En osaa historiaa, sun vartalos muodot mun katseen varastaa 2

- lumenea ja lizbethiä jälleen! anteeks pienimuotoinen hittaus, mut en ihan viittinyt laittaa kolmeenkaan lauseen aloitusta :D:D -

Ajomatka koululta sujui suhteellisen mukavasti - tai oikeastaan aivan loistavasti. Ferrari tuntui kehräävän Percyn alla, eikä poika osannut kuin tuijottaa silmät ymmyrkäisinä autoa, jossa istui. Miksi hän ei ollut miljonääri? Tällaisella autolla kun saisi ajella, niin eipähän olisi elämässä mitään kaipaamisen arvoista. Ajaisi vaan päivät pitkät, aina uusiin paikkoihin, aina sama Ferrari allaan. Tässä autossa voisi jopa asua.

Jep, platinapää oli kateellinen. Oli helppoa olla kateellinen, kun matkaseura tuntui omistavan kaiken mahdollisen ja mahdottoman, tuskin Percy paljoa yllättyisi, jos brunette kertoisi omistavansa oman planeettansakin. Se tuskin paljoa näiden pohattojen kukkaroa keventäisi. Oli varmaan jokaisella perheenjäsenellä kaikilla oma auto tai jotain. Käsittämätöntä. Tällaisina hetkinä oli hankalaa muistaa, että hei, jotkut eivät saa edes ruokaa, ja sillä hetkellä Percy kykeni jotenkin katsomaan maailmaa rikkaan silmin. Ei täällä pärjäisikään, jos murehtisi muista.

Automatka sujui tosiaan kivuttomasti. Percy esitti enemmän ja vähemmän oleellisia kysymyksiä autosta, kysymyksiä, joita ei eksperttikään olisi välttämättä tajunnut esittää. Kysyttiin kaikkea niin moottorin kuutiosenteistä vanteiden kokoon ja lajiin, aina välillä piti roikottaa leukaa auki ja todeta “et oo vittu tosissas” ja uusi kysymysaalto päälle.

Lizbeth varmaan olikin helpottunut, kun kysymysripuli sai loppunsa heidän saapuessaan perille. Kysymykset tosiaan loppuivat kuin seinään, kun Percy sai vasten kasvojaan seuraavan aiheen olla kateellinen, ja ihmeissään. Etenkin ihmeissään. Rakennus hänen näkökentässään ei ollut omakotitalo, ei kartano, ei huvila. Se oli helvetti soikoon palatsi. “Lizbeth, meetsä mun kanssa naimisiin?” Percy sanoi heikolla hapella, tuijottaen edelleen suu ja silmät ymmyrkäisinä taloa edessään. Kuinka hän voisi enää edes yrittää flirttailla toiselle, kun nähtävästi hän ei ollut oikein paskaakaan toisen rinnalla.

No, se olisi Lizbethin ongelma. Tyttöhän tässä tulisi kärsimään hänen sijaansa, hänhän se hienohelma oli. Ja jos Lizbeth ei sitä tiennyt, niin tämän päivän jälkeen tietäisi: Percival Wilch ei ollut nimi, joka ihan pienestä hätkähtäisi. Ikävä kyllä.

//täällä ollaan ja no problemo :''D

Percy esitti kaikenlaisia kysymyksiä Lizbethin autosta, joka osasi hyvin, voisiko jo sanoa, ammattimaisesti vastata niihin, olihan hän sentään tutustunut autoonsa hieman tarkemmin ennen kuin uskalsi pyytää isältään sitä syntymäpäivälahjaksi, joten toisen kysymykset eivät tehneet tiukkaa ollenkaan. Oikeastaan oli ihan mukavaa vastailla rokkarin kysymyksiin, sillä siinä samalla katosi tietynlainen hiljaisuus, joka sattui vain ahdistamaan tyttöä.
Cheerleader ei olisi uskonut, mutta hänellä oli jopa hauskaa Percyn kanssa pienen automatkan verran sillä aiheena olivat autot ja imelä flirttailu oli kadonnut kokonaan. Toivottavasti se pysyisi nyt kokonaan poissa kun oltaisiin perillä, vaikka neiti epäilikin sitä suuresti.

Auto ajettiin porteista sisään, joiden tarkoituksena oli pitää kaikenmaailman paparazzit sun muut loitolla julkkisten yksityiselämästä, ja sillä ajettiin jonkin aikaa pihatietä pitkin, kunnes tien päässä häämötti suuri, näyttävä talo.
"Totta kai, kultaseni. Kunhan pystyt tarjoamaan minulle vain parasta niin nähdään alttarilla", vastasi brunette huvittuneesti Percylle ja pysäköi autonsa ulko-ovien eteen.
Talosta tulikin heti ulos hovimestari, joka toivotti Lizbeth-neidin tervetulleeksi sekä Percyn ja pidemmittä puheitta cheerleader huikkasi rokkaria seuraamaan sisään taloon.

"Ross!" hihkaistiin, kunhan oltiin päästy suureen eteiseen ja autonavaimet annettu hovimestarille, joka vei ne mukanaan ja katosi jonnekin.
Yläkerrasta alkoi kuulua ryminää, joka siirtyi portaisiin ja lopulta kulman takaa ilmestyi suuri dobermanniuros, jonka häntä ja korvat oli typistetty. Se kiinnitti heti ensimmäisenä huomionsa emäntänsä vieressä seisovaan miespuoliseen henkilöön ja paljasti uhkaavan hammasrivistönsä tälle, päästäen vielä varoittavaa murinaa kurkustaan.
Hieman aikuisen koiran perästä tuli pieni pentu, joka vähät välitti tulijasta ja hakeutui emäntänsä jalkoihin hyppimään.
"No hei Chad-kulta", lässytti Lizbeth ja nosti pennun syliinsä lellien sitä.
"Percy, tässä on mun rakkaat koirat Ross ja Chad", brunette esitteli nopeasti Percylle lemmikkinsä ja väläytti hurmaavan hymyn huulilleen.
Hän tulisi tarkkailemaan tuon kundin reaktioita vihaisen Rossin kanssa, mutta jos koira kävisi liian aggressiiviseksi, olisi se laitettava muualle.
"Ross ei muuten tykkää miehistä", näin ohimennen todettiin vilkaisten pienesti murisevaa koiraa.

Lizbethin todetessa, että Percyn pitäisi tarjota hänelle vain parasta, vaikeni platinapää hetkeksi. “Meinaako se, että Wal-Mart on poissa laskuista?” hän sanoi sitten liitoitellun pettyneesti ja nousi Lizbethin tavoin ulos Ferrarista. Hetken poika jäi autoa taputtelemaan, kuin olisi hyvästelemässä parasta ystäväänsä ikuisiksi ajoiksi ja seurasi sitten häntä sisään kutsuvaa Lizbethiä taloon.

Välittömästi sisällä Lizbeth kutsui jotain Rossia, joka sai Percyn kasvot valahtamaan valkeiksi kuin lakana. “Tää Ross… Onkse mitä mä-- HUI SAATANA!” Yläkerrasta oli rynnännyt alas melkein hevosen kokoinen koira, joka näytti kaikkea muuta kuin vieraita rakastavalta. Kaikkea muuta se tosiaan myös oli: Percy oli ehtinyt olla sisätiloissa runsaat kymmenisen sekuntia ja jo nyt kookas koira näytti hänelle vihaisesti kauniita hampaitaan. Niinpä tietenkin, enää puuttuisi punaniskaisä Billy, joka kantaisi haulikkoaan mukanaan joka paikkaan, tähdäten niillä Percyä kiveksiin jos hän sattui hievahtamaankaan. Tilanne oli koominen, mutta häntä ei naurattanut lainkaan.

Petoeläintä seurannut otus oli sitten jo vähän siedettävämpi, ällönsöpö koiranpentu. Tuon Lizbeth nostikin maasta sitä syleilläkseen, eikä Percy tiennyt mitä hänen kuuluisi tehdä. Tuskin mitään, sillä isompi koira näytti siltä, että olisi ilman muuta popsinut hänet suuhunsa yhdestä askeleestakin. Mihin hän oli sekaantunut?

Lizbeth totesi isomman koiran inhoavan miehiä, joka sai Percyn naurahtamaan hermostuneesti. “Ai ihanko totta? En sattunutkaan huomaamaan”, vastattiin sarkastisesti irvistäen. “Onko tää joku surmanloukku miehille? Kuinka moni täällä on kuollut?” Percyn stressi oli selvästi luettavissa niin pojan kasvoilta kuin koko olemuksestakin, eikä turhaan. Ei hän varsinaisesti koiria pelännyt, mutta se ei todellakaan tarkoittanut, että hän olisi jokin yli-inhimillinen koirankuiskaaja. Kivoimmat koirat pysyivät hiljaa ja juoksivat häiritsemättä etupihalla edestakas. Niin kauan kun ne olennot eivät ottaisi häneen mitään kontaktia, ne olisivat okei.

Kokeilevasti, Percy otti kuitenkin lyhyen askeleen edemmäs, tarkkaillen jättiläiskoiran reaktiota. Jos tuo aikoi esitellä hampaitaan yhtään enempää, niin Lizbeth saisi luvan tehdä esitelmän yksinään. Hänhän ei yhden naisen vuoksi tapattaisi itseään.

Rokkarin säikähtäneen ilmeen näkeminen oli kaikkea muuta kuin surullista cheerleaderille, joka pidätteli nauruaan ja yritti pitää naamataulunsa melko normaalina.
Ai että Percyä oli mukava pelotella suurella koiralla! Ihme, ettei toinen jo lähtenyt juoksemaan ulos talosta pää kolmantena jalkana, palaamatta enää koskaan neiti Lizbeth Rodriguezin luokse.
Mahtavaa, että hänellä oli Rossin kaltainen ärhäkkä uros puolustajanaan, joka kokonsa puolesta oli dobermannien kuningas.
"Hmmmm", mietti brunette katsoen kattoa. Pitäisikö vain sanoa, että monet kundit ovat saaneet surmansa juuri Rossin takia ja juuri tässä kohtaa, jossa he nyt seisoivat? Olisiko hän niin julma?
"Ei ihan, muuten mun iskä ei olis hengissä. Ross kun ei tuu oikeen toimeen sen kanssa", todettiin hymyn kera, jonka jälkeen pieni dobermannin pentu laskettiin alas sylistä, joka lähtikin heti taapertamaan jonnekin.

Suuri dobermanni uros päästi kahta kovempaa murinaa kurkustaan ja aukoi jo suutaan nostaen huulia tappajahampaittensa päältä, kun Percy otti yhden askeleen lähemmäs tätä.
"Hyi Ross!" Lizbeth torui vihaisesti koiralleen, joka hiljeni sitten.
Eiköhän Percyn rääkkääminen olisi tältä erää ohitse? Ainahan hän voisi uhkailla toista päästämällä Rossin irti, jos tulisi ongelmatilanteita.
"Keittiöön", sanoi brunette hyvin hallitsevalla ja käskevällä äänellä tehostaen vielä käskyään napsauttamalla samaan aikaan sormiaan osoittaen keittiötä.
Dobermanni lähti löntystelemään keittiötä kohti pää roikkuen ja katosi pian kulman taakse.

"Niin se historian projekti", muistutti cheerleader kääntäen sitten katseensa takaisin Percyyn.
"Tehdään sitä mielummin olohuoneessa, koska mun huone on.... Noh.... Aika karmiva äidin innostuttua sisustamaan sitä..."
Ja tottahan se oli, ainakin melkein. Kyllä Lizbeth huoneestaan piti, mutta väri ei välttämättä miellyttäisi kaikkia ja siellä sijaitsi hänen suuri sänkynsä. Ja juorujen mukaan Percyn kanssa tulisi välttää kaikkia mahdollisia paikkoja, joissa vähänkään tunnelma voisi muuttua kiihkeämmän puoleiseksi. Mutta periaatteessa silloinhan tuon kanssa ei voisi olla missään.
Noh, oli ainakin hyvä aloittaa makuuhuonevaihtoehdon eliminoimisesta.

Askel eteenpäin ei tuottanut toivottua tulosta. Sen sijaan, että Percyn rohkeus ja näyttö siitä, että hän ei tuota dobermannia niin paljoa pelännyt, kuin mitä saattoi luulla (ja paskanmarjat!), ei saanut koiraa hiljaiseksi. Päinvastoin, hänen koppava käytöksensä vaikutti saaneen mustan uroksen sapen kiehumaan aiempaakin innokkaammin. Oliko hän sattumoisin jo maininnut vihaavansa koiria? Tuskin, sillä tämä päivä yksinään vaikutti siihen, että piittaamattomuus muutti muotoaan vihaksi.

Onneksi Lizbeth ymmärsi hiljentää koiransa ennen kuin Percy ehti luikahtaa ulko-ovesta pakoon. Pienestä käskystä järkäle vaikenikin välittömästi, eikä Percy voinut muuta kuin ihailla tuota brunettea kaunotarta. Sen lisäksi, että neiti oli viisas, helvetin upea ja liikunnallinen, omisti tuo selvästi ainakin tässä taloudessa kunnioitustakin. Kunnioitusta herkesi myös Percyltä itseltäänkin sen takia, että sai säilyttää henkikultansa päivän pidempään; kuin myös sen takia, että niin tehdessään naisenalku ei siis ainakaan vielä vihannut häntä. Ja niin kauan kuin vihaa ei ollut pelikentällä, sisälsi se myös toivoa sekä mahdollisuuden. Ei hän haluaisi noin pompottelevan naisen kanssa mitään kestävää, mutta sänkyleikit eivät kuulostaneet Percyn korviin lainkaan hassummalta idealta.

Täydellinen huone sänkyleikkeihin oli tietenkin makuuhuone, mutta hän ei selvästikään ollut samalla aaltopituudella Lizbethin kanssa sen suhteen. Makuuhuoneen sijaan brunetti ehdotti sijainniksi olohuonetta. Percy kohotti kysyvästi kulmakarvojaan ja kohautti ohimennen olkapäitään, mutta totesi silti: “Mä olen kuule nähnyt sisustukset huippumuodista aina narkkareiden majapaikkoihin, joten mun mieli ei ihan mistä vaan järky.” Aina kannatti yrittää, mutta Lizbeth oli selvästi jo tehnyt päätöksensä. Olohuoneeseen siis. Tuskin sohvakaan sen epämukavampi paikka oli, verrattaessa niihin lukuisiin hirvityksiin, missä hän oli aikojen saatossa vaakamamboa harrastellut… “Näytä tietä.”

Epäröiden, Percy vilkaisi kerran taakseen siihen suuntaan, johon paholaiskoira oli jo kadonnut, toivoen hartaasti, etteivät heidän tiensä enää koskaan kohtaisi. Hänellä oli korvan takana parempiakin suunnitelmia suorittaa itsemurha.

"Toki", sanoi Lizbeth ja heitti laukkunsa olalle, sillä siellähän olivat kaikki hänen muistiinpanovälineensä, penaali, kirja, sekä ohjeet joiden mukaan historiantyöstä saataisiin 10 arvoinen suoritus. Hän kun ei suostunut tyytymään sen huonompaan. Koulunkäynnissäkin jo huomasi hänen perfektionistisia piirteitään, joista hän ei kyllä ikinä pääsisi eroon, mutta ei hän halunnutkaan.
Tyttö johdatti Percyn suureen olohuoneeseen, jonka yhdelle nojatuolille laski kalliin laukkunsa. Hän itse istahti sohvalle ristien jalkansa. Silloin paikalle pyyhälsi ylväs, arvokkaan näköinen vanhamies mustassa smokissaan ja katsoi kasvot tyynenä Lizbethiä.
"Tervetuloa kotiin, neiti Rodriguez. Olen pahoillani, etten päässyt avaamaan teille ovea, mutta olin juuri siivoamassa", pahoitteli mies.
"Ei se mitään, James", sanoi brunette heti hovimestarilleen, "Päästäsitkö Rossin ja Chadin takapihalle?"
"Kuten haluatte", ja sitten hovimestari katosikin paikalta vähin äänin.

Brunette kurottautui laukkunsa puoleen, jonka avasi nopeasti ja kaivoi kaikki tarvittavat välineet työn tekemiseen.
Oho hups! Aivan, ei tässä ollutkaan kaikki, sillä hehän saisivat käyttää myös nettiä apuna, joten hän voisikin käydä hakemassa tietokoneensa, vaikka iPhonella pystyikin myös hoitamaan sen. Olihan se toki miellekkäämpää käyttää tietokonetta, jossa oli suurempi näppäimistö ja näyttö.
"Mä käyn hakemassa tietokoneen, sitä kun saatetaan tarvita", tummaverikkö ilmoitti ja kipaisi yläkertaan huoneeseensa, jonka pöydältä bongasi valkoisen Apple Macbook Pro kannettavansa. Neito nosti sen pöydältä kainaloonsa, vilkaisten vielä huonettaan, jota surkutteli mielessään, sillä eihän moista kehtaisi esitellä kenellekään muulle, kuin vain naispuolisille ystäville. Ovi suljettiin perässä ja portaiden kautta päästiin alakertaan olohuoneeseen, jonka sohvapöydälle tietokone laskettiin ja sohvalle istahdettiin.

Seuratessaan Lizbethiä olohuoneeseen, Percy huomasi alkavansa pikkuhiljaa rentoutua. Hänen ilmeensä oli lähinnä huvittunut, kun hän katsoessaan mihin suuntaan hyvänsä näki aina toinen toistaan hienompia ja arvokkaampia esineitä. Vielä kun Lizbeth sanoisi, että tämä oli vain loma-asunto ja heidän oikea kotinsa olisi temppelissä Olympos-vuorella, olisi kaikki viimeisen päälle täydellistä. Naurettavaa. Oliko tällä tytöllä koskaan mitään ongelmia tai vaikeuksia? Ainakin ulkokuoren perusteella kaikki näytti kuin pienen prinsessan haavekuvitelmalta.

“Tiiäksä, mä taidanki jäädä tänne asumaan”, Percy totesi hyväntuulisesti ja istuutui Lizbethin tavoin sohvalle. “Ettei tulis niin tylsää. Oonhan mä nimittäin aika kuumottavaa seuraa, vai mitä?” Leikkimielisen flirttailevasti Percy nyhjäsi itseään vasten Lizbethiä - odottaen toisen mahdollisesti järkyttynyttä reaktiota - ja nauroi. Muuta rokkaripoika ei ehtinytkään tehdä, kun heidän kahdenkeskeistä seuraansa jo häirittiin ja paikalle tuli orja. Tai siis hovimestari. Eli orja. Orja vaihtoi jotain jäistä keskustelua orjakuningattaren kanssa ennen kuin lähti taas lampsimaan. Kulmat aavistuksen verran kurtussa Percy seurasi tuon ylvästä kävelyä, ennen kuin katsahti jälleen Lizbethiin. Tyttö kaiveli laukkuaan ja ilmoitti käyvänsä noutamassa tietokoneensa.

Percy ei vastannut mitään. Hän odotti, että seksipommi oli ehtinyt pois näköpiiristä, ennen kuin nousi itsekin sohvalta ylös ja ryhtyi astelemaan olohuoneessa uteliaasti edestakaisin. Ei hän mitään erityistä yrittänyt löytää, mitä nyt olisi ollut hienoa bongata muutama Playboy -lehti, joita joko ei tasan ollut yhtäkään tai ne olivat varmassa piilopaikassa - kuten kassakaapissa. Lizbeth jo palasikin tietokoneensa kanssa eikä Percy ollut löytänyt yhtään mitään. Hän palasi sohvalle Lizbethin viereen - ja sai idean. “Onks täällä juomatarjoilua? Olutta tai jotain? Eiku siis shampanjaa, sitähän täällä juodaan. Aatella, mä en oo koskaan ees maistanu ku halpaa kuoharia. Kivan kuplivaa sekin oli, mut no joo. Ei varmaan voi verratakaan.”

“Musiikkiki ois ihan kiva”, lisättiin vielä hetken päästä ja vilkaistiin Lizbethiä hymyillen. “Tai voitashan me tehdä semmoinen nolo hiljaisuus jonka aikana kumpikaan ei sano mitään ja sit niiku leffoissa vaan suudellaan.” Jälleen, rokkari päästi ilmoille heleän naurunsa. Hän taisi leikkiä hieman henkikullansa kanssa, mutta mitä jännittävämpää, sitä hauskempaa!

Vai että oikein juomatarjoilua pitäisi saada? Turha luullakaan, että se tulisi toteutunaan, sillä Lizbeth tiesi, mitä toinen ajoi takaa. Eikä sen vuoksi koko ideaa tultaisi toteuttamaan. Hän ei harrastanut yhdenyönjuttuja enää ja täällähän oltiin tekemässä historian työtä eikä mitään muuta, mutta ilmeisesti Percy ei vain voinut tajuta sitä.
Taas kerran loistava todiste sille, että miehet eivät käytä aivojaan vaikka sellaiset on moisille toisen planeetan olennoille suotu.
"Onhan meillä. Tarjolla olis vettä tuolta koiran juomakupista", brunette sanoi tyynesti katsellessaan tietokoneensa näyttöä ja odotteli sen käynnistymistä.
Ensinnäkin, hänellä ei ollut lupaa mennä ottamaan mitään vanhempien juomakaapista ja toiseksi, hän ei alkaisi juomaan tässä vaiheessa päivää. Hänellä olisi vielä paljon tehtäviä tehtävänä tämän jälkeen, eikä humalassa sellainen onnistuisi. Kuitenkin kaikista oleellisin syy oli se, ettei hän milloinkaan ikinä päästäisi rokkaria hameensa alle. Ei vaikka maailmanloppu olisi kiinni siitä!

Platinablondi ei sitten vain osannut lopettaa ajoissa, kun jo alkoi ehdotella suutelemista sun muuta.
Lizbeth käänsi vihdoin ja viimein katseensa rokkariin ja siristi silmiään, sekä mutristi huuliaan osoittaakseen paheksuntansa koko asialle.
"Historian projekti", hän muistutti toista napakasti, vilkaisten sitten sohvan vieressä olevaa purulelua, joka näytti kaikelta muulta kuin kaksi päivää sitten ostetulta, uudelta komistukselta. Sehän oli revitty riekaleiksi!
Purulelu kumarruttiin nostamaan ja sitä katsottiin arvioivasti.
"Ross tarvitsee uuden purulelun", ja rokkaria katsottiin merkitsevästi.
Aivan niin, jos toinen ei pikkuhiljaa alkaisi rauhoittua, voisi tulla ikävät oltavat Rossin tappajahampaitten välissä. Hän ei pelkäisi pelotella toista koirallaan, muttei kuitenkaan kamalan mielellään haluaisi aiheuttaa sen suurempaa showta.

Cheerleader käänsi sitten päätään ja kutsui rakasta tappajakoiraansa, joka tuli kiltisti emäntänsä luokse ja otti tarjotun purulelun suuhunsa, jonka jälkeen Lizbeth käski koiransa tulla makaamaan viereensä sohvalle. Hänellä alkoi taas olla niin epämukava olla, että parempi vain pelata varmemman päälle ja ottaa suojelija mukaan touhuihin. Suuri koira asettui makoilemaan sohvalle laittaen päänsä bruneten syliin ja aloittaen torkkumisen pienten rapsutusten kera.
"Niin, teetkö sä tän puolen projektista ja mä tän?" esitettiin kysymys platinablondille ja näytettiin ohjepaperia.

//Anteeksi kesto! Laiskuutta on ollut ilmassa :ss