Sunday In The Park

-joku mukaan, kaikki kelpaa : D-

Wendy käveli puistossa hiljakselleen työntäen lastenrattaita joissa nuoren naisen vajaa yksivuotias poika oli. Wendy oli nostanut rattaiden makuualustaa niin että Nate saattoi katsella ympärilleen, eihän 7kk vanha lapsi oikein vielä ymmärtänyt ympäristöstään paljoa, mutta kyllähän poika seuraili liikettä ympärillään.

Wendy tuli kauniin suihkulähteen luokse, reunoilla saattoi istua ja suihkulähteen ympärillä istuikin muutama ihminen, kaksi pariskuntaa. Wendy asetti rattaat niin että Nate näki äitinsä ja istuutui sitten suihkulähteen reunalle.
Nuori nainen seurasi miten ihmiset viettivät sunnuntaitaan puistossa, lapset nauroivat ja söivät jäätelöä, aikuiset juoruilivat ja nauttivat aurinkoisesta päivästä.

Wendyn naama rypistyi, hänellä ei ollut muuta seuraa kuin Nate eikä hän kehdannut eikä halunnutkaan mennä juoruilevien "luksusmammojen" luokse. Näistä naisista näki kauas miten rikkaita he olivat. Wendy vilkaisi omia vaatteitaan ja totesi näyttävänsä hyvin arkiselta. Olisihan Wendykin saanut ylleen hienoja hepeniä, hänen isänsähän oli rikas mies, muttei nuori nainen halunnut käyttää viimeistä huutoa olevia vaatteita. Eivät ne olleet hänen tyyliään.

Wendyä alkoi houkuttaa lähellä oleva jäätelökioski, joten hän nappasi rattaat vierestään ja lähti käymään jäätelökojulla poikansa kanssa.
Pian ruskeahiuksinen tyttö palasikin suklaajäätelö kourassaan takaisin siihen missä äsken istui.
"Odotas vain kun vähän kasvat, saat sitten säkin tälläisen", Wendy höpisi pojalleen.

Sunnuntaipäivät olivat aina tylsiä, tai oikeastaan jokainen päivä Judahin elämästä taisi olla tylsä. Jos ei hänen itsensä mielestä niin joku toinen ihminen saattaisikin ajatella niin, eikä mikään ihmekkään, eihän poika ikinä innostunut rutiinien rikkomisesta tai minkään uuden asian kokeilemisesta. Mustahiuksinen vilkuili ympärilleen hiustensa takaa mahdollisen istumapaikan toivossa, selässään tuolla oli tavallinen reppu täynnä kaikennäköistä tietokonesälää, joiden korjaamiseen ja muuhun närpertämiseen Judah aikoi puistossa keskittyä. Kotona hän ei olisi saanut olla hetkeäkään rauhassa, sillä äidin sisko ilmestyi kylään viiden lapsensa, aviomiehensä ja vielä kahden koiransa kera. Niin oli pieni ja kodikas omakotitalo täyttynyt metelistä, olihan Judahin nuoremmat sisarukset meinanneet ratketa riemusta serkkujen ja tädin yllätysvierailusta. Eniten poikaa huoletti hänen rakkaan leopardigekkonsa Gonzon turvallisuus, sen ikäiset lapset keksivät kaiken näköstä jekkua ja kepposta, mikä saattaisi olla hengenvaarallista hänen lemmikilleen.

Kengänkärkiään tuijotellen Judah käveli suihkulähteen luokse ja istahti sen reunalle syvään huokaisten, vihdoin hän tunsi saavansa omaa rauhaa ja mahdollisuuden keskittyä johonkin todella mielenkiintoiseen. Poika otti repun selästään ja asetti sen maahan, avaten vetoketjun ja nostaen varoen tietokoneen piirilevyn esiin. Tuolla oli mukanaan pienenpieni ristipääruuvimeisseli ja jonkinlainen ongenkoukkua muistuttava työkalu, joita poika käytti piirilevyjen ja muiden todella pieniä osia sisältävien elektroniikkalaitteiden osien tutkiskeluun ja korjailuun. Judah silmäili vieressään istuvia ihmisiä nopeasti, vasemmalla puolella istui nuori äiti lapsensa kanssa ja oikealla puolella toisiaan kähmiviä pariskuntia kaksin kappalein. Näky sai selvän punan kohoamaan pojan kasvoille, koska tuo luuli jääneensä tuijottamaan epäkohteliaaseen sävyyn.

Sitten huomio kiinnitettiin sylissä lepäävään piirilevyyn. Pikkutarkasti ja keskittyneesti Judah ryhtyi availemaan pienenpieniä ruuveja, jotka hän laittoi aiemmin esille ottamaansa muovirasiaan talteen.

--- vähän tönkköä, syytä kuumetta :'D

Wendy höpötteli Natelle ympärillä lentelevistä perhosista, suihkulähteen veden lorinasta ja kaikista pikkuisista yksityiskohdista joiden ajatteli huvittavan pikkupoikaa äidin ilmehtiessä tälle selitystensä lomasta.
Ihan sama mistä hän olisi höpissyt, Nate nauroi kumminkin.

Wendy huomasi vähän matkan päähän istahtaneen nuoren miehen, hän oivalsi nopeasti että tämä oli hänen koulustaan, hän oli varmasti nähnyt tummahiuksisen pojan ennenkin.
Wendy lamaantui. Hän oli puistossa, Naten kanssa. Hänen lähellään istui samasta koulusta oleva poika joka oli varmastikin huomannut hänet. Mitä jos tuo kertoisi kaikille että Wendyllä on lapsi?
Nuori nainen oli olettanut ettei kukaan seikkailisi puistossa tälläisenä päivänä, kaikilla olisi jotain tähdellisempää tekemistä ja Wendy saisi rauhassa kärrytellä ympäriinsä Naten kanssa.
Pienen pohdinnan jälkeen Wendy tuli siihen tulokseen että tuo poika joka innokkaasti kaiveli jotain kummallisen näköistä viritelmää, oli varmaankin koulun näkymättömimmästä päästä kuten Wendykin.
Tuo siis todennäköisesti ei alkaisi juoruilemaan, mutta Wendy halusi silti varmistaa asian.

Nuori nainen tarrasi Naten rattaihin kiinni ja lykkäsi ne lähemmäs tuota tummahiuksista nuorta miestä. Hän istuutui melko lähelle tätä eikä ollut aivan varma oliko näpertelijä huomannut hänen tulleen lähemmäs.
"Moi", Wendy sanoi katsoen nuorukaista odottavaisena.

Judah keskittyi piirilevyynsä intohimolla, olihan tämä yksi harrastus josta hän piti ja jossa hän oli oikeasti hyvä. Poika tuntui sulkeneen muun maailman kokonaan ulkopuolelle, taatakseen itselleen täyden keskittymisen siinä pelossa, että keskittyminen herpaantuisi ja jostain syystä koko piirilevy menisi pilalle. Viikon kestänyt näpertäminen sen parissa olisi ollut turhaa vain parin millin virheliikkeen vuoksi. Vaikka puistossa oli muita ihmisiä, se ei häirinnyt mustahiuksista ollenkaan, meteli ei ollut edes verrattavissa kotona kuuluvaan desibelimäärän(kirjotetaanko noin?:''D). Poika nypräsi ja näpräsi, irroitteli ruuveja ja kiinnitti toinen toistaan erilaisempia johtoja kiinni toisiinsa, purki liittimiä ja asetti niiden tilalle uudet. Hiukset olivat valuneet kasvojen eteen eikä Judah pannut ollenkaan merkille lähemmäs istahtanutta nuorta äitiä lapsensa kanssa.

Juutalaispoika säpsähti näkyvästi ja piirilevy putosi tuon käsistä pojan kuullessa selvän tervehdyksen, no niin, nyt saattoi olla seitsemän päivän projekti aivan turhaa. Judah puisteli päätään melkein epäuskoisena äskeiselle tapahtumalle ja poimi piirilevyn maasta tarkasti varoen, poskille tuntui kohonneen puna ja niitä kuumotti. "... Moi", poika tervehti takaisin vaivaantuneena ja ennen kaikkea harmistuneena piirilevynsä kohtalosta. Päällisin puolin siinä ei näyttänyt olevan yhtäkään silmillä havaittavaa vammaa, mutta Judahilla oli kokemusta siitäkin, että tietyt ja ratkaisevat osat saattoivat moisessa rytäkässä vahingoittua. Sen jälkeen piirilevy ei tulisi toimimaan, ellei koko hommaa alotettaisi alusta.

Judah laski kädet syliinsä ja tutkaili sinisillä silmillään lähinnä kengän kärkiään, välillä hän uskaltautui vilkaisemaan sivusilmällä viereen tupsahtaneeseen naisenalkuun ja lastenrattaisiin mutta piti silti suunsa ummessa. Käsi kävi hieraisemassa niskaa, ja tilanne oli vaivaannuttava ja Judahin kannalta myös nolo; häntä todella harmitti äskeinen säpsähtäminen, mutta hän ei edes ajatellut mainitsevansa siitä tytölle.

Wendy säpsähti myös pojan säpsähdettyä ja pudotettua maahan sen härpäkkeen jonka parissa oli pakertamassa.
Ei nuori nainen osannut odottaa ihan tälläistä reaktiota, ehkä toinen oli vain liian keskittynyt hommaansa eikä huomannut Wendyn saapumista.
"Anteeksi jos pelästytin sinut", Wendy hymyili pienesti ja katsoi mustahiuksista poikaa tämän poimiessa maasta pudottamansa esineen.
"Onko se kunnossa? Mikälie onkaan?" tyttö jatkoi tiedustellen toisen projektista. Wendy yritti pinnistää muistaakseen tämän nuoren miehen nimen, mutta sitä ei mieleen tullut. Välttämättä Wendy ei sitä ollut edes kuullut, toinen näytti häntä ainakin vuotta ellei kahta vanhemmalta.

"Aattelin tulla juttelemaan kun näytit tutulta... Me varmaan käydään samaa koulua?" Wendy lörpötteli pitäen pienen hymyn kasvoillaan.
Tyttö mietti pitäisikö hänen valehdella olevansa ulkona pikkuveljensä kanssa, tai vaikkapa naapurin muksun. Vaiko myötäisikö tyttö totuuden ja vannottaisi toista olemaan hiljaa... Wendy olisi tuhoon tuomittu jos koulun suosituimmat tytöt saisivat tietää Natesta.
Toisaalta, jos juttu tulisi nyt ilmi, se varmasti ehtisi laantua vähän ajan kuluttua ja Wendy voisi elää ilman pelkoa paljastumisesta. Mutta hän oli kauhuissaan ajatellessaan miten ilkeitä muutamat hänen tietämänsä cheerleaderit voisivat olla.

Judah hymyili puolestaan pahoittelevasti, olihan moinen saattanut antaa hänestä hyvin epäsosiaalisen ja töykeän kuvan. "Ei mitään, mä olin vähän liian keskittynyt", poika selitteli hämmentyneesti vaikka kasvoja koristi edelleen hymynpoikanen joka sitkeästi kiskoi suupieltä ylöspäin. Tyttö vaikutti reippalta, olihan toinen tullut kuitenkin juttelemaan ihan vieraalle ihmiselle, hänelle. "Joo, eiköhän se ole" Judah kommentoi piirilevyä eikä voinut olla naurahtamatta toisen tietämättömyydelle, "Se on piirilevy", hän valaisi asiaa tarkemmin ja hymyili jälleen, uskaltautuen sitten ottamaan lyhyen katsekontaktin tyttöön.

Kyllä toisen kasvot sitten näyttivätkin tutuilta, Judah oli kuitenkin niin näkymättömässä roolissa koulussaan, eikä hän keskittynyt sielä oikeastaan mihinkään muuhun kuin opiskeluun joten kasvot eivät voineet väkisinkään jäädä mieleen. "Musta tuntuu että minäkin olisin nähny sut aikaisemmin", mustahiuksinen vastasi ja sipaisi nopeasti hiuksiaan pois kasvojensa edestä, hänhän antaisi itsestään ihan friikkimäisen kuvan. "Että voidaan hyvinkin käydä samaa koulua jos sinä opiskelet Astonissa", poika jatkoi lausettaan hetken päästä ja antoi sinisten silmiensä tutkailla tytön omia tällä kertaa pidempään.

"Mikä sun nimi on?" Judah kysyi kiinnostuneisuus äänensävyssä vivahtaen, nyt oltiin päästy keskustelun alkuun, joten oli turha möllötellä hiljaisena kun oli mahdollisuus tutustua uuteen ihmiseen. Poika pakkasi suihkulähteen reunalla ja sylissään notkuvat tavaransa takaisin reppuun ja sulki sen, kääntäen sitten katseensa taas tyttöön ja lastenrattaisiin.

"Hyvä", Wendy hymyili toisen kerrottua että vekotin jonka parissa tämä oli työskennellyt oli kunnossa.
Toisen kertoessa että kyseessä oli piirilevy, tytön aivot löivät edelleen hieman tyhjää. Hän uskoi sen liittyvän jotenkin tietokoneisiin, muttei osannut sanoa miten.
"Aijaa? Okei", Wendy vastasi hieman hämillään, hän tunti olonsa hieman hassuksi kun ei osannut vastata toiselle järkevästi.

Pojan ilmoitettua että oli nähnyt Wendyn varmasti ennenkin, tyttö nyökkäsi hymyillen. Olihan hänkin sentään jäänyt jonkun mieleen, ainakin niin että nähdessä tunnisti tutut kasvot.
"Joo, sittenhän me ollaan samassa koulussa", Wendy totesi iloisesti, ei hän ollut erehtynyt.
"Millä luokalla sä olet?" tyttö uteli järjestäen pienen tuulenhenkäyksen sekoittamia ruskeita suortuvia takaisin korvansa taakse.

"Wendy. Wendy Ferrara", Wendy ilmoitti toisen kysyessä nuoren naisen nimeä. Eihän Wendy hänen oikea nimensä ollut, mutta häntä kutsuttiin sillä nimellä joten nuori nainen tunsi turhaksi esitellä itsensä Madisoniksi.
"Entäs...? Mikä sun nimi on?" Wendy tiedusteli mustahiuksiselta nuorukaiselta joka näytti parhaillaan katselevan Natea ja rattaita.
Wendyn kasvot helahtivat samantien punaiseksi, hän toivoi ettei olisi siirtänyt hiussuortuvia pois kasvoiltaan.

"Judah Tomek", mustahiuksinen vastasi lyhyesti ja hymyili sanojensa perään, hänen nimensä saattoi kuulostaa jonkun ihmisen korvaan todella oudolta. Sitten joukkoon mahtui niitäkin, jotka pitivät sitä normaalina nimenä, ja saattoivat jopa tuntea muutaman muunkin Judah'iksi ristityn pojan lisäksi. Näin oli kyllä vain useimmiten niiden juutalaisperheiden kesken, jotka Tomekin perhe tunsi, tai joita he tapasivat aina silloin tällöin uskonnollisissa tapahtumissa. Judah pörrötti hiuksiaan pienesti ujostellen, hän ei muistanut, koska olisi viimeksi jutellut edes näin rohkeasti vieraan ihmisen kanssa.

Aivan, hän oli tyystin sivuuttanut Wendyksi esittäytyneen tytön aiemman kysymyksen! "Mä olen kolmannella luokalla, entä sinä?", poika lausui pahoittelevasti, olipa hän ollut töykeä. Tuntui että tänään oli sellainen päivä, jolloin Judah huomasi käyttäytyvänsä todella poissaolevasti, hän suurin piirtein leiju omissa maailmoissaan tai ainakin jossain toisessa ulottuvuudessa... Kuvainnollisesti. Hän pani merkille Wendyn punastumisen, oliko tummakutrinen tyttö loukkaantunut moisesta tuijottamisesta? Mustapää käänsi katseensa välittömästi pois lastenvaunuista ja hieraisi jälleen niskaansa, mihin hän oli hukannut käytöstapansa kuluneen päivän aikana?

"Anteeksi?" Judah pahoitteli ja piteli katsettaan aivan muualla kuin Wendyssä tai vaunuissa, ei hän ollut tarkoituksella töykeä... Ehkä lapsi oli herkkä paikka tytölle? Sellainen mistä joku oli saattanut aiemmin piikitellä, tai ehkä yleisesti ottaen Wendyä saattoi hävettää koko asia siksi, että joku oli aiemmin pilkannut häntä sen vuoksi... Oli monta teoriaa jotka pyörivät Judahin pään sisällä, mutta niiden varaan oli paha laskea mitään. Olisi ollut todella noloa jos kyseessä olisikin ollut vaikka kummilapsi tai pikkuveli... Mustahiuksinen puisteli päätään ja siirsi hiukset pois silmiltään, yrittäen näyttää mahdollisimman luontevalta.

Wendy nyökkäsi hyväksyvästi toisen esiteltyä itsensä, hän ei ollut kuullut nimeä aiemmin, jotenkin se kuulosti hänen korvaansa joko jostain puolasta tai ukrainasta tulleelta, tai sitten jonkin uskonnolliselta... Wendy ei osannut sanoa eikä hän halunnut udella asiasta nuorukaiselta. Mutta ei nimi estänyt poikaan tutustumista, tämä kuitenkin vaikutti mukavalta.

"Ykkösellä vasta", Wendy virnisti hieman Judahin kerrottua että oli kolmasluokkalainen. Muutaman kolmasluokkalaisen Wendy tunsikin jo jotenkuten, vaikka ykköset ja kolmoset eivät paljoa toistensa kanssa olleet tekemisissä, eivät oikeastaan yhtään. Wendy oli kuitenkin tavannut joitakin kolmosia muunmuassa ruokalassa ja pihalla.

Wendy huomasi että poika oli laittanut merkille punastumisen ja kääntänyt nopeasti katseensa pois rattaissa istuvasta pojasta. Wendyä hävetti entistä enemmän mutta hän yritti olla punastumatta enempää.
"Kyllähän Natea saa katsoa, ei siinä mitään", Wendy sanoi hiljaa yrittäen kuulostaa iloiselta. Nuori äiti vilkaisi poikaansa joka killitti häntä ruskeilla nappisilmillään rattaistaan. Nate oli onneksi kiltti lapsi, kyllähän poika luonnollisesti itki ja osasi ärsyttää, mutta Wendyn mielestä poika oli rauhallinen tapaus.
Ainoa mikä koski Wendyyn syvästi oli pojan ulkonäkö. Vaikka vauva oli vasta pieni, pojan kasvot olivat kuin isällään. Ei ainakaan ollut epäselvyyttä kuka oli syypää...

Judah nyökkäsi tytön sanoille lyhyesti, mutta piti kasvonsa lähestulkoon ilmeettömiinä. Nateksi mainittu poikalapsi oli eittämättä suloinen. Judah oli aina pitänyt lapsista, olihan hänellä itsellään jopa kolme nuorempaa sisarusta ja roima joukko pieniä serkkulapsia joista nuorimmat eivät olleet täyttäneet vuottakaan. Nate oli myös juutalaisessa kulttuurissa käytetty nimi, itseasiassa mustahiuksisella itsellään oli sen niminen serkku, 16-vuotias pojankolttiainen joka ei pahemmin uskonnollisista asioista välittänyt. Vain serkkupojan ajatteleminen sai Judahin hymähtämään itsekseen ja pudistelemaan päätään. Niin kuin poika oli arvaillut, Nate taisi olla Wendyn lapsi. Ajatus teinivanhemmista ei sinällään hätkäyttänyt häntä ollenkaan, ei hänellä ollut oikeutta tuomita ihmisiä moisten asioiden mukaan. Wendy joutui varmasti kantamaan suunnattoman vastuun jo noin nuorella iällä, joten tytön oli pakko olla ikäistään kypsempi tapaus, kun pystyi huolehtimaan pienestä ihmisenalusta. Ja Nate näytti iloiselta ja hyvinvoivalta lapselta, joten ihan huono äiti brunette ei voinut olla.

"Suloinen lapsi", Judah sanoi ja vilkaisi vaunuissa istuvaa poikaa hymyillen, kääntäen sitten katseensa pojan äitiin. "Teillä on ilmeisesti ulkoiluhetki meneillään", mustahiuksinen jatkoi huomattavasti rennommin kuin aiemmin, ja ajatteli omalta osaltaan pitää keskustelua yllä.

Wendy ei osannut kuvaillakaan miten syvää rakkautta tunsi tuota pientä ihmisenalkua kohtaan. Oli valitettavaa että pikkuisen isä oli Max, mutta voisihan Wendy ainakin yrittää kasvattaa Naten niin ettei tämän isän luonne tulisi näkyviin... Max oli jättänyt Wendyn kuultuaan raskaudesta, eikä tämä kyseinen nuorimies muutenkaan kovin häävi ollut, Wendy oli äskettäin kuullut sisareltaan Louisianasta että Max oli vangittu joidenkin huumesekoilujen jälkeen.

"On joo, harmi vain että on poika ihan isänsä näköinen", Wendy lipsautti sanat suustaan ennen kuin edes ehti ajatella mitä oli sanonut. Perhana. Hänenhän piti yrittää esittää ettei lapsi ollut hänen ja tuo lausahdus teki selväksi että Wendy oli Nathanielin äiti.
"Ehh, muuten, sulle ilmeisesti tuli selväksi että Nate on mun poika, joten... Voisitko millään olla kertomatta siitä muille koulussa? En haluais että muut saa tietää että mulla on vauva", Wendy sanoi pojalle kasvot taas hehkuvan punaisina.
"Ei siinä muuten mitään mutta tiedäthän miten nämä suositut tapaukset suhtautuvat teiniäiteihin... Ollaan roskasakkia", Wendy mumisi katsoen poikaansa joka katseli edelleen iloisena rattaista.
"Olishan se tietysti helpompaa mullekin jos olis pojalla isä eikä kodinhoitajaa, voisin jopa kehdata ylpeänä esittää että joo mulla on perhe...", Wendy katsoi kengänkärkiään yrittäen vakuuttaa vieressään istuvan nuoren miehen siitä ettei Natesta tulisi kertoa kenellekään.

Wendyn harmitellessa Naten ja isän yhdennäköisyyttä, Judah hämmentyi täysin, mitä tyttö oli tuolla tarkoittanut? Eikö vaunuissa istuva poika ollutkaan suunnitellun raskauden tulos, tai oliko Wendy kenties katkera lapsensa isää kohtaan? "Kuinka niin?", mustahiuksinen kysyi sen suurempia ajattelematta, tajuten vasta hetken kuluttua kuinka tungettelevasti hän oli äskettäin kysellyt. "Anteeksi, mä en osaa ajatella mitä sanon... Ja ei, en kerro kenellekkään, voit luottaa siihen", Judah vakuutteli nuorta äitiä ja toivoi tuon uskovan. Kelle hän edes kertoisi? Ei hänellä ollut koulussa melkein yhtäkään kaveria... Tai pari, mutta ei Judahilla ollut edes hyvää syytä kertoa kenellekkään. "Mua kohdellaan ihan samalla tavalla roskasakkina, usko pois... Tai oikeastaan kaikkia niitä, joilla on epätavallisempi perhe tai rahaa vähemmän kuin sen 1,8 miljardia... Eikä säästy nekään, joilla ei ole Euroopassa kolmea loma-asuntoa, yksityisjettiä tai omaa saarta jossain eksoottisessa maassa", mustapää innostui manaamaan kermalaiset ja kaikki muut kultalusikka perseessä syntyneet maan rakoon.

"Joten... Etkai sä oikeasti pelkää että mä kertoisin jollekkin?" Judah kysyi kiusaantuneena ja tutkaili Wendyä sinisillä silmillään, kysyvän näköisenä. Pojan huulien välistä karkasi lyhyt huokaisu ja tuo haroi hiuksiaan mietteliään näköisenä.

Mustahiuksinen poika töksäytti Wendylle kysymyksen jota tyttö oli puoliksi odottanutkin, ihmiset olivat uteliasta sakkia.
"No... Max jätti mut heti kun mä kerroin olevani raskaana enkä harkitsekaan abortin tekoa... Raskautta ei suunniteltu ja se kusipää ei tahtonut kantaa vastuuta", Wendy manaili muistellen komeaa Maxia joka oli raivoissaan lähtenyt Wendyn luota kun tämä oli kertonut raskaudestaan pojalle josta silloin välitti enemmän kuin mistään muusta. Maxin teko oli satuttanut Wendyä paljon.
"Kiitos että voin luottaa suhun... Rehellinen väki täälläpäin on suht harvassa", Wendy sanoi hymynkare huulillaan. Oli mukavaa jutella jonkun kanssa joka ei katsonut häntä nokanvarttaan pitkin.
Judahin paasatessa kermalaisten omaisuudesta Wendy punastui hieman.
"Isipapalta taitaa löytyä kaikki nuo. Loma-asunnot ja yksityisjetit, omaa saarta sillä ei kyllä taida olla... Mä inhoan sitä miestä, biologisesta siteestä huolimatta se äijä ei koskaan ole mun oikea isäni ollut. Mä olen kasvanut keskiluokkaisessa perheessä, tänne muuttamisen jälkeen sain kartanon ja hienon auton mutta mieluummin mä köröttelisin bussilla ja istuisin kerrostalon parvekkeella", Wendy kihisi ajatellessaan Raymondia, biologista isäänsä, miten törkeästi mies oli kohdellut entistä perhettään ja pettänyt vaimoaan Wendyn äidin kanssa.

"En mä, kun sä kerran sanot ettet kerro ni sä et sillon kerro", Wendy hymyili pojalle joka oli näin vähän aikaa seurattuna ihan hauskannäköinen nuorimies.

Judah pörrötti jälleen hiuksiaan, tällä kertaa hieman vaivaantuneempana Wendyn kertoessa isänsä omaisuuden määrästä. Olisihan hänen pitänyt varoa sanojaan, ehkä hän oli nyt loukannut tyttöä? "En mä sitä sillä... Tai siis, no... Sä et kyllä vaikuta semmoiselta niinkuin ne muut", Judah selitteli sanoissaan takeltaen ja naulitsi katseensa maahan. Jopas hän nyt vaivaantui, aivan tolkuttomasti. Wendy vaikutti mukavalta ja mustahiuksinen ei halunnut antaa huonoa kuvaa itsestään, ties vaikka hän saisi tytöstä uuden kaverin. Moiset ajatukset saivat pojan entistä hämmentyneemmäksi, yleensä hän ei ollut näinkään vapautunut vieraassa seurassa vaikka ujous vaivasi edelleen. "No... Hyvä että sä uskot", Judah hymähti suupielet nykien ja hieraisi niskaansa.

"Haluaisitko... Lähteä joskus kahville vaikka... ?" Juutalaispoika aloitti sekavasti ja tunsi itsensä todella typeräksi, mitäköhän Wendy moisesta ajatteli? "Tarkoitin siis.. Että kun sä vaikutat... Noh, mukavalta... Ja musta ois todella kiva tavata vaikka uudestaan... Se ei ollut treffipyyntö", mustahiuksinen jatkoi ja tunsi punan nousevan poskipäilleen.

Wendy huomasi että nuori mies oli vaivaantunut kun Wendy oli kertonut isänsä omaisuudesta.
"Ei tarvi pahoitella, oon ite ihan samaa mieltä kuin sä. Rikkaat on yleensä paskiaisia", Wendy virnisti ja ajatteli isänsä omaisuuksia, Raymond jakeli omaisuuttaan ihan mieluusti Wendyn äidille Meganille ja Wendyllekin, mutta kun Wendy oli pyytänyt miestä lähettämään hieman rahaa sisarpuolelleen ja miehelle jota oli pitänyt isänään nämä kaikki vuodet ennen Raymondin paluuta kuvioihin, mies kieltäytyi tiukasti ja Megan asettui miehensä puolelle. Wendyä sapetti moinen touhu.

Tummahiuksisen pyytäessä Wendyä kahville tytön kasvoille kohosi pieni hymy. Milloinkahan joku mukava poika olisi pyytänyt häntä viimeksi kahville? Siitä oli ihan järkyttävästi aikaa, se oli tapahtunut ennen Naten syntymää.
Toisen sanoessa ettei pyytänyt Wendyä treffeille tyttö nyökkäsi, voihan sitä kahvia juoda kavereinakin, tietysti. Siinä olisi hyvä tilaisuus tutustua tähän nuorukaiseen paremmin.
"Kyllä mä lähden ihan mielelläni", Wendy hymyili ja vilkaisi tummahiuksista poikaa jonka kasvoilla häälyi puna, toinen ei välttämättä pyydellyt tyttöjä kahville kauhean usein, tai mistä Wendy sen voisi tietää, ehkä poika oli vain hieman ujo.
"Mä voin vaikka jättää Naten kotiin niin voidaan jutellakin paremmin kun vauva ei kilju korvaan", Wendy virnisti vilkaisten poikaa joka alkoi näyttää jo hieman kärsimättömältä rattaissaan.

Judah nyökkäsi hymyillen toisen vastaukselle, olikin korkea aika tehdä jotain muuta kuin koulujuttuja tai töitä, ne rupeaisivat pidemmän päälle maistumaan puulta jos vaihtelua ei olisi ollenkaan. "Mukava juttu...", poika hymähti kepeästi enemmänkin itselleen ja pörrötteli taas hiuksiaan. "Ei.. Ei sun tarvitse jättää Natea kotiin, jos et oikeasti halua... Tai siis, ei mulla ole mitään sitä vastaan vaikka sä ottaisitkin Naten mukaan", hän naurahti yrittäen keventää tunnelmaa vaikka tunsi punastuvansa uudestaan. Miksi sanojen piti aina takellella niin paljon? Eihän Judah edes sillä tavalla ollut ujo, hän ei vain oikein osannut olla vieraiden ihmisten seurassa... Yleensä sellainen vaihe meni ohi nopeasti, kun vauhtiin oltiin päästy.

Hetkeksi hiljaisuus täytti ilmapiirin ja Judah katseli enemmän maata ja maisemia, kuin vieressä istuvaa Wendyä. Tuijottaminen olisi ollut epäkohteliasta ja vilkuilu antaisi varmasti hermostuneen kuvan, mutta samalla tuntui tökeröltä pitää katse jossain horisontin suunnalla. "Joten.. Mikä päivä sä haluaisit mennä? Jos sovittaisiin jotain kun mulla on hirveesti nyt koulujuttuja ja töitä... Että jos tietäisin päivän niin pystyisin vaihtaan vaikka työvuoroja jonkun kanssa...", Judah höpötteli jo rennommin ja vilkaisi Wendyyn ujosti hymyillen.

"Kyllä mä sen mieluummin jätän, kumminki jos arkipäivinä liikun Naten kanssa tuolla jossain niin ihmisethän alkavat epäillä...", Wendy sanoi ja hymyili pienesti Judahille.
Oli ihan mukava päästä jonnekin, Wendy uskoi tulevansa tämän nuorukaisen kanssa hyvin toimeen sillä toinen vaikutti mukavalta ja järkevältä kaverilta.

Mustahiuksinen poika näytti tähyilevän horisonttiin ja Wendy mietti pitäisikö hänen sanoa jotain. Hän ei kuitenkaan ehtinyt avaamaan suutaan kun toinen jo tiedusteli minä päivänä Wendy haluaisi kahville lähteä.
"Ai mikä päivä? Noo... Miten olisi tiistai? Ylihuomenna?" Wendy ehdotti mietiskellen omaa aikatauluaan, hänen viikkonsa lähinnä ammotti tyhjyyttään, hänellä ei ollut mitään koulun lisäksi, ehkä hänen olisi pitänyt hankkia joku työ tai harrastus, mutta hän ei oikeastaan jaksanut. Ehkä hän oli vain laiska.
"Vai onko se liian nopeasti?" tyttö tiedusteli toiselta, ehkä poika ei saisi työvuorojaan niin nopeasti järjestettyä. Wendy kuitenkin toivoi että he tapaisivat nopeasti uudelleen, tyttö halusi saada uudesta kotikaupungistaan ystäviä niin pian kuin mahdollista, hän ei oikein vieläkään tuntenut väkeä Astonista tai ylipäätään koko San Diegosta.

"Aivan... Niin, anteeksi, mä en tullut edes ajatelleeks tuota", Judah naurahti ja koitti kerätä ajatuksiaan, olisihan hänen pitänyt muistaa moinen juttu. Pojalle oli huomattavasti helpompaa, ettei hänen tarvinnut ehdottaa mitään päiviä, "Joo... Ylihuomenna sopii hyvin, mulla ei ole edes töitä sillon... Muistaakseni", mustahiuksinen virnisti ja hieraisi niskaansa. Tämä kävikin sopivasti, ei tarvinnut edes pomolta mankua ylimääräistä vapaapäivää... Vaikka kyseessä oli mukava mies, niin olihan se noloa pyydellä turhia vapautuksia, Judah itse oli sinne aikoinaan mankunnut ja vonkunnut töihin. "Eli tiistai sopii, monen aikaan? Mun pitää iltapäivällä koulun jälkeen viedä Rabah, Jesiah ja Ephram ulos leikkimään... Ne on mun pikkusisaruksia", poika höpötteli ja selvensi iltapäiväohjelmaansa.

Judah ei kyllä jättäisi sisarustensa ulkoiluttamista väliin, se oli jokaisen päivän kohokohta, ja joka kerralla aina yhtä hauskaa. Uudestaan ja uudestaan, oli sydäntälämmittävää nähdä etenkin pikkuveljien hymyilevät kasvot, Rabah oli koko perheen ainoa jurottaja joka ei tuntunut innostuvan mistään.

--- anteeksi tää pituus D: mulla sekos taas toi tekstinkäsittelyohjelma ...

Wendy hymyili aurinkoisesti Judahin kerrottua että päivä sopi hänelle. He siis tapaisivat tiistaina, mainiota. Vähän elämää sentään, San Diego oli jo alkanut maistua puulta, mutta onneksi hän nyt oli tutustumassa uusiin ihmisiin, vihdoinkin.
"Hyvä, nähdään silloin sitten", Wendy sanoi hymyillen ja heilutteli samalla Naten rattaita edestakaisin, poika oli alkanut kitistä.

Wendy kuunteli toisen juttua sisaruksistaan ja ihmetteli hieman outoja nimiä. Olihan pojan omakin nimi hieman omituinen, nimet kuulostivat kovin uskonnollisilta.
"Mistä päin sä oot kotoisin, sulla ja sun sisaruksilla on hassuja nimiä", Wendy tiedusteli asiaa mustahiuksiselta nuorukaiselta, nuori nainen toivoi ettei kysymys loukannut Judahia, Wendy oli utelias tapaus ja olisihan tietysti jännää kuulla mistä erikoiset nimet ovat peräisin, Wendyn oma nimi oli niin perinteinen.

lyhyttä ._.

--- joo älä välitä, multakin tulee lyhyttä :''D

"Joo, niin tehdään", Judah virnisti Wendyn sanoille ja käänsi katseensa nyt vähemmän arkaillen tyttöön. Tuo oikeasti vaikutti sellaiselta ihmiseltä, jonka seurassa hän saattaisi viihtyä, tyttö oli ilmeisesti varsin rauhallinen tapaus, mikä sopi mustahiuksiselle paremmin kuin hyvin. Ylipirteät ihmiset melkein pelottivat häntä, olihan tapaus itse ihminen, joka arvosti rutiineja ja rauhaa enemmän kuin päätöntä ja suunnittelematonta elämää. Nimikysymyksen jälkeen Judah naurahti ääneen, ja aidosti, eikai häntä ulkomaalaiseksi luultu? "Mä olen ihan amerikkalainen... Mutta ne on perinteisiä juutalaisia nimiä", poika selitti ystävällisesti ja hymyillen, ei hän pitänyt nimiä mitenkään kummallisina? "Ja me ollaan juutalaisia, vanhemmat arvostaa perinteisiä nimiä joten...", hän jatkoi ja kohautti harteitaan. Mitä muuta hän olisi voinut enään lisätä? Wendy tuskin oli kiinnostunut nimien tarkemmasta menneisyydestä ja perinpohjaisesta merkityksestä, jota Judah tosin ei itsekkään tiennyt, mutta joka tapauksessa se olisi mennyt jo tylsäksi touhuksi.

"Niin... Kävisikö sulle tiistaina vaikka kuuden aikaan? Ja mihin sä haluaisit mennä? Mä tiedän kyllä yhden tosi mukavan ranskalaispariskunnan omistaman kahvilan keskustassa... Se on tosi rauhallinen paikka ja sieltä saa hyvää kahvia", mustahiuksinen höpötteli ja uskoi kuulostavansa tyhmältä... Todella tyhmältä. Kahvin painottaminen kuulosti tyhmältä, ei Judah itsessään, mutta äh. Ainakin hän puhui, sen oli pakko olla hyvä asia.

Kun kahvihetkestä oli sovittu, nuorukainen vastasi Wendyn kysymykseen puhkeamalla nauruun.
"Ai jaa? Mä en ite oo uskonnollinen joten en oikeen tiedä mitään uskonnollisista nimistäkään", Wendy sanoi hymyillen hyväksyvästi toiselle. Vaikka nuori nainen olikin itse ateisti eikä koskaan kuulunutkaan kirkkoon, hän ei silti halveksinut uskovia ihmisiä, tapansa kullakin.

"Kuudelta sopii hyvin. Mä en tie täältä oikein vielä mitään kahvipaikkoja, joten voidaan ihan hyvin mennä sinne sun ranskalaiseen paikkaan", Wendy virnisti yrittäen samalla hyssytellä Natea joka alkoi jo kiljua täyttä kurkkua. Poika ei hiljentynyt hyssyttelyistä huolimatta, joten Wendy kaappasi lapsen syliinsä ja yritti rauhoitella tätä halailemalla. Ei hän voinut sanoa itseään kovinkaan hyväksi äidiksi, hänellä ei oikein ollut sellaisia äidinvaistoja joista kaikki puhuivat, ne muka puhkeaisivat heti kun lapsi oli käsivarsilla... Wendy jotenkin näki Natessa Maxin ja ehkä se verotti hänen äidinvaistojaan poikaa kohtaan. Kuitenkin Nate oli Wendylle äärimmäisen rakas ja hän yritti parhaansa pojan kanssa pärjätäkseen.

Judah nyökkäili ymmärtäväisenä Wendyn kertoessa omaa kantaansa koskien uskontoja, "No kaikki ei vaan tunne noita uskonasioita omikseen... Mut kasvatettiin siihen, mutta en mä pidä itseäni minään huippujuutalaisena...", poika lausui. Ei hän ennen ollut puhunut tälläisistä asioista oikein
kenenkään kanssa, mutta kertahan se oli ensimmäinenkin. Välillä Judah ei vain tuntenut juutalaisuutta tai uskoa omakseen, ja koki uskon vain ahdistavana, ja asiana joka esti häntä olemaan oma itsensä.
"Mä voin luvata että se paikka on hyvä", mustahiuksinen virnisti ja naurahti rennosti ja pörrötti jälleen hiuksiaan.

"Mulla jäi puhelin kotiin... Tiedätkö sä yhtään mitä kello on?", Judah mumisi hieman nolostuneena ja kohotti katseensa Wendyyn.

Wendy kuunteli pojan puhetta uskonnostaan ja nyökkäsi sitten tälle ymmärtäväisesti.
"Jos mut olis kasvatettu johonkin uskoon, olisin varmaan eronnut siitä. Voiks sun uskosta erota? Haluaks sä pysyä siinä?" Wendy tiedusteli toivoen ettei poika loukkaantuisi suorista kysymyksistä jotka hän esitti tälle.
"Okei, eli mun ei tarvi pelätä et tallaan siellä torakoita tai jotain sellasta", Wendy virnisti Judahille tämän vakuutettua että paikka johon he olivat menossa oli hyvä.

Toisen kysyessä mitä kello oli, Wendy kaivoi kännykän taskustaan ja vilkaisi sen näyttöä selvittääkseen kellonajan.
"Näyttääpi olevan puoli kolme", hän totesi laittaen kännykän takaisin taskuunsa. Olivathan he tässä jo jonkin aikaa istuskelleet rupattelemassa.

lyhyt ._.

Kellonaika tuli yllätyksenä, aika oli kyllä juossut, ja nopeasti. "Mun pitää lähteä... Oikeastaan oon jo 10 minuuttia myöhässä, meillä kun on tapana mennä sunnuntaisin ulos syömään", Judah lausui hermostuneena ja pakkasi tavaroita reppuunsa, heittäen sen sitten olalleen. "Mutta nähdään tiistaina kuudelta siinä uuden kauppakeskuksen edessä... Okei?", hän varmisti vielä Wendyltä ja nousi seisomaan. "Oli kiva tutustua suhun, Wendy", poika hymähti virnistys kasvoillaan.
"Moikka", hän sanoi ja lähti kävelemään kotiaan päin, toivottavasti vanhemmat eivät olisi ihan hermorauniona tämän vuoksi. Judah oli oikeasti unohtanut puhelimensa kotiin, ja tajusi vasta myöhempään että aika ei ollutkaan pysähtynyt paikoilleen.

Judah tihensi askeleitaan, jotta ehtisi edes ennen kolmea kotiin. Puistosta kun oli jonkun verran matkaa kaupungin laitamalle.

--- kiitos pelistä<3 anteeksi jälleen lyhyys ja tekstin paska laatu