennen kuin tajusi olevansa kamala esineellistäessään ihmisiä.

Äskeinen maiharipoika tuli Alyshaa kohti ja rojahti puunjuuren pelaamaan ärsyttävästi piipittävää käsikonsolia aivan kuin olisi kuulunut siihen aina, ja aivan kuin Alyshaa ei olisi ollut olemassakaan. Loistavaa, blondi ajatteli itsekseen ja oli jo laittamassa kirjaansa takaisin reppuun lähteäkseen. Sitten kuitenkin pieni, loukattu feministi hänen sisällään alkoi kiehua. Istukoon sitten. Mutta minähän en tästä lähde yhtään mihinkään!

Tyttö, jota Oscar oli yrittänyt eroon ei sitten näyttänytkään lähtevän mihinkään. Vastoin kaikkia maailman todennäköisyys lakeja friikkigootti pisti pokémoninsa paussille katsoen lävistävillä harmailla silmillään tyttöön. Tuo näytti vain nimeksi ärtyneeltä, enemmän kummastuneelta, jopa järkyttyneeltä.
"Miksi sä et lähde?", poika kysyi miehistyneellä ja silti niin aidon, jopa lapsekkaan aidon, uteliaisuuden ja kummastuksen täyttämällä äänellä. Voimakkaasti meikillä rajatut silmät katsahtivat tytön nopeasti läpi. Tuo näytti normaalilta, mitä tuskin sitten oli. Normaalit usein karkasivat jo vain Oscar Smithin nähdessään. Ainakin kaikki, jotka olivat kuulleet pojasta. Ja varsinkin ne, jotka tiesivät suurimman osan poikaa koskevista puheista pitävän paikkansa. Oscar oli tunnetusti se poika, joka ei keplottelun tähden ollut vielä joutunut mielisairaalaan. Ja jonka todellakin mielenvikaisuutensa tähden olisi sielä kuulunut olla.

"Sä näytät ihan tavalliselta", poika totesi vielä katseellaan varmistaen että asia todellakin oli niin. Harmaat silmät suunnattiin takaisin konsoliin, jota alettiin taas naputtaa kaikella keskittymisellä. Tai melkein kaikella. Oscarin kosvat kuulisivat kyllä, jos tyttö jotain hänelle suunnattua jostain todella kummasta syystä mahtaisi suustaan päästää.

Alysha vastasi silmien haasteeseen vaikka tiesi olevansa turhankin uhkarohkea.
"Miksi lähtisin?" hän esitti vastakysymyksen.
Oscar. Samassa tyttö muisti tyypin nimen ja muutaman tästä kerrotuista tarinoista. Ne saattoi kyllä hyvinkin uskoa, nyt kun hänet näki. Alysha tuijotti edelleen mustalla rajattuja harmaista silmiä.
"Sä näytät ihan tavalliselta", Oscar totesi.
"'Tavallista' ei ole olemassakaan."

Pojan jatkaessa pelaamistaan Alysha viimeisteli pitaleivän tuhon ja syventyi taas kirjaansa, muttei jaksanut lukea sen lässytystä parantavasta rakkaudesta kovinkaan kauaa. Psykologia oli pehmotiedettä, ei blondi ollut koskaan uskonut siihen että ihminen tarvitsi rakkautta. Pah. Sulkien pois mielestään käsikonsolin piipityksen Alysha nojasi puuhun ja upposi ajatuksiinsa.