'Cause I'm Broken

//Penelope Ravensin yksinpeli

Se päivä oli varmasti yksi kauneimmista lauantaipäivistä San Diegossa ikinä sinä päivänä. Aurinko paistoi, nurmi oli vihreimmillään, kukat hehkuivat kauneuttaan, eläimet tuntuivat elävän sopusoinnussa keskenään ja kaikkialla oli rauhallista sekä uskomattoman kaunista. Luulisi nyt, että tuollaisena päivänä kukaan, ei kukaan pystyisi näyttämään murheellista naamaa. Kaikkien täytyisi nauttia täysin rinnoin tällaisesta päivästä, kun sellainen kerta oli olemassa.
Ja niin monet tekivätkin. Monet olivat lähteneet ulkoiluttamaan koiraansa, jotkut olivat lähteneet lenkille, jotkut kävelivät kaveriporukoissaan, jotkut pariskunnat kävelivät käsi kädessä… Näitähän riitti. Ja heillä jokaisella oli hymy huulillaan. Sillä olihan tämä täydellinen päivä.

Tosin eräälle punahiuksiselle neitokaiselle päivä ei ollut täydellinen taikka kaunis. Ei, ei se ollut kumpaakaan. Tytön kasvoilla ei ollut pientäkään iloa, eikä poskilla ollenkaan punaa. Voisi jopa sanoa, että tyttö näytti jopa hitusen kalpealtakin, sairaalta. Sairas tyttö ei ollut. Tai no, riippuisi, luokiteltaisiinko sirpaloitunut sydän sairaudeksi.

Penelope Ravens seisoi koulun pihalla olevan koripallokentän laidalla aidan toisella puolella ja tuijotti kentällä lojuvaa koripalloa liikkumatta. Tytön kasvoilla ei ollut ilmeen ilmettä, kasvot näyttivät pelottavan kalpeilta ja.. No, kuolleilta.

Kyllähän sitä voisi sanoa, että cheerleader oli ollut ’kuolleena’ muutamat päivät. Okei, tässä tapauksessa ei voinut puhua muutamista päivistä, vaan viikoista. Hänen äitinsäkin pelkäsi aamulla herätessään, että löytäisi tyttärensä kuolleena, liikkumattomana hahmona sängyssään. Äiti ei kylläkään tiennyt, kumpi niistä tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta. Nähdä tytär kuolleena vai katsoa, kuinka hänen tyttärensä päivät pitkät tuskin edes hengitti ja käveli ympäriinsä kuin zombi. Kyllä, Penelope kävi koulussa, oli pari päivää hänen ja Chadin eron jälkeen palannut koulun penkille. Muutos vain oli erittäin huomattava. Vaikka kasvoilla oli samat meikit ja siisti pukeutuminen sekä samanlaiset, nätisti asetellut punaiset hiukset olivat kunnossa, kaikki oli kuitenkin aivan väärin. Muutos oli huomattavissa, jopa ne, jotka eivät Penelopea juuri tunteneet tiesivät, että jotain oli tapahtunut.

Penelope Ravens ei nimittäin enää hymyillyt.

Aivan. Kukaan ei ollut nähnyt Penelopen hymyilleen, edes kertaakaan hänen ja Chadin eron jälkeen. Jos tyttö ei kerta hymyillyt, niin hän ei nauranutkaan. Totta puhuen tyttö ei edes puhunut taikka liikkunut muuta kuin pakosta. Istuessaan luokassa oppitunnilla hän saattoi tuijottaa vain eteensä ja pysyä liikkumattomana koko tunnin ajan. Välillä kynä eksyi paperille asti, mutta paperille ei koskaan saatu mitään aikaiseksi. Hän oli jäänyt muista jälkeen ja opettajatkin olivat ottaneet tytön puhutteluun. Michelleen otettiin yhteyttä ja äiti vannoi hoitavansa asiat kuntoon.
Ja heti sinä samaisena päivänä äiti oli passittanut tytön psykologin puheille. Ei ehkä parhain vaihtoehto, mutta Michelle oli epätoivoton. Hän oli yrittänyt vaikka mitä, hän oli ostanut tyttärelleen kasan suklaata, hän oli ostanut uusimmat romanttiset komediat (mikä tosin saattoi olla suuri virhe, mutta eihän Michelle nyt sitä tajunnut antaessaan ne tyttärelleen), hän oli ottanut tyttärensä mukaan joogatunnilleen, hän oli vienyt tyttärensä shoppaamaan… Mikään niistä ei ollut tehonnut. Hänen iloinen ja hymyilevä tyttö oli kadonnut ja se musersi jopa Michellen, joka harvemmin murtui.

Jopa Paul oli jättänyt Penelopen, tuon viehättävän ja nätin cheerleadertytön, rauhaan. Jos kerran niin kävi, puhuttaisiin jo hyvin vakavasti asiasta. Paul oli kerran, pari päivää eron jälkeen, päässyt samaan tilaan Penelopen kanssa kahdestaan. Mies oli tavalliseen tapaan heittänyt pari ahdistavaa kommenttia ja koskettanut tyttöä solisluilta, mutta Paul oli oikeasti säikähtänyt nähdessään ne vihertävänsiniset silmät. Ei, tytön silmissä ei ollut häivähdystäkään pelosta tai järkyttyneisyydestä. Tytön silmät vain… Niissä ei ollut mitään. Ne olivat tyhjät, eksyneet. Ei valon pilkahdustakaan.
Ei siis tietenkään aivan kirjaimellisesti, mutta niin Paul oli ajatellut. Mies otti välittömästi pari askelta taaemmas punapäästä ja pian mies oli jo kadonnut olohuoneesta jättäen Penelopen istumaan yksin valkoiselle sohvalle. Ei Paul tahtonut edes koskea tyttöön tuon jälkeen. Ehei, hän rakasti sitä tunnetta, kun pystyi herättämään toisessa pelkoa ja oli selvästi uhkaava.

Penelope siis passitettiin psykologin puheille, joka ei pystynyt muuta toteamaan kuin, että tyttö tarvitsi vain aikaa. Ajan kanssa kaikki paranisi. Michelle kuitenkin oli purskahtanut hervottomaan itkuun, sillä hän ei jaksaisi enää katsoa tyttärensä perään, joka ei ollut hänen tyttärensä! Joku oli varastanut hänen tyttärensä ja Michelle vaati tytärtään takaisin.
Silloin Penelope oli kuitenkin purskahtanut itkuun. Hän oli itkenyt viimeksi Chadin ja hänen eronsa jälkeisinä tunteina. Michelle riemuitsi tyttärensä itkemisestä, sillä se oli merkki siitä, että Penelope oli elossa ja oikeasti tunsi jotain.

Penelope alkoi puhua. Hiljaa tosin, mutta hän puhui. Hän puhui lyhyitä, kuiskaavia sanoja vain silloin, kun oli pakko. Vapaaehtoisesti hän ei puhunut, vaikka hänen ystävänsä olivatkin yrittäneet saada häntä puhumaan. Kasvot olivat edelleen kuin kuolleella, eikä ilmeitä näkynyt vieläkään hänen kasvoillaan. Jotkut väittivät (hänen tutuistaan), että Penelope vain esitti. Ei kukaan oikeasti voinut olla noin poissa tolaltaan eron jälkeen, sillä… Niin, ei vain voinut! Kullakin oli omat mielipiteensä asiasta ja melko moni alkoi uskoa tytön vain esittävän särkynyttä.
Oli kuitenkin myös niitä, jotka tunsivat Penelopen paremmin kuin toiset ja he tiesivät, että Penelopen kohdalla moni asia poikkesi oletuksista. Penelope oli herkkä ja naiivi nuori nainen, joka pystyisi järkyttymään monista asioista. Penelope oli myös tyttö, joka uskoi rakkauteen. Hän oli uskonut, että kerran rakastuessaan hän ei rakastuisi toiseen kertaan. Hän rakastaisi vain yhtä ja ainoaa, sen hän oli päättänyt jo lapsena. Nyt sitten tyttö oli saanut kohdata todellisuuden, ehkä liiankin nopeasti ja Penelope ei vain pysynyt mukana. Hän ei ymmärtänyt, miksi näin kävi. Hän ei ymmärtänyt, miksi asiat eivät olleet tapahtuneet niin kuin hän oli haaveillut. Miksi todellisuus oli niin raakaa ja julmaa? Ja miksi todellisuus satuttikaan niin paljon?

Nyt oli kulunut kuusi viikkoa erosta, eli kuukausi ja parisen viikkoa. Penelope oli ensimmäistä kertaa sen kuuden viikon aikana poistunut kodistaan ja lähtenyt kävelylle. Hän oli kävellyt jalkojensa johdattamana, hän oli kävellyt huvipuiston ohi, hän oli kävellyt erään leikkipuiston ohi, hän oli kävellyt erään nurmiaukeaman ohi. Ja lopulta hän oli päätynyt koulun pihalle koripallokentän luokse.
Kaikki ne olivat paikkoja, joissa tytöllä oli yhteisiä muistoja Chadin kanssa. Ei se enää tuntunut niin pahalta kuin aluksi. Kun hän oli mennyt kouluun eron jälkeen ja ohittanut koripallokentän, tyttö ei saanut enää vedettyä henkeä. Penelope oli lyyhistynyt verkon laidalle ja puristanut silmänsä tiukasti yhteen toivoen, ettei hän vain kuolisi tähän. Hän ei tahtonut kuolla, hän pelkäsi tätä suunnatonta kipua, ahdistuneisuutta ja avuttomuuden tunteita, jotka oli vallanneet hänet täysin.
Eikä hän kuollutkaan. Viimein, useiden minuuttien jälkeen, keho tuntui ottavan käskyjä vastaan ja punapää kompuroi huterasti ylös maasta. Jalat tuntuivat hatarilta ja muutenkin olo oli hyvin heikko. Penelope kuitenkin jatkoi matkaansa, voipuneena ja ahdistuneena, kohti kotiaan. Kotona hän oli lyyhistynyt huoneensa lattialle ja heräsi keskellä yötä siitä, mihin oli jäänyt.

Penelope astui pari arkaa askelta koripallokentän punertavalla maalle. Keho kangistui välittömästi ja lakkasi toimimasta. Punapää puristi silmänsä yhteen ja puri hampaitaan niin kovaa yhteen kuin vain kykeni. Silmät avattiin hitaasti pitkän henkäyksen aikana ja tyttö pystyi jälleen ottamaan huteria askeleita maassa lojuvan koripallon suuntaan.
Viimein henkisesti rankan kävelyn jälkeen tyttö pääsi koripallon luo ja kyykistyi ottamaan sen käsiinsä. Pallo tuntui nihkeältä sormia vasten. Aivan kuten silloin eräänä päivänä, kun Penelope oli ensimmäisen kerran Chadin kanssa kunnolla tutustunut.
Penelope naurahti hiljaa murheellisena tuolle muistolle. Se oli kuulut onnellisempiin muistoihin, joita Pepellä oli. Kuului se edelleenkin, mutta sen muisteleminen sai aikaan piston sydämessä.

Punapää ei tahtonut jatkaa pidemmälle, hän ei pystyisi, hänellä ei olisi voimia. Hän ei kestäisi, hän musertuisi taas moniksi päiviksi ja miettisi, mikä oli mennyt pieleen.

Silti, jokin sai tytön jalat jälleen liikkumaan eteenpäin. Penelope käveli hiljalleen koripallotelineen eteen ja nosti vetistyneet vihertävänsiniset silmänsä koriin. Pari kyyneltä vierähti tytön poskelle, kun punapää hypisteli palloa tärisevissä käsissään.
Se oli nyt tai ei koskaan. Ainoa tilaisuus päästä eroon näistä suunnattoman suurista tunteista, jotka olivat vallanneet Pepen viimeisen kuuden viikon ajan. Hän ei tahtonut enää olla tällainen, hän tahtoi olla samanlainen niin kuin oli ollut vielä kuusi viikkoa sitten – iloinen, naiivi, pirteä, sosiaalinen, huolehtivainen ja… Rakastava.

”… En minä oikeasti ole niin kömpelö koripallossa kuin annoin sinun ymmärtää”, Penelope lausui sanat, nielaisi suuhun kertyneen nesteen alas kurkusta ja heitti koripallon nätisti koriin ensimmäisellä heittokerralla. Pallo jäi yksin pomppimaan kentälle, kun Penelope poistui kentältä paljon varmemmin kävellen kuin oli sinne saapunut.

Lopulta pallon liike oli kokonaan lakannut ja se oli jälleen kentällä hylättynä ja yksin. Aivan kuten sinä päivänä, kun Chad ja Penelope olivat ensimmäisen kerran tavanneet.

Mut mä en lupaa mitään
Mä en lupaa mitään muuta
Oon vielä samanlainen
Sama mieli
Sama sydän
Sama nainen

~Chisu - Sama nainen

//En jaksanut oikolukea, sori. Kirjotin vain, mitä tuli mieleen