Lumen alle

---- joo sovitaan et sillä oli semmone iso kaula-aukko :'''D

Harley lopetti pojan kaulan suutelemisen tuon hivuttaessa häntä taaemmas, kädet eivät kuitenkaan lopettaneet harhailuaan toisen hiusten seassa ja selällä. Tyttö vastasi Robertin suudelmaan ehkä liiankin innokkaasti, hän vain piti siitä hetkestä ja siitä tilanteesta. Ja tottakai siitä että paikalla oli juurikin Robert eikä kukaan muu.
Vaaleaverikön huulten välistä karkasi lyhyt ja vaimea huokaus miehenalun suudellessa tuon kaulaa, sormet upotettiin toisen hiusten sekaan ja tyttö nautti sataprosentttisesti toiselta saadusta huomiosta. Harley ei olisi kyllä ihan ensimmäisenä kuvitellut olevansa Robertin kanssa siinä, hänen sohvallaan, toistensa kimpussa. Jollain tapaa häntä epäilytti se, miten pitkälle
tämä tulisi etenemään. Kyllä hän piti Robertista, paljonkin, mutta... Harley yritti ajaa moiset ajatukset pois päänsä sisältä, hän ei enään halunnut antaa järjen ohjata tekojaan.

Pelkästään Robertin kosketus tuntui saavan tytön ihon kuumottamaan, niin hyvältä ja miellyttävältä se tuntui. Huulet solisluulla, kaulalla, Harleyn huulilla, ja kädet jotka harhailivat pitkin hänen vartaloaan.
Tytöstä tuntui melkein mahdottomalta tukahduttaa kaikki ne nautintoa tursuavat huokaukset, jotka meinasivat karata hänen huuliltaan. Miehenalun vartalo aivan Harleyn omaa vasten sai Harleyn entistä päättäväisemmäksi, hän antaisi tunteidensa johdatella häntä täysin. Ja kokonaan... Silti tyttö ei saanut epäröintiä ja järjen ääniä kaikkoamaan,
hän tyytyi vain jättämään ne täysin huomiotta.

//Joo, mä oon nyt niin hempeällä tuulella, kun kävin kattoo sen Jos rakastat -leffan... <3

Harleyn huokaus kuulosti jotenkin niin kauniilta ja hypnoottiselta Robertin korvaan, joka sillä hetkellä oli aivan päästään sekaisin. Hyvässä mielessä, totta kai. Eikö se ollutkin aivan normaalia mennä sekaisin onnesta ja... Rakkaudesta?
Rob irrotti huulensa tällä kertaa tarkoituksellisesti (vaikka olihan sitä ihan mukava happeakin välillä saada). Pojan tummansiniset silmät harhailivat aluksi kaikkialla muualla paitsi Harleyn silmissä. Ei, vielä ei voinut puhua rakkaudesta, vaikka lähellä tämä tunne sitä kyllä kävi. Vastahan miehenalku oli vasta tunteensakin toista kohtaan tajunnut, että eihän tämä vielä voinut olla rakkautta, vaikka siltä nyt tuntui.
Tummansiniset silmät nostettiin viimein tytön sinisiin silmiin ja poika veti syvään henkeä, kun hänen kätensä asettui hyväilevään kevyesti Harleyn valkeaa poskea. Mitään ei sanottu, sillä ei tämä hetki tuntunut tarvitsevan sanoja. He viestisivät nyt katseillaansa ja eleillään toisilleen, ainakin niin Robert teki. Tämä hämmentynyt ja tunteistaan sekaisin oleva miehenalku, joka ei oikeastaan tiennyt, mitä hänen olisi hyvä edes sanoa.

Poika sitten puraisi hennosti alahuultaan ja hymähti hiljaa huvittuneena, edelleen siinä Harleyn päällä ollessaan ja käden hyväillessä toisen poskea ja välillä toisen vaaleita hiuksia.
"Mä oon oikeasti sanaton", Rob paljasti huvittunut särö äänessään ja päätä pudisteltiin epäuskoisesti pienen virneen kohotessa huulille.

Harley veti syvään henkeä ja tutkaili Robertin kasvoja silmillään, eipä tyttökään mitään järin viisasta sanottavaa keksinyt, joten hän pysyi vain hiljaa ja puhumattomana. Pieni hymynpoikanen kuitenkin vei suupieliä hennosti ylöspäin, vaikka sanaakaan ei vaihdettu, eikä siihen hetkeen kyllä sanoja tarvittukkaan.
Sillä hetkellä tyttö oli puhtaasti ja niin aidosti onnellinen, onnellinen siitä että hän sai vain olla miehenalun lähellä. Miten hän pystyikään pitämään jostain ihmisestä niin paljon? Robert oli omalla tavallaan ehkä kultaisin ihminen, johon hän oli koskaan törmännyt. Harley oli viime aikojen jälkeen kiintynyt toiseen paljon, niin paljon että hänen sydämensä varmastikkin särkyisi jos toinen otettaisiin häneltä pois. Niin tyttö uskoi, ja aikoi pitää miehenalusta kiinni vaikka mitä kävisi.

Robertin sanat saivat Harleyn naurahtamaan vaimeasti, "Ai siksi että mä olen niin kamala?", hän kysyi huvittuneena ja kohottautui painamaan nopean suudelman miehenalun poskelle.
Oliko mitään elettä tai asiaa, jolla olisi kyennyt ilmaisemaan välittämistään ja toisen ihmisen korvaamattomuutta täydellisesti?
Riittikö siihen vain se, että oli se ihminen joka oli toiselle olemassa etenkin silloin kun toinen tarvitsisi sitä eniten? Pitikö sitä todistella
lukemattomin lahjoin ja sanallisin osoituksin?
Vaaleaverikön ajatukset vaikuttivat selkeiltä, niin selkeiltä ettei hän edes muistanut koska hänen päänsä viimeksi olisi ollut niin tyyni ja tyhjä kaikista ajatuksista. Käsi valui Robin niskalta tuon poskelle, jonka ihoa sormet silittelivät hennosti ja
hiljaisesti. "Mä pidän susta", Harley lausui vaimeasti, melkein kuiskaten.

Oli Robertin vuoro naurahtaa tytön sanoille ja poika vain pudisteli päätään pienen virneen koristaessa kasvoja.
"Kamala. Tosiaan, sä oot ihan kamala, kun tollasia kyselet", nuori herra vastasi ja muutti sen verran asentoaan, että pääsi ujuttautumaan jotenkuten makaamaan sohvalle Harleyn toiselle puolelle. Rob yritti olla kuitenkin viemättä liikaa tilaa, sillä eihän hän tahtonut vaaleaverikön putoavan sohvalta.
"Ei. Et sä oo kamala, et millään lailla. Sä oot enemmänkin... Puhjennut kukkaan.." poika puhui lopun lauseestaan kuiskaten, kun antoi silmiensä tarkastella Harleyn kasvoja yksityiskohtaisesti. Rob ei ehkä ollut vielä kovin kehittynyt kehuja, mutta hän kuitenkin yritti parhaansa. Hän tarkoitti sanoillaan, että tyttö vain kaunistui koko ajan pojan silmien edessä.

Tytön kosketus tuntui hyvin mukavalta, pehmeältä ja lämpöiseltä. Robert asetti kätensä tytön selän alle ja veti tytön lähemmäs itseensä, jotta vaaleaverikkö ei enää voisi vahingossakaan pudota sohvalta, kun pojalla oli ote toisesta.
Hetken aikaa Rob oli hiljaa, ennen kuin vastasi toiselle.
"Mustakin tuntuu, että mä pidän susta", nuorukainen vastasi viimein, rauhallisesti ja hitaasti. Niin, viimein Robert taisi olla varma ainakin yhdestä asiasta. Hän ei osannut vielä eilen kuvailla tunteitaan, mutta nyt ne vaikuttivat kirkkailta ja selkeiltä. Sekä helposti ääneen lausuttavilta.

Poika hymähti pian huvittuneena ja antoi katseensa siirtyä ylös kattoon.
"Miten nopeesti asiat voikin muuttua.." Robert totesi, enemmän itsekseen kuin Harleyn korville. Heidän välinen suhde oli todellakin saanut yllättävän käänteen, ja tässä sitä nyt oltiin. Lähekkäin sohvalla ja tunnustamassa ääneen tunteitaan. Wau. Poika ei koskaan uskonut, että hänestä olisi tähän. Mutta näköjään oli ja se oli yllättänyt positiivisesti.

Harley hymähti lyhyesti Robertin sanoille. Niin, olihan heidät välinsä muuttuneet joksikin aivan muuksi, kuin mitä hän olisi edes osannut odottaa. Tyttö muisti edelleen hatarasti hänen ja miehenalun ensitapaamisen, ja kieltämättä se sai hänet nolostumaan pahemman kerran. Eipä tuolloin asiatkaan kovin hyvin olleet, mutta lyhyessä ajassa ne olivat muuttuneet parempaan suuntaan, ja hyvä niin.
"Asiat muuttuu, koska ihmiset muuttuu", Harley totesi lyhyesti ja kohottautui kyynärpäidensä varaan.
Silmät tutkailivat edelleen miehenalun kasvoja, mutta yhtäkään sanottavaa sanaa ei pilkahtanut mieleen. Ehkä siihen tilanteeseen vain sopi olla hiljaa, olla möläyttämättä liikaa asioista ja antaa vain virran viedä mukanaan.

Hiljaisuus jatkui oman aikansa, ja Harley alkoi tuntemaan olonsa pikemminkin vaivaantuneeksi siitä, ettei kumpikaan sanonut sanaakaan. Hän kaipasi jotai tekemistä, puhuttavaa... Jotain muuta kuin pelkkää hiljaisuutta,
koska silloin tuppasi ajattelemaan asioita liikaa. Ja kun ajatteli liikaa, lopulta pää oli aivan sekaisin, eikä järkeviä ajatuksia tuntunut olevan. "... Mitä sä haluaisit tehdä?", Harley aloitti kysyvästi ja silmäili jälleen Robertia.

Robert hymähti myöntävästi Harleyn toteamukselle, joka piti paikkansa. Rob oli nimittäin itsekin huomannut viime aikoina muuttuvan. Ei paljoa, mutta kuitenkin jonkin verran, että hän ei pakolla tunnistanut omaa käytöstään. Niin oli käynyt myös äsken, kun poika oli antanut tunteilleen vallan, mikä oli hyvin epätavallista. Mutta valittamista ei löytynyt, sillä Rob oli iloinen, että asiat tuntuivat viimein sujuvan hyvin. Ja poikakin ehkä voisi ensimmäistä kertaa elämässään kokea oikeasti olevansa onnellinen.

Huvittunut virhe kohosi jälleen huulille, kun Harley esitti taas tuon tavanomaisen kysymyksensä. Robert katsoi Harleyta silmiin hetken aikaa, kunnes pyöräytti ne ympäri huonetta.
"Ihan sama", miehenalku viimein vastasi ja katse pysäytettiin tyttöön.
"Syödä, nukkua, kattoo leffaa, polttaa... Kaikki käy", Robert sanoi virnuillen pienesti ja antoi silmiensä taas levätä Harleytä katsellessaan.

Poika ei tosiaankaan tiennyt, mitä tämä heidän 'suhteensa' tulisi nyt merkitsemään. Hän oli itsekin aivan sekaisin, eikä hänellä ollut juuri aiempaa kokemusta tällaisestä suhteesta tyttöön. Koska eikös suudelmat ja sen sellaiset koskettelut kuitenkin merkinneet jotain paljon enemmän kuin että oltaisiin tavallisessa kaverisuhteessa?
Jep, olipa Rob fiksu tällaisissä asioissa.

--- jälleen oletan että Rob on ollut kohtelias ja väistynyt hieman :''D

Harleyn kasvoille levisi liioitellun mietteliäs ilme, "Mä tiedän että sä haluaisit ainakin polttaa, joten jos herra hieman väistyisi niin käyn avaamassa ikkunan ja hakemassa tuhkakupin", tyttö ehdotti suupielet huvittuneessa virneessä.
Kello ei näyttänyt vielä edes mitään epäinhimillisiä aikoja, eikä Harleyta edes väsyttänyt vaikka eilen olikin ollut kunnon työvuoro töissäkin. Turistikausi kävi tähän aikaan vuodesta kuumana, kun suurin osa ihmisistä tuntui pakenevan lunta ja pakkasasteita vähän lämpöisempiin paikkoihin. Ja se näkyi tytön työvuoroissa, mutta olihan hänelle sitten maksettu enemmän palkkaa.
Vaaleaverikkö katseli miehenalun silmiä ihan hetken aikaa, ennen kuin loikahti sohvalta ylös ja lähti keittiön puolelle. Tasolta tarttui mukaan lasinen tuhkakuppi, ja ikkuna avattiin rakoselleen jotta asunnossa kykenisi edes hengittämään tukehtumatta.
Ikkunan avaaminen oli ärsyttävä ja vaikea homma, koska Harley oli varsin lyhyt ja hän joutui aina kurottelemaan saadakseen edes otetta ikkunan kahvasta.

"Haluatko sä kokista tai jotain? Mulla on jääkaapissa kai pari pulloa", Harley huikkasi Robertille olohuoneen puolelle ja avasi jääkaapin oven. "Joo, on täällä", hän valisti ja nappasi yhden puolentoista litran pullon mukaansa, "Toivottavasti sulle kelpaa joku muu kuin vähäkalorinen ja sokeriton", tyttö valitteli huvittuneena kävellessään takaisin olohuoneeseen.
Pullo laskettiin pöydälle, ja pian se sai seuraa tuhkakupista, "Täällä pelaa ilmanvaihto sitten todella hyvin", Harley manasi ja nappasi tupakka-askin pöydältä. Onneksi niitä askeja oli oikeasti ympäri asuntoa, vaaleaverikkö hamstrasi tupakkaa ahneasti, ja heitteli askit pitkin poikin kämppäänsä löytäen ne sitten parin päivän päästä toinen toistaan kummallisimmista paikoista.

Tyttö kaivoi tupakan askista ja vei sen huulilleen, käsi kaivoi taskusta sytkärin jolla sytytettiin palamaan taas yhdet 8 minuuttia elämästä. "Haluatsä jäädä yöks?", hän ehdotti sitten hyvinkin arastelematta ja suorasanaisesti pienen hiljaisuuden jälkeen.

//Jooo, oleta vaan XDD

Nuori herra nyökytteli päättäväisesti Harleyn ehdotukselle.
"Joo, mustakin tuntuu, että mä haluan polttaa", Robert virnuili ja väistyi tytön tieltä sen verran, että Harley pääsisi pois sohvalta. Poikakin nousi istumaan ja haroi tukkaansa.

"Voin mä ottaa", poika vastasi tytön kokis kysymykselle ja suoristi ruttuun mennyttä paitaansa. Harley palasi takaisin olohuoneeseen ja poika nousi vuorostaan ylös.
"Mä haen mun omat tupakat", Rob kertoi, ettei tyttö ihmettelisi hänen menoaan. Miehenalku käveli takkinsa luo ja kaivoi taskustaan tupakka-askinsa. Robert piti yhdestä tietystä merkistä, ja mielellään poltti sitä. Kyllä hän poltti muitakin, jos muuta ei ollut tarjolla.

Nuori herra asetti tupakka-askinsa kolapullon ja tuhkakupin vierelle, kun oli napannut askista yhden tupakan.
"Kohta täällä siis ollaan kuin savusaunassa", Rob sanoi virnuillen tupakka huulten välissä, kun istuutui takaisin sohvalle sytyttäen tupakkansa. Poika poltteli tupakkaansa kaikessa rauhassa ja rentoutui entistä enemmän. Tupakka oli sitten mukava asia.

Robertin kulmat kohosivat hivenen yllätyksestä, kun hän kuuli vaaleaverikön ehdotuksen. Rob käänsi katseensa vieressä olevaan tyttöön ja oli hetken aikaa hiljaa.
"Haluaisiks sä, että jäisin yöks?"

Harley oli helpottunut siitä, ettei Robert tuntunut ottaneen paineita hänen ehdotuksesta. Toinen vastasi siihen kysymyksellä, johon vastaaminen sai punan nousemaan poskipäille ja hymyn kirvoittamaan suupieliä. "Oikeestaan se olis ihan kiva... Tai siis, ei sun ole pakko jäädä jos sä koet sen jotenkin ahdistavaks", Harley mumisi vilkuillen vain ajoittain miehenalun kasvoihin ja silmiin, kuulostiko hän nyt totaaliselta idiootilta?
Olivathan he ennenkin nukkuneet samassa huoneessa... No yhden yön, ja olosuhteet olivat huomattavasti erilaiset verrattuna tähän hetkeen, jossa nyt oltiin. "Mutta kyllä mä haluaisin että sä jäisit yöksi", tyttö naurahti jälkeenpäin selventääkseen vastaustaan. Miksi hän olisi vastannut kieltävästi, kun oikeasti viihtyi Robertin seurassa? Oikeastaan kieltävän vastauksen ajatteleminenkin oli täysin
järjen ja ennen kaikkea tunteiden vastaista, eikä toiselle valehtelu tullut edes kuuloonkaan, siihen ei ollut mitään syytä.
"Me voitais katsoa vaikka joku elokuva, tai jutella jostain järjettömästä... Ja mennä talon katolle tupakalle keskellä yötä", Harley luetteli jokaisen sillä hetkellä mieleen juolahtavan idean, ja puhalsi häilyvän savupilven suupielestään.

Robertin silmiin saattoi vaikuttaa siltä, ettei Harley malttanut pysyä hetkeäkään aloillaan, tälläkin hetkellä hän karisti tupakkaansa ja nousi sohvalta ylös. "Vois hakea vaikka lasit jos tota juotavaa tekee mieli", tyttö torui ajattelemattomuuttaan kävellessään keittiöön, astiakaapista otettiin kaksi sinisävyistä juomalasia ja ne kiikutettiin olohuoneen pöydälle. "Nyt mä koitan pysyä vartin paikoillani",
hän naurahti ja imi uuden hatsin tupakastaan, ja tumppasi sen sitten tuhkakupin pohjaa vasten.

... sori kun kesti näin kauan vastata : (

//Eipä tuo mua haitannut :-)

Aivan, hehän olivat jo kerran aikaisemmin viettäneet yön yhdessä. Tosin silloin Rob ja Harley eivät olleet tällaisissä väleissä keskenään, vaan he olivat tutustuneet sinä iltana ensimmäisen kerran. Robert oli tarjonnut tytölle yösijan, kun ei voinut antaa blondin mennä yöpymään kotiinsa.
Silloinhan he tosiaan olivat tutustuneet ja... No, tässä sitä nyt oltiin.

"Kyllä mä voin jäädä", nuori herrra puhui ja hymyili Harleylle.
"Jos sä kerran niin haluut", Rob lisäsi huvittunut sävy äänessään ja virnisti tällä kertaa katsoessaan tyttöä. Eihän Robert nyt tahtonut lähteäkään, ellei olisi aivan pakko. Nyt ei ollut pakko lähteä ja Rob ei tuntenut oloaan millään lailla ahdistuneeksi. Oikeastaan päinvastoin, poika nautti olostaan. Ja se jos mikä oli harvinaista. Hän oli ollut tyytyväinen siihen, että hän ei koskaan kokemaan minkäänlaista onnea, sillä olihan poika tehnyt todella pahoja asioita menneisyydessään. Mutta nyt... Niin, kaikki oli nyt toisin.
Hän ei uskonut koskaan, että voisi olla näinkin... Onnellinen. Onnellinen, miten tuntematon ja outo sana se olikaan nuorukaiselle.

"Me voidaan tehdä ihan mitä sä haluat", poika sanoi huvittuneena hykerrellen, kun Harley ehdotteli ideioitaan ääneen. Rob poltteli tupakkaansa kaikessa rauhassa , kun tyttö pinkaisi jälleen kerran pois olohuoneesta. Robert odotteli mielenkiinnolla sitä hetkeä, jolloin tytöstä loppuisi patterit.
Niin, kai nyt Harleykin joskus väsyi?
"Vau, kokonaisen vartin? Miten sä pystyt siihen", Robert naureskeli ja huvittunut virne komeili hänen kasvoillaan.
"Susta kun ei tunnu patterit loppuvan sitten milloinkaan", nuorukainen lisäsi päätään huvittuneena pudistellen ja pudotteli tupakan tuhkaa tuhkakuppiin.

Robertin lausahdukselle pattereiden loppumisesta sai Harleyn naurahtamaan heleästi, "Ehkä ne joskus loppuu", hän sitten totesi pieni hymynpoikanen suupielessään. Ehkä hän vain oli sellainen ikiliikkuja, jolla oli koko ajan oltava jotain tekemistä.
"... Mutta et voi rehellisesti sanoo että sua ei haittais jos täällä ois aivan tajuttoman sotkusta ja mä en jaksais tehdä ikinä mitään", tyttö huomautti huvittuneena ja nojasi sohvan selkänojaan katsellen Robertia ja tuon pienen pieniäkin eleitä, miten toinen karisti tupakkansa tai pudisteli päätään.
Vaikka edellinen tupakka oli poltettu vain hetki sitten, nyt jo Harley olisi halunnut polttaa uuden. Kiusaus jätettiin huomiotta ja vaaleahiuksinen tarttui pöydällä notkuvaan limupulloon. Tyttö väänteli ja käänteli korkkia aikansa, kasvot turhautuneessa irvistyksessä, kunnes korkki sitten antoi periksi ja aukesi. Pulloa kallistettiin ja lasi täytettiin ääriä myöten kokiksella, "Mä kaadan nyt sullekkin ja juon nekin vaikka itse jos sä et juo", tyttö totesi
ja kaatoi toisenkin lasin täyteen. Hän sulki pullon ja siirsi sen takaisin pöydälle, tarttuen sitten omaan lasiinsa ja hörpäten limuaan.

Hetkenkin hiljaisuus sai Harleyn ajattelemaan ehkä turhankin ahkerasti tulevaisuutta, millaiset heidän välinsä olisi esimerkiksi viikkojen tai kuukausien päästä? Haluaisiko Robert olla vain kavereita, ystäviä, mitä vaan muuta kuin jotain enempää?
Mitä Harley itse halusi? Sitä hän ei kyllä tiennyt itsekään, mutta se oli varmaa, että hän halusi olla toiselle vähintäänkin ystävä. Tyttö olisi halunnut kysyä asiasta, mutta ei saanut sanaakaan ulos. Ehkä sellainen kyseleminen oli turhan aikaista, tai saisi Robertin tuntemaan olonsa kiusalliseksi.
"Mitä sä olet ajatellut?", Harley kysyi varovasti muutaman minuutin päästä ja tutkaili olohuoneen seiniä katseellaan.

"No sitten se olisikin jo aivan eri juttu", Robert naureskeli hiljaa, kun Harley oli puhunut jotain sotkusta. Poika sai poltettua tupakkansa loppuun ja tumppasi sen viimein tuhkakuppiin.
Sitten poika alkoi nojata kyynärpäillään jalkoihinsa, jotka olivat tukevasti lattiaa vasten. Silmät tarkkailivat vuorostaan Harleytä ja tytön tekemisiä. Ja tyttö ei tuntunut saava kokispullon korkkia auki.
"Hei, mä voin-" Rob oli jo tarjoutumassa avaamaan pullon, mutta tyttö sai kun saisikin sen auki.
"Okei, ei mitään", poika luovutti ja hymyili huvittuneena.
"Oot sä kyllä aikamoinen voimanainen", nuori herra sanoi leikillään ja hymähti myöntevästi, kun Harley sanoi kaatavansa hänellekin juotavaa. Poika otti lasin käteensä ja hörppäsi suihinsa kostuketta. Ahh, olipa kokis kylmää ja virkistävää. Tosin kalja maistuisi varmasti paremmalta, mutta kyllä kokiskin menetteli. Siitä olikin jo jonkin aikaa, kun poika oli viimeksi kokista juonut, joten ehkä oli ihan hyvä, että nyt kokiksen juomiseen taas totuteltiin kaljan sijasta.

Blondi esitti sitten kysymyksen, joka tuntui tulleen aivan puun takaa. Mitäkö poika ajatteli?
"Ai niin ku yleisesti vai.. Tästä tilanteesta?" Robert kysyi kohteliaasti ja tummansiniset silmät siirrettiin katsomaan tytön sinisiä silmiä. Poika tosin päätti vastata ennen kuin Harley antaisi tarkempaa vastausta kysymykseensä.
"Mä ajattelen aika paljon... Vähän kaikenlaista. Joskus mä ajattelen mun perhettä, Christinaa... Joskus mä ajattelen taas menneisyyttä yleisesti, sitten joskus taas koulua.." Rob vastasi ensiksi yleisesti. Niin, hän ei maininnut, että oli ajatellut tulevaisuutta. Mutta sitä hän ei ollutkaan ajatellut, ei enää siskonsa kuoleman jälkeen.
"Mutta nyt, kun sä tulit mukaan kuvioihin, niin... Mä oon ajatellu sua", Robert paljasti mitään kiertelemättä, katsoi yhä Harleyta silmiin ja hymyili aivan pienesti. Sitten katse siirrettiin lattialle.
"Tää päivä tosin yllätti mut ja nyt mä en oikee osaa ajatella järkevästi", nuorukainen jatkoi yhä, hieman hiljemmalla äänellä. Olipa outoa, että hän oli pitänyt jo näinkin pitkän puheenvuoron, kun yleensä poika päätyi olemaan hiljaa ja kuuntelemaan muita.
"Kuitenkin, mä tunnen oloni... Iloseks ja... Huolettomaks. Ihme ja kumma tosiaan.." Robert vaikeni sitten viimein ja pieni hymynkare oli jäänyt hänen toiselle huulenpielelleen. Poika hypisteli edelleen kädessään kokislasia ja katseli lattiaa yhä.

Harley kuunteli hiljaa Robertin vastausta hänen kysymykseensä, vaikka aivan sitä hän ei ollut tarkoittanut. Mutta oli hyvä, että myös Robert sai välillä puheenvuoroa, yleensä Harley tuppasi olemaan se pälättävä papupata.
Ja kyllä, kyseessä taisi olla herra Hamiltonin pisin puheenvuoro koko sinä aikana, kun tyttö oli toisen tuntenut. Christina taisi olla miehenalun sisko, tai niin Harley oli ymmärtänyt, vaikka toinen oli aiheesta todella niukkasanainen eikä tyttö halunnut kysellä liikoja ja vaikuttaa tungettelevalta.
Aidosti ilahtunut hymy kohotti kalpeaihoisen tytön suupieliä Robertin kertoessa, että tuo oli ajatellut myös Harleyta. Se sai hänet ehkä jopa punastumaan hennosti, melkein huomaamattomasti. Oikeastaan se oli tyhjentävin vastaus, mitä vaaleaverikkö oli toiselta koskaan saanut, hänen ei tarvinnut esittää yhtäkään tarkentavaa kysymystä ja vastaus oli ilahduttanut häntä. Ja paljon, vaikka sitä ei ulospäin hehkutettukkaan, muuten kuin suupieliä riivaavalla hymyllä.
"Okei", Harley vastasi lyhyesti ja kohotti limulasin uudestaan huulilleen niin kuin se olisi ollut viskia, ja niin kuin Harley olisi muka ollut rohkaisuryypyn tarpeessa. Olihan tälläinen tilanne uusi hänellekin, ja Robert taisi olla tytön ensimmäinen pitkäaikaisempi ihastus. Totta kai hänellä oli ollut jotain ohimeneviä muutaman päivän ihastuksia, mutta ne olivat jääneet
pelkiksi ihastuksiksi. Eikä muutamia satunnaisia yhden illan juttujakaan voinut huomioida, ja niitä Harley häpesikin yli kaiken ja pysyi niistä mahdollisimman vähäsanaisena.

"Mäkin oon ilonen siitä, että sä vaan tupsahdit mun elämään", Harley naurahti ja hieraisi niskaansa hiukan ujostellen.
Tunteista puhuminen ei tainnut olla oikein kummankaan vahvuuksia, vaikka samaan aikaan tunteiden peitteleminen sai tytön aina lähes hermoromahduksen partaalle.
"Ja mä olen ilonen siitä että sä oot ajatellut mua", vaaleahiuksinen hymähti ja vilkaisi Robertin silmiä. Hän olisi siltä seisomalta voinut listata vaikka sata asiaa, mistä hän oli sillä hetkellä iloinen, niitä riitti. Ja paljon.

Rob ei voinut olla hymyilemättä sen lämpimämmin kuin nyt hymyili, kun tyttö oli sanonut olevansa iloinen siitä, että poika oli tupsahtanut hänen elämäänsä.
"Ai että oikein tupsahdin", nuori herra toisti huvittuneena ja katseli vieressä istuvaa tyttöä hetken aikaa liikkumatta, kunnes antoi vapaan kätensä upota vaaleaverikön vaaleisiin hiuksiin. Lopulta käsi löysi paikkansa Harleyn niskalta. Niin, totuttelemista tällainen toiminta vielä vaati, mutta hyvinhän tämä tuntui sujuvan.
Sitten leikkimielinen virne kohosi pojan kasvoille.
"Enkö mä muka sun mielestä oo joku pelastava ritari, kun pelastin sut sinä iltana kauhealta kohtalolta, mikä siis oli se, että olisit joutunut menee kotiin siksi yöksi?" poika kysyi mahdollisimman vilpittömällä ja muka pettyneellä äänellä, mutta sitten poika vain toi kasvojaan lähemmäs Harleyn kasvoja ja painoi varsin kevyen suukon tämän punaisille huulille.

"Kiva kuulla, että sä oot ilonen.." Rob henkäisi hiljaa lähellä Harleyn kasvoja ja katsoi tätä silmiin. Pieni hymy kohosi hänen huulille, kun poika silitteli hennosti tytön poskea kuin peläten, että kovempi koskeminen saisi tytön rikkoutumaan.
"... Mitä sä sitten oot ajatellut..?"

Se hymy, joka Harleyn kasvoilla lepäsi, tursusi puhdasta onnellisuutta. Oikeasti.
Miten yksi ihminen ja muutama hassu sattuma kykeni vaikuttamaan osallisten elämään niin mullistavasti?
Ja totta, missä jamassa hän nyt olisi, jos kohtalo olisikin mennyt toisin ja Harley ei olisi sinä yhtenä iltana törmännyt Robertiin. Sen vaihtoehdon ajattelu tuntui latistavan mahtavaa ja mieltälämmittävää fiilistä, joka piti vaaleaverikköä otteessaan sillä hetkellä. Siniset silmät harhailivat Robertin kasvoilla ja tuon silmissä, "Sä oot pelastava ritari joka putos valkeen ratsunsa selästä suoraan mun elämään, kelpaako?", tyttö naurahti huvittuneena ja pudisteli päätään.
Mitäkö hän oli sitten ajatellut? Harley oli ajatellut niin monia asioita että niidenkin listaamisessa olisi kulunut paljon aikaa, "Sua, maailmanmenoo... voiko sanoo että meitä?"
Kuulostikohan se tyhmältä? Eivähtän he edes seurustelleet, joten ehkä "meistä" puhuminen oli liian aikaista ja turhanpäiväistä. Ehkä heistä ei koskaan edes tulisi "meitä", kuka sen tiesi?
"Mutta ei siitä sen enempää, pitää säilyttää salaperäisyys", Harley totesi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen ja hymyili toiselle. Pelkästään Robertin läsnäolo sai vaaleahiuksisen tyytyväiseksi, iloiseksi, onnelliseksi. Kaikkea sitä samaan aikaan, ja se oli parempaa kuin lottovoitto, sen tyttö kykeni lupaamaan.

Harley laski kokislasinsa olohuoneen pöydälle ja hivuttautui muutaman sentin lähemmäs nuorta herraa, katsellen toisen silmiä mietteliäänä. "Mä en mene rikki", hän naurahti rennosti ja kietoi kätensä Robertin ympärille. Se tuntui vähän hölmöltä ja vieraalta, mutta Harley teki sen kuitenkin. Kasvoit painettiin miehenalun olkapäätä vasten ja hengähdettiin syvään.


--- ahh mitä siirappipas... : )

// :--)

"Kelpaa", Rob nauroi hiljaa ja keskittyi tuijottelemaan Harleyn niin kauniita sinisiä silmiä. Poika mietti itsekseen, että mitä ajattelemista hänessä muka oli, mutta päätti olla sanomatta sitä ääneen. Sillä ajattelihan Robert Harleytakin, tytön olemusta, ulkonäköä, kaikkea mahdollista, mitä tytöstä tuli mieleen.
Oliko tosiaan mahdollista, että Harley pystyi oikeasti ajattelemaan Robista jotain.. Hyvää?

Poika hymähti hiljaa, ei mitenkään kieltävästi tai myönteisesti. Se vain oli hymähdys, jotta tyttö tiesi, että Robert kuunteli toista. Meitä? Miten sen sana tuntuikaan niin vieraalta ja tuntemattomalta, ainakin pojan korvaan. Rob ei koskaan tullut ajattelleeksi sitä, että hänen maailmassaan voisi jonain päivänä olla joku toinen, joka tulisi olemaan hyvin suuri osa tämän nuorukaisen elämää. Olihan se vielä hyvin, hyvin varhaista ruveta ajattelemaan jotain sellaista tästä vierestä istuvasta vaaleaveriköstä, mutta... Niin, sellainen ajatus pojalle vain nyt tuli mieleen.
Sai nähdä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Onnea tai epäonnea, se oli tuurista kiinni.

Robert hymyili pienesti, kun tyttö sanoi, ettei menisi rikki. Käsi upotettiin taas tytön hiuksien sekaan ja poika vei kasvojaan lähemmäs tytön korvaa.
"Lupaatko sä sen..?" poika esitti kuiskatun kysymyksen, kun tyttö oli painanut päänsä hänen olkapäätä vasten ja kietonut kätensä pojan niskalle. Rob painoi kasvojaan tytön hiuksiin.
"Ihmiskeho on niin hauras.." miehenalku henkäisi hiljaa ja suukotti nyt Harleyn poskea kevyesti.

Harley nyökähti Robertin hartiaa vasten vastaukseksi tuon kysymykseen, ja pysyi puhumattomana. Hän olisi oikeasti ja rehellisesti sanottuna voinut jäädä siihen vaikka tunneiksi, niin hyvä siinä oli olla.
"Sä pystyt rikkomaan ihmisen vaan sillon, kun sä haluat itse vahingoittaa sitä", vaaleahiuksinen mumisi erkaantui Robertista sen verran, että kykeni näkemään toisen kasvot. Miehenalun ei tarvinnut, saatika pitänyt, olla varpaillaan hänen seurassaa. Olihan hänkin oppinut olemaan melkein täysin oma itsensä, ja Robertin varovaisuus tarttui Harleyhyn itseensä. Eihän sellainen voinut toimia?
Jotenkin Harleyn olisi onnistuttava iskostamaan toisen päätän se tosiasia, ettei hän mennyt rikki pelkästä halauksesta tai suudelmasta.

Väkivalta satutti, etenkin henkinen, mutta tähän mennessä Robert ei ollut onnistunut toimillaan satuttamaan tyttöä mitenkään.
"Sä et pysty satuttamaan mua niin kauan kun sä et itse halua satuttaa", vaaleaverikkö selvensi sanojaaan ja tutki miehenalun silmiä omillaan. Äskettäin Robin ympärille kiedottu käsi siirrettiin tuon niskahiusten sekaan, ja sormet leikittelivät toisen hiuksilla. Harley piti edelleen katseensa toisen silmissä ja koitti saada selville miehenalun ajatuksia, vaikka ne tuskin tulisivat koskaan paljastumaan hänelle.

Harleyn sanoissa oli toki järkeä, mutta... Niin, tämä nuorukainen ei kuitenkaan tuntenut aivan samalla lailla. Hän pelkäsi läheisen menettämistä liian paljon. Jos Harley nyt jotenkin riistettäisiin häneltä, Robert luultavasti eksyisi tältä polultaan jonnekin kauas. Hän oli varma, että hän ei enää kestäisi uutta menetystä. Aika parantaa haavat, niinhän sitä sanotaan, mutta Rob oli kyllä
sellaista sorttia, johon tuo lausahdus ei välttämättä tehoaisi. Valitettavaahan se oli.

Robert oli kuitenkin päättänyt yhden asian; hän ei ikimaailmassa, ei siis ikinä tekisi tytölle mitään sellaista, mikä satuttaisi toista. Edes henkisesti saatika fyysisesti. Nuori herra tahtoi vaaleaverikön olevan iloinen ja onnellinen, se oli tärkeintä. Tai ainakin tuntui siltä.
Pieni, mutta lämmin hymy kohosi Robin huulille, kun hän katseli Harleyn kasvoja edessään.
"Mä pidän huolen siitä, että sulla on hyvä olla.." miehenalku kuiskasi ja painoi jälleen huulensa vasten vaaleaverikön huulia. Tällä kertaa suudelma oli hieman pidempi kuin edellinen ja entistä välittävämpi.

Nuorukainen kietoi kätensä tytön ympärille ja painoi toisen aivan kiinni itseensä. Tällä kertaa se oli Rob, joka painoi päänsä toisen olkapäätä vasten. Poika sulki silmänsä ja huokaisi hiljaa.
Hänellä oli hyvä olla ja Harley pystyisi sen mitä oletettavasti itsekin päättelemään.
".. Sua on kiva pidellä", Robert hymisi hiljaa hetken hiljaisuuden jälkeen ja naurahti hiljaisesti.

Oli hassua, miten nopeasti padotut ja piilotellut tunteet saattoivat roihahtaa hetkessä. Harleysta tuntui, että hänelle oli käynyt niin. Robert oli tarkemmin mietittynä parasta, mitä hänelle oli hetkeen sattunut. Mutta silti yhden ihmisen varaan ei saanut rakentaa liikaa, vaikka se tuntuisi kuinka oikealta. Harley ei halunnut vaikuttaa siltä, että hän olisi ylittämättömän riippuvainen Robertista, vaikka hän sitä jollain tapaa olikin.
Vaaleahiuksinen vastasi miehenalun suudelmaan ja antoi tuon niskalla levänneen kätensä siirtyä silittämään toisen hiuksia, hän oli jälleen kerran kokonaan sanaton. Mutta Robertin lausumat sanat ilahduttivat, ne merkitsivät hänelle paljon. Niin paljon, ettei sitä merkityksen määrää olisi mitenkään voinut kuvailla sanoilla.
Toiseen lausahdukseen vastattiin lyhyellä hymähdyksellä ja Harley painautui aivan toista vasten, sitten hän jatkoi edelleen Robin hiusten silittämistä. Jossain sisimmässään Harleykin halusi pitää huolen siitä, ettei toiselle koskaan tapahtuisi mitään pahaa, varsinkaan hänen toimestaan. Mutta oli helpottavaa tietää, että hän kykeni itse vaikuttamaan siihen, ettei vahingoittaisi Robertia.
Eikä tyttö ikimaailmassa pystynyt edes kuvittelemaan että miehenalku satuttaisi häntä, ainakaan tahallaan. Hän ei halunnut ajatella sellaista, ainakaan nyt.

"Mä voisin jäädä tähän loppuillaksi", Harley mumisi hiukan ujostellen, olihan tämä aika uusi tilanne, eikä tälläiset tilanteet olleet sellaisia joiden suhteen hänellä oli suurtakin kokemusta. Tai oli - tavallaan, mutta ei sellaisen ihmisen kanssa josta piti oikeasti, ja hyvin paljon.

Robert hymyili pienesti, huvittuneena, kun tyttö oli sanonut, että voisi jäädä siihen loppuillaksi. Niin, mikäs tässä ollessa. Kyllä miehenalkukin voisi tähän jäädä. Ai niin, olihan hän luvannut jäädä yöksi.
Eli ei mitään huolta, tässä voisi tosiaankin viettää vaikka loppuillan.

Nuorukainen silitteli Harleyn hiuksia pidellessään tyttöä sylissään. Vaaleaverikkö oli mukavan lämmin, mikä sai pienen hymyn pysymään liimattuna pojan huulilla. Tupakanhaju leijaili yhä asunnossa, vaikka Harley olikin avannut ikkunan. Kellokin vain liikkui hiljakseen eteenpäin, mutta siitä ei tarvinnut murehtia; olihan heillä aikaa toisilleen vaikka koko yö, jos tämä sellaista vaatisi.

"Kerro mulle jotai itsestäs... Ihan mitä vaan. Mä haluan tuntea sut paremmin", Robert puhui sitten jonkinmoisen hiljaisuuden kuluttua ja odotti, mitä toinen hänelle kertoisi. Eihän Rob tiennyt tytöstä oikein mitään, joten eikö nyt olisi mitä oivallisin hetki tutustua lähemmin.

Harley nojasi päätään Robertin rintakehään ja veti syvään henkeä ummistaen silmänsä hetkeksi, ei häntä väsyttänyt, hänen vain piti olostaan. Hetken aikaa hiljaisuus piti tilannetta vallassa ja tyttö päästi taas ajatuksensa valloilleen vastoin tahtoaan, sitten Robert ryhtyi puhumaan.
Mitä hän kertoisi? Oikeastaan toinen tiesi hänestä jo melkein kaiken, hän oli se joka oli avautunut elämästään jo ensitapaamisella, kun taas Robert pysyi pitkän aikaa vaitonaisempana elämänsä suhteen.
Vaaleaverikkö paransi hieman asentoaan ja kääntyi miehenalun suuntaan siten, että kykeni tutkailemaan toisen kasvoja. "Mitä mä kertoisin? Mä oon Harley ja mä tykkään olla tässä", Harley naurahti kevyesti ja pudisteli päätään, olipa tyhmästi sanottu. Rehellisesti, tyttö olisi kertonut vaikka kaiken, mutta siinä ihan Robertin lähellä hän halusi vain ummistaa silmänsä ja nauttia olostaan.
Ei hän ollut koskaan ollut tälläin aivan lähekkäin kenenkään kanssa, tai oli, mutta ei ainakaan tälläisessä tilanteessa.

"Onko sulla sitten jotain mitä sä ihan erityisesti haluaisit tietää?", Harley kysyi ja nosti kätensä toisen käsivarren päälle. Miten hän oli päätynyt siihen? Jotkut asiat taisivat olla niin pienistä sattumista kiinni, että tätä kaikkea kykeni pitämään
melkein lottovoittona.

Robert hymyili tuttuun tapaansa Harleylle, joka selvästi pilailu pojan kustannuksella.
"No hei Harley. Kuulutko kenties johonkin tukiryhmään?" miehenalku kysäisi vakavalla naamalla, mutta sitten kasvot vääntyivät hienoiseen virneeseen. Okei, ehkä hän ei nyt lähtisi tälle vitsailulinjalle.

"Hmm..." nuorukainen syventyi miettimään, mitä tahtoisi toisesta kuulla. Olihan sitä olemassa vaikka minkälaisia asioita, joita poika ei toisesta tiennyt. Mutta mikä olisi nyt ensimmäinen kysymys, johon Rob tahtoisi kuulla vastauksen.
"Haluutko kertoo mulle sun lapsuudestas?" nuori herra esitti sitten kysymyksen erittäin pehmeällä ja varovaisella äänellä. Eihän Robert ollut kuullut sanaakaan toisen menneisyydestä, eikä poika tiennyt, oliko toisen lapsuus valon arka. Niinkuin Robertin nuoruus.

Harley pidätteli ulos tirskuvaa naurunpyrskähdystä ja painoi kasvonsa Robertin rintakehää vasten,
"Sä oot hassu", hän mumisi ja käännähti sitten jälleen parempaan asentoon.
Robert hiljentyi miettimään jotain, mitä hän haluaisi tietää Harleysta, hänestä. Oliko toinen oikeasti kiinnostunut hänestä, hänen asioistaan ja kokemuksistaan? Ehkä ei kannattaisi ruveta vähättelemään itseään, yleensä se vain ärsytti muita, mutta Harley ei oikein mahtanut sille mitään. Kylläpäs mahtaisi, hän ei antaisi sijaa sellaisille ajatuksille, vaan yksinkertaisesti puskisi ne pois mielestään. "Mun lapsuudesta?", vaaleaverikkö toisti ja antoi katseensa uppoutua miehenalun tummansinisiin silmiin.

"No, mä en itte nyt erityisemmin muista mitään, mulla oli ihan normaali lapsuus... Sitten vanhemmille tuli jotain rahavaikeuksia, ja ne eros kun mä olin kahdeksan vanha. Mä jäin asumaan äidin luokse,
vaikka mielummin oisin muuttanut isän kanssa Sacramentoon. Sitten äiti rupes jonkun ystävänsä kautta vetämään ekaks mietoja huumeita, sitten vahvempia, ja loppujen lopuks oli taloudellisempaa ruveta myymään itse ja sitä kautta mä sotkeuduin siihen hommaan. Mutta siitä eteenpäin sä sitten ootkin ollut kuvioissa mukana", Harley hymähti ja tutki miehenalun kasvonpiirteitä silmillään.
Hän halusi muistaa ne, jokaisen piirteen.
"Haluatko sä kertoa mulle? Jotain, ihan mitä tahansa", tyttö kysyi ja painautui jälleen hiukan lähemmäs toista.

Hassu, siksi poikaa ei oltukaan vielä koskaan kutsuttu. Se kuitenkin sai pienen virneen kohoamaan huulille, kun Rob katseli sylissä olevaa tyttöä ja odotti, mitä toinen aikoisi vastata lapsuuskysymykseen. Robert kyllä veikkasi, että Harleylla olisi sellainen lapsuus, millainen monilla lapsilla oli ollut: onnellinen ja huoleton.
Ja niin Harley sanoikin, normaali lapsuus. Lapsena oltiin niin naiiveja ja typeriä, että silloin kaikki tuntui hauskalta. Robert kaipaili omaa lapsuuttaan usein, mutta... Niin, yleensä muistellessaan lapsuuttaan poika vetäytyi omiin oloihinsa ja oli ajatteluidensa jälkeen väsynyt sekä vakava. Eikä se ollut kiva tunneyhdistelmä.

Mutta heti, kun saavutettiin se murrosikä, elämä tuntui mullistuvan kauttaaltaan. Tosin Harleyn elämä oli jo mullistunut vanhempien erosta ja äitinsä huumesotkuista. Olihan se harmi, että Harleyn onnellinen lapsuus meni pilalle moisista asioista, mutta nyt tärkeintä oli kuitenkin se, millainen vaaleaverikkö oli nyt. Harley oli oikein iloinen ja elämänhaluinen (ainakin Robin silmin). Oli Harleyhin kuitenkin jotain täytynyt tarttua vanhempiensa käyttäytymisestä, ja Robert päätteli, että tytön ylihuolehtivaisuus oli sen tulosta. Jos Harleyta oltiin jätetty huomiotta ja niin edelleen, niin tietenkin vaaleaverikkö tahtoi olla erilainen kuin vanhempansa.
Jaahas, nyt meni sitten psykologian puolelle. Ehkä jos Robert yrittäisi pysytellä todellisuudessa, niin tällaisiä ei sattuisi.

Harley esitti saman kysymyksen myös pojalle, jonka hymy hyytyi hieman, muttei sentään kadonnut kokonaan. Olihan miehenalulla vaikka mitä asioita, joita Harley ei tiennyt, mutta se oli eri asia, tahtoiko Robert niitä tytön kuultavaksi antaa. Pojan mielestä ne olivat liian henkilökohtaisia ja jossakin määrin ahdistavia asioita. Eikä Rob tahtonut huolestuttaa tyttöä niillä mitenkään.
"Mun pikkusisko on mulle tosi rakas", Robert sitten paljasti ja hymyili aidosti.
"Se muuten kyseli sun perääs silloin, kun olit tullu mun luokse nukkuu yön yli", poika mainitsi, kun asia oli tullut mieleen.
"Se sano, että sä näytit ihan prinsessalta, kun sulla on vaaleat hiukset."

Harley pani merkille Robertin hymyn laantumisen hänen esitettyä kysymyksensä, ei kai se ollut liian tungetteleva tai saanut toista tuntemaan oloaan vaivaantuneeksi?
Tyttö ei kuitenkaan ehtinyt pahoittelemaan tai sanomaan, ettei miehenalun tarvitsisi kertoa yhtään mitään vasten tahtoaan, sillä toinen ehti jo avata suunsa ja alkaa puhumaan.
Jelena taisi olla Robertin pikkusiskon nimi. Ainakin Harley muisteli niin, hän ei kuitenkaan muistanut tarkalleen että minkä näköinen Jelena oli, mutta hän muisti edelleen Jelenan ja Robertin lämpöiset välit. Se oli kaikella tapaa niin suloista, että pelkän asian ajatteleminen sai Harleyn hymähtämään hiljaa. Sitten miehenalun sanat saivat hänet hymähtämään kuuluvammin,
"Ai mäkö muka prinsessa?", hän naurahti ja pudisteli päätään huvittuneena. Jelena kuulosti suloiselta tapaukselta, eikä vaaleaverikkö pistäisi ollenkaan pahitteeksi vaikka hän tapaisi tytön uudestaan. Paitsi että hän ei ollut mikään maailman paras viettämään aikaansa lasten kanssa, vaikka olihan hän lapsi itsekin.

"Mä haluaisin tavata sun vanhemmat joskus", Harley mumisi hieman hymyillen ja räpelsi paidansa hihaa sormillaan, veikö hän nyt asian vähän liian vakavalle puolelle? Ehkä, ehkä ei, mutta silti tytöstä olisi mukavaa tavata Robertin vanhemmat ihan kunnolla. Heille oli tainnut jäädä viime kerrasta vähän huono maku suuhun, olihan hän painunut sen enempiä tervehtimättä heti herättyään ovesta ulos ja kotia kohti.
Harleyta ihan hävetti koko asian muisteleminen, mutta ainakin tilanne oli korjattavissa.