I wish that without me you'd be spending the rest of your nights awake

// noramurunen & ihana Nelly tänne, thanks♥
kuvat Lloydien talosta ja Macin huoneesta löytyy tosiaan Macin esittelystä, jos niitä haluaa vilkaista :--)//

Yö oli viileä ja pimeä, kun keltainen taksi pysähtyi vaalean talon pihatielle. Alue oli rikkaiden suosimaa, pihat olivat täydellisesti hoidettuja eikä mistään näyttänyt oikein olevan pulaa. Komeita palmuja kasvoi edellisen komean palmun jälkeenkin, osa porteista oli todella korkeita ja ohitsepääsemättömän näköisiä. Monet alueen asukkaat huolehtivat mielellään turvallisuudestaan. Eräästä talosta jonkin matkan päästä kuului musiikkia, joka tosin onneksi kantautui sen vaalean talon luo melko hiljaisena. Luultavammin käynnissä oli nuorison kotibileet.
Vaalea talo kuului Lloydien perheelle ja se oli juuri sopivan modernin näköinen – ei liian, muistuttaakseen avaruusalusta. Ikkunoita oli paljon ja asunto näytti varsin luokseenkutsuvalta. Ainakin Marcuksen mielestä.

Mac nousi ulos taksista maksettuaan ensin taksinkuljettajalle heidän matkansa. Sen tehtyään nuorukainen piteli ovea auki Chanelille. Molempien ollessa ulos ajoneuvosta, kuljettaja toivotti kaksikolle tyytyväisenä hyvää yön jatkoa. Taksin kaasuttaessa pois, poika loi toisen suuntaan hyväntuulisen katseen.
"Toivottavasti täällä vaikuttaa hieman turvallisemmalta", Marcus sanoi viitaten siihen, kuinka keskustassa oli saanut olla hieman varuillaan koko ajan. Mac ei olisi pannut pahakseen kantaa tyttöä sylissään sisälle, mutta se olisi varmasti ollut omituista, koska täältä saisi etsiä lasinsirpaleita tai muuta varottavaa miten paljon tahansa – sellaisia löytämättä. Siksi hän ei olisi keksinyt tekosyytä, jonka nojalla olisi voinut perustella ehdottoman tarpeelliseksi nostaa tyttöä käsivarsilleen.

Niinpä nuorukainen lähti kävelemään hitaaseen tahtiin kohti asunnon ovea, kaivaen samalla avainta taskustaan. Marcus ei ollut ajatellut matkalla, olisiko joku vielä tähän aikaan hereillä, mutta nyt tuli ajatelleeksi sitä. Isä tuskin olisi kotona, äiti todennäköisesti olisi. Pearl tuskin oli lähtenyt mihinkään, Ethanista ei koskaan voinut tietää. Milloin veli oli kotona, milloin juhlimassa, milloin Emeraldin kanssa jossain. Ne, jotka kotona kuitenkin olisivat, olivat todennäköisesti nukkumassa. Todennäköisesti.
"Meidän ehkä kannattaa olla vähän...hiljempaa", vaaleahiuksinen nuorukainen totesi Chanelille hymyillen, kääntäessään avainta lukossa. Ovi vetäistiin auki ja Marcus piteli sitä auki, osoittaen kädellään, että tyttö astuisi sisään ensin.

+ täältä tullaan ♥ +

Taksin kyydissä oli niin turvallista, ja etenkin Marcuksen läsnäolo toi turvallisuuden tuntua vielä enemmän. Ulkona oli ollut sen verran viileä että vähäpukeinen Chanel hytisi yhä lämpimässä autossakin, mutta oli silti tyytyväinen oloonsa. Radion soidessa rauhallisesti taustalla ja moottorin kehräys siihen yhdistettynä, sai tytön tuntemaan olonsa hivenen uneliaaksi. Hän nojasi ohimoaan ikkunaan ja seurasi kuinka maisema vilisi ikkunan ulkopuolella, valojen heijastuessa hänen kirkkaansinisiin silmiinsä. Tyttö ei silti edes tajunnut missä he olivat, kunhan vain tuijotti lasittuneesti ulos ja oli uppoutunut ajatuksiinsa. Päänsä sisässä pieni, sinnikäs ääni muistutteli häntä tuntemattomien matkaan lähtemisestä, mutta suurin osa hänestä oli vain mielissään tästä seikkailusta. Aina hän oli ollut hieman spontaani ideoineen.

Sitten taksi pysähtyi kauniin talon kauniiseen pihaan, ja Nelly tajusi että he olivat ilmeisesti perillä. Vatsaa kouraisi jännitys jälleen kerran, autossa hän oli unohtanut koko asian. Tyttö kiitti kohteliaasti kuskia, ja nousi keltaisesta autosta hymyillen Marcukselle kiitollisena kun tuo oli pitänyt hänelle ovea auki. Korkokengät ja laukku roikkuivat yhä toisessa kädessä, kengät hänen oli korvattava kyllä ystävälleen, mutta ei siinä mitään ongelmaa sinänsä ollutkaan. Samalla hän älysi että olihan hänen tietysti maksettava Macille taksistakin, ja tyttö pisti sen muistiinsa. Sitä ei saisi unohtaa, mutta käteistä hänellä ei ollut lainkaan mukana nyt.

"Huomattavasti. Sulla on kaunis koti", Chanel sanoi hymyillen pienesti. Tosiaan, täällä oli selkeästi turvallisempi olo, ihan kuin hänen omalla asuinseudullaan. Vaalea poika oli ilmeisesti rikkaampaa kastia, kuten hänkin.
Jos cheerleader olisi tiennyt mitä Marcus ajatteli, hän olisi suostunut ilomielin. Oli tuntunut hyvällä tavalla jännittävältä, kihelmöivältä kun hän oli ollut pojan sylissä. Vaikkakin hän oli paikka paikoin ollut jokseenkin kiusaantunut siitä että mahtoi painaa paljon ja muutenkin...
Nelly seurasi kiltisti pelastajaansa, tosin yhden askeleen jäljessä, koska hänellä ei ollut aavistustakaan mihin he menisivät. Luultavimmin etuovelle, mutta mistäs sitä koskaan tiesi, eikä hän halunnut nolata itseään yhtään enemmän.

Kun toinen avasi oven sanoen että heidän täytyisi olla hiljempaa, vaaleaverikkö hymyili ja nyökkäsi toiselle. Pieni pakokauhu meinasi tulla kun Marcus viittoi että hän menisi ensin sisään. Voi ei, jos hän vaikka kompastuisi johonkin tai jotakin... Mutta ei tyttö voinut siihenkään jäädä seisoskelemaan, joten hän otti muutamia ballerinamaisia, kevyitä askelia päästäkseen oviaukosta sisälle, ilmeisesti eteiseen jos oikein ymmärsi. Sinisten silmien katse siirtyi arasti Marcukseen, ei hän pidemmälle uskaltanut mennä, ja mihin hän tyrkkäisi rikkinäiset kenkänsä ja mitä jos joku tulisi ja hän seisoisi tuntemattomien ihmisten eteisessä rähjäisenä ja säikyn näköisenä ja aavistuksen yhä hytisten.

Ensimmäistä kertaa tuli mieleen, pitäisiköhän hänen vaikka ilmoittaa isälleen ettei tulisi yöksi kotiin? Ja mitä hän sanoisi? Ja sitäpaitsi, missä hän nukkuisi? Voi ei. Mitä hän olikaan ajatellut lähtiessään pojan matkaan... Ja aamulla hän näyttäisi entistä räjähtäneemmältä, voi hyvänen aika.

+ hhiiirrrmuinen inspis♥ +

// ♥ :-------) //

Marcus astui sisään eteiseen Chanelin jäljessä ja sulki oven hiljaa perässään. Lukko naksahti kiinni tuskin kuuluvasti ja poika laittoi avaimet takaisin taskuunsa. Talo oli hiljainen, päällä olevan television tai puheen ääntä ei kuulunut mistään. Valoja ei ollut päällä, joten Mac sytytti eteisessä olevan kattolampun. Lamppu oli pieni ja se oli tarkoitettu luomaan valoa vain eteistilaan, mutta sen ansiosta lähinnä oleva huone – olohuone – hahmottui myös vähän tarkemmin.

"Kaikki hyvin tähän asti?" vaaleahiuksinen kysyi hymyillen, ehkä hieman tunnelman keventämiseksi. Marcus otti kengät jalastaan ja työnsi auki eteisessä olevan vaate- ja kenkäkaapin liukuoven. Mustat kengät löysivät paikkansa kenkäritilältä muiden kenkien vierestä, minkä jälkeen poika katsahti Chanelin käsissään pitelemiin kenkiin.
"Nämäkin varmaan viihtyy täällä", nuorukainen sanoi ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan tytön kengät. Mac siirsi yhdet Ethanin kengät alemmalle ritilälle, laskeakseen korkokengät niiden paikalle.

Liukuovi työnnettiin kiinni ja Marcus katseli uudelleen ympärilleen, josko joku olisi herännyt ja tullut alas. Yhtäkään jalkaparia ei ollut kuitenkaan tullut lisää, joten poika sammutti eteisen kattolampun. Asuntoon laskeutui jälleen pimeys, johon oli kuitenkin helppo tottua. Tai ainakin Macin oli, koska hän tunsi talon paremmin kuin hyvin – toisin kuin Chanel.
"Seuraat vaan mua niin et törmää mihinkään", todettiin nuorukaisen suunnalta kepeästi, tuon lähtiessä kävelemään pois eteisestä. Matka kulki sen lyhyen matkaa alakerrassa, että askeleet päätyivät spiraalimaisille portaille. Kavutessaan niitä ylös kääntyi poika aina välillä vilkaisemaan taakseen, että Chanel pääsi turvallisesti ylös.

Yläkerta oli alakerran tavoin suurimmalta osin yhtä suurta, avointa tilaa, jota oli hieman jaoteltu tarkkaan valituilla huonekaluilla, palkeilla ja huomaamattomilla väliseinillä. Ainoat varsinaiset erilliset huoneet olivat makuuhuoneet sekä yläkerroksen kylpyhuone, muuten tila oli rento ja oleskeluun sopiva. Marcuksen huone sijaitsi toisiksi lähinnä portaita ja vaaleahiuksinen johdatti heidät sen ovelle. Vaaleapuinen ovi työnnettiin auki ja sitä pideltiin hymyillen avoinna Chanelille.
"Naiset ensin."

Chanel hymyili ujosti Marcuksen sanoille.
"Joo, elossa toistaiseksi", tyttö sanoi uskaltautuen saamaan hieman huumoriakin ääneensä. Jännitys helpottui hivenen kun poika oli sytyttänyt valon. Nyt ei ollut niin suurta vaaraa että hän kompastuisi johonkin ja nolaisi itsensä, vaikkakin nyt jos hän kompastuisi, Mac näkisi sen varmasti. Joten, kumpi sitten lie parempi.
Cheerleaderin mieleen putkahti sattumalta, että mitä jos joku, luultavimmin vaalean pojan vanhemmat tai mahdollinen sisarus, tulisi paikalle. Miltä mahtaisi vaikuttaa se, että he hiiviskelivät sisälle keskellä yötä, Nelly resuisen huoran näköisenä? Ikäänkuin he... Noh... Olisivat tulleet tänne jotakin muuta tekemään kuin vain nukkumaan. Pelkkä ajatuskin sai Chanelin lehahtamaan punaiseksi kasvoiltaan. Hemmetti, kun piti olla herkkä punastumaan.

"J-joo, eiköhän ne... Kiitos" vaaleaverikkö mutisi ja piti katseen ujona lattiantasossa Marcuksen ottaessa rikkinäiset korkokengät ja laittaessa ne kenkäritilälle. Sitten valot sammutettiin taas, Chanelin räpytellessä silmiään ja koittaessa tottua pimeyteen, siinä huonosti onnistuen. Mutta tytön korviin kantautui pojan turvallinen ääni ja rauhoittavat sanat, ja hän totteli kiltisti toista. Cheerleader pysytteli tiiviisti toisen kannoilla rappusiin, kolauttaen vain kaksi kertaa koipensa portaankulmaan mutta ei mitenkään vakavasti. Sydän hakkasi jännityksestä, vaikka tilanne ei mitenkään vaarallinen ollutkaan. Ainakaan toivottavasti. Se vain, että hän oli yhä edelleen Marcuksen hiukan hengästyttävässä seurassa ja jopa tuon kotona, ja keskellä yötä hiiviskely siihen lisättynä aiheutti hänelle varmaan sydämen rytmihäiriöitä. Suurin syy oli varmasti kuitenkin vaalean pojan läsnäolo.

Ei kulunut kuin pari hetkeä, kun Marcus kohteliaana avasi hänelle ilmeisesti huoneensa oven, Chanelin askeltaessa sinne sisään.
"Kiitos", tyttö sanoi lähes kuiskaten, harvemmin Macin kaltaisia herrasmiehiä löytyi, ainakaan hänen kohdallaan.
Vaikka yhä hämärää olikin, alkoi tyttö hahmottaa ympäristöään, vaikkei valokatkaisijaa löytänytkään sitä etsimättä kylläkin. Nelly kietoi käsiään kevyesti ympärilleen, estäen näin käsien tärinän. Ja kieltämättä yhä hiukan palelsikin, mutta sisällä oli huomattavasti mukavampaa ja lämpimämpää. Tässä vaatetuksessa hän tarkenisikin nyt.

Marcus hymyili takaisin Chanelille tytön todettua olevansa elossa ainakin toistaiseksi. Mielessään urheilija tosin ajatteli, että se ei toivottavasti olisi vain toistaiseksi. Mutta sanoja ei sanottu ääneen, koska ne olisivat kuulostaneet vähintäänkin omituisilta. Ja parhaassa tapauksessa siltä, että hän suunnitteli tappavansa tytön. Se taas oli viimeisin mahdollinen kuva, jonka hän tahtoi itsestään antaa.
Ennen valojen poislaittamista urheilija huomasi myös ohimennen punan vaaleahiuksisen kaunottaren poskilla, mutta se sai aikaan vain lempeämmän hymyn. Chanel vaikutti herkemmältä ja pehmeämmältä kuin moni tyttö, jonka hän tunsi San Diegosta. Suurinosa heistä oli koulun kermaa ja näinollen suurinosa oli myös varsin ylimielisiä, itsevarmoja ja sanavalmiita. Eli melko luotaantyöntäviä – toisinkuin platinahiuksinen tyttö hänen vierellään.

Yläkerrassa Mac astui huoneeseensa sisään Chanelin jäljessä ja sulki oven perässä. Valokatkaisin löytyi tennispelaajan tottuneilla sormilla tutusta kohtaa ja pian huoneen kattoon osittain upotetut lamput syttyivät loistamaan lämpimän tunnelman antavaa valoa. Valojen päällelaiton jälkeen nuorukainen huomasi tytön kietoneen kätensä itsensä ympärille ja pojalle tuli heti mieleen, että toisella oli kylmä. Mitä ei saisi olla.
"Peiton alla on varmasti lämpimämpi", vaaleahiuksinen totesi ystävälliseen sävyynsä – mutta huomaamatta heti, kuinka vihjailevilta sanat oikeastaan kuulostivat. Pian sen kuitenkin tajuten.
"Siiiiis!" Mac sanoi nopeasti ja heilutteli käsiään selittelevästi huitoen.
"Mä en tarkoittanut sitä sillä tavalla! Vaan...että jos sulla on kylmä, niin me etsitään jotain lämmittämään." Urheilija ei ollut sanoihinsa lopultakaan ollenkaan tyytyväinen ja mutisi päänsä sisällä itselleen.

Vaikka Chanelia jännittikin koko ajan hiukan, se oli lieventymässä. Marcus oli niin hymyileväinen, ystävällinen ja lempeä että hänestä alkoi tuntua, että voisi tehdä mitä vain ja poika vain hymyilisi suloiseen tapaansa. Mutta se sai silti hänen sydämensä pamppailemaan, eikä ollut tosiaankaan pelkoa siitä ettei hän olisi tiennyt mistä se johtui. Tyttö oli aina ollut hyvin helppo saada ihastumaan, ja niin oli käynyt tässäkin tapauksessa. Lähes päivittäin Nelly koki lievempiä tai voimakkaampia ihastuksen tunteita itsessään, lähes ketä tahansa kohtaan. Kaupan myyjiä, luokallaan olevia, kadulla vastaantulevia tai ohiajavassa autossa pelkääjän paikalla istujia kohtaan, yksinkertaisesti kuka vain saattoi saada rippusia Chanelin helposti irtoavasta rakkaudesta jota tuntui kuitenkin riittävän kaikille. Myös jotkut naispuoliset henkilöt vetivät häntä puoleensa, joko luonteensa tai useimmiten ulkonäkönsä puolesta, vaikka hän ei ollutkaan koskaan myöntänyt kellekään paitsi siskolleen Tiffanylle ihastuvansa myös naisiin.

Mutta nyt ihastuksentunne ei vielä ainakaan ollut ilmentynyt vain hetkelliseksi mielenhäiriöksi, vaan se oli herännyt heti kun cheerleader oli nähnyt ensisilmäyksen Marcuksesta; pojan ulkonäkö viehätti. Mutta nyt neitokaiselle oli selvinnyt että ainakin ensivaikutelman perusteella blondi nuorimies ei ollut vain kaunis päältä. Eihän tämä tietenkään reilun tunnin (?) tuntemisen perusteella ollut mikään todellinen rakastuminen jonka perusteella hän voisi uskaltautua seurustelemaankin. Ei, ensin oli tunnettava kunnolla, ettei sydän särkyisi sitten kun paljastuisikin ettei tuo olisikaan sellainen minkälaiseksi hän oli poikaa luullut. Silti tällainen pieni ihastuksentunne tuntui mukavana kutitteluna vatsassa ja kihelmöintinä ympäri kehoa.

Valot sytytettiin ja Chanel kohtasi jälleen Marcuksen kauniit tummansiniset silmät, ja hän hymyili toisen ystävällisille sanoille. Cheerleader ei edes tajunnut lausahduksen kaksimielisyyttä, ennen kuin Mac alkoi selitellä ettei tarkoittanut mitään sellaista. Ymmärtäessään mistä puhuttiin, vaaleaverikkö laski katseensa äkkiä, mutta kun kuunteli toisen hiukan epätoivoiselta kuulostavaa selitystä, alkoi häntä naurattaa.
Nelly nosti katseensa ja nauroi hiljaa hivenen hermostuneesti aluksi, mutta jatkoi sitten yhä huvittuneempana mutta pitäen äänensä hiljaisena.
"Mä ymmärsin kyllä mitä sä tarkoitit. Ja ei huolta, en mä aluksi edes tajunnut mitä sä meinasit", blondi nauroi heleästi.

Chanel hiljeni kuitenkin vähän ajan kuluttua, kun muisti että talossa muut olivat nukkumassa jo, ainakin ilmeisesti.
"Onko sulla muuten s-sisaruksia?", neitokainen kysyi ujosti.
Yhtäkkiä hänen kännykkänsä pärähti soimaan kovalla äänellä, ja Nelly säikähti niin kovasti että löyhästi kädessä pidetty pikkulaukku tipahti kolahtaen lattialle. Vaaleaverikkö kyykistyi nopeasti laukkunsa luo, ja kädet hivenen täristen kaiveli sen sisuksia. Helvetti, koko talo varmaan heräisi tähän meteliin, tai siltä se ainakin tuntui rauhoittavan hiljaisuuden jälkeen. Hän viimein löysi metelöivän sidekickinsä ja katsahti soittajan nimeä hiukan pelästyneenä.

"Nelly", cheerleader vastasi hiljaa, aavistuksen hermostuneesti.
"Hei prinsessa, isi tässä. Missähän päin maailmaa olet menossa?, isän ääni kysyi rauhallisesti, eikä lainkaan vihaisesti kuten hän oli odottanut.
"Moi isi, lakkaa jo kutsumasta mua prinsessaksi kun en mä ole. Niin, meninkin Shanin luo suoraan Jennyltä. Voinhan jäädä yöksi?" Chanel sanoi irvistäen, hän ei pitänyt isälleen valehtelusta, mutta tässä tilanteessa se oli pakko.
"Ai, kenen Shanin?"
"Shanique Jones, kai sä sen muistat. Shani oli meillä tiistaina yötä, sillon kun pidettiin sushi-ilta", vaaleaverikkö muistutti. Oli hyvin tavallista että hänen isänsä unohteli tytön kavereiden nimet.
"No jää, kun nyt on niin myöhäkin. Pidä huolta ettet oo minkään pojan luona, kulta", cheerleaderin isä vitsaili nauraen.
"Joojoo, en tietenkään ole. Rakastan sua, hyvää yötä"
"Minäkin sinua, prinsessa"

Viimein puhelu loppui, ja Chanel laittoi sidekickin laukkuunsa, nostaen katseensa Maciin.
"En mä voinut sanoa että mä oon jonkun pojan luona, isä olisi saanut sydänkohtauksen ja soittanut poliisit mun, tai mikä pahempaa, sun perään", Nelly sanoi naurahtaen, hymyillen pojalle hivenen rohkeammin.

Marcus tunsi helpotuksen ottavan vallan ajatuksista, kun Chanel oli alkanut vain nauraa hänen vihjaileviltakin kuulostaneille sanoilleen. Toinen ei näyttänyt ollenkaan pahastuneelta tai pelästyneeltä, mitä nuorukainen oli suoraansanottuna odottanut. Olihan tyttö meinattu raiskata aikaisemmin illalla, eikä hän olettanut toisen ollenkaan päässeen siitä yli. Eivätkä varmaankaan vihjailut hänen sängystään helpottaneet tilannetta.
"Hyvä, hyvä. Siis todella hyvä. Koska en todellakaan tarkoittanut sitä vihjailuna mistään!" Mac sanoi ja hermostunut hymy vaihtui normaalimpaan suuntaan tytön naurun ansiosta.

"Sisaruksia? Aa, joo", vaaleahiuksinen puheli tajunta vähän hitaanpuoleisena ja hymähti omalle käytökselleen, joka vaikutti hieman typerältä.
"Kaksi siskoa ja veli, tosin vaan Ethan ja Pearl asuu yhä kotona", poika vastasi lopulta itse kysymykseenkin, juuri ennen, kuin huoneen täytti yllättäen soimaan käyneen puhelimen ääni. Yllättävä ääni säikäytti ilmeisesti molemmat, Marcus vain säpsähti, mutta tyttö pudotti laukkunsa lattialle. Pojalta kesti hetki tajuta paremmin, että kyseessä oli ollut puhelin, Chanelin puhelin.
Marcus jäi seisomaan paikoilleen ja toisen vastattua puhelimeensa, keskittyi hän lähinnä vain pysyttelemään hiljaa. Hän ei nimittäin tiennyt a) kuka soitti b) pitäisikö soittaja siitä tiedosta, että Chanel oli missä oli ja kenen kanssa oli. Ehkä soittaja oli platinanvaaleahiuksisen poikaystävä? Niin, eikö se ollut melko todennäköistä, että Chanelilla oli poikaystävä? Olihan toinen sentään todella mukava ja järjettömän kaunis. Ilmeisesti ei myöskään ihan köyhä, puhelimesta päätellen. Vaikka Mac ei halunnutkaan tietää, minkälaiset ihmiset ’rakastuivat’ rahan takia...

Mietteet poikaystävän soitosta kuitenkin päätti se, että Chanel kutsui soittajaa isäkseen. Eli joko tytöllä oli omituinen tapa kutsua poikaystäväänsä hellittelynimellä ’isi’ tai puhelimessa oli tytön vanhempi. Salakavalasti se nostatti varovaisen hymyn takaisin Macin kasvoille, pojan itsekin tietäessä päänsä sisällä syyn siihen.
Samalla kun Marcus keskittyi hiljaa olemiseen, kuunteli poika myös mitä tyttö vastaili isälleen. Chanel kertoi isälleen menneensä yöksi jollekulle Shanille ja siitä oli helppo päätellä, ettei soittaja saanut tietää, missä toinen oikeasti oli. Shan täsmennettiin pian Shaniqueksi ja tutummaksikin ystäväksi, sushi-illan perusteella. Mietteissään Marcus katseli puhelimessa puhuvaa tyttöä, kun tuo pian päätti puhelunsa.
"Joo, ymmärrän", Mac vastasi hymyillen takaisin Chanelille tytön selitettyä isästään ja poliiseista, sekä poliisien lähtemisestä jommankumman heistä perään.
"Takaa-ajavat poliisit ja raivostunut isä ei tosiaan kuulosta joltain, millä mä toivon yöni päättyvän", nuorukainen sanoi hymähtäen.

Mac astui hieman lähemmäs Chanelia ja ojensi tuolle kätensä, eleenä auttaa tuo kohottautumaan ylös lattiatasosta.
"Joten, mitä neiti kaipaisi, nyt kun hän yökyläilee täällä Shanin luona?"

Chanel oli hyvin kiitollinen Marcukselle, kun toinen pysyi kiltisti hiljaa koko puhelun ajan. Tosin, olisi luonnollisempaa tietysti jos taustalta olisi kuulunut tyttöjen kikatusta ja vaikka television ääntä tai musiikkia, sillä aina ollessaan Shanin luona, siellä oli kova meteli ja useimmiten muitakin yökylässä. Shaniquella kun oli kokonainen oma rakennus omanaan, vaikka vanhemmat asuivatkin itse talossa joka oli vieressä. Mutta se hyvä puoli siinä oli, että muunmuassa bileiden järjestäminen oli helppoa, kun ei tarvinnut huolehtia metelistä. Mutta jos isä sattuisi kysymään, hän vain sanoisi menneensä ulos puhumaan tai jotakin vastaavaa.

Nelly naurahti vaalean pojan sanoille, hän ei tosiaankaan haluaisi että hänen pelastajalleen kävisi niin; joutuisi cheerleaderin isän ja vielä poliisien jahtaamaksi vaikkei toinen ollut mitään pahaa tehnyt, vaan päinvastoin! Ja Chanel olisi ikuisesti kiitollinen pojalle, vaikka se kliseiseltä kuulostikin.
Blondi siirsi sinisten silmien katseen Marcuksen käteen, ja hän siirsi varovaisesti oman pienen, mutta pitkäsormisen kätensä toisen suurempaan käteen. Hän tarttui tiukemmin kiinni, nousten ylös katse siirrettynä vaalean pojan tummansinisiin silmiin. Miten joku osasi olla noin komea, hyvännäköinen, suloinen, ei Nelly edes löytänyt sanoja toisen ulkonäölle, saati luonteelle! Poika oli niin... Sanoinkuvaamaton.

Noustuaan lattialta Chanel huomasi seisovansa yhtäkkiä hyvin lähellä pitkää vaaleaverikköä, eikä hän tajunnut irrottaa kättään toisen kädestä, ja pojan sanatkin menivät hieman ohi. Cheerleader katsoi pitkään Marcusta silmiin, hänestä tuntui että hukkui niihin eikä päässyt pois. Ei hän kyllä halunnutkaan, tyttö olisi voinut jäädä siihen vaikka koko yöksi, tai mieluiten päässyt pojan syliin uud--- ei. Vaaleaverikkö räpytteli hämillään silmiään, ja riuhtoi katseensa väkisin irti toisen silmistä joista ne kyllä hetkeksi siirtyivät huuliin (jolloin hän vasta kiinnitti huomionsa huulilävistykseen) mutta äkisti Chanel laski katseensa lattiaan. Hän tajusi myös irrottaa Macin kädestä, punastuen kevyesti poskipäiltään. Marcus varmaan ajatteli että hän oli joku umpikaheli, ja katui kun toi hänet luokseen.

Sitten Nelly älysi vastata pojan kysymykseenkin.
"Ööh, tuota... Saisinko mä lainata vessaa?", platinablondi kysyi, sukien hermostuneesti kiharoitaan. Hän oli juonut baarissa useamman lasillisen vettä, eikä ollut päässyt käyttämään vessaa vähään aikaan, ja sitäpaitsi olihan hänen päästävä kohentamaan ulkonäköään!

// Nelly on ihana♥ //

Neitokaisen naurahdus jäi hiljaisena kaikumaan Marcuksen päähän, silmien katsellessa tyttöä. Se nauru saisi hänet varmaan joka kerta vähintäänkin hymyilemään, nytkin se ääni kuulosti niin paljon kauniimmalta, kuin mikään muu. Toisaalta samalla häntä askarrutti, saisiko hän kuulla sitä enää ikinä tämän jälkeen. Hän ei tiennyt toisen kokonimeä, ei mitä koulua tyttö kävi tai missä asui. Eikä hän luottanut sattumaan niin paljon, että uskoisi heidän sattuman ansiosta tapaavan joskus uudelleen.

Chanelin tartuttua hänen ojennettuun käteensä, auttoi nuorukainen platinanvaaleahiuksisen ylös lattialta. Heidän pituuseronsa oli merkittävä, mutta ei Macin mielestä lainkaan häiritsevä. Oikeastaan se sai pojan haluamaan suojella tuota lyhyttä ja suloista tyttöä vielä enemmän kaikelta pahalta...Niin typerältä kuin se kuulostikin.
He seisoivat hyvin lähekkäin ja Marcuksesta tuntui, kuin hänen esittämänsä kysymys ei olisi koskaan tullut sanotuksikaan. Kliseisissä elokuvissa näytettiin usein, kuinka ’muu maailma tuntui katoavan ympäriltä' ja leffoissa se oli kyllä loppuunkulutettu. Niissä tilanteissa pystyi koittamaan kuvitella, miltä se tuntuisi, mutta koskaan ei saattanut tietää sitä oikeaa tunnetta. Mutta nyt nuorukaisesta tuntui, kun hän olisi päässyt hyvin lähelle sitä. Että hän ei käsittänyt hetkeen muuta kuin itsensä ja edessään seisovan tytön. Chanelin käsi tuntui pehmeältä hänen kättään vasten, toisen silmät näyttivät entistä sinisimmiltä. Eikä hänestä tuntunut ollenkaan siltä, että he olivat tunteneet vain tunteja. Tai, sitten hän ei tahtonut tuntea niin.

Nuorukainen olisi yhtä hyvin voinut olla hengittämättä, sillä hänen hengityksensä oli niin hidasta ja äänetöntä. Se tasaantui nopeammaksi vasta, kun Chanel räpytteli silmiään ja käänsi katseensa alas. Mac olisi myös mielellään jättänyt päästämättä tytön kättä irti, mutta ei tehnyt mitään estääkseen otteen kirpoamista. Pojan siniset silmät katsoivat lempeästi Chanelia, jonka punastuminen sai hänet ajattelemaan, oliko mitään suloisempaa edes olemassa? Jos oli, sellainen ei ollut ikinä sattunut hänen eteensä. Eikä Chanelin jälkeen minkään olisi helppoa vaikuttaa suloisemmalta, minkään koko maailmassa.

"Joo. Tietenkin, tietty", Mac vastasi takellellen toisen kysymykseen. Poika haroi hiuksiaan, kuin koittaen sillä korjata ajatustensa liikkumista parempaan kuntoon. Missä vaiheessa hän oli alkanut takellella? Vaaleahiuksinen osoitti kädellään oven suuntaan, josta he olivat tulleetkin huoneeseen, ja käveli sitten avaamaan sen. Hän jäi ovelle odottamaan, että Nelly oli astunut ylös, jonka jälkeen johdatti heidät kerroksen kylpyhuoneen ovelle.
"Valokatkaisin on oikealla puolella", nuorukainen huomautti varmuuden vuoksi ja hymyili.

+ Marcus on ihan älyttömän suloineeeen♥♥ +

Vaikka Chanel oli laskenut katseensa lattianrajaan ja tutkaili parhaillaan olevinaan hirveän kiinnostuneena seinästä löytyviä olemattomia kuvioita, tuntui kuin kuva Marcuksen kasvoista, huumaavista sinisistä silmistä, suudeltavista huulista, vaaleasta hiuspörröstä olisi kaiverrettu verkkokalvoille. Ja siis mitä, mitkä suudeltavat huulet?!
Kirkkaansininen katse nousi pakostikin katsomaan pojan huulia heti tuon ajatuksen jälkeen, mutta hän siirsi äkisti katseen kuitenkin toisen silmiin jotka olivat selkeästi turvallisempi vaihtoehto katsoa. Eihän hän, Chanel Sheldon, voinut katsella kenenkään pojan huulia kuola suupielistä valuen ja mistään suutelemisesta haaveillen? Tai tietysti hän voi, mutta hyvänen aika, eihän Nelly edes tuntenut koko poikaa missään määrin! Ja silti hän oli parhaillaan toisen huoneessa...

Siitä pälkähtikin vaaleaverikölle mieleen, että toivon mukaan Marcus ei ajatellut että hän oli juuri tällainen tyttö joka lähtee kadulta minkä tahansa miehen matkaan aikomuksenaan peuhata tuntemattomien lakanoissa! Ajatus sai Chanelin kalpenemaan, ja hän nielaisi hermostuneena. Kuinka ihmeessä hän pystyisi, saisi kiskottua suustaan ne sanat, joista ymmärtäisi että tällainen ei ollut todellakaan hänen kaltaistaan?
Cheerleaderin vilkkaan ajatusmaailman keskeytti, luojan kiitos, Macin vastaus hänen kysymykseensä. Vastaus tosin tuli hiukan takellellen, jonka syytä hän ei ymmärtänyt mutta ei tietenkään voinut kysyäkään. Chanelin huomion kiinnitti kuinka poika haroi hiuksiaan, ja se aiheutti huomaamattaan pienen hymyn tytön huulille. Ele oli hänestä vain hyvin hellyyttävä, ja olisipa neitokainen itsekin mieluusti halunnut kokeilla miltä Marcuksen vaaleat hiukset tuntuisivat hänen kapeita sormiaan vasten.
Hän käveli hiukan sipsuttaen, ollakseen hiljaa ja herättämättä ketään, Macin perässä kun toinen opasti hänet kylpyhuoneen ovelle.

"Kiitos, Marcus", Nelly sanoi, lausuen toisen nimen ujosti ja jostain syystä se aiheutti sydämelle hiukan ylimääräisiä lyöntejä. Vilkaistuaan Marcusta hymyillen vielä ennen kuin astui toilettiin, hän sulki oven samalla valokatkaisijaa hapuillen. Valojen syttyessä hän lukitsi oven, vaikka tiesikin että tuskin Marcus nyt hyppäisi sisään katsomaan kun hän istui pissalla. Koko ajatus nauratti cheerleaderia, ja hän hymyili peilikuvalleen tehtyään asiansa. Mutta hymy muuttui totiseksi ilmeeksi kun hän tajusi miltä näytti. Vaikka meikki olikin olevinaan vedenkestävä, se oli silti levinnyt silmien ympärille ja valunut hiukan poskillekin ja hän todella näytti siltä että oli itkenyt. Joitakin likatahrojakin löytyi kasvoilta, siniset silmät tuijottivat kirkkaina mutta pelästyneinä takaisin peilistä. Vaaleat, yleensä niin tarkkaan asetellut kiharat olivat sekaisin ja hapsottivat, kun taas ennen valkoinen, liian avonainen ja lyhyt mekko oli likainen ja näytti lähinnä harmaalta ja tahraiselta. Oli se hiukan ratkennutkin oikeasta sivusaumasta.

Chanel erotti myös kauhukseen hyvin, hyvin haaleasti erottuvan mustelman ohimossaan. Se oli vielä niin vaalea ettei sitä huomaisi ilman todella tarkkaa katsomista, mutta huomisaamuna se olisi varmaan liiankin herkästi erottuva. Voi ei, voi ei, voi ei! Mustelmat jollakin peitettävällä alueella olisivat vielä siedettäviä, mutta mitä hän tekisi että saisi kasvoiltaan löytyvän jäljen piiloon? Mitä hänen kaverinsa sanoisivat, mitä koulussa puhuttaisiin? Ja miten hän selittäisi isälleen mustelman?! Ja sitä paitsi, Mac varmaan katsoisi häntä inhoten. Yllätyksekseen, se oli ainoa asia joka todella kauhistutti häntä.
Vaaleaverikkö laski vettä hanasta ja hankasi tahroja kasvoistaan ja muualta, pyyhkien levinneitä meikkejä ja saaden ne näyttämään paljon siistimmiltä. Kiharoitaan hän hiukan harjasi harjalla joka oli laukussa, saaden niistäkin kauniimman näköiset; ne olivat jonkin verran suoristuneet ja valuivat harteille platinanvaaleina laineina. Nyt huomasi myös että ne olivat todellisuudessa hyvin pitkät.

Cheerleader yritti myös hinkata mekkoaan puhtaammaksi, siinä huonosti onnistuen; lika ei irronnut valkoisesta kankaasta vaikka hän kuinka yritti. No, pesukone saisi hoitaa hommansa, mutta ei hän silti voisi palauttaa ystävälleen rikkinäistä vaatetta. Ei niitä kenkiäkään, pitäisi ostaa samanlaiset tilalle. Tietysti hän sanoisi että vaatteille oli käynyt hassusti, tositarina kyllä varmaankin jäisi hänen ja Marcuksen väliseksi salaisuudeksi. Ajatellessaan poikaa vatsanpohjassa poltteli miellyttävästi, ja neitokainen vilkaisi oveen hymyillen kun mietti että toinen oli aivan siinä oven takana.
Saatuaan itsensä näyttämään suhteellisen järkevältä, Chanel yritti vääntää kasvoilleen hurmaavan kauniin hymyn, mutta ei onnistunut saamaan itsestään mitenkään huumaavan, silmiähäikäisevän vetoavan näköistä, kuten ei normaalistikaan. Hän tyytyi vain hymyilemään rohkaisevasti peilikuvalleen, veti henkeä ja sipsutti ulos kylpyhuoneesta sammuttaen valon perässään.

"Hei taas", vaaleaverikkö sanoi hymyillen, ujo ilme oli tullut takaisin mutta hän ei siitä paljoa välittänyt kun hämärässä (sain sellaisen käsityksen että Mac ei laittanu valoja päälle :''D) sai katseensa kohteeksi Marcuksen silmät ja tuntui taas hukkuvansa niihin. Hämärä vain vahvisti jännittävän kihelmöivää tunnetta.

+ excusez-moi, veny taaaaas xD +

// mä olen vaan iloinen kaikesta venymisestä :-------D //

Jokin liikahti Macin sisällä, kun aivot olivat tajunneet, millainen ääni oli äsken lausunut hänen nimensä. Ääni ei ollut outo, sillä hän olisi varmasti tunnistanut Nellyn äänen tämän jälkeen missä vain. Mutta se, että tuo ääni lausui hänen nimensä, se...kuulosti hyvältä. Todella hyvältä. Siltä, että ennen Chanelia hänen nimeään ei olisi oikein lausuttukaan.
Poika vastasi toisen hymyyn ja tuijotti sen jälkeen vain ovea, joka sulkeutui vaaleahiuksisen perässä. Ovi sai hänen tuijotustaan oikein kunnon annoksen, kun hänen katseensa jääti siinä kymmenisen sekunttia. Sitten tummansiniset silmät laskeutuivat pojan sukkiin ja Chanelin aikaansaama hymy syveni iloisesta onnelliseksi. Onneksi hän oli nyt yksin, Ethanin kommentteja olisi ollut hankala kestää.

Ethan-ajatusten herättämänä Marcus kääntyi ovesta poispäin ja nojautui oven vieressä olevaan seinään. Pimeässä talossa ei hänen lisäkseen näkynyt ketään, eikä mitään puhettakaan kuulunut. Kaikki olisivat varmasti nukkumassa, eikä kotona varmaan olleetkaan kuin äiti ja Pearl. Nuorukainen vilkaisi pikkusiskon huoneen suuntaan, odotetusti mitään liikkeitä ei havaittu siltäkään suunnalta. Hyvä juttu vain, häntä ei tänään liikaa huvittanutkaan törmätä perheenjäseniinsä. Eikä laittaa Chaneliakaan siihen asemaan, että tyttö joutuisi tapaamaan heidät, koska tuskin tuo sitä halusi? Se saattaisi olla kiusallista.

Urheilija katseli ympärilleen pimeässä kerroksessa, vaikka eipä siellä paljon mitään katseltavaa hänelle ollut. Ajatukset siirtyivät siihen, kuinka hän oli illalla tavannut Chanelin. Tapahtumat pyörivät hitaasti hänen päässään ja niiden edetessä poika vilkaisi päällään olevaan neuleeseen. Marcus muisti pyyhkineensä rystysensä siihen ja nyt vaatekappaleessa oli, onneksi ei kovin näkyvästi, jonkun sikamaisen juopon kuivunutta verta. Hänelle paidan likaantuminen ei painanut paljoa, mutta se täytyisi todennäköisesti pitää likaisena piilossa vanhempien silmiltä.
Toinen asia, jota hän ei ehkä niin hyvin pitäisi pois näkyvistä, olisi silmäkulmaan tuleva sinertävyys. Mustelma oli niin näkyvästi hänen kasvoillaan, että sen kieltäminen ei onnistuisi, mutta varmaan hän voisi sanoa...lyöneensä itseään vahingossa mailalla? Törmänneensä lyhtypylvääseen? Lyöneensä silmäkulmansa sängynreunaan? Tai sitten ei. Hänen poskeen saamansa lyönti ei onneksi ollut ollut tarpeeksi voimakas aiheuttaakseen hampaiden putoamista suusta. Ajatus itsestään puolihampaattomana sai jostain kierosta syystä pienen virneen vaaleahiuksisen nuorukaisen suupieleen.

Hyvin pian Marcus huomasi vieressään olevan oven avautuvan ja lopetti seinään nojaamisen. Sen jälkeen hän saikin huomata tuijottavansa kylpyhuoneesta ulos tullutta tyttöä.
Chanel oli ollut nuorukaisen mielestä järisyttävän kaunis jo silloin, kun hän oli nähnyt tytön ensimmäistä kertaa. Joten nyt hänen oli vaikea keksiä enää upeampaa vertausta sille, miltä platinanvaaleahiuksinen näytti tällä hetkellä. Sen hän pystyi itselleen kuitenkin sanomaan, ettei ollut enää varma, seisoiko hänen edessään tosiaan pelkkä ihminen.
"Vau, olet...todella kaunis", Marcus sanoi henkäisten, häveten tosin hieman reaktiotaan. Okei, hän häpesi sitä nyt todella, todella paljon. Ja jatkuvasti vain enemmän. Mikä oli saanut hänet päästämään ajatukset ulos sanoiksi?
"Anteeksi...", poika sanoi hiljempaa perään, koska ei osannut millään muulla keinolla lievittää tämänhetkistä häpeäänsä.
"Varmaan haluat mennä takaisin...tuonne", urheilja sanoi pienen hymyn kohotessa kasvoille, ja osoitti huoneensa suuntaan. Hän oli lähdössä ottamaan askelia kyseistä huonetta kohti, kunnes pysähtyi ja katsoi Nellyä. Ei tosin, että hän olisi paljon mitään muuta voinut katsoa, kun toinen oli lähellä.
"Ellet sitten haluaisi syödä jotain? Mä olen vaan pitänyt sua nälässä ja varmasti sulla on nälkä."

Chanel olisi kuvitellut että Marcus olisi tervehtinyt häntä samaan tyyliin kuin hänkin, mutta sai aluksi vastaukseksi pelkkää tuijotusta. Hän punastui kevyesti poskipäiltään kun ajatteli että nyt hän taisi olla todella törkeän näköinen, kun poika niin häntä toljotti. Häpeissään tyttö painoi katseensa varpaisiinsa, näpertäen mekostaan puoliksi irronnutta lankaa. Tietysti olisi kannattanut käyttää tilaisuus hyväksi ja katsella vaaleaa poikaa sydämensä kyllyydestä nyt mutta häntä nolostutti niin paljon ettei uskaltanut.
Mutta kuullessaan Macin sanat, hänen katseensa kohosi välittömästi toisen silmiin. Tapahtui monta asiaa kerralla; hän räpytteli silmiään uskomatta kuulemaansa, lehahti korviaan myöten punaiseksi ja samalla mielessään toisteli että mitä oikein oli kuullut mutta kuitenkin olo muuttui yhtäkkiä uskomattoman onnelliseksi, ja aivan kuin hän leijuisi monta metriä lattian yläpuolella.

Hiljaisuus tuntui soivan korvissa, sillä Chanel ei osannut sanoa yhtikäs mitään ja Marcuskin näytti vaivaantuneelta. Kai poika oli tajunnut menneensä kohteliaissa valheissaan liian pitkälle. Ja vaikka cheerleader oli varma siitä että Mac ei tarkoittanut puheitaan, nuo sanat tuntuivat silti hänestä laittoman hyvälle. Ja sitten toinen pyysi anteeksi, jolloin Nellykin osasi avata suunsa räpytellen pitkiä ripsiään hämillisenä.
"T-tuota, e-ei se mit..." neitokainen änkytti, mennen sekaisin sanoissaan ja veti syvään henkeä. "Mitään. Ei sun t-tarvitse turhaan kehua mua, kun mä en ole niiden arvoinen", platinablondi mutisi purren huultaan, katse oli taas siirretty ujosti alaspäin.

Kun Chanelista alkoi tuntua että kasvot eivät enää helottaneet punaisina, hän uskalsi nostaa katseensa ja hymyillä Marcukselle vastaukseksi tuon kysymykseen. Mutta kasvot valahtivat kalpeiksi ja hymy katosi kuin taikaiskusta pojan alkaessa puhumaan jotain syömisestä, ilmeen ollessa lähinnä kauhistunut.
"E-ei kiitos, ei mulla ole nälkä", Nelly vakuutti silmät pyöreinä, vetäen kasvoilleen hermostuneen hymyn joka Macia katsellessa kuitenkin suli luonnolliseksi. Eihän hän hyvänen aika, luoja sentään, voinut missään tapauksessa syödä kun tuo ihana poika näkisi, häntähän alettaisiin pitää syöppönä, ja miten tyhmältä hän näyttäisikään pureksiessaan ja jos vaikka onnistuisi nolaamaan itsensä vaikka tipauttamalla syömisiä syliinsä... Mitä tahansa kamalaa voisi tapahtua, ja sitäpaitsi, häntä kuvotti muutenkin syödä, eikä hän voisi mennä Macin vessaankaan oksentamaan sillä vaikka hän oli oppinut oksentamaan hiljaisesti, ei se silti äänetöntä ollut. Ja hän haisisi ihan oksennukselle, ja ruoan jäljiltä hampaankoloissa voisi olla vaikka mitä ja ja ja...

"Mennään vaan, tuota, sun huoneeseen takaisin", cheerleader sanoi, ja halusi äkkiä vaalean pojan ajatukset muualle joten hän keräsi kaiken vähän rohkeutensa ja tarttui Marcusta arasti kädestä ohjaten toisen ujosti, ja pienesti taas punastuneena takaisin suuntaan mistä he olivat tulleet. Teko vaati Chanelilta valtavasti rohkeutta, ja hänestä tuntui että pyörtyisi varmaan kohta siihen paikkaan, sillä pelastajansa käsi hänen omassa paljolti pienemmässä ja sirossa pianonsoittajasormisessa kädessään tuntui taivaalliselle.
Nellyn sydän hakkasi niin kovaa että Marcuskin varmaan kuuli sen, sillä se räpytti rintakehää vasten kuin kiihtynyt kolibri, ja vaikka pulssin nousu johtui osittain pelosta että blondi työntäisi hänet julmasti pois, suurimmaksi osin se johtui siitä että kosketus oli niin jännittävä ja miellyttävä että hän olisi mieluusti painautunut pojan syliin mutta ei tietenkään kehdannut.

+ huaaa khyl on sekavaa tekstiä XD uninen olen :''D +

// mitään sekavaa ollut, ihanaapas♥ //

Marcus katseli Chanelia tytön kohotettua nopeasti katseensa hänen silmiinsä. Nuorukaisen ilmeessä oli pahoittelevuutta, koska hän epäili saaneensa toisen vaivaantuneeksi tai hämilleen. Tai vähintäänkin pelokkaaksi siitä, minkälaisen hullun seuraan oikein oli joutunut. Koska kuka muka pamautteli tuollaisia asioita pimeässä talossa puolituntemattomille? Vaikka eihän Nelly Macille tuntunut ollenkaan tuntemattomalta, enemmänkin vuosikausia kestäneeltä ihastukselta...Eikun siis mitä?
Sen poika antoi itselleen sen pahoittelevan ilmeen takana myöntää, että punastunut Chanel oli suloinen ilmestys. Eihän hänen mielestään tytössä ollutkaan suloista kuin kaikki mahdollinen.

Pitkän, tai ainakin pitkältä tuntuneen, hiljaisuuden jälkeen Mac huomasi Chanelin avaavan suunsa ja urheilija hymyili pienesti platinanvaaleahiuksisen änkytykselle. Tekikö toinen tahallaan hänelle yhä vaikeammaksi olla tukahduttamatta toista halaukseen? Tunne oli nuorukaiselle outo ja silti miellyttävän kihelmöivä. Ei hän ennen ollut tuntenut samanlaista vetoa neitoihin, joihin oli ollut enemmän tai vähemmän ihastunut. Ja mistä hän taas sai päähänsä tämän ajatuksen Nellyyn ihastumisesta?
Se hymy kuitenkin muuttui aivan muuksi, kun Chanel puhui, ettei ollut hänen sanojensa arvoinen. Urheilijan kulmat kurtistuivat jopa aavistuksen surullisesti, kun neitokainen sanoi niin.
"Tietenkin sä olet niiden arvoinen, ...", poika sanoi rauhallisesti ja raotti huuliaan jatkaakseen lausettaan, mutta sulkikin ne pian. Huulien taakse jäivät sanat siitä, kuinka kaunotar olisi paljon enemmänkin arvoinen; paljon enemmän, kuin Mac uskoi pystyvänsä toiselle antamaan. Oliko hän jättänyt sen sanomatta, koska pelkäsi ajatuksen tekevän hänet surulliseksi?

Pian Nelly antoi Marcukselle kuitenkin muuta ajateltavaa, kun tuon suloisen ilmestyksen hymy katosi pelottavan lyhyessä ajassa ja vaihtoi paikkansa kauhistuneelle ilmeelle. Ensimmäiseksi poika pelästyi toista sattuvan, koska eihän hän tiennyt, mitä toinen oli saanut kokea kadulla ennen hänen tuloaan, mutta tytön sanat onnistuivat rauhoittamaan sen pelon. Tyttö vakuutti, ettei ollut nälkäinen, eikä poika osannut edes ajatella, mikä todellinen syy kielteiseen vastaukseen oli ollut. Ehkä toinen oli yhä järkyttynyt kokemastaan, eikä osannut ajatella asioita kuten nälkä? Tai sitten ei vain ollut nälkäinen. Yksinkertaisesti.
"Ootko varma--?" Marcus aloitti, mutta jätti kesken varmistelun, kun Chanel kehotti heitä menemään takaisin hänen huoneeseensa. Urheilija oli oli aikeissa ehdottaa vielä, mitä kaikkea alhaalla olisi tarjolla iltapalaksi, mutta siinä samassa Nellyn seuraava teko pyyhki kaikki ajatukset syömisestä.

Tennispelaaja tuijotti kättään, joka oli tuon siron keijukaisen pienen käden otteessa, ja antoi ilman mitään vastasanoja toisen kuljettaa häntä takaisin omaa huonettaan kohti. Macista tuntui, että vaikka hän olisi avannut suunsa sanoakseen ’okei’, olisi suusta tullut jotain aivan muuta, joten nuorukainen tyytyi pitämään suunsa kiinni ja vain puristamaan tytön kättä kevyesti. Marcus ei uskonut, että tilanne tuntui hänen vieressään kävelevästä tytöstä ollenkaan niin mahtavalta, kuin hänestä. Miten typerä hän olikaan, kun pelkkä Nellyn käden ote sai hänet niin sekaisin.

Marcus käveli huoneensa ovelle yhä hiljaa ja mitään vastaansanomatta, salaa erittäin onnellisen katseen välillä vilkuillessa Chanelia. Pojan olisi tehnyt mieli silittää kevyesti peukalollaan toisen pientä kättä, mutta sitä hän ei tietenkään tehnyt. Koska olisihan se ollut todella omituista, kun he kuitenkin olivat vain tuttavia. Koska hän ei ollut sulkenut ovea heidän lähtiessään, se oli raollaan ja näinollen helppo vetää auki. Astuttuaan heistä kahdesta viimeisenä sisään, Mac sulki oven. Urheilija tiesi, että seuraavaksi hän irrottaisi oman otteensa toisen kädestä ja sen jälkeen he alkaisivat varmaankin miettiä, missä Chanel halusi nukkua. Ajatus tytön käden pitelemisestä oli paljon miellyttävämpi, mutta ei ollenkaan järkevä, koska hänellä ei ollut mitään syytä pidellä sitä. Mitään järkeenkäypää syytä, jonka hän olisi voinut sanoa kaunokaiselle ääneen.
Niinpä tummansinisilmäinen antoi hellän otteensa irrota hitaasti, vaikka siltikin se olisi saanut käydä paljon, paljon paljon hitaammin.

+ vitsi, jos suloisuus vois tappaa ni oisin kuollu jo monesti ku Mac on niin ihana♥ +

Chanelista tuntui että hän punastui entisestään kun Marcus hymyili kuultuaan hänen säälittävän änkytyksensä. Voi miten noloa, mutta eihän hän tälle minkään voinut että sanat menivät sekaisin tuollaisista yhtäkkisistä kommenteista ja lisäksi Macin silmät ja hymy ja kasvot ja vartalo ja ääni ja ja ja... Kaikki toisessa sai hänet menemään pyörälle päästään, tai ainakin perhoset lepattamaan vatsassa ja olon kihelmöimään.
Vaaleaverikkö ei vastannut mitään selkeää Macille takaisin kun tuo väitti vastaan ja sanoi että kyllä hän oli kehujen arvoinen, tyttö vain mumisi jotakin epäselvää vastalauseenaan. Ei hän halunnut käydä väittelemään.

Oli aivan naurettavaa, minkälaiselta Marcus sai Chanelin olon tuntumaan. Hänestä tuntui ikäänkuin hän pystyisi tekemään ihan mitä vain, kasvot tuntuivat irrallisilta ja kuumilta vaikka ulkoapäin ei mitään pystynyt erottamaankaan, silmiä lukuunottamatta. Taivaansinisten silmien katse oli kirkas ja sädehtivä, tunteiden sekamelskasta hivenen kuumeisen kiivaan näköinen, aivan kuin hän olisi täynnä adrenaliinia. Liian laiha keho oli kauniissa ryhdissä, vaikkakin enkelityttö näpräsi hermostuneena rintakehällään lepäävää kaulakorua jossa oli kaksi riipusta. Nelly oli saanut korun äidiltään ollessaan vain viiden vanha, mutta hän oli alkanut käyttää korua vasta täytettyään kymmenen sillä se oli ollut aivan liian hieno ja arvokas niin pienelle. Mutta kiharapää oli säilyttänyt korun tiiviisti korurasiassaan, ja äitinsä kuoleman jälkeen se ei ollut hievahtanutkaan neitokaisen kaulalta. Medaljongin sisällä olikin kuva edesmenneestä äidistä.

Macin reaktio sai huojennuksen tunteen leviämään Chanelin sisälle, sillä hän oli pelännyt että toinen kiskaisisi kätensä pois tai toimisi muuten torjuvasti häntä kohtaan. Mutta toinen ei kyllä sanonut sanaakaan... Joka tosin saattoi olla myös hyvä asia, ja kun poika puristi kevyesti hänen kättään cheerleader laski katsettaan hivenen niin että platinanvaaleat, kiharoiden sijasta laineikkaat hiukset valahtivat kasvojen sivuille peittämään punastuksen ja onnellisen hymyn. Ajatellessaan vain pojan kättä omassaan, hänen sydämensä tuntui sykkivän yhä lujempaa ja muu maailma sumeni. Halu kietoa kädet Marcuksen ympärille oli yhä suurempi, ja häntä ärsytti kun ei aikaisemmin ollut käyttänyt hyväkseen tilannetta jolloin poika oli kantanut häntä. Hän olisi voinut takertua toiseen hieman enemmän... Siis, ei, ei hän olisi voinut. Chanel ei tosiaankaan ryhtyisi käyttäytymään yhtä aivottomasti, tai ajattelemaan, oikeastaan olemaan ajattelematta, kuin koulunsa pinnallisimmat kanat lihaksia pursuavien urheilijoiden perässä.

Lihaksista puheenollen, Mac omasi kyllä todella mukavannäköisen vartalon... Mitä hän oikein ajatteli! Cheerleader torui itseään mielessään ja pakotti itsensä ajattelemaan muuta, kuten seuraavaa puheenaihetta jolla saisi pojan ajatukset muualle hänen ruokkimisestaan. Nimittäin ruoka oli ehdoton ei.
Nellyn ajatukset kyllä siirtyivät nopeasti siihen kun vaalea poika veti kätensä pois hänen kädestään, kuitenkin jollain lailla tapojen mukaista hitaammin. Sähkövirralta tuntuva tunne sävähti tytön koko kapean kehon läpi, oli lähellä ettei sinisilmäinen napannut pelastavan ritarinsa kättä uudelleen omaansa, mutta sen sijaan hän siirsi katseensa tuon tummansinisiin silmiin. Noh, nyt he olivat täällä toisen huoneessa, ja Chanel tunsi olonsa taas levottomaksi kun ei tiennyt mihin saisi istua vai saisiko ollenkaan ja muutenkin hän ei oikein tiennyt miten päin olla.
"Tuota, tuli mieleen että mitä koulua sä käyt?"

// jos tää peli vois tappaa suloisuudellaan, en olis ollut elossa piiiitttkäään aikaan! //

Marcus tunsi hyvin kummallisesti olevansa...onnellinen. Todella kummallisesti. Syy oli se lämmin tunne, jonka platinahiuksinen keijukainen oli käden kosketuksellaan saanut aikaan. Hetkeksi urheilija mietti jo olevansa sekaisin tai niin väsynyt, koska hän ei koskaan ollut tuntenut ketään sellaista kohtaan näin vahvasti, jonka oli tuntenut niin vähän aikaa. Chanel oli sekoittanut hänet.

Tyttö näytti tällä hetkellä hänen huoneessaan aavistuksen eksyneeltä ja nuorukainen osoitti huoneessa olevaa kahta nojatuolia, jotka olivat sänkyä vastapäätä. Ne olivat huoneessa kuitenkin istumista varten, jos Nelly siis tahtoisi istua. Mac itse käveli nostamaan lattialta pari urheilulehteä, jotka nosti sitten toiselle yöpöydälle. Katse palasi takaisin Nellyyn, kun tyttö esitti kysymyksen.
"Aston High’ta. Mutta et ole varmaan koskaan kuullutkaan siitä koulusta, se ei välttämättä ole valtion huippulukio", urheilija vastasi ja lopussa hymyili hieman. Toki Aston oli hyvä koulu, todella hyvä, mutta se oli kuitenkin yleinen lukio ja siellä opiskelivat kaikenlaiset nuoret. Joten ainakaan tähän päivään mennessä se ei ollut tainnut päästä ennätyskirjoihin parhaissa keskiarvoissa...Ja sitä kyllä saataisiin tämänkin jälkeen odottaa.
"Entä mitä koulua sä käyt?" esitti nuorukainen kohteliaasti vastakysymyksen. Eikä vain kohteliaisuuden takia, vaan koska oli kiinnostunut tietämään. Koska siitä voisi varmaan jotenkin päätellä, asuiko toinen ihan toisella puolen kaupunkia. Hartaasti hän toivoi, ettei asuisi.

Tennispelaaja kävi kysymyksensä jälkeen istumaan sänkynsä reunalle, istuen vastapäätä niitä kahta nojatuolia. Huoneen ulkopuolella hän oli täysin unohtanut ajatukset ruuan tarjoamisesta yllättävälle yökyläilijälle ja nyt se kävi hänen mielessään uudelleen. Lyhyen pohdinnan jälkeen hän päätti kuitenkin olla mainitsematta siitä ja toivoa vain, että tyttö sanoisi, jos olisi nälkäinen. Sillä kai tuokin enkeli jotain söi?
"Oletko jo kamalan väsynyt? Kun tää ilta on kuitenkin ollut aika vauhdikas...", Marcus kysyi huolehtivaisena ja hymyili hieman. Huomaamattaan hän näpräsi toisella kädellään päiväpeiton helmaa.
"Sanot vaan, niin mä katoan tästä tohon tuolille enkä ole tiellä tässä sängyllä."
Hän ei voisi ikimaailmassa laittaa tyttöä nukkumaan missään muualla kuin kunnon sängyssä. Kaikki ajatukset sohvasta, patjasta – ylipäänsä mistään muusta, kuin hyvästä sängystä - olivat täysin poissuljettuja. Mac itse taas nukkuisi vaikka rappusissa tai lattialla huoneen ulkopuolella.

+ ihkutin varmaan mesessä jo ihan kivasti, mutta... awwwwww♥ +

Chanel olisi voinut tuijottaa Marcusta vaikka koko illan, yön, aamun ja päivän ja seuraavan ja seuraavan ja vielä sitäkin seuraavan, jos vain olisi saanut. Hän olisi voinut istua syömättä ja juomatta ikuisuuden vain saadakseen polttaa Marcusta katseellaan, jos vain olisi saanut. Mutta kun hän ei saanut, hän ei voinut toljottaa vaaleaveristä ritariaan kuin vähäjärkinen, se olisi liian noloa ja kiusallista toiselle. Ja tietysti hänellekin, jos Nelly nyt mitään tajuaisi kun pojan kuva olisi tatuoitu verkkokalvoille.

Cheerleader hymyili pienesti pojalle kiitoksena kun tuo osoitti kahta nojatuolia, eli sinne uskaltaisi siis takapuolensa istuttaa pelkäämättä että olisi rikkonut jotakin sanatonta sääntöä. Hän sipsutteli nojatuolien luo, nykien kiusaantuneena lyhyen mekkonsa helmaa istuutuessaan ja ristiessään jalkansa, ettei helman alta vain vilkkuisi mitään pojan silmille sopimatonta. Se olisi uskomattoman nolostuttavaa, ja tällainen mekko sai hänet kiusaantumaan muutenkin; todella lyhyt helma ja erittäin avonainen kaula-aukko. Tosiaan, ikäänkuin hän olisi joku hutsu hänen koulustaan. Ja koulusta puheenollen, kun Chanel kuuli mitä koulua Marcus kävi, laajenivat siniset silmät varmaan kaksinkertaisiksi ja suukin raottui hämmästyksestä.
"Et ole tosissasi. Mä kuvittelin, että sä käyt koulua varmaan jossain... no en mä tiedä, jossakin muualla kuitenkin", enkelityttö sanoi hämillään.

Vastakysymyksen kuullessaan Chanel nuolaisi huuliaan hermostuneesti.
"Ja siis, mä todellakin olen kuullut Aston High'sta, mä käyn sitä itsekin", vaaleaverikkö sanoi naurahtaen, pyyhkäisten karanneen hiuskiehkuran takaisin paikalleen katse yhä aavistuksen ujosti, liian pitkää katsekontaktia välttäen Marcuksen tummansinisissä, kaunistakin kauniimmissa silmissä. Samassa tytön mieleen tuli, että oliko outoa käyttää jostakin pojasta tai miehestä, siis miehisestä miehestä, sanaa kaunis missään merkityksessä hyvänsä?
"Ihana klikkijärjestelmä, vai mitä? Mä kärsin siitä nyt toista vuottani, cheerleaderina", Nelly sanoi, lausuen viimeisen sanan hyvin halveksuvasti ja hieman häpeillenkin, sillä yleisesti kuva cheerleadereista - ainakin Chanelin mielestä - ei ollut mikään positiivisin: aivottomia tekoblondeja jotka välittivät vain itsestään ja kihersivät urheilijapoikien perään kieli pitkällä. Ja sellainen enkelityttö ei tosiaankaan halunnut olla.

Oi, Marcus oli niin suloinen.

Kun vaaleaverinen poika kysyi huolehtivaisesti häneltä että oliko hän kamalan väsynyt, ei sinisilmä voinut estää hellän hymyn nousemista kasvoille, vaikkakin loput sanoista 'vauhdikasta iltaa' koskien saivat tytön värähtämään ja kietomaan suojelevaisesti kädet ympärilleen. Kuinka noin ajattelevainen olento pystyi edes olemaan olemassa? Ehkä Marcus olikin jonkinlainen harvinainen taruolento, tai sitten Chanel oli vain oikeasti tullut raiskatuksi ja tapetuksi ja päässyt taivaaseen huomaamattaan. Vaikka ei Mac kovinkaan huomaamaton ollut, ei, vaan enkelitytön sininen katse takertui koko ajan toiseen kuin magneetin vetämänä.
"En mä kauheasti, vähäsen ehkä..." Nelly sanoi epävarmasti, haukotellen heti sanojensa päätteeksi, punastuen saman tien ja naurahtaen nolona. Uskottavaa, Chanel, hyvin uskottavaa. Mutta hän ei tosiaankaan ollut edes huomannut olevansa väsynyt, kai hän oli vain niin täynnä vanhaa adrenaliinia tämän, eh, vauhdikkaan illan vuoksi. Tai sitten Marcuksen paikallaolo teki hänestä virkeän.
"Okei, ehkä mä olen vähän enemmän väsynyt kuin mitä mä kuvittelin."

Chanelin kasvoilla pysynyt hymy hyytyi kun hän kuuli Marcuksen sanovan tuon häviämisestä tuolille ja ettei tuo olisi sängyllä tiellä... Kesti sekunnin murto-osan ennen kuin hän älysi mistä toinen puhui.
"Mistä sä oikein puhut? Missäs sä sitten nukut? Et kai sä nyt tosissasi meinannut että mä vien sun sängyn, ja sä nukut, no, jossain missä lie?" platinanvaalea kysyi silmät suurina, mutta äänensävy yllättävän napakkana. Hänhän ei siihen suostuisi, että Mac olisi joutunut hänen vuokseen kärsimään väkivaltaa, kantamaan häntä, maksamaan taksin, tuomaan kotiinsa, sietämään häntä ja kaiken kukkuraksi luovuttamaan sänkynsä hänelle, sokerina pohjalla!
"Mä en todellakaan suostu siihen", Nelly totesi pehmeällä äänellä, mutta katseessa välähti jääräpäisyys josta näki että muuhun hän voisi suostuakin, mutta tällainen ei kävisi päinsä.

// mesessä oli tosiaan ihan kivat awwitus ja hehkutuskeskustelut, ehehe //

Marcus tuijotti takaisin suunnilleen yhtä hämmästyneen näköisenä, kun Chanel kertoi käyvänsä myös Aston High'ta. Hetken ajan nuorukainen ajatteli toisen huijaavan, laskevan leikkiä ja sanovan pian käyvänsä koulua jossain kaukana. Kun tyttö ei kuitenkaan sanonut mitään sen suuntaista, alkoi hän vähitellen uskoa. Sehän oli...hienoa. Ei, upeaa. Mahtavaa, loistavaa, täydellistä! Pojan kasvot sulivat hämmästyneistä iloisesti hymyileviksi, vaikka hän yrittikin hieman peitellä iloisuutta. Ei varmaan olisi ihan normaalia olla niin iloinen asiasta, kuin mitä Mac oli.
"Aikamoinen sattuma! En olisi ensimmäiseksi ajatellut sun käyvän Astonia", vaaleahiuksinen totesi hymyillen ja katseli vastapäätä istuvaa kaunotarta niin paljon, kuin järjellisyyden rajoissa oli suotavaa. Tai oikeastaan hän taisi mennä hieman ylikin. Mutta totta kai hänellä oli hyvä syy, hänhän katseli Chanelia. Joka varmasti meni jo olemassaolollaan järjellisyyden ja tavanomaisuuden yli.

Kun tyttö sarkastisesti puhui koulun klikkijärjestelmän ihanuudesta, Mac kohotti peukalonsa pystyyn ja näytti teeskennellyn iloiselta – osoittaakseen klikkiasettelun todellakin olevan ”ihana”.
"Mä olen pelannut tennistä siellä ränsistyneellä kentällä viimeiset kaksi vuotta", urheilija sanoi ja heitti sanojensa perään lyhyen irvistyksen. Koulun tenniskenttä ei tosiaan ollut ihan se unelmien pelipaikka, mutta vähän ränsistyneenäkin se oli mukava kenttä, jossa sai sentään rauhoittua ja keskittyä pelaamiseen.
Poika huomasi halveksuvan äänensävyn, joka platinanvaaleahiuksisen puheessa oli ollut cheerleader-sanan kohdalla. Hän epäili, että toinen ei ollut jostain huutosakkiin liittyvästä asiasta iloinen tai tyytyväinen, muttei viitsinyt pyytää tarkennusta – vaikka olikin kiinnostunut. Hän olisi voinut keskustella toisen kanssa läpi yön, vaikka sen aikana varmaan pakahtuisi halusta upottaa toinen halaukseen.
"Erikoista, ettei olla tavattu koulussa kertaakaan...", Marcus sanoi puoliääneen, koska tuli sanoneeksi asian samalla, kun ajatteli sitä. Mutta he kuitenkin olivat samassa koulussa, kuuluivat hyvin samanlaisiin klikkeihin ja olivat samalla vuosikurssilla. Toisaalta, ei hän todellakaan tiennyt puoliakaan koulun oppilaista tai varmaan muistanut noiden kasvoja, mutta silti oli omituista, ettei tuo keijukaistyttö ollut varastanut hänen katsettaan kesken koulunkäytävillä harhailun.

Nellyn hymy, joka syntyi hänen kysymykseensä tuon väsymyksestä, oli herttainen. Mac oli jopa varma, että hänen sydämensä löi pari ylimääräistä kertaa, kun se oli ilmestynyt tytön kauniille huulille-- Ja hänhän ei juuri ajatellut tuota. Ajatukset eivät todellakaan pysyneet enää selvinä Chanelista miettimisen suhteen.
Sitä, mitä platinahiuksinen vastasi, oli vaikea uskoa haukotuksen jälkeen. Marcus jopa kallisti huomaamattomasti päätään ja naurahti tytön naurahduksen perään.
"Niin, ehkä", urheilija sanoi ystävällisesti hymyillen, kun Nelly oli sanonut saattavansa olla luulemaansa väsyneempi.

Nuorukaisen ehdottamien nukkumisjärjestelyn suhteen poika sai nähdä Chanelista uuden puolen. Päättäväisen ja varman, juuri täydellisen varman tuon enkelin muuhun olemukseen. Sen takia jopa tytön vastalauseille tennispelaajan huulet vääntyivät varovaiseen, mutta hyväntuuliseen hymyyn.
"Kyllähän nojatuoli on vähintään yhtä mukava kuin sänky", vaaleahiuksinen vitsaili, ottaen vitsailustaan huolimatta Nellyn tosissaan. Hän ei ollut olettanut toisen vastustavan sitä niin päättäväisesti – tai edes vastustavan. Koska järjestely ei kuitenkaan selvästi sopinut, Mac päätti ehdottaa jotain muuta. Sillä tuo viehättävä ilmestys häntä vastapäätä ansaitsisi saada käydä nukkumaan ollessaan vähänkin väsynyt.
"No, miltä sitten kuulostaa, että mä nukun täällä – enkä lattialla tai tuolissa, vaan sängyssä – ja sä nukut vierashuoneessa?"

Kun Marcuksen kasvoille nousi mitä hurmaavin, ilahtunut hymy, ei Chanel tosiaankaan voinut tuijottaa toista hämmästyneenä suu auki - tai olisi oikeastaan voinut, sillä eihän tuollaista hymyä voinut olla olemassakaan! - vaan hänenkin kasvoilleen tarttui iloinen hymy joka muuttui saman tien virneeksi.
"Kieltämättä aika hämmästyttävää että me käydään samaa koulua", ja todella, todella, todella mukavaa. Ihanaa, oikeastaan. Nelly ei voinut olla ajattelematta sitä ajatusta että tuo ihmeellinen, ihana, suloinen ja komea poika oli hänen kanssaan samassa koulussa! Se tarkottaisi sitä, että he voisivat nähdä vielä uudelleen, Chanel voisi ryhtyä säälittäväksi kyttääjäksi ja vahdata poikaa puskissa ja seurata tuon tekemisiä koska tuskin Mac haluaisi olla tämän kerran jälkeen enää hänen kanssaan tekemisissä. Tai varsinkaan koulussa, sillä vaikka cheerleaderina hän oli korkealla klikkijärjestelmässä, ei hän oikeasti ollut kovinkaan suosittu kermassa terävän kielensä vuoksi.

Mutta Chanel hymyili hyvillään Marcukselle, kun tuo ilmaisi ettei hänkään kovinkaan arvostanut klikkejä. Cherie Hayesista hän ei vielä toistaiseksi uskaltanut sanoa mitään, sillä se nuori nainen jakoi vahvasti mielipiteitä, mutta suurin osa kermalaisista piti - tai ainakin esittivät pitävänsä - kyseistä neitokaista suuressa arvossa. Ja kuka sitä diivaprinsessaa olisikaan uskaltanut vastustaa ainakaan kovinkaan näkyvästi, sillä Nelly etenkin oli nähnyt ja kuullut useiden ihmisten elämän tuhoutuvan sen tytön toimesta. Niin, Chanel ei varsinaisesti rakastanut serkkunsa toimia, vaikka muuten tulikin suhteellisen - ihmeellisen - hyvin toimeen Cherien kanssa.

Nelly ei hämmästynyt lainkaan kuullessaan Marcuksen olevan urheilija. Näkihän sen jo toisen vartalosta - ihanasta, upeasta, kuolattavasta vartalosta... - ja tästä talosta ettei poika voinut millään kuulua muuhun klikkiin, tai no rikkaisiin ehkä, mutta tuollaisilla lihaksilla ei ollut yhtään epäuskottavaa kuulua urheilijoihin. Samalla Chanelin mieleen tuli että hän oli ihme kyllä kiinnostunut kerrankin niinkutsutusti 'sallitusta' henkilöstä. Tai kun hän ei pitänyt lainkaan klikeistä, eikä sen puoleen suurimmasta osasta kerman pojista jotka olivat pinnallisia ja itserakkaita, niin hän oli yleensä salaisesti ihastunut alempien klikkien edustajiin. Sitäpaitsi neitokaisella oli joku kummallinen vaikutus vetää rivoja, pelkkää seksiä ajattelevia renttuja kimppuunsa, ja valitettavan usein kiltin tytön asemassa oleva kaunotar oli helposti kiedottavissa pikkurillin ympärille; sitten hän sai kärsiä siitä kun häntä koitettiin taivuttaa makuuhuoneen puolelle.

"Todennäköisesti sä et ole vain huomannut mua sen nörttimäisen lookin takaa: aivan liian tavallisen näköinen tyttö kerman muuhun väkeen nähden jossakin nurkassa lukemassa tiiliskiven paksuista kirjaa ja kiltisti tekemässä läksyjä", Chanel sanoi naurahtaen, mutta totta hän puhui. Hän ei ollut mielestään lainkaan yhtä kaunis kuin toiset tytöt, ja hänen vaatteensa olivat yleensä tylsiä ja kuulemma 'liian vähän paljastavia' kuten hänen jotkut ystävättärensä olivat sanoneet, ja hän kyllä teki läksynsä ja vietti paljon aikaansa kirjastossa kirjoihin hautautuneena. Hän ei tosiaankaan ollut näin, eh, näyttävän näköinen koulussa, meikkikin oli paljon hillitympi vaikka punaiset huulet pysyivätkin.

Platinablondi oli hiukan ihmeissään, kun Marcus hymyili yhä vaikka hän oli kieltäytynyt toisen kohteliaasta tarjouksesta oikeastaan aika törkeästi, ja se sai hänet puremaan kevyesti huultaan. Ilmeisesti hän ei ollut kuitenkaan loukannut poikaa vaikka olikin käyttäytynyt tökerösti, toinen vain vitsaili saaden Chanelin nauramaan mielissään.
"Jos ei mukavampi", hän sanoi hymyillen iloisesti, silmät tuikkien ilkikurisina. Vaikka hän olikin ujo, ymmärsi hänkin huumoria ja omasikin hyvän huumorintajun. Seuraavan ehdotuksen kuullessaan Nelly hymyili huomattavasti suostuvaisempana.
"Se käy mulle, koska vierashan mä olen", tyttö totesi. Niin, vieras... Ventovieras tuon suloisen pojan kodissa, ja mitä luultavammin vieraaksi jäävä, ei koskaan mitään muuta --- ei, hän ei saanut ajatella niin. Hän ei saanut edes haaveilla mitään, he olivat vain puolituttuja ja siihen se jäisi, oli turha pettää itseään valhein vaikka ne suloisilta tuntuisivatkin. Sillä totuuden tullessa ilmi, se sattuisi enemmän kuin mikään.

Chanel paransi asentoaan nojatuolissa, taas nykien hameenhelmaa alemmas ja laskien kätensä syliinsä ikäänkuin yrittäen huomaamattomasti peittää vatsaansa. Hänen pitäisi kotiin päästyään lähteä parin tunnin juoksulenkille ja tehdä ties mitä liikuntaharjoituksia että saisi itselleen litteän vatsan ja kiinteän vartalon, niin hän voisi esiintyäkin tällaisessa mekossa... Ja ehkä sitten hänellä olisi toivoa siitä, että Marcus haluaisi näyttäytyä joskus hänen kanssaan vaikka koulussakin.
Niin, sitä se vääristynyt omakuva teetti.

Marcus hymyili yhä iloisena nyökätessään Chanelin sanoille sen asian hämmästyttävyydestä, että he olivat samassa koulussa. Poika ei olisi ikinä kehdannut myöntää toiselle ääneen, ettei se ollut pelkästään hämmästyttävää, vaan myös upeaa. Tuo kaunis cheerleader olisi varmaan alkanut pitää häntä kahjona.
Nellyn selittäessä, että nuorukainen ei varmaan ollut vain laittanut tuota merkille koulussa nörttimäisen ulkonäön takia, ihmetteli Mac hiljaa, miten kukaan pystyisi kutsumaan neitokaista sanalla nörttimäinen. Edes pullonpohjalaseihin ja Star Wars pahis-asuun puettuna, valomiekka kädessä, toinen tuskin näyttäisi tavalliselta nörtiltä. Tai ainakaan Marcus ei osannut kuvitella mitään sellaista.
"Edes tiiliskiven paksuinen kirja ei varmasti tekisi sua huomaamattomaksi", urheilija uskaltautui sanomaan, vaikkei ollutkaan täysin varma, miten toinen voisi suhtautua. Kuulostiko se liian selvästi siltä, että hän ei saanut silmiään irti tytöstä ja olisi voinut kuunnella tuon ääntä läpi yön?

Nuorukainen oli mielissään, kun Nelly nauroi hänen vitsailulleen. Heleä nauru sai hänen olonsa tuntumaan huolettomalta ja hieman rennommalta. Sillä hän ei uskaltanut sanoa mitään ääneen ennenkuin oli täysin varma, ettei olisi sanomassa mitään liian selvästi Chanelin hurmaavaisuuteen viittaavaa.
"Totta, mahdollisesti mukavampikin", vaaleahiuksinen sanoi ja hymyili takaisin Chanelille. Toinen ei selvästikään kuulunut niihin cheerleadereihin, joilla ei ollut huumorintajua tai ylipäänsä tajua ymmärtää tavallista keskustelua vitsailusta. Vaikka ne samat cheerleaderit tuskin ymmärsivät paljon mitään, ainakin siltä kannalta ajateltuna, mitä Mac oli saanut huomata. Hän kuitenkin yritti nähdä niistäkin kaikista tytöistä hyviä puolia, jotta ei haluaisi joka kerta tuohon ryhmään kuuluvia neitejä tavatessaan paeta takavasemmalle. Tosin hänen onnekseen useat hänen ystävänsä ja tuttunsa urheilujoukkueista tai kermasta yleensä olivat hyvin mielissään saadessaan tarjota huutosakkilaisille seuraansa. Ja juuri sellaista seuraa.

Uusi nukkumisehdotus sopi Nellylle edellistä selvästi paremmin. Se olikin hyvä, koska poika ei olisi enää keksinyt, mitä muuta ehdottaa.
"Vierashuone siis", vaaleahiuksinen sanoi hymyillen ja kohottautui ylös sängynreunalta.
"Muuten...mietin vain...Mutta haluaisitko jotain miellyttävämpää päälle? Mulla ei ole kokemusta mekoissa nukkumisesta, joten en osaa sanoa, onko ne mukavia, mutta voisin uskaltaa sanoa olemassa olevan jotain mukavampaakin...", Marcus tiedusteli ja virnisti lopussa hieman.
"Et kyllä oo ihan samaa kokoa, kun mun vaatekaappini sisältö. Kyllä sieltä silti varmaan jotain voisi löytyä." Tennispelaaja vilkaisi yhdellä seunustalla olevan liukuovisen ja seinään upotetun vaatekaapin suuntaan.
"Jos siis haluat", nuorukainen kiirehti vielä lisäämään käännettyään katseensa takaisin keijukaistyttöön.

Jos Marcus vain olisi tiennyt miltä toisen sanat saivat hänen olonsa tuntumaan... Sillä kävi aivan päinvastoin kuin olisi voinut kuvitella, Chanel ei ilahtunut sanoista. Ei, sanat vääristyivät hänen sairastuneessa mielessään. Niin, sillä anoreksiahan on sairaus, ja normaali, terve tyttö olisi varmasti ollut hyvin mielissään siitä mitä tuollainen komea poika sanoi. Mutta Nelly käsitti toisen sanat aivan väärin, tai ainakin ajatteli niissä olevan takana jotain ihan muuta mitä Mac todellisuudessa ajatteli ja tarkoitti.
Edes tiiliskiven paksuinen kirja ei tekisi häntä huomaamattomaksi, koska hän oli liian suuri, hän oli lihava, ei häntä tekisi minkäänlainen kirja huomaamattomaksi. Hän ei koskaan tulisi olemaan sellainen pikkuruinen, kaunis ja hoikka niin kuin muut cheerleaderit, niin kuin muut tytöt. Hän ei koskaan näyttäisi yhtä hyvältä kuin ne tytöt jotka pystyisivät olemaan huomaamattomia niin halutessaan, vain kirjan taakse piiloutumalla.

Vaikka Nelly tiesi ettei Marcus ollut tarkoittanut sanojaan loukkaavina, hän ei pystynyt olemaan ajattelematta niin. Neidon kehonkieli muuttui yhä kiusaantuneemmaksi, kädet kiedottiin tiiviimmin ympärille heti helman alaspäinnykimisen jälkeen, platinanvaalea pää painui ja hiukset valahtivat suojelemaan surusta vääristyneitä kasvoja. Sinisiin silmiin oli jopa kohonnut muutamia kyyneleitä, jotka hän koitti hurjasti räpytellen saada pois, yrittäen samalla koota itseään. Cheerleader haukkoi pienesti henkeä, ja sai ahdistavan tunteen rinnastaan heltymään, ja syvään hengittelyllä hän rauhoittuikin suurimmaksi osin. Hän oli aina ollut todella herkkä, eikä hänen saaminen purskahtamaan itkuun ollut kovinkaan vaikeaa.
Onneksi tämä väliaikainen tunnetila oli kestänyt vain hyvin lyhyen hetken, eikä toivottavasti aiheuttaisi mitään ylimaallista kyselyä että oliko hän kunnossa ja mitä oli tapahtunut. Mitä nyt pieni ahdistuskohtauksenpoikanen oli päässyt yllättämään - joka todennäköisesti olisi ihan sallittua kun oli melkein tullut raiskatuksi - muuten hän oli oikein hyvällä mallilla.
"Anteeks, mä en taida olla ihan niin kunnossa siitä... aikaisemmasta, kuin mä kuvittelin", Chanel sanoi kohottaen katseensa, vaikka äskeinen ei ollut mitenkään - ainakaan kovin paljoa - liittynyt kujan tapahtumiin, mutta ei hän totuuttakaan voisi kertoa.

Marcuksen noustessa Chanel teki heti perässä, tytön pyyhkäistessä hiukset nopeasti pois kasvoiltaan. Liike kuitenkin hidastui kun hän kuuli vaaleaverisen sankarinsa sanat vaatetuksesta, ja hitaasti hän antoi kätensä laskeutua kylkeään vasten.
"Tuota, ööh..." enkelityttö sanoi hermostuneesti, virnistäen pojalle ja jatkoi sitten. "Pakko kyllä myöntää, että sä olet ihan oikeassa vaikkei sulla kokemusta olekaan, mekoissa - tai ainakin tällaisessa mekossa - nukkuminen on aikalailla epämiellyttävää."
Nelly naurahti, pyöritellen hiuskiehkuraa sormensa ympärille ja punastui saman tien kun toinen jatkoikin sanomalla että Macin vaatekaapista voisi löytyä jotakin hänen ylleen. Katse seurasi tennispelaajan katsetta vaatekaapille.
"No, tuota, öö... Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, musta on kyllä ihan kamalasti harmia muutenkin kun mä tällein tunkeilen sun kotiin ja käytän teidän vierashuonetta ja kaikkea... Mä kyllä hoidan sen, öö, vaatteen pesetyttämisen ja muun ettei teidän tarvitse ja siis, tuota..." Chanel puheli nopeaan tahtiin, oli kamalan kiusallista kun Marcuksen pitäisi lainata hänelle vielä jotain päällepantavaakin kaiken muun lisäksi.

Tilanne tennispelaajan huoneessa olisi ollut tällä hetkellä hyvin mielenkiintoinen, jos Marcus olisi tiennyt, miten Chanel oli ajatellut hänen sanansa. Nuorukainen olisi ollut aivan kamalissa tunnontuskissa aiheutettuaan enkelitytölle sellaisen olon, kuin mikä tuolla oli – tosin hänen tietämättään. Todennäköisesti vaaleahiuksinen ei olisi moneen tuntiin saanut unta, kun hän olisi vain miettinyt, mitä oli sanoillaan saanut aikaiseksi. Vaikka eihän hän tiennyt mitään Nellyn anoreksiasta tai muistakaan asioista, jotka vaivasivat tuota suloista tyttöä.

Mutta Mac ei tiennyt. Totta kai platinanvaaleahiuksisen yhtäkkinen, outo käytös oli saanut hänet hieman huolestumaan, mutta miten hän olisi tiennyt sen syyn? Ja Nellyn selitys, että käytös johtui melkein raiskatuksi tulemisesta...se ei aiheuttanut urheilijan mielessä pienintäkään epäilystä. Poika ei viitsinyt puida kujan asioita enempää, koska ne ilmeisesti vaikuttivat Chaneliin vielä suhteellisen voimakkaasti. Siksi hän vain nyökkäsi ja tarkkaili tyttöä hetken uuden samantyyppisen reaktion varalta.

Urheilija hymyili tytölle, kun tuo kommentoi ”miellyttävämmät vaatteet”-puheenaihetta ja aluksi erityisesti mekkojuttua. Miltäköhän mekossa nukkuminen tosiaan tuntui? Jos se oli Chanelinkin mielestä epämiellyttävää, niin millaista se olisi hänen kaltaisensa, vastakkaisen sukupuolen edustajan mielestä..? Eh, omituinen ajatus, hyvin omituinen ajatus.
Platinanvaaleahiuksinen punastui jälleen suloisesti samalla kun pyöritteli hiuksiaan sormensa ympärille ja varmaankin ajatellessaan hänen ehdotustaan vaatteiden lainaamisesta. Kun toinen sen jälkeen vastasi ehdotukseen, oli nuorukaisella hiukan vaikeuksia pysyä tytön puheen perässä. Urheilijan ilme oli jopa aavistuksen hämmentynyt, kun hän yritti järjestää toisen vastausta selkeään muotoon päässään. Ja kun hän lopulta oli tajunnut, että Nellylle kävi lainata jotain hänen kaapistaan, mutta että tyttö puhui myös olevansa heillä vaivaksi, Marcuksen kasvot mukautuivat huvittuneeseen hymyyn. Huvittuneisuudesta huolimatta ilme oli pojalle ominaiseen tapaan ystävällinen.
"Vaikka yrittäisit kuinka kovasti, niin et olisi täällä mitenkään vaivaksi", tennispelaaja sanoi yhä hymyillen ja käveli vaatekaapin luo, siirtäen toisen kaapin liukuovista sivuun. Avonaisella puolella avautuivat t-paidat, neuleet ja muut puserot.
"Ja olisin aika imarreltu, jos olisit tunkeillut meille – mutta tällä kertaa mä taisin melkeinpä kidnapata sut tänne", Mac sanoi ja virnisti hyväntuulisesti kääntäessään katseensa hetkeksi paidoista keijukaisneitokaiseen.

Paitojen puoleen kääntyneenä tennispelaaja mietti, mikä olisi paras vaihtoehto tarjottavaksi Nellylle. Hänen käsissään kävivät niin Fred Perryn t-paita kuin raidallinen neulekin. Neule ei tosin tainnut olla ensimmäinen vaate, jota ajattelisi käytettäväksi yöllä San Diegossa. San Diegossa kun harvemmin tuli niin kylmä, että sitä olisi vaadittu yöksi päälle.
"Musta tuntuu, että tää sujuu paremmin jos sä valitset. Silloin ainakin tulee valittua se kaikkein miellyttävin", vaaleahiuksinen sanoi hetken kuluttua ja hymähti itselleen. Pukeutuminen ei selvästi ollut hänen vahvin puolensa – ainakaan jos puhuttiin toisten ihmisten vaatettamisesta.
"Mä voin mennä jo edeltä vierashuoneeseen tarkistamaan, että se on kunnossa, jotta sä saat valita rauhassa." Urheilija osoitti Chanelille vaatekaapista avautuvia vaatteita ja käveli sitten huoneensa ovelle.
"Vierashuone on ihan helppo löytää, et varmasti eksy. Tästä vaan oikealle ja siellä toinen ovi, joka on vasemmalla puolella", Macin kasvoilla oli Nellylle puhuessa pieni hymy. Hymy, jonka takana hän mietti, miksi oli juuri jättämässä käyttämättä osan siitä lyhyestä ajasta, jonka saisi viettää tuon enkelitytön lähellä. Koska Chanel ei välttämättä haluaisi nähdä häntä erityisemmin enää tämän jälkeen.

Ovensuusta kadottuaan tennispelaaja lähti kävelemään sen huoneen suuntaan, jonka sijainnin oli Chanelille äsken ohjeistanut. Kävellessään nuorukainen tarkasti samalla, ettei kenenkään muun perheenjäsenen huoneessa näkynyt taaskaan valoja. Odotettavasti ei näkynytkään. Vierashuoneeseen tultuaan Marcus sytytti valot päälle huoneessa ja alkoi katsella ympärilleen, että kaikki oli kuin pitikin. Vaikka mikäpä siellä olisi ollut väärällä paikalla, huoneen oli kuitenkin taloudenhoitaja viimeisen vieraan jälkeen laittanut kuntoon.

Chanel oli niin kiitollinen Marcukselle kun tuo ei käynyt sen enempää kyselemään että oliko kaikki okei ja mistä äskeinen outo käytös oli oikein johtunut. Poika oli niin huomaavainen, ja niin uskomattoman suloinen, niin uskomattoman komea että Nelly oli kateellinen toisen hyvännäköisyydestä. Ja samalla tyttö tunsi ahdistavaa kaipuuta, kukaan joka näytti tuolta ja omisti tuollaisen luonteen, ei voinut olla missään määrin kiinnostunut hänestä ja sitäpaitsi Macilla luultavasti oli tyt--- ajatus iskeytyi Chanelin päähän kuin salaman lyömänä. Voi luoja.
Vaaleaverikkö tunsi lähes tuskaa nyt katsoessaan Marcusta silmiin, tuntui kuin koko maailma olisi hiljentynyt tai hän tullut kuuroksi. Hän tajusi vain pojan suloiset hymyt, ja kauniit tummansiniset silmät joihin hän olisi voinut hukkua. Joihin hän olisi halunnut hukkua.
Totta kai Marcus seurusteli. Tietysti, miksi ei olisi seurustellut. Sehän oli päivänselvää, ja cheerleader ei voinut ymmärtää miten ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin. Mac oli kohteliain, hurmaavin, mukavin ja ihmeellisin poika näin lyhyellä tuntemisella mitä Chanel oli koskaan tavannut, ja tuo oli aivan silmiähäikäisevän komea kaikkine vaaleine hiuksineen ja upottavine silmineen ja urheilijan vartaloineen. Tietysti.

Chanel jännittyi hiukan, hän halusi samaan aikaan viettää ikuisuuden Marcuksen seurassa mutta samalla hän halusi kotiinsa. Hän halusi kotiinsa ja kiljua ja itkeä turhautumistaan ja typeryyttään, ja, no, kateudeksi vai mustasukkaisuudeksi sitä sanottaisiin? Mitä kauemmin hän viettäisi aikaansa tuon ihanan olennon kanssa, sitä enemmän tyttöä satuttaisi lähteä. Miten helvetin ärsyttävää olikaan kun hän kiintyi ihmisiin niin nopeasti, ei hän siihen hyvä luoja sentään kuolisi, väitti järkevä ääni hänen päässään. Mutta silti pieni ääni sanoi vakaalla äänellä, että mitä jos hän kuolisikin siihen... Ei, nyt oli ryhdistäydyttävä.
Onneksi Nellyltä asian tajuaminen ja kaiken tuon puiminen mielessään ei ollut vienyt kuin muutamia sekunteja, joiden aikana hänen katseensa oli ollut hiukan poissaoleva. Nyt kun hän keskittyi, niin hän joutui saman tien punastumaan tennispelaajan sanojen takia.
"Musta taas tuntuu että mä olen ihan kamalasti vaivaksi. Tai siis, mieti nyt, mä kulutan teidän lakanat ja vedet ja sun vaatteet - okei no en kaikkia sun vaatteita, todennäköisesti, mutta kuitenkin... Ja sä jouduit maksamaan sen taksinkin, niin siis mä unohdin ihan, mä tietysti maksan sulle takaisin. Niin! Ja sua vielä lyötiinkin mun vuoksi, ja sä sanot että musta ei ole vaivaa?" cheerleader vaahtosi ja selittäessään hän elehti käsillään ja silmissään kiihtynyt katse joka ei oikeastaan johtunut hänen sanoistaan vaan edellisistä ajatuksista... Mutta kasvot olivat kuitenkin surkeiksikin luokiteltavat, kun hän katsoi Marcusta silmiin ripsiensä alta ja alahuuli hieman ulospäin työnnettynä.

Enkelinkasvoinen seurasi Marcusta kun tuo oli vaatekaapillaan, ja käytti mieluusti tilanteen hyväkseen kun sai tutkailla poikaa takaapäin. Pitkä, juuri sopivan harteikas ja lihaksikas, hyvä ettei Chanelin jalat muuttuneet hyytelöksi. Ja valuihan se katse - pakostikin! - siitä alaselästä alemmas, mutta pelkkä vilkaisu ja Nelly punastui ja siirsi katseensa äkkiä Macin kasvoihin, tuntien olonsa kertakaikkiaan säädyttömäksi.
"Mitäs imartelevaa siinä nyt olisi jos mä väkisin tunkisin teille?" vaaleaverikkö sanoi ujosti ja näperrellen sormiaan hivenen hermostuneena, hymyillen kauniisti pojan virneelle. Sitten hän hämmentyi kun Marcus sanoi että olisi parempi jos hän itse valitsisi tämän vaatekappaleen jonka hän pukisi ylleen. Itse tuo sanoi menevänsä tarkistamaan vierashuoneen tilanteen, jolloin Nelly nyökkäsi vaikka ei halunnutkaan kuluttaa hetkeäkään ilman vaalean pojan seuraa.
"Okei, jos mä eksyn ni mä käyn kiljumaan Marcusta: tiedät sitten että se rääkyjä oon mä", safiirisilmä sanoi naurahtaen, katsoen jonkun aikaa sitten tyhjää oviaukkoa kun urheilija oli siitä kadonnut. Sitten hän nappasi ensimmäisen tarpeeksi yksinkertaiselta näyttävän t-paidan käsiinsä pojan kaapista, ja meni sitten laukkuineen vielä käväisemään nopeasti vessassa.

Vessassa Chanel mietti muutaman sekunnin ajan että mitä tekisi meikeilleen, mutta hän päätti näyttävänsä muuten niin karmealta aamulla että olisi fiksuinta pestä kaikki pakkeli pois. Cheerleader jynssäsi meikkejään hetken, ja kuivattuaan kasvonsa tuli siihen tulokseen että kaikkea ei yksinkertaisesti saisi irti ilman teräsharjaa tai vaihtoehtoisesti meikinpoistoainetta; silmien ympärille jäi ikäänkuin todella vaalea smokey eyes, suttuinen, himmeä kajalrajaus. Sitten tyttö suki hieman hiuksiaan ja riisui mekkonsa ja puki sen tilalle tummanharmaan t-paidan ja vasta sitten hän tajusi sen rintamuksissa olevan logon. Hienoa, Hugo Bossin paita yöasuksi...
Sitten Nelly huokaisi ja totesi näyttävänsä ihan tarpeeksi hyvältä nukkumattia - niin varmaan, siksi hän tietysti katsoikin että näytti suhteellisen siedettävältä, ei toki erään Marcus-nimisen ilmestyksen vuoksi - varten ja hän sipsutteli päkiöidensä varassa sinne mihin oli kuullut Macin häntä opastavan. Hyvin hiljaa vierashuoneeseen saavuttuaan sinisilmä huomasi Marcuksen selittäin ovelle päin ja tunsi ihan oikeasti sydämensä hypähtävän. Hän meni hiljaisesti tuon luo ja kosketti toisen kättä hellästi kertoakseen tulleensa.

"Hei taas", Nelly sanoi hivenen hengästyneesti vaalean pojan näkemisestä, katsoen Marcusta tiiviisti silmiin nykien kovin lyhyeltä tuntuvan paidan helmaa.

+ venyi aivan laittoman paljon, mutta inspiraatio yllätti ja kuuntelin kivaa musaa ja typoja on varmaan ihan kamalasti ja ajatusvirheitä yy äm äs mutta väsyttää XD ah rakastan tätä peliä yli kaiken ja oisin voinu pelata tähän vielä muutaman kappaleen lisää... ♥ +

// mä en nähnyt yhtäkään virhettä jajajaja kaikki venyminen on vain erittäin mahtavaa♥ //

Marcus kuunteli rauhallisena, kun Nelly selitti kiihtyneenä siitä, kuinka oli muka ollut niin kamalasti hänelle vaivaksi. Totta kai nuorukainen ymmärsi, mitä tyttö tarkoitti ja miten tuo näki asian, mutta hän ei yksinkertaisesti ajatellut sitä samalla tavalla. Macille platinanvaaleahiuksinen oli kaukana vaivasta.
"Oikeastaan sä et ole pyytänyt mitään niistä, että mä olen tainnut olla enemmänkin vaivaksi itselleni. Eikä taksimaksusta tarvi edes neuvotella, sun ei tarvitse maksaa siitä penniäkään", urheilija vastasi tyynesti ja hymyili rauhoittavasti. Chanelin surkeannäköinen katse sai taas jonkin osan Macista huolestumaan ja totta kai tuo halusi sanoa jotain tyynnyttävää, jos keijukaistyttö oikeasti tunsi olevansa vaivaksi ja siitä huonoa omatuntoa. Tai ihan oikeasti hän olisi halunnut kävellä platinanvaaleahiuksisen luo, kiertää kädet tuon ympärille ja saada sillä tavoin surkean ilmeen katoamaan.
"Jos sä nukut tänä yönä hyvin, niin kaikki vaivannäkö on ollut sen arvoista." Sanoillaan poika halusi myös jotenkin ajatella, että jos neitokainen nukkuisi hyvin, kadun tapahtumat ja muka-vaivana olo eivät piinaisi tuota.
Pian Nelly tiedusteli, mitä hän oli tarkoittanut sanoillaan imartelevuudesta ja väkisin tunkeilusta. Marcus hymähti kysymykselle, koska ei tiennyt, mitä vastaisi. Sillä tietenkään hän ei voinut sanoa, mitä todellisuudessa olisi halunnut vastata. Eli että silloin keijukaistyttö olisi ehkä hänestä kiinnostunut...tai sitten murtovaras. Tosin murtovarasvaihtoehto ei tainnut olla kamalan imarteleva.
"Ehkä mä vaan olen outo, kun ajattelen niin", Marcus vastasi hetken kuluttua, pyrkien vastauksella sivuuttamaan siitä aiheesta jatkamisen.

Ennen huoneesta lähtöä Mac oli hymyillyt enkelitytön sanoille siitä, että tuo huutaisi hänen nimeään jos eksyisi. Taas kerran se, että Chanel oli lausunut hänen nimensä, oli aiheuttanut miellyttävän tunteen. Tennispelaajasta alkoi vaikuttaa siltä, että hän tulisi aina väistämättä hymyilemään typeränä ja tuntemaan sydämensä sykkeen entistä selvemmin, kun ja jos Nelly sanoisi hänen nimensä.
Vierashuoneen tilan tarkastaminen sujui nopeasti. Mac katsoi, ettei missään ollut mitään, jonka olisi pitänyt olla jossain muualla. Hän jopa suoristi seinällä olevaa maisemataulua, joka oli kylläkin jo täysin suorassa. Sitten vaaleahiuksinen tunsi kevyen kosketuksen kädessään ja käännähti ympäri, nähden Nellyn tulleen.
"Hei", tennispelaaja sanoi vastaukseksi tytön tervehdykseen ja hymyili leveästi, iloisena siitä, että tyttö oli taas siinä. Näköetäisyydellä, kosketusetäisyydellä...Lähellä. Tytön nykiessä valitsemansa paidan helmaa, ei poika voinut olla ajattelematta – taas vaihteeksi – kuinka kauniilta Chanel näytti. Tyttö oli kai käynyt pesemässä kasvonsa välissä, ainakin sen mukaan mitä Marcuksen aivot pystyivät työskentelemään Nellyn läheisyydessä. Hän ei pystynyt keksimään ketään muuta yhtä kaunista henkilöä, jonka olisi nähnyt ennen Chanelia. Pystyikö toinen edes näyttämään miltään muulta kuin häikäisevältä?
Hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen Marcus tajusi yrittää keskittyä platinanvaaleahiuksiselle puhumiseen sen sijaan, että tuijotti tuon häkellyttävää hyvännäköisyyttä.
"Siis...siis...", poika aloitti nolona hymyillen.
"Kaapin ylähyllyllä on vielä lisätyynyjä, jos noi kaksi tuntuu liian vähältä." Mac osoitti huoneessa olevaa kaappia, jonka ovien takana olisi vaaterekki ja pari hyllyä, joista ylemmällä oli useita valkoisia tyynyjä lisää.
"Mä taidan päästää sut nyt nukkumaan. Hyvää yötä...nuku hyvin", vaaleahiuksinen toivotti kierrettyään katseellaan vielä kerran vierashuoneen ympäri, ennen lähtemistään huoneesta. Vierashuoneen ovi suljettiin myös kevyesti pojan perässä.

Marcus ajatteli, että hänen olisi parempi yrittää mennä nukkumaan nopeasti, ennen kuin hänen aivonsa tajuaisivat, mitä nuorukainen oli äsken jättänyt oven taakse. Sillä se voisi johtaa siihen, että hän ei nukkuisikaan yötä omassa sängyssään vaan leiriytyisi vierashuoneen taakse vain, että olisi mahdollisimman lähellä Nellyä. Se kuulosti säälittävältä, mutta siltä hänestä tuntui. Niinpä poika valitsi suunnakseen kylpyhuoneen, jossa Mac otti seinäkaapista sähköhammasharjansa ja hammastahnatuubin. Harjatessaan hampaitaan urheilija katseli itseään kylpyhuoneen suuresta peilistä ja nojasi kämmentään altaan reunaa vasten. Mac mietti, olisiko hänen hämmentävä Chaneliin ihastumisensa ohimenevää vai kestäisikö se päivästä toiseen sen jälkeen, kun keijukaistyttö olisi kadonnut. Tällä hetkellä ohimenevä vaihtoehto kuulosti mahdottomalta. Mutta olisiko se parempi? Hänen ei tarvitsisi kärsiä, kun hänestä ei koskaan tulisi kyseisen cheerleaderin kanssa mitään syvempää. Sillä Marcus tunsi sydämensä tälläkin hetkellä pakahtuvan, kun platinanvaaleahiuksinen vain nousikin hänen ajatuksiinsa. Eikä se kestäisi sitä päivä päivän jälkeen, viikko viikon jälkeen.

Hampaat pestyään Mac sulki valot kylpyhuoneesta, työnsi oven kiinni ja käveli takaisin omaan huoneeseensa, sulkien senkin oven perässään. Hänen olisi tehnyt melkein mieli huokaista syvään turhautumisesta, jota tunteiden valtatie kehitti hänen päähänsä. Tennispelaaja päätti vaihtaa nyrkkien heilumisen johdosta hieman verisen neuleensa sekä harmaan hupparin johonkin mukavampaan, eikä farkkujenkaan vaihtaminen varmaan olisi haitaksi. Marcus heitti ensin hupparin toiselle huoneensa nojatuoleista, perässä seurasi neule. Se pitäisi saada pesuun siten, etteivät vanhemmat ehtisi nähdä ja kysellä, mistä vaatekappale oli onnistunut verta nappaamaan.
Vaatekaapille käveltyään poika etsi yövaatetuksekseen CK:n valkoisen, v-aukkoisen t-paidan sekä Niken harmaat collegehousut, joiden lahkeissa oli resorit. Paidan Marcus puki paljaan ylävartalonsa päälle ja suljettuaan vaatekaapin liukuoven, riisuutui farkuista – joiden tilalle urheilija puki sen jälkeen valitsemansa housut. Farkut löysivät paikkansa neuleen ja hupparin seurasta nojatuolilta, kun nuorukainen taas ei tiennyt, mitä hän tekisi nyt.

Marcus kävi makaamaan sängylleen, mutta tiesi, ettei nukahtaisi vielä. Sitä paitsi valot olivat vielä päällä. Sinisilmäinen katsahti työpöytänsä suuntaan, jolla makasi kasa koulukirjoja. Fysiikan lukeminen nyt ainakin olisi nukuttavaa...Ei, ehkä hän turvautuisi siihen vasta viimeisenä mahdollisuutena saada unta.

// ...ja eihän tämä mitään venynyt :----) //

Voi taivas. Chanel lähes pelästyi Marcusta kun tuo häntä kohti kääntyessään soi hänelle tavattoman leveän, suloisen, komean, kauniin hymyn. Tytön vatsanpohjaa kouraisi, ja hän puristi kevyesti paidanhelman nyrkkinsä sisään ettei olisi käynyt kirkumaan pidättelemättömästä ihastuksesta. Ei hän kauaa voinut katsoa Macia silmiin - miten hänen olisikaan tehnyt mieli kaartua lähemmäs ja tarttua poikaan, kietoa kätensä tuon kaulaan, tuoda tuo lähemmäs ja... ajatus oli pakko pysäyttää tai hän olisi punastunut niin että naapurit olisivat tulleet kyselemään mikä valo täällä loisti.
Ei hän edes ollut huomannut hiljaisuutta mikä huoneeseen oli laskeutunut, hän oli vain ujona kääntänyt katseensa alaspäin ja salannut hymynsä, ja haaveillut mielessään asioista joita ei todellisuudessa koskaan uskaltaisi tehdä. Vaikka, luoja, hän olisi niin halunnut olla rohkea ja itsevarma kuin esimerkiksi serkkunsa Cherie. Maailmasta ei löytyisi ihmistä, joka olisi sitä naisenalkua voinut vastustaa, ja jos Cherie olisi tässä tilanteessa, olisi tuo varmasti saanut aikoja sitten haluamansa ja tehnyt miten huvittaa... Äkisti ajatuskin siitä että Cherie pääsisi Macin lähellekään, nostatti valtavan ärtymyksen ja hänen oli pakko puistella moinen päähänpisto mielestään.

"Kyllä mä oisin yhdelläkin pärjännyt, mutta kiitos kuitenki", Nelly vastasi, ei hän mitään tyynyjä pystyisi tänä iltana ajattelemaan. Päässä pyörisi vallan muut asiat...
"J-joo, kauniita unia", cheerleader sanoi mennen hieman hämilleen, miten noin yksinkertaiset sanat pystyivätkään kuulostamaan niin kauniilta ja merkityksellisiltä vaikka ne olivat vain sanoja, aivan tavallisia sanoja. Chanel ikäänkuin saattoi Marcuksen huoneen ovelle, ja ennen kuin tuo sulki sen, tyttö tarttui kevyesti ovesta.
"Ja kiitos vielä kerran", enkelityttö sanoi hiljaa, pitäen katseensa tiiviisti Macin silmissä niin kauan kunnes antoi oven hiljaa sulkeutua pojan perässä. Oven sulkeutumisen kuullessaan Nelly ei tajunnut enää mitään, vaan huone pyöri silmissä ja hänen oli pakko nojata otsansa esteeseen joka oli hänen ja tuon taivaallisen olennon välillä, aivan kuin hän olisi pystynyt sulautumaan sen läpi takaisin Marcuksen läheisyyteen.
Kuin hypnoosissa Chanel sammutti valon, käveli sängyn vierelle ja tiputti tavaransa lattialle paljoakaan välittämättä miten ne sinne asettuivat. Ainoastaan kännykkäänsä hän puristi kädessään, tarkastaen kellonajan.
Prinsessa istuutui sängylle, tuijottaen vähän aikaan tyhjyyteen sillä pimeässä huoneessa hän ei nähnyt vielä toistaiseksi yhtikäs mitään. Eikä hän halunnutkaan, tällä hetkellä hän paistatteli mielessään tennispelaajan sykähdyttävän, sinisen katseen alla kuin kissa auringonpaisteessa.

Marcus.

Ajantarkastus kännykästä. Kolme minuuttia sitten hän oli vielä tuijottanut pojan syviin silmiin. Kolme pitkää minuuttia.

Viiden minuutin jälkeen Nelly ojentautui pitkäkseen sängylle, ja hätkähti kun kuuli äänen huoneen ulkopuolelta. Mielikuvitus laukkasi villisti ja keksi vaikka minkälaisia tarinoita siitä kuinka Marcus tulisikin takaisin hänen luokseen ja tunnustaisi ikuisen rakkautensa hänelle ja he eläisivät onnellisina maailman loppuun saakka.
"Voi jessus, Chanel! Sä käyttäydyt kuin yhdeksänvuotias..." vaaleaverikkö sähähti itselleen hiljaa, ja mönki peiton alle huokaisten, yrittäen sulkea mielensä ja tunkea liiankin ihastuttavat ajatuksensa muualle. Mutta silti hän vähän ajan päästä taas huomasi tuijottavansa kännykkänsä digitaalista kelloa. Yksitoista minuuttia kulunut.
Mutta vaikka hän oli luullut ettei pystyisi sulkemaan vaaleaveristä tennispelaajaa mielestään koko yönä, tai peräti ei koskaan, ajatukset alkoivat rauhoittua ja sumentua, harhailla aiheesta toiseen. Silmät hän oli sulkenut heti alkuunsa, ja vasta nyt tuntui että tuli todella yö ja pimeää. Cheerleaderia alkoi väsyttää, ja hän makasi rennosti peiton alla, hengityksen tasaantuessa hiljalleen.

Äkisti mieleen iskeytyi kujan tapahtumat, jokainen niistä iljettävistä nuorista miehistä jotka olivat työntäneet kätensä hänen hameensa alle ja kaula-aukosta sisään, hipelöineet häntä kuin omistaisivat hänet. Kun häntä oli väkivaltaisesti suudeltu, ajatus tunki kyseisen maun hänen suuhunsa ja Nellyä alkoi kuvottaa. Marcus oli pystynyt olemuksellaan karkottamaan tuollaiset ajatukset ja jokaisen muiston asioista jotka olivat tapahtuneet vain hyvin lyhyt aika sitten.
Chanelin hengittäminen vaikeutui kun hänelle alkoi tulla paniikki, tai ahdistuskohtaus, tai mitä vain, olotila oli hetkisestä onnentunteesta muuttunut hirvittävästi. Kurkkua kuristi, silmiä poltteli esiinpyrkivät kyyneleet ja hänen täytyi haukkoa happea saadakseen hengitettyä. Kaunottaren oli noustava istumaan, ja hän kietoi kädet ympärilleen ja pieni vikinä karkasi huulilta. Pelotti, ja huoneen pimeys ei auttanut lainkaan. Eikä se, että se oli vieras paikka, jossa ei ollut ketään kuka tuntuisi turvalliselta. Ei ollut Marcusta joka oli äsken niin täydellisesti karkottanut tuon olotilan, josta hänellä ei ollut ollut tietoakaan. Nelly nyyhkäisi hysteerisesti ja katsoi kellonajan. Oli mennyt nelisenkymmentä minuuttia siitä kun Marcus oli lähtenyt huoneeseensa, yllättävän pitkä aika, mutta se oli kyllä tuntunutkin vuosikausilta.

Mitä hän oikein tekisi? Hänen olisi pakko mennä Marcuksen luo, poika oli sulkenut kaiken muun hänen mielestään pelkällä läsnäolollaan. Chanel ei pystynyt nyt edes muistamaan millaiselle toisen seura oli todellisuudessa tuntunut, kaiken pelon alla se tunne oli vain haalistunut muisto, kuin vuosia vanha.
Noustessaan sängystä hän käveli hysteerisesti säpsähdellen huoneen ovelle, aukaisi sen ja vilkuili hätääntyneenä ympärilleen kun koitti keskittyä pelkästään suuntaamaan Macin ovelle. Siinä vaiheessa kun enkelinkasvoinen naisenalku oli jo koputtanut kevyesti oveen ja aukaissut sitä niin että hänet näki selkeästi oviaukosta, Nelly vasta ajatteli että mitähän hemmettiä oli tullut tehtyä. Mitä hän oikein sanoisi Marcukselle?! Mutta pelkkä ajatuskin takaisin siihen yksinäiseen, Marcuksettomaan huoneeseen palaamisesta aiheutti kauhunväristyksiä.
"Anteeks, mä, tuota... Tai siis...", vaaleaverikkö soperteli särkyneellä äänellä, ja tuijotti huoneeseen tietämättä mihin kohdistaisi kyyneleisen, säikähtäneen katseensa.
"Anteeks, mä en tiedä mitä mun pitäis sanoa", Chanelin kuristuneella sävyllä lausuttu virke päättyi nyyhkäisyyn jonka tyttö yritti ahdistuneesti pysäyttää laittamalla käden suunsa eteen.

Maatessaan huoneensa sängyllä kattoa tuijotellen, Marcus ajatteli Chanelia. Tytön enkelimäistä olemusta ja suloisuutta sekä tuon viimeistä kiitosta ennen vierashuoneen oven sulkeutumisesta. Urheilija ei tajunnut hymyilevänsä hieman, hän oli täysin ajatustensa huumassa. Siniset silmät tuijottivat valkoista kattoa poissaolevina useita minuutteja ja nuorukaisen pään sisällä toistuivat vain kaksi asiaa; Nellyn kasvot ja ääni. Samaan aikaan hän olisi voinut kuolla sekä onnesta että surusta, sillä cheerleader oli hänen ajatuksissaan, mutta fyysisesti aivan toisessa huoneessa. Sekin huone oli paljon lähempänä kuin hän olisi voinut ikinä toivoa, mutta silti liian kaukana.

Ihastuksesta sekaisin oleva nuorukainen kohottautui istumaan sängylleen ja tunsi olonsa hieman levottomaksi. Marcus ei tiennyt ollenkaan, mitä tehdä saadakseen unta. Chanelin ajatteleminen sai hänet vain entistä enemmän sekaisin ja pysymään hereillä, mutta hän ei mitenkään saisi toista kokonaan mielestään. Vaaleahiuksinen alkoi ajatella vierashuonetta ja sitä, miltä tyttö oli näyttänyt sinne tullessaan. Niin siro, kaunis ja upea...Ja kuinka lähellä toinen oli ollut, kuinka helposti hän olisi saanut tuon vedettyä lähelleen...
Mac havahtui ajatuksistaan vasta sen jälkeen, kun ne olivat edenneet sen verran pitkälle, että saattoi epäillä niiden sopivuutta ajatuksiksi jostakusta, joka oli vasta pelastunut raiskaukselta. Urheilija pörrötti hiuksiaan hämillään siitä, mitä oli ajatellut Nellystä. Häntä ei ilahduttanut ajatella samaan tapaan kuin Blake, jolle suurin osa tuon tapaamista naispuolisista henkilöistä oli vain objekteja, joita kaataa sänkyyn. Hän ei itse pystyisi ikinä käyttäytymään samaan tapaan ja olemaan niin tunteeton, harvojen yhdenyön juttujensakin jälkeen tennispelaaja oli löytänyt itsensä miettimästä seuralaisiaan vielä viikkojenkin jälkeen.

Tunne oli tällä hetkellä tuskallisen selkeä ja vahva – kaipuun tunne nimittäin. Urheilija ei ajatellut enää ollenkaan sitä, että oli tuntenut toisen vasta lyhyen aikaa. Hän ei ajatellut sitä, että tunne voisi olla ohimenevä. Ei kai se voinut olla, jos hänestä tuntui tältä?! Marcus ei ollut ikinä tuntenut tätä tunnetta näin vahvasti ja siksi oli jopa hieman pelottavaa. Tai olisi ollut, jollei se samaan aikaan olisi sekä repinyt hänen sydäntään että saanut hänen päänsä leijailemaan aivan omassa maailmassaan.
Mac painoi kämmenensä kasvoilleen siten, että ne olivat hänen nenänsä ja suunsa päällä ja hengähti syvään. Uni. Hän tarvitsisi unta selkeyttääkseen päänsä.

Marcus oli juuri laskenut kätensä kasvoiltaan, kun huoneen ovea vasten kuului pehmeä koputus ja se avautui. Nähdessään, että oven takana oli Nelly, tunsi sinisilmäinen lempeän kouraisun vatsanpohjassaan. Ensimmäinen tunne oli suuri ilo keijukaistytön jälleennäkemisestä, mutta se muuttui joksikin aivan muuksi, kun hän näki kaunottaren kyyneleiset silmät. Marcuksen sisällä heräsi suunnaton huoli ja hän ehti juuri ja juuri kuunnella loppuun toisen viimeisemmän lauseen, kun oli jo noussut jaloilleen ja lähtenyt kävelemään tuota kohti.
"Chanel...", vaaleahiuksinen äännähti huolesta yhteenpuristuneiden huulten välistä pysähtyessään enkelimäisen neitokaisen eteen. Nähdessään entistä selvemmin kyyneleet tytön kauniissa silmissä ja kuullessaan yhä uudestaan päänsä sisällä tuon tuskin kuuluvaksi hiljentyneen äänen, Marcuksen silmiin syttyi aito ahdistus. Hän oli halunnut suojella Nellyä, hänen silmissään lähes haurasta tyttöä ja nyt tuo pidätteli itkua hänen edessään.

Marcuksen katse liikkui levottomana silmien tuijottaessa platinanvaaleahiuksisen kasvoja.
"Chanel...mikä hätänä? Mitä tapahtui?" urheilija kysyi pyrkien piilottamaan rauhoittelevan äänensävyn taakse kaiken sen pelon ja huolen, minkä Nellyn vetiset silmät saivat yhä uudestaan vahvistumaan. Välittömästi sanojensa jälkeen vaaleahiuksinen kietoi käsivartensa suojelevasti tytön ympärille, painaen tuon kevyesti lämmintä vartaloaan vasten. Marcuksen sydän löi tavallisesti nopeampaan ja hänen rintakehänsä kohoili kivaampaan tahtiin, kun Nellyn surusta syntynyt järkytys oli saanut sykkeen nousemaan. Sinisilmäinen veti tytön ja itsensä pois ovensuusta ja sulki samalla oven toisella kädellään, kiertäen sen kuitenkin pian takaisin toisen ympärille pitämään tyttöä ottessaan lempeästi, mutta tukevasti.