En osaa historiaa, sun vartalos muodot mun katseen varastaa

- lumene ja lizbeth, terrrrrvetuloa :D:D♥ -

Vaaleatukkainen, liilaan v-aukkoiseen t-paitaan ja riekaleisiin farkkuihin pukeutunut poika istui historian luokassa, työntyneenä mahdollisimman kiinni tuolinsa selkänojaan. Tämä haukotteli vähintään kymmenen minuutin välein, vaihtaen asentoaan jatkuvasti ja häiriten muita oppilaita sormiensa naputtelulla pulpettia vasten. Oli jotenkin kummallista opiskella jotain niinkin uuvuttavaa ainetta kuin historiaa ilman Pogueta opiskeluseurana. Urheilijan seura oli rauhoittavaa, ja nyt kun hänen ystävänsä oli amerikkalaisen jalkapallon treeneissä (heillä olisi matsi toisen lukion jalkapallojoukkuetta vastaan ylihuomenna), Percy ei osannut oikein edes istua kunnolla.

“Kuten tiedätte, olen arponut parit seuraavaa koulutyötänne varten”, historian opettaja tiedotti, saaden aikaan muutaman ärtyneen murahduksen luokasta. Yleensä opettaja antoi vain kaikkien valita kenet ikinä halusikaan parikseen, mutta omien sanojensa mukaan hän oli kyllästynyt jatkuvan huonoihin suorituksiin joiltakin pareilta. Ei ollut kymppitonnin arvoinen tieto, että Pogue ja Percy lukeutuivat tähän joukkoon. Niinpä opettaja oli “arponut” - eli toisin sanoen valikoinut - parit, joista toinen oli hieman kyvyttömämpi ja toinen taitavampi. Percyä ei kiinnostanut yhtään työskennellä vapaa-ajallaan jonkun hieltä haisevan hikipingon kanssa, saati ottaa sellaista heille kotiinsa käymään, vaikka vanhemmat varmasti tykkäisivätkin siitä. Täten häntä närkästytti tieto siitä, että juuri jotain sen tyylistä tulisikin tapahtumaan.

Sitten alkoi uuvuttava luettelu. Percy ei ymmärtänyt, miksei opettaja vain heijastanut listaa valkokankaalle tai jotain muuta simppeliä paskaa, mutta ei. Nimi nimeltä, parivaihtoehdot vähenivät, kunnes hän vihdoin kuuli oman nimensä.

“…Percival Wilch ja Lizbeth Rodriguez...”

Percy jäätyi paikoilleen, äsken pulpettia naputtanut sormikin seisahtui kuin pakosta. Takapulpettilainen käänsi katsettaan hitaasti, hahmottaakseen edempänä istuvan, taivaallisen näköisen bruneten. Voi pyhä Luoja. Voi saatanan helvetin perkele, nyt poikaa onnisti pahemman kerran! Joku urheilijapoika vislasi ivallisesti, mutta Percyn huulilla komeili ainoastaan omahyväinen virnistys. Ilman epäilystä, jos hän olisi porukasta saanut valita kenen tahansa tytön työkaverikseen, Lizbeth olisi ollut ehdottomasti top viidessä. Top kolmessakin.

Edelleen omahyväisesti hymyillen, Percival nojautui takaisin kiinni penkkiinsä, nauttien täysin rinnoin häneen ohjatuista kateellisista katseista. Poika nuolaisi ylähuultaan. Hyvällä tuurilla homma tulisi kestämään jopa muutaman päivän. Muutama päivä Lizbethin kanssa neljän seinän sisällä. Cheerleader-Lizbethin, saatanan herkkuperse-Lizbethin, kanssa neljän seinän sisällä. Ei muita, vain he, koulutyö ja toivottavasti sänky, jos tyttö sellaisen omisti.

Voi tyttö-raukkaa.

//kiitosta~ :'''D ♥

Historian tunti oli alkanut tuttuun tapaansa; muistiinpanojen tekemisellä, joita opettaja tuntui vain vilauttavan huvin vuoksi, vaikka oli korostanut, että asiat olivat hyvin oleellisia tämän kurssin kannalta. Aina joku joutui pyytämään opettajaa hidastamaan vauhtiaan, jotta edes ne, jotka halusivat kirjoittaa, saivat kaiken haluamansa ylös.
Ja myös yksi näistä oli Lizbeth Rodriguez, joka yritti epätoivoisesti kirjoittaa muiden tavoin muistiinpanoja niin nopeasti kuin vain ehti, ja vielä kuunnella samalla opettajan puhetta. Ei siitä mitään tullut. Rannetta alkoi suorastaan särkeä, mutta ei hän voinut lopettaakaan kirjoittamista ja oikoa oikeaa kättään, sillä muuten jäisi jälkeen kirjoittamisessa eikä saisi koskaan kirjoitettua kaikkea haluamaansa ylös.

Hieman myöhemmin opettaja ilmoitti, että muistiinpanot loppuivat tähän, joka aiheutti pienen huokausten kuoron luokassa, mukaan lukien Lizbethin. Tyttö tiputti heti kynän pois kädestään ja suoristi ryhtiään valmistautuen kuuntelemaan opettajan selostuksia. Pitkät, hoikat sääret ristittiin mustien korkokenkien kajahtaessa melkein huomaamattomasti lattiaa vasten. Musta, varsin lyhyt tuubimekko oli valkattu hätäisesti vaatekaapista ennen kouluun lähtöä, mutta ei se tyylitön suinkaan ollut. Ehkä hieman... Ei peittävä?
Ja jottei asukokonaisuus olisi aivan täynnä mustaa, pulpetilla loikoili Guccin laukku, joka toi myös valkoisuutta asukokonaisuuteen. Tummanruskeat hiukset oli tapansa mukaisesti tapettu kihartimella latvoista ja jätetty auki.

Kun historian opettaja ilmoitti, että oli arponut historian työhön liittyvät työparit, hymähti cheerleader luottavaisesti ja vilkuili pienesti olkansa ylitse muuta luokkaa. Hän olisi mieluusti tehnyt työn yksikseen, sillä inhosi toisen aikataulun suhteuttamista omaansa ja sitä ainaista muistuttamista parille, että tämä varmasti muistaisi tiettyyn päivään mennessä tehdä osuutensa valmiiksi. Mutta kun kerta opettaja oli päättänyt näin, niin mitä hän siihen voisi enää sanoa?
Kuitenkin opettaja oli vain kotonaan suunnitellut tarkkaan, ketkä laittaisi pareiksi ja yritti valehdella oppilaille, että oli mukamas arponut ne.
Pyh!

Opettaja aloitti parien luettelemisen, ja kun tämä sanoi Percival Wilchin nimen, ivallinen hymy kohosi neidon huulille. Sääli sitä, joka joutuu huonomaineisen rokkarin pariksi. Mutta siitäpä saisi aivan loistavan juorun liikkeelle!
Enempää hän ei ehtinyt ajatella, kun kuuli oman nimensä sanottavan.
"Mitä?!" kivahti Lizbeth ja kääntyi järkyttyneenä katsomaan taaempana istuvaa platinablondia. Miksi hänen piti joutua moisen pariksi? Ja tilannetta ei helpottanut yhtään se, että pari urheilijakundia vihelsi ja tytön takana istuvat nörtit alkoivat kuiskia hiljaa toisilleen.
"Turpa kiinni saatanan harakat.." mumisi Lizbeth varoittavasti nörteille, jotka kavahtivat tämän sanoja ja lopettivat juorukerhonsa siihen, jonka jälkeen brunette käänsi rintamasuuntansa takaisin opettajaan päin, joka ei ollut välittänyt ollenkaan hänen kivahduksestaan.

Mitä hän NYT tekisi? Ei hän voinut näyttäytyä julkisesti Percival Wilchin kanssa, varsinkaan koulussa.. Tai ylipäätään missään! Hänen maineensa oli nyt vaakalaudalla. Mitä jos jotkut pistäisivät niin ovelan juorun liikkeelle, että hän ei pystyisi kiistämää sitä ja hänet hyvässä lykyssä alennettaisiin cheerleaderista nörtiksi?
Mutta pitäisikö tilanteeseen suhtautua lähinnä huumorilla? Kyllä, niin hän sen tekisi!

Kieroutuneella tavalla Percy nautti täysin rinnoin siitä hälinästä, joka oli aiheutunut Lizbethin ja hänen yhteisestä koulutyöstä. Tähän hälinään kuului myös Lizbethin järkyttyneet kasvot ja kivahdukset, joita Percy ei edes kuullut haaveilevalta tuijotukseltaan. Tyttö oli osannut taitavasti valikoida päälleen lyhyen tuubimekon, joka paljasti säärtä sen verran, ettei mielikuvitukselle edes jäänyt tilaa. Se ei vaivannut platinapäätä ollenkaan: hän oli jo muutenkin täysin kyllästynyt kuvittelemaan sääriä. Nyt kun hänellä oli mahdollisuus nähdä ne esteettä, toivottavasti myöhemmin vielä tätäkin selvemmin, ei poika aikonut kieltäytyä tilaisuudesta. Helvetti, toinen oli kaunis kuin mikä.

Percy kohotti katseensa bruneten kasvoihin ja iski toiselle silmää, hymyillen vihjaavasti. Ilman muuta, jos he olisivat istuneet lähekkäämmin, Lizbeth olisi varmasti tarjonnut alakoukkua, mutta nytpä neito ei mahtanut mitään. Tämän iskostuessa hänen mieleensä, Percyn hymy syveni entisestään.

*

Viimeiset oppitunnin minuutit kuluivat rauhallisesti. Parien aiheuttama remakka oli laantunut, ja opettajan lause jäi kesken, kun kello parahti soimaan ja ryhmä lähti rynnimään ulos. Percy jättäytyi tahallaan jälkeen, tietäen, ettei Lizbethin kaltainen diiva juoksisi rynnäkön mukana, luultavasti vain koska pelkäsi vaatteidensa likaantuvan.

Niin, hän jäi hieman ryhmästä jälkeen, jotta oli oviaukolla tismalleen samaan aikaan kuin cheerleader. Varsin hilpeästi, välittämättä tytön mahdollisista seuralaisista, Percy kohotti kätensä tervehdykseen, hymy huulillaan. “Iki-ihana mademoiselle Lizzie”, hän lausahti soljuvasti, ontuen ranskan ääntämyksessään pahemmin kuin joku, joka ei olisi koskaan aiemmin edes kuullut koko kieltä, “nyt kun me päästään tekemään yhteistyötä, niin ois varmaan hyvä vähän niiko sopia näistä… Ajanvietoista.” Samankaltainen, tunnillakin nähty, rivo hymy valaisi pojan kasvot.

Kuin kohtelias herrasmies konsanaan, Percy viittoi tyttöä menemään ovesta ulos ensin. Osittain sen takia, että ei vaikuttaisi täydelliseltä paskiaiselta toisen silmissä ja osittain sen takia, että ei siitä ollut haittaakaan tarkistaa paketti ennen lunastusta. Paketti tarkoitti tässä tapauksessa tietenkin persettä.

Toisen silmänisku oli kuitenkin liikaa cheerleaderille, jonka olisi tehnyt mieli alkaa kakoa inhosta. Tuosta imelästä ilmeestä jo huomasi, mitä toinen halusi! Hyih!
Tyttöä alkoi jo kauhistuttaa, mitä historiantyön tekemisestä oikein tulisi tuon kanssa. Ei varmastikaan yhtään mitään, sillä ei hän rokkari muuta tuijottaisi kuin hänen sääriään himoitsevasti ja jotain muutakin... Vielä epämukavampaa..
Miten opettaja saattoi?!
Pöytää naputettiin hermostuneesti manikyyratuilla kynsillä ja kynän päätä purtiin täydellisten hampaiden välissä. Uuh! Että hermostutti! Ole kiltti kello, äläkä koskaan soi! Älä koskaan päästä pois tunnilta ennen kuin on keksitty varasuunnitelma!

-----------------------

Kaikesta rukoilusta ja melkein nyyhkimisestä huolimatta, kello soi kuitenkin ajallaan, eikä brunette voinut muuta kuin kirota mielessään ja vaikeroida.
Tyynen rauhallisesti kynä laitettiin penaaliin muiden kirjoitusvälineiden kanssa, vihko suljettiin kirjan kanssa ja ne kaikki sujautettiin laukkuun, joka suljettiin lopuksi. Pulpetilta noustiin ylös ja tuoli laitettiin turhankin tarkasti sen alle. Laukku heilautettiin olalle ja hiuksia pöyhittiin sen verran, että ne nousivat tytön mielestä tarpeeksi tuuhean näköisiksi.
"Ole kiltti ja älä jää odottamaan, ole kiltti ja älä jää odottamaan.." Lizbeth jauhoi mielessään lyöttäytyen ystäviensä kanssa ja lähti kävelemään kohti luokan ovea, sillä heillä oli aina tapana odotella suurimman rynnäkön loppumista.
Mutta hänen "ilahduksekseen" Percy olikin jäänyt odottamaan häntä ovelle. Eihän tässä tilanteessa voinut muuta, kuin loihtia hurmaavan hymyn huulilleen ja huomioida toisen.
"Kas, Percy!" sanottiin liitoitellun iloisesti rokkarille.
Toinen viittoi, että hänen olisi mentävä ennen toista ulos ovesta, ja niinhän cheerleader tekikin, vaikka saattoi vain aavistella, mitä tuolla olikaan mielessään.

"Joo oon samaa mieltä", todettiin hitaasti.

- oh, vähän tökkivää, pahoittelen :< -

Percy pystyi vaivatta tunnistamaan kitkerän sävyn Lizbethin tervehdyksessä, mutta ei antanut asian huonontaa hänen varsin ilakoivaa mielialaansa. Kaikki tuntui sujuvan kuin rasvattu, mitä nyt Lizbeth ei hyppinyt samalla tavalla ilosta, mutta sekin oli vain sivuseikka. Eiköhän brunette ehtisi lämpenemään hänelle iltaa myöten…

Lizbeth meni edeltä ulos luokan ovesta, ja tarjottuaan ensin kohteliaan, mutta elottoman hymyn tytön kavereille, Percy antoi katseensa käydä pikaisesti Lizbethin vartalolla. Jumalauta, toinen oli lähes laittoman täydellinen. Jos tytöstä ei tulisi mallia, niin mallimaailma olisi häpäisty. Tai no, ehkei tuollainen kaunis kasvo sopisi niin hyvin huippumuotiin, mutta miestenlehtien kesken kävisi kyllä tappelua. Olisihan se siistiä kymmenen vuoden päästä osoittaa sormellaan miestenlehden kantta, hymy korvissa ja kerskailla, kuinka hän oli juuri tänä tiettynä päivänä päässyt itsekin osingolle.

Asiassa oli vain yksi pulma. Kuinka hän ikinä saisi Lizbethin leikkiin mukaan?

Percy seurasi tyttölauman jäljessä kuuliaisesti, jättäytyen sitten seisoskelemaan luokan oven eteen. Hän hymyili Lizbethille hurmaavasti, katsoen sitten merkitsevästi tämän ystäviä. “Musta tuntuu, että meidän ois helpompi sopii näistä tapaamisista kahden kesken, jos tajuat mitä meinaan”, platinatukkainen totesi pehmeään sävyyn, siirtäen katseensa takaisin Lizbethiin.

Jos hän saisi asiaan yhtään sananvaltaa, niin Percy tahtoi ilman muuta täksi päiväksi ensimmäisen työpäivän, kun brunette oli kerta niin hemaisevan näköinen. Ja mitä enemmän päiviä he sopisivat, sitä enemmän aikaa Percyllä olisi luikutella kohteliaisuuksia. Toivottavasti tyttö tulisi vastaan edes vähän siinä hommassa.

“Mites olis vaikkapa tänään eka ‘tapaaminen’?” Percy ehdotti, lipaisten huultaan. “Mulla loppuu koulu kolmelta, mites sulla?”

Cheerleader rypisti pienesti otsaansa, kun toinen ilmoitti haluavansa sopia työn tekemisestä kahden kesken. Periaatteessa se oli ihan ymmärrettävää, mutta kun oli kuullut huhuja tuosta kundista, alkoi koko kahdestaan olo haiskahtaa ja pahasti.
Brunette kuitenkin myöntyi toisen pyyntöön, niin kauniisti kun sitä pyydettiin ja mitä nopeammin sopiminen olisi ohitse, sitä nopeammin hän pääsisi karkuun tätä.
"Tajuunpa hyvinkin", vastattiin lyhyesti ja olisi vielä tehnyt mieli lisätä "Tajuun liiankin hyvin", mutta se jätettiin sanomatta ääneen.
Ehkä hänen pitäisi suhtautua toiseen hieman positiivisemmin? Antaa edes pienen tilaisuuden näyttää, että ehkä ei ollut niin paska kuin juorut antoivat ymmärtää. Ja juoruthan eivät aina olleet oikeassa.

Ystävät hätistettiin pois lähinnä sanomalla, että tullaan sitten hieman myöhemmin perässä ja näiden perään katsottiin hetken aikaa, kunnes nämä olivat kadonneet näköpiiristä. Sitten huomio käännettiin kokonaan Percyyn ja otettiin hieman kovempi ote laukusta, josko tuo vaikka kävisi jo nyt kähmimään. Tyttö ei ikävä kyllä osannut itsepuolustuslajeja tuskin lainkaan, joten laukku oli oikein hyvä korvaus niille. Pieni laukun heilauttaminen aiheuttaisi jo jonkinlaista kipua toiselle osapuolelle.

"Ai jo tänään..?" kysyttiin epävarmasti ja otetta laukusta höllättiin.
Pitäisikö hänen keksiä oikein hyvä syy, miksei voisi tehdä juuri tänään historiantyötä tuon kanssa vaiko kertoa vain totuus, että ei hänellä mitään ohjelmaa ole?
Mitä teet Liz?
Neiti mietti hetken asiaa ja huokaisi sitten huomaamattomasti, siirtäen harmaat silmänsä toiseen.
"Ei mulla ainakaan mitään menoo oo... Ja mullakin loppuu kolmelta", tyttö kertoi ja yritti hymyillä ystävällisesti, mutta sai vain aikaiseksi pienen pienen hymyn heleän vaaleanpunaisille huulilleen.

//töks töks mullakin :''D

Percy ei voinut olla laittamatta huomiolle tapaa, jolla Lizbeth käyttäytyi. Sen lisäksi, että cheerleader katsoi häntä varsin pahasti, tuo jopa piteli laukkuaan uhmakkaasti otteessaan, kuin aikeissaan lyödä häntä. Tämä sekä kummastutti että viihdytti Percyä paljon, kuinka seksikkäitä itsevarmat johtajanaiset olivatkaan! Lizbeth kun sattui olemaan laatuyksilö jokaisella saralla.

Ei tuo kauaa jaksanut olla sotavalmiina, ja jo ensimmäisen kysymyksen kohdalla tytön ote löystyi. Percival hymyili sisäisesti tuttua hymyään, mutta ei antanut yli-itsevarmuutensa näkyä liikaa ulospäin. Sen sijaan platinapää päätti käyttäytyi tavanomaista käyttäytymistään vähän nöyremmin. Sillä vaikka poika ei halunnutkaan hyväksyä faktaa, hyvä tuli tosiaankin hitaasti. Aivan liian hitaasti, jos häneltä kysyttiin. Miksi naiset ylipäänsä olivat sellaisia tiukkapipoja? Jos häneltä tulisi suhteellisen hyvännäköinen nainen kysymään että nussitaanko, niin ei Percyllä menisi vastaamiseen sekuntia pidempään, selvittyään ensin järkytykseltään.

Lizbeth kertoi olevansa vapaa tänään, joka sai hymyn kohoamaan jälleen pojan huulille. Tällä kertaa poika oli päättänyt hillitä sitä hieman, joten Lizbethin ei täytyisi kavahtaa sitä uudelleen. Ei hän missään nimessä halunnut saada tuosta laukusta kasvoilleen, vaikka ote oli jo rauhoittavasti löystynyt. Ei se tarkoittanut, etteikö sisupussi olisi sillä silti voinut häntä kumauttaa.

“Loistavaa”, Percy sanoi säteilevästi. “Jos sitten nähdään kolmelta tässä, hissan luokan eessä. Eipähän pitäs olla suunnistusvaikeuksia.” Poika naurahti lyhyesti - ihan kuin jompi kumpi heistä ei olisi tiennyt Astonin koulurakennusta läpikotaisin. Percy nyt ainakin, hän kun viihtyi vapaa-ajallakin opettajien työhuoneissa.

Laiskasti, vaaleatukka kohotti kättään jälleen, tällä kertaa tervehtimisen sijaan hyvästiksi, ja sanaakaan sanomatta lähti jatkamaan matkaansa. Käännyttyään lähimmän kulman taa, kännykkä kaivettiin taskusta, ja Percy varmisti, ettei hänen lähin ystävänsä jäisi vaille mehukasta juorua.

*

Kello oli hieman yli kolme ja Percival nojaili historian luokan seinää vasten, sitä ulkopuolella olevaa tietenkin. Muutama tunniltaan päässyt historianopiskelija loi häneen uteliaan katseen, mutta Percy ei jaksanut kiinnostua. Häntä kiinnosti sillä hetkellä vain yksi asia: Lizbethin sääret hänen sylissään, huulet vasten hänen omiaan, huohotus hänen korvissaan. Percyä ei hänen ajatuksensa kaduttaneet, parasta ne oli ajatella vielä kun ehti. Koulutyötä työstettäessä se ei sujuisikaan aivan niin jouhevasti.

Jos he nyt edes koko koulutyötä ehtisivät aloittamaankaan. Percy naurahti ääneen, saaden itseensä suunnatuksi yhä useamman katseen.

"Joo, sovitaan niin." myöntyi tyttö toisen ehdotukseen ei niin innostuneesti. Olisi hän voinut edes hieman näytellä olevansa innostunut, mutta tällä hetkellä hän oli hieman hukassa. Ei kukaan pystyisi ottamaan tässä tilanteessa mitään huumorilla! Sen verran hänen maineensa kuitenkin huoletti, vaikkei se periaatteessa nyt niin vaarassa ollutkaan. Eihän hän ollut valinnut Percyä parikseen, vaan opettaja. Mutta siltikin, oli silti syytä huolestua!
Platinablondin perään katsottiin kädet puuskassa, jonka päälle tyttö vielä puuskahti pienesti. Hänen täytyisi pitää puhelintaan visusti lähellään koko työn tekemisen ajan. Mutta ensimmäiseksi hänen piti varmistaa, etteivät vanhemmat pyyhältäisi kotiin täytenä yllätyksenä kesken kaiken, sillä isä saisi hirveät raivarit jos näkisi jotain hänen mielestään vähänkin epäilyttävää.
Tosin olisihan siitä hyötyäkin, että vanhemmat saattaisivat tulla hetkenä minä hyvänsä, mutta ehkä pidättäydyttiin vanhempien aikataulujen tarkistuksessa. Brunette kun muisteli, että isä olisi koekuvauksissa melkein toisella puolella maapalloa ja äiti olisi muotimessuilla jossain paikassa jonka nimeä hän ei nyt muistanut.

Lopulta Percyn selkä katosi kokonaan näkyvistä kulman taakse, jolloin Lizbeth uskalsi lähteä suunnistamaan ruokalaan valittamaan ystävilleen huonoa onneaan ja lappaamaan suuhunsa ruokaa vaikka väen pakolla, hänellä kun oli jostain syystä mennyt ruokahalu. Ehkä hän stressasi? Vai oliko hän kenties innostunut siitä, kun tavallaan tiesi, miltä päiväjärjestys Percyn almanakan mukaan näyttäisi?
Ei! Hän oli jo rakastunut toiseen!

----------------------------------

Kello näytti pari minuuttia yli kolme, eikä maantiedon opettajalla näytänyt olevan pienintäkään aikomusta lopettaa tuntiaan, josta cheerleader iloitsi pienesti. Kuitenkin joku pahis ilmoitti kovaan ääneen, että tunnin olisi pitänyt jo päättyä, ja opettaja tajusi vasta tuolloin vilkaista kelloa.
Noh, tuo pahis oli pilannut hänen viimeisetkin toivonrippeensä siitä, että joutuisi istumaan ylimääräisiä minuutteja opetuksessa, saaden vielä hieman lisäaikaa henkiseen koetukseen. Tosin siitä taisi tulla enemmän fyysistä.
Opettaja päätti tunnin. Lizbeth pakkasi laukkunsa tavallista hitaammin ja tepasteli käytävälle, jättäen hyvästit ystävilleen, ja lähti suunnistamaan historian luokkaa ja odottavaa Percivalia kohti.
"Sori, oon vähän myöhässä. Opettaja piti yliaikaa", selitti tyttö kundille hymyillen pahoittelevasti, siirtäen hiussortuvan korvansa taa.
Brunetesta suorastaan paistoi, että hän oli paljon paremmalla tuulella, kuin viime tapaamisessa. Ehkä se johtui siitä, että hän oli saanut aikaa pohtia asioita ja tyytynyt kohtaloonsa? Aivan niin. Niin sen täytyi olla. Kyllä hän osaisi hoidella Percyn, jos vain halusi, jos toinen alkoi käydä ylikierroksilla.

"Mennäänkö?" cheerleader huikkasi sitten rokkarille ja otti estottomasti kiinnni toisen käsivarresta, ilman pienintäkään nyrpistystä tai muuta inhoavaa elettä.
"Varmaan mennään mun autolla?" varmistettiin vielä toiselta, sillä eihän sitä koskaan tiedä, olisiko Percyllä jotain muuta ollut mielessä.

//anteeksi, töks töks, pistän kuumeen piikkiin. kun tää pääsee etenemään kunnolla niin sitten se kirjotus alkaakin luistaa oikein kunnolla : >

- uh, joo, mullakin on tää iki-ihana alkukankeus ♥ -

Percyn huulille tatuoitui hymy, kun hänen cheerleaderinsa saapui vihdoin ja viimein kohti historianluokkaa. Vaaleatukka yritti naamioida sääriä nuolevan katseensa vain harmittomaksi vilkuiluksi, epäonnistuen siinä kirjavasti. Onko kukaan edes yrittänyt siirtää katsettaan herkullisista sääristä takaisin silmiin, ihan vain sen takia, että joku ei loukkaantuisi? Mahdoton homma. Eikä häneltä loppujen lopuksi niin paljoa hienotunteisuutta löytynyt, että hän olisi edes kunnolla yrittänytkään ponnistella katseensa nostamisessa.

Lizbethin lähestyessä, Percy saattoi todeta toisen näyttävän paljon parempituuliselta kuin aiemmin, joka miellytti platinapäätä melkoisesti. Helpottaisipahan hänen urakkaansa melkoisesti, kun ei tarvinnut jatkuvasti katsoa nyrpeää naamaa. Ei kukaan nyt edes haluaisi sellaisen naaman omistavaa hoidella. Menisihän siinä omakin naama irveelle.

Tyttö pahoitteli myöhästymistään, mihin Percy vain nyökkäsi lyhyesti. “Ei se mitään, kaunokainen. Mulla on ollu tässä ihan… mukavaa”, vastattiin, ja siniset silmät kohotettiin vihdoin vain ja ainoastaan kasvoja katselemaan. Olihan niissäkin vaikka mitä katseltavaa, mutta vartalo oli se varsinainen katseenviejä. Ja vartaloa tuolta naiselta löytyi kokonaiselle kylälle.

Seuraava liike tulikin Percylle täysin odottamatta. Kuin vanhaa kaveria, brunette tarttui häntä käsipuolesta, eikä naama edes näyttänyt siltä, kuin tusina kamelia olisi paskonut sen päälle! Lizbeth oli selvästi kokenut elämääkin suuremman asennemuutoksen, sillä Percival ei olisi koskaan uskonut näin tapahtuvan jos häneltä olisi kysytty vielä aamulla. Hämmennykseltään Percy meni jopa hetkeksi lukkoon, ennen kuin sai selvitettyä päänsä ja onnistui tarjoamaan cheerleaderille hyväntuulisen hymyn.

“Lähdetään, ja sun autos käy hyvin.” Ei platinapää olisi tuollaista neitoa edes kehdannut kuljettaa omalla ikivanhalla Chevroletillaan, joka oli sitä paitsi isän vanha. Sitä sai polkea käyntiin mukavan tovin, eikä siltikään aina vältytty työntövoimaa vaativalta uurastukselta. Lizbeth omisti varmasti hienonkin auton, tosin jos se olisi pinkki, niin Percyn täytyisi harkita kahteen kertaan ennen kuin suostuisi sen penkille. Ja jos suostuisi, matka kuljettaisiin aivan varmasti pää hansikaslokeron alle piilotettuna. Ajamista platinapää ei harkinnutkaan vaihtoehdoksi: tyttö ei varmasti päästäisi hänenlaistaan höyrypäätä autonsa rattiin.

Kauhukuva pinkistä autosta jäi kummittelemaan niin lähtemättömästi pojan mieleen, ettei Percy voinut olla utelematta, hivenen varovaiseen sävyyn: “Ei kai… sun autos ole pinkki?” Kasvot haudanvakavina, vaaleatukka silmäili toista, kuin odottaen jonkinmoisen pirullisen hymyn ilmestymistä paljastaakseen cheerleaderin katalat suunnitelmat. Sillä jos Percival Wilch oli jotain oppinut cheerleadereiden treffailusta, niin sen, että he osasivat olla helvetin kieroja. Ja taivaallisen venyviä ja taitavia sängyssä. Etenkin sen.

// :'D

"Hienoa", vastasi Lizbeth päästäen irti Percyn kädestä ja lähti kävelemään kohti koulun ulko-ovia, joiden lähelle hän oli pysäköinyt kalliin, rakkaan autonsa aamulla.
Koulu oli melkein autioitunut vain parissa minuutissa, mutta mikä yllätys se muka oli, kun kaikki kuitenkin halusivat päästä kotiin tekemään omia askareitaan tai sitten suoraan kännäämään ystäviensä luokse niin nopeasti kuin vain oli mahdollista. Cheerleader oli laittanut suunsa suppuun, eikä puhunut Percylle mitään, vaan mieluusti keskittyi kuuntelemaan korkojensa kajahtelua käytävällä.

Sitten platinablondi rikkoi hiljaisuuden kysymällä, omistiko tyttö pinkin auton, jonka kasvot näyttivät hyvin vakavilta.
"Onks siinä jotain vikaa vai?" kysyttiin dramaattisesti rokkarilta, pientä loukkaantuneisuutta äänessä.
Ei tyttö oikeasti pinkkiä autoa omistanut. Ei todellakaan! Jotain tyylitajua hänellä nyt sentään oli, eikä pinkki auto kuulunut hänen mielestään tyylikkyyteen, vaan barbie leikkeihin, joissa noilla täydellisillä nukeilla olikin hienot avoautot, joiden perusväri oli pinkki. Oli hän lapsena unelmoinut oikeasta, pinkistä avoautosta, mutta iän myötä tuollaiset pelottavat toiveet kariutuivat. Onneksi!
Mutta oli brunetella kyllä pokassa pitämistä, vaikkei sitä huomannutkaan. Pitihän hänenkin saada jotain hupia tälle päivälle. Katsotaanpas, mitä herra rokkari sanoo, kun näkee, ettei hänellä oikeasti olekaan mitään pinkkiä autoa.

Neiti Rodriguez jatkoi kävelyään, tulisi Percy perässä tai ei, kunnes pääsi koulun oville ja käveli niistä ulos, saaden ihanan raikkaan tuulen tuulahduksen kasvoilleen. Hän katseli hetken aikaa parkkipaikalla kököttäviä autoja ja huomasi oman autonsa olevan vielä tallella. Aivan pokkana hän käveli mustan Ferrarinsa luokse, kaivaen samalla laukustaan autonavaimia, jonka hälytin nappia hän vielä painoi, jolloin auto vingahti kuuluvasti ja valot välkähtivät.

"Luuletko sä oikeasti mua niin seoks, että ajaisin pinkillä barbie autolla?" cheerleader kysyi nauraen.
Aivan sama, suuttuiko toinen siitä vai ei, pääasiahan oli, että hänellä itsellään oli hauskaa!
"Haluut varmaan istuu pelkääjän paikalla? Tosin kannattaa sit varautua siihen, että ajan ku hullu", varoitteli Lizbeth virnistyksen kera ja avasi kuljettajan paikan oven, kunhan oli ensin heittänyt laukkunsa takapenkille. Ajajan paikalle istahdettiin, ovi vedettiin kiinni perässä ja avain työnnettiin virtalukkoon, jota käännettiin hieman, jonka johdosta radio avautui. Mutta ei se kauaa ehtinyt olla auki, kun jo sen sisään työnnettiin Lady GaGan levy ja kappaleeksi kelattiin Dance In The Dark. Ah, hänen lempibiisinsä. Tai ainakin melkein.

"Viimesiä sanoja?"

- tästä koteihin? tai jos haluut, niin voit vielä vastata... tai sit voit vastata tähän pätkään kotienkin puolella, miten vaan :)) ja vihdoin alkaa kirjottaminen jotenki luistaa :D:D -

Percy poukkoili kahden välillä: uskoako vaiko ei. Hänen esitettyään kauhistuttavan kysymyksensä pinkeistä autoista, Lizbeth oli loihtinut kasvoilleen loukkaantuneen ilmeen, kysyen oliko siinä jotain pahaa. Tämä sai samaan aikaan Percyn miettimään kahteen kertaan, oliko koko heitto ollut vain vitsi, ja samaan aikaan sisäiset hälytyskellot soimaan. Se oli varmaa, että Percyn miehinen ego ei olisi kestänyt pinkkiä autoa, jossa kaikenlisäksi hän istuisi pelkääjän paikalla. Millainen mies istui pinkissä autossa pelkääjän paikalla - ei, millainen mies istui pinkissä autossa ollenkaan? Platinapää loi Lizbethiin kauhuisan katseen, unohtaen täysin toisen vaihtoehtonsa, tuijottaen tätä pistävästi, toivoen tuon alkavan nauramaan tai jotain, että hänen ei tarvitsisi melkein kusta housuun jännityksestä.

Koulun ovista astuttiin ulos, ja hieman aristellen vaaleatukkainen poika silmäili parkkipaikkoja, yksi auto kerrallaan. Näin ollen hän oli kävellä Lizbethin ja Lizbethin auton ohi, tajuten sitten toisen vaihtaneen suuntaa. Kummastuneena, Percy käänsi katseensa kohti Ferraria, jonka valot välkähtivät samanaikaisesti, kun tyttö avasi sen lukot. Oliko tämä vitsi? Ferrari? Oliko Ashton Kutcher pistänyt pystyyn uuden erän Punk’d:ia?

Percy jäi seisomaan paikalleen, vilkuillen vuorotellen suu auki sekä tyttöä että tämän autoa. Ääni oktaavia korkeampana, Percy inahti: “Ferra-fucking-ri?” Muuta poika ei kyennytkään sanomaan, vaan ikään kuin transsissa lähestyi autoa, painaen kämmenpohjansa vasten sen mustaa maalipintaa. Silmät ymmyrkäisinä, poika ryhtyi välittömästi tutkimaan autoa tarkemmin: miltä penkit näyttivät, miltä ratti, miltä vanteet. Lizbeth oletti hänen haluavan istua pelkääjän paikalla, johon Percy pudisti kiivaasti päätään. “Jumalauta, jos mä saisin valita, niin mä ajaisin tällä aamunkoittoon, enkä koskis etusormellanikaan pelkääjän paikkaan. Mutta, koska tää on sun autos, ja mä saletisti onnistuisin ajamaan sen ojaan, niin mä tyydyn ihan mielelläni osaani.”

Lizbeth nousi autoon ja Percy seurasi esimerkkiä, tyrkäten oman mustan reppunsa Lizbethin tavoin takapenkille. Ihailevasti, poika painoi takamuksensa istuimelle ja veti oven perässään kiinni. Olo oli kuin “Lifestyles of the rich and famous” -ohjelmasta, kuinka moni oikeasti pääsi koskaan näinkään lähelle Ferrarin rattia?

“Viimeisiä sanoja?” Percy toisti kysymyksen, naama edelleen kuin kuun kokoisen virtahevon nähneellä. Hän rykäisi, loihtien sitten ensimmäistä kertaa muutamaan hetkeen oikein itseriittoisen virneen naamalleen. “Lizbeth, sun musiikkimakus on perseestä.”

//olen julma ja vastaan tähän näin xD

Cheerleaderin katse seuraili hetken Percyn toimia ja kun toinen koski auton maalipintaan, tyttö ärähti uhkaavasti: "Älä hiplaa sitä. Se on just pesty ja kiillotettu."
Ei sillä, että se muuten haittaisi, mutta kun Lizbeth itse oli pessyt ja kiillottanut auton edellisenä päivänä, mikä oli jo häneltä suuri saavutus, sillä normaalisti joku hänen perheensä palvelijoista teki sen homman. Siinä se eilinen päivä sitten olikin vierähtänyt, pilkunnussijana kun oli melkein käynyt auton maalipinnan suurennuslasilla läpi.
Mistä huomasi, että Lizbeth rakasti Ferrariaan?

Juuri tästä.

Kun Percy sanoi, että ajaisi ilomielin ties kuinka pitkälle tällä autolla, naurahti tyttö huvittuneesti. Aivan, hän olikin unohtanut, että Percy kuului rokkareihin ja muistikin, että oli useasti nähnyt toisen tulevan autollaan... Jos sitä autoksi nyt voisi sanoa... Joten ei ihme, että hänen autonsa sai paljon ihailua tältä. Ei tuolla tainnut paljoa rahaa olla. Jos Lizbteh saisi valita, voisi hän aivan hyvin vaihtaa paikkojan toisen kanssa siinä mielessä, että näkisi, millaista muiden elämä on ilman palvelijoita, lehdistöä jne. Varmaankin vähän vaativampaa kuin hänen oma elämänsä, mutta mistä sitä nyt tietäisi? Eihän rikkaidenkaan elämä ole ruusuilla tanssimista.

Tyttö hymähti välinpitämättömästi toisen toteamukselle.
"Jaa jaa. Mä vähän kuule luulen, että se oot sä, kenen musiikkimaku on perseestä", brunette totesi tyynesti ja peruutti auton pois parkkipaikalta, jonka jälkeen lähti ajamaan kuin hullu pois koululta, kohti kotia.
Jos kerta oli hyvä, kestävä ja nopea auto, niin mitä järkeä sillä oli köpötellä kuuttakymppiä, kun voisi aivan hyvin ajaa satasta? Mutta niin kovaa tyttö ei kuitenkaan raaskinut ajaa, sillä ei halunnut hyllyttää korttiaan, joten tyydyttiin ajamaan kahdeksaakymppiä, vähän yli. Jos poliisit pysäyttäisivät, ei sekään olisi mikään ongelma. Olihan hänen isänsä kuuluisa näyttelijä ja äiti huippumalli, jotka kyllä järjestäisivät asiat niin kuin hän halusi. Ja yleensä kun mainitsi, keitä vanhemmat olivat, sai hän vain yleensä kehuja isänsä näyttelijäntaidoista tai äidin upeasta työtä ja pääsi pälkähästä pelkällä huomautuksella.