Hey you handsome

/zibu ~ jason tänne. anteeks otsikko, ei oikein keksiny mitää järkevää =D/

Kuului hiljainen huokaisu kun Felicia Pricilla tuijotti kannettavansa näyttöä. Hän oli istunut noin kolmen tunnin ajan keskustan yhdistä hienoimmista kahviloista, jonne oli raahannut läppärinsä mukaan. Niin kärsimättömänä toinen odotti viestiä, ettei ollut voinut lähteä kouluun. Kotona oli aika käynyt pitkäksi, rampatessa tietokoneen äärellä noin viiden minuutein välein. Ei hän täälläkään muuta tehnyt, mutta oli tehnyt hyvää päästä vähän ulkosalle.
Käsi tarttui mukiin ja neito joi kahvinsa loppuun, vapaan käden sormet naputtelivat hermostuneena pöydän pintaan. Hänen tanssi opettajansa oli sanonut että vastaus tulisi tänään. Miksi Felicia oli niin jännittynyt? Totta kai hän saisi osan, johon oli hakenut. Niin, pääosa. Yleensä hän oli aina pääosassa, olihan hän kuitenkin ryhmänsä varmasti yksi parhaimmista, ellei paras.
Käsi kiupautti pitkät, kihartuneet, ruskeat hiukset olkansa oli ja tyttö läimäytti kannettavansa kiinni. Antaa olla. Hän katsoisi myöhemmin uudelleen. Eihän hän voinut tuhlata koko päivää sillä, että yrittäisi viedä odottamalla itseltään järjen.

Felicia nousi ylös ja työnsi kannettavan sille kuuluvaan kantolaukkuun. Toinen käsi nappasi käsilaukun ja tyttö lähti kohti uloskäyntiä. Ulko-ovien vieressä oli peili. Hän vilkaisi siitä itseään. Kyllä, totta kai hän näytti kauniilta, mutta ehkä hieman väsyneeltä. Tietenkin, eihän hän ollut nukkunut viime yönä lähes lainkaan (joka ei johtunut vastausta odottamisen takia, vaan rakkaiden pikkuveljeksien, jotka olivat riehuneet koko yön, suostumatta käydä nukkumaan).
Felicia siisti vielä hieman mekkonsa yläosaa, aukasi oven ja pujahti ulos. Heti ulos astuttuaan jokin, tai joku, törmäsi häneen. Käsilaukku tipahti maahan.
"Auts", tyttö henkäisi.

Jason parkkeerasi autonsa kadun kulmaan. Hänen oli pitänyt lähteä pitkän koulupäivän jälkeen suoraa kotiin, mutta hänen äitinsä pyysi tuomaan kahvilasta kotiin joitain leivonnaisia. Oli ilmeisesti joku täysin turha päivä, jolloin vain juhlistettaisiin äidin ja Paulin rakkaudentäyteistä ja ihanaa elämää. Asia oikeastaan vain ärsytti poikaa. Hän ei ollut tottunut elämään minkään syvän rakkauden ja hellyyden kodissa, mihin häntä nyt pakotettiin. Näiden rakastavaisten lisäksi kotona kirmaili vielä kaksi ylivilkasta pikku kakaraa huutaen ja kiljuen. Jasonia he tuskin eivät uskaltautuneet kiusaamaan, sillä poika käyttäytyi heille kuin vieraille ihmisille, hyvä että muisti edes sisarpuoltensa nimet.

Poika kiskoi mustan hupparinsa huppua lähemmäs kaulaansa suojatakseen sitä tuulelta. Hän koetti ruudullisten housujensa takataskua huomatakseen, että lompakko oli mukana. Jason nosti katseensa maasta ja TUMPS. "Kiva", hän mutisi vihaisena ja katsoi kuka oli törmännyt häneen. Hmm.. Tyttö oli jostain tuttu, aa, samasta koulusta. Eräs niistä, todennäköisesti alemman kastin edustajista, jota Jamie piti lähinnä tyhmänä, itserakkaana tyttönä. Toisaalta, nythän se selviäisi millainen neiti olisi. Jamie kumartui nostamaan pudottamansa avaimet maasta ja nosti samalla tytön tiputtaman läppärin laukun ja ojensi sen tälle.

Ennen kuin Felicia kerkesi nostamaan laukkunsa ylös, joku toinen oli siihen jo tarttunut. Katse kohdistui edessä seisovaan poikaan, joka näytti hieman kärttyisältä. Tyttö ei tunnistanut toista kunnolla tai tiennyt toisen nimeä, mutta oli varma nähneensä tuon jossain.
"Kiitos", Felicia sanoi ja otti toiselta laukkunsa. Hän vilkaisi ympärilleen, oliko heitä jääty tuijottamaan tai peittivätkö he kenties sisäänkäynti tien täysin. Ympärillä ei kuitenkaan ollut ketään, jos ei laskettu niitä jotka kävelivät heidän ohitseen jonnekin aivan muualle.

"Anteeksi, en huomannu sua", Felicia sanoi totuudenmukaisesti ja hymyili toiselle ystävällisesti. Kamaa kun toinen näytti myrtsiltä. Varmaan sieltä tulisi kohta ilkeää tekstiä, siltä tuo vähän vaikutti. Varmaan hän oli jostakin rikkaasta perheestä ja pilalle hemmoteltu. Tai sitten toisella oli vain huono päivä.
Hän haroi hetken hiuksiaan ja veti kasvojen eteen valahtaneet kiharat takaisin taakse. Käsi rupesi hieromaan toista käsivartta, johon oli sattunut hieman.

Jason veti syvään henkeä. Hänellä oli huono päivä, eikä hän muutenkaan mikään herra aurinkoinen ja maailman ystävällisin ollut, mutta ei hänen silti tarvitsisi ryhtyä aggressiiviseksi tuntemattomia kohtaan. Tytön esittämä kiitos lepytti hänen mieltään vielä enemmän. Yleensä poika oli seurassa, jossa tytöt olivat kovin ylimielisiä eikä kiitoksia tai muitakaan mukavia sanoja kuullut todellakaan päivittäin. Toisaalta, mikäs Jason oli siitä valittamaan, ei hän itsekään paljon kohteliaisuuksia esitä.

"Äh, ei se mitää", Jason sanoi katsomatta tyttöä silmiin. Hän työnsi avaimet taskuunsa ja laski yhä mielessään kymmeneen. Pahana päivänä poika saattoi olla hyvin äkkipikainen. Hän rykäisi hieman saadakseen ajatuksensa kuriin ja itsensä palaamaan takaisin tähän hetkeen. Tyttö näytti hierovan käsivarttaan. "Kävikö pahasti", hän kysyi haluten olla kohtelias, mutta kuulostaen silti hieman kolkolta. Varmasti tahtomattaan. Tarkemmin tutkailtuaan naikkosta hetken aikaa hän huomasi, ettei tämä tainnut kuulua ainakaan koulun kerman tyttöihin, todennäköisesti julmimpiin ja itsekkäimpiin naisiin, joita tässä kaupungissa tapaa. Eikä näin ensimmäisten vaihdettujen sanojen jälkeen tyttö oikeastaan vaikuttanut niin tyhmältäkään, mitä Jason oli suutuspäisään mennyt arvioimaan.

Hetken Felicia jo mietti, että aikoiko toinen sanoa mitään. Hän jopa pohti olisiko pitänyt lähteä vain jatkamaan matkaa, niin ärsyneeltä toinen oli vaikuttanut. Pian toinen kuitenkin näytti vähän keventävän mieltään ja hieman tyytyväisempi ilma ilmestyi tuon kasvoille, vain aivan pienen pienellä erolla.
Brunetti neito hymyili toiselle kiitollisena kun poika oli sanonut, ettei se mitään. Sen jälkeen katse laskeutui laukkuun, jota Felicia vähän käsillään putsasi pinnasta. Toivottavasti mitään ei ollut mennyt rikki, se olisi ikävää.

"En usko. Enköhän mä selviä hengissä", Felicia naurahti heleästi, suu hymyssä. "Entä satutinko mä sua jotenkin?", kysyttiin pysähtyen taas katsomaan toista. Niin tosiaan, hän oli ihan unohtaa että toistakin olisi voinut sattua, vaikka tuo olikin Feliciaa paljon pidempi ja voimakkaampi - ja ennen kaikkea miespuolinen. Felician kokoinen hoikka tyttö saisi kyllä käyttää kaikki voimansa jos tahtoisi satuttaa toista. Mutta kyllä jotain pientä vahinkoa olisi voinut tapahtua.
"Ai niin, mä oon Felicia", tyttö esitteli itsensä silmät loistaen. Sellainen hän oli, rakasti tavata uusia ihmisiä. Hän oli ehkä maailman innokkain ja valppain ihminen, aina valmiina uusiin haasteisiin.

Jason tyytyväisyyttä lisäsi tytön heleä nauru. Apua, pianhan hän saattaisi alkaa käyttäytyä normaalin ihmisen tavoin, no tuskimpa sentään. Poika itsekin hymähti jo tytön kysymykselle. "Tuskimpa vaan", hän vastasi naurahtaen. Jason harvoin käyttäytyi poikien kanssa näin, hänen oli jotenkin helpompi tulla naisten kanssa toimeen, voi olla että tämä juontaa juurensa lapsuudesta jossa isä kuoli ja hän jäi äitinsä kanssa kaksin hetkeksi. Toisaalta, poika ei ikinä ole ollut läheinen kummankaan vanhempansa kanssa, eikä hän oikeastaan edes arvosta äitiään, koska tämä nai pojan isän vain rahan takia.

"Jason", poika vastasi tytön esittelyyn ja kolkko sävy oli taas palannut hänen puheeseensa. Se toisaalta oli miehen perus puhetyyli, joka sai hänet välillä kuulostamaan ilkeältä hänen tahtomattaankin. Tytön into tutustumisessa huvitti lämpimällä tavalla poikaa. Jos hieman liioitteli mielikuvituksellaan muistutti suloinen tyttö häntäänsä heiluttavaa koiraa. "Mennäänkö tästä nyt vaikka tohon sisälle pois ihmisten tieltä", poika sanoi ja avasi jo ovea Felicialle. Ei kahvilaan oikeastaan ollut tulossa ketään ja se oli sisältäkin lähes tyhjä, mutta poika halusi mielummin istua sisällä juttelemassa enemmän kuin jäädä ulos seisomaan.

No sitä Felicia olikin arvellut, ettei ollut vahingoittanut toista. Hän jatkoi pojalle hymyilemistä, sillä tytöllä oli aina suu hymyssä. Kirkaat, innokkaat silmät tutkivat Jasoniksi esittäytynyttä henkilöä. Tuon äänensävy ei ollut läheskään yhtä ystävällinen ja iloinen kuin Felician, joka kuulosti aina siltä. Neiti ei voinut päätellä mitään muuta kuin, että Jamie ei voinut sietää muita ihmisiä tai sitten tuo puhui tuollaiseen sävyyn aina. Noh, kohtahan sen näkisi, eikö?

Jason avasi oven ja kysyi jotain sen suuntaisa, että siirtyisivätkö he muiden edestä sisäpuolelle. Itse asiassa Felicia oli jo lähdössä, mutta kai hän voisi mennä takaisinkin. Ei hänellä ollut kiire minnekään, ei kerta kaikkiaan minnekään. Nyt jos tyttö menisi kotiin, hän olisi taas tietokoneen äärellä niin kauan, että saisi vastauksensa. Oikeastaan toisen törmääminen oli kuin selvä pelastus.
"No mikä ettei", Felicia hymähti ja astui takaisin sisälle. "Tahtoisitko sä tässä samalla sitten vaikka juoda kahvit mun kanssa?", kysyttiin viehkeenä, ystävälliseen sävyyn.

Oli mukava päästä sisälle istumaan. Oli myös mukavaa, ettei tarvinnut palata kotiin niin pian. Vaikka tyttö olikin innokkuudessaan ja iloisuudessaan aivan toista luokkaa kuin Jamie nautti poika jollain tavalla tytön seurasta. "No miksikäs ei", Jamie sanoi ja käveli kohti tiskiä tytön kanssa.

Pojan puhelin soi. Jason kaivoi puhelimen taskustaan ja katsoi sen ruutua huomatakseen isäpuolensa Paulin soittavan. Hän murahti hiljaa itsekseen, hylkäsi puhelun ja työnsi vekottimen takaisin taskuunsa. Jason ei ollut aikomustakaan kiirehtiä, eläkööt rakastavaiset siellä ilman leivoksiaan hetken aikaa ja tukehduttakoot toisiaan onnellaan. Ehkä hiljaa sisimmässään kenellekään kuitenkaan myöntämättä asiaa mies saattoi olla katkera siitä läheisyydestä, joka hänen uudessa perheessään vallitsi koska ei ollut itse kokenut samaa.

Hän halusi kuitenkin kääntää mietteensä pois asiasta joka sai hänet murjottamaan entistä enemmän. "Minulle kahvi ja mitäs Felicialle saa olla?", Jamie kysyi,"minä tarjoan". Ehkä vahingossa hän saattoi luoda vielä pienen hymynkin tytölle.

//editoin nyt oikeet nimet näihi :'DD. kattonu taas liikaa jotai Jamie Oliveria tms ku jäi toi nimi päähän :'D oon vähä laholatva

Tyttö seurasi Jasonia tiskille kihartuneita hiuksiaan näpräten. Edelleen sama kaunis hymy oli naamioituneena hänen kasvoilleen, eikä ollut aikomustakaan riisua sitä pois.
Uteliaala Felicia katseli toisen kaivelevan soivaa kännykkäänsä esille. Kuului pieni murahdus ja toinen painoi puhelun pois. Vau, keneltäköhän se oli? Niin sietämättömän utelias ja halukas kun tämä neiti oli, aukaisi toinen innoissaan suunsa kysyäkseen kuka se oli. Loppujen lopuksi hän kuitenkin päätyi siihen tulokseen, ettei kannattaisi olla liian innokas repimään toiselta tietoja irti, joista ei ehkä haluaisi edes puhua. Niimpä viisaana suu suljettiin ja jatkettiin kestohymyä.

"Kahvi, kiitos", Felicia sanoi. Kuinka ystävällistä tarjoutua maksamaan. Brunette olisi tahtonut huomauttaa, ettei toisen oikeasti tarvitsisi, mutta kun kerta tarjoutui maksamaan niin miksei ottaa tarjousta vastaan?
Myyjä nyökkäsi heidän tilauksilleen ja katosi tekemään niitä. Hetken päästä hän jo palasi takaisin. Felicia tutki ympärilleen, katsellen minne he menisivät.
"Menäänkö vaikka nurkkapöytään?", Felicia kysyi paikoillaan pysyen, että toinen kerkeisi maksaa juomat.

Oli huojentavaa, ettei toinen esittänyt kysymyksiä puhelusta. Poika ei ollut halukas kaivelemaan itselleen kipeitä asioita esille. Eikä hän kuitenkaan pitänyt valehtelemisestakaan, sillä siitä jäisi ennen pitkää kiinni.

Maksettuaan molempien kahvit poika otti myös kantaakseen nämä kaksi kuppia. "Joo mennään vaan", hän sanoi ja lähti kävelemään pöydän luo. Jason laski molempien kahvit pöydälle ja istahti alas. Hän halusi kovasti keskustella jostain, mutta oli kovin huono avaamaan keskusteluja. Hän pelkäsi esittää kysymyksiä, joita toinen saattaisi sitten kysyä häneltä, sillä Jason ei ollut kovin innokas puhumaan itsestään. "Onhan se sun läppäris ihan kunnossa?", hän kuitenkin aloitti tönkösti. Äh, eikö hän oikeasti parempaan pystynyt? No toisaalta, lähes tuntemattomalle ihmiselle oli hankala alkaa puhua mistään. Oli kyllä lähes varmaa, että Felicia kävi samaa koulua kuin Jason, mutta se nyt taas oli ehkä puuduttavin puheen aihe koskaan.

"Odotitko sä jotain täällä, vai ihan muutenko vaan yksin istuit", Jason aloitti uudelleen naurahtaen hieman, mikä tosin osittain johtui hänen omasta tönköstä keskustelun avaamisestaan.

//apua, ajatus ei kulje anteeksi!
//laholatvana nimiä korjaileeeen

Ystävällisesti Jason kantoi molempien juomat pöytään, johon Felicia oli ehdottanut heidän siirtyvän. Edelleen hymyillen neiti istuutui toisen perässä pöydän toiselle penkille, suoraan vastapäätä uutta tuttavuuttaan. Harvoin sitä hymyä sai hänen kasvoiltaan vedettyä pois, sillä turhan takia brunette ei suuttunut. Oikeastaan täytyi olla kunnon syy saada hänen vihaiseksi, joten sitä harvemmin tapahtui.
"Uskoisin niin", Felicia vastasi toisen kysyessä hänen läppäristään. "Toi laukku on aika tukeva", hän totesi, katsahtaen laukkuaan, jonka oli asetellut roikkumaan tuolin selkänojaan.
"Ja jos sille jotain kävi nii en usko sen olevan niin kamalaa", hymähdettiin. Asiahan oli niin, että Felicia yritti ajatella kaiken aina positiivisesti. Oikeastaan siihen ei tarvittu edes yritystä, se vain tuli automaattisesti.

"No mä olin ihan yksin vaa, ketää odottelematta", vastattiin jälleen toisen kysymykseen. "Tai mä odotin itse asiassa vastausta mun tanssi opettajalta, joten oon jumittanu täällä jo aika kauan". Felicia naurahti heleästi, jotenkin niin sievästi. Niin kuin aina. Oli mukavaa kuulla toisenkin naurahtavan. Ainakaan ei enää Jason ollut niin kylmäkiskoisen tyylinen. Tyttö uskoi toisen olevan oikein mukavakin ihminen jos tutustuisi.
"Entä mikä sut tänne johdatti?", brunette uteli, katse toisen kasvoissa.

Tytön positiivinen asenne alkoi sulattaa Jasoninkin. Yleensä poika pyöri vain kaltaistensa rikkaiden ääliöiden kanssa, jotka puhuivat turhanpäiväisiä asioita lähinnä itsestään, eivätkä paljoa iloinneet muiden puolesta. Tämäkin saattoi olla syynä hänen yleensä hiljaiseen ja kylmään käytösmalliinsa. Jasonia nimittäin harvemmin kiinnosti lainkaan näiden itsekeskeisten ihmisten jutut. "Hyvä niin, olishan se nyt toisaalta ikävää, noiden korjaaminen on kaiketi aika kallista", Jason sanoi. Hän tosin oli valmis maksamaan korjauksen jos se olisi tarpeellista, törmääminen johtui osittain hänestä. Hän päätti vielä sanoa ajatuksensa ääneen: "Mä maksan kyllä jos se vaatii jotain korjausta, osittain munhan takia me törmättiin". Poika osasi myös helposti olla kohtelias muille, eihän sekään periaatteessa vaatinut minkään kaltaista lähentymistä.

"Ai jaa, mihin odottelet vastausta", poika alkoi oikeasti kiinnostua keskustelusta Felician kanssa. Kolkko kaikukin hänen äänestään oli jopa hieman vaientunut, ei silti poistunut aivan täysin, se tuskin olisi mahdollistakaan. Ja kuin salamana tuo sama jäätävyys oli palaamassa, mutta poika sai hillittyä itsensä, eihän tyttö voinut tietää ettei hän halunnut puhua perheestään. "Mun piti viedä kotiin jotain leivoksia, mutta eipä sen kiire ole", hän tokaisi niin kevyesti kuin pystyi.

Aluksi Felicia oli luullut Jasonin olevan jotenkin kolkko ja jäykkä henkilö, mutta nyt tuo vaikutti jo paljon rennommalta ja oikein viehättävältä. Ystävällinen, kuten aikaisemmin mainittu. Tyttö oletti toisen olevan rikas, hänestä se oli sanomattakin selvää, joten oli hieman hämillään toisen hyvästä käytöksestä. Koulussa kun yleensä rikkaat käyttäytyivät aivan vastenmielisesti. Eikä Felicia todellakaan mikään köyhä ollut, mutta ei hänen vanhempansa kuitenkaan mitään miljonäärejä ollut. Sen takia hän ihmetteli hieman sitä miten koulussa oltiin ihmiset luokiteltu ja miten kaikki olivat jakautuneet omiin niin sanottuihin ryhmiinsä.
"Voi ei sun tarvitse", Felicia naurahti. "Kiitos, tosi ystävällistä, mut en usko sen olevan tarpeen", hymyiltiin kiitollisena. "Enkä mä usko että sille mitään kävi", perään vielä todettiin.

"Mä hain sellaseen tulevaan näytökseen yhtä osaa. Se on toinen pääosista, joten mua vähän hermostuttaa saanko sitä vai en", Felicia kertoi, vaikkei hirveästi uskonut toista kiinnostavan, vaikka vaikuttikin jollain tasoa kiinnostuneelta. "Sinne nimittäin hakee ihan kunnon ammattilaisia toisinaan, joten.. vaikka alotinki tanssin neljän ikäisenä nii ei mullakaa taidot välttämättä niitä korvaa". Kärsimättömyydestä huolimatta brunette jatkoi aitoa hymyään.
Vai leivoksia toinen oli hakemassa. Jotenkin todella kultaista. Vaikka Felicia olikin kiltti ja itsekin ystävällinen ihminen, hän ei välttämättä hakisi äitinsä pyynnöstä leivoksia, ellei olisi muuten ulos lähdössä.
Tyttö kallisti päätään, hakien katseellaan toisen silmiä. "Tässä ku kerta istutaan nii voisit kertoa jotain itsestäs".

Jason toivoi ettei kuitenkaan ollut pahastuttanut toisen mieltä tarjoutuessaan maksamaan korvaukset. Joku saattaisi ottaa sen loukkauksena, ei poika sitä kuitenkaan tarkoittanut. Tytön vastaus kuitenkin vieritti kiven pois sydämeltä. "No kiva, ajattelin nyt olla kohtelias", hän hymyili. Poika ei muistanutkaan koska olisi viimeksi puhunut näin monta sanaa ystävälliseen sävyyn jonkun kanssa. Oli toisaalta välillä ahdistavaa olla jatkuvasti hiljaa, mutta toisaalta se oli jo kauan aikaa sitten muodostunut pojan luonteen piirteeksi.

"No, etköhän sä sinne pääse. Tai enmä oikeastaan tiedä noista tanssi jutuista paljoa, mutta ainakin jos oot yrittäny parhaas niin voit olla tyytyväinen kävi miten kävi", Jason koitti rohkaista toista hymyillen. Poika ei itse harrastanut mitään. Hän ei ollut kovin kilpailuhenkinen minkään asian suhteen, itsensä ylittäminen oli hänelle tärkeintä kaikista.
Jason tunsi puhelimen värisevän taskussaan. Hän päättti vastata Paulille, jottei joutuisi koko iltaa kuuntelemaan puhelimen pirinää. Poika asetti puhelimen korvalleen ja murahti vastaukseksi. Paul tietysti kyseli mikä mahtoi kestää, perhe tahtoi leivokset, sekä Jasonin kanssaan iloitsemaan. "Etteköhän te ilman muakin pärjää ja käy ite kaupoillas", poika töksäytti hyvin tyhjään, kolkkoon sävyyn ja laittoi puhelimen takaisin taskuunsa lyöden luurit isäpuolelleen.

Jason käänsi katseensa hitaasti kohti Feliciaa hakien takaisin lämpöisen innokasta tunnetta sisällään olevan tyhjyyden tilalle. Yhdenkin väärän ihmisen yhteydenotto sai pojan mielialan lentämään aivan toiselle äärirajalle. Pian hän kuitenkin oli saanut itsensä taisteltua lähes aikaisempiin tunnelmiin, kunnes hän kuuli sen kysymyksen jota ei olisi halunnut.
"Musta? Äh mä oon kovin tylsä", hän hieman tuskastuneena sanoi, "mutta mitä haluat tietää". Poika pakotti hymyn huulilleen. "Tän jälkeen on kyllä sun vuoro kertoa itsestäs", hän vielä tokaisi vähemmän väkinäisen hymyn kera.

Toinen oli ottanut hyvin vastaan Felicin vastauksen siitä, ettei tämä tarvinnut toisen rahoja korvaukseen. Jason ilmoitti, että ajatteli haluavansa olla kohtelias. No sitä hän olikin. Neito hymyili toiselle suloista, lämpimää hymyään. Ei hän sitä mitenkään pahalla ollut ottanut, vaikka jossakin toisessa tapauksessa olisi voinut käydä toisin.
Felicia laski katseensa pöytään ja piirteli sormellaan kuvioita pöytään.

"Mä todella toivon niin", myönnettiin kun Jason sanoi, että eiköhän Felicia saisi paikan. Toinen myös ilmoitti, ettei tiennyt mitään tanssista, mutta sanoi että neiti voisi olla tyytyväinen itseensä pääsi tai ei, jos oli yrittänyt parhaansa. Hän kiitti toista hymyllään. Silloin toisen puhelin taas alkoi soimaan ja tämä vastasi siihen. Uteliaana tyttö katsoi toisesta ja kuunteli keskustelua. Jason vaikutti ärsyyntyneeltä, kuka lie soittikaan. Hän ei uskaltanut ahdistella kyselemällä asiasta, vaan ajatteli olevan parasta jos pysyisi hiljaa.

Felicia naurahti. "En usko että sä olet tylsä", hän totesi ja piirteli taas pöydän pintaa. "Emmä tiedä. Kerro jotain. Mä lupaan sit kertoa ittestäni, vaikka mussa ei olekaan mitään mielenkiintoista".

Jason tuhahti mietiskellen. "No, oon kylmä ihminen, etäinen ja ärsyttävä. En harrasta mitään", hän sanoi kevyeen äänen sävyyn. "Tai no oikeastaan näin ajattelee ihmiset, jotka ei tunne mua. Oon tosi huono puhuun ittestäni, meidän pitää vaan tutustua niin saatat saada jotain selville", hän sanoi naurahtaen. Poika pystyi olemaan sen verran rehellinen, että hän myönsi ettei osaa oikeastaan puhua itsestään. "Mä olen enemmän semmosia kuuntelija ihmisiä", hän lisäsi. Tämä nyt ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että poika vain istuisi tuppisuuna murahtelemassa jotain keskuselujen väleihin.

"Kyllä sussa on jotain mielenkiintoista, jos sä olisit mun mielestä aivan helvetin tylsä mä tuskin istuisin tässä", hän hymähti. Tytön kanssa oli mukava jutella ja Jason uskalsi jo avautua itsestäänkin hieman. Mikään perhetapahtuma ei nyt saisi poikaa poistumaan tästä. Heidän koulussaan oli ehkä Felician mukaan laskien kaksi ihmistä, jolle poika suostui puhumaan joten oli innostavaa tavata tämä nuori neitokainen.

//aivojää?

Oli omituista kuunnella jonkun puhuvan itsestään kuin maailman turhimmasta ihmisestä. Tai eihän Jason varmaan sitä sanoillaan tarkoittanut, mutta antoi itsestään sellaisen kuvan, ettei pitänyt itseään mitenkään suurena tekijänä maailmassa. Hyvä että yleensä sai itsestään mitään erityistä sanotuksi muiden seurassa, kun useimmiten ihmiset puhua pälpättivät kuinka erikoisia ja ihania persoonia oli. Jason kuitenkin kuvaili itseään vain kylmäksi ja etäiseksi. Se oikeastaan sai ihan hämmästyneen fiiliksen jännittämään brunette hiuksisen tytön kroppaa.
Poika kuitenkin korjasi hieman sanojaan huomauttamalla, että näin yleensä vain muut ajattelivat. "No mä ainakin tutustun suhun mielelläni", Felicia hymyili aidosti. Kyllä hänelle aina uudet tuttavuudet olivat tervetulleita, hän ei ollut sellainen joka tuhahti muille ihmisille ja käski laputtaa hevon kuuseen. "Ja mä olen täysin varma siitä, että pidän sua kaikkena muuna kuin kylmänä. Tähänki asti oot ollu oikein ystävällinen, eikä se viittaa mitenkään kylmään".
"Mut jos et halua kertoa ittestäs, niin en pakota. Onhan meillä tässä aikaa tutustua, kerrot vaikka joskus toiste".

Felicia otti huikkaa juomastaan ja asetti kupin nätisti takaisin alustalle. "Jospa mä sitten vaikka sanoisin sanasen ittestäni", hän naurahti ja mietti hetken, sivellen sormenpäillään pitkien, kihartuvien hiuksiensa latvoja.
"Mä oon tämmöinen.. normaali?", naurahdettiin jälleen. "Hmm.. mä pidän vähän kaikesta. Rakastan kaikkee uutta ja seikkaulua... niin laimeelta ku se ehkä kuulostaakin.. oon aika avoinmielinen ja.. no tämmönen", tyttö hymyili huvittuneena. "En oikein tiedä mitä kertoa. Haluatko sä tietää jotain erityistä?"

IIISOOO anteeks epäaktiivisuudesta :__:

Jason tunsi helpotusta siitä, että tyttö edes yritti ymmärtää tätä. Hänen luottamuksensa ei tosin riittänyt siihen, että Felicia oikeastaan ymmärtäisi, mutta ainakin tämä yritti. Tytön oli varmasti hankala kertoa itsestään, etenkin kun poika ikäänkuin vaati sitä. Siispä Jason ei ollut ihmeissään, ettei Felicia oikein meinannut saada sanaa suustaan.

"Enpä oikeestaan, on kiva kuulla jonkun puhuvan muustakin, kun hienoista autoistaan tai muista saavutuksista", Jason sanoi, "mä jotenkin inhoon asua täällä, kun kaikki ihmiset on niin täynnä itseään. Kaikki haluaa olla jotain Paris Hilttoneita tai ihan mitä vaan, kunhan ei omia itsejään". Poika oli todella läpen kyllästynyt etenkin oman klikkinsä turhanpäiväisiin jorinoihin. Kukaan ei esittänyt yhtäkään aitoa sanaa tai edes tunnetilaa päivässä, kaikki oli niin teennäistä. "Sitten kun joukosta löytyy ihminen", hän viittasi itseensä," jota ei voi kyseiset teeskentelijät ja muovikuplassa eläjät kiinnostaa on hän varmasti kylmä ja helvetin ilkeä persoona". Jason huokasi. Hän harvemmin purkautui tällä tavalla, mutta hän vain tahtoi osoittaa tytölle, että tämä voisi puhua vaikka päivän säästä ja poika kuuntelisi mielellään. Tosin nyt hän taisi vahingossa itse jo avata keskustelun.

Huomatessaan, että oli juuri puhunut todennäköisesti enemmän kuin kertaakaan viimeviikolla hän hämmentyi. Poika käänsi katseensa hetkeksi kahvikuppiin ja otti siitä kulauksen.

Aika yllättävää että Jason sittenkin tahtoi puhua itsestään ja omasta elämästään, olihan Felicia toiselle sanonut ettei tarvitsisi kertoa jos ei tahtoisi. Kaiketi myös maininnut, että heillä olisi aikaa vaikka kuinka tutustua. Eivät he vielä pitkään aikaa vanhetuisi ja kuolla kupsahtaisi, mutta mukavaa että toinen sittenkin alkoi avautua. Ehkä se oli sitten auttanut kun neito ei ollut yrittänyt väkisin kiskoa toisesta tietoa. Hämmästyttävän hyvän olon se kuitenkin sai aikaan, että toinen tosissaan uskaltautui hänelle puhua.
"Nii no, onhan se vähän noin. Ja usko pois, et oo ainut jota ärsyttää tuollainen turhamainen tahto esittää muuta, varsinkaa enempää mitä on", Felicia huokaisi hieman tuohtuneena. Hän tosiaankin oli tavannut tuollaisia ihmisiä. Niin typerää, niin lapsellista käyttäytymistä. Feliciakin kuulemma oli vain yksi turha ihminen kun ei kuulunut kermaan. Hitot, hän oli oikein mukava tyttö ja hyvin kauniskin. Se ei ollut tarkoitus olla itsekästä ajatusta, eikös ollut ihan hyvä kun oli vähän itseluottamusta? Ja Felicia ei ikinä käyttäytynyt muita kohtaan alentavasti tai muuten loukkaavasti, ellei siihen ollut oikeasti kunnon syytä.

"Mun mielestä sä olet oikein ihana ihminen, et todellakaan kylmä tai ilkeä", tyttö hymyili ystävällisesti. "Ja ne jotka toista luulee, voi painua maan koloo miettimää vähän omia ajatuksiaan!"
"Mutta joka tapauksessa.. eikö sun pitäny viedä leivonnaisia vanhemmilles? en tahtois laittaa niitä odottamaa mun takia", Felicia naurahti ja näpräsi hiussuortuvaansa.

-ANTEEKSIII, taas

Jasonin huomatessa tytönkin hämmästyvän hän jopa nolostui hieman. Toisaalta, eiköhän hämmentyminen ollut ihan positiivista, joten tuskin hänen pitäisi puheröyppyään häpeilemään ruveta. "Niin, yleensä aidommat ihmiset on mukavampia. Mielummin mäkin annan muiden vihata itseäni tälläisenä kuin olen enkä ala esittää jotain muuta. Jos valehtelee itselleen niin miten voi olla muille rehellinen", poika jatkoi vielä.

"Mielummin istun tässä sun kanssas edes tän yhden hetken, kun roikun jonkun Didin tai Cherien kanssa", Jason sanoi jopa hymyillen viitaten koulun suosituimpiin tyttöihin. "Kiitos", hän hymyili yhä, "säkin olet varmasti järkevin henkilö ketä hetkeen tapaan tässä kylässä". Jos Jasonin oli hankala ylipäätään puhua muille ihmisille oli heidän kehumisensa vielä haastavampaa. Poika jälleen yllätti itsensä saatuaan itsestään kakistettua nuo muutavat mukavat sanat ulos.
"Äh, ai niin ne. No ei niillä niin kiire ole, karkeloikoot siellä ilman. Mulla on nyt parempaa tekemistä", poika tuhahti leivoksista ja katsoi tyttöä entistä lämpimämmin silmiin.

/vedän Felician nyt pois ku en osaa eläytyä tähän enää ku oli niin pitkä tauko siinä välissäXD anteeksi .__. mut toivottavasti vielä joskus jotai pelaillaan yhdessä (;

Harvemmin Felicia näin vakavana jutteli ihmisistä ja heidän aitoudestaan, luonteesta tai klikityksistä. Ihme luokitteluja keksitty, huoh. Sellainen oli niin turhaa, miten muka arvostella ihmisten paremmuutta? Jokainen oli tärkeä omana persoonaanaan, pala kokonaisuutta. Mutta toisaalta kai oli ihan hyvä miettiä tälläisiäkin asioita välillä, vaikka ne tuntuivatkin aika piinaavilta. Typerää puhua sellaisista asioista, jotka tuottivat jonkun asteen ahdistusta. Kaikki olisi hyvin jos jokainen pitäisi toisiaan tasa-arvoisina, eikä ne koulun rikkaat diivat puukottaisi jokaista vastaantulijaan selkää.
"Oon samaa mieltä sun kanssas", Felicia hymyili ystävällisesti. Ehkä olisi hyvä kohta vaihtaa puheenaihetta, ei tälläiset kuuluneet tuon pirteän ja eloisan neidon aiheiksi.

Jason kiitteli, Felicia teki samoin. Tuskin hän sentään ihan järkevin oli, mutta se oli hyvin kohteliaasti ja ystävällisesti sanottu. Brunetti leikitteli hiuksillaan, katseli tyhjää kahvikuppiaan ja taas Jasonia.
"Mä olen kyllä ite aika väsynyt. Voisin tästä vähitellen hipsiä kotiin päin. Ja ehkä sunki olisi kuitenki paras vain viedä ne leivokset", virnistettiin ystävällisesti ja noustiin ylös.
"Musta oli oikeesti tosi mukava tavata ja olis ollu kivaa kauemminki rupatella, mut nyt en pysty keskittyy enää oikein mihinkää. Mua jännittää ne tanssi osien julkaisut niin paljon", Felicia myönsi naurahtaen. Hitsit jos hän ei saisi sitä pääosaa. Hän oli ahkeroinut niin paljon sen eteen.
Neito kaivoi laukustaan paperin, jossa oli hänen numeronsa. Se ojennettiin Jasonille. "Jos joskus kaipaat tällästä järkevää seuraa, nii soittele", taas päästettiin pieni heleä nauru karkuun huulien välistä. "Toivottavasti törmäillään!", hän sanoi vielä hymysuin ennen kuin nappasi kaikki kamppeensa mukaan ja lähti, ensin vielä nopeasti heilauttaen hyvästiksi kättään Jasonille.