I'm not really dead

- Joku Vivianin seuraan, voi laittaa asianosalliseksi tai sivusta seuraavaksi kaveriksi, tai mitä ikinä keksii, kunhan heittää mukaan~ -

Laineet iskivät rantahikkaan ja tuuli tuntui kesyyntyneen huomattavasti aiemmasta. Se oli jopa siedettävä ja vain hieman viilensi vieläkin lämmittävää, laskevaa ilta-aurinkoa. Luonnonäänet, linnut, tuuli, meri, hiekan rahina. Kaikki tuo erottui hiekassa yläosattomissa ja tupakka suussa silmät suljettuina makaavan pojan kuunteleviin korviin. Alaosaa verhosivat maastokuvioidut reisitaskuhousut, kolmenrivin niittivyöllä, sekä paksupohjaiset ja raskasrakenteiset maiharit.
Kaikki nuo äänet, mikä useimmilta muilta paikalla olijoilta peittyi raskaan basson ja kännisten ihmisten tuottaman metelin taa. Tai tokihan se peittyikin, Vivianin kuulo vain siivilöi. Tai niin poika toki itselleen uskotteli, joka ikinen ääni oli vain harha, mielikuva tai muisto. Asiaan saattoi toki olla osallisena aiemmin nautitut muutamat ryypyt muiden pulloista, raakaa viinaa. Eihän toki niin pieni määrä Vivianissa mitään tehnyt, mutta mistäpä sitä koskaan osasi varmaksi sanoa.

Tottunut ele vei tupakin huulten väliin, tervaa ja ties mitä myrkkyjä vedettiin surutta savuna keuhkoihin. Kerranhan tässä vain elettiin, joten mitäpä merkitystä sillä oli mihin kuoltaisiin. Tai eipä se kovin loogiselta kuulostanut, mutta tuo pitkätukkainen, kajalilla silmänsä rajannut poika uskoi siihen ja se riitti.
Ruskeat, pojalle pitkät, takkuiset hiukset sotkeutuivat hiekkaan. Huulet punersivat terveesti ja poika ei edes näyttänyt känniseltä. Ehkä sen teki pojan kalpeus, muiden, ja alkoholia nauttineiden, punakkuuteen verrattuna. Vivian olisi voinut ruveta absolutistiksi, mutta ei hän tohtinut. Nytkin laukussa hänen rinnallaan painoi pullo rommia ja toinen Whiskyä. Ja elämä hymyili, useiden muiden teinien pussikalja mieltymyksiä tuo pitkätukkainen goottipoika ei ymmärtänyt. Hän itse piti vahvoista ja terävistä, enemmän alkoholia kerralla ja nopeammin päähän.

Pojan ajatukset keskeytyivät ja silmät rävähtivät nopeasti auki, huulten välistä irrottautui murahdus, tupakka tippui polttaen jäljen rintakehään ja sammuen. Vivianin nappisilmät tuijottivat hämmentyneinä hahmoa, joka oli kompastunut häneen. Vai näin tällä kertaa.
“Oletko sä ok?”, poika uteli selvällä äänellä, mikä oli hyvin harvinaista kun huomioitiin se, että kello läheni yötä kovaa vauhtia perjantai iltana.

Äänekäs viritetty moottori murisi autojen keskellä, ja suuremmat moottorit kuulostivat jopa surkeilta verrattuna äänekkääseen pieneen. Ruskeahiuksinen tyttö vilkuisi virnistellen sivulleen, urheiluauto, crossipyörän vieressä murisi melkein yhtä äänekkäästi, ja sen kuski näytti ehkä hiukan liian ylimieliseltä. Val painoi kaasua ja moottori murahti ja katse suuntautui eteen, kunnes vihreä valo syttyi, ja Valin vieressä ollut kallis auto kaasutti niin että suti, pyöräkin lahti keula ilmassa ja tyttö vain nauroi kyydissä. Urheiluautoa ajava oli Val'in tuttu, mihin tuo oli yllätyksekseen törmänny keskellä liikennettä. Keula tömähti joustavasti asfaltille ja urheiluauto murisi ajaen pyörän vauhtia vierellä. Val nousi seisomaan pyörän kyydissä ja hidasti hiukan vauhtia, joku tööttäsi varoittavasti, sitten tuli toinenkin ja kolmas. Äkkijarrutukset autojen kuskeille risteyksessä sai vain virneen muuttumaan nauruksi tytön huulilla. Val heilautti kättään tuttavalleen ja kaarsi jalkakäytävälle ja siitä lähti huristelemaan kivettyä polkua rannalle päin. Melusta päätellen siellä heilui jo porukkaa kännipäissään, sen takia Val oli rannalle lähtenytkin, karannut äitinsä perjantai-siivousurakasta ja päättänyt irrotella. Olihan perjantai. Ja kaveriporukka oli lähtenyt ilman häntä - oli siinäkin frendejä. Mistä syystä tuo oli päättänyt järjestää itse itselleen hauskaa, kyllä hän jonkun tai joidenkin porukkaan voisi lyöttäytyä.

Crossipyörän neiti jätti seisomaan tukevasti ruohikolle, sammutti moottorin ja nappasi avaimet taskuunsa. Käsi haki farkkujen takataskua, josta se nosti sytkärin ja tupakkaaskin. Ah, te ihanat syöpäkääryleet, tappaisitteko keuhkojani taas hiukan? Sytkäri poltti tupakan pään ja tyttö imaisi ahnaasti ensimmäiset savut puhaltaen ne ulos hitaasti, joku voisi sanoa nautiskellen, mutta se oli liian hieno sana Valerian suuhun. Tupakka oli huulien välissä samalla kun Val katseli ympärilleen - etsien tuttuja naamoja - ja kääri hupparinsa hihat ylös. Noniin, näkyykö ketään tuttua? Laiskasti kävellen Val lähti ihmisiä kohti ja katseli jokaista naamaa jota kerkesi tarkastella häpeämättä silmiin. Mihin hänen porukkansa oli oikein juossut ryyppäämään? Jonnekkin pusikkoon vai? Luulisi että tänne nyt ainakin ensimmäisenä tultaisiin. Tupakka kiiri taas sormien välissä huulille ja savut syvälle keuhkoihin, ja taas ulos.

Tassutellessa hitaasti rannalla tuijotellen vain punertavia naamoja ja kuunnellen riemunkirjavia hihkaisuja ja korvia raastavaa bassonjumputusta unohtaa helposti katsoa eteensä ja saattaa kompuroida. Siinä vasta taitava kaatuminen jonkun makaavan takia. Val kerkesi regoimaan suojatakseen kasvonsa käsillään ja kiemuroi itsensä selälleen maahan. Taitavaa Val, hyvin taitavaa. Tyttö heitti tumpin kädestään ja automaattisesti nousi istumaan kääntyen maaesteeseen jonka takia oli kompuroinut.
" Joo oon ihan ok. " Tyttö heitti terävästi, ravistellen huppariaan. Toisen vointia Val ei vaivautunut kysymään, tyytyi vain katsomaan tätä kylmästi. Miksi makailla yksinään rannalla, kun olisi voinut olla kittaamassa viinaa sun muuta perjantain kunniaksi?

# poropeukalo kirjoitti tekstin kahteen kertaan joten ymmärrä laatu :--D

Vivianiin kompastunut tyttö ei ollut tapauksesta pahoillaan, mutta sekös poikaa olisi haitannut. Tummat nappisilmät vain pilkahtivat huvittuneisuutta ja suu kaartui leveään hymyyn paljastaen viilatut pedonhampaat ja jänteessä roikkuvat hevosenkengän muotoisen teräskorun.
“ok”, petopoika kuttasi ja kaivoi laukustaan askin pistäen heti uutta tupakkaa palamaan. Itse aiemmin kotona käännettyjä, säästyi huomattavasti rahaa.
Vivianiin ei ollut sattunut, toinen oli niin olemattoman kokoinen, sitä paitsi pitkätukan kivunsieto oli niin korkea, ettei mitään noin pientä voitu kivuksi luokitellakaan. Poika imi kuolemankäärettä huultensa välissä katse karanneena taivaanrantaan. Horisontti oli maalattu punertavanoranssiksi, meren pinta kimalteli valosta ja oli sekin värjäytynyt. Maalauksellista, mutta eipä Vivian ollut sitä tyyppiä joka maalaili maisemia. Hän piirteli mieluummin kaikenlasta muuta. Esittävästä abstraktiin ja mielellään lyijykynä, muste tai tussitöitä.

“Mitäpä siinä mulkoilet?”, Vivian kysäisi hivenen huvittuneella äänellä huulten kaartuessa vinoon hymyyn. Poika nousi enemmän istuvaan asentoon hiekalla ja jäi jälleen tuijottelemaan merelle, joskin nyt tytön olan yli. Savu puhallettiin kohti toisen kasvoja.
Kai tuosta voisi seuraa itselleen tehdä, jos tyttö tuohon päättäisi jämähtää.