Punaiset valot, mä näen punaista, en osaa jarruttaa

- sikko & sebastian-söpöliini ja sitten olen ...sanonut liikaa s-kirjainta... eiku, onnellinen :------) -

Oli perinteinen, mukava San Diegolle ominainen aamupäivä. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta, eikä ollut tuulenvirettäkään ilmassa. Ihmisiä virtasi valtoimenaan keskustan katuja pitkin, osa rivakasti kiiruhtaen, toinen osa hitaasti jolkottaen, hengittäen ilmaa keuhkoihinsa hartaasti. Jonno kuului tähän viimeksi mainittuun ryhmään: hänellä ei ollut tänään minnekään kiire. Kauppa, kahvila ja ravintola toisensa jälkeen lipui pojan silmien ohi, samalla kun tämä käveli rauhallisesti ilman mitään varsinaista päämäärää. Tai toki, olihan hän vaateostoksille tullut, mutta toisaalta hänen kädessään heiluvat kaksi muovipussillista olivat jo suhteellisen hyvä saldo tälle päivälle.

Jonnolla oli tänään, lämpimänä päivänä, yllään punamustaruudullinen kauluspaita sekä mukavan rennot, mustat kangashousut. Hänen hiuksensa oli noustettu vahalla edestä pystyyn ja hänen silmillään oli mustat Ray-Banit. Puolikiinnostuneesti tämä vilkuili aina välillä ohimeneviä liikkeitä, kävellen lähellä rakennuksien seinämiä.

Vilkaistessaan jälleen vain ohimennen rakennuksia kohti, hänen silmänsä tavoittivat jotain epäilyttävän tutunnäköistä, ja kääntäessään katseensa taas eteenpäin, hän jäi hetkeksi miettimään, mistä tunsi niin tutunnäköiset kasvot. Yhtäkkiä muistojen iskeytyessä hänen mieleensä osa mukavina, osa vähemmän mukavina, vaaleatukkainen jämähti paikoilleen. Hän käänsi päätään jälleen rakennuksen suuntaan – kahvilan, hän tajusi – ja siellä, ikkunapöydässä istuvaan poikaan. Sebastianiin. Se oli Sebastian, siitä ei ollut epäilystäkään. Ja tämä istui yksinään kahvilassa.

Jonnon mieleen ei juolahtanutkaan ajatus, että toinen saattoi odottaa ystäväänsä tai jotakuta muuta tuttavaa, vaan välittömästi hän kääntyi 180 astetta ja asteli koppavasti kahvilaan sisään. Toinen asia, mitä hän ei osannut ajatella, oli se, että viimeksi kun he olivat tavanneet, Sebastian oli harvinaisen selvästi pyytänyt Jonnoa lähestymästä häntä enää koskaan. Tai mitä ikinä olikaan sanonut, sillä ei ollut seitsemäntoista vuotiaalle väliä. Ehkä Sebastian olisi muutenkin jo leppynyt. Tai – Jonno ei tahtonut vaivata ajatukselle hetkeäkään, niin kamalalta se tuntui – ehkä ruskeatukkainen ei muistaisi häntä ollenkaan.

Joko Jonno oli vain äärettömän koppava, itsepäinen tai välinpitämätön tai kaikkia näitä, sillä kaikista näistä vaihtoehdoista huolimatta hän löysi itsensä silti askeltamassa varsin omahyväisenä kohti Sebastianin pöytää. Mairea hymy kohotti pojan suupielet, tämän tervehtiessä pehmeästi: “Hei, Sebastian.” Ilman kyselyä, Jonno istahti poikaa vastapäätä kahden hengen pöytään, edelleen varsin maireasti hymyillen.

Sebastianin ärtyneisyys ei yllättänyt Jonnoa pätkääkään, se oli selvä, mutta vaaleatukkainen ei voinut olla purematta kieltään hieman pettyneesti. Mitä hän oli odottanut? Avointa syliä, hymyä? Ehkäpä, hän ei itsekään oikein saanut ajatuksistaan selkoa. Mutta toki se jossain tuntui, kun mietti, ettei siitä ollut kovinkaan pitkä aika, kun… No, niin. Ainakaan toinen ei ollut selvästikään häntä unohtanut, mutta ei Jonno osannut löytää siitä sen suurempaa lohtua.

Epätoivoisesti Jonno yritti tavoittaa toisen katsetta, joka oli kohdistettu visusti poispäin. Miksi vitussa hän edes istui tässä? Äsken niin loistavalta tuntunut idea olikin osoittautunut huonoimmaksi ideaksi koskaan. Ehkä hän voisi vielä paikata tilanteen tökeryyden edes jossain määrin lähtemällä. Ehkä sillä tavalla ruskeatukkainen ei vihaisi Jonnoa lopun ikäänsä.

Jonno hengitti rauhallisesti sisään. Niin hänen täytyisi tehdä. “Sori. Mä en tiedä, mikä muhun iski. Musta olis ollu vaan kivaa, tiiäkkö, puhua asiat selviks. Ihan ystävämielisesti”, hän sanoi matalalla äänellä, katsoen nyt itsekin poispäin. Hänen sisällään myllersi outoja tuntemuksia. Kaikkein järkevintä olisi vain sanojensa päätteeksi lähteä, mutta jokin piti vaaleatukkaista paikoillaan. Mitä lähteminenkään oikeasti auttaisi? Hän voisi lyödä kaiken pöytään ja ehkä saada toisen antamaan hänelle anteeksi ennen kuin tämän seuralainen saapuisi paikalle. Hän niin paljon tahtoi vain saada toisen ymmärtämään, vaikkei ollutkaan aivan varma, mitä halusi toisen ymmärtävän. Hän ei ollut edes täysin varma siitä, miksi toinen käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Nämä kysymykset häiritsivät poikaa jatkuvasti, hän kun ei ollut sellainen ihminen, joka jättäisi asioita puolitiehen. Ja nyt kun niin olisi ilmeisesti lähes pakko tehdä, oli se liian hankalaa.

Jonno tunsi samassa löytävänsä itsevarmuutensa jälleen. Tupla tai kuitti. Harmi Sebastianille, nimittäin hän ei ollut aikeissa lähteä yhtään minnekään. Eikä ollut ilmeisesti Sebastiankaan, hänhän odotti jotakuta. Tästä tiedostuksesta voitonriemuisena, Jonno nojautui hieman ruskeatukkaista lähemmäs pöydän yli. “Ja ihan vaan, ettet nyt luulis, et mä lähtisin tolleen vaan ja pysyisin poissa, sun tiedoksesi voisin kertoo, etten oo lähdössä yhtään minnekään ennen ku on pakko. Sua ei varmaan haittaa, jos pidän seuraa sun kaveris tuloon asti”, hän sanoi yhtä matalasti, mutta nyt pojan äänestä kuulsi läpi pettyneisyyden sijaan silkka ilo. Sebastian ei niin tulisi pitämään tästä käänteestä, ja yllättävää kyllä, se jopa miellytti Jonnoa.

Jonno ei voinut väittää yllättyneensä Sebastianin ilkeistä sanoista saati toisen toteamuksesta siitä, ettei heidän välillään ollut mitään. Se oli totta, eikä vaaleatukkainen edes yrittänyt kuvitella muuta. Hän ei osannut sanoa, olisiko edes halunnut heidän välilleen jotain syvempää, mutta hän ei vain voinut lähteä, ennen kuin sai selvän selityksen eteensä. Hän ei nimittäin edelleenkään tiennyt, mikä oli kaiken kaikkiaan saanut Sebastianista niin… välinpitämättömän. Miten oli edes mahdollista saada välit kylmenemään niin nopeasti? Kaikkein eniten Jonnoa häiritsi koko sopassa se, ettei hän tiennyt, oliko hän ja hänen luonteensa ja tekonsa syypää tähän kaikkeen. Jos ruskeatukkainen oli saanut hänestä tarpeeksensa hänen alhaisen tulistumispisteensä takia, niin vaaleatukkainen tahtoi ehdottomasti näyttää toiselle ettei ollut vain raivohullu paskiainen.

Jonno pettyi hieman siitä, että Sebastian päätti sitten jättää täysin puhumatta. Jos hän ei saisi toisesta mitään tuntemuksia irti, kuinka hän voisi koskaan lypsää toisesta mitään? Hän otti sata kertaa mieluummin solvaavat sanat ja kummastelevan asiakaskunnan, kuin kiinni liimatut huulet ja poispäin kohdistetun katseen. Tällaiseen tilanteeseen poika ei ollutkaan aikoihin saanut itseään hankituksi, eikä ollut luultavasti muutenkaan koskaan tavannut niin hankalaa ihmistä. Jonno ei tiennyt alkuunkaan, kuinka ruskeatukkaa piti käsitellä ilman, että toinen vetäisi taas hernepalkoa nenäänsä.

Epätoivoisesti, Jonno rojahti takaisin selkänojaansa vasten, tuijottaen edelleen kiihkeästi toisen kasvoja, toivoen tämän aavaavan sanaisen arkkunsa jälleen. Tässä keskittyneisyydessään Jonno ei ollut siispä huomannut heidän lähelleen hiipparoinutta poikaa ennen kuin tämä alkoi puhumaan.

Vaaleatukka säpsähti paikoillaan hieman, kiinnittäen katseensa välittömästi tulokkaaseen, epäilevästi tätä silmäillen. Tulokas oli Sebastianin tapaan hyvinkin hurmaava. Ainoa ero oli ehkä siinä, että siinä missä toisen naama muistutti nyrpeydellään kiukuttelevaa pikkulasta, toisen kasvot olivat ystävälliset kuin vanhalla muorilla. Jonno saattoi heti todeta mielikseen, että tulisi pitämään tulokkaasta. Harmi sinänsä, sillä sanojensa mukaisesti hän ei ollut jäämässä nyt kun herra Nirppanokan seuralainen oli saapunut. Hän oli jo oikeastaan nousemassa tuoliltaan, kun tulokas istahtikin heidän välilleen. Niinpä, Jonno päätti jäädä tutkailemaan tilannetta vielä hetkeksi. Jos tilanne kävisi vähänkään kiusalliseksi, hän ei jäisi häiriköimään. Vaikka poika olikin itsepäinen ja tässä tilanteessa hieman itsekäskin, käytöstapoja kuitenkin löytyi. Ei ehkä Sebastiania kohtaan, mutta tulokasta kohtaan kyllä.

Jonno katseli hivenen huvittuneena pikkulapsen ja muorin sananvaihtoa, kykenemättä pyyhkimään pienoista virnettä huuliltaan. Kaksikko oli kuin sukua, ja siltä vähän näyttivätkin, mutta vaikuttivat luonteiltaan olevan täysin eri maata, joten päätti pitäytyä poissa johtopäätöksistään ja katsoa, selviäisikö kaksikon suhde ilman uteluakin.

Ja kyllä se selvisikin. Pitkätukan kääntyessä häntä kohti, tuo tuli maininneeksi olevansa Sebastianin veli. Nyt tuo ojensi kättäänkin, esitellen itsensä Jonakseksi. Jonnon huvittunut virne vaihtui heti siltä seisomalta kohteliaaksi hymyksi ja vaaleatukka tarttui ojennettuun käteen. “Jonno. Mä oon äkäpussin… vihamies?” Jonno vilkaisi silmäkulmastaan Sebastiania ja tarjosi ruskeatukalle pienen virneen. Jos hän koskaan joutuisi kahdestaan tyhjään huoneeseen tai kadulle tuon kanssa, hän tuskin selviäisi siitä tilanteesta hengissä.

Jonno käänsi katseensa takaisin Jonakseen. “Mulla ei ollu tarkotus häiritä tai mitään. Sä varmaan haluat jutella veljes kanssa kahdestaan, niin mä voin lähteä teitä häiritsemästä”, hän sanoi pehmeästi, näyttäen pahoittelevalta. “Mä muuten arvostaisin tosi paljon jos sä saisit sun veljes vakuutetuksi siitä, ettei se nylkis mua seuraavan kerran kun tavataan.” Jonno virnisti leveästi, kohottaen sormillaan valahtaneet etuhiukset takaisin pystyyn. “Se kun tuntuu olevan tarpeeksi vihainen usuttaakseen vaikka palkkamurhaajat mun perääni.”

- oops, vähän venähti :')) jonas on btw ihana! ♥ -

Rento naurahdus purkautui Jonnon huulilta Jonaksen mieltäessä hänet Sebastianin hoidoksi. Ex-hoito olisi kuvannut ehkä paremmin tilannetta, joka ei loppujen lopuksi ollut päätynyt oikein mihinkään suuntaan. Ellei täydellistä tunteiden kylmenemistä saattanut kutsua suunnaksi. “Jep, sehän mä”, poika myötäili, vilkaisten jälleen Sebastiania silmäkulmistaan. Toinen oli yllättävän söpö mökötyspuuskassaan, eikä Jonno voinut estää pienen lämpimän tunteen leviämistä itsessään. Hänen mielessään kehittyi nopeasti tilanne, täysin toisenlainen, sellainen, jossa Sebastian olisikin yhtäkkiä purskahtanut nauruun ja olisi heilauttanut kätensä vaaleatukan hartioille, hymyillen, kaikki eripurat unohtaneena. Sisäisesti Jonno huokaisi ajatuksilleen. Kuinka paljon helpompaa ja mukavampaa se olisikaan. Tuo nyrpeä naama ei varmasti pyyhkiytyisi pois… koskaan? Ruskeatukkainen oli melkein yhtä itsepäinen kuin hän itsekin.

Jonno säpsähti nopeasti takaisin kahvilan pöydälle, Jonaksen mainitessa jotain Sebastianista ja nuorimmaisesta. Hetkessä hän palasi takaisin muistoissaan siihen hetkeen, kun he olivat seisseet pyörätuolissa istuvaa poikaa ja tätä kyyditsevää vastapäätä. Aiheutti vähän eripuraa meidän perheessä. Jonnon silmiin syttyi välittömästi valo, hänen vihdoin tajutessaan koko kuvion. Ne kaksi saapunutta eivät olleet olleet vain ystäviä tai tuttuja… vaan Sebastianin veljiä. Vaaleatukkainen kääntyi välittömästi katsomaan Sebastiania, nyt uusin silmin. Oliko se päällimmäisin syy Sebastianin käytökseen? Että hän oli uhkaillut pojan veljiä? Jonno tunsi itsensä täysin hämmentyneeksi tästä uudesta tiedosta, osaamatta käsitellä sitä. Toinen tunne, mikä Jonnon valtasi, oli katumus. Syyllisyys. Oli täysin hänen vikaansa, miksi kaikki oli mennyt näin. Hän oli sekoittanut pakkaa Sebastianin perheessä, eikä varmasti hyvässä mielessä. Yrittäen peitellä tunteiden kirjoaan, Jonno käänsi katseensa takaisin Jonakseen, joka ei näyttänyt olevan moksiskaan veljensä toilailuista. Sellaisen veljen Jonnokin olisi ottanut mielellään itselleen - oman, läpeensä hemmotellun kusipääveljensä sijaan.

Jonnon pahoitellessa häiriköintiään ja noustessaan tuoliltaan, Jonas yllättäen pyysi häntä jäämään. Tästä hämmentyneenä, mutta edelleen halukkaana olemaan häiritsemättä ruskeatukan elämää sen enempää, Jonno jäi harkitsevasti seisomaan pöydän äärelle. “Oikeasti? Mä en halua olla sitten ollenkaan vaivaksi, että jos ja kun vaan siltä tuntuu niin häätäkää ihmeessä pois”, Jonno sanoi, painottaen sanojaan merkitsevästi. Syyllisyydentunnon edelleen vaivaamana, Jonno istahti takaisin tuolilleen epävarmana. Enää hän ei uskaltanut edes vilkuilla Sebastiania, vaan piti varmempana vaihtoehtona keskittyä täysin Jonakseen.

Jonas päättikin pian udella Jonnon halusta tavata veljensä jälleen, mikä oli ollut odotettavissa. Nolostuneena, Jonno upotti sormensa platinanvaaleaan tukkaansa, hymyillen vienosti. “Oikeastaan, se oli vähän niiko vahinko. Huonojen sattumusten sarja, ainakin Sebastianille. Kävelin vaan ohi ja olin että kappas, kukas se siellä onkaan ja sen kummemmitta kyselyittä annoin ittelleni luvan liittyä seuraan.” Jonno naurahti kepeästi. “Kaipa mulla oli - ja on edelleen - pikkusen huono omatunto kaikesta mitä on käyny ja mä halusin vähän paikkailla tilannetta, joka ei sitten paljoakaan auttanut”, hän jatkoi, laskien katseensa pöydän pintaan.

“Se on muuten aika huvittavaa, miten nopeasti toinen ihminen voi äkkiä ruveta kiinnostamaan. En saanu vastakaikua, se on ok, en mä siitä voi ketään syyttääkään. En mä aio ketään vainota.” Jonno näykkäisi alahuultaan, pidätellen huokausta. “Mä en vaan pääse tästä syyllisyyden taakasta ennen ku san anteeksannon.” Jonno piti yhä visusti katsettaan pöydässä, uskaltamatta kohdata kaksikon reaktioita. Hän oli onnistunut vuodattamaan enemmän kuin oli aikonut ja oli täten muuttanut letkeän ilmapiirin yhdessä nykäyksessä vakavaksi.

Jonno kuunteli ilmeettömänä Jonaksen sanoja. Hän ei halunnut paljastaa sisällään jylläävistä tuntemuksista yhtikäs mitään. Oli parempaa rakentaa ympärilleen suojamuuri kuin loukata itsensä ristitulessa yhtään pahemmin. Hän ei osannut täysin tulkita, mitä Sebastianin veli tarkoitti puremisella, mutta sen verran kuitenkin ymmärsi, että oli tilanne mikä hyvänsä, toinen ei selvästikään pitänyt itsensä alistamisesta kenenkään valtaan. Sen vaaleatukka oli tosin huomannut jo ensimmäisenä päivänä toisen kasvoista ja kehonkielestä, mutta kuinka hän olisi voinut koskaan tietää päätyvänsä tällaiseen tilanteeseen.

Sebastianin käskiessä Jonnoa häipymään ties kuinka monennen kerran, ei Jonno enää osannut loukkaantua toisen sanoista. Sen sijaan hän vähän vain mutristi huuliaan, kuin harmistuksen merkiksi, ja leikkisästi kysyi eikö toinen osannut puhua yhtään nätimmin. Hitaasti Jonnosta alkoi tuntumaan, että kaikki hänen yrityksensä sopuun olivat täysin turhia, ja harvinaisesti luovutusmieliala alkoi painamaan Jonnon mieltä. Ensimmäisen kerran vaaleatukka kysyi itseltään, oliko tämä kaikki tosiaankin vaivan väärtti, eikä hän pitänyt omien tekojensa kyseenalaistamisesta.

Jonaksen todetessa, ettei Sebastianista kannattanut pitää, Jonnon mieli synkkeni entisestään. Ei ollut selvästikään juttu eikä mikään huomata hänen sanoistaan, että Jonno siis tosiaankin edelleen piti Sebastianista, vaikka sitä olikin yrittänyt salata. Hän ei ollut täysin varma, miten vastaisi toisen sanoihin, joten tyytyi vain huokaamaan raskaasti ja vaihtamaan epämukavasti asentoaan. “Tältäköhän parisuhdeterapiassa tuntuu”, Jonno mutisi puoliääneen ivallisesti, hymähtäen ilottomasti. Hänen olonsa alkoi olemaan todella tukala.

Ainakin sadannen kerran Sebastian pyysi lupaa lähteä, joka sai Jonnon vaihtamaan jälleen epämukavasti asentoaan. Hän ei oikein tiennyt, halusiko Sebastianin mieluummin jäävän vai lähtevän, mutta osasi heti sanoa, kumpi vaihtoehto olisi helpompi molemmille. Mutta sen sijaan, että Jonas olisi päästänyt heidät molemmat pälkähästä, tuo aivan liian ymmärtäväinen nuorukainen päätti alkaa ruotimaan lisää heidän välistään kitkaa. Tavallaan Jonnosta oli mukavaa, että joku piti hänen puoliaan ja ymmärsi hänenkin kantansa, mutta toisaalta Jonas ei olisi voinut keksiä huonompaa ajankohtaa. Sen sijaan että nuorukaisella olisi ollut yksi pakoa suunnitteleva riiviö harteillaan, nyt myös Jonnokin alkoi osoittamaan halukkuuttaan jättää tilanne täysin paikoilleen. Silti vaaleatukkainen osasi myöntää, että tulisi olemaan kiitollinen tästä Sebastianin veljelle.

Seuraavan sananvaihdon ansiosta Jonno lysähti jälleen tuolilleen, mutta tällä kertaa jota kuinkin halukkaana kuuntelemaan. Hän oli osunut arvauksissaan oikeaan. Sebastian oli tosiaan vihainen siitä että he olivat onnistuneet yhdessä saamaan Sebastianin veljen vihaiseksi hänelle. Tosiaan, noin muotoiltuna sanat kuulostivat hyvinkin ihmeellisiltä, mutta vaaleatukkainen ymmärsi täysin toisen tunteet. Ei hänkään haluaisi harteilleen yhtään sen enempää homottelua omalta veljeltään - joskin taluttikin häpeilemättömästi poikaystäviä kotiinsa.

“Mä tiesin, ettei mun syyllisyyden tuskat ollu turhia”, Jonno huoahti, laskien leukansa vasten pöytää. “Mä tunnen itteni niin typeräksi. Mä käyttäydyin niin typerästi.” Uusi huokaus purkautui tummansinisilmäisen huulilta, ja tämä ryhtyi piirtämään etusormellaan kuvioita pöydän pintaan, seuraten sitä katseellaan. Poika käsitteli mielessään ajatuksia ja ideoita, jotka kaikki kuulostivat yhtä järjettömiltä. Jo valmiiksi luovuttaneena, hän kohotti katseensa Jonakseen. “On varmaan mahdoton ajatus ees yrittää tulla toimeen sen teidän nuorimmaisen kanssa? Meinaan, sitä ei varmaan mun pahoittelut kiinnosta.”

Jonno käänsi katseensa ulos, leuka edelleen pöytää vasten, siniset silmät liian laiskoina keskittyäkseen yhtään mihinkään. “Ja vielä mahdottomampi ajatus on, että meistä vois tulla Sebastianin kanssa edes kavereita… Saati sitten hyvänpäiväntuttuja.” Lähes tulkoon ennustaen Sebastianin reaktion sanoihinsa, ei hän vaivautunut sitä edes varmistamaan. Osoittaen nyt sanansa täysin Jonakselle, Jonno kysyi hiljaa: “Onko tässä edes mitään järkeä?”

- ei se mitään :') ei multakaan mitään soljuvinta tekstiä koskaan, pardon ♥ toivottavasti tällasestakin tilanteesta saadaan vielä jotain peliä aikaseks, mä tykkään kieroutuneella tavalla ihan hirmuisesti näiden suhteesta! :D:D -

Jonno ei ollut kuullut Sebastian puhuvan pitkään aikaan, joten säpsähti tämän yhtäkkisesti ilmaistessa mielipiteensä ääneen. Mielipiteen, jonka vaaleatukka olisi osannut ennustaa muutenkin. Olihan se tavallaan ymmärrettävää, että Sebastiania ärsytti ja että tuo mielellään teki kaikkensa saadakseen Jonnon pois kintereiltään… Vai oliko? Jonno oli suhteellisen sympaattinen ihminen, mutta ei hänestä empatiaan ollut. Siksi oli jokseenkin hankalaa yrittää hahmottaa tapahtumia muustakin kuin yksiulotteisesta kulmasta. Toisaalta Sebastian nyt ei ainakaan yrittänyt ymmärtää hänen kantaansa, niin oli oikeastaan aika turhaa yrittää ymmärtää vuorostaan Sebastiania.

“Kyllä mä käsitän”, Jonno vastasi kärsivällisesti, kääntäen poikaan suunnatun katseensa takaisin ulos. Sebastianin sappi alkoi kiehua, joten Jonno yritti parhaansa mukaan olla provosoimatta tätä räjähtämään entisestään. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Ruskeatukka päätti lähteä oikein ryminällä, kaataen kahvikuppinsa mennessään, tämän räsähtäen äänekkäästi kahvilan pöytää vasten. Jonno ei jaksanut edes kohottaa katsettaan. No, ainakin tämä keskustelu oli toiminut Sebastianin puolesta toivotusti: tämä tulisi olemaan luultavasti viimeinen kerta, kun Jonno toista alkaisi häiritsemään. Häntä ei kaivattu toisen elämään, ja se oli okei. Aina ei voinut saada haluamaansa.

Harmistuneesti Jonno katsoi Jonakseen. Hänen olisi varmaan parasta olla pitämättä mitään yhteyttä Sebastianin mukavaan veljeenkään, vaikka olisi niin mielellään tehnytkin. Jokin Jonaksessa sai Jonnon samaistumaan tuohon poikaan, vaikkei hänellä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ollutkaan poikia kavereinaan. Nytkin tuo pahoitteli veljensä käytöstä, vaikkei hänellä ollut ollut siihen osuutta laisinkaan. Jonno hymyili kuivasti.

Vaaleatukka ohensi kauluspaitansa kauluksia laiskasti, kohottautuen seisomaan. “Mä tarjoaisin mielelläni auttavaa kättä, mutta musta tuntuu, että mun olisi parasta vaan lähteä. Ennen ku mokaan vähän lisää.” Siniset silmät varmistivat nopeasti, ettei Sebastiania näkynyt enää kahvilan lähistöllä, ennen kuin hän tarjosi Jonakselle kättään. “Sä et uskokaan miten paljon oisin halunnu tutustua suhun paremmin! Mutta mä oon jo päättänyt, etten mä osallistu Sebastianin elämään enää millään tavoin. Sä voit välittää viestin eteenpäin”, hän sanoi, hymy ulottuen nyt silmiin asti. Silti silmissä oli läsnä apaattinen sävy, jota tuo ei edes yrittänyt peitellä. “Kai mä saan sua silti moikata koulussa?” hän uteli vielä ohimennen, leikkisästi. Ei se paljoa tulehtunutta ilmapiirtä keventänyt, mutta ainakaan hän ei jättäisi tilannetta täysin kylmäksi.

Vielä nopeat heipat lausuen Jonno asteli kahvilasta ulos kauppakassit toisessa kädessään, toinen käsi työnsi aurinkolasit takaisin silmille. Ostoksille hän ei enää jaksanut mennä, joten suunta kohdistui kotia kohti.