I'm watching you

"He olivat kauniita
He olivat jumalaisia
Kuin Taivaasta tulleet
He olivat ilkeitä
He olivat erilaisia
Kuin Helvetistä tulleet"

Kirjoitettiin ripeästi mustaan paksuun kierrevihkoon.
Henriette Fournier kirjoitti runoa koulun suosituista. Mitä tyttö oli heitä seuraillut, hänen kirjottamansa runo piti todellakin paikkansa.

Henriette istui käytävän sohvalla, jonka oli vallannut heti, kun tunti oli loppunut. Tämä pehmeä sohva oli tytön lempisohva koko koulussa, sillä tästä sohvasta näki melkein kaiken, mitä koulussa tapahtui. Henriette sai helposti uusia ideoita kirjoittamiseen vain siitä, kun tarkkaili ympärillä olevia ihmisiä.
Tytön mustat balleriinat oli jätetty lattialle, kun Henriette oli nostanut jalkansa koukkuun, jotta pystyi kirjoittamaan piilossa muiden ihmisten katseilta jalkojensa takana.
Neidin silmät nousivat taas tutkimaan koulun käytävää. Suurimmalla osalla, keiden kasvot Henriette näki, oli kasvoillaan nyrpeä ilme. Ei ihmekään, sillä tyttö oli ohimennen kuullut eräästä historian pistokokeesta, joka tulisi vaikuttamaan numeroihin. Ja kuten tyttö oli epäillytkin, moni oli siitä hyvin turhautunut. Mitäs eivät lukeneet tai kuunnelleet tunneilla, heidän oma mokansa.

Henrietten silmät laskeutuivat taas vihkoonsa ja hän taputti kynäänsä sen reunaan. Tyttö mietti, mitä keksisi lisää tähän hänen niin nerokkaaseen runoonsa.

[[Mukaan saa tulla (: ]]

// tuun nyt Didillä mukaan. Henriettellä on muuten mun toisen lempinaisnäyttelijän kuvat. :DD //

Didi oli tullut takaisin kouluun käytyään nopeasti kotona hakemassa unohtunut historian kirja, ja pistarit tänään, jes! Didi oli harmissaan kun ei ollut lukenut kunnolla, vaikka osasinkin historiaa aika hyvin. Didi silmäili nenän varttaan pitkin lähes kaikkia vastaantulevia, sillä muut kuuluivat alempiin klikkeihin ja hän oli sentään koulun 3. suosituin, joten pientä kunnioitusta tuli muilta löytyä.

Käytävälle jätettiin kunnioitettava kävelytila Didille, se olisi ollut suurempi jos kyseessä olis ollut Cher tai Giselle, mutta oli tuokin tila hyvä. Didi oli välillä harmissaan, ettei häntä palveltu kuten Cheriä, mutta kyllä palvelualttiita aina välillä löytyi. Didi pysähtyi kahviautomaatin eteen, laittoi sinne kaksi dollaria, ja valitsi caffé latten, tytön lempijuoman. Didi otti juomansa ja jatkoi matkaansa kohti lempisohvaansa, joka oli samaisen käytävän puolen välin jälkeen.

'Mitä!' Didi ajatteli, kun näki sohvallaan istuvan tytön. Didi käveli kiireisin askelin sohvan viereen ja rykäisi: "Sori nyt vaan, mutta tämä sattuu olemaan minun lempisohvani. Jos viitsisit väistyä!"

// Hehe, noni! (: Mun mielestä Anna Popplewell on tosi kaunis (: //

Hieman kummastuneet kasvot kohosivat ylös vihkosta, kun oli kuullut jonkun tytön äänen läheltään. Tyttö oli yksi koulun suosituimmista, Didiksi häntä kutsuttiin, mutta ei se ollut tytön oikea nimi. Tai niin ainakin Henriette oli kuullut tarkoilla korvillaan
Kummastuneet kasvot muuttuivat melko nopeasti rauhallisiksi. Oikeasti Henrietteä nauratti, mutta hän ei näyttänyt sitä tunnetta toiselle. Miten juuri yksi koulun suosituimmista sattuikaan tupsahtaa paikalle ja vainoamaan Henrietteä juuri silloin, kun tyttö oli väsännyt heistä runon?
"Tämä on myös minun lempisohvani. Voin tehdä sinulle tilaa", Henriette puhui ranskalaisaksentillaan ja laski jalkansa alas. Nyt hänen vierelleen vapautui runsaasti tilaa. Ei hänen viereensä yleensä kukaan tahtonut istua, mutta olihan tilaa tarjottava, jos kauniisti pyydettiin.
"Jos tarkalleen puhutaan... Niin tämä ei ole sinun sohvasi. Tämä voi olla yksi lempisohvistasi, mutta tämä on koulun omaisuutta", Henriette puhui taas ja hänen ranskalaisaksentti saattoi vaikeuttaa lauseen ymmärtämistä joissakin kohdissa. Henriette ei aikonut altistua tälle saapuneelle suositulle, joka noin törkeästi vaati tyttöä väistymään.
Henriette katseli tyttöä hetken aikaa rauhallisin kasvoin, kunnes hymyili tälle hitusen.
"Tarkoitukseni ei ollut loukata sinua mitenkään", tyttö varmisti, että toinen ei ottaisi hänen puhumisiaan vakavasti. Mutta tyttö oli vain sanonut tosiasian; sohva oli koulun omaisuutta.

Didi tarkkaili toista, tämä oli kuulemma se Ranskasta muuttanut tyttönen, joka kuului niinkin alhaiseen klikkiin kuin nörtit. Didiä hieman puistatti, mutta piti kasvonsa tyynenä, sillä kulissit oli aina pidettävä yllä, kävi miten kävi. Ja nyt oli tilaisuus näyttää, ettei tuollainen tyttö voisi hänen maailmaansa kaataa.

"No, sitten sulla on aika hyvä maku", Didi vastasi, hieman ystävällisemmin nyt. Kun toinen teki Didille tilaa, Didi katsoi sopivaksi istuutua, nörtin kanssa kun esiintyi, pystyi esittämään että hän kopioi toiselta vastaukset, mikä sopi Didille juuri sillä hetkellä hyvin. "Kiitos", Didi vastasi ja istuutui sirosti, napaten laukustaan historian kirjansa. Didi erotti toisen puheesta ranskan aksentin melko selkeästi. "Sä oot siis ranskalainen, Henriette eiks je?" Didi kysyi, ei ihan ranskaksi viitsinyt kysyä, mutta kuitenkin.

"Kyllä minä tiedän ettei tämä sohva laillisesti kuulu minulle, en minä niin tyhmä ole", Didi lähes tiuskaisi toiselle, mutta rauhoittui. Sohva oli hyvin mukava, ja Didi oli istunut siinä yksikseen lähes aina, niin kauan kuin jaksoi muistaa. Neiti kuitenkin avasi historian kirjansa, ja yritti lukea vielä siitä, mitä ei tunnilla ollut ymmärtänyt, eli vain hieman, onneksi.

Kun toinen taas avasi suunsa, Didi nosti katseensa kirjasta. "Minä vain en ole tottunut koulussa jakamaan asioita niin hirveästi, että tämä tuntui todella oudolta", Didi sanoi ja hymyili myös hieman, mutta kaveeraamaan hän ei toisen kanssa alkaisi, mutta hyvät välit olisi pidettävä.

Henriette kohotti hitusen kulmiaan, kun toinen todellakin istahti hänen viereensä. Henriette sulki vihkonsa, jättäen sen kuitenkin syliinsä suljettuna.
"Henriette Fournier. Ja kyllä, olen kotoisin Ranskasta", Henriette lausui nimensä juuri sellaisena kuin ranskalaiset ne lausuvat; sulavana ja melodisena.

"Et sinä ole tyhmä enkä epäillytkään sitä", tyttö vastasi toiselle, kun oli kuulevinaan hitusta tiuskintaa Didin puheiden välissä.
"Minä vain sanoin tosiasian", Henriette lisäsi nopeasti ja hymyili hieman. Hän ei aikonut suututtaa vieressä istuvaa suosittua ja miksi edes olisi? Ei Henriettellä ollut mitään syytä suuttua toiselle.

"Niin, tänään on historian pistokoe. Tai, eihän sitä voi enää pistokokeeksi sanoa, kun kerran kaikki ovat siitä kuulleet. Oletko lukenut alueen, jonka opettaja kertoi viime tunnilla?" tyttö puheli rauhallisella äänensävyllään ja vilkuili hieman, mitä sivua toinen oli sillä hetkellä selailemassa.
"Nimittäin tuo ei ole se sivu, miltä pistokoe on tehty", Henriette sanoi sitten. Hän halusi olla vain avuksi.

"Sulla on kaunis nimi", Didi myönsi, toisin kuin omansa tytön omasta mielestä. "Luen itse asiassa ranskaa nyt seitsemättä vuotta, ja se on todella kaunis kieli", Didi selitti toiselle: "Mistä päin Ranskaa sä olet kotoisin?" Didi oli muutaman kerran käynyt Ranskassa, kun Mariella oli ollut siellä muotinäytös ja Didi haluaisi käydä siellä vielä toistekin.

Didi hymähti, ei hän toisen arviointikykyä ollut täysin lytännyt ja tyttö vaikutti todella fiksulta, ainut oli se klikki. Didiä inhotti jo koko sana, nörtit. Peini puistatus kulki tytön lävitse, mutta tyttö toivoi ettei toinen olisi sitä huomannut. "Kyllä säkin ihan fiksulta vaikutata", Didi myönsi, ja nörtiksi ihan nätiltäkin, mutta sitä Didi ei missään nimessä sanonut ääneen.

"Koko ryhmä taitaa tietää siitä pistokokeesta, mutta opettaja ei tiedä että me tiedämme", Didi sanoi ja pidätti pientä naurun poikastaan. "Kyllä mä sen olen lukenut ja historia on sillein mielenkiinoista, että tunneilla pysyy mukana", Didi kertoi. Kun toinen sanoi Didin lukevan väärää sivua Didi hämmästyi, mutta sanoi sitten: "Tiedän, olen alueen lukenut, mutta halusin etsiä muutamia yksityiskohtia eräästä jutusta joka jäi viime tunnilla hieman vaivaamaan. Aina pitää olla varautunut."

"Kiitos paljon", Henriette sanoi ja hänen äänestään erotti hitusen kiitollisuutta, kun Didi oli kehunut hänen nimeään. Tässä vaiheessa Henrietten epäilys toisesta tytöstä kasvoi; toisella oli varmasti jotain mielessä. Kukaan täysjärkinen ylemmästä klikistä ei tulisi juttelemaan Henrietten kanssa ilman syytä.
Neidin kasvot pysyivät kuitenkin hyvin rauhallisena ja tyttö nosti katseensa vihkostaan takaisin toiseen.
"Todella hienoa, että olet kiinnostunut ranskasta. Osaat luultavasti puhua sitä jo melko hyvin, kun kerran seitsemäs vuosi on menossa. En osaa oikein vastata tuohon, että ranska on kaunis kieli. Olen puhunut sitä iät ja ajat ja se on aina kuulostanut korviini samalta", tyttö myönsi ja katseli toista.
"Asuin Toulousessa, ennen kuin muutin tänne", Henriette kertoi ja hymyili hieman ystävällisemmin.

Henriette hämmästyi pakostakin, kun kuuli toisen olevan kiinnostuneen historiasta.
"Olen todella ihmeissäni. Luulin, että kaikki yrittävät vain kahlata kurssit läpi. Olet ensimmäinen, joka kertoi historian olevan mielenkiintoista", Henriette sanoi ja tarkkaili yhä toisen käytöstä. Kyllä, tämä tyttö ei voinut sietää Henrietten läsnäoloa, sen huomasi melko nopeasti.
Henriette ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan pyrki salaamaan tunteensa ja olemaan mahdollisimman neutraali.
"Olen itse hyvin kiinnostunut 1. maailmasodasta. Entä sinä?" Henriette pyrki pitämään yllä jonkinlaista keskustelua. Olihan tämä aika harvinaista, että hänelle juteltiin.

Didi vilkuili historian kirjaansa ja yritti poimia sieltä pieniä tiedonmuruja, jotka voisivat olla hyödyllisiä pistokokeessa, mutta Didi tiesi pärjäävänsä hyvin, siitä ei ollut minkäänlaisia epäilyksiä.

"Mä oon muutamia ranskaksi kirjoitettuja kirjoja lukenut, mutta en mä täydellistä ranskaa tule ikinä varmaan oppimaankaan, mutta tämä nykyinenkin kielitaito", Didi sanoi. Didi oli hyvin kiinnostunut ranskan ja italian kielistä ja oli lukenut molempia kauan, italiaa tosin vähemmän aikaa, mutta sitäkin tyttö puhui melko etevästi. "Eikös Toulouse ole melko lähellä Andorraa, siellä lounais-Ranskassa?" Didi kysyi, sillä vaikka myös maantieto sujui, ei hän kunnolla hahmottanut Euroopan valtioiden kaupunkikuvaa mielessään.

"Historia on yksi lempiaineeni, kielten, psykoligian ja maantiedon lisäksi", Didi vastasi oitis. Sillä suositun ei aina tarvitse olla tyhmä, eikä Didi ollut. "Niin tottahan se on, mutta mulla on hieman kunnianhimoisempia tavoitteita kuin vain suoriutua nippa-nappa kursseista", Didi jatkoi. Mutta toiselle hän ei missään nimessä kertoisi ammattihaaveitaan, ei, ei. "Vai ensimmäinen maailmansota, hm. Mua ei koskaan ole sotiminen kiinnostunut, enemmän pidän poliittisista muutoksista, miten ne aiheutuivat ja miksi, ja mitä seurauksia. Myös valloitukset ovat mielenkiintoisia, kuten vaikka Amerikan asuttaminen eurooppalaisilla", Didi kertoi.

"Ovathan Toulouse ja Andorra toki lähellä toisiaan, mutta kyllä sinne kestää jokusen tuntia ajaa, jos menee autolla", Henriette vastasi ja yritti muistella matkaa sinne. Hänen isänsä, kun isä oli vielä kunnossa ja jotenkuten selvinpäin, ja Henriette tekivät automatkoja ympäri Ranskaa. Se oli hauskaa, mutta siitä oli niin kauan jo aikaa, että ei osannut paljoa hahmottaa ajankulua.

"Poliittiset muutokset kiinnostavat minua myös sotien ohelle. Olen sodista kiinnostunut niiden alkamisen syiden takia. Mielestäni ihmiset ovat olleet typeriä ja ovat edelleen typeriä, kun he sotivat. Sotiminen tuhlaa paljon maiden rahoja ja muutenkin tappaa tuhansittain ihmisiä. Miksi erimielisyydet pitää aina ratkoa sodalla, miksi niitä ei voi ratkoa vaikkapa shakkipelillä? Mutta ei, ihmisten täytyy osoittaa, että he ovat vahvempia kuin toiset", tyttö puhui ja ihmetteli hitusen sitä, kun oli puhunut jo näinkin paljon. Noh, ainakin joku kuunteli.

"Oletko sinä aina asunut täällä? San Diegossa tarkoitan?" Henriette uteli kiinnostuneena ja nosti jalkansa toisen päälle.

Didi myötäili toisen puheita, ainakin silloin kun toinen tiesi jotain paremmin kuin Didi itse. Ja silloin Didi kunnioitti Henrietteä hitusen enemmän.

"Niin, poliittisista syistä sodat yleensä johtuvat. Ja kun nytkin soditaan niin helvetin paljon, niin siitä ei ole historian tunneilla mukava myöskään käsitellä", Didi selitti. Didi oli aivan samaa mieltä siitä, että poliittiset erimielisyydet voitaisiin ratkoa miten tahansa muuten, muttei tappamalla ja diktaturoimalla. Didiä puistatti. "Tota shakkipeliä pitäis ehdottaa Valkoiseen taloon sodan vaihdoehdoksi!" Didi naurahti. Idea oli sinänsä hyvä, mutta tuskin kukaan koskaan käyttäisi sitä. "Toisaalta juuri ensimmäinen maailmansota oli kaikista "kivoin" sota, kun silloin ei ollut vielä keksitty ydianaseita tai vastaavia, eikä siviilejä surmattu yhtä raa'asti ja paljon", Didi jatkoi.

"En, asuin viisi vuotta New Yorkissa, vuoden Englannissa, Lontoossa, sitten taas hetken Nykissä, mutta melko lähellä seitsemättä syntymäpäivääni muutimme tänne", Didi selitti, vaikkei toiselle paljoa pitäisi kertoakaan.

"Kerran minä lähetin Valkoiseen Taloon kirjeen, jossa kritisoin sotajärjestelyjä. Ei ehkä ole ihme, kun en saanut koskaan vastausta", Henriette sanoi sitten ja naurahti lyhyesti. Hänen katseensa nousi omista jaloistaan Didin kasvoille, kun tyttö kertoi, missä oli asunut.

Henriette oli hitusen yllättynyt siitä, kun Didi oli jo näinkin kauan viihtynyt hänen seurassaan. Eikö Henriette ollutkaan niin mummomaista ja masentavaa seuraa?
Se kohotti hieman Henrietten mieltä, mutta edelleenkin tyttö sulki omat ajatuksensa päähänsä.

"Olet siis nähnyt jo enemmänkin maailmaa", Henriette totesi ja hänen äänestää kuului selvä kunnioitus.
"Minäkin haluaisin nähdä maailmaa enemmän. Haluaisin jonain päivänä tehdä maailman ympäri matkan ja painaa muistiini jokaisen maan kulttuurin. Kulttuurit kiinnostavat minut hyvin paljon", tyttö puhui taas. Nyt hänen mielentila hieman laski. Henriettellä ei koskaan tulisi olemaan varaa maailmanympäri matkaan. Siitä on turha toivoa, mutta ainahan pystyi haaveilemaan.

"Mitä aiot tehdä koulun jälkeen?" tyttö kysyi hitusen kiinnostuneena ja tarkkaili toista jäänsinisillä silmillään levollisesti.

"Mä en varmaan ikinä sais lähetettyä Valkoiseen taloon mitään järkevää! Mutta vau, sä oot todellakin asiasi takana", Didi sanoi kunnioittavammin. Didi tiesi, ettei Valkoiseen taloon lähetettyjä kirjeita aina edes avattu! Vaikka monessa olisi varmasti ollut ihan oikeaa asiaakin.

Didi tiesi, että jos sohavn ohi kävelisi joku tuttu, lähtisivät juorut liikkeelle. Mutta tyttö ei sillä hetkellä välittänyt, sillä joskus toisten kanssa oli hankala jutella vakavammin, aina vain puhuttiin pojista, juhlista, vaatteista. Välillä ne tympivät pahasti. Vakavammin Didi jutteli yleensä vain marien kanssa, mutta Henrietten kanssa oli myös mukava jutella.

"Onhan sitä vähän tullut nähtyä. Oon muutamaan otteesen käynyt Euroopassa, ja Vanha manner on todella kaunis somine kaupunkeineen ja rikkaine kulttuureinen", Didi sanoi. "Minusta olisi ihana vielä käydä Euroopassa, ja olla siellä hieman kauemmin. Myös Australia ja Etelä-Amerikka olisivat ihania lomakohteita!" Didi huudahti kun toinen kertoi maailmanympärysmatka-haaveestaan. "Varsinkin kuumailmapallolla olisi ihana matkustaa", Didi jatkoi.

Toisen kysymys oli hieman närkästyttävä, mutta Didi piti kulissit yllä ja vastasi: "En tiedä, nyrkkeilyharkat on peruttu, eli varmaan oon kaupungilla tai jossain."

Henriette hymähti hieman huvittuneena, mutta hänen katseensa muuttui taas levolliseksi.
"En minä tarkoittanut sitä, mitä teet tänään koulun jälkeen. Tarkoitin, mitä aiot tehdä silloin, kun high school on ohi. Olen pahoillani, jos ilmaisin itseäni väärin", tyttö korjasi ja hymyili pienesti pahoittelevasti.
"Välillä on hyvin vaikea löytää oikeita sanoja, kun ranskankieli tulee pakostakin kielenpähään", tyttö lisäsi vielä ja laski katseensa Didistä pois ja nyt katse siirtyi sylissä olevaan mustaan vihkoon. Miten tyttö halusikaan kirjoittaa tunteistaan juuri nyt.

"Harrastat siis nyrkkeilyä?" Henriette tarttui tähän ja nosti katseensa jälleen Didiin.
"Mutta eikö se ole melko vaarallinen laji? Tai siis, siinähän sattuu helposti tapaturmia?" tyttö kysyi ja mietti, miten ihmeessä yksi suosituista harrasti jotain niin väkivaltaista lajia? Eivätkö pienet mustelmat haitanneet sitten yhtään?
Henriette oli aina tiennyt, että suosittuna oleminen oli aina kulissia. Oli siis aika outoa kuulla jotain tällaista Didin suusta. Henriette oli aina luullut, että kaunis ulkonäkö oli pakollista, mutta ei näköjään tässä tilanteessa.

"Aa, juu, en minäkään näemmä mikään maailman fiksuin ole, mutta", Didi lopetti lauseen ikäänkuin kesken. "Haluaisin isona diplomaatiksi Italiaan, tai sitten Valkoiseen taloon italian ja ranskan tulkiksi", Didi jatkoi: "Entä sinä?" Kun kerran toinen oli kysynyt, niin miksei hänkin. "Uskon sen olevan hankalaa, välillä itse sekoan ranksan, italian ja englannin kielissä, ja sitä sekamelskaa on mukava kuunnella", Didi sanoi. Didi huomasi Henrietten sylissä olevan vihon. "Tuota, keskeytinkö mä kenties jotain, kun tuo vihkosi on tuossa "valmiina"?" Didi sitten kysyi.

"Nyrkkeily, no on se vähän vaarallinen laji, mutta olen jo tottunut niihin mustelmiin. En tosin kilpaile, että siksi sen ole täynnä mustelmia, lähinnä kunnon ylläpitämiseksi kun uinti ei aina ole niin kuntoa kasvattavaa", Didi sanoi: "Entä harrastatko sinä mitään?" Didi oli tiennyt nyrkkeilyn vaarat jo lajin aloittaessaan, muttei ollut siitä niin huolissaan. "Kyllä niitä tapaturmia sattuu, mutta sattuuhan niitä muissakin lajeissa", Didi sanoi.

"Sinulla on todella ihailtavat tulevaisuudensuunnitelmat!" Henriette sanoi hieman kovempaan ääneen, mutta silti hänen kasvoillaan oli vain pieni hämmästynyt ilme. Oikeasti tyttö oli aivan ihmeissään.
"Itse olen ajatellut jotakin kirjoittajan ammattia. Poliitikko olisi myös yksi haaveura, mutta se taitaa lopulta pysähtyä siihen, kun mielipiteeni otetaan liian vakavasti ja ihmiset alkaisivat pitää minua vain elämään kyllästyneenä naisena", tyttö kertoi ja hymyili hitusen.
"Kirjoitan mielelläni, minut on kuin luotu siihen. Siksi minulla on tämä vihko; kirjoitan siihen kaiken sen, minkä koen tärkeäksi", tyttö kertoi sitten vihkostaan. Sen sisällöstä hän ei aikonut sen enempää paljastaa, sillä se sisälsi kantaanottavien artikkelien lisäksi Henrietten omia ajatuksia maailmasta.

"En, en harrasta mitään", tyttö kertoi, mutta kurtisti sitten hitusen kulmiaan.
"Tai ehkä kirjoittaminen lasketaan harrastukseksi", tyttö pohti ja katsahti taas vihkoonsa.
"... Ja minä harrastan hyväntekeväisyyttä", Henriette paljasti sitten asian, jota ei ollut vielä kenellekään muulle kertonut. Ei siksi, että hän häpeäisi sitä, vaan siksi, koska kukaan ei koskaan ollut kuuntelemassa tai kysymässä.
"Vietän välillä aikaa orpokotien lasten kanssa", tyttö jatkoi ja nosti rauhallisen katseensa Didiin. Mitähän toinen nyt ajattelisi?

"Olen saanut paljon kannustusta Marielta", Didi sanoi. Hän tiesi tulevaisuudensuunnitelmiensa olevan hyvin määrätietoiset ja mahtipontiset, mutta sellainen Didi oli; hän yritti tehdä lähes kaikki asiansa siten, että onnitui niissä ja oli siten myös tyytyväinen itseensä. "Musta ei kirjoittajaa saisi tekemälläkään, vaikka välillä tulee jotain raapustettua, mutta se ei ole ihan niin mun juttu, että siitä voisin ammattia haluta. Mutta onnea sulle, jos sille alalle sitten päädyt", Didi sanoi, sillä hän tiesi, ettei alalle ollut välttämättä niin helppo päästä kuin kuviteltiin. Jos ihminen oli kirjoittajaluonne, toki hänellä täytyi olla kynä ja paperia, jotta saisi ajatuksensa ilmaistua, siksi Didi soitti kontrabassoa, jolla sai ilmaistua itseään.

"Kyllä mä ainakin laskisin kirjoittamisen harrastukseksi. Kyllä mullakin on muutama tuttu, joiden harrastuksena on kirjojen lukeminen, että niin", Didi vastasi toiselle. "Sä siis vietät aikaasi orpokodeissa", Didi lähestulkoon kuiskasi. Aihe oli hänelle hieman arka, olihan hän alunperin orpokodista lähtöisib, vaikkei ollut asunut siellä kuin hetken, kunnes Marie ja James olivat tulleet ja adoptoineet tytön. Muutama kyynel teki tuloaan, mutta Didi pyyhäisi ne nopealla liikkeella kämmenselkäänsä. "Se on arvokasta ja antoisaa työtä", Didi lopulta sanoi.


// sry, vähän lyhyt ja tönkkö. :S //

[[Viestisi ei todellakaa ole lyhyt enkä huomaa mitään tönkköyttä!
Don't worry! (: ]]

Olettikohan Didi, että tyttö tietäisi, kuka tämä Marie oli? Nimittäin Henriettellä ei ollut aavistustakaan, mutta ajatteli, että se ei ehkä olisi oleellinen asia.
"Kiitos", tyttö sanoi, kun Didi toivotti hänelle onnea kirjoituksen alalla.

"Kyllä", Henriette vastasi, kun toinen kysyi häneltä, viettikö Henriette aikaa orpokodeissa.
"Lasten hymyileminen on sellainen asia minulle, josta minä tulen todella onnelliseksi", tyttö selitti ja hymyili hitusen. Tietenkään Pepe ei ollut kertomassa sitä, että hän itse oli nyt niin sanotusti 'orpo', sillä hänen isänsä oli heittänyt tytön pihalle ja Henriette asui nyt soluasunnossa, jota voisi verrata slummeihin.
"En halua, että lapset joutuisivat olemaan surullisia siellä", Henriette puhui rauhallisesti ja laski katseensa vihkoonsa, kun oli huomannut Didin pyyhkivän silmiään. Oliko tämä aihe arka toiselle?
"Lapset siellä orpokodissa... He tarvitsevat apua... Ja sitä minä heille annan", tyttö puhui jälleen ja hymyili hitusen. Hän tosiaan rakasti lasten nauramista ja hymyilemistä.

// heeei, tällänen pisti silmään "Tietenkään Pepe ei ollut..." ;)) //

Didi älysi vasta kun oli Marien nimen maininnut, ettei tyttö varmaan edes tiennyt kuka Marie oli. Mutta mitä hän sanoisi, että Marie on hänen kasvattiäitinsä, vai mumminsa? Didi päätyi jälkimmäiseen, sillä liika tieto lähes tuikituntemattomalle tytölle ei olisi hyvästä, vaikka henriette vaikutti ihan ok tyypiltä. "Siis juu, marie on minun mummini, taisin unohtaa sanoa sen", Didi pyyteli anteeksi omaa huolimattomuuttaan.

Didi oli muutaman kerran käynyt orpokodeissa kun tyttö oli halunnut tietää millaisista oloista hän oli tullut, tosin he eivät käyneet siinä nimenomaisessa orpokodissa, josta Didi oli adoptoitu. Marie myös tuki paikallista orpokotia yleensä joulu- ja syntymäpäivälahjoin. Ne eivät aina olleet mitenkään suuria, mutta Didi oli aina ollut mukana jakamassa niitä. "Niin, lasten hymy on todella ihana, kun ne ovat niin viattomia", Didi kertoi: "Käyn Marien kanssa jouluisin jakamassa lahoja heille, ja myös syntymäpäivälahjat Marie on heille ostanut kuuden vuoden ajan." Didi tiesi, että Henriette tosiaan teki hyvää työtä ja oli hieman iloinenkin kun kuuli jonkun lähes oman ikäisensäkin tekevän siellä jonkin sortin töitä.

"Jotkut orpokodit ovat kyllä hyvin ankeassa kunnossa. Mutta onneksi n ei eivät ole mitään leffojen kaltaisia, kamalassa kunnossa olevia julmia ihmisiä täynnä olevia paikkoja", Didi sanoi.

[[ Hoho! Nyt alkaa mennä jo hahmojen nimet sekaisin XDDD ]]

Henriette soi jälleen pienen hymyn Didille, kun toinen kertoi myös olleen käyneen pari kertaa orpokodeissa.
"Tämä on niin ihmeellistä! Sinä olet ensimmäinen nuori, kenen tiedän käyvän orpokodeissa. Me olemme melkein samanlaisia", Henriette totesi ihmeissään ja katseli Didiä. Vaikka toinen näytti ulkokuoreltaan hyvin erilaiselta kuin Henriette, heidän sisimpänsä olivat hyvin samankaltaiset.

"Historian tunti alkaa kohta. Pitäisi varmaan pian mennä luokkaan", Henriette totesi, kun oli vilkaissut rannekellostaan ajan.
"Neiti Fleming on tiukka alkamis ajankohtien kanssa, kuten varmaan olet huomannut", Henriette sanoi ja hymyili pienesti toiselle.

// ei se mitään :)) //

"Itse asiassa sinäkin olet ensimmäinen ihminen jolle olen voinut puhua sekä koulusta että hyväntekeväisyydestä, sillä minusta orpokotien avustaminen ja siellä työskentely on eräänlaista hyväntekeväisyyttä", Didi vastasi oitis. Hän oli itse asiassa iloinen, kun oli törmännyt Henrietteen.

"Niin, ehkä pitäisi lähteä", Didi tuumi, hän ei tosiaan halunnut myöhästyä pistokokeesta, sillä neiti Fleming ei muutenkaan tullut toimeen tytön kanssa, vaikka Didi historiasta pitikin. "Hän on aivan uskomattoman tarkka!" Didi huudahti: "Mutta lähdemmekö me, jottemme myöhästy?" Didi laittoi historian kirjansa laukkuun ja nousi ylös, odottaen Henrietteä, vaikka noin periaatteessa hei eivät olisi saaneet viettää aikaa keskenään.


// loppuuko tää peli nyt tähän? sä voit tietty laittaa viimeisen potauksen. :DD //

// Juu, postaan vaikka viimeisen viestin (: kiitos seurasta ! //

Henriette nousi hieman Didin jälkeen ylös sohvalta ja nosti laukkunsa olalleen. Hän tunki vihkonsa laukkuunsa ja kääntyi katsomaan Didiä.
"Lähdetään, jotta neiti Fleming arvostaa meitä paremmin kuin myöhästyneitä", Henriette sanoi ja hymyili iloisesti. Tämä oli ehkä hänen hymyistään kaikkein suurin, mitä hän oli Didille aikaisemmin suonut. Mutta toki, tämä ei ollut se suurin hymy, jonka neiti pystyi tekemään. Kaikki vain patoutuivat tytön mieleen.

Henriette ja Didi lähtivät samaa matkaa kävelemään kohti historian luokkaa. Monet soivat heihin hämmästyneet katseet, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa kummallekaan mitään.

//Sori, kun lopussa hieman hittasin. :,D ei varmaan ole maailmanloppu xD //

// kiitos sullekin kivasta pelistä, eikä toi lopun hittaus haittaa yhtään. :)) //